Sepittämällä sepitetty

[ja kuvittelemalla kuviteltu todellisuus]

                                                                                            Kyösti Salovaara 2014.

Espanjalaisen Arturo Pérez-Reverten romaani Taistelumaalari (El pintor de batallas 2006. Suom. Satu Ekman. Like 2007.) herättää monenlaisia mietteitä.

     En kuitenkaan ryhdy analysoimaan tarinan, jos sitä tarinaksi sanoo, ”sanomaa” ihmisen perimmäisestä pahuudesta tai siitä että kaikki järjestelmät, luonnossa ja ihmisten rakentamana perustuvat julmaan symmetriaan, sääntöihin ja todennäköisyyksiin joiden geometriaa yksilö ei havaitse vaikka onkin niiden vanki. ”Kaikkeen symmetriaan kätkeytyy julmuutta”, kirjailija sanoo. Yksilön kannalta, minä lisään.

     Tämän voi kai ilmaista suoraan myös romaanin motolla, lainauksella Blaise Pascalin Mietteistä: ”Pyhä Augustinus näki että merellä ja taisteluissa tehdään työtä vailla varmuutta tuloksesta, mutta hän ei nähnyt pelisääntöjä jotka osoittavat että niin on tehtävä.”

     Mielenkiintoista tässä romaanin teemassa on, että amerikkalainen kriitikko väitti romaanin englantilaisen painoksen ilmestyttyä, että Pérez-Reverte oli kääntänyt (espanjaksi) Pascalin mietelmän ”väärin” ja perusti tarinansa pohjavireen väärälle tulkinnalle ja väärinkäsitykselle.

     Fakta siis syntyi fiktiosta, jos väitettä toisin ajattelee.

     Vielä viehkeämpää on, että Liken laitoksen moton on suomentanut Martti Anhava (ranskankielestä?) ja ehkäpä saman suuntaisesti kuin espanjalainen kirjailija, joten missä faktan ja fiktion suhde tämän tekstin piirissä lopulta on?

Romaanin luettuani jäin miettimään kaikenlaista.

     Tarinassa entinen sotavalokuvaaja Faulques maalaa (Väli?)meren rannalla sijaitsevan kivitornin seinään mahtavaa taistelumaalausta, johon hän sijoittaa monien tunnettujen ja vähemmän tunnettujen maalareiden sotakuvien historian, samalla tulkiten omia julmia sotakokemuksiaan melkein kaikilta maailman kolkilta, Jugoslaviasta Afrikkaan, Lähi-idästä Kaakkois-Aasiaan.

     Sotavalokuvaajaa, taidemaalaria tulee tapaamaan kroatialainen, jonka elämän valokuvaajan ottama ja laajalle levinnyt kuva on pilannut. Hänen tarkoituksenaan on kostaa kokemansa kauhut. Kroatilaisen mielestä sotaa passiivisesti tarkkaillut ja siitä julkisen sensaation tehnyt Faulques on osasyyllinen sodan kauhuihin.

     Samalla kun Faulques maalaa seinäkuvaansa valmiiksi, hän keskustelee sodista ja ihmisistä ja julmuudesta kroatilaisen ”kostajan” kanssa.

     Kun maalaus on melkein valmis, sen tekijä havahtuu lopulta tajuamaan mitä on kuvannut: pahuuden.

     Tätäkin voisi jäädä miettimään.

     Miten taide ja journalismi pahaa kuvatessaan toimivat?

     Mitä pahan kuvista ja julmuuden teksteistä syntyy? Sovitus vai pako itsetyytyväisyyteen? Anteeksipyyntö vai välinpitämättömyys?

     Onko symmetrian perimmäiseen julmuuteen minkäänlaista ratkaisua?

Mutta en ryhdy miettimään tuollaisia teemoja.

     Ei, nyt kiinnostaa enemmän mitä fiktio on, mikä on sen suhde todellisuuteen, ”totuuteen”, jos asian haluaa ilmaista pateettisesti.

     Tai vielä kiusallisempi kysymys: onko fiktiota edes olemassa?

     Kun muutama viikko sitten lainasin Werner K. Heisenbergiä, niin eikö hän puhunut juuri tästä sanoessaan että ”todellisuus josta me voimme puhua, ei ole koskaan todellisuus sinänsä”. Asioiden, elämän ja konkreettisten kappaleiden sisässä on toisenlainen (hiukkasten ja niiden välisten voimien) elämä, jota kukaan ei näe ja josta kenelläkään ei ole ensi käden tietoa eikä sanoja sen tiedon ilmaisemiseen.

     Kun tähän vastapariksi sijoittaa lainauksen Wittgensteinilta - ”minä puolestani sanon, että jokainen mahdollinen lause on oikein kirjoitettu” - niin enkö olekin kuvannut faktan ja fiktion, elämän ja siitä sepitetyn kertomuksen suhteellisen suhteen täydellisesti?

     Enkä malta olla lisäämättä tähän esillä olevan kirjailijan, Pérez-Reverten ajatusta kirjailijan tehtävästä tai tehtävän laadusta, sillä hänhän sanoo kotisivuillaan jotakin tällaista:

     ”Se että historian ja fiktion raja häipyy ja että lopulta ei pysty erottamaan todellisuutta kuvitellusta, on kirjailijalle erityisen ilon lähde. Loppujen lopuksi juuri tuon takia kirjoitan romaaneja.”

Tietysti minulla on ketunhäntä kainalossa ”julistaessani”, että sepitetty onkin faktaa tai ainakin että se on ”faktaa”, mutta ei siitä enempää nyt.

     Se mikä jäi mietityttämään Taistelumaalaria lukiessa ja sen luettuaan on tuo fiktiivinen seinämaalaus, jonka Faulques-niminen sepitetty henkilö maalaa oikeita, todellisia maalauksia jäljitellen ja omia (fiktiivisiä) sotavalokuviaan hyväksikäyttäen.

     On paljon faktaa, josta syntyy fiktiota eikä meistä kukaan (tuskin kirjailijakaan) ole todella nähnyt Faulquesin seinämaalausta vaikka hän, Pérez-Reverte käyttää monta sivua, monta lausetta maalauksen kuvailemiseen.

     Onko siis tärkeää nähdä silmissään tuo fiktiivinen taistelumaalaus? Voiko sen nähdä jos tietää sotamaalauksien historian? Jos on kiertänyt riittävästi museoita ja imenyt kuvia päähänsä?

     Millaista yleisisivistystä vaaditaan ymmärtääkseen Pérez-Reverten luoman fiktion, joka perustuu ”kovaan” todellisuuteen. Riittääkö on on nähnyt ainakin Pieter Bruegeliä, Gerardo Murilloa, Goyaa, Uccelloa, Starninaa, Falconea jne? Vai pitäisikö tuntea kaikki Faulquesin lainaamat kuvataiteilijat?

     Mutta vaikka tuntisikin kaikki heidät ja heidän kaikkien kaikki maalaukset, syntyisikö sittenkaan omaan päähän kuvaa Faulquesin seinämaalauksesta, joka yhdellä sanalla ilmaistuna kuvaa pahuutta ja on pahuus?

     Tai toisin päin kysyen: onko olemassa loppujen lopuksi mitään fiktiota, mitään sepitettyä, mitään...?

Elokuvantekijöillä on helpompaa. Goyan, van Goghin, Toulouse-Lautrecin, Gauguinin tai Pollockin ynnä muiden elämää kuvaavissa filmeissä voidaan ”näyttää” taiteilijoiden oikeita (olemassa olevia) maalauksia. Katsojaa ei tarvitse eksyttää, kuvia ei tarvitse sepittää. Elämäkerta tietysti osittain sepitetään, mutta se on toinen juttu.

     Todellisuus pitää sepittää jotta siitä voi puhua.

     Mutta kuvat ovat kuvia jotka nähdään.

     Sepitettyä kuvaa ei näy eikä sitä ole.

     (Vai onko?)

     Tietenkään lukija ei voi tietää, onko Pérez-Revertin kuvaus Faulquesin maalaustekniikasta ja maalaamisen prosessista todella fiktiota, sillä onhan mahdollista, että kirjailija kuvaa jonkun oikean taidemaalarin tekniikkaa, mutta minä vain en puutteellisen yleissivistykseni takia pysty sitä tunnistamaan. Jos tunnistaisin jonkun Starninan tai Falconen, ehkä näkisin enemmän ja ehkä osaisin kuvitella paremmin.

     Jos tietäisin enemmän, osaisin kuvitella enemmän.

     Kirjailija sepittää, mutta onko se fiktiota vai kuviteltua todellisuutta, väistämättä jotakin mikä on olemassa muuallakin kuin sanoissa, se jää mysteeriksi:

     ”Faulques ei koskaan käyttänyt puhdasta mustaa. Musta puhkoi aukkoja kuin luoti tai kranaatti seinään. Mieluummin hän mursi poltettua umbraa paynenharmaalla tai preussinsinisellä sekä häivähdyksellä punaista, eikä hän sekoittanut värejä paletilla vaan maalauksen pinnalla – joskus hän hieroi niitä sormella laajoille maalipinnoille, kunnes saavutti tavoittelemansa vivahteen, hyvin tumman harmaan, jolle vaaleat sävyt toivat muotoja ja massaa. Tavallaan se vastasi himmentimen avaamista yhdellä aukolla mustaihoista kuvatessa, taistelumaalari ajatteli. Jos luotti kameran valotusmittariin, ihmisistä tuli suttuisia. Paksua, vivahteetonta mustaa. Reikiä valokuvassa.”

Symmetria on julmaa.

     Kaaos on järjestystä.

     Sattuma on todennäköisyyksiä ja sellaisenaan sääntö.

     Tiikerillä on raidat.

     Fiktio on todellisuudelle kuin tiikerin raita.

     Voin kuvitella vain sen mikä on olemassa.

     ”Lyhin tie pisteestä toiseen oli ihmisen ja kauhun välillä.”

                                                                                            Kyösti Salovaara 2014.

Jälkilöylyjä

[lehdet kulttuurin puussa]

                                                               Kuva: Jaakko Salovaara 2014.

Vieläkö sanomisen palo roihuaa?

Tätä pakinaa luonnostellessa hyytävä tuuli käy järven yli pohjoisesta eikä kesää ole muualla kuin ajatuksessa.

     Netti puuttuu joten pitää turvautua muistikuviin ja mielikuviin, maisemakuviin.

     Mitä enemmän ajattelee, sitä epätietoisemmaksi mieli käy. Tieto ei lisää tuskaa, paitsi siinä merkityksessä että epävarmuus on tuskallista.

     Viime viikkoisen Parnasso-pakinan jälkilöylyissä olen ajatellut kulttuuria ja yhteiskuntaa ja julkaisuja, joissa yhteiskunta näyttäytyy kulttuurilehden tai kirjallisuuden muodossa.

     Viime viikolla pakinaa – sen aihetta, kirjallisuuslehteä - kommentoitiin viisaasti monelta kantilta, niin monelta että negatiivinen Parnasso-kriitikkini alkoi tuntua liioitellulta, yksioikoiselta, myös pikkumaiselta kenties.

     Itseäni puolustaakseni ajattelen kuitenkin ettei kirjoittajan pidä ajatella kaikkia asian haaroja ja puolia. Jos ajattelee kaikkia ja ottaa huomioon kaiken, ei jää mitään kirjoitettavaa. Yksilön näkemys ei koskaan ole kaikki vaan pelkästään häviävän pieni ikkuna todellisuuteen, jota tuhansista ja tuhansista ikkunoista tarkkaillaan. Niin kuin sanoi Henry James. Tai jotakin sinne päin.

     Äsken, muutama hetki sitten kuljin ulkopuolisena "rinssieversti" Pekka Lipposen kotimaisemissa. Kulttuurin jäljet maisemassa katoavat.

Tällä viikolla tulee täsmälleen 30 vuotta Suomen dekkariseuran perustamisesta. Hieman mutkia oikaisten voidaan myös Dekkariseuran lehteä Ruumiin kulttuuria onnitella 30 vuotisesta taipaleesta.

     Tuntuu ikuisuudelta siihen juhannuksen jälkeiseen päivään kesällä 1984 kun ajelin valkoisella Citroen Visalla Orivedelle, missä Kai Ekholmin johdolla järjestettiin tiettävästi ensimmäinen kotimainen dekkariseminaari. Esitelmän pitäminen jännitti hemmetisti.

Risto Raitio (nuorena) pinnakkaisvedoksessa
Orivedellä, ensimmäinen Ruumiin kulttuurin
päätoimittaja, aina vuoteen 2005.
Nykyään lehteä päätoimittaa Keijo Kettunen.

Seminaarin ohessa perustettiin Suomen dekkariseura paikallisessa ravintolassa.

     Ruumiin kulttuuri ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Siinä käsitellään jännityskirjallisuutta laveasti. Kaikki suomalaiset dekkarit arvostellaan. Myös suurin osa käännösdekkareista. Lehden arvosteluosasto vie kohtuuttomasti sivuja, sillä nykyään ilmestyy tolkuttomasti dekkareita, toisin kuin vuonna 1984.

     Ruumiin kulttuuri -lehdellä ja Dekkariseuralla oli 30 vuotta sitten selkeä missio: nostaa jännityskirjallisuuden genre kunnialliseksi kirjallisuudeksi.

     Joskus tuntuu että missio onnistui liiankin hyvin.

     Koska olen kirjoittanut ”jotakin” melkein jokaiseen (noin) 120 ilmestyneeseen Ruumiin kulttuurin numeroon, minun kai pitäisi osata vastata kysymykseen, jos joku sellaisen inhottavasti heittäisi, että miten dekkareiden teemat ja suhde yhteiskunnalliseen todellisuuteen ovat muuttuneet ja kehittyneet tai taantuneet tänä aikana.

     Mutta en osaa vastata, en lonkalta enkä ehkä hetken ajatelttuanikaan.

     Sitä voisi tietysti toivoa, että ruotsalaiset alkaisivat kirjoittaa muutakin proosaa kuin dekkareita.

     Vielä vaikeampaa olisi ilmaista jännityskirjallisuuden ja ns. vakavan kaunokirjallisuuden teemojen suhde tänä aikana. Onko molemmille jäänyt jokin erityinen todellisuuden osa kuvattavaksi vai kauhotaanko samasta laarista yhteisiä aiheita niitä hieman eri tavalla käsitellen?

     En osaa vastata. Ehkä joku osaa.

Jos vertaa (pika-analyysillä, ulkomuistista) Parnassoa ja Ruumiin kulttuuria uskaltanee todeta, että siinä missä Parnasso on korkealle viritetty ja jossain määrin kirjallisuuteen elitistisesti suhtautuva julkaisu, joka ennen kaikkea panostaa kirjoitusten laatuun, kuvastaa Ruumiin kulttuuria parhaiten hyvinkin pragmaattinen suhtautuminen jännityskirjallisuuteen ja takana olevaan yhteiskuntatodellisuuteen.

     Jos Parnassosta on löytävinään erilaisia teorioita tehdä kritiikkiä ja tutkia kaunokirjallisuutta, Ruumiin kulttuurissa ollaan hyvin kuluttajalähtöisiä; arvostelut ovat pääosin referoivia eikä niissä intoilla teorioiden ihmemaassa. On kyllä hieman kummallista, että molemmissa lehdissä, lehtien julkaisemissa jutuissa oikea todellisuus näyttää olevan aika kaukana kirjoitetusta (vaikka se ei oikeasti olekaan).

     Parnassossa pyritään julkaisemaan laadukkaita esseitä. Joskus tuntuu, että niiden aihepiiri on kovin lyhytiskuista, juuri nyt koettua ja vain harvoin uskaltaudutaan laveaan näkemykseen sekä ajassa että yhteiskunnassa. Mutta, niin kuin Liisu viime viikolla kommentoi, ”esseiden kirjoitustaitoon tarvitaan paljon viisautta ja tietoa”. Tai Maarian sanoin: ”Kulttuuriväki on aina jäljessä.”

     Jos Ruumiin kulttuuria vertaa tässä suhteessa Parnassoon, se jää takamatkalle, melkein lähtökuopppiin. Ruumin kulttuurin artikkelit ovat pääosin haastatteluja, joten niissä kirjailijat kyllä saavat sanoa mielipiteensä ja kehua itseään, mutta kriittinen tarkastelu puuttuu melkein kokonaan.

     ”Inhoan kirjailijahaastatteluja”, Penjami sanoi viime viikolla Parnassoon liittyen ja olen vahvasti samaa mieltä. Ei kriittisessä kirjallisuuslehdessä kannattaisi antaa sanan yksinvaltaa kirjailijoille – hehän puhuvat jo tarpeeksi ja riittävästi kirjoissaan.

     En tiedä onko jossakin vallalla harha-ajatus, että kirjailijaa haastattelemalla tehdään kirjallisuuskritiikkiä?

     Yhteiskuntapoliittista todellisuutta ja lähimenneisyyttä käsittelevä Kanava-lehti sisältää Parnassoon ja Ruumiin kulttuuriin verrattuna valtavan määrän aikuisten miesten debattia, jossa välillä lyödään kaikkiin paikkoihin. Myös kiellettyihin. Kanava ei haastattele poliitikkoja vaan iskee heitä palleaan älykkäillä argumenteilla.

Vaikka Ruumiin kulttuurin arvosteluosasto välillä puuduttaa kuin suomalainen maantie, joka luikertelee turruttavien metsiköiden ja puskien välissä, lehden toimitusta kannattaa vilpittömästi kiittää uutteruudesta ja siitä että kerran valitusta linjasta pidetään kiinni. Jos joku haluaa tietää millaisia dekkareita Suomessa on julkaistu vuodesta 1984 lähtien, vastaus löytyy lukemalla Ruumiin kulttuuri -lehden vuosikerrat läpi. Onnea vaan siihen urakkaan!

     Parnasson arvosteluosaston kattavuudesta en osaa antaa tuomiota; dekkarit sieltä puuttuvat melkein kokonaan, mutta se ei kai ole suuri puute. Runoja ja proosaa on melkoisesti, mutta vähänkin viihteellisempi kirjallisuus puuttuu ja ulkomaisen kirjallisuutta arvioidaan aika sattumanvaraisesti.

     Samaan aikaan esimerkiksi Hesarin kulttuuriosasto on luopunut kirjallisuuden kattavasta seuraamisesta, joten Parnasson ja jopa Ruumiin kulttuurin tehtävä alkaa näyttää toivottomalta.

     Onko suurella lukijakunnalla enää mitään mahdollisuutta seurata kirjallisuutta kritiikin valossa, sen läpi, sen tulkitsemana?

Valveutunut lukija joko huokaa tai sanoo: höpö höpö!

     Vaikka suomalaiset lukevat (yhäkin) paljon kirjoja, ei kirjallisuusarvosteluja ole kai koskaan luettu paljon. Ihmisiä ei todellakaan kiinnosta pohtia mitä (syvä)rakenteita kriitikko kirjasta löytää ja miksi kriitikon mielestä joku moderni mestariteos on mestariteos, mutta joku Dan Brown tai Lee Child pelkkää roskaa ja ajan kuluttamista.

     Uskon John Careytä, joka terävästi muistuttaa siitä ettei toinen ihminen pysty koskaan arvioimaan toisen ihmisen lukukokemuksen ”syvyyttä” tai ”henkevyyttä” tai ”aitoutta” tai ”taiteellista hurmiota”. Ja koska näin on, ei eliittikritiikolla ole mitään oikeaa työkalua väittää, että hänen oma lukukokemuksena vaikkapa Joycen romaanin parissa on ”parempi” ja ”täydellisempi” tai ”oivaltavampi” kuin mattimeikäläisen kokemus tämän lukiessa Dan Brownia tai Lee Childia.

     Se että eliittikriitikko ponnistelee lukemansa suhteen kenties enemmän kuin mattimeikäläinen Dan Brownin suhteen, on toki kunnioitettavaa ja papukaijamerkin arvoinen suoritus.

     Se missä Parnassonkin kriitikko voisi loistaa, olisi tietämys yhteiskuntatodellisuudesta ja luetun romaanin suhteesta siihen, koska tämä kaiketi palautuu ”objektiiviseen” tai melkein objektiiviseen tietoon, mutta juuri tällä alueella nykyinen kirjallisuuskriitiikki pettää pahiten – ja siihenhän oma heiveröinen kritiikin kritiikkini kohdistuu.

     Minusta tuntuu – siis tuntuu, en tiedä – että nykyään lähes kaikki kirjallisuuskritiikki on eräänlaista uuskriitiikin alalajia, joka pelkää suhtautua kirjallisuuteen osana todellisuutta, osana ympäröivän yhteiskuntaelämän moraalista ja filosofista kokemusta.

     Niinpä sitten kun ”uuden kritiikin” edustaja sanoo jotakin yhteiskunnasta se on tuollaista että ”poliitikot ovat pässinpäitä” ja että ”viihde on viihteellisempää kuin vakava kaunokirjallisuus” ja että ”ilmaston lämpeneminen on hurja juttu” ja että ”se pitää ottaa vakavasti” jne.

Mutta ei pidä unohtaa sosiaalista mediaa, joku muistuttaa.

     Ei pidäkään. Mutta aika usein sielläkin (täälläkin) kirja-arvostelut ovat tuossa moraalis-filosofisessa katsannossa varsin arkoja. Se lienee harkittua ja ymmärrän valinnan hyvin, sillä onhan nettimaailma toisaalla ala-arvoista kiihkoilua täynnään, joten miksi kiihkoilu pitäisi tuoda kirjoja käsitteleviin blogeihin? Ei miksikään, on myönnettävä.

     Jos Parnassosa kriitikot kirjoittavat kaltaisilleen, oleville ja tuleville kirjailijoille ja kenties kirjallisuuden tutkijoille, niin sosiaalisessa mediassa pääsääntöisesti tunnutaan kirjoitettavan lukijoille.

     Se on parempi asia kuin hyvä.

     Viime viikolla Jokke sanoi täällä, että hän ei lue Parnassoa, mutta että ehkä pitäisi.

     En tiedä pitäisikö. Mutta jos lukee, ei siitä sielulleen vammaa saa.

     Omassa kirjallisuusblogissaan Jokke on todistanut kuitenkin, että sosiaalisessa mediassa on mahdollisuus käsitellä kirjallisuutta erittäin laajasti, sekä tämän ajan että menneiden aikojen kirjallisuutta. Parnasson ja Ruumiin kulttuurin kaltaisten lehtien pitäisi hoitaa myös tämä puoli, vaikka kuulenkin toimittajien parahtavan: mistä siihen alueeseen sivut saadaan.

     Olen itse usein verrannut kirjallisuuslehtiä esimerkiksi Tekniikan Maailman kaltaiseen julkaisuun, joka suorastaan henkii ”objektiivista” journalismia. Tiedän että tämä vertailu saa kirjallisuusihmiset, kriitikot ja kirjailijat hyppäämään selälleen kauhusta ja ylenkatseesta, mutta jos ajatellaan kuluttajaa, tavaran ostajaa ja sen käyttäjää, niin miksi rengastestin tulokset ovat suuressa määrin kiistattomia ja sitä myöten hyödyllisiä, kun taas kirja-arvostelusta mahdollinen lukija hyötyy vain minimimäärän, jos kohta joskus vähän enemmän?

     No, sanoinhan äsken itsekin ettei ole objektiivista tapaa vertailla eri ihmisten lukukokemuksia. Kesärengastestiin riittää kymmenkunta mitattavaa asiaa, kirjan mittaamiseen tarvittaisiin tuhansia asteikkoja, koska silloin ”mitataan” sekä ihmisten ajatusmaailmaa että konkreettista yhteiskuntaa ja niiden väliin jäävää filosofis-moraalista ryteikköä.

     Kesärenkaan ostajaa ei kiinnosta renkaan syvärakenne kunhan sen ominaisuudet ovat kunnossa. Pitäisikö romaanin lukijan olla kiinnostunut teoksen ”syvärakenteesta” jos romaanin lukeminen maistuu hyvältä?

Viime viikolla Liisu sanoi, että jokaisen ihmiset ajatukset ovat hänen yksityisomaisuuttaan. Kun ajatus on julkistettu, naapuri voi hyväksyä tai kiistää sen, mutta siitä ei seuraa että kuulijalla tai lukijalla olisi oikeutta vaatia ajatuksen esittäjää vaikenemaan.

     Maaria puolestaan sanoi että ”mielipiteen taidetta ei voi eristää, koska mielipiteen taide on ennen kaikkea vuorovaikutuksen taidetta”.

     Yhdessä Liisun ja Maarian ajatukset punovat yhteen koko kulttuurin puun ja metsän idean. Siihen metsään ei kaivata puutarhuria eikä monitoimikonetta.

     Pitää sanoa, pitää kuunnella, pitää kertoa oma mielipiteensä, saa olla eri mieltä kuin toinen, mutta ei saa ryhtyä kieltämään toista mieltä olevilta sanomisen oikeutta.

     Liberaali suvaitsevuus on helppo asento otettavaksi.

     Mutta säilyykö asento?

     Näin on helppoa vaatia ja esittää, mutta joskus huomaan itsestäni, että vastakkaisen mielipiteen hyväksyminen on vaikeaa ja vielä vaikeampaa on huomata olevansa itse väärässä.

     (No sellaistahan ei tapahdu, mutta teoriassa niin voisi käydä).

     Kun Penjami luonnehti Parnasson positiota sanomalla, että se ei ole liian elitististä satunnaiselle lukijalle mutta on samalla pysyttäytynyt erossa kirjamarkkinoiden pintailmiöistä, päästään kenties ideaan millainen kirjallissuuslehden roolin kuuluisi olla.

     Sekä Liisu että Marjatta löysivät Parnassosta kosolti luettavaa ja ajatuksien herättäjiä, jopa aivojen käyttämistä edellyttävää.

     Ollakseen optimisti tämä kuulostaa hyvältä.

Pirullinen kysymys kuitenkin tähän loppuun:

     Onko kirjallisuus merkittävä juttu vuonna 2014?

     Vai onko kirjallisuudelle käynyt (tai käymässä) samoin kuin Arturo Perez-Revertin romaanissa Taistelumaalari (Like. Suom. Satu Ekman) väitetään maalaus- ja valokuvataiteelle käyneen. Kirjassa vanha sotavalokuvaaja maalaa yksinäisyydessä taistelumaalausta kivimuuriin. Hänen ystävänsä ja kollegansa toteaa, että sotien kauhukuvia maalanneet taiteilijat elivät ennen 1600-lukua. Vain Goya hätkähdytti sen jälkeen, sillä:

     ”Sitten tuli valokuvaus. Sinun valokuvasi, Faulques. Ja muiden. Mutta siitäkin hävisi kunniallisuus, eikö vain? Lähikuvaa kauhusta pidetään jo sosiaalisesti epäkorrektina. Siltä Varsovan getossa otetun kuuluisan kuvan kätensä nostavalta pojaltakin peitettäisiin tänä päivänä kasvot, tai silmät, jottei rikottaisi lastensuojelulakia. Sekin on jo mennyttä aikaa, kun kameralla valehdellakseen piti nähdä vaivaa. Nykyään kaikki ihmisiä esittävät kuvat ovat valheellisia tai epäilyttäviä, oli niissä kuvateksti tai ei. Enää ne eivät ole todistusaineistoa meitä ympäröivistä lavasteista. Jokainen voi vapaasti valita elämäänsä somistamaan oman tunteita herättävän palasensa kauhua. Eikö näin muka ole? Mieti kuinka kaukana olemme vanhoista muotokuvamaalauksista, ihmiskasvoja ympäröivästä hiljaisuudesta, jossa silmä lepäsi ja myötätunto heräsi. Nykypäivänä alallamme vallitseva myötätunto kaikenlaisia uhreja kohtaan vapauttaa miedät vastuusta. Tunnontuskista.”

_________________________________________________________

Ps. Deadline Torstaina tulee hieman myöhässä koska pääsin "sivistyksen" (so. netin) piiriin vasta illansuussa. Mutta torstaina yhtä kaikki.

Henkevästi?

[sanat lauseita rakentaa]

Lueskelin Parnassoa.

     Numeroa kolme, tänä vuonna. 9,80 euroa. 64. vuosikerta. Vt. päätoimittaja Tarja Hurme. Toimittaja Karri Kokko. Kustantaja Otavamedia.

     Kertoo olevansa ”kirjallinen aikakauslehti”.

     Vihjaa olevansa korkeammalla kuin me muut.

     Vaihtaa toimittajaa syksyllä.

     Ei sano, mutta pyrkii muotoilemaan lauseet henkeviksi.

     Ei ole poliittinen julkaisu, mutta näyttää inhoavan ”normaalimaailmaa”. Ei sano inhoavansa. Inhoaa silti.

     (Varsinkin A. Stubbia – eikä se ole politiikkaa vaan aitoa inhoa!)

     Tai sitten on olevinaan sellainen, sillä toisaalta kirjoittajat vaativat, että yhteiskunta, se normaalimaailma, junttien ja mänttien valtio tukee yhteisesti, verovaroin, kerätyin ja maksetuin kulttuuria joka marisee.

     Suomessa.

     Marisee.

Se joka etsii vertauksia, löytää vertauksia.

     ”Mitä tehtävää puhujalla olisi, jos ajatus olisi selvä ilman sanoja?”  Aristoteles kysyy P. Saarikosken suomisanoin.

     Aika hyvin kysytty. Paremmin ei osaa.

     Niin kuin ihmetteli v. 772 syntynyt Po Chü-i lukiessaan Laotsea. ”Joka puhuu, ei tiedä; joka tietää, vaikenee”, mietti Po Chü-i Laotsea lukiessa (suom. Pertti Nieminen.)

     Mutta jos Laotse oli niitä jotka tietävät, miksi:

     ”Miksi hän kirjoitti kirjan: viisituhatta sanaa?”

Kirjanoppineet ovat kummallista väkeä.

     Parin päivän päästä kesäpäivä seisahtaa. Illat pimenevät kohta.

     Kohta lumisateet lakkaavat kenties.

     Kohtako tätä olotilaa, välitilaa, jotakin tilaa talvien välissä sanotaan kesäksi?

     Parempi sanoa niin kauan kun sanoja piisaa.

     Minäkin asun välitilassa. Kehä ykkösen ja kolmen välisellä tasangolla. Isojen nelikaistaisten katujen välissä peltojen reunoilla.

     Onko tämä maaseudulle viskattua kaupunkia? Vai maaseudulta yli jäänyttä ja hyljättyä kylää?

     Ei parane nousta korokkeelle.

     Se huimaa, siis jos.

Ollakseen henkevä, pitäisi välttää kliseitä. Tai käyttää niitä niin ettei kukaan tajua asiaa ennen kuulleensa.

     Sanoista pitäisi muotoilla lauseita joissa on ajatus, melkein uusi, melkein oma, melkein siis: Ajatus!

     Ei mitään tällaista:

     ”Onko kyse ekokatastrofin allegoriasta? Vaikka tietoa on, akateemiset arvovaltataistelut, päättäjien egoilu, suurvaltain pikkupoikamainen uhittelu ja kaupalliset näkökohdat estävät järjenkäytön.”

     Sanoi Jani Saxell Parnassossa (numero 3, 2014, 9,80 e).

     Haastatteli Jarkko Tonttia (joka vapaaehtoisesti köyhtyy Kruunuhaassa), kliseitä pöytä täynnä, nauhuri tukkiintumassa itseuhoon.

     Hoh-hoijaa!

     Eikö nämä kliseet jo kuultu sata kertaa? Tuhat, miljoona ja mitä sitten tuleekaan. Tämmöisiäkö kirjailijoita meidän tulisi lukea?

Ollakseen henkevä ei saa olla ihan tosissaan.

     Pitää muistaa nauraa, ainakin itselleen.

     Janne Saarikivi ei muistanut, osannut, viitsinyt.

     Kerätessään kaikki viihdekirjallisuuden ja markkinatalouden ja normaalimaailman kriittiset lausunnot yhteen pakinaan huomaamatta, että ne oli kerätty jo sataan kertaan, jo 60-luvulla ja sittemmin miljoona kertaa.

     Keräsi siis Parnassoon, numeroon 3 vuonna 2014. 9,80 euroa.

     Ai että ihanko Antti Hyryä eikä Dan Brownia pitäisi lukea löytääkseen kielestä merkityksiä?

     Hoh-hoijaa!

     Jos tietäisin, että Saarikivi harrasti itseironiaa, hymyilisin ironialle.

     Pelkään ettei.

Ollakseen henkevä, kannattaa sanoutua irti tavanomaisista ajatuksista.

     Niin kuin Tero Tähtinen väittäessään ettei esseessä tarvitse olla lainkaan ajatuksia eikä filosofiaa eikä mitään todellisuuteen liittyvää, ei referenssiä reaalimaailmaan vaan pelkästään taidemonologia (monologitaidetta), josta lukijan ei pidä (eikä saa) vihastua eikä ryhtyä väittämään vastaan, koska taide-esseessä kirjoittaja operoi ajatuksilla, niin kuin proosan kirjoittaja henkilöillä, mutta ei niin että ajatuksista tulee ottaa kiinni tai että ne jotenkin liittyvät ulkoisen maailmaan taide-esseen ulkopuolella. Otettakoon näin ollen uuskriittinen asento teoksen sisällä, kirjoituksessa ennen kuin se luetaan. Muotoa ennen sisältöä. Taidemuotoa! Muotopuolta, kai.

     Tähtinen, Parnassossa numero 3 tänä vuonna, irtokappale 9,80 e, siis sanoi että essee on kaunokirjallisuutta. Kaunokirjallisuus on jotakin, josta saa olla eri mieltä, mutta sitä ei saa sanoa ääneen, koska kaunokirjailija ei kuvaa todellisuutta vaan synteettistä rakennelmaa, so. kaunokirjallisuutta.

     Puhdasta kuin syntymätön ajatus. Lumi Etelämantereella.  Astianpesukoneessa pesty lautanen. Viattomuus.

     Essee on retorinen kuvio, sanoi Tähtinen. Liioittelun liioittelua – sallittu kirjoittajalle, ei lukijalle. Hänen, lukijan pitää vaieta kun taide-esseen kirjoittaja kärjistää.

     Retoriikka ei kysy eikä vastaa, paitsi itselleen sanomatta sitä. Puhetta ilman ääntä. Lauseita ilman sanoja.

     Olisi ylimielistä, Tähtinen sanoi, edellyttää että esseessä levitetään tietoa jostakin. Nöyrempää on olla levittämättä mitään ja kirjoittaa tietämisen vastakohtaa, siis kirjoittaa ei-tietämisestä. Kirjoittaa ei-tietämistä ollakseni tarkka.

     Kirjoittaa ei-mitään.

     Onko se mahdollista?

     Millaiset sanat selittävät sitä mikä ei ole mitään? Millaisia lauseita syntyy sanoista, jotka eivät merkitse mitään? Miten ei-sanoista rakennetaan kyllä-lause?

     Millainen ei-mikään-maailma on?

     Voiko sen ylipäänsä ilmaista puheessa, lauseisissa sanoissa?

     Taide-esseessä?

     Esseenä?

     Hoh-hoijaa!

Ollakseni henkevä, kesän taipuessa kesään, lumien sulaessa ja heinän kasvaessa vilussa ja viimassa, tein kolme testiä (ks. edellä) päästäkseni selville kuinka henkevästi Parnasso, korokkeelle asetettu hengen virta, kuvastaa tätä hetkeä tätä elämää tätä maisemaa kulttuurissa.

     Kaikesta päätellen testini onnistui.

     Kävi ilmi ettei Parnasso numero 3 vuonna 2014, irtonumero 9,80 e, uskaltanut laskeutua korokkeelta, uskaltanut kysyä niitä kysymyksiä joita ei vielä kysytty vaan vastasi niillä kliseillä, jotka me jo kuulimme aikaisemmin sata kertaa ja noin.

     Parnasso ei läpäissyt testiä, mutta testi saattoi olla sattumanvarainen, puolueellinen, tarkoitusta hakeva.

     Ei kannata masentua.

     Sanoista syntyy lauseita yhtä kaikki.

Juhannusrunoksi ehdotan mietelmää Johann Wolgang von Goetheltä, O. Mannisen suomennoksena:

”Paras viinitarha se taivaan alla,

missä köynnös ois sidottu makkaralla.”

                                                                        Kyösti Salovaara 2014.

Voiko henkevyys jäätyä?
Taide-essee?
Taide?
.de?

Päätä häntää

[tajunta virtaa tajuntana]

Viime viikon maihinnousupakinaa valmistelin viikon. Monta elokuvaa tuli katsotuksi.

     Nyt en valmistele mitään.

     Usko tai älä.

     Älä.

Toissasyksynä hankin kaksi linnunpönttöä espoolaisesta verstaasta.

     Juuri nyt räkättirastas imeskelee kastematoa nurmikolla.

     Kiinnitin pöntöt kahteen pihlajaan.

     Viime kesänä tintit voittivat taistelun ja kirjosieppo jäi nyppimään sulkiaan.

     Tänä keväänä, kenties lämpöisten ilmavirtausten ansiosta kirjosieppo valtasi toisen pöntön. Toinen on tyhjä.

     Ihminen ei tiedä mitä lintu ajattelee.

Kirjosieppo vuokrakämppänsä ovella.
Kuva: Jaakko Salovaara 2014.

On jopa pohdittu, onko evoluutio ihmisen kohdalla päättynyt. Onko ihminen ”valmis”?

    Tiedemiehet ilmeisesti väittävät, että myös ihmisen kohdalla evoluutio jatkuu. Syntyy uudenlaista, valiutuu jonkinlaista.

     Darwinismin julman pelin huomasin viikonloppuna, kun iso harmaalokki seisoi nurmikolla ja sen suussa sätki räkätinpoikanen. Räksytys kuulosti kamalalta vanhempien yrittäessä pelastaa lapsensa.

     Ei onnistunut.

Räkättirastas (turdus pilaris) pesii yhdyskuntina.

     Tämän opin viime vuonna radiosta, kun lintu "lauloi" Ylellä viikon luontoäänenä.

     Räkättiyhdyskunnassa vanhemmat ja viisaammat parit pesivät yhteiskunnan keskellä, nuoremmat reunoilla.

     Nuoremmat linnut puolustavat aggressiivisesti koko yhteiskuntaa. Keskustassa viisaammat linnut pääsevät vähemmällä. Tästä johtuen yhteisön keskellä pesii myös muita pikkulintuja. Ne ovat siellä turvassa petolinnuilta, harakoilta ja variksilta.

     Reunoilla, marginaalissa käydään kovaa taistelua olemassaolosta. Kovapintaisimmat nuorista linnuista ja kenties älykkäimmät selviävät hengissä ja vähitellen pääsevät pesimään keskustaan, turvallisemmille sijoille.

Marginaalissa voi silti olla mukavaa. Kiehtovaa.

     Ainakin jos on uskominen niitä, jotka vannovat kokeellisen proosan nimiin. Kokeellinen proosa on jotakin muuta kuin kokeilematon.

     Muutama päivä sitten Penjami Lehto kirjoitti kokeellisesta proosasta Jäljen ääni -blogissaan. Se häntä yllätyksellisyydessään viehätti, mutta Penjamikin totesi että kokeellinen proosa lienee aina marginaalissa.

     Yhteisön reunalla, siellä missä taistelu käydään?

     Kun ja koska kokeellinen proosa ottaa riskejä ja yrittää olla muuta kuin ihan tavallista, niin se onnistuu tai epäonnistuu, ja Penjami kysyi, että miten tuo epäonnistuminen tai onnistuminen tulkitaan. Tekeekö sen kriitikko? Lukija? Kirjailija itse? Vai Aika?

     Minä vastasin Penjamille kommentilla että Aika. Näillä sanoilla:

Aika.

    Tulkitsee onnistumisen eli epä, niin kuin kaiken muunkin kaunokirjallisuuteen liittyvän, ainakin jos on uskominen Alex Matsonia, ja miksei olisi.

    Onkohan yhtään kokeellista romaania elänyt klassikoksi? Runoja tietysti on koska eivät muutenkaan ole yksiselitteisesti ”mitään” kieltä, tai merkitystä.

    Nooh, tietysti jokainen sanoo että joku Joyce, mutta onko sekään siksi että sitä luettaisiin vai siksi että älypäät haluavat pitää sen imagoa hengissä hintaan mihin hyvänsä? Älypäitä piisaa.

    Kokeellisella romaanilla on sama ongelma kuin standardiviihteellä. Viihde pyrkii olemaan uptodate viestiäkseen nykyhetkestä; silloin se ei oikein elä klassikoksi koska ajat muuttuvat. Kokeellinen proosa taas kieltää nykyhetken ”rakenteet” ja ”sisällöt” joten ironista kyllä sille koituu viihteen kohtalo: ajat muuttuvat ja kokeellisuus ei merkitse ajan kulumisen jälkeen mitään, koska sen kohdetta ei enää ole.

    Tämä kaikki, siis edellä oleva, sanottu ajattelematta yhtään mitään.

     Kommenttini tuli selkärangasta. Sovinnaisesti.

     Tarkemmin jos ajattelee näkee tarkemmin. Silmälaseillakin näkee jos ei muuten. Tai suurennuslasilla. Mikroskoopilla vielä enemmän. Toisaalta kaukoputkella näkee kauemmaksi ja mäen päältä laajemman alueen, koko maiseman.

     Miettimättä sen enempää, uskaltaa kai todeta että kokeellinen proosa yleensä tai useasti kieltää tarinan merkityksen. Kokeellinen ei halua kirjoittaa elämän (tai jonkin muun) kuvausta lineaarisena juttuna, missä seuraus ja syy vuorottelevat, missä tapahtuneen voi peruuttaa historiaansa.

     Näin ollen kokeellinen proosa muistuttaa arkipäivän kokemusta jollakin tasolla, sillä eihän oikea elämä ole yksi tarina. Sattumien leikki ja tragedian uhka perustelevat kokeellisen proosan idean.

     Toisaalta, jälleen, kyllähän arkielämän voi jakaa pieniksi tarinoiksi, siitä lähtien kun päätän mennä kauppaan ja menen ja teen ostokseni ja tulen takaisin. Itse asiassa tarinoiden lumoa hyödynnetään nykyään joka puolella, jopa businessmaailmassa.

     Niinpä tuntuu, että kokeellisen proosan kirjoittajat vähättelevät ihmisen viehtymystä uskoa tarinaan, siihen että kaikella mitä tapahtuu on jokin merkitys, syy ja seuraus, seuraus ja syy.

     Jos tarina puuttuu, ihminen generoi sen.

     Merkitys tehdään koska niin on helpompi elää.

Räkättirastaita emme ole, harmaalokiksi emme halua, joten olkaamme... tarinoita lukevia ihmisiä.

     Räkättirastaan yhteisömallin analogialla selittää monia asioita.

     Sen myös miksi kokeellinen proosa jää marginaaliin.

     Kaikki eivät voi kuitenkaan asua ja elää marginaalissa.

     Päinvastoin.

     Tosin nyt monet toteavat, että digitaalinen universumi erottelee ihmiset samanmielisten joukoiksi, jotka eivät enää välitä tietää mitä toisaalla ajatellaan. Tästä voi sitten ennakoida, että marginaalinen kirjallisuus, esimerkiksi, jää ainoaksi kirjallisuuden ”muodoksi”. Mutta ei kai siitä pidä päätellä, että tarina kuolee kertomisen rakenteena? 

     Ironia on kyllä hulvaton.

     Marshall McLuhan ennusti aikoinaan, että moderni tiedonvälitys muuttaa maailman yhteiseksi kyläksi. Erillisyys muuttuu yhteisyydeksi.

     Nyt siis näyttää käyvän toisin. Yhteisten kulttuurien tilalle tule some-heimojen ja netti-kylien kulttuuri, jossa iso kuva hävitetään. Uusi kylä ei ole paikallinen; uusi globaalisuus ei ole yhteistä. Ei kannata kiivetä mäen päälle, kun mikroskoopilla näkee kaikenlaista kivaa.

     Kiva on kivaa on kivaa – joskus.

     Jos digikylään identifioituva ”some-ihminen” todella putkahtaa evoluutiosta, miten maapallon silloin käy?

Edellisiin ajatuksiin liittyen ja yleistä selitystä janoten, lainaan Harri Kaasalaisen runoa Kapinoitsijalle! (Uuden runon kauneimmat I. Otava 1970.). Se kuulostaa puujalkavitsiltä, kapakkalaskun taakse kirjoitetulta, mutta onko se pelkästään sitä, luetaanpa ääneen:

”Rauhoitu!

             Et sinä voi iskeä yhteiskuntaa

vyön alle.

Yhteiskunnalla on henkselit.”

Joskus kokeellinen proosakin yrittää tuota temppua ja unohtaa henkselit. Viisas räkättirastas asuu keskellä, kaukana reunoista ja vaarasta. Sitä ei saa lentoon vaikka kuinka säikyttelee.

     Kaasalaisen runosta tulee mieleen pari Franz Kafkan mietelmää (Keisarin viesti.).

     Ensin Kafka sanoi, että kun taistelemme maailmaa vastaan, olemme pelkästään maailman ”sekundantteja”.

     Toinen menee näin:

     ”Ketään ei saa puijata, ei myöskään maailmalta sen voittoa.”

     Selväjärkisen kokeellista?

Valon ja pimeyden taistelu alkaa tänään torstaina 12.6 Brasiliassa.

     Vielä emme tiedä mikä taktiikka tällä kertaa on parasta: hyökkääminen vai puolustaminen? Pallo on valoa, puolustaminen ilman palloa on pimeyttä.

     Voi sanoa, että yhteiskuntana Suomi on viime aikoina keskittynyt pimeään peliin. Hyökkäys on unohdettu.

     Mutta molempia tarvitaan, ainakin jalkapallossa.

     TV:stä on tietysti hieman vaikeaa seurata pelin ”pimeää” puolta, koska kamera (ja tapahtumien leikkaus) yleensä seuraa palloa. Siitä syntyy harhakuva, toispuolisen fiktiivinen tarina pelin kulusta. Pallottomien miesten liike jää näkemättä, vaikka sillä on yhtä suuri merkitys pelin kululle kuin pallon kuljettelulla.

     Brasilia, Espanja, Saksa, Argentiina - parhaistako parhaat?

     Belgia, Italia, Ranska, Uruguya – yllättäjiäkö? Vaiko vanha Englanti?

     Jää nähtäväksi!

Espanja votti Euroopan mestaruuden vuonna 2008
Ostin voittopaidan torilta Aurinkorannikolta.
Olin siellä missä tapahtui.
Mutta paidan värit haalistuu.