Kannattaa kannattaa

[aasinsiltoja, omahyväisesti minä]

                                                  Jaakko Salovaara 2014.
Minä ja Marx -
Trier.

Kannattaa kannattaa kirjastoja ja jos ei niitä, niin kirjoja kuitenkin. Kesän mittaan olen jo ehtinyt väittää, että jos porukka ei osta uusia kirjoja, ei pidä kiukutella kirjastojenkaan puolesta.

    Viime viikolla kirjabloggaajat kannattivat nimenomaan kirjastoja idealla, että otetaan omakuva suosikkikirjaston edessä tai siellä päin. Jos minun pitäisi kannattaa jotakin kirjastoa, otattaisin kuvan itsestäni Helsingin keskustakirjaston edestä vastustaakseni sitä, sillä paras tapa turvata kirjastotoimi Helsingissä on jättää tuo kirjasto rakentamatta. Jos keskustakirjasto jätetään rakentamatta, sillä ostetaan helsinkiläisille kirjoja sadan vuoden ajan.

    Mutta miten voi ottaa valokuvan kirjaston edestä jos rakennusta ei vielä ole?

    Tätä pitää miettiä.

Kirjastoja kannattavat sanovat vastustavansa uutta hallitusta, joka tosin ei vielä ole tehnyt mitään, paitsi luvannut että kunnat saavat järjestää palvelunsa niin kuin haluavat.

    Kannattaako siis vastustaa lähidemokratiaa kannattaakseen kirjastoja?

    En osaa sanoa, sillä demokratialla on niin monia muotoja. Entinen valtiomies Paavo Väyrynenkin on turvautumassa kansaan sen jälkeen kun ovet vallan kammareihin ovat häneltä muuten sulkeutuneet. Paavo vaatii, että eurosta pitää liueta (ottamalla myös markka käyttöön) kansaa äänestyttämällä. Väyrystä harmittaa, että Urho Kekkonen kuoli ja Neuvostoliitto hajosi.

    Väyrysen ja monen muun mielestä suomalaisille sopisi paremmin autoritaarinen johto ja kova hierarkia. Viina ja demokratia käyvät haitallisesti suomalaisten päähän.

    Kun suomalaiset innostuvat kansalaisaloitteiden flip-flop demokratiasta, lait säädetään ja kumotaan vuorovuosina eikä "taistelu" pääty lainkaan. Kauan sitten James Madison, yksi Yhdysvaltojen perustajista, kirjoitti että kansanäänestykset johtavat helposti tyranniaan, vähemmistöjen sortamiseen. Lääke tällaista tyranniaa vastaan on edustuksellisuus, vallan hajauttaminen, parlamentarismi.

    Sitäkö siis nyt harjoitellaan? Siitäkö halutaan päästä eroon?

En siis ryntää kirjaston eteen poseeraamaan, mutta omahyväisesti liehittelen tässä pakinassa paria ”suurta” kirjailijaa ja asetun heidän haamujensa varjoon kuvattavaksi.

    Tällaisena kesäpäivänä, kun kirjoitan taas pakinaa villapaitaan ja karvatossuihin varustautuneena, tulee tietysti mieleen kysymys, että miksi kirjailijoita oikeastaan pitäisi ”liehitellä” tai fanittaa. Onko oikeastaan mitään väliä, kuka kirjan on kirjoittanut?

    Pahempi kysymys kuuluu, että ”tekeekö kirjallisuus ja taide meistä parempia ihmisiä?”.

    Mitään kovin hyvää, tieteellistä vastausta tuohon kysymykseen ei löydy. Esimerkkejä riittää molempiin suuntaan; muutamat todella "pahat" ihmiset ovat olleet kaunokirjallisuuden himolukijoita. Mutta taidetta ja kirjoja puolustavat ovat tietysti jyrkästi sitä mieltä, että taide tekee ihmisestä paremman ihmisen – mitä se sitten tarkoittaakaan.

    Aina kun joudun odottelemaan jossain, lääkäriasemalla tai laboratoriossa tai missä tahansa, lueskelen John Careyn teosta What Good Are the Arts?, ja alleviivaan parhaita virkkeitä. Niitä on kertynyt.

    Carey sanoo ettei ole todisteita taiteen ihmeitä tekevästä vaikutuksesta. Eihän kirjoista tai soitosta haittaakaan ole. Hän muistuttaa, että jo Aristoteles uskoi musiikin muokkaavan ihmistä ja nuorta ihmistä parempaan kuosiin. Sielulle musiikki tekee hyvää, Aristoteles ajatteli. Se parantaa ihmisen moraalista laatua. Mutta – ainahan ”mutta” ponnahtaa esiin – musiikin pitää olla oikean sorttista. Kevyt musiikki, varsinkin huilumusiikki oli Aristoteleen mielestä liian kiihottavaa ja jännittävää ja se vetosi työläisiin, orjiin ja lapsiin eikä kohentanut ihmisen moraalista laatua lainkaan.

    Viihteen vastustamisella on pitkä jälki länsimaisessa kulttuurissa.

Jos olen ihan rehellinen, ja miksi en olisi, niin täytyy tunnustaa etten ole koskaan niinkään fanittanut taiteilijoita kuin heidän teoksiaan. Olen aina ihmettelyt kun joku kiihkeästi fanittaa jotakuta laulajaa lauloi tämä sitten millaisia lauluja tahansa. Minusta taiteeseen tulee mennä taideteoksen kautta eikä taiteteoksen tekijän kautta, mutta tämä ajattelutapa saattaa olla silkkaa snobbailua.

    Tässä kohtaa turvaudun Jean-Paul Sartreen joka kirjoitti, että ”meille tekeminen paljastaa olemisen”. Väännän tämän ajatukseksi, että teko on esimerkiksi ”romaani” eikä niinkään sen kirjoittaminen, siis lukijan ja lukijakunnan näkökulmasta. ”Heideggerin mukaan”, Sartre jatkoi, ”vasaran tuntee parhaiten silloin, kun sitä käyttää vasaroimiseen. Ja naulan silloin, kun sen naulaa seinään, ja seinän silloin kun siihen naulaa naulan.”

    Edellisellä kappaleen ”vääristelyllä” yritän perustella, miksi menin Key Westissä Ernest Hemingwayn kotitalon edustalle, mutta en sisälle taloon; samoin kuin että miksi poseerasin Karl Marxin kotitalon edustalla Trierissä ovea taloon avaamatta.

    Kirjailijat ovat kiinnostavia, mutta paljon kiinnostavampaa on se mitä he kirjoittavat. Hemingway ja Marx ovat mielilukemistani, mutta hyvinkin rajallisesti, sillä olen pysytellyt muutaman teoksen parissa. Hemingwayn novellit ovat maailman parasta kirjallisuutta, romaanit eivät ehkä niinkään. Ja Marxissa minua kiehtoo hänen utopiansa ihmisyksilön vapauttamisesta, ei niinkään kollektiivin vapauttamisesta.

                                                                 S.I 2015.
Minä ja Hemingway -
Key West, Florida.

    Jälleenkö snobbailua? Ehkä, ehkäpä ei.

En siis mene Hemingwayn kotiin. Luen mitä hän kirjoitti.

    Hemingwayn pikkuveli kertoi, että Ernest oli todella omalaatuinen ihminen. Hän oli ehdottoman rehellinen sekä tunneperäisesti että esteettisesti, Leicester Hemingway sanoo, mutta toisaalta hän oli samanlainen jumalanlapsi kuin me muutkin, sotkuisten perhepulmien ja omakohtaisten ongelmien riivaama.

    Tuoreessa historiankirjassaan Antony Beevor kirjoittaa Pariisin vapauttamisen jälkeisistä päivistä syksyllä 1944, jolloin sotakirjeenvaihtajan sankarimyyttiä kantava Ernest Hemingway ryyppäsi klaaninsa kanssa Ritz-hotellissa, piiritti Marlene Dietrichiä ja rakasteli tulevan vaimonsa Mary Welshin kanssa. Hemingway löysi jostakin Maryn aviomiehen valokuvan ja kaappasi sen mukaansa hotellihuoneiston toilettiin, heitti sen sinne ja ampui WC:n saksalaisella konepistoolilla tuusannuuskaksi. Ritzin putkimiehiltä meni monta päivää sankarikirjailijan jälkien korjaamiseen.

    Key Westissä Floridassa Hemingway kirjoitti mm. romaanin Kirjava satama. Siinä on kuulevinaan selvänäköistä itsekritiikkiä, kun kirjailija Richard Gordonin vaimo sanoo aviomieheensä kyllästyneenä tälle suorat sanat: ”Jos sinä olisit edes hyvä kirjailija, voisin mahdollisesti kestää kaiken tämän. Mutta olen nähnyt, kuinka katkeroitunut ja kuinka kateellinen sinä olet, kuinka valmis olet vaihtamaan poliittista kantaasi muodin tarpeen mukaan, kuinka mielin kielin olet ihmisille edessä päin ja kuinka valmis olet puhumaan heistä pahaa takana.”

    Ihmisenä Hemingway saattoi (hetkittäin) olla täysi paskiainen, mutta parhaimmillaan hän kirjoitti kuin enkeli. Leicester Hemingwayn kirjassa on kuva, missä Ernest ampuilee kiväärillä Binimin satamalaiturilta meressä uivia haikaloja. Kuvan nähtyään lukija miettii, kuinka paskamainen ihminen saa olla käydäkseen vielä arvostetusta kirjailijasta.

                                                                           S.I 2015.
Minä ja Hemingwayn baari -
Sloppy Joe's Bar Key Westissä.

Ennen loppuhuipennusta, lainaus Karl Marxilta koskien yksilön suhdetta kansantaloustieteeseen.

    En johdattele lukijaa ajattelemaan mitään erityistä tai ajankohtaista. Marx kirjoitti usein hauskan kriittisesti. Niin tässäkin, ihan nautittavaksi asti:

    ”Kansantaloustiede, tämä rikkauden tiede, on näin ollen samalla kieltäymyksen, puutteen, säästämisen tiede ja se menee todellakin niin pitkälle, että säästää ihmisiltä raittiin ilman tai ruumiillisen liikunnan tarpeen. Tämä loistavan teollisuuden tiede on samalla askeesin tiede, ja sen tosi ihanne on askeettinen, mutta hyvin voittoa tuottava kitupiikki, sekä askeettinen, mutta tuottava orja. Sen moraalinen ihanne on työläinen, joka vie osan palkastaan säästökassaan, ja se on löytänyt tälle mielikeksinnölleen jopa orjailevan taiteen: sitä on kuvattu sentimentaalisesti teatterissa. Näin ollen kansantaloustiede, huolimatta maailmallisesta ja hekumallisesta ulkonäöstään, on todella moraalinen tiede. Sen tärkein oppilause on itsekieltäymys, kieltäytyminen elämästä ja kaikista inhimillisistä tarpeista. Mitä vähemmän sinä syöt, juot, ostat kirjoja, käyt teatterissa, tanssiaisissa, ravintolassa, mitä vähemmän sinä ajattelet, rakastat, teorioit, laulat, maalaat, miekkailet jne., sitä enemmän sinä säästät, sitä suuremmaksi tulee sinun aarteesi, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa – sinun pääomasi.”

    Haa, kuinka ihanan anarkistisesti Marx sanoilla miekkailee!

Siis mitä hallitusohjelma sitten sanoo kirjastoista?

    Mikä pelästytti oppositioon päätyneet entiset hallituspuolueet? Miksi nyt piti ryhtyä kiukuttelemaan kirjastojen puolesta?

    Näin siellä sanotaan: ”Kuntien toimintavapauden edistäminen: Säädetään laki, jonka puitteissa kunnat voivat harkintansa mukaan päättää, millä tavalla ne järjestävät laissa lueteltujen lakien mukaisia palveluja.”

    Onko syytä huoleen?

    Jos on, pitääkö kovistella kunnanvaltuutettuja vai kansanedustajia? Jos kunta ”lakkauttaa” kirjaston, kenen vika se on? Kenelle pitää valittaa? Tai jos ei valittaa, niin kannattaisiko joka tapauksessa uskoa demokratiaan ja äänestää myös kunnallisvaaleissa?

    Niin kuin sanoin, haluaisin päästä samaan valokuvaan keskustakirjaston kanssa vastustaakseni sen rakentamista. Kannatan kirjastojen kannattamista vastustamalla makasiiniraunioiden viereen tulevaa palatsia, jossa kirjoja tärkeämpää on tarjota ”ilmainen” ja ”maksuton” - so. 100 000 000 euroa maksava - oleskelutila kirjallisuuteen kyllästyneille.

    100 miljoonalla eurolla saisi hyvin monta kirjaa. Niin monta että huimaa päätä.

    Asiaa pähkäiltyäni keksin miten pääsen samaan valokuvaan tulevan kirjaston kanssa:

                                                                            Kyösti Salovaara 2015.
Minä ja keskustakirjasto -
vastustan sitä kannattaakseni kirjallisuutta!

Lähteitä:

Antony Beevor: Ardennes 1944 – Hitler's Last Gamble. Viking 2015.

John Carey: What Good Are the Arts? Faber and Faber 2006.

Ralf Dahrendorf: Huomisen Eurooppaan. (Reflections on the Revolution in Europe 1990.) Suom. Anna Salo. Kirjayhtymä 1991.

Ernest Hemingway: Kirjava satama. (The Have and Have Not 1937.) Suom. Toini Aaltonen. 6. p. Tammi 1970.

Leicester Hemingway: Veljeni Ernest Hemingway. (My Brother Ernest Hemingway 1962.) Suom. Jouko Linturi. Tammi 1962.

Marx – Engels: Kirjallisuudesta ja taiteesta. Suom. Robert Kolehmainen. Edistys 1974.

Jean-Paul Sartre: Mitä kirjallisuus on? (Qu'est-ce que la littérature 1948.) Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Otava 1967. 

Uljas entinen maailma?

[myötätuulessa vastarannalle]

                                                                                         SALOVAARA 2014.

Sanoilla leikkiminen on hauskaa, koska leikissä ei ole sääntöjä, tai jos on, ne on tarkoitettu rikottavaksi ja lopulta ainoa sääntö on sanan kirjoittaminen ymmärrettäväksi.

    Tällä sivulla on viime viikkoina pohdiskeltu pystyykö kirjallisuus säilyttämään vakintuneen asemansa ihmisten vapaa-ajan käytössä vai häviääkö se vähitellen ”sivistyskamppailun” nykyteknologiaan perustuville viihdemuodoille.

    Nykyihmisen – sanotaan vaikkapa vuoden 1975 jälkeen syntyneen – saattaa olla vaikea ymmärtää mistä puhutaan kun tästä puhutaan. Sanat ovat, mutta ainakin koettuna niiden merkitys puuttuu. Epäilemättä on vaikea kuvitella normaalin kaupunkilaisperheen elämää esimerkiksi vuonna 1958, kun kodissa sähköllä toimi vain hehkulamput, putkiradio ja kenties (parhaassa tapauksessa) pieni sähköhella.

    Aika on illuusio, jota ei tavoita hyppysiinsä.

    Sitä paitsi se kulkee väistämättä vain yhteen suuntaan. ”Myötätuuli myötätuuli / eikö se vienyt myös foinikialaiset”, kirjoitti Paavo Haavikko.

Aika on alati mennyttä tai tulevaa; jos sen kirjoittaa tähän, se meni jo pois, jäljelle jäi vain haileanvärinen yritys. Ajan varjo kaatuu aina eteenpäin tai taaksepäin – samalla tavalla niin kuin Suomen jalkapallomaajuokkueella on tapana kaatua.

    Ja kun ajasta puhutaan, vaikka siitä ei voisikaan puhua, tulee mieleen Erkki Ahosen runo Hyppy vuodelta 1960. Nyt sitä lukiessa tajuaa, että puhutaan (kenties) 1950-luvusta, mutta jotenkin puhe saattaisi olla myös tästä hetkestä, siitä vuosikymmenestä joka juuri meni myötätuulessa vastarannalle.

    ”Te jotka tulette jäljestä”, Ahonen aloitti runonsa.

”Te jotka tulette jäljestä, te jotka

nykyhetken ikuinen aalto

heittää jollekin rannalle,

jotka tallaatte kiinteää maata,

tietäkää: tämä epävarmuuden vuosikymmen

oli viedä voimat.

Perustasta luopuminen, lautta,

uudelle pohjalle ehkä kuljettava

oli jähmettynyt hyppy tyhjyyden yllä.”

    Runo puhuu ajasta, tyhjyydestä joka pitää ylittää. Menneen ja tulevan välissä on seisahtanut hetki kuin valokuva, joka ei ole ihan totta mutta sinne päin. Valokuvan voi toki ottaa aina vaan suuremmalla nopeudella ja kuvitella tavoittavansa ”enemmän totuutta”, sillä mitä pienempiin osiin ajan jakaa, sitä lähemmäksi ”äsken” tulee sitä mitä on ”kohta”, vaikka ne eivät koskaan tavoita toistaan.

    Liian lyyristä! Eikö vaan?

    Pitää käyttää konkreettisempaa kieltä.

Kellastunut lehtileike huhtikuun 26. päivältä vuonna 1958.

    Lehtileikkeen toisella puolella on Rautateiden aikataulu Helsinkiin saapuvista ja sieltä lähtevistä junista. Toisella puolella on lauantain radio-ohjelmat. Televisio-ohjelma puuttuu, koska televisiolähetyksiä ei vielä ollut.

    Radio-ohjelmia on kuunneltavissa vain Yleisradion lähetyksissä. Kaupallisia toimijoita ei ollut. Seuraavassa koko lauantain suomenkielinen ohjelmakartta:

LAUANTAINA 26.4

Yleisohjelma:

7.45-8.00 Aamuhartaus. 9.10 Kouluradio (kansak. I-III l. varten.) Jänis Vemmelsääri seikkailee. 9.45 Säveltuokio. 10.10-10.45 Kouluradio (kansak. V-VIII l. varten) Kuulokuvia kristilllisen seurakuntaelämän alkuajoilta. 11.00-12.00 Aamupäiväkonsertti. 16.00 Perheen nuorimmille. 16.30 Vala. Äänikuvia ja lausuntoja, koonnut Jyrki Vihma. 17.00 Lauantain toivotut levyt. 18.00 Ehtookellot. 18.05 Rajojen takaa. 18.35 Sinikka Koskela laulaa. 18.55 Poikamiestaloutta. 19.00 Sää, iltauutiset ja päivän peili. 19.30 Lastenkamarin iltasoitto. 19.40 Ei muureja vaan siltoja. Sanan ilta Kellokosken ruukin kirkossa. Ohjelman esittelee Heikki Kalima. 20.30 Pohjoismainen perhevisailu. Loppukilpailun yhteislähetys Göteborgista. Suomen edustajana Antero Mannisen perhe. Kuuluttajat: Rolf Kirkvang, Norja; Stig Marvild, Tanska; Folke Olhagen Ruotsi, ja Tauno Rautiainen, Suomi. Selostajana Knud Möller. Ohjelmassa avustavat lisäksi: Alice Babs, Mon-Keys kvartetti, Wardy Tworek sekä Kipparikvartetti. 22.00 Sää ja myöhäisuutiset. 22.10 Leikkikalulaatikko. Epilogi Claude Debussyn balettisarjasta. 22.20 Pohjoismainen perhevisailu jatkuu. 22.50 Myöhäisillan konsertti. 24.00 Maamme.

Ularyhmä I: 15.00 Serenadin tapaan. Glenn Oscar orkestereineen, sekä Eddie Fischer, laulu, säest. Hugo Winterhalter orkestereineen. 15.45-16.00 Maruzella. Ray Colignon soittaa hammondilla sikermän italialaisia sävelmiä. 16.30-17.00 Tauoton äänilevykonsertti.

Rannikkoryhmä: 18.55 Säätiedotus merenkulkijoille, tiedotuksia.

Kaksikieliset asemat (yleisohjelma paitsi): 7.30-7.45 Raamatunluentaa ja rukous....

Ularyhmä II: (ruotsinkielistä ohjelmaa klo 14.10 alkaen aina kello 18.55 asti).

    Näyttää ankealta, karulta, suorastaan ahdistavan niukalta!

    Siltä se myös kuulosti ja silti radiota kuunneltiin paljon, tuli sieltä sitten mitä tahansa.

    Esimerkkipäivämme oli ns. rukouslauntai, jolloin iltakuudesta alkoi ”viihteeltä” kielletty vuorokausi. Se tarkoitti mm. että elokuvateatterit pysyivät kiinni eikä tanssipaikoissa saksofoni soinut. Normaalilauantaina Yleisradio muistaakseni lähetti tanssimusiikkia iltakymmenen jälkeen.

    Radio-ohjelmasta voi päätellä muutamia mielenkiintoisia asioita. Esimerkisi sen että lapset kävivät lauantaina koulua ja aikuiset olivat töissä. Kotiäideille ei kannattanut kovin paljon ohjelmaa lähettää. Ohjelmavirta oli katkonainen, pitkiä taukoja siellä ja täällä.

    Uutislähetysten vähyys pistää silmään. Oli pärjättävä hitaan tiedonvälityksen ehdoilla; sanomalehdillä oli erittäin tärkeä osuus maailman hahmottamisessa. Ja tietysti kirjoilla, kirjallisuudella. Tietääkseen mitä lähellä ja kaukana tapahtuu piti lukea ahkerasti sanoma- ja aikakauslehtiä.

    Tuohon aikaan radiosta tuli paljon erilaisia tietokilpailuja. Ne kuvastivat omalla tavallaan sivistyksen tavoittelua viihteen salapuvussa. Nykymediasta tietokilpailut ovat oikeastaan kadonneet; tilalle ovat astuneet ääliömäiset ”kilpailut”, joissa julkkikset leikkivät ääliöitä tai ovat sitä. Nykymedia ei kaipaa tiedollisia ajanvieteohjelmia, sillä ainahan voi Googlettaa jos tyhmyys alkaa ahdistaa. (Usein se alkaa.)

    Mutta 1950-luvulla viihdettä säännösteltiin, esimerkkipäivänä radiosta kuuli vain muutaman iskelmän. Viihdyttävä ajanviete piti etsiä muualta.

                                                                                                         SALOVAARA 2014.

Olin yksitoistavuotias huhtikuussa 1958.

    Nuoren pojan aika kului kirjoja lukemalla, elokuvissa käyden (joka toinen sunnuntai) ja monenlaista urheilua harrastaen. Jalkapallokentän ja meren vieressä asuvan ei tarvinnut miettiä mitä tehdä, kesät kuluivat puoleksi meressä, puoleksi futiksen parissa. Talvella kentällä pelattiin jääkiekkoa ja kuunneltiin kuinka luistinradan ämyreistä kaikuivat Paul Ankan ja Caterina Valenten iskelmät. Uusimmat iskelmät kuulikin luistinradalla, ei radiosta.

    Kirjallisuudella oli väistämättä suuri merkitys sodan jälkeisessä Suomessa. Kirjoja ei sentään pakotettu lukemaan, vaikka jälkeenpäin tuntuu ihmeelliseltä kuinka moni kirjallisuutta harrasti. Myös elokuvissa käytiin tiheään, siitä huolimatta että maaseutukaupunkiin (tai ylipäänsä Suomeen) uusimmat filmit tulivat aikamoisella viiveellä. Kaiken kaikkiaan kulttuuri ja ajanviete yhdistivät kansalaisia, ja usein se tapahtui Yleisradion säälimättömän kurinalaisten ohjelmien parissa.

    Tuollaisen yhtenäiskulttuurin karua tunnelmaa lienee mahdoton kuvitella nykyhetkestä käsin, ei edes aivoilla ajatellen.

Menneisyys ei tainnut olla kovin uljasta, mutta muutakaan ei ollut valittavissa nykyisyydeksi. Ihminen sopeutuu aikaansa ja hetkeensä ja jälkikäteen onnelliset hetket muistuttavat onnellisista ajoista. Se mikä jää, on jähmettynyt hyppy tyhjyyden yllä.

    Aldous Huxley julkaisi vuonna 1932 dystopian Uljas uusi maailma. Siinä Huxley ennakoi ajankäytön muuttumista mm. tällä tavalla:

    ”Työssä, leikissä – kuudenkymmenen iässä voimamme ja halumme ovat samat kuin seitsemäntoista iässä. Vanhan huonon ajan vanhuksilla oli tapana luopua maailmasta, vetäytyä yksinäisyyteen, turvautua uskontoon, kuluttaa aikaansa lukemalla, ajattelemalla – AJATTELEMALLA!”

….

    ”Nyt - sellaista on kehitys - vanhukset työskentelevät, vanhukset parittelevat, nautinto ei suo vanhuksille aikaa, ei joutilaisuutta, ei hetkeäkään paikallaan istumiseen ja ajattelemiseen – tai jos joskus jostakin onnettomasta sattumasta sellainen ajanhalkeama ammottaisi heidän huviensa yhtenäisessä, tiiviissä aineksessa, on heidän käytettävissään aina SOMAA, ihanaa SOMAA, puoli grammaa viikonlopuksi, kaksi grammaa huvimatkaksi upeilevaan itään, kolme himmeään ikuisuuteen kuussa; josta palattuaan he ovat halkeaman toisella puolella, turvassa jokapäiväisen työn ja huvin vakavalla pohjalla, laukaten tuntokuvasta tuntokuvaan, yhden kimmoisen tytön luota toisen luo, yhdestä sähkömagneettisesta golfkilpailusta...”

Lähteitä:

Erkki Ahonen: Runot. Kustannus Isohärkä 1983.

Paavo Haavikko: Runoja matkalta salmen ylitse. Otava 1973.

Aldous Huxley:Uljas uusi maailma. (Brave New World 1932. Suom. I.H. Orras. Tammi 1944.)

Suomen Sosialidemokraatti 26.4.1958.

                                                                           SALOVAARA 2014.

Minähän sanoin!

[Mustan Joutsenen höyheniä]

                                          SALOVAARA 2015.
Potkukelkkakelien ennustajan ei
tarvitse turvautua Mustaan Joutseneen.

Jälkiviisaus on imelintä historian selittämistä.

    Siksi me turvaudumme siihen usein. Makean nälkää on mahdoton vastustaa.

    Minähän sanoin ettei Kreikka selviä veloistaan, kuulemme Timo Soinin toistavan. Minähän kirjoitin siitä Wall Street Journaliin jo vuonna 2011, hän muistaa muistuttaa. Tai jos kuuntelee Paavo Väyrystä, pitää vain ihmetellä miksi suomalaiset eivät tehneet niin kuin Paavo opasti. Väyrynen ei ole koskaan ollut väärässä.

    Jos Kreikka on ensi maanantaina ulkona eurosta, se ei yllätä ketään. Monella se huipentuu imelään itsekehuun. Minähän sanoin!

    Oliko vuoden 2008 kansainvälinen finanssikriisi oikea yllätys? Oliko se Nassim Talebin kuvailema ”Musta Joutsen”, jota kukaan ei arvannut edeltä, koska ihmisillä on tapana ajella elämän autoa eteenpäin ikään kuin tulevia mutkia peruutuspeilistä katsellen? Entäpä Neuvostoliiton hajoaminen? DDR:n katoaminen? Nokian kännyköiden häviö muille puhelinmerkeille?

    Talebin mukaan negatiiviset ”Mustat Joutsenet” ilmaantuvat äkkiä, yllättäen. Sen sijaan positiiviset ”joutsenet” ilmaantuvat vähitellen, niin ettei niitä huomaa lainkaan ennen kuin mustapukuinen lintu pörhistelee sulkiaan silmiesi edessä. ”Kas kummaa, näinkö radikaalisti maailma muuttui huomaamattani!” sanot ääneen. Kukapa olisi esimerkiksi 60-luvulla osannut ennustaa, että meillä jokaisella on vuonna 2015 mobiili puhelinlaite, jolla voi myös surffailla Internetissä (jota ei olisi kyennyt mitenkään hahmottelemaan mielessään tuolloin), ottaa valokuvia ja suunnistaa voimassa olevan tarkan kartan perusteella mihin sitten haluaakin - teknologian myönteinen Musta Joutsen!

    Mustan Joutsenen tunnusmerkkejä ovat harvinaisuus, äärimmäisyys ja jälkikäteen ennustettavuus (siis ei tulevan ennustaminen). Tuo jälkikäteen ”ennustettavuus” on sitä makeinta itseään, jälkiviisautta.

    Kirjassaan Musta Joutsen, Erittäinen epätodennäköisen vaikutus Taleb siis väittää, että maailmaa hallitsee äärimmäinen ja tuntematon ja erittäin epätodennäköinen – siis epätodennäköinen sen suhteen mitä tiedämme nykyhetkestä ja menneisyydestä ja mitä siitä ajattelemme. Vielä rankempi on Talebin toinen väite: Mustat Joutsenet ovat mahdollisia, koska ”tiedämme” niin paljon, koska meillä on niin paljon faktaa taloudesta ja ihmisten elämästä, ettemme näe lainkaan sääntöjä faktojen yläpuolella ja alapuolella, niiden välissä. Ihminen hukkuu toisin sanoen faktojen tyrskyihin, koska ei tajua etteivät yksittäiset faktat kannattele pinnalla.

    ”Ennen Australian löytämistä Vanhan maailman ihmiset olivat vakuuttuneet, että kaikki joutsenet olivat valkoisia, ja uskomus oli kiistaton, sillä empiiriset todisteet näyttivät vahvistavan sen kertakaikkisesti”, Taleb aloittaa kiehtovan, jos kohta (teoreettisesti) vaikeaselkoisen kirjansa.

Toukokuussa siivosimme viimeisiä tavaroita Museokadulla Sapokan rannalla Kotkassa ja otimme talteen papereita joilla saattaa olla joskus merkitystä, jos ei muuten, niin nostalgisesti kuitenkin.

    Poikani selaili äitini keräämiä sanomalehtiartikkeleita ja sieltä löytyi toukokuussa 2007 Kymen Sanomissa julkaistu kolumnini, jossa kerroin Espanjan ylikuumentuneesta asuntobuumista.

    ”Sinähän ennustit Espanjan pankkikriisiin viisi vuotta etuajassa!” Jaakko huudahti.

    Imelän jälkiviisauden hengessä julkaisen tuon kolumnin tässä nyt uudestaan. Olen päättelemällä ajoittanut sen sunnuntaille 20.5.2007, sillä lehtileike jäi Museokadun roskikseen eikä minulla ole sitä itsellänikään, koska kirjoitin jutun Aurinkorannikolla. Se että saan sen toistetuksi, johtuu tiedostosta jonka lähetin pojalleni espanjalaisesta nettikahvilasta Los Bolichesin kaupunginosassa Fuengirolassa. Nettikahvilan tietokoneessa ei tietenkään ollut skandinaavisia kirjaimia, joten kirjoitin niiden paikalle sovitut erikoismerkit, jotka Jaakko sitten Suomessa editoi ääkkösiksi ja lähetti juttuni eteenpäin Kymen Sanomien päätoimittajalle.

    Pääkirjoitussivulla julkaistu Ylänurkka-kolumni oli tällainen:

"Malmin raitti 16 G, 00700 Helsinki

Malmin raitti on kotikatuni neljättä vuotta. Malmi on kuin pieni kaupunki Helsingissä, ei kovin kaunis mutta elävä.
    Muutama viikko sitten pääkaupunkiseudulle syntyi miljoonas asukas. Helsingin, Vantaan ja Espoon kaupunginjohtajat joivat kakkukahvit vastasyntyneen metropolikansalaisen kätkyen äärellä. Miljoonas asukas tekee alueesta, jota kukaan ei pysty rajaamaan tarkasti, metropolin, suurkaupungin jolla kelpaa kuulemma kilvoitella Euroopan suurkaupunkien kanssa. Kun vastasyntyneen metropolilapsen vanhempia haastateltiin, he kertoivat pian muuttavansa muualle - niin kuin yhä useammat lapsiperheet tekevät.
    Kirjoitan tätä Fuengirolassa, Aurinkorannikolla, itse asiassa toiseen kertaan koska Espanjan posti ei ensimmäistä yritystä pystynyt ajoissa toimittamaan Suomeen. Malmin raitti on kovin kaukana, mutta onko sittenkään.
    Hieman kuin Henrik Tikkasen osoiteromaaneja jäljitelläkseni teen kolmesta perättäisestä kolumnistani trilogian. Paikat paikkoja, nimet nimiä. En halua todistaa erilaisten paikkojen koluamista, vaan sitä, että olinpa missä tahansa, olen samassa paikassa, koska niin yhtä maailma näyttää olevan minussa, siis eurooppalainen ja länsimainen maailma joka tapauksessa.
    Myönnän: ehkä olen kyvytön näkemään yhteisen pinnan läpi syvemmälle.

Sinisen Välimeren rannalla olen lueskellut Giles Tremlettin matkakirjaa Espanjan aaveista, ilmiöistä jotka yhä vaikuttavat modernissa Espanjassa, totalitarismin ja anarkian haamuista joista kansakunta ei näytä pääsevän eroon. Pyrkimykset anarkiaan ja kovaan järjestykseen käyvät Tremlettin mielestä yhä kamppailua espanlaisten sieluissa.
    Tremlett suhtautuu massaturismiin kahtalaisesti. Samalla kun hän moittii Costa del Solin tolkutonta rakennusboomia, jota ilmeisesti on tuettu ja edistetty laittomalla rahalla, hän toisaalta ylistää Pedro Zaragoza Ortsia, jota pidetään Benidormin ja sitä mukaa koko Espanjan massaturismin isänä. Tuskin kukaan Benidormin - Beni Yorkin - hotellipilvenpiirtäjiä katseleva sanoo näkymää kauniiksi, mutta olen Tremlettin kanssa samaa mieltä, että Benidorm on mainettaan viehättävämpi paikka. Miksi muuten viisi miljoonaa turistia matkustaisi sinne vuosittain. Sekin kannattaa huomata, että Benidormin ja muiden turistikaupunkien turisteista huomattava osa on maan omia asukkaita. Tiheästi asutut paikat viehättävät espanjalaisia.
    Massaturismi syntyi lentoliikenteen kehittymisen myötä. Mutta bikinit vaikuttivat siihen yhtä paljon.
    Vuonna 1959 edellä mainittu Benidormin pormestari joutui katolisen kirkon "kiroukseen", koska hän salli bikinit Benidormin hiekkarannoilla. Espanjan massaturismi olisi ehkä kuollut ennen syntymäänsä ellei toimelias Zaragoza olisi hypännyt Vespansa selkään ja ajanut yhdeksän tuntia Madridiin tapamaan Francoa. Diktaattori antoi pormestarille täyden tuen bikiniasiassa ja turismi pääsi valloilleen. Franco ei ollut ihan "paska äijä", vaan liberaali ainakin bikininaisia katsellessaan.

Helsinki yrittää kasvaa metropoliksi suunnitelmallisesti Suomea syöden. Päämäärä on tarkoitus, vaikka kukaan ei pysty kunnolla perustelemaan mitä etua suuruus lopulta tuo. Helsinki on jo nyt suurempi kuin mikään muu Suomessa ja silti juuri Helsingissä jonot julkiseen terveydenhoitoon ovat pitkiä ja puuduttavia. Mitä suuremman suurentaminen enää auttaa?
    Minä kohtaan suuruuden varjopuolet aamuisin kun köröttelen Malmilta Espooseen töihin. Niin leveää tietä eivät insinööritkään osaa rakentaa, että metropolin asukkaat sinne mahtuvat ajelemaan.
    Costa del Solin kasvamista metropoliksi ei ole ehkä suunnitellut kukaan, paitsi grynderit, maanomistajat, kiinteistökauppiaat. He onnistuivat hullussa puuhailussaan, koska Pohjois-Euroopassa aurinko paistaa niukasti jos niinkään paljon.
    Virallisesti Aurinkorannikon asukasmäärä on noin 1,2 miljoonaa, mutta epävirallisesti asukkaita on noin kolme miljoonaa, koska vain pieni osa ulkomaalaisista kirjautuu seudun asukkaiksi. Jos kehitys jatkuu samanlaisena Costa del Sol on kohta Espanjan suurin kaupunki. Toisaalta, Aurinkorannikolla asuu 300 000 englantilaista, joten se on suurempi englantilainen kaupunki kuin Southampton tai Cardiff.
    Massaturismiin kyllästyneillä espanjalaisilla oli tapana "kiukutella", että heistä oli tullut pohjoiseuroopalaisten tarjoilijoita. Nyt Pohjois-Euroopan vauraat harmaat pantterit valloittavat Espanjaa ja tarjoilijoista on tullut ikääntyvien ulkomaalaisten hoivahenkilöstöä!
    Tilanne voi kuitenkin muuttua. Rahallakin on rajansa. El Pais kertoo, että viime vuonna täällä Espanjassa aloitettiin 800 000 uuden asunnon rakentaminen, mutta vain 400 000 uutta asuntoa myytiin samana vuonna. Suurien lukujen maksimointi on riskialtista. Metropolien ytimeen syntyy alueita ja kortteleita joihin rehellisellä rahalla ei enää ole varaa päästä asumaan. Metropolista tulee oman kasvuideansa uhri.
    Tänään Välimeri on tyyni, kaunis ja suloinen. Paseo Maritimolla kulkijat ohittavat toisensa kuin laivat, jotka eivät tiedä toistensa määränpäätä. On monta satamaa, mutta vain yksi elämä." 
         - Kyösti Salovaara, Kymen Sanomat 20.5.2007

Jos Kreikka ”luopuu” (so. pakotetaan luopumaan) eurosta ensi sunnuntaina, se ei ole aidosti Musta Joutsen, koska osaamme arvuutella tätä mahdollisuutta jo nyt. Kreikan umpikuja ei siis ole äärimmäinen ja epätodennäköinen yllätys, monellekaan. Paitsi ehkä niille kreikkalaisille jotka uskoivat Alexis Tsipraksen lupauksiin.

    Kun lukee yllä olevan kolumnini, huomaa välittömästi ettei Espanjan pankkikriisi voinut tulla yllätyksenä kenellekään, sillä miten muuten satunnainen turisti olisi noteeranut tilanteen noin yksikäsitteisesti jo keväällä 2007? Kolumnissa ei ole juuri minkäänlaista ikiomaa oivallusta – olinpahan vain paikan päällä selaillut paikallisia lehtiä ja katsellut lukemattomia rakennustelineitä ja nostureita ja ihmetellyt valmiita taloja, joissa ei näkynyt asukkaita.

    Kesällä 2008 palasin talouskriisiin uudestaan - samalla kun hehkutin Espanjan jalkapallojoukkueen EM-voittoa - Kymen Sanomien kolunnissani Hola! España campeon! (20.7.2008). Kirjoitin nyt jalkapallon ohella mm. pääministeri José Luis Rodríguez Zapateron johtamasta sosialistien puoluekokouksesta: ”Kolmas iso asia Espanjassa on talouskriisi, joka johtunee rakennusbuumin hiljentymisestä. Nyt jo Zapaterokin myönsi kriisin. Silti Aurinkorannikolla rakennetaan yhä valtavasti, ikään kuin rahoituskriisiä ei olisi olemassakaan. Kaikissa rannikon kaupungeissa, Marbellaa lukuunottamatta, asuntojen myyntihinnat ovat kuuden viime kuukauden aikana laskeneet huomattavasti.”

    Espanjan pankkikriisi 2012 ei ilmestynyt tyhjästä Mustan Joutsenen höyhenissä.

    Miksi espanjalaiset eivät tehneet ongelmalle mitään vuonna 2007 tai 2008 tai 2009 jne. on toinen juttu. Ehkä samasta syystä kuin miksi suomalaisiltakin kesti niin pitkään tajuta, että huonot ajat eivät johdukaan (pelkästään) suhdanteista vaan (myös) rakenteista.

    Faktoja toki kerättiin, käänneltiin ja laskettiin, mutta sääntöjä niiden takana ei huomattu tai tajuttu tai uskottu mahdolliseksi.

    Taleb: ”Emme opi spontaanisti, että emme opi, että emme opi. Ongelma liittyy mielemme rakenteeseen: emme opi sääntöjä, vain faktoja ja yksinomaan faktoja... Halveksimme abstraktia ja halveksuntamme on intohimoista.”

Lähteenä:
Nassim Nicholas Taleb: Musta Joutsen – Erittäin epätodennäköisen vaikutus. (The Black Swan, The Impact of the Highly Improbable 2007.) Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita 2007.

_____________________________________________________________________________________________

                                      SALOVAARA 2014.
Osbornen
"musta härkä"   -
jatkuvuuden symboli
Andalusiassa?

Kirjassa rahan runous

[Ennustettu tulevaisuus menneisyyttä]

Kun Karl Marx lainasi Hegeliä, jonka mukaan maailmanhistorian kaikki suuret tapahtumat ja henkilöt esiintyvät kahdesti, Marx täydensi ajatusta humoristisesti sanomalla, että henkilöt esiintyvät yhden kerran murhenäytelmässä ja toisen kerran farssissa.

    Mutta vielä kiehtovampaa on ajatella, että kaikki tapahtuu kolmesti, ja niinhän Marx ja Engels yhteiskunnan dialektisen materialismin prosessin kuvasivat: on teesi, sitä seuraa antiteesi ja lopulta päädytään synteesiin. Sitten kaikki onkin valmista eikä mitään puutu. Tarvitaan vastavoimien kamppailu jotta päästään eteenpäin.

    Tuossa ajatuksessa saattoi olla mukana yhtä paljon romantiikkaa kuin realismia, mutta jokin upea oivallus siinä on, myös tänään.

    Niinpä muokkaan ajatusta häpeilemättä aasinsiltoja rakentaen ja sanon, että aina tarvitaan trilogia - vasta sitten ajatus tai taideteos tulee täydeksi. Ja vaikka tällainen pakina ei ole taideteos eikä ajatus, niin viimeistään trilogiassa sen väri tuntuu ja maku maistuu.

    Tämän torstain pakina siis täydentää viime viikkoisen jutun Pelastaako kirjasto kirjallisuuden ja toissakertaisen pakinan Pikkumaista. Modernismin hengessä pakinatrilogian osat eivät kulje ajan eikä ajatuksen järjestyksessä vaan ihan sikinsokin, niin että nyt palataan kevääseen 1977.

    Menneisyyteen heittäydyttäessä kannattaa muistaa, että kirjoitukset käsittelevät aina tulevaisuutta, vaikka kuinka puhuisivat menneestä maailmasta, sillä kirjoitushetkellä sen julkitulo on jo tulevaa eikä mennyttä, vaikka sanat kuinka yrittävät mennyttä kuvata.

    Kuulostaa hämärältä?

    Aivan oikein, hämärää piisaa.

    Mutta kun nyt lukee keväällä 1977 kirjoittamani arvostelun ruotsalaisen kirjallisuusmiehen ja kustantajan Per I. Gedinin teoksesta Kirja muuttuvassa yhteiskunnassa (1977, ruotsalainen alkuteos Litteraturen i verkligheten 1975) huomaa, että tuolloin sanani olivat selkeitä eikä hämäryydestä pelkoa. Toinen asia on silloinen naiivi uskomukseni, että yhteiskuntaa voi johdatella ”parempaan” suuntaan julkaisemalla laadukasta kirjallisuutta.

    En kuitenkaan ryhdy tulkitsemaan itseäni.

    Seuraava kirjoitus ilmestyi toukokuussa 1977:

Kirjassa rahan runous

Per I. Gedin: Kirja muuttavassa yhteiskunnassa. Suom. Risto Hannula. Tammi, 26 mk.

Kaunokirjallisuuden kustantaminen ei enää kannata. Tuore uutinen kertoo, että kirjakauppias ryhtyy kellokauppiaaksi. Kirjallisuuden ja kulttuurin merkitys vähenee. Kaunokirjallisuus häviää taistelun ihmisten sieluista. Voiton vie tavaran omistamisen ihanuus. Romaani kuolee? Ei kuole, vastaa Per I. Gedin, mutta hyvä, rikas ja monipuolinen kaunokirjallisuus ei pitkän päälle tule julkaistuksi ilman yhteiskunnan voimakasta tukea.

Porvariston romaani

Painetun kaunokirjallisuuden historia, kirjan – niin kuin me sen tunnemme – historia on paljolti kapitalismin ja porvariston kulttuurin historiaa. Kirjaa kustantamisen, kauppaamisen ja kuluttamisen (ostamisen) kohteena ei Gedinin mukaan voi irrottaa yhteiskunnan kehityksestä. Se mikä on, on sitä mitä on yhteiskunnallisen tilanteen ehdoilla ja edellytyksillä.

    Lukeva yleisö syntyi 1700-luvulla porvarillisen vallankumouksen ja kapitalismin syntymisen myötä. Tapahtui kaupungistuminen, ihminen repäistiin irti turpeesta, syntyi vapaa-ajan käsite.

    1800-luvulla luotiin kulttuurin markkinat. Kirjasta tuli kaupankäynnin kohde, tavara. Kirjojen kirjoittamisesta tuli ammatti. Syntyi porvariston romaani. Sekä kirjailija että hänen lukijansa olivat yhtä. Kirjallisuuden ja kulttuurin harrastaminen oli arvokasta, eliitti kerskaili sillä. Kaunokirjallisuus kannatti. ”Proosassa on rahan runous. Kirjoittakaa proosaa!”

Romaanin häviö

1970-luvulla tapahtui Ruotsissa yht'äkkiä ns. kustantamokriisi. Kaunokirjallisuuden kustantaminen ei enää kannattanut, ”arvokirjallisuuden ” kustantajat joutuivat vaikeuksiin kun taas viihdekirjallisuuteen ja kioskikirjallisuuteen keskittyvillä kustantamoilla pyyhki hyvin.

    Kirjojen hinnat olivat edeltävinä vuosina nousseet huimasti yli muun hintatason nousun. Oltiin saavuttu tilanteeseen, jossa kaunokirjallisuus on joko suurta tai kuollutta.

    Tämä kaikki oli, Gedinin mukaan, seurausta toisaalta yhteiskunnan muutoksesta porvarillisesta kapitalismista korporatiiviseksi joukkoyhteiskunnaksi ja toisaalta kirjoja kustantavien liikeyrityksien ”sopeutumisesta” markkinatalouden lakeihin.

    Yhtenäinen lukijakunta on hajonnut. Kulttuurilla ei ole suurille joukoille sitä merkitystä joka sillä ennen oli pienelle eliitille. Aineellisen hyvinvoinnin kasvu ei olekaan kasvattanut henkistä hyvinvointia, ts. ei olekaan tapahtunut kulttuuritarpeiden ja vaatimusten lisääntymistä.

    Tuotantokustannukset ovat nousseet mutta painokset tuskin nimeksikään. (Avonaiseksi jää miksi kirjapainoteollisuuden tuottavuuden kasvu ei ole koitunut kirjallisuuden hyväksi.) Kustantajien on subventoitava ”arvokirjallisuutta” kokonaan muunlaisella tuotannolla (tietokirjat, osamaksuteokset, oppikirjat) tai hyvin myyvällä, varmalla viihdekirjallisuudella.

    ”Arvokirjallisuuden” pieni lukijakunta eriytyy viihdekirjallisuuden suuresta lukijakunnasta. Kirjailijalla ei oikeastaan ole enää lukijakuntaa, on vain lukijoita. Kirjan tarkoitus on hämärtynyt. Yhä harvemmin kirjan ostaminen ja lukeminen on aktiivinen teko.

Kulttuurin kriisi

Jos Gedinin kuva kaunokirjallisuuden katoavasta merkityksestä on oikein piirretty, voidaan puhua koko kulttuurin kriisistä. Ja tämän kriisin Gedin lupaa jokaiselle kehittyvälle palveluyhteiskunnalle; ennemmin tai myöhemmin.

    Näemme kuinka kirjan ostamisessa on meilläkin tapahtunut siirtymistä eräänlaiseen pakko-ostamiseen. Kirja ostetaan kirjakerhon kautta tai sitten se ostetaan lahjaksi jouluna jne. Kirjan ostajalla ei juuri koskaan tunnu olevan spontaania tarvetta kirjan ostamiseen. Kirja ei ole välttämättömyys, tärkeä elämällemme, olemassaolollemme.

    Kirjallisuuden ikä lyhenee. Jopa klassikot myydään loppuun, kuoletetaan nopeasti alennusmyynneissä. ”Keskivälin” ulkomaista kirjallisuutta suomennetaan sattumanvaraisesti. Epävarma kirjallisuus jää tulematta markkinoille.

    Kirjojen mainostaminen keskittyy muutamaan suurlehteen. (Suomalainen kustantaja uskoo pelastavansa jos ei kirjallisuutta niin ainakin liikeyrityksensä keskittämällä mainostamisen Helsingin Sanomiin.) Näin joudutaan jälleen uudenlaiseen pakko-ostamiseen. Kirjan tarpeellisuus, kulttuurin tarve, on siirretty lukijan (ostajan) ulkopuolelle ja jälleen vähennetään kulttuurin merkitystä. Kaiken lisäksi joudutetaan sananvapauden kaventumista. Pitkällä aikavälillä takaisinsyöttönä on taas osaltaan kulttuurin merkityksen väheneminen.

    Kuten todettiin, romaani syntyi kaupunkikulttuurin mukana. Irvokas paradoksi on, että suomalainen nykyromaani yhä repii aiheensa agraarimiljööstä eikä siitä ympäristöstä jonka elimellisenä hedelmänä se syntyi. Myös kirjailijat saattavat vähentää oman välineensä merkitystä yhteiskunnalle, lukijoille.

Kirjan tulevaisuus

Jos Gediniä on uskominen, ei kirjan, romaanin tulevaisuus näytä hyvältä. Ei ainakaan jos romaanilla mielestämme on ulkoista viihdyttämistapahtumaa suurempi arvo.

    Kirjallisuuden, sen enempää kuin kulttuurinkaan tulevaisuus ei ole turvattu liiketaloudellisesti toimivassa järjestelmässä. Toisaalta kustantajia on turha syyttää silloin, kun yhteiskunnassa ei enää tunnu olevan aitoa kulttuurin tai kirjallisuuden nälkää.

    Yhteiskunta voi siis turvata kirjallisuuden tulevaisuuden, mutta kysymys ei ole pelkästään rahasta. Kysymys on koko yhteiskunnasta, sen kyvystä suuntautua johonkin parempaan, laadullisesti korkeampaan kehitysvaiheeseen. Siinä yhteiskunnassa joka harjoittaa kulttuuria terveesti, ei kulttuuri tai kirjallisuus voi olla jotakin harmitonta jolle perinteiden velvoittamana annetaan markka silloin, toinen tällöin.

    Vapaamielisyys ei saa olla välinpitämättömyyttä. Kaunokirjallisuus elää vain, jos se on tarpeellista, jos se on välttämätöntä. Vai mikä sitten on välttämätöntä? Ja Sartre:

    ”Tietenkään tämä kaikki ei ole mitenkään tärkeää: maailma voi varsin hyvin selviytyä ilman kirjallisuutta. Mutta ilman ihmistä se voi selviytyä vielä helpommin.”

       -KYÖSTI SALOVAARA (Suomen Sosialidemokraatti 21.5.1977)

Kirjoituksesta ilmenee, että nielin Per Gedinin kattaman pöydän antimet melkeinpä pureskelematta. Ihmettelen nyt etten lainkaan puuttunut Gedinin kaltaisten eliittiajattelijoiden nuivaan suhtautumiseen viihdekirjallisuutta kohtaan. En kysynyt miksi viihde oli kustantajan mielestä jotakin pahaa jo sellaisenaan.

    Gedin oli, niin kaikki ennustajat ovat, osittain oikeassa ja osittain väärässä. Tulevaisuuden ennustaminen on tiettävästi vaikeaa puuhaa. Semminkin kun tulevaisuus käyttäytyy eri tavalla kuin ennustaja kuvittelee sen käyttäytyvän. Jos Gedin olisi arvannut henkilökohtaisten tietokoneiden läpimurron, kännyköiden ja älyvehkeiden syntymisen, jos hän olisi ”nähnyt” Internetin ihmemaailmaan, niin... jos!
    Luin äsken, tätä pakinaa editoidessani, El Pais -lehdestä että Espanjassa kirjallisuuden myynti on laskenut viidessä vuodessa 30 % ja mikä kummallisinta, nimenomaan viihteenä luettavan kaunokirjallisuuden. Vai onko se kummallista? Eikö Juha Seppälän analyysi ennustanut juuri tällaista kehitystä? Viime vuonna dekkareiden myynti laski Espanjassa 13 %, scifin ja kauhun 19% ja romanttisen viihteen 34 %. 

    Mutta vaikka Gedin ei arvannut teknologisen kehityksen tuomia uusia viihtymisen markkinoita, monet hänen argumentinsa elävät yhä tämän päivän keskusteluissa; jos eivät sellaisenaan, niin hieman modifioituina kuitenkin.

    Koska arvostelussani ei lainattu suoraan Gedinin ilmaisemaa ajatusta sivistyksen ja populaarin kirjallisuuden kiertokulusta, laitetaan tähän loppuun hänen näkemyksensä ilman tulkintaa ja arvottamista:

    ”Kirjallisten kirjailijoiden ja kirjallisen kirjan asema yhteiskunnassa on parhaiten yhdistettävissä Escarpitin teoriaan kahdesta kiertokulusta: sivistyksen kiertokulku jakaa kirjallisuutta siitä aktiivisesti kiinnostuneille henkilöille, usein intellektuaaleille ja koulutetuille, joiden sosiaaliluokkaa ei kuitenkaan enää ole rajoitettu vaan yhteisen kiinnostuksen määrittelemä, populaari kiertokulku taas suuntaa kirjallisuutensa ja jakelukoneistonsa niille jotka ovat tottumattomia lukemaan sekä niille, joiden elin- ja työolojensa vuoksi on vaikeata lukea kirjoja. (Käsite 'sivistyksen kiertokulku' on epäonnistuneesti valittu. Termin pitäisi kuulua pikemminkin 'erikoistuneisuuden kiertokulku' juuri siksi, että kysymyksessä ei ole tietty sosiaaliluokka vaan pieni erityiskiinnostuneiden ryhmä.)

…

    Joukkoyhteiskunnassa on mekanismeja jotka suosivat populaaria kiertokulkua ja joita on vaikea vastustaa – automatiikka, yksinkertaistaminen, passiivisuus, joukkoviestimien vaikutus ja sen seurauksena usein halpa hinta. Vastassa on sivistyksen kiertokulun kielteinen kehä, joka on täysin riippuvainen huonosti toimivasta markkinataloudesta.”