Valo ja pimeys, BB

[vähän metafyysisiä ajatuksia]

                                                                          Jaakko Salovaara 2015.
Lux Helsinki:
Antti Sunialan Fire Circus Walkea Senaatintorilla.

Ensin ei ollut mitään.

     Sitten se ei-mitään, tiheä ja tiivis ja kuuma piste räjähti ja valo syntyi.

     Big Bang!

     Valo syntyy prosessista; pimeys on perustila, siis alkutila, päätepiste.

     Vaikka sanotaan, että valo on sähkömagneettista aaltoliikettä, sen kummallisuutta ei ymmärrä. Jos rakentaa ikkunattoman huoneen, siellä vallitsee pimeys. Näin ollen pimeys on oletus.

     Maailmassa on paljon valoa, mutta vielä enemmän pimeyttä. Voiko sitä kutsua pimeäksi valoksi?

     Katsotaanpa Pariisiin. Kolmesataa turistia näppää yhtä aikaa digikameralla kuvan Eiffeltornista. He käyttävät valoa hyväkseen, mutta väheneekö valon määrä kun sitä käytetään, imetään ahneesti digikameran kennolle? Pimeneekö Eiffeltornin katveessa kun kolmesataa turistia painaa kameran laukaisijaa?

     Koska Champ de Mars ei pimene, valon mystinen luonne paljastuu. Harmi että meidät opetettiin uskomaan, ettei ilmaisia lounaita ole.

     Ei olekaan.

     Ihmisen elämä ja kehitys synnyttää järjestyksen saarekkeita maailmankaikkeuden epäjärjestyksen mereen. Kun elämä järjestäytyy elämäksi, se luo lisää epäjärjestystä ympärilleen. Pyrrhoksen voitto? Kuinka monta sellaista ihminen sietää?

     Ilman järjestystä pimeys vallitsee.

     Valo on prosessi, pimeys lepotila.

Hyvä ja paha - valon ja pimeydyn analogia!

     Mutta jos nyt ollaan johdonmukaisia, ensin oli paha ja vasta sitten tuli hyvä. Hyvä on valon kaltainen prosessi, kerran liikkeelle saatettuna se napsii pieniä voittoja pahasta, joka on alkutila, oletus. Hyvä on pahan sisässä kuin nukke laatikossa.

     Miten tämä ajatus sopii paratiisiin ja syntiinlankeemukseen? Eikö ihminen karkotettu paratiisista tehtyään pahaa? Jos niin tapahtui, niin hyvä oli ennen pahaa, mutta se on ristiriidassa valon hetkellisyyden ja pimeyden vallan suhteen.

                        JSS 2015.

     On kuitenkin mahdollista, että paratiisi oli Luojan itsekritiikkiä. Paratiisia ei tarkoitettu elettäväksi vaan paettavaksi, niin kuin valo pakenee Big Bangia. Tietenkin paratiisissa olisi voitu elää hieman kauemmin, mutta kuka haluaa elää ilman tiedon ja elämän taitoa?

     Kafka kirjoitti, että on turha valittaa syntiinlankeemuksesta: ”Ei meitä karkoitettu paratiisista sen vuoksi, vaan elämän puun takia, ettemme söisi siitä.”

     Sitä paitsi, niin kuin Kafka sanoo, meidät luotiin elämään paratiisissa ja paratiisi määrättiin palvelemaan meitä. Sitten meitä koskevaa määräystä muutettiin, viilattiin aikaan sopivaksi, mutta myös paratiisin määräystä muutettiin, vaikka kukaan ei kertonut sitä meille.

     Epätietoisuus on raskaampi kantaa kuin synnit.

     Mutta sitä lohduttaa ajatus, että elämä on jo sellaisenaan hyvä teko, pois-ottoa pahalta.

     Tämä kuulostaa itsekkäältä.

Alussa fyysinen maailma, sen jälkeen henkinen maailma ja sitten vielä informaatio: sanat.

     Usein sanotaan että tämä tai tuo kirjoittaja loi sanataidetta.

     Mutta kun ollaan tarkkoja, niin eivätkö sanat ole olemassa, vaikka niitä ei käyttäisikään? Sanan käyttäminen ei kuluta sanoja, niin kuin eivät digikameran kuvat vähentäneet valoa Champ de Mars -puistikossa. Saman sanan – vaikkapa kissa – voi käyttää ei vain kymmenen kertaa vaan miljoona kertaa ja aina se on yhtä tukevasti ja yhtä kokonaisena sanojen avaruudessa. Yhtä tuoreena ja virkeänä, eikö vaan?

     Täsmällisyyden tähden: sanan käyttäjä kuluttaa energiaa ja lisää epäjärjestystä järjestellessään sanoja ja asettaessaan ne "johonkin".

     Tulee kuitenkin mieleen, että ovatko sanat, kaikki miljoonat ja miljoonat jonkinlainen alkutila, oletus ja kun kirjoittaa jotakin, vaikka tämmöistä, niin onko se itse asiassa sanojen pois-karsimista, käyttämättä jättämistä eikä niinkään niiden luomista, synnyttämistä?

     Elämme laatikossa, joka on pullollaan sanoja.

     Pakina syntyy jättämällä sanoja käyttämättä.

     Jos haluaa sanoilla kuvata kaiken, ihan kaiken kaiken eli koko totuuden (kaiken valon ja valon ympärillä olevan pimeän valon), ei saa jättää yhtään sanaa käyttämättä, jolloin niitä tulee aika paljon. Enemmän kuin ymmärrän.

     Kun esimerkiksi Hemingwayn kirjoitustyyliä verrataan jäävuoritekniikkaan, niin se tarkoittaa, että Hemingway osasi jättää turhan pois, jättää sanoja käyttämättä vaikka niitä oli tyrkyllä ei vain kymmen vaan miljoonia.

     Tietääkseni Hemingway ei rakennellut jäävuoria.

     On ironista, että mitä vähemmän käyttää sanoja, sitä enemmän ilmaisee.

     Se sotii valon ajatusta vastaan; sitä että mitä enemmän valoa, sitä vähemmän pimeyttä; mitä enemmän hyvää, sitä vähemmän pahaa.

     Tämän paradoksin ilmaisemiseksi en osaa jättää käyttämättä epäsopivia sanoja. Sanat eivät kuitenkaan ole vääriä eikä oikeita, hyviä eikä pahoja.

                                                                                         JSS 2015.

Ihan uudesti vanhaa

[Kirjallisuus on menneisyytensä vanki]

[Je suis Charlie!]

                                                   Kyösti Salovaara 2010, München.

The New York Timesin kirjallisuuspalstalla Bookends (30.12.2014) kaksi kirjallisuusmiestä pohti kirjallisuuden modernismia. Voivatko, osaavatko kirjailijat yhä luoda jotakin uutta, Pankaj Mishra ja Benjamin Moser kysyivät haastavasti.

     Oikeastaan eivät, oli kai yhteinen vastaus. Eikä mitään uutta kuviteltavissa olevaa ole edes olemassa.

     Mishra sanoi, että kirjallisuuden modernismi keskittyy muutamaan tekstiin, joita luetaan paljon vähemmän kuin mitä niitä tutkitaan. Uusi, jos sellaista haluaa etsiä, löytyy tekniikan ihmemaailmasta. Siellä kuluttaja yllättyy ja yllätetään, ei kirjoja kirjoittamalla eikä niitä lukemalla.

     Toinen kirjoittajista, Moser lainasi Ezra Poundia, joka aikanaan sanoi, että kun maailma näyttäytyy sirpaleisena, lukijat turvautuvat vanhaan eivätkä uuteen; hajoavaa jäljentävä moderni karkottaa järkiperäistä selitystä kaipaavan lukijan.

     Nykyisyys on aina mennyttä, myös kirjallisuudessa.

     Eikä vain kirjallisuudessa.

     Kun katsoo esimerkiksi italialaisen Mauro Stacciolin modernia ympyrä-veistosta Münchenissä, huomaa kuinka se ottaa muotonsa tutuista kuvioista, mutta irottaessaan kuvion entisestä (vaikkapa takana näkyvän rakennuksen seinästä) Staccioli uskottelee luoneensa jotain absoluuttisesti uutta, vaikka se on mahdotonta.

     Kuvan voi rikkoa äärettömän monella tavalla erilaisiin paloihin, mutta kun palapelin kokoaa, päädytään alkuperäiseen kuvaan.

Kun romaanien kohdalla puhutaan ”uudesta” ja ”modernista”, yleensä tarkoitetaan romaanin muotoa, ei niinkään sisältöä (aihepiiriä), joka kaiketi aina uudistuu ja myötäilee maailman menoa.

     Sellaista romaania, joka ei kerro mitään maailmasta, joka on niin moderni ettei se viittaa mihinkään olevaan eikä koettuun, ei ole vielä kirjoitettu, tai jos on, ei sitä ole kukaan lukenut.

     Enkä kehota ketään yrittämään.

     Tietysti on mahdoton ennustaa miten kirjallisuudelle käy. Yhtä vaikeaa on ennustaa miten ihmiselle ja yhteiskunnalle käy. Kyynikko naurahtaa, että ihmiselle ja kirjallisuudelle käy niin kuin käydä sopii ja että sitä saa mitä tilaa.

     Senkin uskaltaa sanoa ettei kirjallisuudesta ole ihmisen eikä ihmiskunnan pelastajaksi, mutta ei se sitä eikä tätä upotakaan.

     Edellä sanottu ei tarkoita etteikö yksittäinen lukija, joita syntyy koko ajan lisää, kokisi kirjallisuuden parissa uusia kokemuksia; etteikö kirjallisuus hänelle olisi uutta ja ihmeellistä.

     Menneisyyden varjo ei ole ongelma ihmiselle eikä kirjallisuudelle. Ongelma siitä tulee jos se kielletään, unohdetaan, hämärretään vääristelemällä.

     Se että ihmisen elämän ja kulttuurin historia tihkuu jokaisen taideteoksen läpi, ei ole puute vaan työntövoima joka lennättää teosta eteenpäin.

Kuvan läpiulottuva harmaus ei johdu ensi sijaisesti kirjallisuudesta vaan yhteiskunnasta ja ihmisen suhteesta siihen. (Yltiö)liberaalissa yhteiskunnassa on niin vähän tabuja, niin vähän ”luokkaan” tai paikkaan sidottuja haaveita ja rajoituksia, että kirjallisuudelle jää olemattoman vähän tilaa hätkähdyttää ihmismassoja, tässä tai kohta.

     Ei ole rikkomatonta, vielä ehjää muotoa jonka särkeminen pistäisi ihmiset parkumaan tai rientämään barrikaadeille. Ei ole julistusta jonka perässä massat ryhtyisivät marssimaan. Vai onko? Onko mahdollista että kirjallisuuteen ilmestyisi teos potkimaan ihmisiä persuksille tai munille?

     Todennäköisemmältä tuntuu, että kapinoiva kirjallisuus yhtyy uusmoralistiseen ajatteluun, jossa liberaalisti suvaitaan äärimmäisyyksiä ja asetetaan keskiväki, keskiluokka paineeseen hyväksyä reunat ja kieltää oma pikkuporvarillinen oleminen. Niin kuin olen todennut aikaisemmin, tässä henkisessä ilmastossa älymystön ja median mielenrauhaa eivät uhkaa homot eivätkä transut eivätkä trimmatut kapitalistit vaan läskit juopot, jotka eivät pysty hallitsemaan elämäänsä.

     Enkä kuvittele, että näille onnettomille koskaan syntyy omaa avantgardistista kirjallisuutta.

Jos kuitenkin toivotaan, että uutta, siis Ihan Uutta Kirjallisuutta syntyy, sen pitäisi odotusten epätodennäköisyydestä pursuavana täyttää ne ehdot joista Nassim Nicholas Taleb puhui kirjassaan Musta joutsen – Erittäin epätodennäköisen vaikutus (Terra Cognita 2007. Suom. Kimmo Pietiläinen.)

     Yhteiskunnassa, varsinkin talouselämässä (ja maapallon säätilassa) epätodennäköiset tapahtumat ovat mahdollisia, vaikka niitä pidetään etukäteen mahdottomina. Mustan joutsenen ilmaantumisen kaltaiseen ihminen ei osaa varautua, koska hän ei osaa nähdä sääntöjä faktojen tuolla puolen. Ihminen tuijottaa silmänsä sokeiksi katsoessaan yksityiskohtia eikä näe isompaa kuvaa. Ja kuitenkin, niin kuin Taleb sanoo, ihmisten suku kaipaa sääntöjä ja on näkevinään niitä yksinkertaistaessaan todellisuutta. Maailma on helpointa yksinkertaistaa tarinoihin ja unohtaa sattuman julma sekasorto.

     Mustan joutsenen yllätyksellä on Talebin mielestä kolme ominaisuutta:

     ”Ensinnäkin se on vieras havainto, sillä se on tavanomaisten odotusten ulkopuolella, koska mikään menneisyydessä ei viittaa sen mahdollisuuteen vakuuttavasti. Toiseksi sillä on äärimmäinen vaikutus. Kolmanneksi huolimatta sen vieraan havainnon asemasta ihmisluonto pakottaa meidät kyhäämään selityksiä sen ilmaantumiselle jälkikäteen, tekemään siitä selitettävän ja ennustettavan.”

     Onko siis mahdollista, että joku kirjoittaa uudenlaisen romaanin, joka on kuin Musta joutsen? Että syntyy romaani, jolla on äärimmäinen vaikutus? Että sen vaikutus perustuu uuteen muotoon, sellaiseen jota kukaan ei osaa nyt kuvitella?

     Enpä usko.

PS. klo noin 23.25 tammikuun 7. 2015.

Jossakin on raja.

Jossakin meidän oikeutta olla mieltä mitä tahansa loukataan väkivallalla.

Jossakin meistä tulee uhreja kun ajattelemme. Kun sanomme mitä ajattelemme.

Meistä tulee uhreja, koska uskomme sanoihin ja kauniisiin/rumiin/tosiin/haastaviin/ lauseisiin joilla ilmaisemme mitä haluamme sanoa.

Jossakin on raja. Jossakin... 

ja vaikka minä haluaisin pelkästään sanoa, että tuuli suhisee puissa, minä haluan ettei kukaan puutu siihen. Ei ala puhua tyynestä eikä myrskystä. Mutta jos hän haluaa, Okay with me!

Jos minä haluan puolustaa demokraattista, liberaalia oikeutta julistaa mielipidettäni kaikilla forumeilla, niin miksi pitäisi hyväksyä se, että sanani ammutaan lennosta? Olivatpa ne rumia tai kauniita?

Totalitaarinen ajattelu valtaa alaa - seis!

Seis!

Jokainen meistä - minä myös - sinä myös - me - he- te ...

... saamme sanoa mitä ajattelemme eikä siihen ole uskonnolla, puolueella, valtiolla, ryhmällä, suvulla, klubilla, naapurilla, somella....

ei kenelläkään... ole

NOKAN KOPUTTAMISTA!

Se joka ei allekirjoita sanan vapauden maksiimia, joutukoon minne kelvottomat joutuvat!

Nyt ei pidä ymmärtää terroristeja!

Nyt ei pidä...

NYT

Je juis Charlie!

Je juis Charlie!

Je  juis Charlie!

Sanoin kuvaamaton 2015

[Mietelmiä mahdollisesta mahdottomasta]

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2014.

1.

Huomenna, jos Luoja suo, on vuoden toinen päivä. Enempää ei voi sanoa.

2.

Ikkuna jäätyi kun hän tahtoi katsoa ulos.

3.

Illalla hän avaa kirjan nukahtaakseen. Miten järjetöntä! Eikö kirja pitäisi avata herätäkseen?

4.

Jos ajat kuin suora jatkuisi, mutka yllättää.

5.

Jouluaaton vastaisena yönä pakkanen nujersi kuistin pelargoniat. Oliko se viesti?

6.

Joulupäivänä räkättirastaat valtasivat pihlajapuut. Lumi punastui tuhlatuista marjoista. Ei pahalla mutta jättäisitte vähän tilhillekin.

7.

Ne tulivat heti maanantaina; töyhtöpäinä lennähtivät puihin ja söivät rätkyjen pudottamia marjoja kuin eivät olisi muualla olleet.

 8.

Mitä tapahtui ranskalaiselle elokuvalle?

9.

Hän lukee sanoja kuin ymmärtäisi ne.

10.

                          Jaakko Salovaara 2014.

Jos kirjoitan sanan ”suuri”, kysyt kuinka suuri. Taloako isompi? Jos sanon, että ”kaunis”, kysyt minuako kauniimpi. Mutta kun ajat risteykseen, ymmärrät heti liikennemerkin kehoituksen.

11.

Sanat ovat vaarallisia. Miksi Putin muuten kieltäisi niiden käytön?

12.

Myös kuvaa pitää pelätä. Ei kai Suomessa turhaan maalata punaisia oluttölkkejä mustaksi?

13.

Hän tietää, että entropia voittaa, mutta silti hän sytyttää kynttilän kuistin katosta riippuvaan lyhtyyn.

14.

Ensimmäiset jäänmurtajat lähtivät satamasta, kerrotaan. Oli jo aika.

15.

Ihminen rakastaa kitschiä, koska hän ei lakkaa rakastamasta itseään.

16.

Muistelen Faulknerin sanoneen, että menneisyys ei kuole koskaan, joten sitä ei oikeastaan edes ole. Jos Faulkner sanoi noin, hän oli viisas mies.

17.

Kenneth Millarin syntymästä tulee joulukuussa 100 vuotta. Hän kirjoitti Ross Macdonaldina menneisyyden läsnäoloa tihkuvia dekkareita. Jos Millar yritti salanimellä paeta omaa menneisyyttään, hän epäonnistui.

18.

Kuka muistaa mitä Macdonald kirjoitti?

19.

Ystävät ryhtyivät keskustelemaan Nietzschestä. Kuinka vähän paljosta minä tiedänkään.

20.

”A human being is a part of whole called by us universe, a part limited in time and space”, alkoi Palma de Mallorcalta saamani joulutervehdys. Se oli lainaus Albert Einsteinilta. Tervehdyksen lähetti Espanjan mantereella käyttämäni autovuokraamo. - Hmh!

21.

Aina kun mediassa pitää pestä musta valkoiseksi, yliopistolta löytyy joku Holappa saippuoijaksi.

22.

Hän ihmettelee, mistä tuulee kun kampuksilla tiedemiehet sorvaavat populistisia lausuntoja.

23.

Tietysti hän ymmärtää ettei yhteiskuntatiede ole arvovapaata, mutta että tieteen arvoksi tulee impivaaralainen populismi - pitääkö sekin ymmärtää?

24.

Kun hän saapuu liikenneympyrään, navigaattori kehottaa valitsemaan kolmannen erkanemiskaistan. En hemmetti valitse, hän kapinoi.

25.

Sveamamma on siveä kuin entinen tyttö.

26.

Se tarttuu.

27.

Ruotsissa feministit raivostuivat katujen pituudelle kun kävi ilmi, että miehillä on pitempi. On päätetty, että kadut tasataan metrimitalla. Yli jäänyt saa neutraalin nimen niin kuin taivas ja maa.

28.

Ruotsissa sovittiin ettei äänestäminen kuulu demokratiaan. Kuningaskunta siirtyy yksimielisesti ”totalitaariseen parlamentarismiin”, paino ensimmäisellä askeleella.

29.

Suomalaiset demarit kuuluttavat perään samaan pyrkimistä. Miksi?

30.

Lauri Lyly uhkasi Suomessa, että myös riita saadaan aikaiseksi. Onko demokratia riita?

31.
Suomessa saa vielä keskustella siitä saako Suomessa keskustella.

32.

Kun näet kissan, sanot: ”Kissa.” Kun näet poliitikon, et sano mitään. Niin kieli köyhtyy.

33.

Yleisradio on siirtynyt journalismista moralismiin. Kuka sen päätti?

34.

Eikö journalismin tehtävänä enää olekaan maailman paljastaminen?

35.

Moraalilla on niin monta vartijaa ettei tungokseen mahdu.

36.
Läskit ja juopot eivät ole median suojeluksessa.

37.
Vastuullista hankintapolitiikkaa harjoittava Yle kertoo luopuvansa Mestarien liigan jalkapallo-otteluista. Yleisradion kanaville jää taskubiljardi ja sauvakävely. Muuten - kenelle Yle on vastuussa?

38.

Ei tarvitse olla Newton tietääkseen, että omena putoaa maahan; usko riittää.

39.

Hän yrittää piirtää sanoilla ison kuvan tajuamatta, että sanat ovat pieniä.

40.
Sitä paitsi sana panee vastaan jos sitä tönäisee.

41.

Kun avaruus romahtaa pisteeksi, kaikki järjestysnumerot kadottavat merkityksen. Sen jälkeen on sama mistä ajatuksesta aloitetaan, mihin lopetetaan.

.
Se on absoluuttinen konsensus.

                                                                                  Kyösti Salovaara
     22.12.2014
 

7 tien risteys

[Joulu Bastognessa 1944]

                                                                                                  Jaakko Salovaara 2014.
Mardassonin amerikkalaisten sotilaiden muistomerkki Bastognessa.
Pentagrammin muotoisen muistomerkin suunnitteli Georges Dedoyard.
Se vihittiin heinäkuussa 1950.

Eikä teitä ollut vain yksi vaan seitsemän.

     Seitsemänkymmentä vuotta sitten joulun aikaan belgialainen Bastognen pikkukaupunki Ardenneilla vedettiin sodan parrasvaloihin. Se johtui maantieteestä. Jyrkkien mäkien ja syvien laaksojen uurtamalla Ardenneilla Bastognen alue oli poikkeuksellisen tasainen paikka, missä tiet yhtyvät kuljettavaksi.

     Bastognesta pääsi ja pääsee helposti pohjoiseen ja etelään, länteen ja itään. Luxembourg on lähellä, Pariisi noin 300 km päässä, Antwerpeniin on matkaa alle 200 kilometriä ja Brysseliin vielä vähemmän.

     Joulukuuhun 1944 tultaessa liittoutuneet olivat jo vapauttaneet Pariisin ja Strasbourgin. Saksa näytti lyödyltä. Rintamalinja kulki suunnilleen etelästä pohjoiseen Reinin länsirantaa myöten.

     Joulukuun puolessavälissä armeijan komentajat miettivät missä viettää joululomansa.

     Vaikka liittoutuneiden tiedustelu oli kadottanut näkyvistä saksalaisen 6. SS: panssariarmeijan, se ei huolestuttanut liittouman ylintä komentajaa Dwight D. Eisenhoweria, joka väitteli komentajiensa kanssa pitäisikö rintamaa vahvistaa Ardennien pohjoispuolella vai etelässä.

     Hitlerin vastahyökkäys siihen väliin Bastognen kautta kohti länttä yllätti kaikki. Ei vähiten siksi että hyökkäyksessä ei tuntunut olevan mitään järkeä; mitä Hitler kuvitteli sillä saavuttavansa?

Hyökkäys alkoi joulukuun kuudentenatoista aamulla puoli kuudelta 90 minuutin tykistökeskityksellä. Aamu oli sumuinen ja kylmä. Rintamalinja pullistui nopeasti länteen.

     ”Kun 1900 tykkiä laukaistiin samanaikaiseksi rintamalla, vaikutus oli tyrmäävä”, kirjoittaa Antony Beavor kirjassaan Toinen maailmansota (2012. WSOY. Suom. Jorma-Veikko Sappinen.). ”Järkyttyneet sotilaat kömpivät makuupusseissastaan, sieppasivat aseensa ja kyyristyivät poteroidensa pohjalle odottamaan tulituksen lakkaamista. Mutta sen lakattua he näkivät aavemaisen valon. Tuo valeauringonnousu oli todellisuudessa 'keinokuutamo' joka syntyi pilvipeitteestä heijastuvista saksalaisten valonheittimien kiiloista.”

     Tykinlaukauksia seurasi taistelu Ardenneista; siihen osallistui (16.12.1944-25.1.1945) 600 000 amerikkalaista sotilasta, joista yli 10 prosenttia kaatui, loukkaantui tai katosi. Saksalaiset tuhosivat 800 amerikkalaista Sherman tankkia, mutta menettivät itse puolet panssarivaunuistaan; ja yli 12 000 saksalaista kaatui, 38 000 haavoittui ja noin 30 000 katosi, suurin osa vangiksi joutuneina. Taistelun ensimmäisen viikon aikana Eisenhower siirsi Ardenneille 250 000 sotilasta!

     Saksalaisten hyökkäyksen alkaessa liittoutuneilla oli vain kaksi divisioonaa reservissä. Amerikalainen 101. maahanlaskudivisioona oli sijoitettu Reimsin seudulle toipumaan operaatio Kauppapuutarhan koettelemuksista.

     Illalla joulukuun kuudentenatoista 101. maahanlaskudivisioonan Easy-komppanian miehet olivat Reimsin lähellä Mourmelonissa katsomassa John Waynen ja Marlene Dietrichin tähdittämää elokuvaa Seitsemän syntistä. Jotkut olivat lomalla Pariisissa.

     Valot syttyivät teatterissa, Wayne ja Dietrich katosivat valkokankaalta. E-komppanian miehet komennettiin majoituspaikkaan. 101. maahanlaskudivisioona kuljetettiin pikavauhtia Bastogneen puolustamaan mottiin jäävää aluetta Foyn eteläpuolella.

     Amerikkalaiset kaivautuivat kangasmaastoon, ympärillään istutettujen puiden suorat rivit. Kesävaatteissa lumisateessa, vähällä ruoalla ja kauheissa olosuhteissa saksalaisten saartamat laskuvarjojääkärit kestivät poteroissaan, kunnes kenraali Pattonin panssarijoukut avasivat motin tapaninpäivänä 1944.

     ”Nuotioita ei voinut sytyttää, sillä ne olisivat vetäneet heti puoleensa saksalaisten kranaatinheittimien ja tykkien tulta. Jalkojen kylmävammat lisääntyivät hälyttävästi ja aiheuttivat suuren osan tappioista... Moni poti punatautia eikä voinut poteroon jumittuneena muuta kuin käyttää alusastiana kypäräänsä tai tyhjiä ruokapurkkeja. … Metsien villisiat söivät hautaamattomilta kaatuneilta vatsan.” (Beevor.)

     Epätoivoisen tuntuisesta tilanteesta huolimatta laskuvarjojääkärit sanoivat sodan jälkeen etteivät he kaivanneet Pattonin apua. Laskuvarjojääkäreiden toimenkuvaan kuuluu olla saarrettuna, he sanoivat.

                                                                           Jaakko Salovaara 2014.
Saksalainen Jagdpanzer 38 Hetzer Bastognen sotamuseossa.

Sota on luultavasti liian kauhea, primitiivinen ja monisyinen prosessi kuvattavaksi todenmukaisesti ja sellaisella realismilla, että katsoja tai lukija havahtuu ymmärtämään rauhan merkityksen.

     Ei elokuva eikä kirja, romaani tai dokumentti pysty koskaan tavoittamaan yksilön kokemaa kauhua, yksilön sankaruutta, pelkoa.

     Mutta tietysti tutkimus ja taide ovat yrittäneet tavoittaa sodan olemuksen.

     Steven Spielbergin ja Tom Hanksin HBO-yhtiölle tuottama 10-osainen tv-sarja Taistelutoverit (Band of Brothers, 2001) on varmaankin yksi hienoimmista, koskettavimmista ja realistisimmista sotaelokuvista.

     Tuossa elokuvassa, elokuvien sarjassa kaikki näyttää osuvan kohdalleen: aihe, käsikirjoitus, näyttelijät, ruskeilla väreillä haalistettu sodan maisema ja ennen muuta se veljeyden kokemus, johon tavallaan pyyteetön ”sankaruus” ihmisen saattaa hetkittäin johtaa. Laitan ”sankaruuden” epäröiden lainausmerkkeihin, koska isommassa kuvassa sota ei koskaan eikä millään muotoa edusta ihmisen tai ihmisyhteisön sankaruutta.

Muki ja
 101. maahanlaskudivisioonan
hihamerkki.

     Bastognen tapahtumiin Taistelutovereissa – filmin suomalainen nimi on turhan osoitteleva ja sävytön koska alkuperäinen nimi viittaa veljeyteen ja uhrautumiseen – keskitytään kokonaan tai osittain kolmessa jaksossa. Kussakin niissä näkökulma on eri sotilaissa, mutta kuten koko sarjassakin tapahtumat nähdään joukkojen tasolta, alhaalta ylöspäin. Sodan näkijöinä ja kokijoina ovat E-komppanian miehet ja alipäälliköt matkalla Normandiasta Belgian kautta Baijeriin ja lopulta Hitlerin Berchtesgadeniin.

     Taistelutoverit perustuu Stephen E. Ambrosen samannimiseen kirjaan vuodelta 1992 (Band of Brothers. Simon & Schusters. Pocket Books 2001.) Se taas perustuu pääosin Easy-komppanian silloin elossa olleiden miesten haastatteluihin.

     Niin realistiselta ja siekailemattomalta kuin tv-toteutus tuntuukin, on mielenkiintoista havaita, että elokuvassa miehistön ja ylipäällystön suhdetta on jossain määrin kaunisteltu. Komppanianpäälliköitä ja joukkueenjohtajia kritisoidaan, mutta everstit ja kenraalit jätetään rauhaan.

     Elokuvassa ei esimerkiksi kerrota kenraali Maxwell Taylorista, joka oli joululomalla Washingtonissa. Kun hän palasi virkistyneenä joulun jälkeen Bastogneen pahimpien taisteluiden lakattua, hän kierteli reippaana etulinjassa, kuten pataljoonan komentaja kapteeni Richard Winters (sittemmin majuri, tv-sarjan vaikuttavin henkilöhahmo) muistelee. Taylor ohjeisti ennen poistumistaan miehiä tarkkailemaan edessä olevaa metsää. ”Mitä helvettiä Taylor kuvitteli meidän tehneen hänen ollessa Washingtonissa”, Winters muisteli kitkerästi.

     Kun Taistelutoverit kuvaa sotaa joukkojen tasolta, alhaalta ylöspäin, toisenlaisen kuvan saa katsomalla Franklin J. Schaffnerin filmin George S. Pattonista (Patton 1970, suomeksi Panssarikenraali Patton), missä kenraaleiden oikuttelu, primadonnamaisuus ja oman egon pönkittäminen sodan tavoitteidenkin kustannuksella tulee hienosti esille.

     Patton ehkä ratkaisi Bastognen piirityksen taktisella neroudellaan tai sotahulluudellaan tai kerrankin osumalla oikeaan taisteluun oikealla hetkellä, mutta 101. maahanlaskudivisioonan selvitymiseen auttoi myös sää, joka kirkastui joulunpyhinä ja edesauttoi ilmavoimia pudottamaan ammuksia, lääkkeitä, sapuskaa ja pommeja.

     Patton kirjoitti päiväkirjaansa, että ”oli kirkas, kylmä joulu, hieno sää saksalaisten tappamiseen”.

                                                                          Jaakko Salovaara 2014.
Bastognelaista metsää sotamuseon multimediateatterissa.

Seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin: yhä rauha, johon seitsemän tien risteys osaltaan johdatti.

     Rauhaa ei Eurooppaan annettu; se piti ottaa ja tehdä.

     Impivaarassakin on muistettava, että rauhan tekijöinä olivat tässä kohden nuoret amerikkalaiset sotilaat. Osaammeko kuvitella tilanteen, jossa 24 000 suomalaista (suhteuttaen Suomen väkilukuun Bastognen taisteluun osallistuneiden amerikkalaisen sotilaiden määrä) lähtisi merten yli taistelemaan rauhan puolesta? Luultavasti emme. Ei meistä sellaista empatiaa löydy kiskomallakaan.

     Vierailin kolme kuukautta sitten 7 tien risteyksessä.

     Bastognessa satoi vettä, ilma viileni, syksy oli tulossa, hyytävä kosteus tiivistyi iholle.

     Melkein 70 vuoden rauhan antamalla tyyneydellä saatoin tutustua Bastognen loistavaan, viime keväänä avattuun sotamuseoon, missä vierailija saa häivähdyksen sodan kauheudesta, sotilaiden ja siviilien kärsimyksestä ja samalla kertaa sietokyvystä. Sitäkö on syytä kutsua sankaruudeksi? Ehkä, kenties, luultavasti.

     Bastognen sotamuseo on hämmästyttävä kokemus; en tiedä onko toista samankaltaista. Menneet tapahtumat esitetään tarinoina, amerikkalaisen sotilaan, saksalaisen sotilaan ja kahden bastognelaisen siviilin kertomuksina, ääninä ja tunteina. Museossa on kolme multimediateatteria, joihin vierailija ”pakotetaan”. Hänen pitää osallistua, kuunnella ja katsella. Moderni tekniikka luo yhteyden esineisiin ja ihmisiin. Vain silmät kiinni panemalla ja korvat sulkemalla voisi välttyä historian kertomukselta.

                                                                                 Kyösti Salovaara.
Bastognen pääkatu Rue du Sablon syyskuussa 2014.

Mutta riittävätkö kertomukset?

     Sota ja rauha! Sota vai rauha?

     ”Sota on prosessi, joka on käynnissä koko ajan”, Erno Paasilinna tokaisi tylysti kirjassaan Musta aukko (Otava 1977). ”Rauha on sivutuote, se ei pääse nousemaan sodan uhkaksi.”

     Niin kyyniseltä (ja pessimistiseltä) kuin Paasilinna kuulostaakin, hän ei ole yksin ajatuksineen.

     Francis Fukuyama pohtii kirjansa Historian loppu ja viimeinen ihminen (WSOY 1992) päätösluvussa sodan mahdollista ikuisuutta. Sitä ei ehkä pääse pakoon.

     Fukuyama viittaa Hegeliin, jonka mielestä historian päättyessä rauha ja hyvinvointi ei välttämättä tyydytä ihmisen tarvetta tuntea ylpeyttä omasta ihmisyydestään. Ihminen pelkää taantua pelkäksi poroporvariksi ja siksi tarvitaan edelleen sodan tulikoe, valmius kuolla maansa puolesta.

     Kun hirmuvaltiaat kaadetaan ja yksinvalta kumotaan, kun maailma täyttyy liberaaleista demokratioista, tyytyykö ihminen nauttimaan rauhasta ja tyynestä olosta?

     ”Kokemus näyttää osoittavan”, Fukuyama vastaa omaan kysymykseensä, ”että elleivät ihmiset voi taistella oikean asian puolesta, koska tuo oikea asia sai voiton jo aikaisemman sukupolven aikana, he ryhtyvät taistelemaan oikeata asiaa vastaan.”

     Ryhtyvät taistelemaan oikeaa asiaa vastaan!

     Herää Eurooppa!

     Etkö muista 7 tien risteystä?

     Sota saadaan pyytämättä. 

     Rauha tehdään tekemällä rauha.