torstai 30. syyskuuta 2021

Jos kivi puhuisi

 [mitä se haastaisi?]



Kyösti Salovaara, 2021.
Aittakuru, Pyhätunturi, Pelkosenniemi, Suomi.

              Ajatus on jo rapautumista, mutta

              kiveä säilyvämpi on yö ja päivä,
              sade ja sammal ja puolukanvarpu,
              niukka tieto.

               - Aila Meriluoto: Kiven opetus


Kyösti Salovaara, 2020.
El Torcal, Antequera, Espanja.



Sanotaan, että ei tarvitse olla hevosmies puhuakseen hevosista. Mutta täytyykö olla kivi tietääkseen mitä kivi haastaa kesän pitkinä päivinä ja talven kylminä öinä?

    Vanhin löydetty kivi on 4 miljardin vuoden ikäinen.
    Kuinka vanha on eilinen sanomalehti tai viime viikonlopun aivot turruttava tv-show?
    Muutama päivä sitten kerrottiin Kiinasta löydetyn liki 10 000 vuotta vanhoja oluenpanon astioita. Villi ja hieman leikkisä arvailu johtaa uudenlaisen käsitykseen maanviljelyn alkamisesta 10 000 vuotta sitten. Jospa keräilijä- ja paimentolaisheimot pysähtyivätkin viljelemään maata saadakseen olutta eikä sapuskaa? Syntyikö sivilisaatio nautinnosta eikä nälästä?
    Kymmenen tuhatta vuotta sitten Kiinassa ryhdyttiin panemaan olutta ja Lapissa tuntureiden päältä jääkausi suli virtavesiksi ja kohinapuroiksi. Toiset panivat olutta, toisaalla pakkanen pani veden liottamista kivistä särmikkäitä kivenmurikoita.



Kivet kiviä, aika aikaa, murenevaa.

    Aila Meriluodon runossa ajatellaan, että tieto ja puolukanvarret kestävät kauemmin kuin kivi. Aikamoinen väärinkäsitys, mutta ehkä silti oikeaan osuva huomio. Kivi murenee, hapertuu, halkeaa, muokkaantuu kalkkikivipatsaiksi, kasvaa korkeutta kunnes romahtaa - kadotessaankin se jää jonnekin, ei poistu vaikka sitä ei näe.
    Mureneva kivi sitoo hiilidioksidia. Mitä enemmän kivet rapautuvat, sitä kylmemmäksi maapallon ilmasto käy.
    Jos kivi kuuntelee, mitä sanon, se tuhahtaa: höpöhöpö. Siinähän juttelet lämpimiksesi. Ei me minnekään kadota, ei ainakaan sinun eikä sinua seuraavien sukupolvien aikana.
    Kun kivi haastelee illan tullessa, mistä se puhuu? Huomisesta vai eilisestä? Säästä vai demokratiasta? Siitäkö ohikulkijasta, joka istahti keskipäivällä sen päälle syödäkseen makkaraleipiä ja kaataakseen vahingossa kupillisen kahvia kiven päälle?
    Housut kastuivat, ei kivi.



Kyösti Salovaara, 2020.

Kivet eivät ole turhan naurajia. Ihminen höpöttää ilmaistakseen olevansa olemassa; juttua piisaa, ajatusta vähemmän.

    Kivi on tyyni, vakaa, hieman etäinen. Se ei suutu vaikka sitä potkaisee. Mutta vähän se ihmettelee tunturin vieressä olevassa kurussa kulkijaa, joka potkaisee 2 miljardia vuotta vanhaa kivenmurikkaa, rakkapalasta. Potkisi nuorempiaan ja kunnioittaisi vanhempiaan, kivi ajattelee tummien pilvien leijuessa kurun rinteiden yllä.
    Saattaa olla, että kivi on tunteeton. Ei se ainakaan mene itkemään yhdentekeviin telkkariohjelmiin. Jos ihmisellä on kivinen sydän, häntä ei pidetä mukavana tuttavuutena, mutta jos olisit kivi ja sinun pitäisi elää 2 miljardia vuotta, olisiko sinulla varaa itkeskellä tämän tästä, vaikkapa aina kun päivä vaihtuu yöksi ja sudet ulvovat.
    Luja kuin kivi, luotettava ja turvallinen. Kukapa ei sellainen haluaisi olla!



On mittakaavoja ja mittakaavoja, senttejä ja kilometrejä, sekunteja ja miljoonia vuosia.

    Jos tilaan nettikaupasta uuden paidan - mustaa ja punaista harkitsen - pitää mitata kauluksen koko, niin että jokainen sentti osuu kohdalleen. Mutta millä kaavalla mittailen kalkkikivipatsaiden ikää El Torcalissa kaukana Suomesta tai tunturien rinteiden rakkaa täällä pohjoisessa? Kun suomalainen kivi on jopa 2 miljardia vuotta vanhaa, niin Torcalin kalkkikivipatsaat nousivat Välimerestä noin 55 miljoonaa vuotta sitten. Meren pohjaan ne kiteytyivät kiveksi 150 miljoonaan vuotta sitten. Sekin on pitkä aika pohdittavaksi.
    ”No, kaikenlaista tässä on nähty”, kalkkikivipatsas huokaisee.
    ”Älä muuta sano”, jatkaa Aittakurun kvartsiittilohkare 5000 kilometrin päässä Torcalin kivipatsaasta. ”Siellä etelässä taitaa olla lämmin?”
    Mutta emmehän me tiedä mitä kivet tietävät.
    Eikä niitä saa tanssimaan tähtien kanssa eikä kinaamaan ympäristöstä Krista Mikkosen kanssa A-talkiin. Jos kivet tietävät enemmän, ne eivät kerro.


Kyösti Salovaara, 2021.
Soutaja, Pelkosenniemi.



Kivinen polku on karseeta kävellä.

    Kivisellä polulla pitää koko ajan katsoa mihin astuu. Ei ole varaa tuijottaa horisonttiin. Ei voi maalailla mielessään laajempia visioita – niin kuin sitä että miksi Eurooppa on ajautumassa energiakriisiin, vaikka kaiken piti järjestyä paremmin päin kun siirrytään fossiilisesta vihreään. Ei kai siirrytä kun sitä vihreää ei ole. Kun ei haluta (esimerkiksi ydinvoimaa) koska ollaan niin vihreitä. Joten kansa maksaa. Kivi ei siedä tyhjänpuhujia.
    Kivipolulla kompastuu heti, jos herkeää keskittymästä kävelemiseen, mäen nousemiseen, seuraavan lohkareen väistämiseen. Kivinen polku johdattaa eksistentiaaliseen kokemiseen.
    Jos päällesi astuttaisiin joka päivä 2 miljardin vuoden ajan, mitä sanoisit?
    Tiedän, että et osaa vastata kysymykseen, jonka esitin kiven puolesta. En minäkään osaa, vaikka haastelen tässä kivien äänellä. Eilenkin yksi läski pamautti ahterinsa päälleni ja vinkaisi istuessaan että pirun kovalta tuntuu, mutta minä olin hiljaa, niin kuin kunnon kiven tulee ollakin, tapahtuipa mitä tapahtui.
    Menepä jo pois, minä ajattelin. Jätä minut rauhaan. On tässä hieman tuumittavaa, on 2 miljardin vuoden perspektiivissä tutkittavaa. En ole sydämetön, mutta olen kivi. Ihmettelen miksi noita kivien potkijoita on viime aikoina vaeltanut täällä niin runsaasti.



Luonnontieteilijät tieteilevät luonnon laeista. Luonnon lait eivät muutu. Humanistitieteilijät tieteilevät ihmisten ajatuksista. Ne muuttuvat jatkuvasti, ja siksi humanistitieteilijät ovat jatkuvasti ulalla, vaikka tuota vertausta ei moni nuorempi tajua. Miten joku voi olla ulalla?

    Sen kyllä ymmärtää, että monet meistä ovat netissä tai somessa, mutta että ulalla? Onko aallonpituus muka koskaan säädellyt käsityskykyämme?
    Kivi ei ole netissä eikä ulalla.
    Mutta jos nettiin panee kiven kuvan, niin missä se kivi sitten on?
    Auttaisiko 2 miljardia vanhaa rakkalohkaretta, jos veisin tämän pakinan kuvineen Aittakuruun ja näyttäisin kivenkuvia kaikille siellä oleville kiville, yhdessä ja yksinään?
    Kivi saattaisi olla ulalla nähdessään itsensä läppärin näytöllä.
    Luonnontieteilijä Kari Enqvist sanoi eilen Ylen kolumnissaan, että maallikot ja poliitikot ja muut ei-tieteilijät ovat ihan kivettyneitä ja ulalla vaatiessan tieteeltä ja tutkimukselta tuloksia. Tai ei sanonut mutta tarkoitti.
    ”Tieteen kvartaali on 25 vuotta eikä liike-elämän kolme kuukautta”, Enqvist muistutti. ”Eikä kenenkään kristallipallo näe niin kauas tulevaisuuteen.”
    Tuokin oli aika hyvin sanottu, mutta vähän pinnallista puhetta, jos vertaa tieteen 25 vuoden "kvartaalia" El Torcalin kalkkikivipatsaan 55 miljoonan ja Pyhätunturin rakkakivien 2 miljardin ikään. Enqvistin tiedekin on lopulta päiväperhonen kiven historiassa. Joka kvartaaleista puhuu, se itse niihin kompastuu - tai ainakin kiveen jos ei pidä varaansa.
    Jos kivi puhuisi, ehkä se haastaisi kaikenlaista rauhoittumisesta ja mielen tyyneydestä. Toisaalta, hyvähän kiven on puhua, kun takana on miljoonia vuosia ja edessäkin muutama enemmän kuin meillä ihmispoloisilla, joille 25 vuotta on kohtuullisen pitkä aika menettää hermonsa ja mielenrauhansa.
    Pakinoitsija haaveilee kiven tyyneydestä, vaikka tietää olevansa päiväperhonen.


Kyösti Salovaara, 2021.
Isokuru, Pyhätunturi.

2 kommenttia:

  1. Muistelen myös muinaisesta Kaksoisvirranmaasta tutkitun että ensimmäinen viljelykasvi ja maanviljelyksen alkuunpanija olisi ohra, ja ilmeisimmin olutta varten.
    Joskaan kyse ei ilmeisesti ole ollut vain nautinnosta, vaan myös sen käytöstä uskonnollisissa rituaaleissa, jolloin sen saatavuus tiettyinä vuodenaikoina piti turvata paremmin kuin mihin keräily-metsästys-elinkeino pystyi...

    Ja muuten...geologisten prosessien aikaskaalat nytkäyttävät kyllä ajatteluja. Aikoinaan tein tutkimusta juurikin geokemiallisten prosessien parissa, ja silloin tuli paljon tutkittua mm. joitain tapahtumasarjoja kiinnostavissa geologisissa kohteissa, joissa joku kymmenen miljoonaa vuotta sitten tapahtunut tapahtuma saattoi olla siis suht tuore (kun vertailtaviksi tuli myös niitä joissa tutkittiin sitä että kahteen miljardiin vuoteen ei tässä kohteessa ollut tapahtunut oikein mitään, mitkä olosuhteet ovat sallineet moisen stabiiliuden)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, harvoin mikään on juuri sitä miltä päälle näyttää.

      Tajunnanvirtana tulee mieleen Lontoo silloin kun jätevedet olivat pilanneet kaupungin vesijärjestelmän (kaivot), ja taudit levisivät juomaveden mukana (vaikka sen paljastuminen vaati uraauurtavaa tutkimusta karttoja ja pilaantuneita kaivoja vertailemalla), jolloin turvallisin juoma oli olut, koska se tehtiin "puhtaasta" vedestä. Olutta juomalla ei ainakaan sairastunut kulkutauteihin.

      Maallikkona ja ihmettelevänä yksilönä maailman "kivihistoriaa" on vaikea tajuta, sen yhtäaikaista pysyvyyttä ja särkyvyyttä. Niin että helposti päätyy filosofiseen mietiskelyyn olemassaolosta.

      Jos tai kun (Juha Pekka Lunkalta lainattua) kivien rapautuminen aiheuttaa kivipintojen runsastumisen ja sitä mukaan runsastuneiden pintojen enenevän kyvyn sitoa hiilidioksidia ja siitä edelleen ilmaston kylmenemisen pitkälla aikavälillä, niin pitäisikö maailma ymmärtää prosessina, joka alkaa jostakin kokonaisesta ja päätyy yhä pienemmiksi palasiksi lopulta jokien viemänä mereen? Yhdenmukaista entropian lisääntymisen kanssa?

      Toisaalta suuret vuoristot ovat kohonneet mannerlaattojen puristuksesta ja merien pohjasta ovat "kasvaneet" nuo karstimaat kivipatsaineen; käykö kehitys myös palasista kokonaisuuteen?

      Sitten vielä ihmisen ajattelun ja tietämisen prosessi: kulkeeko se entropiaa hyväksi käyttäen yhä korkeamman asteiseen järjestäymiseen? Luonto "tuhlaantuu" pirstaleiksi ja ihmisen ajatus kokoontuu järkeviksi saarekkeiksi?

      Tai ovatko ne uskonnot tai ajatusmallit sittenkin oikeita, joissa kaikki kiertää yhä uudestaan alusta loppuun? Itse asiassa: sehän kai voi olla koko maailmankaikkeudenkin prosessin kulku?

      Poista