Valoa ja valaistumista

[jouluaamuna]

Kyösti Salovaara, 2024.

Jouluaamu.

 

Lisäksi maailmankaikkeus oli täynnä valoa. Valo ei periaatteessa eroa hiukkasista… Ensimmäisten kolmen minuutin lopussa maailmankaikkeus koostui valosta, neutrinoista ja antineutrinoista.

- Steven Weinberg teoksessaan Kolme ensimmäistä minuuttia vuonna 1977.

Joulupäivän aamu Välimerellä. Aurinko nousi palmujen takaa, meren hiljainen loiske kuului sisälle. Hetkeä myöhemmin palmujen yllä parveili pääskysiä.

    Pari päivää sitten seisoin Eiran rannassa. Suomenlahti katosi lumisateeseen. Niin myös värit. Oli talvipäivän seisaus.

    Värit syntyvät valossa, ja sen himmetessä, myös värit himmenevät, harmaantuvat, kadottavat räikeät ominaispiirteensä.

    Kauneus on katsojan mielessä. Onko joulupäivän Välimeri kauniimpi kuin talvipäivän seisauksen Suomenlahti? Onko ”paljon” kauniimpaa kuin ”vähemmän”?

    Kaikella on tarkoituksensa, mutta mikä, se jää arvoitukseksi.

Steven Weinbergin teoksessa esitetään ”moderni näkemys maailman synnystä”. Kolmeen ensimmäiseen minuuttiin saakka tiede lienee yksimielinen siitä mitä tapahtui, miten maailmankaikkeus syntyi ja päätyi nykyisen kaltaiseksi. Me näemme yhä sen valon, joka lähti liikkeelle kolmen ensimmäisen minuutin hetkellä. Meidän tajuama aika alkoi samassa syssyssä.

    Mutta mitä sitä ennen oli? Mitä oli ennen kuin Flora tuli markkinoille, meillä on tapana kysellä, hieman huvittuneina ja jokseenkin näsäviisaina.

    Maailmankaikkeuden syntyhetket ovat vakavampi juttu.

    Stephen Hawking kirjoitti teoksessaan Ajan lyhyt historia (1988), että ”aika ennen maailmankaikkeutta on pelkkä sana”. Se ei merkitse mitään. Tämän ajatuksen esitti ensimmäisenä Augustinus kysymällä ”mitä Jumala teki ennen kuin loi maailmankaikkeuden?”

     Hawking miettii, että Augustinus olisi voinut vastata: ”Silloin Jumala suunnitteli helvettiä niille, jotka esittävät tuollaisia kysymyksiä.” Mutta näin Augustinus ei vastannut. Hawking sanoo, että ”Augustinuksen vastaus oli, että aika on Jumalan luoman maailmankaikkeuden ominaisuus, koska aika luotiin samalla kuin maailma: aikaa on vain maailmassa.”

    Weinbergin esitys maailman syntymisestä on tieteellisen looginen; kaikki mitä nyt on, palautuu siihen mistä kaikki alkoi.

    Vanha testamentti alkaa tunteellisemmin, uskaltaa kai sanoa komeammin. 

    Kun maa oli autio ja kaikkialla vallitsi pimeys ja tyhjyys, Jumala loi maan ja taivaan. 

    Raamatun mukaan Jumala sanoi: ”Tulkoon valo!”

    ”Ja valo tuli. Jumala näki, että valo oli hyvä. Jumala erotti valon pimeydestä, ja hän nimitti valon päiväksi ja pimeyden hän nimitti yöksi. Tuli ilta ja tuli aamu. Näin meni ensimmäinen päivä.” 

Kyösti Salovaara, 2024.

Talvipäivän seisaus.

Näin meni ensimmäinen päivä ja niitä tuli monta peräjälkeen, niin että nyt meillä on sähköiset kalenterit, älypuhelimet, sähkösormukset, maan alle ja merien syvyyksiin haudatut kuidut, joita pitkin tiedot ja kuvat liikkuvat valon kantamana kuin paholaisen kyydissä.

   Valo on niin monen asian, ilmiön, moraalisen havaitsemisen ja älyllisenkin arvioinnin symboli, että ilman sitä todellisuus on suunnilleen samanlainen kuin oli meri Eiran rannassa viime lauantaina.

    Valon aikaan me elämme toimeliaana, yöllä nukumme pimeässä, verhot ikkunan eteen vedettyinä, sähkövalot katkaistuina.

    Mutta voisiko olla toisinpäin: että toimeliaisuutemme tapahtuisi yöllä pimeässä ja lepohetket nukkuisimme valoisaan aikaan päivällä? Onko ihminen valon eläin fysiologisista syistä vai pelkästään käytännöllisistä syistä? Koska aikanaan ei ollut sähkövaloa, kannatti elää päivänvalossa. Jos Jumala olisi samalla kertaa luonut sähkön, energialaitokset ja sähkökaapelit, niin olisiko ihmisestä tullut toisenlainen otus, pimeydessä vaeltava intellektuelli?

    Tätä emme tiedä emmekä voi saada selville.

    Niinpä täytyy tyytyä olemaan valon lapsi, siitä riippumatta mitä sivumerkityksiä sanalle löytyy ja mitä merkityksiä sille keksitään.

   Välimerellä valo näyttää värit koreimmillaan. Ei ihme, että pohjoiseurooppalaiset ja pohjoisamerikkalaiset taiteilijat aikanaan ryntäsivät Välimeren piiriin saadakseen kankailleen maalatuksi sen, mitä Jumala kai kuvitteli alussa luoneensa. 

    Jouluaamuna aurinko loistaa meren pintaan, kevyet laineet murtuvat hiekkaan ja maisema on audiovisuaalinen maalaus, johon kenelläkään ei ole copyrightiä. Ei minulla eikä sinulla eikä edes Elon Muskilla!

Kyösti Salovaara, 2024.

Joopa joo

[että ollaa vaa]

Kyösti Salovaara, 2024.

Miksi me puhkeamme valituksiin syntiinlankeemuksen takia? Ei meitä karkotettu paratiisista sen vuoksi, vaan elämän puun takia, ettemme söisi siitä.

- Franz Kafka

Jos tekee niin kuin muut haluavat, oma elämä ei ole hallussa.

- Harry Callahan

Kirjoja ja maalauksia minä haluan nähdä. Hm. Tiedätkö, Charles, kirjat muistuttavat hummerinkuoria. Me ympäröimme niillä itsemme ja sitten kasvamme niistä ulos ja jätämme ne jälkeemme todisteena aikaisemmasta kehitysvaiheestamme.

- Peter Wimsey

On helppo arvata miksi demokraatit eivät pidä kissoista. Kissa on kaunis; se herättää ylellisyyden, puhtauden, nautinnon yms. mielteitä.

- Charles Baudelaire.

Muutama hetki ja sitten valon määrä alkaa lisääntyä.

    Ennen tavattiin tapanina sanoa, että päivä on jo kukonaskeleen pidempi.

    Kanan lento jää lyhyeksi eikä kukko ojan yli astu.

    Kukkona tepasteleminen on silti suosittua. Ainakin tunkiolla.

    Täällä pohjoisessa Euroopassa valon määrä vaihtelee äärimmäisyydestä toiseen. Siitä johtunee vastareaktiona, että suomalainen kulttuuri on yltä päältä harmaata villahousuissakin.

    Äärimmäisyydet on opittu Suomessa tasoittamaan. On opittu sopeutumaan. On totuttu pitämään käsiä taskussa ja puristelemaan kiukuissaan sitä mitä on puristeltavissa. 

Tänäkin vuonna on kaikenlaista kurjaa koettu.

    Sodat jatkuvat, vastakohdat kärjistyvät.

    Keskustelu kiertää samoja aiheita vuodesta toiseen: ilmaston muutoksella pelotellaan ja ruokavalioilla säikytellään. Samalla kun keskustelu saa vauhtia mitä kauemmaksi keskeltä edetään, sanojen ytimeen jää musta aukko joka vangitsee valon. Mustaa ei näe. Valo häikäisee.

    Viime viikolla Helsingin Sanomat julkaisi teemanumeron Mika Waltarista, koska Waltarin Sinuhe egyptiläisen julkaisemisesta tulee kuluneeksi 80 vuotta.

    Keskusteluun nostettiin myös Waltarin mielen mustat puolet, kenties myös epäsopiva käytös. Kukaan ei sentään (vielä) vaatinut, että Sinuhe ja Waltarin muut suuret romaanit (pienemmistä puhumattakaan) pitäisi kieltää kirjailijan yksityiselämän takia.

    Waltari oli suomalainen boheemi. Tämän puolen kirjailijan elämästä kuvasi kaihtelematta ja hienosti Panu Rajala Waltari-elämäkerrassaan Unio Mystica (2008). Waltarilla oli mm. tapana ”karkailla” juopottelemaan eri puolille Eurooppaa. Rakastettuja löytyi sieltä ja täältä. Kerran joku kysyi Waltarilta, miten kesä on mennyt. Juopottelussa ja huoraamisessa, kirjailija vastasi.

    Kaikesta huolimatta Waltari kirjoitti merkittäviä teoksia, joiden pätevää historiatietämystä yhä ihmetellään. Unio Mysticassa Rajala lainaa Waltarin ”henkilääkäriä”, joka arveli, että ”Mika oli täysin onnellinen vain kirjoittaessaan. Silloin kun työ todella sujui. Kaikki muu aika oli valmistautumista ja sitten toipumista.” 

    Ovatko suuret taiteilijat boheemeja? 

   Se lienee selvää ettei kaikista boheemeista tule suuria eikä pieniä taiteilijoita. Mutta jotakin nykyhetkestä kertoo, että boheemitaiteilijat eivät ole huudossa. Heitä kartetaan, jos heitä on olemassakaan. Kirjailijaihanteena taitaa olla valtion kuukausipalkalla ahertava ihanneihminen, sovinnaisen henkisen sfäärin virkahenkilö.

    Suuria romaaneja ei kuitenkaan kirjoiteta pyhäkoulussa, vaikka siellä paljon muuta hyvää saataisiin aikaiseksi.

Mitä tarkoittaa luotettava journalismi? Kertooko se koko ”totuuden” vai sen mikä kiinnostaa median kuluttajaa, lukijaa ja katsojaa? Entä toimittajan omat mieltymykset – eivät kai ne heijastu kirjoitettuun ja sanottuun?

    Kriittiseen lukemiseen oppiminen on vaikeaa, melkein mahdotonta.

    Meillä lukijoilla on (inhimillinen) taipumus uskoa, että laatumedia jostakin asiasta kirjoittaessaan kertoo kaiken oleellisen eikä vai joitakin raflaavia puolia siitä. Ja kuitenkin käytännössä hyvin usein asian jotkut, kenties ristiriitaiset puolet jäävät kertomatta. En väitä, että suomalaisella journalismilla olisi jokin poliittinen agenda, jokin syy jättää jotakin kertomatta, mutta ajan henki vaikuttaa siihen mitä sanotaan ja varsinkin siihen mikä jätetään sanomatta.

    Ajan henki on usein puolueellista, koska yhteen aikaan mahtuu vain yhdenlaisia ajatuksia.

    Poimin konkreettisen esimerkin Helsingin Sanomista. Mika Savela kirjoitti 11.12.2024 innostuneen jutun Panu Savolaisen ja Aleks Talven ”komeasta” teoksesta Arkkitehtuurimme vuosituhannet – Suomen arkkitehtuurin historia alusta loppuun (2024). 

    ”Arkkitehtuurimme vuosituhannet kokoaa yhteen hengästyttävän määrän historiaa”, Savela sanoi. ”Vaikka kokonaisuus olisi voinut hyötyä tiukemmasta rajauksesta, on kirjan pääviesti selkeä: fossiiliseen energiantuotantoon perustuva elämäntapamme on kestämätön. Meitä ympäröivän rakentamisen historia on tämän maailmankuvan heijastumaa.”

   Artikkeliin lainattiin kuvituksena kirjasta em. fossiilitaloutta symboloiva kuva arkkitehti Timo Penttilän suunnittelemasta Hanasaaren hiilivoimalasta.

    Eikö fossiilitalous siis tarkoittanut mitään muuta kuin kestämätöntä tuhoa? Oliko tämä artikkelin kirjoittajan vai kirjan tekijöiden mielipide? Aistin että molempien.

    He kertoivat osan asiasta ja jättivät toisen puolen sanomatta, vaikka se olisi täydentänyt kerrotun ja luonut objektiivisemman kuvan historiasta.

    Muistan erään tietokirjan, jossa oli samaan graafiin piirretty öljynkulutuksen kasvu historiassa ja maailmanlaajuisen tietomäärän kasvu samalta ajalta. Käyrät kulkivat täysin käsi kädessä. Fossiilitalouden kääntöpuolella onkin kaikki se sivistyksellinen, aineellinen ja kansanvaltainen kehitys hyvään, jota Suomessa ja länsimaissa on koettu.

   Luotettava journalismi olisi kertonut myös tuon tosiseikan fossiilitaloudesta. Arkkitehtuuria ei voi ymmärtää näkemättä asian molempia puolia.

Kyösti Salovaara, 2024.

Timo Penttilän suunnittelema voimalaitos. "Arkkitehtooninen helmi ja fossiilitalouden monumentti."

Edessä Alicja Kwaden taideteos Big Be-Hide.

Muutama päivä sitten Yle kertoi ylpeästi, että tuoreen tutkimuksen mukaan Yle on Suomen luotetuin uutismedia.

    Tutkimuksen mukaan yli puolet suomalaisista pitää Yleä Suomen ykkösmediana ja kahdeksan kymmenestä ajattelee, että Yle on luotettavin uutislähde. Siitä jää jälkeen sekä MTV että Helsingin Sanomat. Ja iltapäivälehtien luotettavuuteen uskoi vain kolmannes tutkimukseen vastaajista. Tämä on tietysti hieman kummallista, koska Hesarin ja Ilta-Sanomien uutisista yhä suurempi osa on saman toimituksen tuottamaa.

    ”Luku on maailman mittakaavassa todella hyvä, ja se luo turvaa sille, että työmme perusta on kunnossa”, sanoi Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnan vastaava päätoimittaja Panu Pokkinen.

    Oli hyvä, että Yle käytti uutisessaan sanoja täsmällisesti. Se kertoi, että Yleä pidetään luotettavimpana mediana eikä väitetty, että se on (objektiivisesti) luotettavin media. En tietenkään epäile etteikö Yleä toimitettaisi mahdollisimman luotettavasti, mutta kertooko Ylekään koko totuutta? Vai valitaanko sielläkin uutisaiheista se puoli, jonka taakse toimittajan on helppoa asettautua, siis se ajan henkeen sopivin asemointi?

Kun seuraa Hesarin, Ylen ja iltapäivälehtien uutisvirtaa ja maailman menoa kommentoivaa toimituksellista tarjontaa, kiinnittää huomiota, että ilmastonmuutokseen, luonnonsuojeluun ja kansalaisten terveyteen media suhtautuu yksipuolisesti. Koko totuutta ei yritetä hahmottaa.

    Niinpä laatumedia uhkailee ja pelottelee, säikyttelee ja ahdistelee kansalaiset päivästä toiseen uskomaan, että olemme tuhon partaalla jos emme muuta käytöstämme, jos emme ala syödä sellaista sapuskaa kuin media pitää hyvänä ja liikkua sellaisilla välineillä, jotka median mielestä pelastavat maailman. Miksi media ei kysy onko keisarilla vaatteet päällään: jos kaikki on niin epäterveellistä, miksi suomalaisten ja eurooppalaisten keskimääräinen elinikä on kasvanut nykyhetkeä lähestyttäessä?

    Mutta onko hyvässä tarkoituksessa sitten jotakin pahaa?

    Havaitsen laatumedian uutena piirteenä sen, kuinka johtavat kolumnistit kaikissa medioissa pitävät ihmisiä lapsellisina, jos nämä eivät hyväksy ylhäältä annettuja ruokasuosituksia. Kansalaiset ovat median mielestä karkkipussista kiukuttelevia lapsia.

    Eikö Yle ja Hesari (niiden toimitukset) huomaa mitä on tapahtumassa?

    Daron Acemoglun ja James A. Robinsonin teoksessa Kapea käytävä kuvataan sitä, kuinka kansalaisten vapaus on kahdesta vastavoimasta riippuvaa. Yhtäällä on valtion, Leviathanin, antama turva, joka estää eri kansalaisryhmiä nujertamasta toisiaan ja turvaa elämän valtion ulkoisilta vihamiehiltä. Sitten toisaalla on kansalaisyhteiskunta toimijoineen ja nämä taas estävät ettei valtio muutu diktatuuriksi. Kansalaisyhteiskunta siis suojaa kansalaisiaan valtiolta, Leviathanin ylivallalta.

    Oletan että Acemoglun kuvauksessa sekä media että esim. yliopistot luetaan kansalaisyhteiskunnan puolelle.

    Nyt sitten ravinto- ja luonnonsuojelukeskustelussa media ja yliopistot menevät tavallaan valtion tontille ja ryhtyvät antamaan valtion puolesta suosituksia ja määräyksiä kansalaisille. Ideana ehkä on, että kun media ja asiantuntijat pommittavat julkisuutta kylliksi, myös poliittinen järjestelmä ottaa onkeensa ja tulee median ja asiantuntijavallan tueksi.

    Näin valtio, Leviathan, saa aivan uudenlainen merkityksen ja sille tulee uudenlaista toimivaltaa oman tehtävän ulkopuolella.

    Maallikko kysyy: miksi media ja yliopistot lyöttäytyvät valtion tueksi kansalaisia vastaan? Eikö tämä johda ajan mittaan Leviathanin hirmuvaltaan? 

Talvipäivän seisauksen lähetessä käytän sanoja kuin omiani.

    Siis liioittelen.

    Niin kuin todettua, Mika Waltarilla oli tapana ”karkailla” juopottelemaan ulkomaille. Vuonna 1950 hän kirjoitti runon Punainen multa, siniset vuoret.

    Runosta käy ilmi, että kirjailija oli jotenkin päätynyt Madridiin ja sieltä Ávilaan ja seisoi "kusella" Salamancaan johtavan tien varrella. 

    Salamancan tiellä

    auringon noustessa Avilan muurien ylle

    ulvahti elämäni ensimmäinen suihkukone

    ylitseni, taivaanrannasta toiseen,

    pissiessäni tien varrella rotkoon

    autonkuljettajan vankan käsivarren tukemana.

Sitten Waltari kertoo kuinka häntä kyyditään Madridin lentokentälle Tukholman koneelle. Kolme mustapukuista (poliisi)miestä mustassa autossa saattaa kirjailijaa tylyin ottein. Hänen tavaransa on tutkittu hammastahnatuubin sisältöä myöten. Matkalla yksi mustapukuisista kysyy saksaksi, miksi kirjailija on niin vaitelias. 

    Vastasin: ”Olisit vaitelias sinäkin,

    jos päässäsi olisi vuosisatamme krapula.”

    Mutta ajattelin kauhistuen:

   ”Taasko uudelleen, vieläkö kerran uudelleen, Espanjako

    Euroopan viimeinen sillanpää.”

Ei mene kauaa ennen kuin päivä pitenee kukonaskeleen verran.

    Kana ei lennä pitkälle eikä kukko astu ojan yli.

    Menneisyyttä on helpompi ennustaa kuin tulevaa.

    ”Intohimo joka kohdistuu muuhun kuin abstraktioihin on heikkouden ja sairauden merkki”, sanoi Baudelaire. Mutta malttoiko hänkään tyytyä abstraktioihin nautinnon kohdatessaan? 

    

  

Kyösti Salovaara, 2024.

Rakasteita

[luonnottoman luonnollista]

Kyösti Salovaara, 2024.

Joulukuuta Vantaanjoella.

Tekniikasta saamamme kokemukset houkuttelevat näkemään tietoisista ja tarkoitushakuista suunnittelua kaikissa hyvin toimivissa koneistoissa. Tämä mielikuva ei kuitenkaan enää päde eläviin olioihin. Elävien olioiden taustalla oleva ”suunnittelija” on luonnon tiedostamaton valinta, sokea kelloseppä.

- Richard Dawkins: Sokea kelloseppä, 1986. Suom. Risto Varteva. WSOY, 1989.

Pysähdyin kävelylenkillä Tapiolassa ostoskeskukseen.

    Istahdin penkille kauppojen välisellä kujalla.

    Viereiseen kauppaan soljui väkeä tyhjin käsin ja täysin kassein ulos.

    Yht’äkkiä katseeni tavoitti kassarivistön takaisella seinälle kaunokirjaimin laaditun suuren opasteen: Rakasteita.

    Mitä hemmettiä, ajattelin. Ei ne ainakaan ihmisiä tuolla myy eikä vuokraa. Mitä sitten?

Ihminen on mahtava eläin. Tai ei lainkaan eläin vaan sivistysolio. Viisas kuin mikä, tyhmä kuin saapas. 

    Anteeksi, saappaat!

    Nykyään en kuuntele luonto-ohjelmia enkä katso niitä. Niissä on liian paljon omahyväisyyttä, liian paljon moralismia, liian paljon huonojen ihmisten paheksuntaa.

    Tai mistäpä minä tiedän kun en kuuntele enkä katsele.

    No ainakin Helsingin Sanomien luontojutut ovat niin yksipuolisia, että heikkoa hirvittää. Hesarin luontotoimittajat ovat moderneja luddiitteja: kaikki ihmisen rakentama on pirun keksintöä ja kaikki luonnossa kasvava on pyhää ja jumalaista. Tietenkin nämä toimittajat ovat oikeassa: kun kuvasta poistaa ihmisen, maailma näyttää paljon kauniimmalta.

    Mutta kuvasta poistettu ihminen lakkaa olemasta. Ei hänelle kannata mitään kirjoittaa. Ei se lue.

Tunnustan kuuntelevani yhtä luonto-ohjelmaa.

    Juha Laaksosen luontoretki lähetetään Ylen Radio Suomessa sunnuntaiaamuisin kahdeksan uutisten jälkeen. Ohjelma kestää noin 15 minuuttia. Sen aiheena on yleensä jokin luonnossa nähtävä tai kuultava ilmiö. Laaksonen kulkee vieraineen sekä erämaissa ja pääkaupunkiseudun puistoissa ja pusikoissa, joita kai metsiksi sanotaan.

    Laaksonen ei vieraineen moralisoi eikä kauhistele, kunhan toteaa mitä luonnossa on. Ilmastonmuutos toki saatetaan sanoa, mutta kaikkea ei selitetä sen läpi. Laaksonen ei pelottele muutoksilla vaan houkuttelee uteliasta katsomaan ympärilleen.

    Tämähän on harvinaista, nykyään. Nykyään pitää hermoilla ja pelätä: kaikki menee muka huonompaan suuntaan. Eikä millekään voi mitään, koska ilmastonmuutos ei ole mielipideasia vaan faktaa.

    No onhan se faktaa puoliksi, mutta se mitä ihminen tekee, on mielipiteillä perusteltavaa; voi siis tehdä yhtä tai toista ja kolmattakin jotta sekä sivilisaatio että luonto säilyvät ja että kumpikin voi ”elää” tahollaan ja tavallaan, ihminen koneistojaan suunnitellen ja luonto sokean kellosepän epämääräisiä polkuja harhaillen.

Kyösti Salovaara, 2024.

Friisiläinen oja Dornumissa.

Viime sunnuntaina Juha Laaksonen oli luontoretkellä Inkoossa puutarhuri Mikko Lagerströmin kanssa. He katselivat lumesta törröttäviä kurtturuusuja, joiden marjoja linnut olivat nakertaneet.

    Niin kuin tiedämme kurtturuusu on lainsuojaton vieraslaji. Sen sanotaan tukahduttavan hiekkarantojen luontaiset kasvit. Niinpä kurtturuusut hävitetetään koko maasta sakon uhalla. Muualtakin kuin hiekkaisilta rannoilta.

    Liioittelua?

    Kun hiekkarannat vaatimattomine kasveineen säilyvät ennallaan mitä tapahtuu muualla?

    Laaksonen ja Lagerström totesivat, että kurtturuusulla on kaupunkimaisissa ympäristöissä oma tehtävänsä luonnon moninaisuuden säilymiselle. Viherpeipot ja muutkin pikkulinnut saavat niistä ravintoa. Sen lisäksi piikikäs ruusu tarjoaa hyvän suojan pikkulintuja saalistavalta varpushaukalta. Myös siilit ym. pikkunisäkkäät pääsevat kurtturuusun katveeseen turvaan ”vihollisiltaan”.

    Johtopäätös: tehdessään yhdelle elinpiirille hyvää, ihminen tekee toisille pahaa. 

    Sitten kun kurtturuusut on hävitetty (sakon uhalla) ja tilalle on istutettu säästösyistä nurmikoita tai aseteltu kivikoita ja asfalttia, viherpeipot katoavat ja Hesarin luontotoimittajat pääsevät taas kauhistelemaan ilmastonmuutoksen aiheuttamaa luontokatoa.

Ihminen ei ole sokea kelloseppä, vaan aktiivinen suunnittelija.

    Mutta ihminen on myös subjektiivinen tunteilija.

    Iltapäivälehti kertoo, kuinka muuan kansalainen nähdessään varpushaukan syövän pihatiellä pikkulintua ryntää haukan kimppuun ja päästää sätkyttelevän varpusen vapaaksi. Kansalaisen ja toimittajan mielestä varpusen vapauttaminen on aito luontoteko. Oikeastaan luontokadon estämistä!

    Kansalaiselle eikä toimittajalle tullut mieleen, että varpushaukkaa estettiin saamasta ravintoa, mutta koska ihmisen mielestä haukka on pahis ja pikkulintu hyvis, niin kuolkoon haukka pois pihan lintuja syömästä.

    Koska ihminen ei ole sokea kelloseppä, hän ei salli luonnon kehittyä niin kuin luonto kehittyy. Ihminen näkee kaikessa hyvän ja pahan välisen taistelun. Kun ihminen ryhtyy peukaloimaan luontoa, hän ei koskaan voi olla varma mitä siitä seuraa. Hyvästä voi seurata pahaa, pahasta hyvää.

    Mutta mitäpä ihmisen narsistiselle omahyväisyydelle mahtaa. 

Kuuntelin aikoinaan, 1970-luvulta lähtien ja yli parikymmentä vuotta, Yleisradion Luontoiltaa aina kun olin kotona tai mökillä Kymijoen partaalla - ja yleensä olin. Ohjelman tekijät kävivät melkeinpä etätutuiksi. Wikipedia kuvaa Luontoillan historiaa näin: ”Ohjelman kehitti Veikko Neuvonen, joka toimi myös sen ensimmäisenä juontajana. Hänen kanssaan asiantuntijoina toimivat Seppo Vuokko (erityisalana kasvit), Kauri Mikkola (hyönteiset), Seppo Vuolanto (linnut), Ilkka Koivisto (nisäkkäät), Matti Helminen (nisäkkäät) ja Harri Dahlström (kalat).” 

    Tämä porukka jatkoi vuoteen 2008 asti.

    Alussa kuuntelijat kysyivät uteliaana mitä pihapiirissä ja metsäretkillä oli nähty. Haluttiin tietää tuon linnun tai tämän kasvin nimi tai se kuinka isoksi hauki kasvaa kolmessa vuodessa.

    Ohjelmassa siis etsittiin tietoa ja annettiin sitä.

    Vähitellen ohjelman luonne muuttui. Nyt ihmisiä kiinnosti ennen kaikkea kuinka harvinaisen tapahtuman tai olion he olivatkaan nähneet. Kuuntelijoiden narsismi kasvoi ohjelman johtotähdeksi.

     Kerrankin eräs kuuntelija kyseli näin: ”Huomasin aamulla kun pihapiirini kaksi tuttua oravaa (Mikko ja Mirkku) istui pihakeinussa ja luki aamun Hesaria päätään kallistellen ja hampaitaan naksutellen. Kuinka harvinaista tämä on?”

    ”Ei se kauhean harvinaista ole”, vastasi Ilkka Koivisto. ”Olen nimittäin kuullut, että Hesari aloitti oraville kohdistetun levikkikampanjan. Kenties se tuottaa jo tulosta.”

    ”Ei siis yhtään uniikkia”, kuuntelija huokaisi pettyneenä. ”Harmin paikka.”

Istuin Tapiolassa ostoskeskuksen kovalla penkillä ja katselin ihmisten kulkevan ohi puhellen ei Michelangelosta vaan jaarittelevista kiuruista ja poliittisen elämän sietämättömästä keveydestä. 

    No, ei suinkaan. 

    Kuivasin talvituulen tuiverruksen kostuttamia silmiäni.

    Näkö alkoi tarkentua.

    Kaupan seinälle kaunokirjaimin tekstattu opaste muuttui ymmärrettäväksi. Ei siellä ohjattu ostamaan ”rakasteita” vaan ”pakasteita”. 

    Hieman pettyneenä ajattelin: Mitä ihanaa ne rakasteet olisivatkaan voineet olla? Jotakin uutta ja kumouksellista! Vai vanhaa ja moneen kertaan koettua? Sielua vai suuta?

    Sitten jatkoin matkaani.

      

Kyösti Salovaara, 2024.

Nautamaista Itävallan alpeilla Loferissa.

Eskapismin tabu

 [suomalaisessa taidepuheessa]

Kyösti Salovaara, 2024.

Minun kirjahyllyssäni viihdettä ei erotella vakavasta.

Kaikki lukevat ihmiset pakenevat jostakin muusta siihen mikä on painetun sivun takana: unen laadusta voidaan keskustella, mutta sen vapautumisesta on tullut toiminnallinen välttämättömyys. Jokaisen ihmisen täytyy joskus paeta pois omien ajatustensa kuolettavasta kehästä… Sanon ainoastaan että kaikki ajankuluksi lukeminen on pakenemista, olkoon aihe sitten kreikkaa, matematiikkaa, tähtitiedettä, Benedetto Crocea tai Unohtuneen miehen päiväkirja. Joka muuta väittää, on älyllinen keikari ja pelkkä aloittelija elämäntaidossa.

- Raymond Chandler, 1944.

On se.

    Suomi ja liehuva lippu. 

    Kyllä.

    Keskustellaan, ollaan jotakin mieltä, jonkin puolesta ja jotakin vastaan. Väliin jää iso monttu, jonka pohjaa ei näy.

    Puhutaan kirjoista ja taiteesta. Lukemisesta ja siitä että ei lueta. Väitetään että kaunokirjallisuus tekee hyviä ihmisiä ja sirkushuvit huonoja. Tarkoitetaan että lukeminenkin on terveellistä ja hyödyllistä, taloudellisestikin (lukijalle) kannattavaa ja ennen kaikkea kannatettavaa.

    Kierretään lukemisen ydintä kuin kissa kuumaa puuroa. Ei uskalleta sanoa, niin kuin amerikkalainen Raymond Chandler sanoi, että lukeva ihminen haluaa hetkeksi paeta omaa hetkeään.

    Suomessa lukemiseen ja taiteeseen liitetään kaikki hyvät asiat ja tavoitteet, mutta siitä pidetään huoli ettei ihmisiä innosteta viihtymään eikä iloitsemaan. Viihtymisessä on jotakin syntistä, vaikka kirkko ei enää asettele arkipäivän henkisen olemisen kehyksiä. 

    Itku pitkästä ilosta, suomalainen sanoo ja uskoo vankasti että niin on. Ja varsinkin kirjoja kirjoittavat ja niistä arvosteluja kirjoittavat ovat samaa mieltä. Kirja on liian vakava juttu kevyesti otettavaksi. Huvikseen lukeminen olisi ihan kauheaa.

Kun Finlandia-palkinnot jaettiin, puhetta piisasi kuin persialaisella torilla. 

   ”Leikkaukset taiteelta, muun muassa kirjojen arvonlisäveron korotus, rankaisevat ihmisiä lukemisesta, tarpeesta ymmärtää maailmaa taiteen avulla”, toisti palkinnon voittanut Pajtim Statovic kirjallisuusväen mantraa. Aivan kuin yhden euron korotus 28 euroa maksavaan kirjaan lopettaisi kirjojen myynnin ja estäisi lukijoita ymmärtämästä taiteen avulla maailmaa. On ilmeisesti mahdoton hyväksyä tosiasiaa, että kirjoja ostava porukka on hyvin koulutettua ja varakasta, niin että yksi euro sinne tai tänne ei tätä väkeä heilauta. Kirjojen ostaminen on luksusta vaikka kuinka muuta väitettäisiin.

     Tietysti myös 1 (yksi) euro on rahaa. Helsingissä laitettiin suositun hiihtoalueen parkkipaikka maksulliseksi – kolme tuntia maksaa yhden euron. Siitä nousi hirveä äläkkä. Katumaastureilla hiihtämään saapuvat eivät halua maksaa kolmen tunnin pysäköinnistä edes yhtä euroa. Joten auto ajetaan jonnekin piiloon, sivukaduille ja peltojen pientareille.

    Mutta en toisaalta ymmärrä miksi kirjojen pitäisi olla ilmaisia. Kuka niitä sitten kustantaisi? Valtioko? Onko jossakin joskus tapahtunut, että valtio olisi kustantanut jonkin merkkiteoksen? Ihan oikeasti?

    Päinvastaisia esimerkkejä löytyy kosolti. Kirjoja jotka valtio on repinyt, silpunnut ja polttanut. Muuallakin kuin berliiniläisellä torilla.

    No, kyllä myös kirjallisuusväki osaa. Sarjakuvia itsesensuroidaan, puhutaan jopa Tarzanin ja Robinson Crusoen vaarallisuudesta. Aikaisemmin julkaistuja teoksia muutetaan 2020-luvun puritaaniseen ilmapiiriin sopiviksi.

    ”Matemaattis-tieteelliset taipumukset merkitsevät ennen muuta kykyä ymmärtää asioiden välisiä suhteita, ja erityisesti myös kvantitatiivisia suhteita”, Yrjö Ahmavaara sanoi teoksessaan Hyvinvointivaltion Tabut (1998).

   Jostakin syystä kulttuuriväki ei edes yritä ymmärtää asioiden mittakaavaa. Eivätkö kirjailijat olekaan niin älykkäitä kuin itse itseään pitävät?

Kyösti Salovaara, 2023.

James Joycen muistomerkki Triestessä.
Joycen Odysseus julkaistiin Pariisissa, ladottiin ja
painettiin siellä 1922, koska Brittein saarilla mieli oli ahdasta.
Muutamaa vuotta aikaisemmin Englannissa hallinto
poltti julkisesti D.H. Lawrencen kirjoja.

Lasten ja nuortenkirjojen Finlandian voittanut Päivi Lukkarila sanoi juhlapuheessaan, että ”vihan sokaisema ihminen seuraa sitä ääliötä, jolla on kovin ääni ja typerimmät väitteet. Lukeva ihminen ajattelee ja kyseenalaistaa.”

    Ville Similä tarttui tuohon väitteeseen Helsingin Sanomissa  jutussaan Lukeminen ei tee kenestäkään viisaampaa (28.11). ”Vihan sokaisema ihminen on usein lukeva ihminen”, Similä sanoi. ”Kovaäänisiä ja typeriä väitteitä voi lukea myös kirjoista. ”

   Jos Lukkarila tarkoitti, että lukeminen suojaa populistiselta politiikalta, hän Similän mukaan on väärässä. ”Kirjaviisaat miehet ovat tuoneet maailmaan paljon tuhoa ja hävitystä”, Similä kirjoitti. Hän luetteli joukon ”lukeneita” hirmuhallitsijoita sekä vasemmalta että oikealta: ”Neuvostoliiton perustaja Vladimir Lenin vietti koko elämänsä kirjastoissa. Kiinan kansantasavallan perustaja Mao Zedong oli kirjafriikki, joka luki aamusta iltaan viimeiseen henkäykseensä asti. Kambodžan kansanmurhan arkkitehdit olivat Sorbonnessa ja muissa Ranskan huippuyliopistoissa opiskelleita älyköitä. Natsi-Saksan kulttuuri- ja propagandaministeri Joseph Goebbels opiskeli kirjallisuutta ja historiaa viidessä yliopistossa ja väitteli lopulta tohtoriksi. Hän kirjoitti kolme näytelmää ja kaikkiaan 14 kirjaa. Se ei estänyt Goebbelsia hyökkäämästä ”epäarjalaiseksi” katsomaansa taidetta vastaan saati osallistumasta miljoonien juutalaisten murhaamiseen.” 

    Listaa voi jatkaa loputtomiin. Koulutus ei väistämättä tee ihmistä paremmaksi, viisaammaksi eikä romaaneja ja runoja lukevasta kehity aina humaania ihmisystävää.

    Jotkut Similän kommenttia arvostelleet lukijat vetosivat siihen, että vaikka hirveät johtomiehet olivatkin lukutoukkia, niin kenties heidän apurinsa olivat kouluttamattomia ääliöitä, jotka sitten ohjasivat johtajansa pahoille teille.

    Tämäkään väite ei pidä paikkaansa. Maailman sivu älymystöstä on löytynyt jokaiselle hirmuhallitsijalle tukea ja liehittelyä. Valta vetoaa älypäihin; hallitsijat tuntevat vetoa älypäihin.

    Lauri Hokkanen tiivistää omakohtaisessa teoksessaan Kenen joukoissa seisoin – taistolaiset ja valtioterrorin perintö (2021) kuinka lukeneisto ihastuu totalitäärisiin ajatuksiin: ”Nuortaistolaisuuden ydinjohto koostui opiskelijoista, tiedesivistyneistöstä ja kulttuurin ammattilaisista, joiden tehtävänä piti olla oman ajattelun ja sivistyneistön tärkeimmän ominaispiirteen, kriittisyyden vaaliminen. Me nuortaistolaiset luovuimme – vapaaehtoisesti – omasta ajattelusta. Me haimme ratkaisua maailman polttaviin ongelmiin menneisyydestä. Meidän puolesta oli ajateltu ja ajateltiin. Puolue oli – sitten kun se oli ’oikea’ – ’luokan aivot luokan asia’. Meidän oli vain liityttävä tuohon tajunnan virtaan.”

    

Joulukuun ensimmäisenä päivänä runoilija Vilja-Tuulia Huotarinen kirjoitti Hesarissa, että ”viihde tarjoaa meille sen, mitä osaamme pyytää. Taide vie meidät sinne, mistä emme vielä tiedä. Taide kohtaa tarpeen syvällä sisimmässämme.”

    Mihin tuo väite perustuu? Ihmisaivojen neurologiaan? Vai kuvitelmaan siitä, että on olemassa hyviä ihmisiä (jotka lukevat hyvää kirjallisuutta) ja huonoja ihmisiä (jotka lukevat huonoa kirjallisuutta eli viihdettä)?

    Jos niin olisi, niin miksi runoilija valitsee ihmiset, jotka ovat valmiiksi hyviä? Eikö kannattaisi valita ne onnettomat, jotka etsivät kulttuurista viihtymistä ja iloa, sirkushuvejakin? Vai onko viihteen kuluttajan sielussa jokin vamma, joka estää oikean taiteen kokemisen? 

    ”Leipä ja sirkushuvit riittävät pitkälle”, Huotarinen jatkoi esseemäistä pamflettiaan. ”Mutta kun ne loppuvat, vain taide meidät vapauttaa.” 

    Mistä taide vapauttaa ihmisen, jolta leipä loppuu? Mihin ihminen taloudellisen pohjan pettäessä vapautetaan? Hautausmaalle?

    On mielenkiintoista, että taideväki vaatii, että keskiluokkainen ”rahvas” maksaa taiteen ja taiteen tekijöiden elämän, mutta samalla se pilkkaa rahvasta siitä, että rahvas haluaa viihtyä eikä osallistua kollektiiviseen murjottamiseen vakavan taiteen äärellä.  

    Englantilainen man of letters John Carey totesi kirjassaan What Good are the Arts? (2005), että koska taide ei tarjoa tosia vastauksia, ei se koskaan ole väärässäkään. Careyn mielestä oleellista on, että taiteessa, vaikkapa kaunokirjallisuudessa, menneisyydellä on yhtä tärkeä osa kuin nykyisyydellä. Taideteoksiin ei kumuloidu ajan kuluessa mitään viisautta, toisin kuin luonnontieteissä, joissa tiede kehittyy ja tieto kumuloituu.

    Tämä tarkoittaa ettei vuonna 2024 julkaistu romaani väistämättä korvaa vuonna 1924 samasta ”aiheesta” kirjoitettua romaania ”viisaudellaan”, ”tietämyksellään” tai ”älyllään”, olemalla enemmän ”totta” kuin tuo aikaisemmin julkaistu romaani.

    Joten: naurettavasti meidät on valjastettu maailman kärryjen eteen.

    Hahhahhaa!

    

     

Kyösti Salovaara, 2024.

   

Marraskuun hämärässä

[päälauseita ja sivu]

Kyösti Salovaara, 2024.

 

Päiväkö? Ei tämä on joku muu

tummuva illansuu.

Kenelle raivaat?

kysyy huuli.

Kujat on märät, ja märät on taivaat,

niitten välissä vain vilu tuuli,

jonka kyljet ovat

tunnottomat, kovat.

Et sitä kiellä. Et sano: ei niin.

Elät kuin ennenkin, enemmän antain,

vaikenevammin taakkasi kantain

hengität, hengität tuulen seiniin.

- Aaro Hellaakoski runossa Marraskuuta, kokoelmassa Sarjoja, 1952. 3.p WSOY 1990.

Kävelen rannalla, kaupungissa, lahtien reunoilla, meren äärellä marraskuussa. On satanut, vettä ja lunta ja vettä. 

Linnut pakenevat kesää. Unohtavat matkansa määrän. Kunnes lahti jäätyy.

Marraskuun päivä on vitsi. Hetki aamuyön ja illan välissä. Kun menee ulos, jalat käyvät aamua ja pää osuu illan hämärään. 

Täällä meri ei ole sininen marraskuussa eikä koskaan. Eikä turkoosin kaunis. Mutta onhan se: kaunis. Vaatimaton riittää suomalaiselle. Pois meistä koreilu.

Sain ystävältäni jouluruusun neljä syksyä sitten. Se kukoisti joulusta tammikuuhun. Siirsin kuistille pois menemään. Ei kuollut. Istutin kesäkuussa pihan reunaan, kuistin ikkunan alle. Nyt taas kukkii vaikka satoi lunta joka suli pois. Kukkii jo kolmatta talvea kylmästä ja harmaasta piittaamatta. Kukoistaa marraskuussa missä aamu ylettyy iltaan itsestään lukua pitämättä.

Jouluruusun kukkiessa ulkona ajatus harhailee sisällä.

Tuli muuten mieleen Jouko Tyyri. Mies joka muutti nimensä Laineesta Tyyriksi. Turhamainenko? Halusiko erottautua porukasta? Kirjoitti lyhyitä lauseita. Iski asiaan kuin seppä alasimeen.

Tyyri (1929-2001) oli Urho Kekkosen mies ennen kuin käänsi takkinsa. Timo Hämäläisen mukaan Tyyri oli sanomalehtikirjailija. Hämäläinen lainasi Hesarissa Tyyrin muistokirjoituksessa Juhani Niemeä: Tyyri oli "50-luvun kirjallisen polven äänekkäimpiä villitsijöitä, eräänlainen litterääri häirikkö tai kulttuurin pyromaani".

Minua Tyyrin kolumnit Helsingin Sanomissa 1970-luvun puolivälissä ärsyttivät. Ei pelkästään asian vaan tyylin takia. Kirjoitti lyhyitä lauseita. Ei välittänyt sivulauseista. Sähkösanomatyyliä Tyyriltä?

Mutta tuossakin on pointtinsa. Kirjoittamalla päälauseita asia tulee selväksi. Sanotun ymmärtää. Ei eksy mieli eikä kieli asiasta sivuun.

Yritin etsiä Hesarin arkistosta Tyyrin kolumneja. Ollakseni varma mitä kirjoitan. En jaksanut löytää. Joten en ole varma. Kirjoitan kuitenkin. Päälauseita Tyyriä jäljitellen.

Kun loikkaa ajassa, pääsee pitkälle. Pidemmälle kuin pihalla hyppien.

Marraskuussa tekee mieli lainata Franz Kafkaa. Sopii haileaan valoon. On hauska omalla tavallaan. Synkästi mukava, mukavasti pirteä, traagista huumoria.

Ottakaa opiksi ja ojennukseksi: ”Kaksi elämänalun tehtävää: Supista piiriäsi yhtä ahtaammaksi ja käy yhä uudelleen tarkastamassa, ettet vain piileskele jossakin piirisi ulkopuolella.” (Keisarin kirje. Suom. Aarno Peromies. Otava 1989.)

Kafka ei aavistanut kirjoittavansa manuaalia 2000-luvun ”arvoliberaaleille.”

”Häkki lähti etsimään lintua.”

Mitä tapahtuu kun häkki löytää linnun?

Vastauksen antaa satojen vuosien takaa kiinalainen runoilija ja virkamies Po Chü-i: ”Sain lahjaksi Annamista punaisen papukaijan: / se hohti kuin persikka ja puhui kuin ihminen. / Sille kävi niin kuin lahjakkaille miehille käy: / milloin mahtavat häkin säleet sillekään avautua?” (Korotan ääneni ja laulan. Suom. Pertti Nieminen. Otava 1975.)

Kyösti Salovaara, 27.11.2024.

Marraskuun valoa, himmeää kuin väsynyt ajatus.

Etsin hyllystäni luettavaa. Silmäilin Marcel Proustin romaania. Oli kuulemma etsimässä kadonnutta aikaa.

Ei se etsimällä löydy.

En ryhtynyt lukemaan. Liian pitkiä virkkeitä. Tarkoitus hukkuu sivulauseisiin. Pääajatus puuttuu. Proustilta tai minulta – vapaasti saa valita. Toistaiseksi sen mitä lukee ja syö.

Nappasin Maria Langin romaanin Tunkeilija naistenkerhossa (Att vara kvinna, 1961. Suom. Antero Tiusanen, Gummerus 1962). Yllätyin romaanin tuoreutta. Tässä kirjassa kaikki ovat naisia, uhrit ja murhaajat. Lang kirjoittaa kirpeän hauskasti keskiluokkaisista naisistaan. Bättre Folk!

Nykyään ideana on vihata miehiä. Koska ovat miehiä jotka vihaavat naisia. Siksi Lang piristi. Ei vihannut. Harrasti ironiaa: ”Osaasi, Betti, alistu / on sankarteot miesten vainen” ja sitten ”ei joka ruusu pistele, / miessydän kätke hyveellisyyttä”.

Nyt luen kolmatta Langin romaania. Marraskuussa missä aamu ylettyy iltaan niin että jalat käyvät aamussa kun pää kolhii yöhön. 

Joko lyhyet virkkeet riittävät?

Keskipäivällä harmaa päivä sataa vettä.

Punatulkut kyyristyvät mustien runkojen taakse piiloon.

Jouluruusu kukkii ystävältä saatuna. Kukoistamalla lumen sisältä se ikään kuin pilkkaa talvea ja nauttii.

Radiossa ylempiarvoiset (lopullisen totuuden haltijat) paasaavat mitä rahvaan pitää syödä ja juoda. Miksi se heitä kiinnostaa? Eihän rahvas ole mitään. Roskia pudonneiden lehtien peittämällä käytävällä. Mitä niitä lakaisemaan!

Ottaisinko vielä yhden? Uskaltaisinko? Loukkaamatta ketään?

No hemmetti, tässä Kafkaa: ”Tietystä pisteestä lähtien ei ole paluuta. Tämä piste on saavutettavissa.”

Ja bonuksena Maria Langia: ”ja tunne arvos, uskottu: / on kunniaksi olla nainen”.

Kyösti Salovaara, 2024.

35 000 kg

[tuottavuuden paino]

Kyösti Salovaara, 2024.

 

Vapauden valtakunta alkaa todellisuudessa vasta siellä missä puutteen ja ulkonaisen tarkoituksenmukaisuuden sanelema työtoiminta lakkaa… Kuten alkuihmisen täytyy taistella luontoa vastaan tyydyttääkseen tarpeensa, säilyttääkseen ja uusintaakseen elämänsä, niin sivistysihmisenkin täytyy taistella kaikissa yhteiskuntamuodoissa ja kaikkien mahdollisten tuotantotapojen vallitessa. Ihmisen kehittyessä tämä luonnollisen välttämättömyyden valtakunta laajenee, koska hänen tarpeensakin laajenevat; mutta samalla laajenevat myös tuotantovoimat, jotka palvelevat niiden tyydyttämistä.

- Karl Marx: Pääoma.

Ihmisen yhteiskuntaa voi tarkastella ylhäältä alaspäin, kansantalouksien kokonaisvirtauksista pieniin puroihin ja niiden sorapohjakivikoihin päätyen. Toisaalta voi lähteä yksilön arkipäivästä ja piirtää suhteiden verkostoista sitä monimutkaisemmaksi muuttuvaa kuvaa mitä lähemmäksi kokonaisvirtausta lähestytään. 

    Kaikki muuttuu. Samaan virtaan ei voi astua kahta kertaa, mietiskeli filosofi virtaa katsoessaan. 

    Vaikka tajuamme tuon, tietämällä tai pelkästään vaistoamalla, jatkuvaa muutosta on vaikea hyväksyä, mutta sekin tuottaa päänvaivaa, että jotkut asiat ja ilmiöt eivät näytä muuttuvan lainkaan.

    Kun yleistää, kuvan tarkkuus kärsii. Silti loitolta havaitsee sellaista mihin likinäkö ei pysty.

    Jos yleistän hurjasti, niin väitän että nykyisessä yhteiskuntakeskustelussa vallitsee ajatusharha takautuvan paluun mahdollisuudesta, siitä että samaan virtaan voi todellakin astua; että kunhan alkuteollisen ajan elämänmuodot ennallistetaan, nykyinen hyvinvointi jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut. 

Miksi kissaa ei nosteta pöydälle? Vai onko se jo siinä koiraksi pukeutuneena? Häntää heiluttaen?

    Olen lukenut Risto Murron teosta Miksi Suomi pysähtyi? (Otava, 2024.) Muutaman ensimmäisen luvun jälkeen kiittelen mielessäni, melkein ääneen yksin puhuen, työeläkevakuutusyhtiö Varman toimitusjohtajan ja kauppatieteiden tohtorin selkeää kirjaa Suomen talouden seisahtamisesta ja seisahtamisen ongelmista. Murto on Mika Malirannan ja Aki Kangasharjun tavoin ekonomisti, joka luottaa esityksessään järkeen ja faktoihin eikä syöksy pinnalliseen keskusteluun tunne edellä. No, Kangasharju kärjistää toisinaan taloustieteellisiä havaintojaan aika lailla, melkein politiikkaan livahtaen.

    Murto rakentaa harkitusti ja viileän analyyttisesti kuvaa suomalaisen talouden ongelmista. Pienessä maassa on pienen maan ongelmat, mutta yksilön kannalta ne ovat yhtä suuria kuin suuren maan kansalaisella.

    Pysähtyikö Suomi siksi, että tuottavuuden kasvu pysähtyi? Suomen kansantalous ei ole kasvanut 17 vuoteen lainkaan. Vaatimukset paremmasta eivät ole vähentyneet, vaikka elintason parantamiseen ei ole aineellisia edellytyksiä.

    Kaiken keskiössä on tuottavuus. ”Tuottavuuden kasvu on elintasomme pitkäaikaisen nousun perusta”, Murto kirjoittaa teoksensa alussa. ”Ilman toteutunutta tuottavuuden kasvua söisimme huonommin, eläisimme lyhyemmän ajan ja työmme olisi fyysisesti huomattavasti raskaampaa. Elämämme olisi aiempaa köyhempää ja vaativampaa.”

    Itse asiassa Murto sanoo vuonna 2024 saman asian eri sanoilla kuin mitä Karl Marx sanoi 1800-luvulla teoksessaan Pääoma.

Mitä tuottavuus sitten tarkoittaa? Sitäkö että tehdään työtunteja enemmän ja käytetään luonnonvaroja runsaammin omaksi hyödyksemme?

    Ei, ei se sitä tarkoita.

    Murto kirjoittaa, että kansantalouden kasvu riippuu pitkällä aikavälillä työvoimasta, investoinneista ja teknologisesta kehityksestä. Nämä yhdistyvät tuottavuudessa: ”Tuottavuus nousee, kun saamme tehdyillä työtunneilla enemmän tuotantoa aikaiseksi. Taloustieteessä tätä kutsutaan työn tuottavuudeksi.”

   Vähemmällä enemmän – siinä yksi tuottavuuden määritelmä!

   Teknologia näyttää olevan mukana kaikissa tuottavuuskehityksen vaiheissa. Puhutaan kolmesta tai viidestä teollisesta vallankumouksesta. Yleensä tuottavuusloikka otettiin, kun jotakin uutta teknologista ”keksintöä” pystyttiin soveltamaan moneen erilaiseen asiaan, moneen erilaiseen teolliseen tuotantoon. Höyrykoneella pumpattiin vettä kaivoksista, ajettiin junalla mantereiden halki, kuljetettiin tavaroita merien ylitse jne. Kun sähkö ”keksittiin”, sitä pystyttiin käyttämään melkein mihin tahansa tavaroita ja palveluja tuottavaan toimintaan. Eikä sähkön vallankumous ole vieläkään lopussa. Metsässä kasvavan puun hyväksikäyttö mullisti suomalaisen yhteiskunnan – samalla kun paperi ja kirjapainotaito mahdollistivat tiedon vallankumouksen, joka sitten myöhemmin tietokoneiden myötä muuttui digitaalisuuden vallankumoukseen – ja jälleen uutta keksintöä, tietokoneita, ohjelmistoja, informaation taltioimista ja välittämistä pystyttiin hyödyntämään melkein kaikessa teollisessa toiminnassa. Eikä tämäkään kumous ole vielä kypsynyt täydeksi. 

    Tuhosiko metsäteollisuuden vallankumous Suomen metsät?

    ”Sahateollisuuden ansiosta pelättyä metsien tuhoamista ei tapahtunut”, Murto sanoo. ”Itse asiassa tapahtui juuri päinvastoin, kun metsälle tuli korkeampi taloudellinen arvo. Lisäksi peltoviljelyn yleistyminen vähensi kaskeamista, joka kulutti metsiä erityisen paljon.”

Kyösti Salovaara, 2024.

Syyn ja seurauksen erottaminen toisistaan on vaikeaa, joskus mahdotonta. Monimutkaisissa verkostoissa kaikki asiat heiluttavat toisiaan.

    Kun Murto tarkastelee tuottavuuden kasvun historiaa, hän yllättää lukijan aloittamalla siitä mitä on tapahtunut arkipäivässä jokaisen kotona.

   Murto lainaa amerikkalaista taloustieteilijää Robert J. Gordonia, jonka laskelmien mukaan pohjoiscarolinalainen kotiäiti joutui vuonna 1885 kantamaan vuodessa 35 000 kg vettä sisälle kotiin. Jätevesiä piti kantaa ulos. Ja polttopuita sisään.

    Tämän päivän kodissa vesi tulee ja menee itsekseen, samoin lämpö. Tuottavuuden kasvu on hämmentävä. Se on absoluuttisesti parantanut ensi sijassa naisen asemaa, samoin kuin kun pölynimurit, pesukoneet, jääkaapit ja monet kodinkoneet ylisummaan. Murto huomauttaa että itse asiassa viime vuosina ei kodissa enää olekaan tapahtunut sen enempää tuottavuuden kasvua – ellei siivousroboteista sitten tule sellaista.

    Filosofinen kysymys sitten taitaa olla, että kuinka paljon naisen asema parani kun hän siirtyi kotitöistä teollisuuden ja kaupan työntekijäksi miesten rinnalle. 

    Suomessa kaikki edellä sanottu tapahtui muuta Eurooppaa ja USA:ta paljon myöhemmin. Vuonna 1960 Suomessa vain puolella talouksista oli juokseva vesi! Joka toinen kantoi vetensä kaivosta!

    Suomalaisessa kodissa tuottavuusloikka tapahtuikin vasta 1960- ja 1970-luvuilla. Mielenkiintoista on, että meillä koettiin suurin tuottavuuden kasvu myös koko kansantaloudessa noina vuosina – siis verrattuna aikaan ennen noita vuosikymmeniä ja jälkeen noiden vuosikymmenten.

Miksi tuottavuus Suomessa kasvoi pikkuhiljaa mutta kuitenkin jatkuvasti 2000-luvun alkuvuosiin ja pysähtyi sitten kuin seinään? Tämä on kummallista myös siksi, että nimenomaan 2010-luvulla digitaalisuus tunkeutui kaikkialle, sekä talouteen, palveluihin, teollisuuteen että vapaa-ajan viettoon. Eikö tämän tietovallankumouksen olisi pitänyt nostaa kansantalous kokonaan uudenlaiseen vaiheeseen eikä pysäyttää kehitystä? Vai onko tietokoneilla vain siirretty hallinnollisia tehtäviä toisilta tekijöiltä toisille itse tuottavuutta (tehtävien vähentämistä kaikkiaan tai toteuttamista lyhyemmässä ajassa) parantamatta?

  Meillä suomalaisilla taitaa olla epärealistisen ruusuinen kuva kansantaloutemme historiasta ja omasta erinomaisuudestamme.

    Risto Murto toteaa, ettei teollinen vallankumous olisi koskaan voinut alkaa Suomesta eikä Pohjolasta, koska täällä kaikki elämän ja yrittämisen muodot olivat niin kovilla säännöillä kahlittuja. Vallankumous alkoi Englannista, koska siellä oli eniten vapauksia yrittää ja kokeilla erilaisia ideoita ja keksintöjä.

    Säännöstelyn ja sääntöjen maana Suomi on jatkanut muita pohjoismaita pidempään. 1970-luvulla Suomi oli valtiokapitalistinen talous, josta ulkomainen pääoma puuttui lähes tykkänään. Silloin yksilötkin pakotettiin säästämään teollisuuden hyväksi.

    Tästä voinkin hypätä nykyhetkeen. Kun Mario Draghi - ekonomisti, pankinjohtaja ja Italian entinen pääministeri – vieraili alkusyksystä Suomessa ja puhui Euroopan puuttuvasta kilpailukyvystä, hän toisti yhä uudestaan, että Euroopassa vallitsee juhlapuheista huolimatta valtava fragmentoituminen. Se koskee yhtä lailla teollisuutta kuin tutkimusta. Erilaiset ja monentasoiset säännöt estävät yritysten skaalautumisen rajojen yli. Eivätkä investoijat sijoita rahojaan yrityksiin, jotka eivät pysty kasvamaan. Siksi rahaa menee Yhdysvaltoihin. Draghi sanoi, että myös tutkimuslaitokset ja yliopistot ovat erillisiä saarekkeita sekä valtioiden sisällä että koko EU:n mitassa. Kun aito synergia puuttuu, ei keksintöjäkään synny.

    Suomessa on ollut tapana moittia esimerkiksi Japania (aikaisemmin), Kiinaa ja Koreaa (nykyisin) siitä, että ne kopioivat muualla tehtyä ja pystyvät sitten skaalaamaan kopioimansa halvoiksi tuotteiksi. Murto sanoo kirjassaan, että ”Suomen teollisuus oli ilmeisen hyvä kopioimaan.” Hyvin harva teollinen keksintö on peräisin Suomesta. ”Käytännössä Suomen teollistumisen historia on teknologian siirron historiaa.” 

Risto Murto kirjoittaa tuottavuudesta, teknologiasta, koulutuksesta ja pääomista harkitun viileästi mutta kuitenkin elävästi ja konkreettisesti, usein oman elämänsä kokemuksia mukaan sovittaen.

    En vielä ole niin pitkällä, että osaisin sanoa mitä kaikkea kirjassa esitetään ja ehdotetaan. Olen viime aikoina hieman vierastanut, että palvelut (aineeton teollisuus) erotetaan varsinaisesta tavara- ja elintarviketuotannosta niin jyrkästi. Tuntuu että myös Murto tekee niin. Väitän maallikkona, että suurin osa ns. palveluista on osa tavaratuotantoa, sillä se liittyy tuotteiden ylläpitoon ja jakeluun. Niinpä esimerkiksi suomalainen hissifirma saa suuren osan tuloistaan palveluista, mutta nuo palvelut tarkoittavat hissien kunnossapitoa eikä niitä olisi olemassa ilman aineellisia hissejä.

    Toinen asia mietittäväksi on mitä raaka-aineen entistä parempi hyödyntäminen tarkoittaa: eikö sekin ole tuottavuuden kasvua? Tähän kaiketi kuuluu myös kiertotalous.

    Olin vuonna 1970 Kotkassa kesätöissä Enso-Gutzeitilla. Siellä autoin keräämään tietoja (sahauksen lopputuloksista) siitä miten tukkipuu kannattaa sahat lankuiksi ja laudoiksi niin että rungosta saadaan mahdollisimman suuri taloudellinen hyöty. Tietoja kerättiin ilmeisesti Ruotsissa kehitetyn puunrungon sahaamista optimoivan tietokonemallin testaamiseksi.

    Seuraavan kesänä olin ”ohjelmoijana” saman firman atk-osastolla Kotkan paperitehtaan yläkerrassa. Teimme Fortran-kielellä selluloosakeittämön ohjausjärjestelmää. Järjestelmää pyöritettiin huoneenkokoisella prosessitietokoneella. Fyysisiltä mitoiltaan valtavassa tietokoneessa oli keskusmuistia 64 000 tavua; siitä käyttöjärjestelmä tarvitsi 32 000 tavua joten ohjelmille jäi toiset 32 000 tavua. Sillä piti pärjätä.

   Kirjoitan tätä pakinaa hieman kirjaa kookkaammalla läppärillä, jonka keskusmuisti on 8 gigatavua eli 8 000 000 000 tavua. Käytössäni on siis kaikkiaan tilaa tekstinkäsittely- ja selausohjelmille (käyttöjärjestelmä mukaan lukien) ja muokattavaksi ottamilleni valokuville 125 000 kertaa enemmän kuin oli valtavaa selluloosakeittämöä ohjaavilla ohjelmilla huoneen kokoisessa IBM 1800 tietokoneessa vuonna 1971!  

    Tämäkin ”aineen” (mikropiirien, puolijohteiden, transistorien) suurempi hyödyntäminen pienemmässä fyysisessä tilassa on käsittääkseni merkittävä osa tuottavuuden kasvua, mutta ei työn vaan aineen määrässä. 

Otava, 2024. 154 sivua.
Kansi: Timo Numminen.

    

Muurin takana

[on toinen maa]

Kyösti Salovaara, 2022.

Kappale Berliinin muuria, nyt viaton ja vaaraton.
Mutta onko historia vaarallista?

Maailmankaikkeuden reunaehto on se ettei maailmankaikkeudella ole reunaa. Maailmankaikkeus on suljettu järjestelmä, joka ei ole vuorovaikutuksessa minkään ulkopuolisen kanssa. Siksi sitä ei voi luoda eikä tuhota. Se on yksinkertaisesti vain olemassa.

- Stephen W. Hawking kirjassaan Ajan lyhyt historia.

Kirjallisuuden talossa ei lyhyesti sanottuna ole vain yksi ikkuna, vaan miljoona ikkunaa laajassa julkisivussa... ja jokaisen niistä on läpäissyt tai jokaisen niistä voi vielä läpäistä yksilöllisen näkemyksen tarve tai yksilöllisen tahdon paine.

- Henry James esipuheessa romaaniinsa Naisen muotokuva.

Ei ole selvää, ohjaako äänestäjien enemmistön mielipide demokraattisen yhteiskunnan kehitystä… Demokratia ei tarkoita, että jokainen hallitsisi itseään, vaan ainoastaan sitä, että jokainen hallitsee yhdessä muiden kanssa itseään ja kaikkia muita… Koska yksilöiden preferenssit ovat erilaisia ja usein keskenään ristiriitaisia, kaikkien yksilöiden kaikkien toiveiden edistäminen on mahdotonta. 

- Rurik Holm kirjassaan Yksilönvapaus – tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi.

Maailmankaikkeus saattaa olla reunaton ja silti äärellinen, mutta ihminen ei ole, paitsi siinä katsannossa, että mielikuvituksella ei periaatteessa ole mitään rajaa eikä reunaa.

    Ihminen rakentaa fyysisiä ja henkisiä muureja. Ne pystytetään suojaksi ja turvaksi. Mutta samalla kun muuri suojelee, se myös erottaa ihmisen ja yhteisön muusta maailmasta. Kun muuri erottaa, se ehkäisee mielen avartumisen, kaupankäynnin edistymisen, yhteistyön syventymisen.

    Viime viikonvaihteessa Berliinissä juhlittiin Berliinin muurin murtumista marraskuussa 35 vuotta sitten. Länsimaissa olisi kannattanut juhlia laajemminkin, koska vuonna 1961 rakennetun muurin murtuminen johti kylmän sodan loppumiseen, Neuvostoliiton hajoamiseen ja globaalin kaupan ja kulttuurin kukoistukseen.

    Vai johtiko? Ainakin näin ajateltiin, meillä ja muualla. Kiistämätöntä on, että Suomikin vapautui kahleista, konkreettisista ensin ja henkisistä vähitellen.

    Berliinin muuri oli 155 km pitkä. Se tarkoituksena oli estää sosialistisen Itä-Saksan (DDR) kansalaisia muuttamista läntiseen, demokraattiseen Saksaan. DDR:ssä toki perusteltiin, että muurin tarkoituksena oli turvata itäinen Saksa läntisen fasismin maahantulolta.

    Muuri oli sekä ainetta että henkeä.

Kiinan muuri oli virallisesti 9000 km pituinen mutta käytännössä kai paljon pidempi. Tarkoituksena oli estää pohjoisesta tulevien valloittajien aikeet. Kuinka paljon kysymyksessä oli myös henkisen valtakunnan turvaaminen, sitä en tiedä.

    Keskiajalla kaupunkeja ympäröivät melkein aina muurit, jotka suojasivat kaupunkilaisia. Estivätkö muurit kaupunkilaisia kulkemasta niiden ulkopuolella? Oliko muurin ympäröimä kotiraitti koko maailma?

    Entä sitten uskontojen ja kirkkojen asema – olivatko nekin eräänlaisia muureja yksilön ja toisen maan, toisenlaisen maailman välillä? Uskonnot sekä rauhoittivat ihmisen mieltä että asettivat mielenmaisemalle sallitut rajat. Mielikuvitus on rajaton, mutta kirkko loi kuitenkin sille selkeät reunat.

    Myös tänään rakennetaan konkreettisia muureja, vaikka ne ovat enemmän symbolisia ja mielen sisäisiä esteitä kuin muurin ylittämistä kävellen tai hyppien estäviä.

Satatuhatta ihmistä osallistui 35 vuotta sitten Berliinissä muurin murtamiseen. Kuitenkin, niin kuin eräs tutkijat sanoo, miljoonat itäsaksalaiset pysyttelivät kotonaan katsellen verhojen rakosista, mitä ulkona tapahtuu.

    Tänään Saksassa politiikka kipuilee maan itäisellä reunalla verhojen välistä kylmän sodan loppua katselleiden kansalaisten ja heidän jälkeläistensä kiistäessä ”sovitun” demokraattisen kehityksen.

    Ovatko he väärässä? Rakentavatko he uudenlaista muuria nykyajan ja menneisyyden väliin uskotellen, että elämän voi tuupata takaisin menneisyyteen?

    Samalla kun henkisiä muureja rakennetaan urakalla yksilöiden ja ryhmien väliin – eikä niitä todellakaan ole tarkoitettu purettavaksi eikä niihin jätetä portteja läpikulkea toisenlaiseen todellisuuteen – objektiivinen menneisyys näyttää katoavan ja muuttuvan nykyhetken tunnevihan leimaamaksi taistelutantereeksi.

    Historian sormeilu ja säätäminen alkaa olla jokapäiväistä mediapuuhailua ja poliittista veivaamista. Ja mitä enemmän historiaa suodatetaan tarkoituksenmukaisesti, sitä vähemmän siitä tunnutaan tiedettävän. Sekä menneisyys että tulevaisuus alkavat näyttää samalta sumulta.

    Jos et tiedä mistä tulet, kuinka voit osata perille?

Kyösti Salovaara, 2024.

Ihmiset tietävät historiasta ylisummaan hyvin vähän. Minäkin tiedän aika vähän. Luuloja on sitäkin enemmän.

    En tiedä esimerkiksi Georg Friedrich Händelin Messias-oratoriosta juuri mitään. Mutta vaikka olen kuunnellut Händelin musiikkia vain vähän, mieleeni ei tulisi suurin surminkaan ryhtyä sensuroimaan sen esittämistä missään ja keneltäkään. Pelkkä ajatus kieltää Händelin musiikin esittäminen kirkkonummelaisessa koulussa on järjetön, jopa oksettavan sivistymätön. Eihän 1700-luvulla sanoitettu ja sävelletty musiikki voi todellakaan pilata kenenkään elämää vuonna 2024, ei yhdenkään aikuisen eikä lapsen eikä kenenkään siltä väliltä.

    Mutta koska menneiden aikojen kulttuuria - kirjoja, näytelmiä, musiikkia - halutaan sensuroida ja lukemista ja esittämistä rajoittaa, tällä täytyy olla jokin rationaalinen tarkoitus. Kysymys ei ole sattumasta.

    Niinpä tulee mieleen, että näilläkin muureilla (kielletyillä kirjoilla, sensuroidulla musiikilla) on samanlainen tarkoitus kuin Berliinin muurilla oli DDR:ssä. Sillä yritettiin estää kansalaisia poistumasta kotipesästä toisenlaisiin maihin ja toisaalta sillä haluttiin estää vieraiden vaikutusten saapuminen kotiseudulle.

    Jokainen muuri eristää yksilön kahteen suuntaan – in ja out.

Koska ihmiset tietävät niin vähän historiasta, he kuvittelevat kaikenlaista. Jokainen tapahtuma liittyy vain ja ainoastaan nykyhetken tajuntaan eikä tapahtumaa osata nähdä perspektiivin osana. Tai häijymmin sanoen: kun historiallinen yhteys katkaistaan, oma narsistinen nyt-käsitys muuttuu ainoaksi oikeaksi ja ehdottomaksi ”totuudeksi”. Narsistinen nykyhetki on aina mustaa ja valkoista.

    Espanjan itärannikolla koettiin äskettäin valtavia sateita ja niiden aiheuttamia tulvia. Tragedian suuruutta on vaikea käsittää eikä sitä voi vähätellä mitenkään. Luonnon yllättävä purkaus näytti raamatulliselta kostolta. Luulisi ettei ihmisen tarvitse nykyään kuolla rankkasateen takia.

    Mutta kun monet suomalaiset, niin kuin eräs näyttelijä syntymäpäivähaastattelussa Hesarissa, kiroavat poliittisen järjestelmän kyvyttömyyttä ja tahdon puutetta estää Valencian tulvatragedian kaltaiset sateet, he ilmaisevat mittavan tietämättömyytensä yhtäältä historiasta ja toisaalta esimerkiksi Espanjasta. Mustavalkoisessa mielenmaisemassa ei ole värejä eikä etäisyyksiä: on vain narsistinen hekuma omista tunteista. 

    En minäkään tiedä Espanjasta paljoa. Olen kyllä seurannut, myös paikan päällä, kuinka viime vuosina kuivuus koettelee itäistä ja eteläistä Espanjaa, samalla kun luoteisissa ja pohjoisissa osissa maata sataa enemmän kuin tarpeeksi.

   Mutta kuivat kaudet ja äkilliset rankkasateet ovat kuuluneet aina noiden seutujen ilmastoon, siis jo kauan ennen teollista aikakautta, joka sekin tietysti on osaltaan vaikuttanut ilmaston muuttumiseen.

    Valencialainen historiantutkija Justo Serna kirjoitti El País -lehdessä 7.11 lavean esseen siitä kuinka sade ei Valenciassa tiedä miten pitäisi sataa. Valencian seudun kulttuuriperinteessä suuret tulvat on Sernan mukaan muovailleet kieltä, kirjallisuutta, lauluja, maalauksia ja elokuvia ja luoneet kollektiivisen mielenmaiseman veden, hedelmätarhojen ja kaupungin historiallisista suhteista.

   Eräiden laskelmien mukaan nyt koetun kaltainen tulva tapahtuu Valenciassa kerran 1000 vuodessa – ihmisen aiheuttamasta ilmastonmuutoksesta riippumatta. Sateelle kukaan ei voi mitään, mutta tietysti rakennetun ympäristön tulvansietokykyä voidaan parantaa.

Roomalaiset perustivat Valencian kaupungin Turia-joen rantamille, eräänlaiselle saarelle, vuonna 138 ennen ajan laskun alkua.

   Justo Serna muistuttaa, että luonnonkatastrofit ovat kuuluneet satojen vuosien ajan Valencian historiaan ikään kuin raamatullisina rankaisuina paikallisten asukkaiden synneistä. Vuosien 1321 ja 1957 välillä Valenciassa koettiin 20 kohtalokasta tulvaa. Niinpä suomalaisen näyttelijän käsitys Valencian tulvasta paljastuu täydelliseksi tietämättömyydeksi.

    Sernan mukaan valencialaisten kieli on täynnä tulviin liittyviä sananlaskuja ja ilmaisuja. Hänen artikkeliaan kuvittaa valencialaisen taidemaalarin Antonio Muñoz Degrainin maalaus Amor de madre (Äidin rakkaus, 1912-1913). Tuossa sydäntä särkevässä maalauksessa äiti pitää lastaan päänsä yläpuolella keskellä valtavaa tulvahyökyä. Vaikuttava maalaus voisi hyvinkin olla valokuva äskettäin koetun tulvan keskeltä. 

    Artikkelissa on niin ikään Hollywood-elokuvan mainosjuliste vuodelta 1926. Elokuvan nimi on Torrent ja sen tähtinä ovat Greta Garbo ja Ricardo Cortez, ohjaajana Monta Bell. Julisteessa kerrotaan myös, että elokuva perustuu Vicente Blasco Ibáñezin romaaniin. Julisteessa mies ja nainen halaavat toisiaan keskellä tulvivaa jokea.

    Sernan mukaan filmi perustuu Valenciassa syntyneen ja siellä osan elämästään vaikuttaneen Vicente Blasco Ibáñezin naturalistiseen romaaniin Entre Naranjos (Appelsiinipuiden katveessa, 1900). Se on parasta ja aidointa mitä suurista tulvista on kirjoitettu ja siitä miten tulvat kohtelevat ihmistä, Serna sanoo. 

    Mikään kuva ja mitkään sanat eivät kuitenkaan voi kuvata täydellisesti niitä kauhuja ja murhenäytelmiä, joihin valencilainen maa ihmisensä suistaa.

Ajattelen Henry Jamesin ajatusta kirjallisuuden miljoonasta ikkunasta myös historian metaforana ja pidän sitä väkevänä julistuksena kulttuurin ja historian moninaisuuden ymmärtämiseksi ja hyväksymiseksi.

    Mitä enemmän muureja rakennetaan, konkreettisia ja henkisiä, sitä vähemmän ymmärrämme elämäämme. Yhtäkään historian ikkunaa ei saisi peittää tietämättömyyden kankaalla.

    Peilin takana ei ole mitään, mutta muurin toisella puolella on toinen maa. 

    

Kyösti Salovaara, 2022.

Muurissa oli valvottuja aukkoja joista pääsi sisään
ja pois.