Omena pöydällä

[esseisti vaatii, esseisti valittaa]

Kyösti Salovaara, 2019.
Sivuhuomautus: Mihin omena, brandylasi ja espressokuppi nyt laitetaan?

Olemme Suomi!

    Hieno maa, hieno kansa, hieno luonto.

    Olemme onnellisia. Meitä ei pelota.

    Puhumme rehellisesti, suoraan. Emme parjaa selän takana.

    Osaamme lukea ja laskea. Joka ei lue, se tavaa. Joka ei tiedä mitä prosenttilasku tarkoittaa, viskaa kritiikkiä puhtaalla tunteella. Parempi sinne päin kuin ei minnekään.

    Meitä ei lahjota. Meihin ei tekopyhä saarnaaminen pure, paitsi silloin kun meidän pitäisi tehdä niin kuin saarnaamme.

    Maailma sätkii hyppysissämme. Olemme Suomi, hieno maa ja kansa.

    Ruuneperit puhuvat ja leipovat sanoista torttuja.

Tällaistakin tulee mieleen helmikuussa.

    Asioihin pitää suhtautua vakavasti. Pelleily pois.

    ”Antti Nylén kirjoittaa tuttuun tapaansa ärhäkästi ja suorasanaisesti” tiivistää Outi Hytönen Parnassossa (1/2019) arvostelunsa Antti Nylénin kirjailijatarinasta, monologista Häviö (Kosmos, 2018.) ”Hän vaatii taiteilijoille säännöllistä palkkatuloa.”

    Hytönen juoksee Nylénin piirtämällä polulla alamäkeä, ei kyseenalaista vaatimusta taiteilijapalkasta. Päinvastoin: ”Tärkeä puheenvuoro on herättänyt harmillisen vähän huomiota”.

    Hytönen uskoo Nyléniä, joka väittää että taiteen käy huonosti ilman kestävää rahoitusta. Kirjailijan ammattia ei kuulemma valita, vaan siihen päädytään. Niinpä kirjailija on syyntakeeton vaatiessaan itselleen säännöllistä palkkaa, vaikka ei saisikaan juttujaan kaupaksi.

    Nylén ei saa huomiota?

    Samassa lehdessä (karunpehmeä) Juha Seppälä kertoo näytelmäkirjailijasta, jonka täytyi tarjoilla baarissa taiteilijatovereilleen. Se hävetti. Se oli kauhistus; se että taiteilija joutuu samaan asemaan kuin kuka tahansa palkkatyöläinen ja vieläpä muiden nähden!

    Niinpä Häviö on Seppälän mielestä viime vuoden paras tietokirja, ”sen sanoma on painava”. Seppälä kiukuttelee Nylénin tukena: hyvinvointivaltio ei ole tuonnut parannusta vähälevikkistä kirjallisuutta kirjoittavan kirjailijan elämään.

    Olisiko pitänyt? Missä määriteltiin, että hyvinvointivaltio rakennetaan taideprojektiksi?

    Huomiotta jäänyt Nylén saa Parnasson ykkösnumerossa vielä kolmannenkin puolustajan. Tuo kirjoittaja ei tyydy vaatimaan taiteilijapalkkaa vaan perustuloa, koska se vapauttaa tulonsaajan kaikesta vastuusta ja velvollisuudesta.

    Hyvinvointivaltio taitaakin olla anarkistin toiveuni? (Maksajaa etsitään Torifiissä.)

Sanotaan mitä sanotaan. Kirjoitetaan mitä kirjoitetaan. Ollaan kuin ei oltaisikaan.

    Netistä löytyy Nylénin teosta ja Nyléniä käsitteleviä juttuja enemmän kuin ahkera ehtii lukea. Huomiota on piisannut.

    Taika Dahlbom haastatteli 23.10.2018 Helsingin Sanomissa Nyléniä näyttävästi, palstatilaa säästämättä. Nylén sai purkaa mieltä kansakunnan parhaalla mediapaikalla. ”Taide on perustuotantoa kuin maanviljely. Paitsi sillä erotuksella, että maataloustuotteet voisi ostaa tarvittaessa kaikki ulkomailta. Suomalaista kirjallisuutta ei voi ostaa ulkomailta”, Nylén sanoo. Samaan aikaan Juha Sipilä puhuu pokkana sosiaaliturvan leikkauksista, senkin bisnespaskapuhuja.

     Esseisti ei megalomaniassaan huomaa, että kansalainen ei tule toimeen ilman sapuskaa, mutta esseet voi hyvinkin jättää lukematta.

    Itse asiassa Nylén ei muusta puhukaan kuin rahasta. Mutta hän onkin parempi ihminen kuin insinööri tai Juha Seppälän kauhistelema tarjoilija. Vähälevikkisen esseistiikan harjoittaja ei vaadi kaikille perustuloa vaan itselleen taiteilijapalkkaa, joka ei ole sosiaaliturvaa vaan palkkio taiteilijalle epäkaupallisesta taiteesta. 

    Taide on taide on taide: siis rahaa!

    Marraskuun 17. päivänä Nylén sai lisää huomiota Hesarissa, kun Oskari Onninen arvosteli Häviön. Kritiikki oli myönteinen, mutta sisälsi (sentään) muutamia piikkejä. Nykykapitalismin ja oikeistohallituksen syyttäminen taiteilijan huonosta asemasta ei ole ”erityisen eleganttia saati uutta”, Onninen kirjoitti.

    Juttunsa lopulla Oskari Onninen lainasi Häviötä: ”Jos todella tuntuu siltä, ettei samasta jyvähinkalosta riitä ammennettavaa sekä taiteilijoille että poliisille, annettakoon poliiseille vähemmän. Nyt on taiteilijoiden vuoro!”

    Onnisen vastaveto oli hieman arvoituksellinen: ”Oliko väkivaltaisesti sanottu? Jos, niin kannattaa pysähtyä miettimään, miksi tällainen tunne heräsi.”

    Tänään, kun eduskunnassa pohditaan, että pitääkö laitokseen päätyneen ikäihmisen hoivaamiseen käyttää 0,5:n ihmisen käsiä vai 0,7:n, Nylénin narsistinen jurputus kuulostaa turhanpäiväiseltä, vaikka toisaalta virkistää. 

    Kirjoittaako 0,5:n henkilötyöpäivän esseisisti huonommin kuin 0,7:n?

Kyösti Salovaara, 2019.

Ymmärrän toki yskän.

    En ajattele, että taiteen pitää olla läpeensä kaupallisesti kannattavaa; että vain bestsellerkirjailijalla on oikeus kutsua itseään kirjailijaksi. Luulen ymmärtäväni esseistin tuskan: kunpa joku maksaisi minulle (hänelle) kirjoittamisesta.

    Vähälevikkinen kirjallisuus saattaa olla pitkän päälle yhteiskunnalle tärkeämpää kuin suurilevikkinen, mutta siitä ei seuraa, että paljon luettu kirjallisuus olisi turhanaikaista ja mitätöntä.

    Suurin osa maailman kirjailijoista tekee muutakin työtä kuin kirjoittaa.

    Miksi Nylén ei mene palkkatyöhön?

    Jos yhteiskunta maksaisi hänelle taiteilijapalkkaa, antaisiko hän juttunsa ”ilmaiseksi” yhteiseen käyttöön? Niinhän palkkatyössä toimitaan: tehdään työtä palkanmaksajalle, ja se mitä syntyy, kuuluu työnantajalle.

    Uskon vilpittömästi, että Nylén on parempi kirjoittaja kuin tarjoilija, mutta voiko ammatinvalinnan perustaa siihen missä on parhaimmillaan? Kuinka monelle se onnistuu?

    Jos esseistille pitää maksaa kuukausipalkkaa siitä, että hän kirjoittaa hyviä esseitä, joita vain harvat lukevat, eikö myös pikajuoksijalle, joka pinkoo satasen kymmeneen sekuntiin, mutta ei halua periaatesyistä osallistua yhteenkään urheilukilpailuun viihdyttäkseen yleisöä, tulisi maksaa kuukausipalkkaa?

Tämmöinen maailma, tämmöinen yhteiskunta, tämmöinen Suomi harmittaa taiteilijaa.

    ”Jos mahdollisuuksien tasa-arvossa on kyse yhtä lahjakkaiden ihmisten tasa-arvosta, yhtä lahjakas viulusti ja virkamies ovat oikeutettuja yhtäläisiin mahdollisuuksiin”, pohtii Ruurik Holm tasa-arvoa teoksessaan Yksilönvapaus (Into, 2017).

    Ongelma on siinä, että useimmissa yhteiskunnissa virkamiehille on tarjolla enemmän töitä kuin viulisteille. ”Mahdollisuudet riippuvat pitkälti erilaisten taitojen yhteiskunnallisesta kysynnästä… Ihmisellä voi olla taitoja, joille ei yksinkertaisesti löydy järkevästi laajamittaista kysyntää edes julkisesti tuettuna.”

    Nylén ja Seppälä haukkuvat väärää puuta moittiessaan Sipilää siitä, että tämä on insinööri ja pubin omistajaa siitä, että tämä maksaa palkkaa tarjoilijalle eikä esseistille.

    Matemaattisesti laskien me kaikki olemme syypäitä Nylénin ahdinkoon. Sosiologisesti ajatellen Nylén on väärässä vaatiessaan kuukausipalkkaa työstä, jolle ei ole yhteiskunnallista kysyntää.

    Utopioissa - sellaisia riittää – jokainen ihmisyksilö saa tehdä mitä haluaa. Oikeassa maailmassa jokaisen, tai useimpien pitää ”uhrautua” yhteisön hyväksi. Suomen bruttokansantuotteesta (ja työpaikoista) noin puolet tulee vientiteollisuudesta. Ulkomailla asuvat ihmiset ”maksavat” noin puolet myös suomalaisten sosiaaliturvasta.

    Pitää siis tehdä tavaroita ja luoda palveluja, jotka menevät kaupaksi ulkomaille.

    Se, saako esseisti kuukausipalkkaa, riippuu näin ollen niiden ihmisten (insinöörien, teknikoiden, myyjien, opettajien, lääkärien, poliisien, tienrakentajien, maanviljelijöiden, merimiesten, lentäjien, vaatekauppiaiden, muurarien, rekkakuskien jne. jne.) työpanoksista jotka mahdollistavat viennin - eikä vain työpanoksesta vaan myös hyväntahtoisuudesta.

Lopetellaan tänään lainaviisauksiin.

    ”Vain se, joka ei tiedä mitään autoista, puhuu autoilusta ilman bensiiniä”, kirjoitti G.K. Chesterton novellissa Sininen risti vuonna 1911, ”ja vain se, joka ei tiedä mitään järjestä, sanoo selvittävänsä asioita ilman selkeitä ja varmoja lähtökohtia.”

    Nykyisessä mustavalkoisessa keskustelussa Chestertonin ajatus unohtuu. Puuhun mennään latvasta ja hämmästytään kun maahan putoaa persuksilleen.

    Entä sitten omena pöydällä?

    ”Perin erilaisia ovat näkemykset”, mietiskeli Franz Kafka (Keisarin viesti, Otava, 1969), ”esimerkiksi omenasta: pienen pojan näkemys, hänen kun täytyy kurkottaa kaulaansa nähdäkseen edes vilauksen omenasta pöytälevyllä, ja talon isännän näkemys, kun hän ottaa omenan ja ojentaa sen vapaasti pöytätoverilleen.”

    Rakenteellisia epäkohtia on hankala parantaa, koske me olemme tuo rakenne emmekä pääse ulkopuolelle.

Kyösti Salovaara, 2019.

Vaikene, pakene, viekastele

[kieli on teko: teot ovat kieltä]

Jos unohtaa kirjallisuuden, tieteen ja politiikan, pakinani alaotsikko kuulostaa järjettömältä.

    Mutta jos ne unohtaa, mitä jää? Autio maa ja suden ulvonta? Vai makkaraperunat ja lasi olutta? Ellei sitten kaukaisuuteen laajeneva ja itsensä tyhjentävä maailmankaikkeus?

    Saksalaista metafysiikkaa. Painaa tuhat kiloa sanalta. Suomalaista pinnallisuutta. Ei pysty punnitsemaan.

    Yhtä kaikki, modernia maailmaa hallitaan kielellä. Kieli on maailman mieli. Mutta kieli ei ole itsessään muuta kuin sanoja ja lauseita, symbolien suhde.

    Mitä enemmän sanotaan, sitä kauemmaksi kieli etääntyy. Ja nykyään sanotaan sanomattoman paljon, vaikka kirjoja ei niinkään luettaisi. Digitaalisessa lumeessa on enemmän sanoja kuin ruudulle mahtuu. Kieli muuttuu vaaralliseksi, jos se on kaikki mihin ripustautua.

    Ymmärrätkö sanat?

Sattumalta luin peräkkäin kaksi vakoiluromaania. Hienoa kirjallisuutta kannesta kanteen.

    Mutta onko sattumaa mitä luen ja mistä kirjoitan?

    Vakoiluromaani viehättää siksi, että sen kuvaamassa todellisuudessa informaatiota on niin monenlaista, jopa tappavan vaarallista. Vakoiluromaanissa kukaan ei tiedä mikä tieto pitää paikkansa, kuka on ystävä ja kuka vihollinen. Vakoilija on kuin primitiivisen yhteisön metsästäjä, jonka täytyy kulkea koko ajan valppaana vihamielisessä metsässä. Lopulta metsästäjä ei tiedä mitä hän jahtaa. Ehkä hän on itse muuttunut jahdattavaksi, toisen metsästäjän saaliiksi.

    Vakoiluromaani viehättää myös kuvatessaan "sankaria" pelastamassa maailmaa. Vakoilija on täysin yksin vastassaan vihamielinen ympäristö. Vakoiluromaanin sankari työskentelee normimaailman katveessa informaation kätkemänä, hän piiloutuu kieleen, sanottuun ja sanomattomaan. Häntä ei kutsuta pressanlinnaan eikä Oscareita jakamaan – tai jos kutsutaan, kokonaan toisessa roolissa kuin missä hän yrittää pelastaa maailmaa.

Suurenmoisessa esseekokoelmassa The Dangerous Edge Gavin Lambert vertasi kirjailijan ja rikollisen kaksoisroolia toisiinsa. Molemmat kätkevät todellisen roolinsa arkipäivään. Rikollinen piilottaa tekonsa, ryöstön tai murhan; kirjailija sen että hän vakoilee ystäviensä ja tapaamiensa ihmisten elämää ja käyttää näitä hyväkseen.

    Lambert siteerasi James Joycen romaania Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta, missä kirjailijaksi omistautuva Stephen Dedalus julistaa taiteilijan kaksoisroolin selvin sanoin:

    ”Olet kysynyt minulta mitä voisin tehdä ja mitä en tekisi. Sanon sinulle nyt, mitä minä teen ja mitä aion jättää tekemättä. En tule palvelemaan sellaista, mihin en enää usko, olkoon sen nimi sitten vaikka koti, isänmaa tai kirkko; ja minä aion ilmentää itseäni jossakin elämän tai taiteen muodossa niin vapaasti kuin voin ja puolustukseni käytän ainoita aseita, jotka itselleni sallin – vaikenemista, maanpakoa ja viekkautta.”

Vaikene, pakene, viekastele!

    Sattumaltako espanjalaisen Arturo Pérez-Reverten (s. 1951) tyylikäs jännäri Vakooja ja englantilaisen John le Carrén (s. 1931) hienostunut romaani Vakoojan perintö käsittelevät Euroopan lähimenneisyyttä, sitä pulmakysymystä voiko demokraattista yhteiskuntaa puolustaa käyttäytymällä huonosti.

    Molemmat kirjailijat luovat kieltä joka paljastaa, mutta tässäkin on ironinen puoli. Le Carrélle kieli on todellisuuksia peittävä hetteikkö; kieltä raapimalla, sen tasoja esiin kaivamalla totuus paljastaa. Mutta kielellä voi myös peittää totuuden yhä syvemmälle. Pérez-Reverten kieli on puolestaan behavioristista, hemingwaymaista: kieli kuvaa ihmisten tekoja ja niiden kautta hyvän ja pahan ymmärtää.

    Vakoojan perinnössä le Carre palaa 1960-luvun tapahtumiin, omiin romaaneihinsa noilta ajoilta, teokseen Mies kylmästä (1963) ja Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja (1974). Mestarivakooja George Smileyn uskollinen apulainen Peter Guillam joutuu nykyhetkessä kuulusteltavaksi keinoista, joilla demokratiaa yritettiin pelastaa kylmän sodan Euroopassa. Fiktion fiktio, hah!

    Falcó puolestaan on Francon vakooja syksyllä 1936 Espanjan sisällissodan alkuvaiheessa. Pérez-Reverten ratkaisu on rohkea: hän valitsee sankarikseen vastenmielisen poliittisen liikkeen moraalittomalta tuntuvan vakoilijan, joka siekailematta tappaa vastustajan jos niin käsketään; joka menee minne komennetaan ja joka piilottaa ajatuksensa sekä vihollisilta että omilta työnantajiltaan… ja kuitenkin... uhrautuuko Falcón lopulta demokratian puolesta?

    Kummallista kyllä sekä le Carrén salamyhkäiset, monien moraalikysymysten kiusaamat vakoilijat että Pérez-Reverten kylmäverinen Falcó tuntuvat selviytyvän moraalisesta ansasta ”voittajina”. Falcón kohtalo on tietenkin (minulle) vielä avoin, sillä Vakooja on vasta trilogian ensimmäinen teos.

    ”Olen palvellut kuningaskuntaa ja tasavaltaa”, Falcón pomo opettaa nuorempaa vakoilijaa, ”enkä tiedä, ketä palvelen tulevaisuudessa. Tämä työ olisi sietämätöntä, jollei siinä olisi tiettyjä kieroutuneita sääntöjään. Ne eivät ole ehkä sovinnaisia tai edes kunnioitettavia, mutta ne ovat kuitenkin omiamme. Vaikka tärkein sääntö onkin nimenomaan se, että näennäisesti mitään sääntöjä ei ole.”

Vakoiluromaanin kuvaamassa maailmassa kukaan ei ole viaton.

    Ehkä ei todellisuudessakaan.

    ”Sitä paitsi kukaan ei ole viaton”, venäläinen, Espanjassa toimiva vakooja sanoo kyynisesti. ”Korkeintaan lapset ja koirat. Enkä ole ihan varma lapsistakaan. He kasvavat aikanaan aikuisiksi.”

    Vain koiratko ovat viattomia? Ihanko totta? Entä kissat?

    Sekä le Carré että Pérez-Reverte painottavat, että jokaisessa yhteiskunnassa on demokraattisen päätöksenteon, läpinäkyvän politiikan ulkopuolella kilpailevia valtavoimia, joiden ristiriidat kulminoituvat vakoilun ja vastavakoilun piirissä. Vakoilija on kuin marttyyri, joka ristiinnaulitaan maailman pelastamisesta, mutta ristiä ei aseteta julkiselle paikalle vaan katseilta piiloon, sinne missä marttyyri on ikuisesti yksin.

     Voi olla, että le Carrén ja Pérez-Reverten kielenkäytössään loistavat romaanit ovat myös tavallisen ihmissuhdeverkoston metafora.

    Sisällissodan alkaessa Francon kapinallisten tukikohta sijaitsi Salamancassa, Madrid oli laillisen hallituksen, tasavaltalaisten aluetta. Falcó tajuaa, että Salamancassa oli monta voimakeskusta, jotka kilpailevat vallasta: ”Salamanca poliisi saattoi olla kuka hyvänsä: Falangin tiedustelupalvelu, karlistien virasto, turvallisuuspalvelu, sotilastiedustelupalvelu tai jopa jokin kansallisen tiedustelupalvelun osasto.”

    Sekä Pérez-Reverte että le Carré kirjoittavat petoksesta. Sen voi tehdä monella tavalla. Vihollisen pettäminen on sallittua ja helppoa. Ystävän pettäminen koskee sieluun.

    Petoksien keskiössä vakoilija jäädyttää tunteensa – jos se on mahdollista. ”Tiedustelupalvelun työntekijä on inhimillisille tunteille aivan yhtä altis kuin kuka tahansa”, Guillam ajattelee Vakoojan perinnössä. ”Olennaista on, kuinka hyvin hän kykenee ne tukahduttamaan joko reaaliajassa tai - kuten minun tapauksessani - viidenkymmenen vuoden päästä.”

    Ajatteleva ihminen ei tietenkään pysty tukahduttamaan tunteitaan.

    Vakoojan perintö on myös tämän kysymyksen pohdiskelua matkalla menneisyyteen. Se on lukijalle yhtä kummallinen kokemus kuin romaanin henkilöille, jotka yrittävät muistaa mitä noin 50 vuotta sitten tapahtui. Sillä onhan lukija elänyt samassa fiktiviisessä ”aika-avaruudessa” kuin le Carrén romaanihenkilöt – ja hänellä, lukijalla, on ollut samaan aikaan, aivan kuten kirjailijalla, oikea todellinen todellisuus.

    Kun Guillam nyt lopulta kohtaa sadan vuoden ikää lähestyvän George Smileyn, hän kysyy ahdistuneena:

    ”Kuinka suuren osan inhimillisistä tunteistamme me kykenemme mielestäsi vapauden nimissä tukahduttamaan ennen kuin lakkaamme olemassa inhimillisiä tai vapaita? Vai kärsimmekö me vain siitä perienglantilaisesta taudista, joka synnyttää meissä tarpeen pelata koko maailmanlaajuisella kentällä, vaikka olemme jo muuttuneet pikkutekijöiksi?”

Mistä menneisyydestä John le Carré lopulta kirjoittaa?

    Kirjoittaako hän Englannista ja sen kaksoisroolista vai John le Carrésta jonka piilossa David Cornwell -niminen mies eli paljon rosoisempaa ja ristiriitaisempaa arkielämää kuin kirjailija le Carré on koskaan julkisuudessa uskaltanut tai tahtonut kertoa. Oliko le Carrén luoma salamyhkäinen vakoilijaporukka David Cornwellin kollektiivinen parempi minä, sellainen alter ego joka saattoi tulla esille julkisuuteen vain ja ainoastaan valepuvussa?

    Ja miksi Arturo Pérez-Reverte vie vakoojansa 1930-luvulle? Sanooko hän kaksoisroolissa jotakin oleellista Espanjan nykyhetkestä – Katalonian kapinasta, sillä ironialla että tasavaltalaisten Barcelona edusti 1930-luvulla demokratian parasta puolta kun taas nykyhetken Barcelona ilmentää ahdasmielisen nationalismin nousua?

    John le Carrén hienon tuotannon punaisena lankana ja yhtenä oivalluksena oli alusta pitäen toteamus, että suurvaltaa näyttelevä Englanti menetti suurvalta-asemansa viimeistään 1956 Suezilla. Le Carrén vakoilijat käyttäytyvät ikään kuin heillä olisi yhä suurvallan antama tehtävä suoritettavana, mutta tietävät ettei sellaista enää ole, paitsi ehkä moraalisessa katsannossa.

    Nyt Vakoojan perinnössä Saksaan ”paennut” George Smiley tiivistää englantilaisen imperiumin perinnön huolestumiseen kuuluuko Englanti yhä Eurooppaan:

    ”Englanninko tähden se kaikki sitten tehtiin? Sellainen aika oli, ilman muuta. Mutta kenen Englannin? Minkä Englannin? Vainko yksin Englannin, muusta erillisen? Peter, minä olen eurooppalainen. Jos minulla oli erityinen tehtävä - jos koskaan tiedostin täyttäväni tehtävää, vihollista vastaan taistelun lisäksi, se koski nimenomaa Eurooppaa. Jos olin sydämetön, olin sydämetön Euroopan tähden. Jos mielessäni oli tavoittamaton ihanne, se koski sitä että Eurooppa tuotaisiin pois pimeästä kohti uutta valistuksen aikakautta. Minulla on se yhä.”

John le Carré: Vakoojan perintö. (A Legacy of Spies, 2017.) Suom. Tero Valkonen. Tammi, 2018.

James Joyce: Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta. (A Portrait of the Artist as a Young Man, 1916.) Suom. Alex Matson. Tammi, 1946.

Gavin Lambert: The Dangerous Edge. Barrie & Jenkins, 1975.

Arturo Pérez-Reverte: Vakooja. (Falcó, 2016.) Suom. Einari Aaltonen. Like, 2017.

Rouva Gray, 1930-2019

[lainavaloa]

Kyösti Salovaara, 2019.

Miksi?

    Miksi sanoihin pitäisi luottaa?

    Ovatko ne muka enemmän kuin todellisuus?

    Voiko sanan sitoa aikaan? Jos voi, niin miten?

    Lainaavatko sanat todellisuutta omaksi edukseen? Ilmeisesti todellisuus kuitenkin oli ensin, sanat sitten. Jos kuu heijastaa lainavaloa, mitä sanat heijastavat? Eiväthän ne itsessään ole mitään, ilman lainattavaa.

    Myös kaunokirjallisuus heijastaa… todellisuuden melodraaman.

    Tavallaan jokainen romaani yrittää pysäyttää ajan. Se on mahdoton tehtävä. Mutta ei edes matematiikka pysty ilmaisemaan ajan todellista luonnetta, kirjoitti korsikkalais-norjalainen matemaatikko Ivar Ekeland. ”Nykyhetkeä ei voi johtaa menneisyydestä eikä tulevaisuudesta ja jokainen hetki luo jotakin uutta.” (Ennakoimattoman matematiikka.)

    Ajasta on otettava kiinni mitä saa.

Jokainen romaani on ajan hämäystä.

    ”Miksi sinä kirjoitat?” kysytään Stéphanielta romaanissa Rakkautta ja sortoa. ”Taide luo vaihtoehtoisen todellisuuden”, Francine du Plessix Grayn päähenkilö, aika realistinen omakuva niin kuin kirjailija on todennut, vastaa. ”Minun kynäni saattaa olla minun penikseni, kostoa siitä etten ole mies...”

    Muutama päivä sitten The New York Times kertoi, että Francine du Plessix Gray kuoli 88 vuotiaana kotonaan Manhattanilla New Yorkissa sunnuntaina 13.1.2019. Suomessa tätä ei ole suuremmin noteerattu, enkä löydä englantilaisestakaan mediasta muistokirjoitusta.

    Rouva Grayn – niin kuin hän halusi itseään kutsuttavan – elämä oli kuin moderni melodraama, kosmopoliittinen satu.

    Vuonna 1928 Vladimir Majakovski rakastui kuin hullu pariisilaiseen kuvankauniseen malliin, venäläiseen emigranttiin Tatjana Jakovlevaan. Kiihkeän hetken Tatjana oli Majakovskin rakastajar ja muusa, runon kohde.

    Vähän myöhemmin Jakovleva meni naimisiin ranskalaisen diplomaatin, köyhän aatelismiehen Bertrand Jochaud du Plessixin kanssa. Tytär Francine syntyi Varsovassa 25.9.1930.

    Bertrand du Plessix kuoli v. 1940 kun häntä kuljettanut lentokone ammuttiin alas Gibraltarin tienoilla matkalla Casablancasta Ranskaan, missä Plessixin oli tarkoitus liittyä Vapaan Ranskan armeijaan.  

    Miehensä kuoltua Tatjana pakeni tyttärensä ja venäläisen emigrantin Alexander Libermanin kanssa Yhdysvaltoihin. Kymmenvuotias Francine ei osannut sanaakaan englantia, mutta 14 kuukauden päästä hän kirjoitti englantia niin hyvin, että voitti koulussa kirjoituskilpailun. Tatjana avioitui Libermannin kanssa.

    Francinen äidistä tuli New Yorkissa maineikas hattujen suunnittelija. Hänen isäpuolensa työskenteli Condé Nast -julkaisujen toimituspäällikkönä. Yritys julkaisi mm. The New Yorker lehteä, johon Francine myöhemmin kirjoitteli vakituisesti. Yliopistossa Francine tutki Kierkegaardia.

    1950-luvulla Francine työskenteli Pariisissa muotitoimittajana. Hän meni naimisiin amerikkalaisen taiteilijan Cleve Grayn kanssa.

    Rakkautta ja sortoa oli 1970-luvulla kansainvälinen menestysromaani, hieman feministisen kirjallisuuden valtavirrasta poikkeava teos, jossa nainen etsii eräänlaista epäsukupuolista minää.

    Francine du Plessix Gray kirjoitti elämäkerrat Louis Coletesta – Flaubertin muusasta – ja Markiisi Sadesta, Simone Weilistä ja Madame de Staëlista. Francine Grayn elämäkerta omista vanhemmistaan (Them) sai palkintoja ja loistavat arvostelut 2000-luvulla.

    ”Kirjoitan kostaakseni todellisuudelle”, Francine du Plessix Gray sanoi, ”tuhotakseni ikuisiksi ajoiksi sen änkyttävän, voimattoman lapsen joka kerran olin, saadakseni rakkautta ja huomiota, jota hiljennetyllä lapsella ei koskaan ollut… ollakseni jotakin muuta kuin mitä minä olen.”

    Gray tunnusti (kesällä 1987) Paris Reviewin haastattelijalle tajunneensa vuosien mittaan, että hänen suurin pelkonsa elämän aikana on ollut tietynlaista yksinäisyyden ja hyljätyksi tulemisen pelkoa. ”Kirjoittamalla luon läsnäoloa joka täyttää tuon yksinäisyyden.”

Francine du Plessix Gray: Rakkautta ja sortoa.
Suomennos Annikki Suni. Otava, 1977. Päällys Kosti Antikainen.
Alkuteos Lovers and Tyrants, 1976.

Minä ja rouva Gray – voivatko elämät ja ajat kohdata toisensa?

    En tiedä.

    Enkä tiedä sitäkään miksi kirjoitin 1970-luvulla ja 1980-luvun taitteessa niin paljon naisten kirjoittamasta proosasta. Luulinko tietäväni naisista jotakin… kirjoittamisen arvoista? Aivan varmasti en tiennyt! Halusinko oppia naisen sielunelämästä jotakin? Tuskinpa!

    Ehkäpä naisten kirjoittaman kaunokirjallisuuden uudenlainen, ehdoton kapinallisuus kiehtoi.

    Noina vuosina kirjoitin Suomen Sosialidemokraattiin mm. Anaïs Ninistä, Virgiania Woolfista, Doris Lessingistä, Marilyn Frenchistä, Mary Gordonista, Joan Didionista, Erica Jongista, Simone de Beauvoirista ja myös suomalaisista naiskirjailijoista kuten Eila Kostamosta, Veronica Pimenoffista, Tytti Parraksesta, Eila Pennasesta ja Anja Kaurasesta.

    Ja tietysti myös Francine du Plessix Graysta. Vai kirjoitinko?

    Nyt en sitten löydäkään Demarin leikkeistä juttua Graysta. Miksi?

    Muistanko väärin?

    Mutta netistä löytyvä Parnasson hakemisto paljastaa, että vuonna 1978 julkaisin Parnassossa yhteiskritiikin Grayn Rakkautta ja sortoa – romaanista ja Erica Jongin teoksesta Tekisit jotain elämällesi. Jutun otsikko kuului: Liberté, égalité, fraternité.

    Koska en löydä (verkkokomerostani) kyseistä Parnasson numeroa tähän hätään, en voi lainata tuon aikaista arviotani Grayn romaanista. En pysty sanomaan mitä siitä ajattelin. Mieleen se joka tapauksessa jäi, toisin kuin vaikkapa Marilyn Frenchin romaanit.

    Niinpä otan korvikkeeksi muutamia pointteja parista muusta naiskirja-arvostelustani.

    ”Suomalaisen nykytodellisuuden jossa inflaatio ja todellinen tai näennäinen pula ja oikeistolainen kurinpalautus järkyttävät meitä röyhkeydellään, sijaan Nin loihtii maailman joka tuoksuu tinjamilta, sahramilta ja curryltä, maailman joka tunteiden merenä myrskyää juuri välittämättä pörssikursseista, pakkolomautuksista tai työläisten perusoikeuksia rajoittavista lakisuunnitelmista”, kirjoitin Demarissa Anais Ninin romaanista Kuuaurinkojuhla kesällä 1977. ”Mutta on toki hyvä että meille tarjotaan kohottavaa, eskapistista kirjallisuutta perisuomalaisen agraariproosan vaihtoehdoksi. Minä ainakin olen väsynyt yhteiskuntamme populistis-nationalistiseen ummetukseen.”

    Aikaa ei voi matemaattisesti määritellä.

    Onko mikään muuttunut vuodesta 1977?

    Aika pudottaa pisaransa, otsikoin elokuussa 1979 arvosteluni Virginia Woolfin romaanista Aallot. ”Kiistämättä Woolf on muuan vuosisatamme romaanitaiteen uudistajista”, päättelin Demarissa. ”Toinen asia on, kuinka pitkälle tällä aistimusmaailman sirpaleita kartoittavalla kerrontatyylillä on syytä edetä. Voisi jopa ajatella, että nykyihminen, joka on hitonmoisen atomistisen informaatiokeskityksen kohteena, ei niinkään tarvitse lisää vaikutelmia kuin noita vaikutelmia yhdisteleviä, kokonaisuuksiksi rakentavia romaaneja.”

    Woolf oli tietoinen naiskirjailijan asemasta 1900-luvun alkupuolen Englannissa. Päätin juttuni lainaamalla Woolfin kirjettä:

    ”Woolf ei pitänyt lainkaan kun hänet pistettiin samaan nippuun aikalaismodernistien kanssa. ’Luoja nähköön kuinka väsynyt olen siihen, että minut pannaan samaan häkkiin Aldousin (Huxley), Joycen ja Lawrencen kanssa!’ Woolf huudahtaa eräässä kirjeessä kohta Aaltojen ilmestyttyä. ’Emmekö voisi huvin vuoksi vaihtaa häkkejä? Kuinka kaikki professorit silloin kauhistuisivatkaan!’”

Nainen ja naiskirjailija miesten rakentamassa häkissä.

    ”Naisen ruumiin toiminnoille ei vielä ole oikeita sanontoja”, Stéphanie ajattelee romaanissa Rakkautta ja sortoa, ”meidän on väliakaisesti lainattava niitä miehiltä, mentävä mukaan, laahauduttuva miesten kielen mukana, kunnes luomme omamme...”

    Francine du Plessix Gray sanoi eräässä haastattelussa olleensa lainsuojaton ja kapinallinen perheensä ja sukunsa elämänpiirissä. Hän oli syrjään jäävä kosmopoliittinen intellektuelli kosmopoliittista jet-setin elämää viettävässä suvussaan. Romaanissa Rakkautta ja sortoa kuvataan Grayn alter egon elämää 1930-, 50- ja 60-luvulla Euroopassa ja kaikkein herkullisimmillaan ja satiirisimmillaan Gray on kirjoittaessaan Saint-Tropezin tyhjänkimaltavasta kesästä vuonna 1963: "Minä erotan ranskalaisia ja ruotsalaisia valokuvamalleja, saksalaisia teräspamppuja, italialaisia elokuvaohjaajia, amerikkalaisia sisustustaiteilijoita. Paljasrintaiset, pitkätukkaiset teinitytöt kuljeksivat lanteitaan pyöritellen edestakaisin vedenrajassa ja tähyilevät rannalta sopivia miehiä. Ja öljyttyä pintaa riittää kiiltelemään auringossa tylsänä kuin kinkut ikään."

    Annikki Sunin suomennos on tässä kohdin huono ja yksioikoinen mutta... tarkoitus selviää. (Alkuteksti: "And the expanse of oiled flesh gleams in the sun with the sad splendor of quartered meat.")

    Alusta loppuun saakka Stéphanie yrittää ymmärtää häkkiään, onko hän siinä myös omasta tahdostaan? ”Koskaan en lakkaa ihmettelemästä sitä miten me ihmiset kerjäämme rakkautta ja sortoa...”

    ”… Minä tiedän. Nainen enkelinä, nainen eläimenä – muinainen jako. Kunnioitettavat ja pyhitetyt äidit, sisaret ja morsiamet vastaan irstaat rakastajattaret, jotka kiusaavat miehiä, etenkin jos sattuvat olemaan näitä viattomampia. Meidän orjuuttajamme erottelevat meitä eläintarhan häkkeihin, ja me suostumme iloisesti. Älä koskaan syytä pelkästään orjuuttajia. Se alkaa hyvin hitaasti selvitä minulle.”

    Amerikkalainen myytti: yhteisen orgasmin unelma! Stéphanie yrittää etsiä sukupuolisuuden kolmatta tietä, muuttua mieheksi tai joksikin muuksi kuin tyyppinaiseksi, mutta ei kuitenkaan samanlaiseksi mieheksi kuin amerikkalaiset sankarit ovat.

    Vaihtoehtoja on vähän, tuskin lainkaan. Miten vapautua ei-mihinkään?

    ”Okei, vaikeaahan se on ollut, rankka homma naiselle riistäytyä vapaaksi meidän kulttuurissamme; kaikki meidän suuret sankarimme ovat yhteiskuntaa vastustavia pahoja poikia - Huckleberry Finnistä Norman Maileriin. Mutta jos me yritämme samaa, meidät piiskataan… Jack Kerouac ja James Dean, katso miten järjestelmän ulkopuolelle jättäytyneitä miehiä ylistellään, hehän ovat meidän vaikuttavimmat sankarimme saamari soikoon.”

    Stéphanie haluaa olla noiden sankareiden kaltainen mutta ei kuitenkaan ole. Monet feministikirjailijat loivat sankareita, joiden kapinan päämääränä tuntui olevan miehettyä, muuttua miehen kaltaiseksi holtittomaksi seksisubjektiksi. Grayn romaanin nainen ei tyydy noin yksinkertaiseen ratkaisuun vaan yrittää monimutkaisempaa tietä itsensä luo, ja vapauteen.

    Naisen vapautumisen hankaluutena on, Gray kirjoittaa, ettei yhteiskunnassa ole naisille perinteistä tapaa olla ”tuhmia tyttöjä”. Nainen ei voi, toisin kuin mies, elää yhteiskunnan ulkopuolella.

    Todellisuus ja sen kuvitteleminen sanoiksi!

    ”Kirjailija on kuin hovinainen”, Stéphanie ajattelee päästyään jonkinmoiseen itsetuntemukseen, ”joka tipauttelee hajuveden tuoksuisia nenäliinoja pitkin palatsin lattiaa, jotta kavaljeerit löytävät hänen huoneensa. Minä olen pudotellut kaikki nämä johtolangat itselleni ja missä minä nyt olen?”

    "Jokaisen naisen on elämässään manattava itsensä vapaaksi erilaisten sortajien lumouksesta: lastenhoitajien, rakastajien, aviomiesten, gurujen, vanhempien, lasten, hyvän elämän myytin lumouksesta - kaikkein raaimpia sortajia voivat olla ne, jotka meitä eniten rakastavat." Taikasana on vanginvartija, Gray kirjoittaa. ”Anna vihollisellesi nimi ja saatat rakastaa häntä. Yritä muistaa menneisyytesi valtakunta. Ellet muista, keksi se."

    Uusia ajatuksia vanhassa maailmassa!

    Vanhoja ajatuksia uudessa maailmassa!

    Häkki jonka rakensimme itsellemme!

    Francine du Plessix Gray syntyi Varsovassa ja kuoli New Yorkissa. Väliin mahtui 88 vuotta eurooppalaisamerikkalaista melodraamaa.

Kyösti Salovaara, 2019.