Lainaten laitettua

[jo jouluksi painettua]

Kyösti Salovaara, 2025.

Kuinka voi iloita maailmasta, paitsi jos pakenee sen luo?

Hyvä on tietyssä mielessä lohdutonta.

Häkki lähti etsimään lintua.

Vihonviimeisen kerran psykologiaa!

- Kafka

Onko minulla omia ajatuksia?

    Luulen että ei ole, mutta kenelläpä olisikaan.

    Hienoja kirjailijoita saa lainailla eikä tarvitse miettiä, ovatko heidän lauseensa itse tehtyjä vai muualta lainattua. Jos tietoisuus ei olekaan paikallista vaan universaalia, ajatuksen olemuksen problematiikka muuttuu kiehtovammaksi. Kukaan ei omista sanoja, mutta onko niiden peräkkäin asettelijalla copyright ajatuksiin ja tietoisuuteen, joka on yhteistä, ihmisen oman pään tuolla puolen?

    Veijo Meri pohti esseekokoelmassaan Kuviteltu kuolema (Otava, 1974) kirjailijan kannalta lainaamisen ja unohtamisen ristiriitaa ja epävarmuutta ajatuksen alkuperästä. Kirjoittaja ei useinkaan muista mistä jokin lause tulee: omasta päästä, hänen entisistä kirjoituksistaan tai hänen muualta lukemisistaan lauseista.

    ”Vain suurimmat”, Meri kirjoitti, ”joku Shakespeare ja Brecht, nauraisivat tämmöiselle epävarmuudelle. Vain näpistelijät ja pikkuvarkaat pohtivat, kuinka vähän voi ottaa, ilman että kukaan huomaa. Iso varas vie kaiken irtoavan, mennessään vielä ovetkin, niin että kaikki voivat omin silmin todeta tavaran jääneen heitteille ja jonkun luotettavan henkilön korjanneen sen talteen.”

    Tietenkään Meri ei puhunut plagioinnista vaan yhteisestä tietoisuudesta. Hän oli humoristi loppujen lopuksi.

Joulupäivään ajattelin poimia lainauksia sieltä täältä ilman mitään johtoajatusta.

    Annan sattumalle sijaa, vaikka tiedän ettei sattumaa ole, kun availen kirjojani ja selaan niiden sivuja.

    Käytännön pakosta lainailen ennen joulua ilmestyneitä kirjoja.

    Vaikka tulevaisuus onkin kirjoitettu, niin ei sitä pysty lukemaan. Joulun jälkeen ilmestyneitä kirjoja en siteeraa.

M.

”Mitä tehtävää puhujalla olisi, jos ajatus olisi selvä ilman sanoja?… Runoilijan tehtävä ei ole kuvata tapahtunut, vaan sitä mikä saattaisi tapahtua, sitä mikä on todennäköistä tai välttämätöntä.

- Aristoteles: Runousoppi. Otava, 1967.

E.

”En pysty siirtämään todellisuutta paperille suoraan, koska en semmoista omista enkä ole koskaan omistanutkaan, nimittäin valmista todellisuutta. Aina se on itse tehtävä. Mitä muuta kuin fiktiota ovat käsityksemme toisista ihmisistä. Itseään he eivät niistä tuntisi.”

- Veijo Meri: Kuviteltu kuolema.

M.

”Mikä tarkoitus tarinankerronnalla on? Sen voinee kiteyttää yhteen ajatukseen: se antaa ihmisille sen, mitä he eivät todellisessa elämässä saa. Alun perin se oli turvallisuudentunnetta ja rohkeutta, nykyään se voi olla kaikenlaista.”

- Lee Child: Sankari, 2019. Karisto, 2020.

O.

”On vain kolme kunnioitettavaa olentoa:

pappi, soturi, runoilija. Tietää, tappaa, luoda.

Muut ihmiset ovat verollepantuja ja ikeenalaisia, omiaan pilttuuseen, se on, harjoittamaan niin sanottuja ammatteja.”

- Charles Baudelaire: Alaston sydämeni, 1887. Otava, 1972.

L.

”Lehdistön pääasiallinen vapaus on siinä, ettei se ole elinkeino. Kirjailija joka madaltaa lehdistön aineelliseksi välineeksi, ansaitsee rangaistukseksi tästä sisäisestä epävapaudesta ulkonaista epävapautta – sensuuria, tai paremminkin hän kokee jo itse olemassaolonsakin rangaistukseksi.”

- Karl Marx: Die Verhandlungen des 6. rheinischen Landstags, 1842. Kustannus Edistys, 1974.

M.

”Maailmassa, joka ei enää usko syntiin, saarnaaminen on tullut taiteilijan tehtäväksi. Mutta papin sanat otettiin vastaan siksi, että ne saivat voimaa hänen henkilökohtaisesta esimerkistään. Taiteilija yrittää siis olla esikuvana toisille. Siksi hänet ammutaan tai viedään keskitysleirille, mistä hän syvästi loukkaantuu. Ja sitä paitsi hyve ei ole opittavissa yhtä nopeasti kuin konekiväärin käyttö. Taistelu on epätasainen.”

- Albert Camus, 1948-49. Otava, 1971.

K.

”Kun kysytään, kumpaa taide on, fanfaari joukkojen edessä vai suloista nautintoa tuova hopeahuilu, emme voi väittää, että se on vain joko toista tai toista, sillä se on oleva kumpaakin, mutta me väitämme, että sen yhä kasvavassa määrässä täytyy olla edellistä: fanfaari joukkojen edessä. Elämä yhteiskunnallistuu, yksilö yhteiskunnallistuu, yhteiskunta tarvitsee kirjailijaa ja myös kirjailija yhteiskuntaa.”

- Raoul Palmgren Tulenkantajat lehdessä 1933.

J.

”Jokin vanha feodaalinen järjestelmä, harvojen etuoikeuksiin perustuva sääty-yhteiskunta olisi vieläkin maapallolla mahdollinen, toteutettu taloudellinen demokratia ei. Tai kotoisemmin esimerkein: sellaisen yhteiskuntamuodon kuin vielä 1930-luvulla Suomen luonto olisi kestänyt, hiukan suuremmallakin väestömäärällä. Apteekkarin ja yli-insinöörin huvilat eivät olisi pilanneet Suomen järviä ja merensaaristoja, joidenkin etuoikeutettujen loistoautot ja moottoriveneet mahtuisivat kyllä siihen marginaaliin, jonka luonnonjärjestelmän pelivara sallii. Ainoa mikä on mahdottomuus on massojen hyvinvointi.”

- Pentti Linkola: Sosialismi se kummittelee vaan, 1971. WSOY, 1979.

N.

”Normandian taistelu ei todellakaan sujunut suunnitelmien mukaisesti, mutta edes nojatuolikriitikot eivät voisi koskaan vähätellä sen lopputulosta, miten epätäydellinen se lieneekin. Pitää myös miettiä, mitä olisi voinut tapahtua, jos D-päivän poikkeuksellinen hanke olisi epäonnistunut: jos hyökkäyslaivasto olisi esimerkiksi purjehtinut kesäkuun puolivälin suureen myrskyyn. Siitä tulee mieleen mahdollisuus, että puna-armeija olisi saattanut päästä ei vain Reinille vaan myös Atlantin rannikolle saakka. Siinä tapauksessa Euroopan kartta ja historia olisivat muodostuneet sodan jälkeen todella erilaisiksi kuin nyt.”

- Antony Beevor: Normandia 1944. WSOY, 2009.

J.

”Jo valinnanvapaus itsessään voi olla arvokas asia... pelkästään yksilön haluamia asioita ei voida pitää vapauden kriteerinä: jos yksilö ei halua mitään tai haluaa vähän, hän ei silti välttämättä ole erityisen vapaa… On lähtökohtaisesti ongelmallista, jos valtio tai muu kollektiivi määrittelee yksilöiden ’todelliset’ tarpeet ja halut… Jokainen on itselleen paljon tärkeämpi kuin valtiolle. Toiseksi, mikään ei takaa, että valtiovalta toimisi hyvää tarkoittavalla tavalla… Demokratia ei tarkoita, että jokainen hallitsisi itse itseään, vaan ainoastaan sitä, että jokainen hallitsee yhdessä muiden kanssa itseään ja kaikkia muita.”

- Ruurik Holm: Yksilönvapaus – tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi. Into, 2017.

Y.

”Yksilönvapaus sekä orgaanisten että älyllisten tarpeitten tyydyttämisessä on kollektiivisen yhteistyön tulos ja perustuu yhteistyön yksilön toimintavapautta laajentavaan vaikutukseen. Tässä objektiivisessa merkityksessä yksilönvapaus on siis kollektiivisen yhteistyön tulosta eikä sille vastakkainen arvo. Samalla näemme, että yhteistyö, esimerkiksi tuotannollinen työ, on inhimillisten tarpeiden luomista primääriarvoista johtuva sekundaarinen arvo. Työ ei ole oma tarkoituksensa.”

- Yrjö Ahmavaara: Yhteiskuntakybernetiikka. Weilin + Göös, 1976.

J.

”Jean-Jacques on sanonut että hän kahvilaan poiketessaan aina tunsi olonsa kumman vaivautuneeksi. Ujon ihmisen mielestä teatterin lippuluukku jotenkin muistuttaa Helvetin tuomioistuinta.”

- Charles Baudelaire: Alaston sydämeni.

K.

”Kuule nyt, Cranly, hän sanoi. - Olet kysynyt minulta mitä voisin tehdä ja mitä en tekisi. Sanon sinulle nyt, mitä minä teen ja aion jättää tekemättä. En tule palvelemaan sellaista, mihin en enää usko, olkoon sen nimi sitten vaikka koti, isänmaa tai kirkko; ja minä aion ilmentää itseäni jossakin elämän tai taiteen muodossa niin vapaasti kuin voin ja niin täydellisesti kuin voin ja puolustuksekseni käytän ainoita aseita, jotka itselleni sallin – vaikenemista, maanpakoa ja viekkautta.”

- James Joyce: Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta, 1916. Tammi, 1964.

K.

”Kului tunteja ennen kuin Castle nukkui… Sitten hän antoi itselleen luvan lähteä lapsuutensa sankarin Allan Quatermainin tavoin matkalle sitä pitkää maanalaista virtaa myöten, joka vei hänet eteenpäin aina sen pimeän maanosan sisäosia kohti, mistä hän toivoi löytävänsä pysyvän kodin. Se koti olisi kaupungissa minne hänet otettaisiin vastaan asukkaaksi ilman mitään uskon velvoitusta, eikä se ollut Jumalan eikä Marxin kaupunki vaan kaupunki nimeltä Mielen rauha.”

- Graham Greene: Inhimillinen tekijä. Tammi, 1978.

Kyösti Salovaara, 2025.

Joulu on kukka on joulu.

Suomalainen samanlaisuus

[eli erilaisuuden suomettaminen]

Kyösti Salovaara, 2025.

Tänne tuli yksi partastara aika kaljassa

sano ett se on runoilija

                                 tunnettu

kirjoittanut monta runobökeä

Se otti kaljoja

                   ja alko nyyhkiä

ett tää Suomi on kylmä maa

                    ja ettei täällä ymmärretä

runoilijoita.

               No mä koitin rohkasta sitä

sanoin ett mitä sä nyt tosta

               mikä se semmonen runoilija on

jota noin vain ymmärrettäis

                     ei muakaan kaikki ymmärrä.

ja mitä kylmään tulee, mä sanoin

                     niin kalsa meill on kaikilla.

 

-  Arvo Turtiainen runossaan Puhetta Porthaninrinteellä, 1968.

Ei. 

    En minäkään usko: kansan luonteeseen.

    Sen hyväksyn: että suomalaisella systeemillä on luonnetta.

    Mutta sanon: jokainen suomalainen on erilainen samuudessaan.

    Ei kuitenkaan: kannata takertua otsikkoon.

    Se hämää: myös minua.

Joulukuun hämärässä päivässä tekee mieli miettiä suomalaista hämärää.

    Kerrotaan, että suomalaiset ovat maailman onnellisin kansa.

    Se unohtuu, että suomalaiset valittavat, kiukuttelevat, masentuvat ja murjottavat enemmän kuin kukaan muu.

    Onko pessimistiselle onnellisuusparadoksille vettä pitävä selitys?

    Eräänä aamuna Ylen toimittaja levyjen välissä puhuessaan väitti, että suomalaisten onnellisuus perustuu neljään vuodenaikaan.

    Aikamoinen väite. Ei pidä vettä eikä viiniä.

    Mutta kenties vuodenaikojen tolkuton vaihtelu opetti suomalaiset sietämään jatkuvaa, jos kohta ikävää muutosta. Täytyi sopeutua kaikkeen, tuli varustautua pahimman varalle, perunakellarissa piti olla perunoita ja lanttuja kovan talven varalta.

    Suomalaisen systeemin resilienssi on historiallista perua. On alistuttu tsaarin valtaan ja kuninkaan oikkuihin. Jopa sosialidemokraattien hyvinvointivaltio on kestetty.

    Tämä ei tarkoita, että resilienssi sinänsä tekisi onnelliseksi, mutta ihminen adaptoituu aina nykyhetkeensä ja löytää siinä onnensa.

Suomalaiset pidetään kurissa saarnaamalla. 

    Entisinä aikoina rahvas asettautui penkille kuuntelemaan pappien puhetta saarnastuolista. Se tuli korkealta ja kovaa. Tänään kaikki saarnaavat. Kaikki on media, poliitikot, tutkijat ja kaikki me niin sanotussa somessa, missä mielipide on vapaa kuin taivaan lintu - ennen kuin se ammutaan alas.

    Poliitikot eivät keskustele keskenään. He saarnaavat toisilleen omia oppejaan. Kun seuraa kahden poliitikon keskustelua radion tai telkkarin ajankohtaisohjelmassa, tajuaa että eivät ne kuuntele lainkaan mitä toinen sanoo. Suomalaisessa keskustelussa ei yritetä ymmärtää vastapeluria, koska se ei kuulu asiaan.

    Turun arkkihiippakunnan piispa saarnaa myös Helsingin Sanomissa. Hänen kolumninsa pursuavat ajan muodikasta politiikkaa: luontokatoa, ilmastomuutoksen hysteriaa, Gazan sotaa, naisasiaa. Hengellistä sanomaa piispalla ei ole, mutta kenelläpä valittajien Suomessa olisikaan.

    ”Ihmisen elämässä on välttämätöntä vain kuolema, verojen maksu ja kyltit uimahalleissa”, ironisoi Helsingin Sanoma jokunen päivä sitten. Suomalainen ei pysy oikealla polulla ellei häntä johdatella oikealle polulle. Se tapahtuu kieltämällä kaikki mahdollinen, semminkin kaikki se mikä maistuu hyvältä ja kuulostaa mukavalta.

Kyösti Salovaara, 2025.

Viime lauantaina pysähdyin hetkeksi Hakaniemestä Sompasaareen rakennetulle uudelle raitsikkasillalle. Oli hämärä hetki keskellä päivää.

    Otin valokuvan koilliseen, käännyin 180 astetta ja otin toisen kuvan lounaaseen. Pohjoisessa näkyi uutta Helsinkiä, kaupunki kuin arkkitehtien palikkaleikki. Etelässä piirtyi Katajanokan ja Pohjoisrannan vanhojen kivitalojen ja kirkkojen silhuetti, kuin kaupungin aaltoileva historia.

    Onko vanha kauniimpaa kuin uusi?

    Järjetön kysymys - mutta sitä pohditaan mediassa päivästä toiseen.

    Uusi aika on objektiivisesti runsaampaa ja "parempaa" kuin vanha. Runsaus vapauksineen ei kelpaa kaikille. Yhteiskunnan kriitikot kaihoavat entiseen. Silloin elämä oli niukkaa, mutta jotenkin muka aidompaa. Mutta jos köyhyys jalosti ennen, niin miksi nyt paasataan köyhyyden lisääntymisestä? Eihän köyhyyttä hyvinvointivaltion sisällä voi edes verrata köyhyyteen, jossa suomalaisetkin kuolivat nälkään ja sairauksiin ennen aikojaan. Ennen inhimillistä elämäntaivaltaan.

    ”Onko moderni katumaasturi taloudellisempi kuin piskuinen 1960-luvun perheauto?” kysyi Tekniikan Maailma pari päivää sitten. Lehdessä verrattiin äskeistä neljän kohtuuhintaisen auton vertailutestiä samanlaiseen vertailutestiin vuodelta 1967. Silloin lehti toteutti historiansa ensimmäisen autovertailun.

    Vertailun tulos ei yllätä meitä, jotka olemme kokeneet autolla ajamisen jo 1960-luvulla. Mutta ehkä valittajien Suomeen Tekniikan Maailman juttu tuo pirteän tuulahduksen älykkäästä journalismista. Autovertailun johtopäätös:

    ”Vertailu Tekniikan Maailman ensimmäisen ja tuoreimman vertailun välillä osoittaa sen, että paljon puhutusta eriarvoistumisesta ja pääomien kasautumisesta huolimatta autotekniikan 60 vuoden kehitys on koitunut ennen muuta tavallisen kansan eduksi. Jos ette usko, tehkää kokeeksi seuraava talvilomamatka 60-luvun kansanautolla.”

Kyösti Salovaara, 2025.

Eilen keskiviikkona Helsingin Sanomien pilapiirtäjä Ville Ranta surkutteli suomalaista maakuvaa. Piirroksessa turisti kysyy: ”Anteeksi, tämäkö on se rasistinen junttimaa?” Tähän suomalaisten (poliitikkojen) kuoro vastaa: ”Eei, ei, ei! Olette saaneet ihan väärää tietoa!”

    Kuvallaan Ranta - rasismin kritiikin ohella - yrittää herättää lukijat tajuamaan, että meitähän voidaan pitää juntteina. Ja se olisi paha juttu.

    Ranta on väärässä. Junttius on Suomen voima, ei heikkous.

    Muutama vuosi sitten suomalaista kulttuuria ulkopäin ihasteltiin juuri tuon junttiuden takia. Suomalainen kulttuuri ei hienostellut. Se oli raakaa, luonnollista, säälimätöntä ja suorasukaista. Suomalaisessa kulttuurissa ei pyritty ranskalaiseen henkevyyteen, brittien älykkyyteen eikä amerikkalaisten itseironiaan. Suomalainen kulttuuri ilmensi alistuneen resilienssin vahvaa huutoa ja uskoa selviytymiseen vaikka millainen perkele vastaan tulisi.

    Onko Suomi siis muuttunut?

    Nytkö pitää teeskennellä henkevää ja älykästä? Siitäkö johtuu että kaikkialla saarnataan hyvän ja terveellisen elämän kuria? Mutta pystyykö suomalainen rahvas todellakin teeskentelemään henkevää eurooppalaista? Ohut eliitti sitä yrittää marginaaleja ihastelemalla.

    Sen kyllä oivaltaa ettei yksikään suomalainen poliitikko eikä ohuen eliitin äänekäs älypää uskalla tunnustaa pitävänsä lenkkimakkarasta.

Hämäriä mietteitä hämärässä joulukuun päivässä.

    Media, poliitikot ja yliopistojen vaikuttajaprofessorit pyrkivät saarnaamalla muokkaamaan suomalaisista värittömän, yhdenmukaisen ja yhdeltä näyttävän kansan. Luonnossa monimuotoisuutta ihastellaan, yhteiskunnassa paheksutaan.

    Erilaisuus ei kuitenkaan ole yhdenvertaisuuden vastakohta.

    Erilaisuuden ymmärtäminen ei ole moraalinen kannanotto.

    Noin 1200 vuotta sitten kiinalainen runoilija ja virkamies Po Chü-i luki taolaista filosofia Chuangtsea, joka eli noin 1100 vuotta ennen Po Chü-ita. Kun Chuangtse kirjoitti, että kaikki oliot ovat yhtä, Po Chü-i oli toista mieltä. Hänen mielestään oliot ovat samuudessaan erilaisia. ”Saman lain alaisenakin kukin seuraa omaa luontoaan: feeniks on matoa ylväämpi kaikesta huolimatta.” (Suom. Pertti Nieminen.)

    Yritän tässä paeta hämärää Suomea ja saarnaamisen ahdistusta lainaamalla kenialais-englantilaisen paleoantropologi Richard Leakeyn teosta Ihmisen synty (1977), jossa Leakey ja tiedetoimittaja Roger Lewin pyrkivät valottamaan miksi ihmisestä on tullut nykyihmisen kaltainen ja mitä ihmisen kulttuuri ja sen erilaisuudet merkitsevät: 

    ”Me olemme yksi laji, yksi kansa. Jokainen yksilö koko maapallolla kuuluu lajiin Homo sapiens sapiens, ja ihmiskunnassa näkemämme maantieteelliset muutokset ovat yksinkertaisesti perusaiheen biologisia vivahteita. Ihmisen kyvyt sallivat luoda kulttuuria mitä erilaisimmin ja mitä värikkäimmin tavoin. Eri kulttuurien välisiä useinkin hyvin syviä eroja ei pitäisi nähdä ihmisten välisinä eroina. Sen sijaan pitäisi selittää kulttuurit siksi, mitä ne todella ovat: lopullinen julistus kuulumisesta ihmislajiin.” (Kirjayhtymä, 1978. Suom. Virve Kajaste ja Antero Manninen.)

Suomi on Suomi, vaikka sen mediassa muuksi saarnaisi.

    Joulukuun alussa (7.12.2025) Helsingin Sanomat kertoi Kuukausiliitteessään, että kaksi kolmesta suomalaisesta juo aamukahvinsa tai teensä muumimukista.

    Kuvastaako muumimuki suomalaisuuden yhteistä kokemusta maailman myrskyissä? Yrittävätkö suomalaiset tällä tavalla erottautua toisistaan olemalla täsmälleen samanlaisia kuin toisetkin ovat?

    Koska en ole koskaan lukenut Tove ja Lars Janssonin piirtämiä muumisarjakuvia, en tiedä mitä tuohon kysymykseen vastaisi. Eikä minulla ole muumimukeja. Miksi olisikaan? Pikkupoikana luin Tex Willeriä.

    Aamukahvin juon toki mukista. Niitä on kaikenlaisia. Monet ovat vain koristeita, koska niistä ei tiedä kestävätkö astianpesukoneen käsittelyä.

    Hämärässä Suomessa ajattelen hämärästi. 

    Päivä lyhenee pidentyäkseen.    

Kyösti Salovaara, 2025.

             

Maailman myllerryksen tämänhetkisyys

[ja historian sammaloituminen]

Kyösti Salovaara, 2025.

Maailmanjärjestyksen murrosta on kiinnostavaa seurata, mutta on ikävää elää sen keskellä.

- Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan 9.12.2025.

Se mitä nimitämme todellisuudeksi on vain pikkumaisuutta.

- Amerikanjuutalainen kirjailija Saul Bellow romaanissaan Sadekuningas, 1959.

Pitäisikö valita toinen aika niin pääsisi helpommalla?

    Mutta se taitaa olla mahdotonta. Eikö Jean-Paul Sartre opettanut, että koska emme voi valita aikaamme, meidän tulee valita itsemme ajassamme?

    Mutta sekin saattaa olla helpommin sanottua kuin tehtyä. Komeita sanoja joka tapauksessa. Tai ajatus.

    Kävelen Viikin peltoja reunustavassa metsikössä. Se on jätetty luonnontilaan. Kaatuneet puut peittyvät sammalkerroksiin. Aika näyttää pysähtyneen.

    Joskus tuntuu, että sanoja käytetään sammaloituneiden puiden tavalla. Ikään kuin niillä ei olisi mitään aikaa; että ne merkitsevät tänään täsmälleen samaa kuin vaikkapa 1930-luvulla. Jos jonkun tyypin naama ei miellytä ja ajatukset tuntuvat vastenmielisiltä tai erilaisilta, häntä saa moittia fasistiksi tai rasistiksi tai kommunistiksi tai sovinistiksi eikä moittija oikeastaan tiedä mitä nuo sanat tarkoittavat eikä sitä mitä niillä kuvattiin esimerkiksi 1930-luvulla.

     ”Sanat ovat kuin kiviä, joita singotaan päin ihmisiä, jotta nämä pökertyisivät”, kirjoitti Rex Stout 1930-luvulla eräässä dekkarissaan.

    Ihmisten luokittelu, boikotointi, dissaaminen ja monen laatuinen syrjiminen on 2020-luvun tämänhetkisyyttä. Kun osuuskauppa boikotoi israelialaisia tuotteita ja itseään puolueettomina pitävät tutkijat, taiteilijat ja journalisti vaativat Yleä boikotoimaan laulukilpailuja joihin Israel osallistuu, kaikki muistavat hokea: ei tämä ole antisemitismiä, ei tässä boikotoida ihmisiä vaan…

Historiantutkija Marko Maunula työskentelee Yhdysvalloissa professorina Atlantassa. Hän kirjoittaa kolumneja Suomen Kuvalehteen.

    ”Viime vuodet ovat todistaneet antisemitismin comebackia”, Maunula kirjoitti viime viikolla Suomen Kuvalehdessä. ”Antisemitismi on liima äärioikeiston ja -vasemmiston välillä. Se aktivoi ääriajatteluun taipuvaisia ihmisiä. Juutalaiset ovat heille historiallisten voimien salakavalia operaattoreita, jotka puskevat maailmaan sekä kommunismia että riistokapitalismia. Euroopassa antisemitismi on historiallisesti ollut huomattavasti yleisempää kuin Yhdysvalloissa. Eurooppalaiset eivät usein edes tiedosta omaa antisemitismiään, samaan tapaan kuin monet amerikkalaiset rasistit eivät myönnä edes itselleen olevansa rasisteja.”

    Maunulan mielestä eurooppalaisilla on historiallinen taipumus heijastaa omat syntinsä juutalaisiin. ”Sama asenne leimaa miljoonien eurooppalaisten ja amerikkalaisten suhtautumista Israeliin.

    Miksi Hamasin terroria on helpompi ymmärtää kuin Israelin käyttämää sotavoimaa tuota terrorismia vastaan? Maunula sanoo, että ”viime vuosina islamistit ovat tappaneet mahdollisesti jopa kymmeniä tuhansia kristittyjä eri puolilla Afrikkaa, mutta avustuslaivat ovat pysyneet kotona.”

   Lopuksi Maunula kysyy: ”Miten voimme selittää ilmiön, jossa itseään humanisteina pitävät kampusten protestoijat tuomitsevat uskonnonvapauteen, naisten ja seksuaalisten vähemmistöjen tasa-arvoon sekä yksilön oikeuksiin uskovan demokratian – paikoitellen jopa kompaten uskonnollisten fanaatikkojen hallitseman tyrannian yrityksiä tuhota tämä maa ja tappaa sen valtaväestö? Ellei tämä ole antisemitismiä, kertokaa minulle, mitä se on.”

Kyösti Salovaara, 2025.

Viime viikolla tuli kuluneeksi 50 vuotta antisemitismiä ja totalitarismia tutkineen Hannah Arendtin (1906-1975) kuolemasta. Arendtin teos Totalitarismin synty ilmestyi 1951. Hän lisäsi teokseen mm. antisemitismiä koskevan johdannon v. 1967.

    Pikaisesti silmäillen teoksesta ei irtoa maallikolle selkeää ja yksinkertaista rautalankamallia mitä antisemitismi oli ja on ja mistä se syntyi ja miksi se syntyi. Antisemitismi on osa monimutkaista prosessia. Joka tapauksessa Arendt kumoaa monia yksinkertaistuksia, varsinkin semmoisia joita nykyään käytetään itsestään selvinä faktoina.

    Arendt kirjoittaa, että natsit eivät olleet pelkkiä kansalliskiihkoilijoita. Päinvastoin natsit korostivat puolueensa ylikansallisia päämääriä. ”Natsit olivat alusta asti ja horjumatta halveksineet nationalismia ja väheksyneet kansallisvaltiota, jota he pitivät rajoittuneena ja nurkkakuntaisena”, Arendt sanoo. ”Siksi he hokivat väsymättä, että heidän ’liikkeensä’ oli yhtä kansainvälinen kuin bolševikkien.”

    Arendtin mielestä antisemitismiä ei selitä nationalismi vaan pikemmin imperialismi.

Syntipukiksi joutuminen oli myös traaginen paradoksi.

    Arendt vertaa juutalaisten asemaa aateliston asemaan ja sen romahtamiseen.

    Niin kauan kuin aatelistolla oli aikanaan tuomiovaltaa, heitä kunnioitettiin ja suvaittiin. Kun aateliset menettivät etuoikeutensa, kuten oikeuden riistää ja sortaa, kansa alkoi pitää aatelistoa loisina. Aatelisilla ei enää ollut todellista tehtävää maan hallinnassa. ”Toisin sanoen vihan syynä ei koskaan ole sorto eikä riisto sinänsä. Rikkaus ilman näkyvää funktiota on paljon sietämättömämpää, koska kukaan ei ymmärrä miksi sitä pitäisi sietää.”

    Arendtin mielestä juutalaisille kävi vähän samalla tavalla kuin aatelistolle. ”Myös antisemitismi saavutti huippunsa, kun juutalaiset olivat menettäneet julkiset tehtävänsä ja vaikutusvaltansa eikä heillä ollut enää muuta kuin rikkautensa.”

    ”Poliittinen antisemitismi kehittyi siksi, että juutalaiset olivat erillinen ryhmä”, Arendt sanoo. ”Sosiaalinen syrjintä taas yleistyi siksi, että juutalaisista tuli yhä tasa-arvoisempia kaikkien muiden ryhmien kanssa.”

    Tässä Arendt osui ja osuu universaalilta (yhä) vaikuttavaan ironiaan: ”Mitä tasa-arvoisemmat olot, sitä vähemmän selityksiä löytyy ihmisten välisille todellisille eroille ja sitä eriarvoisemmiksi ihmisyksilöt ja ryhmät tulevat.”

    Onko tässä määritelty identiteettipolitiikan syyt ja seuraukset? Onko identiteettipolitiikka eräällä tavalla analogista antisemitismille?

    Kuulostaa hurjalta, mutta entä jos niin on?

    Arendtin mielestä taloudellisten ja sosiaalisten olojen tasoittuessa, tasa-arvon lisääntyessä rotusuhteista tuli vaikeita, koska ihmiset törmäsivät yksilöiden luontaisiin eroihin, ”joita mitkään mahdolliset ja ajateltavissa olevat muutokset eivät voineet tehdä vähemmän silmäänpistäviksi. Tasa-arvo vaatii minua tunnustamaan jokaisen yksilön vertaisekseni. Jos eri ryhmillä on omat syynsä kiistää toisiltaan tämä perusarvo, niiden konflikteista kehkeytyy hirvittävän julmia.” 

    ”Siis mitä tasa-arvoisempia olivat juutalaisten elinolot sitä yllättävämpiä olivat heidän eroavuutensa”, Arendt huomauttaa.

Saatan tulkita Arendtin antisemitismin selitystä yksioikoisesti. Mutta syntyy ajatus, että onkohan nykyhetken polarisoitunut keskustelu, ihmisten dissaaminen heidän mielipiteidensä tähden ja identiteettien ylikorostaminen nimenomaan seurausta yhteiskunnallisten olojen paranemisesta ja objektiivisten yhdenvertaisuuksien kohenemisesta.

    Tämä on kummallinen johtopäätös. Vähän pelottava ja ainakin epämukava. Sopeutuuko ihminen, yksilö, melkein mihin tahansa, mutta ei siihen, että hänen kanssaihmisensä ovat oikeasti erilaisia kuin hän itse on?

    Alussa lainaamani Saul Bellow kuvaa romaanissaan Tartu tilaisuuteen (Seize the Day, 1956. Suom. Pentti Saarikoski. Tammi, 1969) suurkaupungin ihmisiä, jotka näyttävät takertuvan melkein hullun lailla omaan identiteettiinsä ja sen historiaan. New York on ”maailmanloppu” kaikessa monimutkaisuudessaan. Minkälaatuisia ihmisiä siellä tapasi? Tällaisia:

    ”Joka toinen puhui omaa yksityistä kieltään, jonka hän oli luonut yksityisajattelulla; hänellä oli omat ajatuksensa ja omituiset tapansa. Jos halusi puhua lasillisesta vettä, oli lähdettävä siitä miten Jumala loi taivaan ja maan; sitten omena; Aabraham; Mooses ja Jeesus; Rooma; keskiaika; ruuti; vallankumous; takaisin Newtoniin; ylös Einsteiniin; sitten sota ja Lenin ja Hitler. Kerrattuaan ja saatuaan selväksi tämän kaiken saattoi siirtyä puhumaan vesilasillisesta. ’Minä pyörryn, voisitteko ystävällisesti antaa minulle vettä.’ Sai olla iloinen jos vielä silloinkaan tuli ymmärretyksi. Ja tämä tapahtui uudestaan ja uudestaan jokaisen kanssa jonka tapasi. Täytyi kääntää ja kääntää, selittää ja selittää, edestakaisin, ja se oli helvetin rangaistus ettei ymmärtänyt eikä tullut ymmärretyksi, ei erottanut hullua normaalista, viisasta hölmöstä, nuorta vanhasta eikä sairasta terveestä. Isät eivät olleet isiä eivätkä pojat poikia. ”

    Kun eksyy sanojen ja identiteettien sammalmetsikköön, ei tiedä millä vehkeellä tulisi navigoida. Mutta historian unohtaminen ja täydellinen sulautuminen pelkästään tämänhetkisyyteen eksyttää ja ahdistaa sekin.

    

    

Kyösti Salovaara, 2025.

Tietoisuus on minussa

 [ellei sitten koko maailmassa]

Kyösti Salovaara, 2025.

Kuolema ei tarkoita mitään. Meille, jotka uskomme fysiikkaan, menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden välinen ero merkitsee vain illuusiota, vaikkakin pysyvää sellaista.

- Albert Einstein, 1955.

”Näkisitpä vain, kuinka vieraani reagoivat kylttiin, joka minulla on pöydällä. Siinä lukee: ’Tämän päivän kokemukset ovat seurausta huomisista päätöksistä.’”…

”Mutta ajan kulussa takaperin ei ole järkeä!”…

”Toinen mahdollisuus on, että kaikki ’universaalista tietoisuudesta’ höpisevät sekopäät ovat oikeassa ja universumi tietää kaikki asiat. Siinä valossa lineaarinen aika ei sido maailmankaikkeutta sellaisena kuin ihmiset kokevat sen. Sen sijaan se toimii ajattomana kokonaisuutena, jossa menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus ovat olemassa yhtä aikaa.”

- Dan Brown, 2025.

Tässä minä istun ja ajattelen. Tietoisena itsestäni, ajatuksistani ja hieman hämmentyneenä maailmasta, joka on kaukana ja yllättävän lähellä.

    Tietoisuus on paikallista, niin yleensä sanotaan. Jokaisella ihmisyksilöllä on ikioma tietoisuutensa. Tämä paikallinen tietoisuus, minun aivoni ja kehoni hybridi, erottaa minut muista yksilöistä ja varsinkin tietokoneohjelmista ja  tekoälykoneista, joilta tietoisuus puuttuu.

   Kun isken varpaani tuolinjalkaan, kun isken naulan ohi peukaloon, kun istun terassilla ja käännän kasvoni aurinkoon, aivoni keräävät fyysisestä todellisuudesta tunteita tietoisuudekseni, joka muistaa ne lopun elämääni.

    Joulukuun harmaana aamuna tiedostan ajan kulumisen. Mutta luonnonlaeilla ei ole aikaa, niiltä puuttuu eilinen, nykyhetki ja tulevaisuus. Miksi minun tietoisuudellanikaan olisi aikaa, menneisyyttä ja tulevaisuutta.

    Entäpä sitten tietoisuuden paikallisuus? Moderni fysiikkakin saattaa sitä epäillä. Ajattelenko todellakin ihan omia ajatuksiani vai välitänkö aina jotain yhteistä, vaikka en tajua niin tekeväni?

    Näin kysyessäni tiedän, että en ole ensimmäinen joka tätä kysyy.

Oltiinpa viihteestä ja jännäreistä mitä mieltä tahansa, kukaan ei voi kieltää etteikö viihde olisi ”ajan hermolla” nopeammin ja perusteellisemmin kuin ”vakava taide”. Taide vaatii kypsyttelyä, viihde iskee naulan kantaan heti. Tosin usein ohi ja niin että peukaloon sattuu.

    Amerikkalaisen Dan Brownin romaanissa Salaisuuksien salaisuus (The Secrets of Secrets, 2025. Suom. Jorma-Veikko Sappinen. WSOY, 2025.) jännitystä luodaan (jatkuvien clifhangereiden lomassa) esittelemällä melkein provokatiivisesti ajatusta tietoisuuden universaalisuudesta. Mitä jos tietoisuus ei olekaan aidosti paikallista? Mitä jos minä vain toistan ulkopuoleltani päähäni luikertavia tietoisuuden säikeitä?

    Jos tietoisuus ei ole paikallista, olemmeko aidosti ”yksilöitä”? Onko meillä aidosti ”omaa tahtoa”?

    Salaisuuksien salaisuudessa tietoisuutta jäljittävä tiedemies muotoilee universaalin tietoisuuden näin: ”Tietoisuuden ei-paikallisessa mallissa aivot ovat eräänlainen radio, joka ottaa tietoisuuden vastaan, ja kuten kaikkia radioita, myös sitä pommittavat lakkaamatta lukemattomat asemat. Voit siis välittömästi ymmärtää, miksi radiossa täytyy olla asemien asteikko, koneisto jonka avulla se voi valita, millä yksittäisellä taajuudella se haluaa vastaanottaa. Itse radiolla on kyky vastaanottaa kaikkien radioasemien lähetykset, mutta ilman keinoa suodattaa sisään virtaavia taajuuksia se toistaisi kaikkia taajuuksia yhtä aikaa. Ihmisaivot toimivat samalla tavoin. Niissä on monimutkainen suodatinjärjestelmä, joka estää mieltä kuormittumasta aistiärsykkeiden liiallisesta määrästä. Siksi ne voivat keskittyä vain pieneen siivuun universaalista tietoisuudesta.”

    Universaali tietoisuus ei ole jännärikirjailijan kaupallinen keksintö eikä houre. Eivätkö monet ikiaikaiset uskonnot kerro samasta asiasta? Me olemme yksilöitä mutta itse asiassa Jumalan tietoisuuden välittäjiä tai suodattajia. Olipa ”jumala” sitten minkä tahansa uskonnollisen suuntauksen keskeinen idea.

    Kun Georges Bataille väitti, ettei meillä ole kieltä (sanoja) sisäisen kokemuksemme ilmaisemiseen, hakiko hän lopulta ratkaisua ongelmaan, jota ei ole olemassa? Jos tietoisuus on universaalia, ei-paikallisen eikä sisäisen minän salaisuus, niin riittävätkö tietoisuutemme kuvaamisen sittenkin ulkoisen, universaalin tietoisuuden konkreettiset ”sanat” ja ”kuvat”?

Kyösti Salovaara,
2025.

Marraskuun 3. päivänä 2025 El País -lehdessä oli shokeeraava otsikko.

    Siinä ilmaistiin teoreettisen fysiikan professorin Alberto Casasin väite: ”Vapaa tahto on aivojemme luoma illuusio. Kaikki mikä tulee tapahtumaan, on jo kirjoitettu.”

   Lehdessä haastateltiin Casasia. Hän lainasi Albert Einsteinia. Menneisyys, nykyhetki, tulevaisuus eivät merkitse fysiikassa samaa kuin mitä ne merkitsevät ihmiselle tämän eläessä nuoruudesta vanhuuteen. Casas on kirjoittanut teoksen ajan illuusiosta.

    Suhteellisuusteorian perusteella ei ole objektiivista nykyhetkeä. 

    Tiedämme menneisyydestä enemmän kuin tulevaisuudesta, koska menneisyys näyttää jo tapahtuneen. Mutta se ei tarkoita etteikö täsmällinen tulevaisuuskin olisi jo olemassa – me emme vain tiedä sitä, semminkin kun entropia näyttää sotkevan kuvan resoluutiota.

    Casas sanoo, että vaikka tulevaisuus ei olekaan täysin ennalta määrättyä, se on hyvin todennäköisesti tietyn kaltainen, niin kuin kvanttifysiikka kertoo. Kaikki on todennäköisyyttä. Ja emme voi todennäköisyyksille mitään, vaikka kuinka haluaisimme olla oman elämämme ja tulevaisuutemme herroja, koska todennäköisyyksien kieltäminen tarkoittaisi fysiikan lakien kiistämistä.

   Casas huomauttaa, että monet neurologiset tutkimukset todistavat, että ihminen tekee päätöksen hetkeä ennen kuin hänen tietoisuutensa tuon päätöksen on tekevinään. Fysiikan lakien mukaan ei muuten voisi olla: ”Ei ole mielestäni fysiikan lakia, joka sallisi tietoisuudellemme vapaan tahdon. Myönnän ettei tämä ole miellyttävä johtopäätös, mutta niin fysiikka näyttää sanovan.”

    Kuoleeko ihminen kuollessaan? Jos Dan Brownin romaanissa esitelty universaali tietoisuus on olemassa, yksilön tietoisuus ei pääty edes kuolemassa.

    Fyysikkona Alberto Casas ilmaisee saman asian miettimällä, että jos kuolemalla tarkoitetaan yksilöön sitoutuneen informaation täydellistä katoamista, ihminen ei fysiikan lakien mukaan kuole, koska informaatio ei katoa, vaikka sitä ei pystytäkään palauttamaan. Kuoleminen on kuin polttaisi kirjan. Kirjan sisältämä informaatio ei katoa vaan säilyy tuhkassa ja lämpökaasuissa, vaikka sitä on käytännössä mahdoton palauttaa tuhkasta ja kaasuista.

Viime lauantaina kirjailija Jordi Soler kysyi kolumnissaan El País -lehdessä, että ”missä todellinen elämä on tänään?”

   Soler lainasi aluksi amerikkalaisen mustan kirjailijan James Baldwinin esseetä vuodelta 1980. Tuossa esseessä Baldwin sanoi, että elämä hänen erittäin köyhässä lapsuudessaan 1920-luvulla ei ollut niin raskasta kestää kuin se olisi 1980-luvulla. Baldwinin mielestä nykyhetki 1980-luvulla on köyhälle lapselle raskasta, koska televisio näyttää kaikille, myös köyhille prameaa elämää, jota köyhien on sietämätöntä katsoa. Baldwinin lapsuudessa ei telkkareita ollut, joten ainoa elämänkokemus saatiin lähiympäristöstä, joka oli suunnilleen samanlaista kuin lapsen oma elämä.

    Baldwin kirjoitti, että televisio on voimakas ja haitallinen väline, joka vääristää ja manipuloi julkista tietoisuutta. Soler sanoo, että samalla kun televisio on menettänyt hegemoniansa, sen tilalle ovat tulleet jokaisen ihmisen taskussa kulkevat vehkeet, jotka tekevät saman kuin telkkari Baldwinin aikana mutta miljoonia kertoja voimakkaammin.

    Tänään todellisuus on netissä, Soler kirjoitti. Nykyihminen kokee torikauhua, koska hän ei mene fyysiselle ”torille” kuuntelemaan, hankkimaan tietoa, olemaan yhdessä muiden ihmisten kanssa.

   Soler kertoi kuinka Aristoteles sanoi, että viestin lähettämisen ja vastaanottamisen ihanne on torilla seisova mies joka kuuntelee mitä puhujakorokkeella sanotaan. Mitä kauempana mies puhujasta seisoo, sitä vääristyneemmäksi viesti muuttuu.

    Tänään viestit lähtevät älypuhelimesta oikeana tai vääristyneenä ja saavuttavat hetkessä miljoonia vastaanottajia eri puolilla maailmaa. Kukaan ei tiedä mikä tässä todellisuudessa on aitoa, mikä vääristynyttä ja mitä ymmärretään tahallaan väärin. Oleellista on, että nykyihminen pelkää ettei ehdi huomaamaan kaikkia viestejä, joten hänen pitää koko ajan elää älypuhelimen ruudun ääressä. Hän tarkistaa puhelimen ruudulta elääkö hän vielä.

    Tässä mielessä konkreettista elämää ei Solerin mielestä enää ole olemassa. Epätodellisuus loukkasi tv-ruudulla aikoinaan Baldwinia. Nyt puhelimen ruudulla elävä epätodellisuus on muuttunut ainoaksi todellisuudeksi.

    Joten onko käynyt niin, että tämänhetkisyyttä hypettävä nettitodellisuus on kaapannut universaalin tietoisuuden? Ja jos, niin mitä tuo uusi universaali tietoisuus merkitsee? Mitä se sisältää? Onko se vaarallista?

Ihmiskunnan seuraava taistelukenttä on ihmismieli, häikäilemätön tiedustelujohtaja sanoo Dan Brownin romaanissa vuonna 2025.

    Filosofi Hannah Arendt, antisemitismin ja totalitarismin terävänäköinen tutkija syntyi Saksassa Hannoverin lähellä 14.10.1906, pakeni natsivaltaa Yhdysvaltoihin vuonna 1941 ja kuoli New Yorkissa 4.12.1975.

    Koska tänään torstaina 4.12.2025 Arendtin kuolemasta on tasan 50 vuotta, tekee mieli kysyä, miten totalitarismi (Saksassa, Neuvostoliitossa) muokkasi ja pyrki muokkaaman yleistä tietoisuutta. Oliko sen toimintaideana häivyttää yksilön paikallinen tietoisuus ja korvata se yhteisellä, kaikkia ohjaavalla tietoisuudella?

   Hannah Arendtin muistoksi lainaan tietoisuuden olemukseen liittyen hänen teostaan Totalitarismin synty (suom. Matti Kinnunen. Vastapaino, 2013) vuodelta 1951:

    Yhtäällä on totaalisen terrorin pakko, joka rautavanteellaan puristaa eristettyjen ihmisten joukkoja tiiviisti yhteen ja tukee heitä maailmassa, josta on tullut heille autiomaa. Toisaalla on loogisen päättelyn sisäinen pakko, joka valmistaa jokaista yksilöä yksinäisessä eristyksessään kaikkia muita vastaan… Valmistelu on onnistunut, kun ihmiset ovat menettäneet yhteyden sekä toisiin ihmisiin että heitä ympäröivään todellisuuteen… Totalitaarisen vallan ihanne ei ole vakaumuksellinen natsi eikä vakaumuksellinen kommunisti vaan ihminen, jolle faktan ja fiktion välistä eroa (eli koettua todellisuutta) ja oikean ja väärän välistä eroa (eli ajattelun normeja) ei ole enää olemassa. 

Kyösti Salovaara, 2025.