Salvo Montalbanon viimeinen näytös

 [pari sanaa moraalikritiikistä]

Komisario Montalbanoa esittävä Luca Zingaretti (s. 1961) sarjan
kolmannessa elokuvassa Veden muoto vuonna 2000.
Kuvakaappaus DVD-tallenteelta - RAI, Atlantic Film.

Sarjan viehätys on ollut juuri muuttumattomuudessa… Myös naiskuva on jämähtänyt menneille vuosikymmenille, vaikka suhde Livian kanssa onkin varsin moderni.

- Leena Virtanen: Komisario Montalbano jättää hyvästit, viimeinen rikostapaus on ovela ja kimurantti. Helsingin Sanomat. 10.12.2021.

Olen usein huomannut, että katoliset ja marxilaiset kriitikot ovat tarkkanäköisempiä kuin muut ja heidän arvostelunsa on vähemmän subjektiivista.

- Graham Greene: Pakoteitä. 1980. Suom. Aira Buffa, Tammi, 1982.

Minulla oli kylässä ystävä, maalaistalon poika, nuorempi kuin minä. Itse olin noin kymmenvuotias. Eräänä päivänä näin miten ystäväni oli asettanut kaivon reunalle vadin, kupin, teekannun ja neliön muotoisen peltipurkin ja kaatanut ne kaikki täpötäyteen vettä. Hän katseli niitä keskittyneenä.

    ”Mitä sinä teet?” kysyin. Poika vastasi minulle vastakysymyksellä:

    ”Minkä muotoista vesi on?”

    ”Mutta eihän vesi ole minkään muotoista!” sanoin minä. ”Vesi ottaa sen muodon, mikä sille annetaan.”

- Andrea Camilleri: Veden muoto. 1994. Suom. Helinä Kangas, WSOY, 2003.

Aaa bee cee, kissa kävelee, tikapuita pitkin, taivaaseen.

    No, entä sitten? Kuinka kauas kissa pääsee? Jos maailmankaikkeus laajenee, saavuttaako kissa koskaan taivasta?

    Entä taiteen kritiikki? Pääseekö se koskaan perille? Jos ei pääse, se ei yllätä, sillä eihän taidekaan tavoita tikapuiden viimeistä puolaa. Elämää ei voi kaataa vesilasiin ja siemailla lasia tyhjäksi hyvällä omallatunnolla.

    Liittyvätkö nämä huomiot - kissa, tikapuut, taide ja kriitiikki - jotenkin Ylellä juuri esitettyyn Komisario Montalbano -sarjan viimeiseen tv-juttuun Viimeinen näytös (Il metodo Catalanotti, 2021)? Eivät lainkaan paitsi monessa suhteessa.

    Ryhdyin nimittäin miettimään moraalikritiikon moraalittomuutta. Mietittyäni kolme minuuttia, päädyin siihen ajatukseen, että Graham Greene taisi olla aika lailla väärässä olettaessaan, että moraalikritiikki (esimerkiksi katolinen tai marxilainen) on lähtökohtaisesti objektiivisempaa kuin joku muunlainen kritiikki.

    Jos muunlaista sitten onkaan.

Pakinan alussa lainaamani Leena Virtasen ”arvostelu” viimeisestä Montalbanosta ärsytti veltolla epä-älyllisyydellä. Siitä huolimatta, että 37 osaisen elokuvasarjan viimeinen filmi, Viimeinen näytös, ei ollut laatusarjan parhaimmasta päästä vaan kenties sieltä toisesta.

    Kun arvostelija ottaa umpifeministisen taisteluasennon, tuloksena on yksipuolista, puolisokeaa ja ymmärtämätöntä kritiikkiä. Voiko sitä kutsua edes subjektiiviseksi? Kritiikistä puhumattakaan.

    Sanotaan että pitäisi nähdä metsä puilta.

    Virtanen ei näe eikä ehkä halua edes yrittää.

    Mitä tarkoittaa, että naiskuva on jämähtänyt menneille vuosikymmenille, vaikka Montalbanon vuosikymmeniä kestänyt suhde Liviaan onkin ”moderni”? Olisiko Montalbanon pitänyt Virtasen mielestä mennä sukupuolenvaihtoleikkaukseen tai olemuksestaan heränneenä ilmoittautua kolmannen sukupuolen kaadereihin ollakseen kotoisin 2020-luvulta?

    Virtanen väittää, että sisilialaisen Andrea Camillerin (1925-2019) romaaneihin ja tarinoihin perustuva Montalbano-sarjan viehätys perustuu muuttumattomuuteen, kaiken toistumiseen. Huh, voiko kriitikko olla enempää väärässä? Onko hän katsonut sarjan 37 elokuvaa? Jos on, muistaako hän niistä mitään? Jos muistaa, hänellä on äärimmäisen valikoiva muisti.

    Mutta, en halua olla ankara. Valikoiva muistamattomuus on 2020-luvun kulttuuritrendi. Muistamattomien sumeaan joukkoon livahtaa kätevästi.

En ryhdy mestaroimaan sen enempää kirjojen kuin tv-elokuvien Montalbano-maailmaa.

    Katsoin kuitenkin DVD-tallenteelta pari ensimmäistä Montalbanoa. Eväsvaras (Il ladro di merendino) aloitti sarjan vuonna 1999 ja kolmas filmi Veden muoto (La forma dell’acqua) valmistui seuraavana vuonna.

    Ja alusta pitäen Camillerin/Montalbanon sisilialainen miljöö pongahduttaa esiin maailman muutoksen, joka yllättää yhä uudestaan, vaikka se toistaakin ahneuden, syrjinnän, unelmien ja, pelon, rakkauden, himon ja halun kierrettä. Ensimmäisessä filmissä Montalbano ottaa suojelukseensa tunisialaisen pakolaispojan, jonka vanhemmat ja sukulaiset murhataan rikollisjärjestöjen kamppailussa, johon sekaantuvat myös Italian ja Tunisian tiedustelupalvelut.

    Siirtolaisuus, laiton maahanmuutto, prostituutio ja ihmiskauppa sekä Afrikasta että entisen Neuvostoliiton satelliittimaista ovat toistuvasti Montalbanon tutkimusten kohteena. Näin filmit paljastavat fiktion muodossa viimeisten vuosikymmenten uutisvirran kertoman loputtoman tragedian.

    Sarjan kolmannen tarinan keskiössä on poliittinen korruptio, seksuaalinen väkivalta, homoseksuaalisuus ja transvestismi; ja jälleen Montalbanon suhde ympäröivään elämään on ymmärtävä, ei tuomitseva. Kun elämä saa muotonsa, sitä voi katsoa ja siihen voi osallistua, mutta sitä ei voi kaataa takaisin kaivoon eikä vesilasiin. Sillä on muotonsa eikä se koskaan ole samanlaista kuin äsken, eilen, toissapäivänä.

    Montalbano-sarjan vivahteikasta elämänhenkeä ei pysty luonnehtimaan muutamalla sanalla - eivätkä nuo sanat, jos niihin pystyisikin, kerta kaikkiaan puhuisi muuttumattomuudesta vaan veden pinnan ja sen virtauksien loputtomasta vaihtelusta.

Salvo Montalbano on kulinaristi. Hänellä on kantapöytä kalaravintolassa
Syödessä ei saa puhua vaan keskittyä nauttimaan.
Tässä Zingaretti elokuvassa Viimeinen näytös (2021),
 jonka hän myös ohjasi.
Sarjan muut elokuvat ohjasi Alberto Sironi (1940-2019).
Kuvakaappaus Yle Areenan esityksestä / RAI.

Montalbano ja hänen apulaisensa
"Mimì" (Cesare Bocci) ja Fazio (Peppino Mazzotta).
Viimeinen näytös, kuvakaappaus Yle Areenan esityksestä / RAI.

En osaa sanoa, kuinka paljon Camillerin romaanien huumori on siirtynyt tv-elokuviin. Huumoria niissä joka tapauksessa piisaa.

    Toisinaan tuo huumori on karskia, toisinaan kenties sellaista että vain sisilialainen sen ymmärtää, usein ironiaa tihkuvaa, joskus pelkkiin sanaleikkeihin perustuvaa.

    Elokuvien sisilialainen todellisuus on äärettömän monimutkainen verkosto, missä perheiden, sukujen, järjestöjen, järjestäytyneen rikollisuuden, poliittisten puolueiden, keskenään kilpailevien viranomaisorganisaatioiden ja ties minkälaisten ”heimosysteemien” labyrinteissä itsenäinen ja oman moraalikoodinsa säilyttävä Montalbano pyrkii toimimaan oikeudenmukaisesti mutta myös inhimillisesti.

    Camilleri oli melkein 70 vuotias julkaistessaan ensimmäisen Montalbano-romaanin Veden muoto. Hänellä oli elokuvamiehen, käsikirjoittajan, tv-tuottajan ja teatterimiehen värikäs tausta. Hän kirjoitti runsaassa 20 vuodessa melkein 30 Montalbano-romaania.

    Johtuiko Camillerin omasta iästä vai mistä, mutta Montalbano-jutuissa esiintyy tavan takaa iäkkäitä sivuhenkilöitä, jotka yhteisön sisältä tarkkailevat elämää ja viisaudellaan johdattavat komisario Montalbanon oikeille jäljille tämän selvittäessä monimutkaisia ihmissuhteita ja niihin liittyviä ristiriitoja. Camillerin romaaneissa ja niistä tehdyissä elokuvissa vanhuutta ei väistetä eikä iäkkäitä ihmisiä syrjitä heidän ikänsä vuoksi.

    Tuota on Suomessa vaikea tajuta.

Mitä meidän pitäisi muistaa? Ymmärtää? 

    Mistäpä minä sen tietäisin!

    Leena Virtanen oli täysin hakoteillä väittäessään että Montalbano-sarjan merkitys perustuu muuttumattomuuteen, mutta kaikkihan me lopulta olemme väärässä, sillä tikapuut eivät ylety taivaaseen, vaikka sitä kuinka toivoisi.

    Se täytyy tiedostaa, että kun moraalikritiikki (katolinen, marxilainen, feministinen, etninen, panteistinen jne.) muuttuu moralismiksi, siitä tulee ikään kuin moraalitonta, koska elämän kirjo puristetaan kaksiulotteiseksi näkemykseksi hyvästä ja pahasta. On moraalitonta kieltää ihmisiltä elämän eläminen.

    Mutta mitä konkreettista me kohta muistamme Andrea Camillerista ja poliisimies Salvo Montalbanosta?

    Kirjat ehkä säilyvät. Suomennoksia on tosin alle kymmenen. Camillerin kehuttu italialais-sisilialainen proosa jää tavoittamatta.

    Mutta eihän elokuvistakaan enää julkaista DVD-boxeja. Minulla oleva, vuonna 2010 julkaistu 18 elokuvan kokoelma on vain puolet Montalbano-sarjasta. Joku suoratoistopalvelu näyttää joitakin jaksoja jonkin aikaa ja sitten kaikki katoaa kuin meren kuohuihin putoava joki josta ei jää jälkeä. Et voi itse pelastaa elokuvia hyllyysi eikä niitä sinun puolestasi pelasta kukaan muukaan.

    Tekniikka on hieno juttu. Joskus se kuitenkin tuhoaa omat saavutuksensa.

    Jos tai kun tekniikka edesauttaa menneisyyden unohtamista, mitä tapahtuu ihmisen itseymmärykselle? Hetkeen pitäisi tietysti tarttua, mutta onko sitä olemassa ilman äskeistä?

    Ironisesti carpe diem tuhoaa oman mahdollisuutensa.

Komisario Montalbano: Viimeinen näytös. RAI, 2021.
Kuvakaappaus Yle Areenan esityksestä.

Valon pimeys, pimeän valo

[antagonismin tuolla puolen]

Kyösti Salovaara, 2021.

Teorian mukaan maailmankaikkeus syntyi nyrkin kokoisesta, tiheäksi puristuneesta ja kammottavan kuumasta pisteestä. Oliko piste kolmiulotteinen jää arvailujen varaan. Siihen asti oli pimeää. Sitten saatiin valo.

Big Bang!

Valon mukana syntyi elämä. Ihmisen sanotaan valaistuneen maailmankaikkeuden laajetessa. Järjen valo on kuitenkin filosofiaa, ei kemiaa eikä fysiikkaa. Siksi sitä on vaikea mitata. Usein sen loistetta ei edes huomaa.

 

Selailen paksua kirjaa. Aurinko painuu talon taakse. Sytytän valot. Taivaalla pari kaunista pilvenhattaraa. Sitten onkin pimeä.

    Martti Anhavan kirjoittamassa elämäkerrassa on yli 800 sivua. Niin katosi voitto maailmasta (Otava, 2021) kertoo Paavo Haavikon elämästä kirjailijana ja liikemiehenä, kirjoittajana ja kustantajana.

    Anhava kirjoittaa erinomaisesti. Isänsä poika. Hän on myös pisteliäs, niin kuin Tuomas Anhavakin oli, isänsä. Odottelen oikeaa hetkeä syöksyä Anhavan ja Haavikon maailmaan.

    Mutta nyt huomaan Anhavan lainaavan Haavikon runoa kokoelmasta Lehdet lehtiä, vuodelta 1958. Näin:

    Mistä ääni meissä tulee? Mitä on silmissä?

    Puhe virtaa virtaavassa maailmassa,

    puhe virtaa virtaavassa maailmassa

    ja sinun täytyy itse tietää miltei kaikki.

    Oikeastaan runo ei liity pakinaani. Jos Haavikko olisi kirjoittanut, ”mistä valo meissä tulee?”, niin sitten se liittyisi. Mutta tuli lainatuksi. Sitä paitsi tiedän Haavikkoa lainaamattakin, että valo tulee töpselistä.

Pieni ihminen miettii suuria.

    Mihin pimeää tarvitaan, jos ja kun valo on hyvää ja antaa elämän? Miksi universumin rakenne ei muodostununut sellaiseksi, että kaikki eläisivät koko ajan valon paisteessa ja järjen valon ohjaamina? Jos kaikkialla olisi pelkkää valoa, antagonismit puuttuisivat. Olisi vain sankareita, näkisimme vain hyvää kaikessa eikä roistoille tarvitsisi rakentaa vankiloita - lakimiehet toki menettäisivät työnsä, mutta väistämättömiä mittatappioita tulee, varsinkin silloin kun rapataan.

    Sommiteltiinko alussa pimeys nimenomaan siksi, että erottaisimme hyvän pahasta ja päinvastoin? Oliko tämä alkuaankaan hyvä ”päätös”? Sitä ei kuitenkaan sovi kysyä asiantuntijoilta, sillä he ryhtyvät lukemaan perustuslakia rivien välistä, koska pimeät asiat on kätketty sinne, vain lakimiesten luettavaksi.

    No, jos aina olisi valoisaa, oppisimmeko nukkumaan valossa? Tyhmä kysymys: suomalaisethan nukkuvat valoisina kesäöinä sikeästi kuin entisen talon porsaat. Se on tietysti kummallista, että sama suomalainen väki pysyy valveilla talven pimeinä kuukausina. Tätä mietin enkä osaa edes viitaporsaisiin vedota.

    Täytyy sopeutua siihen mitä on. Ei kannata haaveilla siitä mitä ei ole, ei ainakaan ikuisesta valosta. Hyvästä sapuskasta ja nopeista autoista kannattaa tietysti haaveilla. Ja lämpimistä asunnoista, joissa on töpselinpaikkoja riittävästi.

    Nyt sitten on - tätä kirjoittaessani - täysin pimeää, joten pystyn jatkamaan valon miettimistä.

Kyösti Salovaara, 2021.

Nimittäin, Malagan keskustassa sijaitsee komea kauppakatu komeiden rakennusten välissä. Sen nimi on Calle Marqués de Larios. Kadun varrella on tietysti huippukauppoja huippuvarakkaille ja yksi tai kaksi kahvilaa. Varsinaisesti kansan kahvilat ja baarit ja ravintolat ovat sijoittuneet Larioksen lähelle vanhan kaupungin sokkeloisille kujille, mutta se on toinen juttu.

    Malagan joulukauden juhlavalaistus keskittyy ja huipentuu Calle Marqués de Larioksen ylle. Tänä vuonna jouluvalaistus on satumaisen komea, uskomattoman kaunis, melkeinpä ”rikollisen” kerskailevasti juhlava.

    Lehtitietojen mukaan jouluvalojen budjetti on 1,2 miljoonaa euroa. Siis: 1 200 000 euroa esteettisen kauneuden ja ilon vuoksi!

    Mitä tapahtuisi jos Helsingin kaupunki koristelisi Aleksanterinkadun yli miljoonan euron budjetilla? Jättäisikö yksikään kansalaisryhmä rusikoimatta kaupungin johtoa sanojen ja ivan raipalla? Kuinka monta parempaa rahan ”reikää” kaupungin keskustasta ja laidoilta ja siltä väliltä löytyisikään? Ainakin miljoona ja miljoona tärkeämpää kohdetta kuin valaista ”turhanpäiten” illankolkkoa Helsinkiä.

    Tässä tulee surulliseksi.

    Suomalainen suvaitsee, ainakin sosiaalisen paineen alla, kaiken - jopa hienhajun - mutta ei kauneutta kauneuden vuoksi, ei koristeita koristelun vuoksi, ei iloa pelkästä ilosta, sillä räkänokastakin tulee mies, mutta ei tyhjän naurajasta, niin kuin asiantuntijat Suomessa sanovat. Jos ette usko, lukekaa enemmän. Jos ette jaksa lukea, ottakaa päivän Hesari käteen ja Yle korvaan.

Olen joskus yön pimeinä tunteina miettinyt, miksi ei enää naurata. Onko sitäkin (iloa) siis määrä määrä, niin kuin valoa ja pimeyttäkin on. Ja pessimisti tietää, että aurinko sammuu yhtenä päivinä eikä sen jälkeen sopivaa pistoketta löydy koko talosta, asunnosta puhumattakaan.

    Muuan kolumnisti, jonka nimen unohdin ennen kuin opin sen muistamaan, kirjoitti Hesarissa jokin aika sitten, että Maslowin tarvehierarkiapyramidi on huijausta, ei sentään pyramidihuijaus. Kolumnisti julmisteli tuon opittuaan, että kulttuuri (painetut kirjat ja kuullut, teatteri, jopa räpit ja tripit ynnä arkkitehtuuri joka ryhtyy vastustamaan uuden rakentamista) on aivan yhtä tärkeää kuin asuminen, saunominen ja pizzan popsiminen.

    Oikeastaan uskon kolumnistia. Hän ei kyllä huomannut avaavansa tarpettomien tarpeiden pandoran laatikkoa. Jos kulttuurin tarpettomuutta ei voi perustella Maslowilla, niin ei kannata enää hyökkäillä edes autolla ajavien ressukoiden kimppuun sanomalla, että vain tarpeellinen ja välttämätön autoilu on sallittua ja että Helsingissä sellaista ei olekaan. Jos Maslowin tarvehierarkia on tarpeettomaksi todistettua sosiaalipsykologiaa, niin jokaisen autolla ajavan tarve ajaa autolla on yhtä perusteltua kuin puolukoiden poimiminen käsin ja Mozartin kuunteleminen korvalappustereoilla.

    Mutta edelleen, näin liukkaasti ajatus nyt etenee, myös jouluvalojen vastustaminen on ihan pöhköä, koska niiden tarpeellisuus syntyy siitä, että ne asetellaan ilahduttamaan kanssaihmisiä ja valojen laittajaa itseään. Ilon luominen on siis yhtä tarpeellista kuin koulun rakentaminen, kanttarellien poimiminen kansallispuistossa ja kirpputori Ylä-Malmin torin kulmatalossa.

    Koska suomalaiset pitävät itseään luonnollisena luontoarakastavana luontokansana, joka nauttii valoisista kesäöistä ja pimeistä talvipäivistä, niin eikö ole ihan tavattoman luonnollista ripustella kaikki urbaanit puut ja pensaat täyteen eri värisiä jouluvaloja? Ja voisiko yhä runsaammaksi käyviä mielenterveysongelmia parantaa kauniilla valoilla eikä niinkään mielen perukoita kääntelemällä?

Kyösti Salovaara, 2021.

Vielä muutama sana, sitten ryhdyn katselemaan jouluvaloja.

    Pari päivää sitten espanjalainen kirjailija José Ángel González Sainz sanoi El País-lehden haastattelussa, että modernissa yhteiskunnassa, varsinkin Espanjassa, ihmisiä ei kasvateta kansalaisiksi vaan antagonisteiksi. Kirjailijan mukaan on paljon ihmisiä, jotka rakentavat ajatuksistaan varuskuntia, sotilaslaitoksia muiden ajatuksia vastaan. Tällaisilla ihmisillä on neljä ajatusta. Tyhmä hyökkää aina muiden kimppuun. Monet ihmiset asettautuvat jonkun asian puolelle ennen kuin tietävät siitä mitään, puhumattakaan että yrittäisivät tutkia minkä puolesta ovat valmiita hyökkäilemään toisten kimppuun.

    González Sainz taisi kuvata aika hyvin eri puolilla länsimaita riehuvia wokettajia ja muita mielensä pahoittajia, militantteja ajatuksen lahkolaisia. Miksi maailman valo juuri nyt näyttää samentuvan ja järjen valo himmenevän on arvoitus sinänsä eikä se selviä joulukauden koristevaloja tutkimalla eikä kääntämällä katse toisaalle.

    Suomalainen kirjailija Jarkko Tontti ihmetteli Helsingin Sanomissa vihapuhehysteriaa. Valtioneuvoston kanslia tilasi pari vuotta sitten tutkimuksen, jonka mukaan mm. ”paska” ja ”kyttä” ovat hälyttäviä sanoja. ”Jos tällaiset sanat ovat vihapuhetta, niin sitten koko suomenkielinen kirjallisuus on käytännössä vihapuhetta. Että roviolle vaan”, Tontti sanoi Cambridgessä Annamari Sipilän haastattelemana.

    Ihminen sai valon, sanotaan.

    Osasiko hän pitää siitä huolen?

    Kun aamunkirkas merivalo lankeaa kalastajan troolarin ylle, jokainen tajuaa minkä värisessä maailmassa me elämme. Auringon laskettua olemme kuitenkin ymmällä ja eksyksissä?

    Miksi?

Kyösti Salovaara, 2021.

Kengen kokemus

[essee adventtiajalle]

Kyösti Salovaara, 2019.
Puente romano, roomalainen silta Córdobassa
ylittää Guadalquivir-joen.

Ihmislajin tulevaisuus riippuu ratkaisevasti kahdesta seikasta, nimittäin suhteestamme toinen toiseemme ja suhteestamme ympäröivään maailmaan… Me olemme yksi laji, yksi kansa. Jokainen yksilö koko maapallolla kuuluu lajiin Homo sapiens sapiens, ja ihmiskunnassa näkemämme maantieteelliset muutokset ovat yksinkertaisesti perusaiheen biologisia vivahteita. Ihmisen kyvyt sallivat luoda kulttuuria mitä erilaisimmin ja mitä värikkäimmin tavoin. Eri kulttuurien välisiä useinkin hyvin syviä eroja ei pitäisi nähdä ihmisten välisinä eroina. Sen sijaan pitäisi selittää kulttuurit siksi, mitä ne todella ovat: lopullinen julistus kuulumisesta ihmislajiin. On selviön toistamista, jos politiikkaa sanotaan kansainväliseksi. Kun näin on, siitä seuraa, että jokainen yritys pitkäaikaisen turvallisuuden takaamiseksi voi onnistua vain globaalisen määrätietoisuuden ja tahdon voimin.

-Richard E. Leakey ja Roger Lewin: Ihmisen synty.

Mitä minun ja maailman välissä on?

    Ryhtyessäni tutkimaan tätä yksinkertaista suhdetta pelkään sanaleikkiä, josta en selviä sanoja hiomalla. Silti arvailen, että minun ja maailman välissä on ennen kaikkea sanoja. Kun puhun minusta, käytän minä-sanaa yleisenä subjektina. Kaikkihan me olemme tahoillamme minuja. Sinä, minä, hän ja Hentun Liisa. Vaikka yleistän minut, ideana on tarkastella yhtä minää, yhden minun suhdetta maailmaan. Olen ”minä” myös tämän esseen kirjoittajana.

    Maailmalla tarkoitan ihmisten asuttamaa maapalloa. Ihmisten yksityisiä maailmoja on monta, niin kuin minujakin. On kiehtovaa, että jokaisella minulla on oma maailma, vaikka minujen maailma on yhteinen. Yksilönä minä olen kaikki minussa, mutta epäilen, että minäkin olen vain ”kohta”, johon ulkopuolinen maailma langettaa kotvaksi projektionsa: minä olen osa maailmaa, maailma on myös minua. On selvää, että suhde on tasapuolinen vain narsistisessa mielessä. Maailma lakkaa olemasta kun minä lakkaan. Realisti uskoo, että objektiivinen maailma jatkaa minusta riippumatta.

    Sanotaan: ihminen on tehty unelmistaan. En ole noin romanttinen. Siksi kirjoitan, että minut luodaan sanoista. Vedän rajan minun ja maailman välille, mutta epäonnistun jos sanat loppuvat. Pystynkö keksimään sanoja omille ajatuksille? Vai onko kaikki lainattua, yhteisestä puheesta siepattua.

1. Kuvittelen itseni junaan

Pyrkiessäni pyhään lähden arkipäiväisistä havainnoista. Empiria on kuitenkin vaikeaa, koska syvällinen käsitys modernista maailmasta muodostuu tiedosta eikä välittömästä, konkreettisesta kosketuksesta siihen.

    Kuvittelen itseni junaan. Se ylittää Portugalin ja Espanjan välisen rajasillan Tuin kaupungin kohdalla. Kenties matkustan Santiago de Compostelaan. Sillä ei ole väliä. Vain hetki sillalla merkitsee, minun ja maailman rajassa. Galicialainen rajakaupunki Tui sijaitsee Miño-joen partaalla. Joen - portugaliksi Minhon - eteläisellä rannalla portugalilaisen Valençan linnoitukset vahtivat yhä maisemaa. Ennen tykinkantaman päässä oli vihollinen. Tui on kuitenkin selvinnyt historian melskeistä. Roomalaisten, sveebien, visigoottien ja ranskalaisten lisäksi kaupungin asukkaita ovat kurittaneet myös viikingit, jotka etsiytyivät Altantin myrskyistä rauhallisesti virtaavalle Miño-joelle ja purjehtivat ylävirtaan etsimään rikkauksia. Espanjan sisällissodassa Tui antautui viimeisenä galicialaisena kaupunkina Francon joukoille.

    Jos erehdyin kuvittelemaan tutkielmaa aloittaessani, että minun ja maailman suhde on pelkästään paikallinen, niin nyt tajuan, että suhteemme palautuu myös menneisyyteen. Junan kiitäessä joen yli syöksyn väistämättä historiaan. Miño-joen ylittävä terässilta valmistui vuonna 1884. Yleisesti sillan suunnittelijana pidetään Gustave Eiffeliä, joka muutama vuosi myöhemmin rakensi torninsa Pariisiin. Totuus lienee, että Tuin "eiffelimäisen" sillan suunnitteli espanjalainen Pelayo Mancebo. Pitsirakenteisen sillan alla vihreänsininen joki juoksee kohti Atlantia kuin kaunis koru, kuin timantti jota on hiottu vuosisatoja ja joka aina näyttää uudesti syntyneeltä. Parinkymmenen kilometrin päässä makea virta hukkuu meren tyrskyihin kadotakseen vuorovetten piinaamien rantojen mitättömyyteen.

    Vaikka otaksun, että minun ja maailman raja on minussa - tarkempaa ”paikkaa” määrittelemättä - Miño-jokea ylittäessä on myönnettävä, kuinka havaintojeni tuolla puolen on muiden minujen havainnot; käyttäessäni sanoja havaintojeni ilmaisemiseen, tulen käyttäneeksi muiden esittämiä sanoja, niin omilta kuin ne tuntuvatkin. Huomiostani helpottuneena kirjoitan, että silta on funktionaalista runoutta. Sillalla on arkipäiväinen tarkoitus. Sen pitää ylittää jokin este. Sitä pitkin pääsee joen yli, rotkon taakse, vuorelta toiselle, niemestä niemeen tai järven poikki. Funktionaalisuuden täyttää millainen silta tahansa, ruma tai pelkistetty, kunhan se kestää kulkijan eikä vajoa alta. Kaunis silta pysähdyttää kulkijan. Ihailen ihmisen luomusta. Jokaisella sillalla on myös runollinen puoli. Silta on metafora, filosofinen alusta joka yhdistää naapureita, kulttuureja, erilaisia ajatuksia, kyläkuntia ja heimoja, jotka ennen pelkäsivät toisiaan ja huutelivat joen yli herjauksia luullen olevansa turvassa. Ja sitten oivallus syvältä sielustani: Silta kutsuu ylittämään vaikeudet, synkät virrat, pelottavat kuilut. Joskus sillalle mahtuu monta kulkijaa, toisinaan vain muutama yhtä aikaa. Silloin odotat tyynesti vuoroasi. Kun se tulee astut vakaasti ensimmäisen askeleen ja sitten toisen ja sydämesi valtaa riemu huomatessasi, että sillan toinen pää lähestyy ja mahdottomalta tuntuva kuilu on ylitetty.

Kyösti Salovaara, 2013.
Miño-joen silta yhdistää Espanjan Portugaliin.

2. Maailma alkaa siitä missä minä loppuu

Sitten: pysähdyn sillan keskelle epätietoisena. Tulisiko palata alkuun sanojen tykö vai jatkaa eteenpäin toiselle sillalle, jolloin ”siltaa” valaistaan monipuolisemmin. Välimeren kirkkaassa valossa se ilmentää kokonaisia aikakausia.

    Koska ihminen, tarkennettuna minä, havaitsee maailman sanoina ja kielenä, sanojen ajattomuus viettelee unohtamaan kuinka lyhyt oma kokemukseni on suurien mullistusten ja maailman elämänvaiheiden historiaan verrattuna. Kielen näennäinen ajattomuus eksyttää kuvittelemaan, että Rooman imperiumi tuhoutui muutamassa päivässä tai että Iberian niemimaalla kristityt ja muslimit kävivät jatkuvaa sotaa Espanjan hallitsemisesta 700 vuotta. Eihän mikään sota voi jatkua yhtä mittaisena noin pitkää aikaa. Silta voi olla pitkä, mutta se ei ole mitään verrattuna kymmenien ja satojen sukupolvien kokemukseen. Eikä sieltä, sukupolvien kokemuksesta löydä yhtä minää kertomaan satojen vuosien tapahtumista.

    Olen roomalaisen tien, Via Augustan, varrella Córdobassa. Kirjoitan Andalusiassa sanoja peräkkäin. Ilmaisen ajatuksia lineaarisesti. Maa, meri, tie Cádiziin. Mutta onko maisema muualla kuin ajatuksissani? Millainen Cádizin tie on ilman katsettani, muistikuvaani, mielikuvaani?

    Cádizin tie kulki Roomasta Córdoban kautta Atlantille. Roomalaiset rakensivat sillan Córdobaan Guadalquivir-joen ylitse. Kaupungin he perustivat 156 e.a.a. Maurit kunnostivat roomalaisen sillan myöhemmin 700-luvulla. Nyt kävelen sitä pitkin joen yli ristiriitaiseen monumenttiin, missä aikakaudet kerrostuvat kuin córdobalainen lehtitaikina omena- ja kurpitsatäytettä tihkuen. Käsittämätön monumentti on Moskeija-Katedraali, La Mezquita, kenties neljän jalkapallokentän kokoinen sali Jumalalle. Tuo on vähättelyä. Mutta sen kerrokset, vierekkäiset rukoussalit kertovat miten vaikeaa maisemaa on kuvata täydellisesti, koska et tiedä mitä kokonaisuuden sisällä on. Näet pinnan, mutta et sen alle, et sen läpi ellet ole elänyt toistakin aikaa ja kolmatta. Kysymys on enemmästä kuin kielen rajoista. Aikanaan roomalaiset purjehtivat Atlantilta Guadalquiviria pitkin Córdobaan asti. Nyt harmaahaikaran jalat yltävät pohjaan joen keskellä. Ensin visigootit rakensivat basilikan Guadalquivirin penkereelle. Kun maurit valtasivat Andalusian, basilika muutettiin, rakennettiin uudestaan, moskeijaksi vuoden 756 jälkeen. Sitä laajennettiin vuosien kuluessa useaan otteeseen. Kenties sinne mahtui parhaimmillaan koko Córdoban muslimiyhteisö rukoilemaan. Muslimien temppeli juutalaisten kaupunginosassa - vaikea kuvitella nykyhetkessä! Kristittyjen häädettyä muslimit Andalusiasta moskeijan sisälle rakennettiin katedraali kristittyjen Jumalalle. Mutta miten Jumalan sisään rakennetaan uusi Jumala? En tiedä, enkä ymmärrä mitä sisäkkäiset ”jumalat” tarkoittavat.

    Sanoin että sanat ovat ajattomia, niissä ei ole aikaleimaa, mutta tuo on yksinkertaistus, koska eri aikoina käytetään erilaisia sanoja, ja toisaalta merkitykset muuttuvat auringon laskiessa riittävän monta kertaa. Minun ja maailman välissä on kieleni, mutta enhän minä ole luonut maailmalle sanavarastoa. Yhtä lailla eri kultuurit vaikuttavat toisiinsa hyvässä ja pahassa. Maailma alkaa siitä missä minä loppuu.

    Pysyttelen Andalusiassa täydentääkseni ideani. Otan symbolisia digikuvia Sierra Nevadan rinteiltä, Granadan eteläpuolen las Alpujarrasissa. Näillä main maurit sinnittelivät vielä sata vuotta sen jälkeen, kun kristityt olivat saavuttaneet viimeisenkin voiton Granadassa 1492. Muslimiyhteisöt tunnettiin kyvystä rakentaa kastelujärjestelmiä. He toivat maanviljelyn karuille rinteille, synkkien rotkojen takamaille. Maan ja hengen viljelyä: kulttuuria. Kun muslimit, pakkokäännytetyt "moriskot" häädettiin Alpujarrasista ja korvattiin kristityillä, alueen talous romahti. Kristityt eivät viihtyneet karussa ympäristössä, vaikka arabien mielestä se oli "laidunten maa", kuten Alpujarras-nimi kertoi. Ja 1600-luvun vaihteessa kaikki espanjalaiset muslimit haluttiin karkottaa maasta. Parhaiten se onnistui Valencian seudulla. Siellä talous romahti, kun maata viljelleet moriskot karkotettiin. Keskiluokkainen kristikunta jäi ihmettelemään mistä ruoka tulee.

    Kristittyjen valloitettua Granadan muslimit karkoitettiin vähitellen seudulta, mutta varmuuden vuoksi määrättiin, että jokaiseen Alpujarrasin kylään piti jättää kaksi mauriperhettä, koska vain he osasivat huoltaa kastelujärjestelmää! Tästä huolimatta hieno kastelujärjestelmä tuhoutui 1600-luvulla. Se saatiin kuntoon vasta 1900-luvulla.

    Ajaton kieli paljastaa peittämällä.

    Espanjalaisen "kantaväestön" piti sopeutua roomalaisiin valloittajiin, sitten visigootteihin ja lopulta maureihin, jotka valloittivat Andalusian 700-luvun alkupuolella. Mutta valloittajienkin piti sopeutua paikalliseen elämään. Niinpä kuvatessaan Espanjassa vaikuttaneiden kultuurien väkivaltaista vuorovaikutusta Jason Webster huomauttaa, että ”900-luvun alussa, arabialainen sukuperä oli etnisesti laimentunut monen sukupolven aikana espanjalaisten naisten kanssa solmittujen avioliittojen tuloksena; Abd al-Rahman III, suurin kaikista Espanjaa hallinneista maureista, oli punatukkainen, sinisilmäinen ja mahdollisesti vaaleampi-ihoinen kuin mitä nykyajan espanjalaiset ovat.”

    Muslimivalta levittäytyi Espanjaan Umaijadien dynastian hallitessa Damaskoksen seutuja. Abbasidien dynastia syrjäytti Umaijadien kalifaatin v. 750. Abbasidien imperiumia kesti vuoteen 945. Espanjassa muslimi-imperiumien valta jatkui kuitenkin hiipuen Kolumbuksen Amerikan löytöjen vuosiin saakka. Näin ollen muslimien valtaa kesti heikentyneenäkin Espanjassa satojen vuosien ajan; se ei romahtanut yhdessä yössä. Tavallinen andalusialainen tuskin huomasi kaukaisen Abbasidien dynastian loppua. 700 vuotta on ruohonjuuritasolta katsoen äärettömän pitkä aika.

Kyösti Salovaara, 2015.
Las Alpujarras, "laidunten maa", sijaitsee
Sierran Nevadan etelärinteillä ja laaksoissa.

3. Mitä hyönteisiä nuo ovat?

Palaan kieleen ja sanoihin. Rajanveto maailman kanssa täytyy ratkaista. Vai tuliko se jo ratkaistuksi Galiciassa ja Andalusiassa?

    ”Olemme ehkä olemassa itseämme varten”, kirjoitti amerikkalainen Paul Auster  romaanissaan Lukittu huone, ”ja joskus jopa aavistamme keitä olemme, mutta emme voi koskaan olla aivan varmoja, ja elämän jatkuessa meistä tulee yhä vaikeaselkoisempia itsellemme, entistä tietoisempana omasta hauraudestamme. Kukaan ei voi ylittää itsensä ja toisen välistä rajaa - jo senkin vuoksi ettei kukaan saa selkoa itsestään.”

    Kirjailija, sanankäytön ammattimies sanoo, että kukaan ei voi ylittää itsensä ja toisen välistä rajaa! Silti yritämme sitä jatkuvasti. Kirjoitamme sanoja, jotka kuvastavat itsemme ulkopuolista maailmaa, koska meiltä puuttuu sanoja, joilla voisi kuvata minun sisäistä todellisuutta. Umpirealisti ajattelee, ettei ”sisäistä todellisuutta” olekaan. On vain ulkoinen maailma, johon osallistun elämäni mittaan.

    Behavioristit, kuten Ernest Hemingway, kirjoittivat romaaneissaan ihmisen teoista, eivät ajatuksista tai tunteista. Teot tulivat paljastaneeksi maailman, ihmisen paikan. Ja eikö Aristoteleskin ollut tässä mielessä ”esihemingwayläinen” opastaessaan Runousopissaan kirjoittajia huomaamaan, että ”tragedia ei ole niinkään ihmisten kuin toiminnan ja elämän jäljittelyä, ja elämä on toimintaa: päämäärämme on tehdä jotakin, ei olla jonkinlaisia.”

    ”Miten me olisimme voineet ajatella kuvaavaa kirjallisuutta Saint-Exupéryn ja Hemingwayn jälkeen?” kysyi Jean-Paul Sartre toisen maailmansodan jälkeen suuren kulttuuritörmäyksen raunioilla. ”Meidän täytyy syöstä asiat ja oliot toimintaan: lukijalle ne ovat sitä tiiviimmin olemassa, mitä moninaisempia kosketuskohtia niillä on romaanihenkilöiden kanssa. Antakaa salakuljettajan, tullimiehen, partisaanin ylittää vuoristo, antakaa lentäjän lentää sen yllä ja hetkessä vuoristo nousee esiin näiden toisiinsa liittyneiden tekojen ansiosta, se ponnahtaa ulos kirjastanne kuin vieterin ponnahduttamana.”

    Näin pääsen lähemmäksi kysymystäni: missä on minun ja maailman raja? Mitä minun ja maailman välissä on? Vai onko mitään? Onko edes kieltä, jos sekin on ensi sijassa ulkopuolisen maailman kuvaus?

    Mutta taitaa olla helppohintaista väittää, että on vain tekoja ja kieli, jolla kerron niistä. Ovatko Aristoteles, Hemingway ja Sartre oikeassa nähdessään ihmisen ja yksilön pelkästään tekojen katalysaattorina? Jos ovat, onko mystikkaan taipuva Georges Bataille toisaalla väärässä etsiessään minän ulkopuolista maailmaa selittävän kielen tilalle jotakin ”muuta” kieltä? Sellaisia ”sanoja”, joilla voisi kuvata ihmisen sisäisen kokemuksen, ihmisen sinänsä? ”Hiekka johon hautaamme itsemme ollaksemme näkemättä, on tehty sanoista…”, Bataille kirjoitti.

    Ehkäpä Kengen kokemus on kaivattu silta Hemingwayn ja Bataillen kielimaailmojen välille - minän ja maailman välille. Kenge-niminen baMbuti asui Iturin metsäalueella Kongon altaan seuduilla, niin kuin antropologi Richard E. Leakey ja tiedetoimittaja Roger Lewin kertovat. BaMbutit on alueen kääpiöiden yhteisnimitys. Leakey lainaa amerikkalaista antropologia Colin Turnbullia, joka tutki Kongon altaan baMbutien elämää. BaMbutit viettävät koko elämänsä niin tiheässä metsässä, että eivät juuri koskaan koe pitempää etäisyyttä mihinkään kuin muutama kymmenen metriä heistä itsestään joen tai aukeaman toiselle puolelle. Tämän elämänmuodon perusteella he tulkitsevat kaikkea näkemäänsä ja näkemiensä olentojen ja esineiden mittakaavaa. Näkyvä maailma on puristunut melkein iholle.

    Eräänä päivänä, Leakey kertoo, Turnbull vei Kengen kauas metsän ulkopuolelle Albertin järveen kuvastuvalle vuorelle. ”Siellä Kenge, jonka oli miltei mahdotonta uskoa maailman voivan olla ilman puita, teki klassisen havaintovirheen. Osoittaen useiden kilometrien päässä laiduntavaa puhvelilaumaa hän kysyi: ’Mitä hyönteisiä nuo ovat?’ Turnbull sai kauan miettiä mitä Kenge mahtoi tarkoittaa sanoillaan. Koska puhvelit tuon matkan päästä näyttivät niin pieniltä, Kenge otaksui niiden olevan pieniä, itse asiassa vain hyönteisten kokoisia.”

    Johtopäätöksenä Leakey ja Lewin toteavat, että ”suuremmassa määrin kuin tajuammekaan, me ’näemme’ Kengen tavoin sellaista mitä kokemuksen perusteella osaamme odottaa näkevämme.”

    Modernia ihmistä ympäröi viestien, sanojen ja kuvien tiheikkö, kuin abstrakti Iturin viidakko. Siitä ulos jouduttuaan ei maailmaa eikä minua osaa kuvata. Minä ja kieleni – hah!

Kyösti Salovaara, 2018.
Puente de Alcántara on vanha roomalainen silta
Tajo-joen ylitse Toledossa.

Lähteitä:

Aristoteles: Runousoppi. (Peri poietikês, n. 335 e.a.a.) Suom. Pentti Saarikoski. Otava, 1967 ja 1977.

Paul Auster: Lukittu huone. (The Locked Room, 1987.) Suom. Jukka Jääskeläinen ja Jukka Sirola. Tammi, 1989.

Georges Bataille: Sisäinen kokemus. (L’Expérience intérieure, 1943 ja 1954.) Suom. Viljami Hukka ja Anna Nurminen. Gaudeamus, 2020.

Richard E. Leakey ja Roger Lewin: Ihmisen synty. (Origins, 1977.) Suom. Virve Kajaste ja Antero Manninen. Kirjayhtymä, 1978.

Jean-Paul Sartre: Mitä kirjallisuus on? (Qu’est-ce que la littérature? 1948.) Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Otava, 1967 ja 1976.

Jason Webster: Violencia. Constable, 2019 ja 2020.

Ja

monet Deadline Torstaina pakinat vuosien varrelta.