Heinäkuun viimeinen 1914

[kollaasi Jean Jauresin muistopäivänä]

Täsmälleen sata vuotta sitten 31.7.1914 ranskalainen sosialisti Jean Jaurès murhattiin pariisilaisessa kahvilassa.

     Ensimmäinen maailmasota oli syttymässä; tavallaan jo syttynyt sillä Itävalta-Unkari julisti sodan Serbialle 28.7.1914. Saksa, Ranska, Venäjä ja Englanti seurasivat perässä. Sotatoimet alkoivat elokuussa.

     Jean Jaurès (1859-1914) oli sosialistijohtaja, joka yritti yhdistää eurooppalaiset sosialidemokraatit vastustamaan tuloillaan olevaa sotaa. Jaurès tunnettiin Dreyfusin puolustajana, vasemmistolaisen L´Humanite-lehden perustajana.

     Heinäkuun lopulla Jaurès oli Brysselissä tapaamassa eurooppalaisia sosialisteja. Hän esiintyi joukkokouksessa mm. Rosa Luxemburgin kanssa. Ideana oli että työläiset Saksassa ja Ranskassa ryhtyisivät lakkoon estääkseen sodan syttymisen.

     Brysselistä palattuaan Jaurès kirjoitti viimeiseksi jääneen artikkelinsa L'Humaniteen. Uutiset kertoivat venäläisten liikekannallepanosta. Hän tapasi ranskalaisia johtajia. Illalla heinäkuun viimeisenä päivänä, se sattui olemaan perjantai, Jaurès ajoi taksilla päivälliselle Rue Montmartren ja Rue du Croissantin kulmauksessa sijaitsevaan kahvilaan, jossa poliitikot, journalistit ja kirjailijat tapasivat kokoontua keskustelemaan. Jaures pelkäsi henkensä puolesta kuskin hurjastellessa kaupungin läpi. Joku seurueesta lievitti pelkoa sanomalla, että pariisilaiset kuskit ovat kunnon sosialisteja ja ammattiliiton miehiä.

     Jaurès istui selkä Rue Montmartrelle päin. Lämpöisenä iltana Le Croissantin ikkunat olivat auki. Murhaaja, arkeologian opiskelija ja nationalisti Raoul Villain ampui kaksi luotia, toinen osui Jaurèsin niskaan. Kello oli 21:40.

     Jaurès kuoli välittömästi.

     Englantilaisen historioitsijan Max Hastingsin mukaan Jaurèsin salamurha järkytti Eurooppaa tunteellisemmin kuin arkkiherttua Ferdinandin murha kuukautta aikaisemmin.

     Muutaman päivän päästä aseet puhuivat. Ensimmäisen viiden sotakuukauden kuluessa yli miljoona ranskalaista kuoli tai haavoittui. Saksalaisten tappiot samana aikana olivat noin 800 000 kuollutta tai haavoittunutta.

     Sota kesti monta vuotta.

La Chope du Croissant syyskuussa 1987.
Kyösti Salovaara.

The Rough Guide to Paris.
1. painos.
Routledge & Kegan Paul 1987.

Syyskuussa 1987 olin kaksi viikkoa Pariisissa.

     Jean Jaurèsin murhapaikka oli pantu muistiin englantilaisesta matkaoppaasta The Rough Guide to Paris. Croissant-kahvila näytti nuhjuiselta, aikaan pysähtyneeltä. Ikkunan vieressä sijaitsi punaiseksi maalattu pöytä; siihen kohtaan Jean Jaurès lysähti heinäkuussa 1914.

     Kun nyt katselen La Chope du Croissantin – sillä nimellä se toimi vuona 1987 - valokuvaa syksyn matkan ajalta, ravintola näyttää rähjäiseltä. Ehkä se ei silloin tuntunut kunnioittavan riittävästi Jaurèsin muistoa.

     Kaksi vuotta myöhemmin, kun olimme Pariisissa juhlimassa isäni 75-vuotispäivää, vein hänet Croissantiin. Nyt punaista pöytää ei enää ollut. Ainakin näin muistan, muistelen.

     Oli isäni ansiota että Jean Jaurèsin nimi sanoi minulle jotakin.

     Nuorena kirjapainotyöläisenä Osmo Salovaara osti 1930-luvulla saksalaisen Emil Ludwigin teoksen Heinäkuu 1914, jonka yhtenä päähenkilönä Jean Jaurès esiintyy. Jaurès oli ”sen sortin sosialisti”, jonka uskon kiehtoneen isääni.

     ”Löysin” Ludwigin teoksen talvella 1975 ja kirjoitin siitä kahteen eri sanomalehteen, kotkalaiseen Eteenpäin-lehteen ja pääkaupungin Suomen Sosialidemokraattiin. Jostakin syystä Jaurèsin kohtalo tai paremminkin Euroopan kohtalo sodan ja rauhan rajalla kiinnosti.

      Kiinnostukseen vaikutti epäilemättä myös loistava tv-sarja Thibaultin suvusta (Les Thibault 1972); se esitettiin Suomessa syksyllä 1974 ja siinähän Jaurèsin murha oli yksi elokuvan dramaattisimmista ja visuaalisesti loistokkaimmista hetkistä. Tv-sarja perustui Roger Martin du Gardin laveaan kronikkaan, jota ei (kai) ole kokonaan suomennettu. Raoul Palmgren kirjoitti vuonna 1941 Kansan Lehdessä romaanisarjan seitsemännestä, suomentamamatta jääneestä osasta, todeten että romaanissa ”kirjailija osoittaa sellaista asiantuntemusta ajan kansainvälisen poliitikan ja työväenliikkeen kysymyksistä, että hän ehkä havainnollisemmin ja ehkäpä myös eksaktimmin kuin ns. tieteellinen tutkimus kykenee valaisemaan mistä kesällä 1914 oli kysymys... Kesän suuret kysymykset vyöryvät keskustelijain ympärille: Sarajevon laukaukset, rauhanmielenosoitukset suurilla bulevardeilla, Brysselin sosialistikongressi, Jaurèsin murha, mobilisaatio.”

     Tämänkertaista pakinaani varten ajattelin lukea Ludwigin teoksen uudestaan. Olemmehan juuri nyt ensimmäisen maailmansodan syttymisen satavuotishetkellä.

     En löytänyt kirjaa.

     Löysin vain repaleisen kannen varastohyllystäni.

     Lugwigin sijaan olen iltaisen lukenut Jaroslav Hašekin sotafarssia (vai tragediako se on) Kunnon sotamies Shvejkin seikkailut maailmansodassa – sekin on peräisin isäni kirjahyllystä. Vuonna 1935 ilmestyneen suomennoksen julkaisi Erkki Valan Kirjailijan Kustannusliike. Viljo Kajavan käännös perustui ruotsalaiseen laitokseen. Tšekkiläistä Hašekia lukemalla saa yhden oivaltavan näkökulman ensimmäisen maailmansodan syihin, siihen kuinka kelvoton ja autoritäärisesti rappeutunut Itävalta-Unkarin keisakunta oli 1900-luvun alussa.

     Mutta kunnioittaakseni Jean Jaurèsin muistoa, kopioin tähän Suomen Sosialidemokraattiin kirjoittamani jutun Ludwigin teoksesta. Se ilmestyi kulttuuritoimittaja Risto Hannulan lanseeraamalla Lukutikku-palstalla, jossa oli lupa käsitellä vanhoja kirjoja, klassikoista viihteeseen.

Kollaasi!

LUKUTIKKU

Suomen Sosialidemokraatti 6.3.1975:

”Kirjalöytöjen sarjassa esittelemme tänään Emil Ludwigin jo vuonna 1930 suomennetun romaanin Heinäkuu 1914, joka antaa yhä kiinnostavaa tietoa 1. maailmansodan taustasta.

POJILLEMME VAROITUKSEKSI

Jumala, oikeus, tykit! Näin huusi eurooppalainen nationalismi kesällä 1914, yhtä hyvin Saksassa ja Venäjällä kuin Itävalta-Unkarissa ja Ranskassa. Kiihkeät kansallislaulut kaikuivat kaduilla, joilla hetkeä aiemmin oli laulettu Kansainvälistä Euroopan rauhan kunniaksi, työväenluokan yhtenäisyyden kunniaksi. Heinäkuussa 1914 sota saattoi alkaa.

     Emil Ludwig pyrkii kirjassaan Heinäkuu 1914 (Kirja 1930) selvittämään kuinka sota lopulta saatiin käyntiin, kuinka eri maiden rauhan puolesta yhdistynyt työväenliike hajosi kansallistunteen valtaamiin ryhmiin – kuinka kadunmies vieteltiin juoksuhautaan.

     Ludwig ei tarkastele sodan esihistoriaa, sitä imperialistisen kilpavarustelun ja valmentautumisen jaksoa, joka sotaa edelsi, eikä taloudellisten ja yhteiskunnallisten olosuhteitten kehitystä, yhä syvenevää ristiriitaa rikkauden ja köyhyyden ja vallan ja vallattomuuden välillä. Sen sijaan hän kohdistaa katseensa juuri niihin hetkiin joina sota tarvittiin, sitä tahdottiin, mutta joina tarpeen toteuttaminen tuotti vaikeuksia.

     Tapahtumat keskittyivät laukauksista Sarajevossa laukauksiin eräässä pariisilaisessa kahvilassa; edellisillä saattoi luhistumista pelkäävä ”aatelisto” hyökätä vallankumouksellisten liikkeitten kimppuun, jälkimmäisillä kaadettiin viimeinen este sodan tieltä, sodanvastaisen rintaman kokoava hahmo Jean Jaurès, sosialisti, Euroopan omatunto, ihmisrakkauden laulaja.

     Tekijä lähtee dokumenteista ja käyttää kaunokirjallista tyyliä ja liioittelua, jos niin voi sanoa, yrityksessään löytää syyllisyyden ja syyttömyyden raja. Hän sanoo: 'Tämä kirja on tutkielma silloisten vallanpitäjien typeryydestä ja silloisten valtaa vailla olevien terveestä vaistosta.' Ludwigin mielestä syyllisyys ei kulje niinkään valtioiden rajoja pitkin kuin yhteiskuntien luokkien välistä. 'Jos halki Euroopan vaakasuoraan kulkevan pitkittäisleikkauksen asemesta teemme pystysuoran poikkileikkauksen eri yhteiskuntaluokkien läpi, havaitsemme, että koko syyllisyys on löydettävissä ministeriöiden työhuoneista, koko syyttömyys Euroopan kaduilta.'

     Ei liene ihme, että Heinäkuu 1914 sopi hyvin kiistelyn kohteeksi. Kirjoittajan nähtiin puolustelevan Saksaa, vähättelevän sen syyllisyyttä sotaan, jossa yhdeksän miljoonaa ihmistä kuoli. Mutta yhtä lailla Ludwigin kirjan voi tulkita toisin, ja pitää sitä eräänlaisena 'yhteiskunnallisena' näkemyksenä viime syistä jotka sotaan johtivat – sotaan jonka on sanottu päättäneen erään vaiheen kapitalismin historiassa.

     Teoksellaan Ludwig halusi varoittaa luottamasta sokeasti johtajiin, Jumalaan ja aseisiin. Hän antaa kirjalleen alaotsikon: Pojillemme varoitukseksi. Mutta ”pojat” jo kulkevat sillä hetkellä -1920-luvun lopulla - uusien lippujen ja uusien johtajien perässä, eikä varoituksen äänistä enää perusteta.

                                         KYÖSTI SALOVAARA”

    

Eteenpäin 11.1.1975

Aika kuluu, historia näyttää toistavan vanhaa, vaikka mikään ei ole kuin ennen eikä mikään tapahtuma palaudu entiseensä.

     Minä synnyin pari vuotta toisen maailmansodan jälkeen. Tämä, koko elämäni on ollut rauhan aikaa. Onko oikein sanoa, että pysyvän rauhan tilaan päästiin vain kahden maailmansodan tragedian syiden tunnistamisesta? Ja että nämä kaksi maailmansotaa olivat välttämätön jatko jo vuonna 1870 alkaneelle Saksan ja Ranskan väliselle sodalle?  

     Tänään voin lupaa kysymättä asetella espressokupin ja brandylasin puutarhapöydälle lukeakseni historian kirjoja kahvia juodessani. Maailma on avoin tietoon.

     Minulla on vapaus olla minä.

     Onko rauha siis pysyvä olotila? Väistämätön etuoikeus?

     Vai pitääkö huolestua kun uutiset kertovat, että tarvitaan monta junavaunua kuljettamaan murhattujen ruumiita turvaan Itä-Ukrainasta?

     On mielenkiintoista, että muutama viikko sitten espanjalaiset kirjailijat ja taiteilijat julkaisivat Kataloniassa kirjeen Espanjan hallitukselle vastustaakseen Katalonian irrottautumista Espanjasta. He pyysivät yhtenäisen valtion säilyttämistä. On myönteistä, että jossakin taiteilijat ryhtyvät vastustamaan uudenlaista eurooppalaista nationalismia, joka uhkaa, kenties, pitkään vallinnutta rauhaa.

  

  Christopher Clark sanoo teoksessaan The Sleepwalkers – How Europe Went to War in 1914, että nyt kylmän sodan päätyttyä ja maailman muututtua ennalta arvaamattomaksi, voimme tajuta paremmin ensimmäisen maailmansodan syntymisen syyt kuin esimerkiksi 1980-luvulla jolloin ”kiveen hakatut” kansainvälispoliittiset blokit takasivat kylmän rauhan.

     Clarkin - ja myös Max Hastingsin - mielestä ensimmäisen maailmansodan syyt olivat niin monimutkaisia ja niin monimutkaisessa maailmassa, että mitään yksittäistä syytä eikä yksittäistä syyllistä ole löydettävissä. Kaikki olivat syyllisiä. Erilaisia näkökulmia vuorotellen painottaen - nationalismi, asevarustelu, ristiriitainen monikulttuurisuus, imperialismi, itsekäs kunniantunto, kapitalismin vaikeudet, sotasuunnitelmat jne - löytyy vuorotellen erilaisia syyllisiä. On jännittävää, että näiden uusien historiankirjoittajien näkemys on sittenkin lähempänä Ludwigin ajattelua kuin niiden, jotka pitkän aikaa laskivat koko syyllisyyden taakan saksalaisten harteille.

     1900-luvun ensimmäinen vuosikymmen oli valtavan kehityksen vuosikymmen: teknologia, teollisuus, tieteet ja taiteet ryöpsähtivät ennen näkemättömälle voimalla ennen kokemattomiin ulottuvuuksiin. Tätä vasten yhteiskuntien poliittisesta ja sosiaalisesta rakenteesta puuttui muutoksen dynamiikka. Oli liian paljon emansipaatiota vastassaan liian paljon konservatiivisuutta.

     Oliko hypervoimakkaan luonnontieteellisen edistyksen ja umpilahon poliittissosiaalisen pysähtyneisyyden välinen valtava kuilu siis lopullinen ja perimmäinen syy ensimmäiseen maailmansotaan? Sitä voi spekuloida. Vastaus jää roikkumaan ilmaan.

     Clark muistuttaa että ensimmäisen maailmansodan syttyminen ei ole mikään Agatha Christie -näytelmä, jossa löydämme syyllisen murhan uhrin äärestä savuava pistooli kädessään. Ei, tässä tarinassa ei ole yhtä savuavaa pistoolia vaan pikemminkin monta, sillä jokaisella tarinan päähenkilöllä on omansa. Tässä valossa sodan syttyminen ja sen syy on tragedia eikä rikos.

     Clarkin mielestä eri valtioiden johtajat ja kenraalit kyllä tiesivät, että sota saattaa jatkua kauan ja että ihmisiä kuolee tolkuttomasti. He suunnittelivat sotaa ja varautuivat siihen, mutta pitivät sen syntymistä melkein mahdottomana, hyvin epätodennäköisenä - kunnes se syttyi. He kyllä tiesivät mitä sodasta seuraa, tiesivät että tuhansia ruumiita tulee, mutta he eivät pystyneet tunteillaan tajuamaan mitä sota ja sen uhrit todella tarkoittavat.

     He olivat kuin unissakävelijöitä.

     Tämän jälkeen ja tämän tietäen täytyy toivoa, että meidän aikamme johtajat ja päättäjät eivät kävele unissaan.

______________________________________________________________
Tämänkertaisen pakinani ajastin lauantaina 26.7.2014

Myytti Helsingistä

[melkein sanatonna]

Tehtävä: Etsi kuvasta Helsingin uusin turistirysä!
Kyösti Salovaara 2014.

Lehdessä kirjoitettiin, että jokaisen ihmisen tulisi pitää lomaa ainakin kerran vuodessa. Lomatta hengaaminen käy hengen päälle.

     Mutta miten eläkeläinen ottaa lomaa?

     Mistä? Miten omien ajatusten kuolettava kehä murretaan?

     Ja jos on ottavinaan ja matkustaa jonnekin ja palaa takaisin, niin ei ainakaan lomaltapaluurahaa tipahda tilille.

     Pitäisi tippua.

     Lauseiden sorvaamisesta voi toki pitää lomaa. Ehkä pidän. Ehkä ensi viikolla en kirjoita sanaakaan. Tyydyn kuuntelemaan laineiden kohinaa Välimerellä. Olen kuin en olisikaan.

     Kuitenkin ensi viikoksi pitäisi kirjoittaa jotakin ranskalaisesta Jean Jauresista, joka murhattiin pariisilaisessa kahvilassa perjantaina 31.7.1914. Juuri kun sota oli syttymässä. Juuri kun hän oli yrittänyt saada eurooppalaiset työläiset lakoilla estämään koko Eurooppaa uhkaavan sodan syttymisen.

     Jaures ei onnistunut.

     Muuan isänmaanystävä ampui sodan tieltä moisen ”kosmopoliitin”.

Urbaani Suomi. Helsinki City.
Malmi 2014.
"Haussmannisoitu" kaupunki.
Kyösti Salovaara.

Siis nyt vain muutama lause.

     Päivänä muutamana kävelin Espalla ja huomasin visuaalisesta sekasotkusta pilkistävän maailmanpyörän. Hemmetin surkea ja säälittävä näky!

     Tässäkö Helsingin uusin turistikohde? Maaseututivoliin kelpaava maailmanpyörä, jolla helsinkiläiset päättäjät lakaisivat G-museon maton alle!

     Helsinki on myytti – kaupunkimyytti.

     Ihmettelin kovasti kun The Guardianin toimittaja Adam Greenfield oli saatu uskomaan tähän myyttiin. Siihen että Helsingistä voi tehdä 10 vuodessa autottoman kaupungin, koska se on muka niin tiivis kaupunki.

     Greenfield – voiko urbaanilla autonvastustajalla olla oikeasti tällainen nimi – uskoi helsinkiläisiä isäntiään (olivatkohan ne Hesarin kaupunkitoimittajia?) ja surkutteli ettei autottomuus onnistune harvaan asutussa Espoossa eikä Vantaalla.

     Toimittajalle ei kukaan kertonut, että Helsingin kantakaupungissa asuu vain viidennes tai alle helsinkiläisistä. Loput asuvat yhtä harvasti kuin asutaan Espoossa tai Vantaalla.

     Greenfield olisi pitänyt tuupata N-junaan ja istuttaa ikkunapaikalle.

     Heti kun juna pääsee Pasilasta ulos, maisemassa näkyy omakotitaloja ja rivitaloja puiden ja pensaiden seassa, ja jostakin pilkottaa matalien kerrostalojen räystäitä pieniin metsiköihin piiloutuneina.

     Kävin äsken kävelemässä (huh, hellettä) Malmilla enkä löytänyt betonilähiötä mistään. Yritin otsalle hiki valuen.

     Tiheään rakennettu Helsinki on myytti.

     Helsingissä ja kaikkialla muualla Suomessa lähiöt ovat puutarhakaupunkeja, joissa talot ovat yhtä harvassa kuin silmät suurpetoja jahtaavan kalastajan verkossa.

Hevonhierakka Malmilla.
Malmin "keskusta" on pellon päässä.
Urbaani Suomi. Helsinki City.
Kyösti Salovaara 2014.

Yrjö Ahmavaara kiteytti esseekokoelmassa Esseitä tästä ajasta (WSOY 1987) myytin ytimen.

     Myytit ovat sellaisia kertomuksia ”joiden tietty yhteisö uskoo olevan sanasta sanaan tosia”. Myytin totuutta ei kuitenkaan ole vahvistettu tieteen keinoilla, vaan pikemmin uskonnon kaltaisilla dogmeilla.

     Jostakin syystä Hesarin ja Ylen ja muun joukkotiedotuksen myytinvartijoiden pirtaan sopii ylläpitää myyttiä kaupunkimaisesta Helsingistä ja esikaupunkimaisesta Espoosta ja Vantaasta.

     Myytillä on tarkoitus, jota ei paljasteta.

     Vetäkääpä kaareutuva sulkuviiva Paavalinkirkolta Pasilan kautta Ruoholahteen, niin sen ulkopuolelle jää ”esikaupunki”, joka ei poikkea millään tavalla Espoosta tai Vantaasta.

     Kaupunkipoliittinen myytti esittää toisenlaisen totuuden.

     Kuvitellun, ei tieteellisesti todistetun.

     Maanantaina 21.7 Helsingin Sanomat antoi hieman periksi: näyttävässä artikkelissa se kertoi, että helsinkiläisten työmatka on keskimäärin 12,3 kilometriä ja Espoossa vain yhden kilometrin enemmän. Vantaalla se on 13,7 km.

     Tämä tieteellinen tosiasia kumoaa myytin tiheään asutusta Helsingistä. Pääkaupunkiseudun suurkunnat ovat yhtä ”pahoja” tai ”hyviä”.

     Kuka kertoisi Greenfieldille asioiden tolan?

Jos haluaa päästä perille millaista kaupunkiarkkitehtuuri on muualla, kannattaa katsoa, jos se on mahdollista, Eurosportin pyöräilylähetyksiä.

     Peter Selinin ja hänen poikansa mainiot selostukset eivät ole vain urheilun, maiseman ja makujen kulttuuriohjelma, vaan myös arkkitehtuurin kulttuurikatsaus.

     Koska suuret kilpailut, kuten Giro, Tour ja Vuelta, kestävät pitkään ja ohjelma-aikaa on runsaasti, lähetyksessä nautiskellaan helikopteriperspektiivistä etelä- ja keskieurooppalaisesta maisemasta. Helikopteri on riittävän kaukana kohteista, mutta toisaalta sopivan lähellä: tiiviisti rakennettujen kaupunkin ja kylien arkkitehtuuri paljastuu yksityiskohdissaan, mutta myös suhde ympäröivään maaseutuun käy hienosti ilmi. Kaupunki on kaupunkia, maaseutu maaseutua.

      Muualla, toisin kuin Suomessa, urbaanin raja maaseutuun on selkeä ja tarkka.

      Mitä pohjoisemmaksi Välimereltä tullaan, sitä rappeutuvampaa kaupunkiarkkitehtuuri on ja sitä vähemmän kaupunkirakenne muistuttaa urbaania alkumuotoaan.

Kansallismaisema (harmaa).
Kyösti Salovaara 2014.

Älä koskaan

[alleviivauksia]

                                                                      Kyösti Salovaara 2014.

Ajatus ei läpäise seinää.

     On kyllä teoria, jonka mukaan betoniseinään heitetty pesäpallo saattaa löytää reiän josta menee läpi.

     Sattumoisin niin voi kai käydä.

     Sattumalla on monet kasvot: surulliset, ironiset, pilkalliset, sarkastiset, jopa vallattomat.

     Sattumalta sattui silmiini kirjahyllystäni Martti Joenpolven novellikokoelma Kauan kukkineet omenapuut (Gummerus 1982). Etsin jotain muuta, löysin tämän pölyisenä ja hyllyyn unohtuneena. Vaikka ei hyllyssä mitään unohtunutta ole - on vain kirjoja jotka odottavat...

     Otin kirjan käsiini, menin ulos ja pöllytin sen puhtaaksi.

     Kirjassa on runsaasti alleviivauksia. Lienenkö kirjoittanut siitä joskus kauan sitten, teoksen ilmestyessä, silloin aikanaan arvostelun.

Alleviivauksia katsellessa tuli heti mieleen, että eikös tämä Joenpolvi ole suomalainen ”John Cheever”?

     Eräällä tavalla, sillä suomalaisella.

     Myös Joenpolvi kirjoittaa niukkaa ja eleetöntä proosaa. Tarkkailee pieniä asioita isossa maailmassa. Miehiä jotka arkiaskareissaan kaipavaat naisia, miehiä jotka saavuttamattoman unelman (eikä unelma oikeastaan ole tiedostettua) hetkellä kääntyvät alkoholiin, etsivät turvaa viinasta ja kääntävät selän elämälle. Miehiä joiden elämä on ”tiivistynyttä murhetta”.

     Mutta Suomessa kun ollaan, ei vietetä sunnuntaicocktaileja uima-altaan reunalla vaan surkutellaan elämää kesämökillä, luonnon keskellä, toisenlaisten vesien äärellä. Melkein yksin.

     Elämä on banaalia, muuan kirjailijaksi yrittävä sanoo novellissa Ateljeekriitikko. ”Miten kirjoittaa elämästä latteuden näkymättä? Sehän olisi väärentämistä. Petosta.”

     Ihmeellisen elävästi Joenpolvi ”banaalista” kirjoittaa.

     Hänen miespäähenkilöidensä tajunnan täyttää ”musertavan lopullisuuden tuntemus”; he tajuavat ”ihmistyön ja ponnistelun perimmäisen, täydellisen merkityksettömyyden”; he näkevät elämän lipputankona, ”niin kuin salko vähin erin ohenee latvaansa kohti, samoin näyttää tepahtuvan elämässäkin” ja lopulta elämän merkeistä jää itsetuntemus elämän mahdollisuuksista, jotka jäivät käyttämättä, sillä ”se kaikki tuntui olevan yhä läsnä – samoin kuin elämässä vaistoaa kaikenlaista mitä saattaisi tapahtua ja jota kaipaisikin, mutta jostakin syystä se jää omalla kohdalla tapahtumatta”.

     Joenpolven keski-ikäinen mies käsittää että ”hänen toivonsa oli aina ollut epätoivoa, alusta lähtien.”

Joenpolvi: Kauan kukkineet omenapuut.

Edelle kirjoitettu ”pika-analyysi” Martti Joenpolven (s.1936) novellitaiteen teemoista perustuu kirjaan tekemiini alleviivauksiin ja sivuun raapustettuihin merkintöihin.

     Kirjojen alleviivaaminen on huono tapa, anteeksiantamatonta, rahvaanomaista ja itsekästä.

     Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi.

     ”Jos ikuinen paluu on sinusta miellyttävä käsite, tavallinen elämä on täynnä suuria pettymyksiä”, sanoi belgialainen matemaatikko David Ruelle kirjassa Sattuma ja kaaos (Art House 1992). ”Autot ruttaantuvat kolareissa, mutta eivät oikene. Ihmiset vanhentuvat, eivät nuorru. Yleisesti ottaen maailma on nyt erilainen kuin ennen.”

     Sanalla sanoen: asiat käyttäytyvät palautumattomasti!

     Tämänkin olen alleviivannut. Joskus.

     Kokonaisuus (historia) kulkee vain yhteen suuntaan. Mutta miksi alleviivaukseni Joenpolven novellissa tuntuvat yhä ”oikeilta”, tarkasti elämää kuvaavilta, ajatuksia herättävältä?

     Kun kaikki muuttuu, kaikki ei muutu.

Alleviivaukset tuhoavat kirjan pyhän hengen. Raaputtamalla kirjaan omia merkintöjäni varastan kirjailijan ajatusmaailman, teen hänen sanoistaan oman ajatteluni merkintöjä copyrightista välittämättä.

     Onneksi kirjailija ei tiedä mitä teen.

     Sillä alleviivaukset painuvat näkömuistiin.

     Kun tarvitsen kirjailijan ajatusta, muistan (joskus) että olen alleviivannut sen ja että se sijaitsee oikeanpuolimmaisella sivulla teoksen loppupäässä.

     Kaikki omistettakoon laiskuudelle, kaikki helpolle ajatukselle.

     Ennen Googlea oli alleviivaus.

     Näkömuisti on vahva väline.

     ”Älä koskaan”, sanoi Pentti Linkola Luonto-Liiton talvipäivillä vuonna 1972.

     ”Älä koskaan usko enemmistöön, kansaan, rahvaaseen, se on aina väärässä, se ei koskaan tiedä mikä sille itselleen on parhaaksi.... Ja kun kun kuulet sellaisia sanoja kuin demokratia, solidaarisuus, yhteiskunta, niin poista pistoolistasi varmistin.”

     Samana vuonna kun Linkola sanoi tuon, minä aloitin säännöllisen palkkatyön Lauttasaaressa. Seitsemän vuotta myöhemmin, asuessani Tapiolassa ja työskennellessäni Otaniemessä, alleviivasin Linkolan ”kauheita” ajatuksia teoksesta Toisinajattelijan päiväkirjasta (WSOY 1979).

     Tuo kirja on täynnä merkintöjäni.

     Älä koskaan usko Linkolaa!

Linkola: Toisinajattelijan päiväkirjasta.

Ajatus ei läpäise seinää.

     En jaksa heitellä pesäpalloa seinään ja odotella että se menee kvanttireiästä läpi.

     Henri Poincaré: ”Hyvin pieni syy, jota emme huomaa, johtaa suureen vaikutukseen, jota emme voi jättää huomioimatta, jolloin sanomme, että vaikutus johtuu sattumasta.”

     Alleviivattu ajatus.

     Oliko pelkästään sattumaa, että osuin Martti Joenpolven novelleihin?

     Pieni syy, suuri vaikutus.

     Sitten muistin alleviivaukseni Eric Amblerin romaanissa Oikeuden pitkä käsi (Tammi 1955).

     Siinä kirjailija asettaa behavioristisen ihmisnäkemyksen taiteen ja arkielämän tulikokeeseen.

     Amblerin romaanin suomennos (Tapio Hiisivaara) on huono. Asiaa mutkistaa sekin, että kirjan suomennos taitaa perustua romaanin amerikkalaiseen laitokseen A Coffin for Dimitrios eikä englantilaiseen alkuteokseen The Mask of Dimitrios (1939). Amblerilla oli joskus tapana muokata kirjojensa tekstiä amerikkalaisille markkinoille.

     Olen korjannut lainauksen viimeisessä lauseessa olevan ajatusvirheen. Muuten merkintä tulee Hiisivaaran suomennoksesta:

     ”Miehen kasvonpiirteet, luusto ja sitä peittävä kerros ovat biologisen kehityksen tulos, mutta kasvonsa mies luo itse. Kasvot ovat lausunto hänen tavanmukaisesta tunne-elämästään, siitä asenteesta, jonka hänen toiveensa vaativat täyttyäkseen, ja siitä mitä hänen pelkonsa edellyttävät suojaksi vaanivia silmiä vastaan. Mies kantaa sitä kuin paholaisen naamaria, laitetta, jota hän käyttää herättääkseen toisissa omia tunteitaan täydentäviä tunteita. Jos hän pelkää, niin häntä täytyy pelätä, jos hän kaipaa, silloin häntä täytyy kaivata. Se on verho mielen alastomuuden peittämiseen. Vain muutamat miehet, taidemaalarit, ovat voineet nähdä mielen kasvojen takaa. Toiset miehet tarttuvat tuomitessaan sanojen ja tekojen todistusaineistoon etsien niistä silmiensä edessä olevan naamarin selitystä. Kuitenkin, vaikka he ymmärtävät vaistomaisesti etteivät kasvot ole mies niiden takana, he yleensä kauhistuvat, kun tämä tosiasia heille esitetään. Toisten petollisuus tuntuu aina kauhealta, kun ei tiedosta omaa petollisuuttaan.”

     Älä siis usko, vaan alleviivaa havaintosi.

     Johonkin muistiin.

     Joskus esille otettavaksi.

     Kuten tässä nyt.

Eilen oli kohta

[ajan virrassa räpiköimme vaatteet päällä]

                                                                       Kyösti Salovaara 2014.

Aika on kumma juttu.

     Siitä voi kirjoittaa monta sanaa eikä juuri mitään tule sanotuksi.

     Kun kirjoittaa pitkän virkkeen, jossa on monta sanaa ja pari sivulausetta, eikä juuri enempää, paitsi ehkä piilevä miete mahdottomuudesta ilmaista ajan henkeä, sitä mitä se itsessään on, aikaa kuluu hetkinen, ensimmäisestä kirjaimesta viimeiseen, mutta lukijalle, sitten myöhemmin, tai nyt kun lauseita luet, lauseen kirjoittamisen aika on jo mennyt ohi ja muuttunut imperfektiksi ja lukija on omassa hetkessään näitä sanoja lukiessaan, toisessa ajassa kellon viisareiden mittaamana, samassa ajan virrassa eittämättä mutta ikään kuin alajuoksulla siihen nähden mistä virke pistettiin kymeen tietämättä sattuuko joku alajuoksulta poimimaan sen, mutta vaikka kukaan ei poimisi niin virke jatkaa matkaansa riehuviin koskiin syöksyen ja kivien kupeita kolhien.

     Mutta jos kukaan eikä missään eikä koskaan lukisi edelle kirjoitettua virkettä, olisiko se silti olemassa? Olisiko aikaa sittenkin kulunut eilisestä huomiseen?

     Onko aika jotakin mikä on meistä riippumatta?

Huolimattomasti pöydän reunalle asetettu vesilasi kaatuu, putoaa lattialle ja matto kastuu ja sirpaleita joka puolella.

     Varo ettet satuta jalkaasi.

     Lasin putoaminen, rikkoutuminen ja maton kastuminen ovat Stephen W. Hawkingin mukaan ajan metafora; lattialle rikkoutunut lasi ei koskaan palaa itsestään pöydälle eikä muutu ehjäksi. Samoin käy ajalle, sillä on vain yksi suunta, sama kuin meillä jokaisella.

     Paitsi kirjailijalla, joka tekee sanoille mitä haluaa ja käyttää aikaa häikäilemättömästi hyväkseen.

     Niin kuin novellisssa Uimari.

     ”Oli muuan noita keskikesän sunnuntaipäiviä, jolloin kaikki vain vetelehtivät ja hoeskelevat: 'Tuli ryypättyä liikaa eilisiltana.'”

     Keskiluokkaista lähiöelämää Yhdysvaltain Itärannikolla. Neddy Merrill niminen miekkonen on tullut vaimonsa kanssa kylään Westerhazyn uima-altaalle. Neddy istuu uima-altaan reunalla, liottelee jalkojaan vedessä ja naukkailee giniä. Hänessä on vielä nuoruuden salskeutta, vaikka hän on jo keski-iässä, menestyvä perheenisä, neljä tytärtä kotona.

     Neddy päättää lähteä kotiin uimalla Bullet Parkin piirikunnan läpi, matkaa on kahdeksan mailia, mutta uiden vähemmän sillä melkein jokaisessa talossa on uima-allas. Neddy tajuaa, että se on kuin maanalainen virta. Hän nimeää sen vaimonsa nimen mukaan Lucinda-joeksi.

     ”Paluu kotiin epätavallista reittiä sai hänet tuntemaan itsensä pyhiinvaeltajaksi, tutkimusmatkailijaksi, mieheksi jolla on päämäärä, ja hän tiesi tapaavansa pelkkiä ystäviä matkansa varrella; ystävät reunustaisivat Lucinda-joen rannat.”

     Aluksi kaikki sujuu hyvin. Altaiden reunoilla vietetään kesäsunnuntaita. Neddy saa ryypyn ja toisen.

     Mutta sitten, vähän myöhemmin, onko tuntiakaan kulunut, Neddyn ollessa jo puolimatkassa, sää muuttuu, myrskyää, entiset ystäväperheet tuntuvat vierailta, jonkun uima-allas on tyhjä. Miksi? Vähitellen Neddyn voimat hiipuvat, hän ei enää heilauta itseään altaan reunalle käsivoimin niin kuin matkaan lähtiessä vaan tarvitsee rappuset päästäkseen kuivalle maalle. Krooli muuttuu räpiköiväksi rintauinniksi.

     Jostakin talossa hänet ajetaan pois, hänelle ei tarjota edes drinkkiä. Hänen selkänsä takansa puhutaan hänen epäonnistumisestaan, hänen rahahuolistaan, perheen tuhoutumisesta, mutta siitähän on vain tunti kun hän lähti uimaan auringonpaisteessa Lucindansa luota. Miten tuho olisi mahdollista?

     ”Pettikö hänen muistinsa vai oliko hän kouluttanut sen niin perusteellisesti tukahduttamaan epämieluisat asiat että hän oli turmellut todellisuudentajunsa?”

     Neddy on ryypyn tarpeessa, loppumatka näyttää toivottoman pitkältä.

     Väsynyt uimari puhkeaa itkuun, ensimmäisen kerran aikuisessa elämässään.

     Hän on uinut liian pitkään, kirjailija muistuttaa.

     Hän tarvitsisi kunnon ryypyn, ihmisten seuraa.

     Viimein Neddy pääsee kotitalonsa pihalle. Talo on pimeänä. Ovet on suljettu, perhettä ei näy missään. Yksi sadekouruista on irronnut myrskyssä ja lepattaa ilmassa.

     Neddy ei saa ovea auki.

     ”Hän karjui, jyskytti ovelle, heittäytyi koko painollaan sitä vasten, ja vasta ikkunoista sisään kurkistaessaan näki että huoneet olivat typötyhjät.”

John Cheeverin novelli Uimari, noin viisitoista sivua pitkä, tekee lukijan levottomaksi, vähän pelästyneeksi, vaikka toisaalta uimarin surrealistinen ”seikkailu” amerikkalaisen lähiön uima-altailla tuntuu koomiselta, humoristiselta jos kohta huumori on julmaa ja liian terävänäköistä, liian paljastavaa ja liian lohdutonta.

     Surrealismi on eräänlaista realismia, huh!

     Mutta koska Cheever kirjoittaa niin eleettömästi, aika lailla Hemingwayn tapaan, siis behavioristisesti, lukijan on vaikea hyväksyä surrealistista perustelua tapahtumien kululle; ei, tässä täytyy olla jotakin enemmän. Neddyn uintiretken täytyy kuvata jotakin enemmän, se ei voi olla pelkästään hyvin kirjoitettu vitsi.

     Onko Lucinda-joki muka ajan virran metafora?

     Mutta jos on, niin miksi kaikki tapahtuu muutaman tunnin sisällä?  Miksi Cheever ei rakentanut novellinsa aikaa vaikkapa kymmenelle vuodelle? Miksi kaikki tapahtuu melkein yhdessä hetkessä?

     Tiedän etten pysty selittämään Uimaria.

     Mutta jos sitä yrittäisi lukea kirjailijan alkoholismin ja piilotetun homoseksuaalisuuden allegoriana, moni asia novellissa loksahtaisi paikalleen. Tässä katsannossa se olisi alkoholistin painajaisuni, tietoisuus itsetuhosta jota ei voi välttää, yhteisöstä karkoituksesta tai ainakin karkoituksen pelosta, koska kiellettyä rakkautta mieheen hän ei voinut itsekään hyväksyä. Alussa komeana ja kirkkaana välkehtivä Lucinda-virta on lopussa surkea oja, jonka reunoilla tyhjät oluttölkit kilkattavat ukkosmyrskyn viimassa.

     ”Miksi hän itsepintaisesti halusi kulkea matkan loppuun vaikka henkensä kaupalla?”

Aika on vain tässä juuri nyt eikä muualla.

     Mutta ihminen kuvittelee, että ajassa voi liikkua.

     Taitavan kirjailijan käsittelyssä ajan virta kääntyy hetkeksi, pysähtyy, kimaltaa kuin unelma ja repii sitten rantatöyräät mukaansa savisena ja mutaisena vellinä.

     C.J. Whitrow lainaa kirjassaan Ajan historia (Art House 1999. Suom. Anto Leikola.) George Steineria, joka pikkulapsena tyrmistyi tajutessaan, että tulevaisuuden voi kuvitella:

     ”Muistan sen hetken, jolloin seisoin avoimen ikkunan äärellä ja tajusin, että olin tavanomaisessa paikassa 'nyt' ja saatoin lausua jotakin säästä ja näkemistäni puista viisikymmentä vuotta myöhemmin. Tämä ajatus värisytti minua aivan fyysisesti. Futuurilla ja erityisesti futuurin subjunktiivilla tuntui olevan kirjaimellisesti maaginen voima.”

     Ajan virta saa muodon käyttämässämme kielessä. Kielen aikamuodot ovat ajan ja tajunnan synteesi, oivalluksen tarkkanäköinen hetki.

     Tätä synteesiä kirjailija hyödyntää häpeilemättä, niin kuin Cheever novellissa Uimari.

     Koska suomenkielestä ”futuuri” tavallaan puuttuu, sitä ei sanota ääneen, niin onko suomalaisilla erilainen käsitys tulevaisuudesta kuin vaikkapa englantilaisilla? Jos on, selittääkö se suomalaisen sielun tummuuden, pessimismin, eräänlaisen sopeutuvan alistumisen nykyhetkeen ja mahdollisesti tulevaan (jota ei voi sanoa ääneen)?

Aika kuluu, kuluu, kuluu... eikä mikään kulu pois mutta moni asia menee rikki, palasiksi. Syöksy entropiaan jatkuu.

     En tiedä lukeeko joku tai kuka nykyään John Cheeveriä (1912-82). Kuitenkin hän oli hetken amerikkalaisen kirjallisuuden ja novellitaiteen ehdotonta huippua.

     Novellinsa hän kirjoitti pääosin The New Yorkeriin ja kun niistä julkaistiin kokoelma The Stories of John Cheever vuonna 1978 hänen vertaisiaan kirjailijoita oli sillä hetkellä vain muutama. Uimari,

alkuaan vuonna 1964 The New Yorkerissa julkaistu novelli ilmestyi meillä kokoelmassa Mahdoton radio (Karisto 1986. Suom. Margit Salmenoja) ja siitä tehtiin 60-luvun lopulla ilmeisesti mainio filmi, jossa ”uimaria” esitti Burt Lancaster. Valitettavasti en löytänyt sitä nyt DVD-hyllystäni, joten en pysty vertailemaan novellia ja elokuvaa toisiinsa.

     Pienessä asunnossani kaikki suuri on hukassa!

     John Cheever kirjoitti kuin Fitzgerald, kuin Hemingway mutta hänen novelliensa piiri on rajatumpi, kotoisampi kuin Fitzgeraldilla tai Hemingwayllä. Cheever kirjoitti esikaupunkien keskiluokasta julman tarkasti ja lohduttoman haaveilevasti.

     Vuonna 1968 Cheever tunnisti oman kirjoittamisensa näin:

     ”Donleavy, Mailer, Roth, Updike, nämä muutamat tärkeimmät kirjailijamme kirjoittavat kyrvistä, pilluista ja perserei'istä samaan aikaan kun minä kirjoitan kesäpäivän aamunkajosta.”

     Cheever vähätteli itseään, sitä mitä hän sai sanoilla aikaiseksi. Neuvostoliitossa häntä arvostettiin suunnattomasti, koska hänen novellejaan pidettiin kapitalistisen moraalin terävänä kritiikkinä.

     Sitä ne tietysti ovatkin, mutta ei poliittisessa mielessä, ei niin että Cheever olisi ajatellut lausuvansa kapitalismista tuomioita. Ei, Cheever kirjoitti tuntemistaan ihmisistä ja omasta itsestään, jonka olisi toivonut olevan toisenlainen mies. Ja nämä ihmiset edustivat hyvinvoivaa valkoista Amerikkaa.

     Cheeverin tytär Susan Cheever julkaisi vuonna 1984 muistelmateoksen Home Before Dark (Weidenfeld and Nicolson, Lontoo), ja jo teoksen nimessä törmäämme kohtalokkaaseen aikamääreeseen, siinä järjestyksessä kuin John Cheeverin elämän voi nähdä, ja niin kuin Neddy Merrill sen kokee novellissa Uimari.

     Susan Cheever luonnehti isäänsä kirjailijana sanomalla, että John Cheever keskittyi siihen mitä me voimme nähdä ja kuulla ja haistaa ja koskettaa, ja se oli hänen lahjakkuutensa ydin. Hän keskittyi elämän rakenteen ja pinnan kuvaamiseen, ei sen sisällä piileviin tunteisiin tai motiiveihin. Cheeverille oli tärkeää näyttää asioiden tola, ei tarinoida niistä. ”Isäni tuotanto kuvaa sitä kuinka ihmiset elävät ja kuinka hän itse eli. Se ei koskaan sepitä.”

     Kun selailin novellikokoelmaa Mahdoton radio, tajusin kuinka oikeassa Susan Cheever on hahmotellessaan isänsä ”behavioristista” kirjailijanlaatua.

_____________________________________________________

Tämä on 100. pakina Deadline Torstaina -blogissa.