Rivit, rivien välit

[lukemisen opettelua]

                                                                                                   Jaakko Salovaara, 2016.

Elämmekö synkkiä aikoja?

    Ehkä, ehkäpä.

    Kansantalous piiputtaa. Työttömyys lisääntyy. Vienti ei vedä. Velka kasvaa vaikka valot sammuvat. Koululaiset välttelevät luonnontieteitä; kiva on kivempaa kuin matikka. Kohta lekurit ja insinöörit pitää tuoda ulkomailta.

    Kaiken lisäksi uuden Tuntemattoman sotilaan näyttelijät tulevat höyhenenkevyistä viihdeohjelmista. Ikään kuin pelleileminen määrittelisi Väinö Linnan sotaromaanin vuodessa 2016. Niinkin voi olla, että synkkinä aikoina pelataan varman päälle.

    Minä en pelaisi, mutta minulta ei kysytä.

    Sitä paitsi kevätsää on koleaa.

Synkkinä aikoina – lauletaanko silloinkin?

    Kysyi Bert Brecht.

    ”Silloinkin lauletaan, synkistä ajoista.”

    Vastasi Bert Brechtille. Kun itse vastaa kysymäänsä, ei synny väärinkäsityksiä. Täytyy olla oikeassa.

    Mutta oliko Brecht oikeassa? Eikö lamaan kuulu mieluummin pirteä viihde kuin synkät laulut?

    Miten laman säkeet luetaan? Mitä ne kertovat? Mitä rivien välistä löytyy?

    Koleassa keväässä punarinta päästelee nokastaan helmeilevän laulun kuin elämä alkaisi nyt. Sen kirkas ääni peittää mustarastaan alakuloisen soinnuttelun. Punarinta ei ole kuullut synkistä ajoista.

    Tai ei välitä.

    Kaadan astiaan vettä, jotta laulajan kurkku ei kuivuisi.

Edelleen Brechtiä.

    Hän kirjoitti, että puu kertoo miksei kantanut hedelmää, ja että runoilija kertoo miksi säkeistä tuli huonot. Brecht sanoi, että kenraali kertoo miksi sota hävittiin.

    Osaatko sinä lukea puun tarinan? Sen miksi hedelmät puuttuvat.

    Minä en.

    Oletko tavannut runoilijan, joka kertoi miksi säkeistä tuli huonoja?

    Minä en.

    Luitko kenraalista, joka kertoi miksi sota hävittiin?

    Minä en.

    Pitäisi ilmeisesti osata lukea rivien välejä – niin kuin piru Raamattua.

                                                                                                   Jaakko Salovaara, 2016.

Ihmisiä on monenlaisia, laihoja ja lihavia, lyhyitä ja pitkiä. Ja siltä väliltä, enimmäkseen. Laumojakin on monenlaisia, kaiken kokoisia.

    Tilastoissa kaikki asettuu Gaussin käyrälle, keskimäärä voittaa. Keskelle keräännytään, laidoille paetaan.

    Edelliseen vedoten luulen, että hyvin hyviä ihmisiä on aika vähän, niin myös oikein pahoja. Keskimäärin ihmiset ovat konformisteja, opportunisteja, kompromissiin taipuvaisia. Jonkinverran hyviä ja lievästi pahoja mattimeikäläisiä piisaa.

    Me haluamme kuulua laumaan; me pyydämme että lauma hyväksyy meidät. Laumansa valinnut tietää millä äänellä puhua. Tietysti joku soutaa vastavirtaan, kunnes airot katkeavat tai virta kuivuu.

    Kun se kuivuu, vene karahtaa soraan, ei liiku.

    En tiedä onko kunniallisempaa soutaa vastavirtaan kuin tunnustaa kuuluvansa laumaan. Molempia kokeillaan.

    Lukemaan opettelu tarkoittaa, että perimmäisen yrittää erottaa muodikkaasta.

    Tämä tuli mieleen, kun luin Helsingin Sanomista Leena Virtasen arvioinnin (12.4) uudesta tanskalaisarjasta Petos. Sarjahan käsittelee tuulivoimayhtiötä ja sen liepeille rakentuvaa talousrikollisuutta.

    Leena Virtanen ei pystynyt ymmärtämään ajatusta, että ”uusiutuvan energian taustalta löytyy yhtä rumaa valtapeliä ja rahanhimoa kuin mistä tahansa yritysmaailmasta”. Niinpä Virtanen totesi, että sarjan juoni on ”huuhaata”.

    Konformistinen humanismi on kamalan ikävystyttävää. Hyvän tarkoituksen hukkaamista, älyn väärinkäyttöä.

    Rivien välistä saattoi lukea Leena Virtasen naiivin ja mustavalkoisen käsityksen todellisuudesta. Häneltä meni puurot ja vellit sekaisin, niin kuin on tapana sanoa, vaikka en ole koskaan ymmärtänyt miksi puuron ja vellin sekoittaminen olisi kohtalokasta. En pidä puurosta yhtään enempää kuin vellistä.

     Virtanen halusi ilmoittautua älymystö-humanistien pikkulaumaan. Se on hyväksyttävää. Mutta ei mielenkiintoista.

     Askeleiden ääni.

Synkkinäkin aikoina lauletaan iloisia lauluja.

     Eihän punarinta voi olla väärässä.

     Lehdet ovat täynnä automainoksia. Se kauppa vetää. Jos ajat olisivat ihan synkät, kuka ostaisi uuden auton? Ei kukaan, mutta monet ostavat. Johtopäätös...?

     Silloin kun keskustelu on ääripäissä, laumaan kuulumisen ”julistaminen” käy vaikeaksi tai ainakin yhdentekeväksi, sillä ketäpä kiinnostaa tavallinen, se mikä on arkipäiväistä ja tuttua.

    Jukka Petäjä muistutti Hesarissa (17.4), että suomalaiset ovat aina olleet vihaisia, ärtyisiä ja katkeria: "...vihapuheella, kaksinaismoralismilla, herravihalla ja vieraan pelolla on pitkät perinteet Suomessa". Nyt sosiaalinen media antaa perikansalliselle katkeruudelle väylän purkautua muiden nähtäväksi ja kuultavaksi.

     Vanhat ämmät pilkkasivat äänekkäästi kotipihalla minuakin, kun olin pikkupoikana punapäinen ja vasenkätinen. Ei puuttunut Urho Kekkonen asiaan. Kostoksi minä lauloin kaverien kanssa (käsi kädessä marssien) Koulukadulla: ”Hei Mamboo, tehkäämme Kekkosesta luurankoo!” Ne olivat yleislakon aikoja, Kekkosen valtakausi alullaan.

    Mutta, eihän suomalainen ensi kertaa huutele hävyttömyyksiä joen toiselta rannalta toiselle suomalaiselle.

     Niinpä yllätyin kun kokenut taloustoimittaja kertoi Suomen Kuvalehdessä (15.4) kuinka mahtava kokemus oli käydä pääsiäislauantaina hypermarketissa. Kustaa Hulkko kirjoitti kokemuksesta häikäistyneenä, että pääsiäislauantaina Kannelmäen Prisma ”tuottaa vavahduttavan elämyksen kuluttajalle, joka vierailee tässä ostosparatiisissa ensi kertaa.”

     Onko mahdollista ettei Hulkko ole koskaan käynyt hypermarketissa, vaikka on pitkään kirjoittanut taloudesta ja talouselämästä? Jos on, mitä rivien välit kertovat? Toimittajista ja talouspuheesta?

    Äimän käkenä Hulkko jatkoi:

    ”Kaaren Prisma on antanut olutvalikoimalleen ainakin sata metriä hyllytilaa. Kotimaisten Koffien, Kukkojen ja Sandelsien lisäksi valikoimassa on kymmeniä ulkomaisia merkkejä: London Pride, Warsteiner, Lasso, Brewer's, Claro, Adams, San Miguel, mitä vain.”

    Synkkinäkin aikoina valo pilkahtaa – hypermarketin käytävältä ja auton tuulilasista.

Laumassa erilaisuus muuttuu tavallisuudeksi.

     Sellaistahan tilastotiede on.

     Ja jos olet kulkenut aina lauman reunalla, kintereillä tai vähän edellä, kannattaa joskus vierailla lauman sisällä. Siellä yllättyy – niin kuin kävi Kustaa Hulkolle. Lukemisen opettelu alkaa ennakkoluulojen kitkemisellä. Hulkko osoitti mallioppilaan taitoja. Leena Virtasella lienee pitkä tie takaisin pääjoukkoon.

     Kaikkea ei tarvitse uskoa mitä lukee.

     Kaikkea lukemaansa ei pidä sovittaa tukemaan ennakkoluulojaan.

     Ennakkoluuloista kannattaa luopua viimeistään silloin kun faktat osoittavat toiseen suuntaan; silloin kun huomaa luulemalla navigoineensa umpikujaan.

     Rehellisesti täytyy tunnustaa, että ennakkoluuloista on vaikeampi luopua kuin vaikkapa makkaran syömisestä ja sekin on vaikeaa.

Pessimistinen optimisti, optimistinen pessimisti lukee kiinalaisen runoilijan säkeitä.

    Ahdistuksen iltamyöhä.

    Po Chü-i, virkamies ja runoilija kirjoitti kauan sitten, yli tuhat vuotta sitten kirjoitti ja sanat kiertyvät tähän nyt, kuin tänään kirjoitettuina, tänään ajateltuna, Pertti Niemisen suomentamana:

           Seisoskelen pihallani kaiket päivät iltamyöhään asti,

           lampun alla on sitten aikaa istuksia päivänkoittoon.

           En osaa kertoa tunteistani, ja kuka minua ymmärtäisi?

           Tämän tästä huokaan ääneen.

                                                                                                   Jaakko Salovaara, 2016.

Punainen kuin

[ferrari]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.

Joskus sanat pakenevat etsijää; ikään kuin niille ei olisi käyttöä.

    Tuliko kaikki sanotuksi? Kirjoitetuksi?

    Koska sanoja tarvitaan ajatuksen ilmaisemiseen, eikä vain ilmaisemiseen vaan itse ajatteluun, herää epämiellyttävä kysymys: tuliko kaikki ajatelluksi?

    Varsinkin verbit välttelevät sanan-etsijää. Kertooko sekin staattisesta olotilasta? Pitäisi juosta mutta polvi ei nouse eikä hengästyminen kiehdo. Oleminen ei ilmaise juuri mitään, vaikka se olisi kuinka eksistentiaalista.

    Philip Roth analysoi kerran romaaninsa Miehen muotokuva sankaria Peter Tarnopolia, jolle oman itsensä ”esittäminen” tai ”kuvaaminen” on kaikkein ongelmallisinta. Roth sanoi, että romaanin Tarnopol yrittää tajuta itsensä oikeilla sanoilla, kun tämä aikaisemmin yritti määritellä itsensä oikeilla teoilla.

    Usein sanotaan, että vain teot merkitsevät. Olisi virkistävää ajatella, että sanat ovat tekoja tärkeämpiä, mutta niin ei kannata väittää, sillä pelkistä sanoista ei synny mitään – paitsi romaaneja, novelleja ja keskinkertaisia pakinoita.

    Mutta onko tekojakaan, jos niitä ei määritellä sanoilla?

    Ja: onko sanoja jos teot puuttuvat?

Lause ei ole mikään sekoitus, kirjoitti Ludwig Wittgenstein. Niin kuin ei ole musiikillinen teemakaan sävelten sekoitus. ”Lause on artikuloitu.”

    Jos lause koostuu sanoista – eikä se kai mistään muusta koostukaan – ja sanat kirjaimista, niin Wittgensteinin hengessä voinee jatkaa, että sana ei ole mikään kirjaimien sekoitus.

    Tekisi mieli jakaa kirjain vielä pienempiin osiin, mutta sen voi tehdä oikeastaan vain paperilla (saksilla) tai äänipöydässä. 

    Sanalla on merkitys, kun taas kirjaimella on ääni, tai sillä on monta ääntä, puhujasta riippuen. Kun kirjaimen lukee sanassa, niin sen ääni pitää kuvitella omassa päässään, ja silloin kaikki kirjaimet kuulostavat samanäänisiltä vaikka sanoilla on eri merkitys.

    Kummallista!

    Kirjaimella ei ole väriä ja vaikka sanatkin ovat värittömiä, joskus tuntuu että sanoilla on jokin esteettinen ”väri” tai että jokin sana on ihan selvästi jonkin värinen.

    Onkohan sanoilla päässäni mitään väriä? Tai edes ääntä? Sitäkin sopii ihmetellä missä sanat sijaitsevat silloin kun niitä ei käytä.

                                   Kyösti Salovaara, 2016.

    Otetaan sana ”hiilihanko”. Tällä hetkellä noin neljä ihmistä – minä mukaan lukien - ajattelee sanaa hiilihanko. Missä ovat ne noin viisi ja puoli miljoonaa hiilinhankoa, joita ne muut suomalaiset eivät juuri nyt ajattele, mutta saattaisivat ajatella?

    Kirjoitetaan: Juppi istui punaisessa Ferrarissa.

    Muuttuuko kirjoitetun sävy jos lause ilmaistaan näin: Juppi istui punaisessa Ferrarissa? Tai näin: Juppi istui punaisessa Ferrarissa?

    Sivumennen sanoen, kaikki Ferrarit eivät ole punaisia eikä kaikki punainen ole ”ferraria”.

    Askarruttamaan jää mitä punainen on.

Ovatko romaanihenkilöt meidän kaltaisiamme?

    Jos ovat, niitä pitää lukea kuin Litmanen peliä, myös sitä pallotonta.

    Tarnopolin probleema oli kuinka määritellä itsensä sanoilla ja sanoissa.

    Rothin nuori kirjailijasankari Nathan Zuckerman huudahtaa Haamukirjailijassa: ”Kunpa osaisin keksiä yhtä julkeasti kuin elävä elämä! Kunpa minä jonakin päivänä pääsisin edes lähelle sitä omaperäisyyttä ja kiihkoa mitä todellisuudessa on!”

    Koskeeko huudahdus myös meitä, jotka emme ole (tietääkseni) romaanisankareita?

    Äkkisuora vastaus on, että EI. Mehän olemme; meitä ei tarvitse keksiä eikä meidän pidä keksiä elämämme tilalle toista, vielä elävämpää, vielä julkeampaa, vielä kiihkoisampaa.

    Mutta koska elämän voi kuvitella ja kuvailla vain sanoilla, eikö silloin joka tapauksessa tarvita sepitettyjä sanoja itsensä kuvailemiseen? Tarkoitan että minä näen kyllä itseni peilistä, mutta sehän on vain kuva, en minä. Siitä eteenpäin kaikki muuttuu vaikeaksi, sillä Tarnopolin tavoin ”oikeiden sanojen” löytäminen on vaikeaa ja problemaattista.

    Jos sanat pystyisi maalaamaan, se helpottaisi tehtävää, itsensä kuvaamista.

    Harmi kyllä väritkään eivät ole yksikäsitteisiä, paitsi silloin kun puhutaan talon seinästä tai ”ferrarista”. Jos jotakuta poliitikkoa esimerkiksi kutsutaan ”punaiseksi”, tiedämme suunnilleen mitä tarkoitetaan, mutta jäämme silti miettimään onko hän yhtä punainen kuin vaikkapa Hertta Kuusinen vai enempi samanpunainen kuin Väinö Tanner.

Etsiessäni sanoja, etsin aina itseäni, sillä muita sanoja ei ole kuin ne jotka tiedän. Todellisuus on minun sanavarastoni.

    Tämä kuulostaa omahyväiseltä, mutta ei se ole. Sinulla on omat sanasi ja hänelläkin on. Tietysti meillä kaikilla on monta yhteista sanaa, mutta sehän tässä ei olekaan problemaattista.

    Problemaattista on se mikä ei ole yhteistä.

    Voimme sopia tapaavamme Stokkan kellon alla kello neljä.

    Mutta jos sanon, että tavataan punaisen luona viideltä, et ehkä tiedä minne tulla.

    Enkä minä tiedä minne mennä.

    Valkoinen voisi tarkoittaa autoani, joka ei ole Ferrari eikä minulla ole Panamassa sijoituksia, joten ei tästä enempää.

    ”Ketään ei saa puijata, ei myöskään maailmalta sen voittoa.”

    Kirjoitti Kafka.

    En usko että maailmaa pystyy puijaamaan edes punaisilla sanoilla, valkoisista puhumattakaan. Ne pitää lukea värittöminä, kuulla äänettöminä.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.

_____________________________________________________________________
Franz Kafka: Keisarin viesti. Philip Roth: Haamukirjailija, Reading Myself and Others.
Ludwig Wittgenstein: Tractatus Logico-Philosophicus eli Loogis-filosofinen tutkimus.

Tren con dirección

[kaunis on kaunista]

KS.
Hatut ja autot - turhamaisuuden ilo!
Malagan automuseo.

Paikallisjunassa, lähtöä odotellessa, näytöllä lukee, että junalla on päämäärä, että se tavoittelee tiettyä asemaa, jonne päästään tietyn ajan päästä. Tren con dirección Fuengirola esimerkiksi, jos siihen suuntaan olet matkalla.

    Mutta jos paikallesi istuttuasi lukisit näytöltä, että tämä on Tren sin dirección, juna vailla pääteasemaa, juna vailla suuntaa ja tarkoitusta, uskaltaisitko jatkaa matkaa vai hyppäisitkö takaisin asemalaiturille, jos ehtisit ennen kuin juna liikahtaa?

    Paikallisjunassa, tällä kertaa, asemat ovat tiedossa, ne tulevat ja taakse jäävät.

    Vastapäätä istuva kaunis tyttö, nuori nainen näyttää hyvin surulliselta, aivan kuin hänen kasvonsa eivät kestäisi surun kantamista. Hän katselee ikkunoista ulos, poispäin, ulos meren suuntaan, vaikka oltaisiin tunnelissa.

    Nuoren naisen kasvot tuovat mieleen Françoise Fabianin lempeät kasvot Éric Rohmerin elokuvassa Yöni Maudin kanssa tai Anna Karinan salatun hymyn Jean-Luc Godardin filmeissä.

    Nainen on aina nainen.

    Juna pujahtaa tunneliin. Surullinen nainen jää Hunajakylään. Minnepä muuallekaan!

    Sitten aurinkoon: surulliset kasvot ikkunan pinnassa säilyvät hetken.

KS.
Veden heijastus kuin Jumalasta.
Alhambra, Nasriidien palatsi.

  KS.
AUTO!

Alhambra Granadassa, Automuseo Malagassa, Plaza de Toros Rondassa – ylenpalttista kauneutta, joka panee ihmettelemään ketä varten ihminen koristautuu, kenelle tämä loputon kauneuden tavoittelu on tarkoitettu. Jos se rakennettiin jumalia varten, olivatko jumalat näin kyltymättömiä? Jos ihminen koristaa ympäristönsä itseään varten, eikö se paljasta säädyttömän turhamaisuuden?

    Yhteydestään irroitettuna ”kauneus” on vaaratonta.

    Mutta se ei ole ilmaista.

  KS.

   Laatusanojen käyttäminen on ongelmallista. Oikeastaan luontoa eikä edes ihmisestä pitäisi kuvailla adjektiiveilla, ellei satu olemaan Jumala, ja harvapa sattuu.

KS.
Kaikki mikä kiiltää ei ole kultaa -
mutta kaunista.

    Ei meistä ole "luodun" tuomariksi.

    Adjektiivi on henkilökohtainen kannanotto eikä sellaista kannanottoa pitäisi julkaista kevytmielisesti. Sitä paitsi, onko ”rumaa” luontoa olemassakaan? Mistä sellainen olisi tullut? Yhtä vähän kuin on ”rumia” ihmisiä tai eläimiä.

    Suomalaiset ajattelevat, että suomalainen luonto pusikkojen lomassa väikkyvine järvineen on kauneinta maailmassa, mutta kun niin sanoo, osoittaa vain nurkkakuntaisuutensa, vaikka olisi kuinka isänmaallista ollakseen. Tietenkin suomalainen luonto on minimalistisessa pikkusievyydessään kaunista, mutta niin on espajanlainenkin jylhässä ja avarassa komeudessaan.

    Luonto ja ihmiset ovat eri puolilla ja tässä ja nyt erilaisia, joten on makuasia sanoa maisemaa tai junassa matkustavan tytön kasvoja kauniiksi tai olla sanomatta eikä makuasiasta voi kiistellä.

     Jäljelle jää se mikä on ihmisen tekemää, ja siihen on lupa voimakäyttää laatusanoja, sillä mikään ihmisen tekemä ei saa olla arvioinnin ulkopuolella, sillä sehän on tren con dirección.

  KS.
Plaza de Toros.

Kirjassaan Kuolema iltapäivällä (1932) Ernest Hemingway yrittää selittää fiktiiviselle keskustelukumppanillelleen, miksi hänen mielestään härkätaistelutaide oli rappeutunut 1920-luvulle tultaessa. 

    Härät uhrattiin taiteelle: ”Härät jalostettiin pienemmiksi; härät kehitettiin hyökkäämään yhtä aikaa sekä sulavasti että hurjasti, sillä Joselito ja Belmonte pystyivät suurempiin hienouksiin pienempien ja helpompien härkien kanssa. He pystyivät hyvinkin hienoihin esityksiin härällä kuin härällä joka tuli torilista; he eivät jäänet avuttomiksi yhdenkään härän kanssa, mutta saadessaan pienempiä ja helpompia härkiä he pystyivät varmemmin tekemään kaikenlaista ihmeellistä yleisön iloksi.”

 KS.
Ronda.

    Matadorit, sen sijaan että olisivat urhoollisesti taistelleet isoja ja vaarallisia härkiä vastaan henkensä kaupalla, kehittivät vaarallisia ja koreilevia liikkeitä härän sarvien välittömässä läheisyydessä. Maskuliinisuus katosi, ja kun härkä jalostettiin taiteellisille tempuille, viihteellisyys korvasi aidon kuoleman uhkan.

     Muutamankin härkätaistelun nähnyt kuulija ei kuitenkaan sulattanut Hemingwayn arviota, joten kirjailija joutui perustelemaan mitä tarkoitti. Rappio on tosiaan hankala sana, Hemingway myönsi, ”sillä se ei enää ole juuri muuta kuin arvostelijoiden haukkumasana kaikelle, mitä he eivät vielä ymmärrä tai mikä näyttää poikkeavan heidän moraalikäsityksistään”.

    Kaikki sanat menettävät huolettomassa käytössä teränsä. Varo autuas!

    Hemingway varoittikin ettei kirjailija saa päästää puhumaan sanoista, sillä hän ei hellitä ennen kuin kuulija kyllästyy. Siinä vaiheessa ”toivotte, että hän osoittaisi suurempaa taitoa niiden käyttämisessä ja saarnaisi vähemmän niiden merkityksestä.”

JSS.
Portaat härkätaisteluareenan katsomoon.

Ylväs ja nykyään turistien kansoittama Ronda oli Hemingwayn kaupunki härkätaistelujen taiteeseen, ei urheiluun, kuten Hemingway määritteli suorasukaisesti.

    Se että turistit täyttävät Rondan kujat, jyrkänteiden kaiteet joiden yli näkyvillä pystysuorilla seinämillä alppivarikset pitävät peliään ja kauniit plazat joiden kahviloissa elämä on mallillaan, on taatusti myös Hemingwayn ansiota tai syytä. Äskettäinen löytyneessä filmikäsikirjoituksessa vuodelta 1973 paljastuu, että Orson Welles inhosi Hemingwayn pinnallista Espanja-suhdetta ja sitä että Hemingwayn härkätaistelukuvaukset saivat turistit ryntäilemään Rondan kujille ja sen kaltaisiin paikkoihin.

    Welles tunnusti, että hänen suhteensa Hemingwayhin oli ”outo”.

    Mutta onko Hemingwayn syytä, että 1930-luvun taitteessa kirjoitettu teos pisti turistit 60-luvulta alkaen seuraamaan Hemingwayn jalanjälkiä? Semminkin kun Hemmingway kristisoi härkätaistelurituaalin viihteellistymistä, kuten Kuolema iltapäivällä -teoksen lukija havaitsee.

   Toisaalta, lukiko Welles lainkaan Hemingwaytä? Ehkä hänellä oli liian kiire omien hankkeidensa kanssa. Kiire tehdä monenlaista jättääkseen melko paljon kesken.

    Niinpä, ja toisekseen, onko Welles itsekään syytön turistilaumojen vaelteluun Rondan kujilla? Ronda härkineen ja matadoreineen oli myös Wellesin ”oma rakas kaupunki” hänen viimeisenä parinakymmenenä elinvuotenaan. Plaza de Torosin oheen pystytetyssä näyttelyssä Orson Welles näyttää matadorien kanssa otetuissa valokuvissa yhtä tyytyväiseltä elämäänsä ja seuraansa kuin Hemingway samanlaisissa kuvissa paljon aikaisemmin.

    Mutta kauneuden teema: onko se pyrkimystä kuolemaan kuolemattomana?

    Senkö takia maurit koristelivat käsittämättämällä ahkeruudella ja taidolla nasriidien palatsia Alhambrassa, jopa niinä vuosina kuin heidän valtansa Espanjassa hiipui, samaan aikaan kun kristityt valtasivat pala palalta Espanjaa takaisin ja Granada jäi vähitellen muslimien yksinäiseksi saarekkeeksi, kunnes se antautui samana vuonna kuin Kolumbus löysi Amerikan.

    Oliko nasriidien palatsin seinien koristukset tarkoitettu kertomaan, että väistämättömästä kuolemasta huolimatta sen luoneella kulttuurilla oli kosketus lopulliseen kauneuteen, Jumalan yhteyteen?

JSS.
Koristelun ylväys.
Alhambra.

    ”Matadori elää joka päivä kuoleman kanssa”, Hemingway kirjoitti, ”ja siksi hänestä tulee hyvin etäinen; hänen etäisyytensä mittana on tietysti hänen mielikuvituksensa mitta, ja aina taistelupäivinä ja viimein koko loppukauden hänen mielessään on jotain etäistä, jonka voi melkein nähdä. Se on kuolema, eikä kuoleman kanssa voi olla tekemisissä joka päivä, kun tietää joka päivä että se voi tulla, ilman että sellainen jättää mieheen leimansa.”

    Hemingway sanoi suoraan ettei härkien tappamisen rituaalissa kannata sääliä sen enempää härkiä kuin hevosiakaan, jotka usein haavoittuivat kamppailussa ja heitettiin Rondan rotkoon. Hänen mielestään pitää sääliä ihmisiä, ei eläimiä. Pitää samaistua ihmiseen, ei eläimiin.

JSS.
Portaat katsomoon - yksityiskohta.

JSS.
Härän tie - valossa kuolema odottaa.

  
  Ehkäpä niin ja kun tämän kirjoittaa paperille ja kun lukee Hemingwayn laatusanoja ja määrittelyjä, kaikki tuntuu perustellulta ja johdonmukaiselta.

    Mutta sanat ovat vain sanoja.

    Kun menet kiertelemään härkätaisteluareenan takaosiin ja näet synkänpimeät kopit, joissa härkiä pidetään ennen taistelua ja kun katsot kapeaa kujaa, jonka päässä kirkas valo houkuttelee tai pelottaa härkää, joka ajetaan kuilua pitkin hiekkaiselle tantereelle, missä yleisö ulvoo, torvet soivat ja piikit isketään härän selkään, tunnet ehkä väistämättä kauhistuttavaa sääliä ja samaistut ainakin ohimenevän hetken eläimeen, jonka on kohta juostava tuota valoa kohden vahvat jalat raivosta ja pelosta tutisten.

    Siellä, areenalla, härkää sitten odottaa sellainen mies, jonka Hemingway sanoi tekevän areenalla ”vaikka mitä paitsi syövän härkää raakana”.

         KS.
Valkoinen seinä, punainen sisus.

JSS.
Palatsin katto - kunniaa suurille voimille.

  KS.
Raja - sisäinen rauha.
Granada, Alhambra.

Miksi auton pitää olla kaunis?

    Eikö riitä, että se kulkee, että sen pyörät kääntyvät ja että se pysähtyy tarvittaessa ja että se kuljettaa muutamia ihmisiä ja heidän tavaroitaan paikasta toiseen?

    Hyvä kysymys vailla vastausta.

KS.
Kaunis, kauniimpi...

    Miksi muslimit rakensivat upeita palatseja nerokkaine kastelujärjestelmineen ”vihamielisen” (kristittyjen) kulttuurin sisälle kun he olisivat voineet asua vaatimattomammin ja kantaa ämpärillä sen veden mitä tarvitsivat? 

    Huono kysymys vastausta vailla.

    Esineiden tarkoitusta ei voi irroittaa niiden ulkomuodosta. Ruman härkätaisteluareenan saa rakentaa, mutta sellaista ei kukaan rakentanut. Autoa saa pitää rumana ja epämiellyttävänä esineenä, mutta niin kuin Malagan uusi automuseo todistaa nerokkaasti ja henkeäsalpaavan kauniisti, auto kuuluu keskeisesti aikamme visuaaliseen maisemaan, aivan samalla tavalla kuin talot, puvut ja naisten upeat hatut, silloin kun naiset vielä hattuja käyttivät.

    Liikkeen ydin kasvaa auton kauneudesta.

    Samalla, automuseossa kiertelevä vaistoaa, että liikkeellä on joskus epäjohdonmukainen taipumus päätyä onnettomuuteen. Kauneus on hetkessä, joka saattaa kadota.

    Malagan automuseo on enemmän kuin automuseo, sellaisena kuin olemme tottuneet autoja museoissa näkemään. Vanha tupakkatehdas kaupungin reunalla on taideteos sinänsä, teollisuutta joka häipyi, jo melkein häipyi. Nyt autojen rinnalla esitellään niiden hetkeen kuuluvia asusteita, hattuja ja hepeneitä, ja koko tilasta syntyy uudenlainen taideteos, tai arkisemmin sanoen uudenlainen muotinäytös, jota näyttelyn pystyttäjät korostavat koristamalla autoista ja moottoreista uudenlaisia taideteoksia.

     KS.

KS.
Kulutuksen ihana maailma - muodikasta muotia.

    Tämä ”muotinäytös” on yhtä uudenlainen kokemus kuin oli Bastognen sotamuseo Belgiassa. Ikuisen tarinan kauneus!

    Mutta ketä varten autot muotoillaan kauniiksi?

    Niiden käyttöaika on lyhyt, kun sitä vertaa auton suunnitteluun ja valmistamiseen käytettyyn henkiseen ja aineelliseen energiaan. Jos korea auto luodaan Jumalaa varten, mihin käyttöön se hänelle tulisi? Eikö Jumala pääse paikasta toiseen helpommin kuin ahtautumalla auton penkille, siitä huolimatta että autot ennen, vaikka 1930- ja 40-luvuilla olivat mahtavia ja mukavan tuntuisi?

    Järki ja tunne – siinäkö selitys ihmisen käyttäytymiseen?

    Maurien kulttuurista voimme yhä ihmetellä heidän rakentamiaan kastelujärjestelmiä – Malagan Alcazabassa vesijärjestelmän neroudesta saa vielä paremman kuvan kuin Alhambrassa. Rondan kauniin Plaza de Torosin takahuoneista voi ihastella tai kauhistua kuinka tiukkaa arkkitehtuuria tarvitaan, jotta härät saadaan asianmukaisella logistiikalla kuolemankujaa myöten kuumaan aurinkoon tapettavaksi.

    Kun kritistyt valloittivat Granadan ja kun seuraavan vuosisadan kuluessa muslimit karkoitettiin seudulta, sinne annettiin kuitenkin määräys jättää jokaiseen Alpujarrasin kylään kaksi mauriperhettä, koska vain he osasivat huoltaa ja ylläpitää kastelujärjestelmää! Määräyksestä huolimatta kastelujärjestelmä tuhoutui ja se palautettiin vasta 1900-luvulla.

    Muslimit hallitsivat Espanjaa, ainakin osin, noin 700 vuotta.

    Rondan Plaza de Toros avattiin 1785; modernin härkätaistelun ”luoja” Pedro Romero tappoi urallaan 5000 härkää. Nykyisin härkätaistelujen järjestäminen on kielletty jo monessa paikassa. Kuumanhiekkaiset areenat jäävät museoiksi, härät eivät enää kuole tikarinpistoon auringon sokaisemalla hiekalla.

    Auton aikakausi on kestänyt runsaat sata vuotta.

    Joidenkin vuosikymmenten tai enimmiltään sadan vuoden päästä utelias turisti menee Malagan automuseoon ihmettelemään kekseliäisyyttä ja kauneudentajua, jolla ihminen saatiin aikanaan liikkumaan paikasta toiseen.

    Tulevan ajan turisti ihailee loogista kauneutta ”historian muotinäyttelyssä” yhtä vilpittömästi kuin me ihailemme maurien arkkitehtuuria, seinäkoristeiden kauneutta ja vesijärjestelmän toiminnallista nerokkuutta.

 JSS.
Maurien tekninen ihme -
veden juoksutus.

Dalya Alberge: Lost script reveals what Orson Welles really thought about Ernest Hemingway. The Guardian, 16.1.2016.

Alhambra y Generalife, Granada.

Ernest Hemingway: Kuolema iltapäivällä. (Death in the Afternoon, 1932.) Suom. Tauno Tainio, tarkistanut Hilkka Pekkanen. Tammi, 1962, 1992.

Museo Automovilístico de Malaga. Avenida Sor Teresa Prat 15. Malaga.

Plaza de Toros. Calle Virgen de la Paz 15. Ronda.

 JSS.
Nasriidien palatsi.

_____________________________________________________________________

Kuvat:

JSS – Jaakko Salovaara, 2016.

KS – Kyösti Salovaara, 2016.

__________________________________________________________________

 KS.
Automuseo tupakkatehtaassa, Malaga.