Talvipäivänseisaus 2017

[alkaa ollakseen absurdia]

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.

Hämärää, pilvet sattuvat päähän.

    Kaikki toistuu kunnes saadaan valmista. Tarinoita piisaa, kertojat eivät paljasta lähteitään eivätkä pyrkimystään.

    Kun päivä seisahtaa, se ilmoittaa talven alkavan, ei siis olla keskellä vaan laidalla. Kesäpäivänseisauksesta alkaa kesä, kevätpäiväntasauksesta kevät ja syksynkin tiedetään tulevan kun syyspäiväntasaus ohitetaan.

    Säätila määrittelee tunnelman. Onko pilviä enemmän kuin ennen? Vaikea sanoa sillä sääkoneet eivät aina osaa tulkita taivaankannen tilaa. Ilmastomallien mukaan pilvisyys lisääntyy talvella kelien lämmetessä. Tai sitten Siperiasta tuulee kirkasta kylmää.

    Pelargoniat kukkivat vielä kuistilla. Ikään kuin kesän häntä joulua kutittaisi.

Jaksaako ajatella?

    Potkurien jättämä vana merellä, hento valon viiru taivaanrannassa, talven ensimmäisiä päiviä kalenterissa, etäännytään.

    Helsingin Sanomat kertoo tarinaa tiedustelusta ja vakoilusta.  Paljastetaan dokumentteja, joita ei saisi paljastaa. Puhutaan sananvapaudesta, johon ei pidä puuttua. Ollaan niin kuin ei oltaisikaan. Hyvällä asialla siis.

    ”Sananvapautta pitää puolustaa lujasti” huudahti Janne Virkkunen tiistaina. Jos Hesarin entinen päätoimittaja muuta huudahtaisi, hulluna pidettäisiin.

    Miksi ”joku” vuotaa puolustusvoimien Viestikoekeskuksen papereita julkisuuteen? Vuotaminen kuuluu demokratiaan, Virkkunen toteaa ja päättelee: ”Tällä kerralla vuodolla pyritään nähtävästi vaikuttamaan uuden tiedustelulainsäädännön säätämiseen.”

    Paljastukset tulivat lauantaina. Tiistaina Helsingin Sanomat jatkoi aiheesta räväkällä otsikolla: ”Tiedustelulait voivat tiivistää suhdetta länteen.”

    Hesarin tutkivat journalistit ilmaisivat jo otsikossa puolensa, ja vastasivat samalla ex-päätoimittajalleen. Länsi on paha, epäilyttävä. Paljastuksien lähteen täytyykin olla henkilö, joka haluaa viilentää Suomen lähestymistä läntiseen arvomaailmaan. Vaikka YYA-sopimusta ei enää ole, kaikki sopimukset lännen kanssa kannattaa esittää yhä huonossa valossa. Kun ei saa lähentyä, pitää etääntyä.

    Jos Hesarin toimitusta trollataan, huomaako se tulleensa trollatuksi?

Vakoilujutut ovat jännittäviä. Koskaan ei pääse perille kuka vakoilee ketä ja miksi eikä varsinkaan siitä kuka vahtii vakoilijoita.

    Onko puolustusvoimissa ”myyrä”, joka pääsee salatuimmankin tiedon tykö? Ovatko venäläiset löytäneet Tikkakosken roskalaatikosta huippusalaiseksi merkittyjä papereita ja luovuttaneet ne Hesarin journalisteille? Kohtako Suomen ensimmäinen Kim Philby paljastuu? Vai antoiko paperit toimittajille joku korkeassa asemassa oleva poliitikko?  Kenet nähtiinkään hiippailemassa lasitalon likellä lippahattu päässä?

    Mutta asioilla voi olla toinenkin puolensa – se koominen.

    Tutkiva journalisti pelästyy aiheuttamaansa kohua. Poliisit ovat kohta oven takana. Portaikossa askeleita ja ääniä, ohi menevät.

    Toimittaja sieppaa tietokoneen ja syöksyy kellariin. Sieltä löytyy vasara, jolla hän ryhtyy takomaan tietokoneen kovalevyä. Jännityksen hiki helmeilee otsalla. Huuletkin jäi maalaamatta kaikessa kiireessä.

    Kipinöitä, kolketta, metalli murtuu. Piilevä jännite sytyttää tietokoneen palamaan. ”Annanko talonkin palaa?” toimittaja miettii kauhuissaan, mutta hälyttää sitten palokunnan. Palomiesten mukana saapuu poliisipartio. Kellarissa tuoksuu mikropiirien käryävä koboltti ja toimittajan pelko.

    Keskusrikospoliisi kuulee tapahtumasta; se ryntää toimittajan kotiin, nyt huulet on jo maalattu.

    Miksi en heittänyt koko paskaa mereen, toimittaja ajattelee katsellessaan kuinka poliisit paketoivat koneita ja muistitikkuja sinetöityihin pusseihin. Jännäreistä hän tietää ettei tietokoneelta pysty mitään lopullisesti hävittämään.

    Vakoiludraama muuttuu farssiksi. Tällaista tapahtuu vain Coenin veljesten elokuvissa – ja Suomessa.

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.

Mennään toiseen tarinaan ja toiseen maahan.

    Kolme ”tiedemiestä”, kenties heitä on enemmänkin, näkee signaalin, joka kertoo uudesta hallitsijasta. He lähtevät Jerusalemiin selvittämään asiaa.

    Missä uusi kuningas on, he kyselevät.

    Vallassa oleva Herodes Suuri pelästyy. Horoskoopit ovat jotakin tämmöistä ennustaneet. Viekkaana miehenä hän kutsuu tiedemiehet luokseen. Salaisessa palaverissa (ei nimiä, puhutaan hiljaa) hän kyselee signaalista ja sen voimakkuudesta. Minne se osoitti? Mistä tuli? Onkohan siellä uudenlaista voimamahtia syntymässä?

    Kuningas tekee tiedusteludiilin tiedemiesten kanssa. Saatte hyvät eväät mukaanne, menkää Betlehemiin ja ottakaa tarkka selko, ja kun lapsi löytyy tulkaa kertomaan minulle niin että minäkin pääseen kumartamaan häntä.

    Tiedemiehet matkustavat Betlehemiin signaalia seuraten. Lapsi löytyy.

    He kumartavat ja antavat tälle kalliita lahjoja.

    Sitten he tuumivat… ovat kuulleet että toimeksiantajalla on välillä pahoja hermokohtauksia… tappanut jopa omaisiaan… pelästyvät ja niin lähtevät pois ja palaavat omaan maahansa.

    Herodes Suuri tajuaa palkanneensa kaksoisagentteja. Oliko palkkio liian pieni? Jäikö turvaselvitys tekemättä? Voiko mies tulla vihaisemmaksi tajuttuaan miten hänet on petetty? Tämä petos täytyy kostaa pikkulapsille.

Ihminen haluaa tietää kaiken ja kertoa kaiken.

    Jos toimitus saa selville, että Vladimir Putin käyttää punaisia aluspöksyjä ja valkoisia tennissukkia mennessään yöpuulle, se pitää kertoa heti kaikille lukijoille. Heillä on oikeus tietää kaikki, myös tennissukkien väri ja housujen tyyli: bokserit vai pelkkää veetä.

    Journalismi on objektiivisuuteen tähtäävää subjektiivisuutta.

    Se ei johdu halusta eikä halun puutteesta vaan maailman luonteesta.

    Jos olisi vain yksi totuus, kaikilla olisi helpompaa.

    Mutta koska niitä on monta, jonkun pitää valita mistä kertoo ja kenelle. Journalismi ei vain heijasta yhteisön henkistä todellisuutta vaan myös luo sitä.

    Keskustelua ja poliittista "kamppailua" seuraava on näkevinään kahdenlaista, keskenään ristiriitaista kehitystä - myös omissa ajatuksissaan. Yhtäällä on puolueiden ja toimijoiden ajautuminen konsensushakuiseen arvopolitiikkaan; esimerkiksi presidenttiehdokkaat ovat sykkyrässä arvokentän origossa, hieman keskiviivaa vasemmalla. Toisaalla yhteiskunnallisessa keskustelussa äärimmäiset ajatukset saavat julkisuutta, varsinkin sosiaalisessa mediassa.

    Pertti Lappalainen yrittää uudessa Kanava-lehdessä hahmottaa yhteiskunnallisen keskustelun karikoita Suomessa esittelemällä belgialaisen politiikan teoreetikon Chantal Mouffen ajatuksia. Mouffen mukaan poliittisessa keskustelussa ajaudutaan poteroihin konsensushakuisuuden takia; keskustelusta katoaa väittely, koska sitä pidetään antagonistisena, vihamielisenä.  Mouffe tarjoaa tilalle agonistista demokratiaa, jossa väitellään eikä vihata. Tällöin keskustelijoiden on tunnustettava ja hyväksyttävä, että yhteiskunta on moninainen, pluralistinen ja että erilaisuutta, todellisia konflikteja ei saa piilottaa konsensusajatteluun.

    Eikö sitten esimerkisi Suomen eduskunnassa käytävä keskustelu ole debattia? Onko se pelkkää antagonistista poterossapaasaamista?

    Kenties molempia, miedosti sanoen.   

    Jos muuallakin, esimerkiksi jopa Merkelin kristillisdemokraateissa, poliittinen eliitti on liukunut vasemmalle, voisiko populismin nousua selittää sillä, että melkein kaikista on tullut "sosialidemokraatteja"? Jos, niin populismi ei olekaan vastalause globalisaatiolle vaan "sosialidemokratisoitumiselle"!

Tänään talvipäivänseisauksena katalonialaiset menevät äänestämään, merten rannoilla, vuorien takana.

    El Paisín teetättämän, moneen mielipidetiedusteluun nojaavan matemaattisen simulointimallin perusteella itsenäisyyttä ajavilla on 54 % todennäköisyys saada enemmistö Katalonian alueparlamenttiin. Espanjan perustuslakia kannattavilla on vain 3 % todennäköisyys enemmistöön. Siellähän on myös ihmisiä jotka eivät kannata itsenäisyyttä mutta eivät Espanjaakaan. Väliin putoajaa ei palkita.

    Mitä äänestys ratkaisee?

    Tuskin mitään. Jos itsenäisyysmieliset voittavat, Espanjan keskushallitus estää heidän toimensa, koska ne ovat perustuslakia vastaan. Jos espanjamieliset voittavat, Katalonian itsenäisyyttä tavoittelevat jatkavat itsenäisyyden tavoittelua. Antagonismi voimistuu, moninaisuus kärsii, vuoropuhelu on huutoa ja hammasten kiristelyä. Kataloniassa jos missään poliittinen keskustelu näyttää poteroiden antagonistisen ehdottomuuden.

    Yli puolet Kataloniassa asuvista on syntynyt muualla. Keskusoikeistolaisen, katalonialaista nationalismia vastustavan Ciudadanos-puolueen kaunis paikallisjohtaja Inés Arrimadas kehoittikin Andalusiasta Kataloniaan muuttaneita äänestämään Espanjan puolesta. Hän kertoi syntyneensä andalusialaisessa sherrykaupungissa. Nyt hänelle luvataan roimaa vaalivoittoa.

    Itämaan tietäjät tulevat mereltä aarretta etsimään, toista tuomaan.

Kun puhutaan, ollaan äänessä.

    Joulu on ilon juhla.

    Kaupatkin auki melkein koko ajan.

    Joidenkin mielestä Jeesus taisteli kaupallisuutta vastaan.

    Epäilen.

    Epärehellisyyttä ja ahneutta vastaan hänen kannattikin taistella. Ja itsekkyyttä ja tekopyhyyttä ja kopeutta ja välinpitämättömyyttä ja ylimielisyyttä vastaan. Anteeksiannon puolesta? Sovinnon? Armon? Sovituksen? Mielenrauhan? Tai vielä suurempien… puolesta... kunnes aurinko laskee… ja vuorten varjossa tulee kylmä.

    Jos on äänessä, mitä sanoo?

    Tuleeko aina olla äänessä?

Tummansävyinen runo, Paavo Haavikon sulkakynästä: "Mihin me lopumme mihin me lopumme…"

    Haavikon sulkakynä vuodattaa tummansinistä mustetta. ”Niin kuin väsyneet eläimet / armon laaksoihin / ilman jumalaa ilman jumalia”.

    Eikö uskaltanut kirjoittaa Jumalaa isolla? Eikö raaskinut tuhlata kirjaimia? Saita mies tuo Paavo.

    ”Mistä me tulemme meren ilosta / niin kuin meri ensin tuli / olematta meri kenenkään kutsumatta /meren ilosta meren ilosta.”

    Runoilija ei tavoittele kenenkään suosiota, ei imartele edes itseään.

    Toteaa, tuikkaa pisteen sanan perään.

    Paperiin tulee reikä, muste valuu toisellekin puolelle.

    Sellaista elämää. Paperilta ja musteelta maistuvaa.

Ollakseen kuin ei olisikaan ja iloinen yhtä kaikki mennään joulua päin iloisemmalla runolla ja unohdetaan osa Paavo Haavikkoa.

    Puhutaan kuin ei puhuttaisi.

    Meren rannalla rajattomuus”, kirjoitti Turtiainen (Arvo) noin vuonna 1955.

    Kirjoitti että ”taivas, ulappa, avaruus”, että meren rannalla ”säihkyvimmät / päivät, illat sinisimmät, / meren rannalla tyrskyistään / karit nostavat kuohupään / meren rannalla vyöryy kuuma / aaltojen ajo, villi huuma.”

    Niin että kirjoittihan se Arvo (Turtiainen) että ”meren rannalla lokin pesä / paaden alla joka kesä.”

    Ja kirjoitti ja kirjoitti:

    Meren rannalla rajattomuus,

        taivas, ulappa, avaruus.

Meren rannalla... elämän rannalla.

    Rantojen rannalla kuningasten kuningas.

    Pieni ihminen on pieni eikä suuria olekaan.

    Sen kun muistaa, voi naurahtaa helpottuneena.

    Kun nousee seisomaan, housujen rypyt oikenee.

    Nousenko?

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.

Poliittisen kirjoittamisen vaikeus

[hopeahuilu vai fanfaari?]

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.

Yksinkertaiselta näyttävät asiat ovat toisinaan monimutkaisia.

    Käveleminen on kaatumista eteenpäin. Eteenpäin siirretty kantapää ottaa kaatujan vastaan. Kävelijä pysyy pystyssä. Kävelijä on jatkuvan epätasapainon tilassa.

    Näin selitti liikuntasuunnittelija Katriina Ojala yhdeksänvuotiaan Vilhon kysyttyä ”miksi ihmisen kädet heiluvat, kun ihminen kävelee” Helsingin Sanomien tiedesivulla.

    Tuliko tuossa ilmaistua myös ihmiselämä liikkeen vertauskuvana?

    Elämä on horjuvaa kaatumista huomiseen, kunnes mikään ei ota vastaan.

    ”Miten taistelette sokeuden tuomaa pimeyttä vastaan?” kysyttiin 92-vuotiaalta Andrea Camillerilta muutama päivä sitten El País lehdessä. Komisario Montalbanon luoja vastasi, ettei sitä vastaan voi mitenkään taistella. Pahinta on värien katoaminen. Jäljellä ovat vain muistot, joiden varassa elää.

    Jokaisella askeleella syntyy jälkiä muistiin.

Kauan sitten, vuonna 1933, kaksikymmentäyksivuotias Raoul Palmgren kysyi Tulenkantajat-lehdessä, kumpaa taide on: fanfaari joukkojen edessä vai suloista nautintoa tuova hopeahuilu?

    Nuori mies oli selkeästi marxilainen ja melko dogmaattinen ajattelussaan.

    ”Emme voi väittää, että se on vain joko toista tai toista, sillä se on ollut ja on oleva kumpaakin, mutta me väitämme, että sen yhä kasvavassa määrässä täytyy olla edellistä: fanfaari joukkojen edessä. Elämä yhteiskunnallistuu, yksilö yhteiskunnallistuu...”

Piirros: Istvan Strobl.

    Muutama vuotta myöhemmin Palmgren teilasi Kirjallisuuslehdessä Toivo Pekkasen Tehtaan varjossa  -kehitysromaanin työmieskuvan. Samalla kun hän myönsi, että Pekkasen Samuel Oino on mestarillisesti kuvattu ihminen, hän syytti Pekkasta siitä, että tämä vipusi Oinon proletariaatista pois, että Oino kehittyi keskiluokkaan päin, muuttui yksilöksi.

    Palmgren sanoi, että Oinon henkilö on eräs monumentti Suomen kirjallisuuden yhteiskunnallisessa historiassa: ”Mutta millainen monumentti? Ei taistelevan proletariaatin edustaja, ei luokkansa kanssa nouseva, vaan siitä yhä enemmän eroava, yksilöllisiin probleemeihin yhä enemmän kietoutuva. Samuel Oino edustaa, paitsi Pekkasta itseään, erästä työväenluokan sukupolvea (tai sen osaa), joka kansalaissodan murtamana menetti uskonsa luokkataisteluun ja näki tien vain ’lajinsa kehittymisessä’, kohoamisessa ’isäänsä korkeammalle.”

    Poliittisessa kirjoituksessaan Palmgren vetosi ”proletariaatin elinvoimaan”. Oli eräänlainen luokkapetos hyljätä tuo elinvoima ja pyrkiä elämässä eteenpäin. Hän myös väitti, että proletariaatin elinvoima näkyy taideteoksen kielessä, tyylissä ja rakenteessa; ja että vain silloin kun se näkyy, kysymyksessä on aito työväenkirjallisuus.

    Onko kieli aina ja ikuisesti poliittista? Voiko kirjoittaa romaanin tai runon, joka ei ole yhteiskunnallinen kannanotto?

Poliittisen kirjoittamisen vaikeus tuli mieleen - samalla kun muistui nuoren Raoul Palmgrenin ehdottomuus – vuoden viimeisintä Parnassoa lukiessa.

   Siinä Virpi Alanen kertoo kuinka tapasi Corona-baarissa ”yhden tämän hetken yhteiskuntakriittisimmistä runoilijoista”, vuonna 1975 syntyneen Eino Santasen. Runoilijalta on juuri ilmestynyt Raha-trilogian toinen nide, runoteos Yleisö.

    Alanen otsikoi haastattelunsa ottamalla ”poliittisesti kantaa” lukemaansa kirjailijaan: Talouden kriitikko, vapauden etsijä – Eino Santasen runot kritisoivat kuvaksi muuttunutta maailmaa.

    ”Se maailma, johon runot ovat suhteessa”, Alanen kuvailee Santasen runoutta, ”on nykyinen jokapäiväinen länsimaisen ihmisen maailma, jota talous määrittää ja jossa ihminen muokkaantuu talouden vaatimusten mukaiseksi. Teos teokselta Santanen on kuvannut tätä maailmaa yhä tiheämmin ja pelkistetymmin, jolloin maailman tila kouraisee lukijaa yhä kylmemmin.”

    Alasen – ja Santasen – mielestä runous näkee talouden ja rahan ytimeen. Kaikki taide mikä ei ole muuttunut teolliseksi näkee talouden ja rahan ytimeen, Santanen täsmentää.

    Nykymaailmassa ihminen (muka) menettää vapautensa, koska maailmalla ei ole merkitystä. Jossakin toisenlaisessa maailmassa ihmisellä olisi enemmän vapautta ja valintoja kuin tässä missä taloudella (ja teknologialla) on niin suuri sija.

    Kriitikko (Alanen) ottaa myötäsukaisesti kantaa runoilijan (Santanen) poliittiseen väitteeseen, että nykymaailmassa ihmisellä on vähemmän vapautta kuin joskus aikaisemmin ja että vapauden puute johtuu talouselämän kehittymisestä.

    Palmgrenin tavoin Alanen uskoo, että runoilijan poliittinen väite muuttuu lihaksi hänen kielessään; että runo on silloin erinomaisen hyvä kun se ilmaisee poliittisen väitteen, joka pitää paikkansa.

    Mutta entäpä jos Santasen poliittinen hypoteesi on väärä ja virheellinen? Jos Santanen on väärässä, muuttuvatko hänen runonsakin ”vääriksi” ja lopulta huonoksi runoudeksi?

    Poliittinen kirjoittaminen on rohkeaa, mutta sen taiteellisena riskinä on väärässä olemisen mahdollisuus.

Vapaus ja vapauden puute!

    Jokin aika sitten kuulin sellaisen vertailun, että köyhinkin suomalainen kuuluu 15 prosenttiin maailman rikkaimmista ihmisistä.

    Yle selvitti marraskuun lopulla miten arkipäivän elämään – ja siinä koettuun vapauteen – vaikuttavat hinnat ovat palkkoihin suhteutettuina muuttuneet viimeisten 30 vuoden aikana. Tulos oli yllättävä, vaikka intuitiivisesti ja muistinvaraisesti osasikin epäillä, että monet tavarat (ja ruoka kaikkineen) ovat tänään paljon halvempia kuin vaikkapa vuonna 1986.

    Kodinkoneet ovat halventuneet 30 vuodessa 65 %!

    Autot ovat halventuneet samassa ajassa 57 %, naisten vaatteet 55 % ja ruokatarvikkeista esimerkiksi kahvi 82 % ja liha 60 %.

    Jos mentäisiin kauemmaksi historiaan, halpenemisen luvut sen kun suurenisivat.

    Hyvin harvoin naisen aseman parantumisesta, emansipaation tekijöistä puhuttaessa korostetaan teknologian ja talouden merkitystä. Kuinka paljon nainen vaikkapa vuonna 1936 käytti ajastaan vaatteiden ja astioiden pesemiseen? Tänään sen tekee halvalla kaupasta ostettava kone. Idealisti ja "tahtopoliitikko" ajattelee, että naisen vapautuminen perustui "vapautumisen ajatukseen"; pragmaattinen realisti "tietää" että sen mahdollisti taloudellinen kehitys, jossa teknologia paransi tuottavuutta.

    Kuinka monta vapaata tuntia työläisellä oli käytössään vaikkapa vuonna 1926? Ja mitä hän teki niillä tunneilla joita vapaana oli? Kansakoulun olivat jo kaikki käyneet, mutta sitä enemmän opiskelleita oli vain ”kylmäävä” kourallinen.

   Tänään melkein kuka tahansa suomalainen matkustaa minne tahansa mielii; hänellä on vähintään viiden viikon vuosiloma, pitkät viikonloput vapaata ja työpäivän pituus alle 8 tuntia. Vapauksia on niin paljon ettei aina tiedä mihin niitä käyttää. Koulutustakin on kosolti, melkein enemmän kuin sielu sietää - ja lisää pitää saada niin kuin kaikkialla vaaditaan.

    Kuitenkin runoilija ja hänen kriitikkonsa väittävät, että tässä runsauden ja vapauksien maailmassa ihmiset ovat kadottaneet merkityksensä eivätkä huomaa ”omaa vapaudenpuutettaan”.

    Oliko luonnon ja alkeellisen elämän ”vankina” elävällä ihmisellä aikoinaan muka enemmän vapautta ja elämän merkityksiä? Voiko todellisuuden nähdä harhaisemmin kuin Santanen ja Alanen näkevät?
    Se että yksilön ja ryhmien vapauteen liittyy rajoituksia, johtuu täysin muista syistä ja paine tulee muualta kuin taloudesta, mutta se on toinen juttu.

En tietenkään moiti Eino Santasta yhteiskunnallisesta runoudesta. Se on rohkea teko, kiitoksen arvoinen. Enkä kiistä Virpi Alasen ehdotonta oikeutta liputtaa Santasen poliittisen runon puolesta.

    Parempi ottaa kantaa kuin lillua julkisen elämän hiljaisen äänekkäässä merkityksettömyydessä.

    Elämä on yhteiskunnallista, kirjoittaminen on usein tai melkein aina poliittinen kannanotto – johonkin. ”’Puhdas taide’, ’puolueeton taide’ tai ’taide taiteen vuoksi’ ovat vain valheellisia iskusanoja”, Raoul Palmgren kirjoitti vuonna 1937 kokoomateoksessa Marxilaisuus. ”Kaikki taide on ’tendenssiä’. Ja kaikki ’tendenssi’ taas on taidetta sille yksilölle ja sille luokalle, johon se siirtää tekijänsä hahmoiksi systematisoidut tunteet.”

    Ennen kuin Palmgrenin dogmaattiselta tuntuvan ajatuksen tuomitsee, sitä kannattaa verrata Santasen runoihin ja Alasen myötäsukaiseen kritiikkiin. Eivätkö nämä kirjoittajat puhu samasta asiasta samanlaisin sanankääntein ja perusteluin? Edellinen puhuu kapitalismin kahleesta, jälkimmäiset talouden ahdistavasta pakokauhusta. Yhteistä heille on perustella (taiteen) kieli poliittisella väitteellä, ja olettamus että taideoksen aitous ja paremmuus perustuu poliittisen väitteen vahvuuteen.

    Mutta entäpä jos heidän, Palmgrenin yhtäällä ja Santasen toisaalla, poliittinen väite on virheellinen? Entäpä jos ihmiselle olikin hyväksi nousta proletariaatin merkityksellisestä joukkokokemuksesta keskiluokkaan, tulla yksilöksi? Mitäpä jos moderni talous ei olekaan vapautta estävä vaan nimenomaan vapautta lisäävä mekanismi, joka irroittaa yksilön melkein täydellisesti fyysisen olemisen kahleista?

    Jos poliittinen väite osuu harhaan, tuleeko siihen nojaava runo heittää kirjallisuuden roskakoriin?

    Jos ei pidä, niin miksi ei? Voiko poliittinen väite olla virheellinen ja siitä  kumpuava taideteos silti merkityksellinen ja lukijalle inostava ja unohtumaton kokemus?

    Otetaan äärimmäinen esimerkki Pol Potista.

    Kuvitellaan, että Pol Potin suosikkirunoilija Saloth Sar oli Pol Potin kanssa samaa mieltä siitä että urbaani, kehittynyt ja teknologiaa käyttävä talous on ihmiselle pahaksi ja siksi kaupungit pitää tuhota ja ihmiset siirtää maaseudulle viettämään ankaraa mutta aitoa elämää, ja ne jotka eivät halua siirtyä, kannattaa ja saa tappaa – kuvitellaan siis että tämä kamputsealainen runoilija kirjoitti runoja miljoonan ihmisen tappamisen välttämättömyydestä kauniilla lauseilla ja ytimekkäillä ilmaisuilla. Hänen riiminsä osuivat kohdalleen.

    Aikalaiset, henkiin jääneet, saattoivat pitää kamputsealaisen kirjailijan runoja hienoina taideteoksina, mutta voimmeko me pitää niitä hienoina, kun tiedämme kuinka hirvittävän armottomasti Pol Pot murhasi "väärin" ajattelevia kanssaihmisiään?

    Voiko kielen siis erottaa siitä mitä se sanoo?

    Tähän kysymykseen palaamme yhä uudestaan.

    Tätä mietimme niin kauan kun kaadumme eteenpäin ja otamme kantapäällä vastaan pysyäksemme pystyssä ja liikkeessä.

    Värejä: punainen, musta, vihreä metsä ja sininen taivas.

    Liekkejä: romanttinen tai kaiken tuhoava.

    Oleellista kysyä: Kävelemisen väri?

                                                                                            Kyösti Salovaara, 2017.

>>>>

Virpi Alanen: Talouden kriitikko, vapauden etsijä. Parnasso 6-7 / 2017.

Katriina Ojala: Miksi ihmisen kädet heiluvat, kun ihminen kävelee? Helsingin Sanomat, 8.12.2017

Raoul Palmgren: Tekstejä nuoruuden vuosikymmeneltä. Love Kirjat, 1980.

Marcus Ziemann: Yle selvitti: Vain harva tuote tai palvelu maksaa palkkoihin suhteutettuna enemmän kuin 20 tai 30 vuotta sitten. Yle, 28.11.2017.

Suomi 101

[paluu tulevaisuuteen]

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.

Torstaina, sata vuotta ja yksi päivä sitten, eduskunta hyväksyi P.E. Svinhufvudin johtaman senaatin - kaksi päivää aikaisemmin - muotoileman itsenäisyysjulistuksen.

    ”Suomen kansa tuntee syvästi, ettei se voi täyttää kansallista ja yleisinhimillistä tehtäväänsä kuin täysin vapaana”, itsenäisyysjulistuksessa sanottiin. ”Vuosisatainen vapaudenkaipuumme on nyt toteutettava; Suomen kansan on astuttava muiden kansojen rinnalle itsenäisenä kansakuntana.”

    Olikohan tuossa himpun verran liioittelua?

    Kaarlo Tuori muistuttaa Kanava-lehdessä, että suomen kieleen sana ”valtio” tuli vasta 1830-40 luvuilla. Silloin sivistyneistö alkoi miettiä millä nimellä tuollaista poliittista ilmiötä tulisi kutsua. Valtioon liittyvä, valtion perustelema kansalaisuus ja kansakin ilmestyivät puheeseen vasta 1800-luvulla.

    Jos Suomen itsenäinen valtio on nyt sata vuotta ja yhden päivän vanha, niin kenties suomalainen suomi on noin kahdensadan vuoden ikäinen.

    Lyhyessä ajassa on saavutettu paljon.

Kuluvalla viikolla Helsingin Sanomat ilmoitti lähettävänsä kirjeenvaihtajan tulevaisuuteen. Kokeneen, paljon tietävän ja maailmaa hyvin hahmottavan Heikki Aittokosken (47) matka kestää vuoden.

    Tiistain lehdessä Aittokoski pohti matkansa karttaa.

    ”Lisäksi on niin, ettei ole olemassa tulevaisuutta”, Aittokoski sanoi. ”On olemassa tulevaisuuksia. Ihmisiä on 7,6 miljardia, ja ani harva muutos koskee meistä jokaista tai edes enemmistöä meistä.”

    Kanssalukijoiden tavoin odotan jännityksellä millaisen tulevaisuuden Aittokoski löytää, yhden niistä monista vain monta yhdestä.

    Puhutaanko Suomessa suomea sadan vuoden päästä?

    Osaako suomalainen lukea sadan vuoden päästä? Vai hoitavatko robotit senkin ihmisen puolesta?

    Sata vuotta sitten vapaudenkaipuu oli valtava. Ainakin sanoissa. Miksei myös teoissa. Onko Suomi sadan vuoden päästä vielä vapaampi paikka yksilöille, joukoilla vai pitääkö vapautta rajoittaa suurempien ongelmien hoitamiseksi?

    Löytääkö Aittokoski sadan vuoden päästä Suomen, jossa yksilö on vapaa kansalainen vai kovan yhteiskunnallisen kurin valtion, missä yksilö on enemmän orja kuin oman elämänsä tekijä?

    Olen itse antiutopiassani 2112 arvioinut, että sadan vuoden päästä Suomessa ja maailmassa yksilö on vapaaehtoisesti luopunut yksilönvapaudesta, jotta ympäristö ja ilmasto voisivat paremmin. Siinä Suomessa ei ole varaa demokratiaan eikä yksilönvapauteen.

    Tulevaisuuksia on monta. Mutta entä menneisyys, historia? Onko menneisyyksiäkin useita vain pelkästään yksi? Aittokosken tulevaisuusmatkaa miettiessä tulee ajatelleeksi, että kenties tulevaisuus selittää aina historian vaikka emme sitä hetkessämme tajua.

    Kun palaamme tulevaisuuteen, matkustamme menneisyyteen.

Valitsen nyt helpomman reissun kuin Heikki Aittokoski.

    Palaan hetkeksi menneisyyteen. En keksi sitä vaan siteeraan.

    Torstai on aina toivoa täynnä.

    Mika Waltarin runo Kevät vuonna 1929 oli riemua täynnä, valoa ja modernin elämän huumaa. Runon ilmestyessä Waltari oli 21 vuotias.

    ”Me syöksymme teräksen, betonin ja öljyn aikaan ”, Waltari kirjoitti. ” - kadun jättiläiskuilun yllä taivas / kovin kaukana ja pieni. / Kristalli-ikkunoitten takana nääntyvät kukat / autojonojemme tomuun ja bensiinihöyryyn.” Bensiinihöyryt katoavat vasta illan tullen: "Vain joskus iltaisin, / kun on hiljaista, / nousee satamasta, varastosuojista ja laivoista, / meren tuoksu, tervan, oranssien ja vaniljan tuoksu. / Ja seuraavana päivänä kahisevat matkailutoimistoissa / kartat, reklaamilehdet ja punaiset pilettivihot."

    Tulevaisuus näytti vapauttavan menneisyydestä. Siinä oli ihana paheen viehätys; modernin teknologian ja matkan tuoksu, joka häivytti kotoisten niittyjen ja kaislikoiden hajut ja värit.

    Nuori mies kuvitteli paluun tulevaisuuteen.

Seitsemän vuotta myöhemmin Arvo Turtiainen julkaisi runokokoelman Muutos. Hän täytti 32 vuotta kirjoittaessaan rakentajasta, joka yhä uudestaan tekee taloja muille, varakkaammille ihmisille eikä itse omista mitään tekemästään.

    ”Koko ikänsä hän rakensi / taloja toisille”, Turtiainen kirjoitti, ” pihkaa hikoilevat, punaiset hongat / hän veisti ihmisten suojiksi, kartanoiksi, / hohtavakylkisen laudan hän kohotti / kirkkojen välkkyviksi tapuleiksi, / ikkunan pieliin ja aittojen neitseellisiin päätyihin / kiinnitti luomistahtoinen käsi, / ja kauneutta janoava henki / pyrkimyksensä merkit.”

    Turtiaisen rakentaja on väsymätöntä lajia, sitkeä kuin honka ja harmaa kivi. Hän rakensi herroille ja narreille maassa, jossa pettu ja kuivattu kala olivat rakentajan ruokavalio.

    ”Koko ikänsä hän rakensi. / Mutta yksikään talo ei saanut nousta / josta hän olisi voinut sanoa tämän on minun, / yhtäkään päivää ei kulunut / jolloin hän ei olisi tehnyt työtä toisten hyväksi...”

    Rakentajan palkka, ainoa oma ”talo” oli sitten arkku viidestä laudasta. ”Hän teki työnsä ja lähti.”

    Kukaan ei muista, kukaan ei perään kysy.

    Mutta mitä Turtiainen oikeastaan halusi ja vaati? Olisiko kirvesmiehen pitänyt omistaa kaikki rakentamansa talot kuin kapitalisti ikään? Eikö vasemmistolainen runoilija ymmärtänyt palkkatyön luonnetta? Eikö hän nuoren Waltarin tavoin haistanut tulevaisuuden tuulen bensankatkuista tuoksua? Eikö Turtiainen tajunnut että kehitys kehittyy niin, että rakentaja vapautuu koska nimenomaan ei omista tekemiään taloja vaan saa niiden rakentamisesta hyvän palkan?

    Jos Turtiaisen hienoa runoa pitää tulevaisuuden julistuksena, siinä huomaa paradoksin, koska rakentajan sielu kaipaa vanhaa agraariyhteiskuntaa missä ihminen pysyy paikallaan maaplänttinsä vankina, kaiken omistavana.

Kansallista itsetututkistelua

Suomi vuonna 0:

    ”Olen tuntenut kansallisena onnettomuutena kielellisen kahtiajaottumisemme, olen siinä nähnyt useimpain sivistyksellisten ja kansallisten vajavaisuuksiemme juuret ja selityksen. Olen nähnyt erikielisten ryhmiemme kuin itsetiedottomuuden sokeudessa yhä laventavan sitä kuilua, joka kummankin menestykseksi päinvastoin olisi saatava - jos ei täytetyksi - niin ainakin silloitetuksi ja käytännöllisesti vaarattomaksi. - Varsinkin ruotsinkielinen kansalaisryhmämme on tässä eristäytymisessä joutunut jo tuhoisan pitkälle, ja on tämä eristäytymispyrkimys eräille sen vaikuttaville piireille muodostunut ohjelmalliseksi päämaaliksi. Etenkin ruotsinkielinen nuorisomme - kasvaneena kodeissa ja ympäristössä, jossa suomalaisuuden halpeleminen ja ynsiminen on ollut, jos ei suoranaisena, tunnustettuna teoreettisena ohjelmana, niin ainakin käytännöllisenä ilmakehänä, jokapäiväisenä henkisenä leipänä - tämä nuoriso etenkin on tästä veriinsä eletystä halveksumisesta ja vieroksumisesta vetänyt kansallisohjelmalliset johtopäätökset ja on nyt isäinsä hengen johdonmukainen toteuttaja.”

    Näin kirjoitti 43 vuotias Volter Kilpi vuonna 1917 teoksessaan Kansallista itsetutkistelua. Täsmentävä alaotsikko kuului: Suomalaisia kulttuuri-ääriviivoja.

    Kilpi katseli tulevaisuutta ja kirjasi näkemyksensä nykyhetkestä, Suomesta vuonna 0, niin kuin nyt jälkikäteen voi sanoa

    Onko ajateltavissa, että Kilpi kirjoitti Suomelle käsikirjoitusta palaamalla tulevaisuuteen?

    Suomalainen kulttuuri näytti olevan tienhaarassa, monien teiden risteyksessä. Ruotsinkieliset pitivät valtaa, syrjivät suomalaisia ja haaveilivat yhteydestä Ruotsiin. Suomenkieliset elivät jonkinlaisessa menneisyyden valheessa, pinnallisen henkisen kokemuksen ilmapiirissä.

    ”Suomenkielinen kansalainen joutuu melkein säännöllisesti poljetuksi oikeuksissaan ja ansioissaan”, Kilpi sanoi, ”milloin hänen ansionsa tulevat ruotsinkielistemme arvioitavaksi, varsinkin, jos niitä on punnittava jonkin ruotsinkielisen ansioita vastaan.”

    Uskaltaako nyt, sata vuotta ja yhtä päivää myöhemmin todeta, että Kilven pahin pelko ei toteutunut; että Suomen käsikirjoituksessa esitetty kuilu eri ryhmien välillä sillottui ja kansa kulki kohtuullisen tasa-arvoiseen tulevaisuuteen ”unohtamalla menneisyyden”?

    Kunnes toisin tapahtuu!

    Vai mitä Heikki Aittokoski löytääkään tulevaisuudesta? Onko siellä suomenkielinen vähemmistö, joka pinnistelee muiden kulttuurien pusertamana ja takertuu omaan kieleen ja menneisyyteen? Pääseekö Aittokoski seuraamaan suomalaisen parlamentin (jos sellaista instituutiota enää vuonna 2117 on) istuntoa, missä pieni SKP (suomalainen kansanpuolue) vetoaa vähemmistön oikeuteen saada palveluja omalla kielellään omilla syrjäisillä asumisnurkillaan?

Volter Kilpi katseli tulevaisuuden menneisyyteen.

    ”Suomenkielisen sivistyneistön älyllinen ja henkinen harrastus saa kauttaaltaan leimansa toisaalta epäpersoonallisesta ja epäyksilöllisestä elämänsuhtautumisesta, toisaalta elokkaasta ja vireästä aatteellisesta harrastelusta.”

    Pyrkimystä oli paljon, taitoa vähän.

    Kilpi soimasi henkisen elämän harrastelijoita teennäisyydestä, näyttelemisestä, onttoudesta: ”Kaikki tuntuu tapahtuvan vain ulkonaisista vaikuttimista, ei sisällisestä tarpeesta ja ilmaisunpakosta.

    Vaikka kirjallisuus vuonna 0 olisi ollut jopa kelpoista, komeaa ja kielellisesti vuolahtelevaa, niin sitä painoi ”sielullinen mehuttomuus, mielikuvituksen arkinen kuivakiskoisuus, sisäisen tuntemuksen harmuus ja niuva puisevuus”.

    Kilpi sanoi, että kirjallisuudesta puuttui impressionistinen, sisältä hehkutettu sanarunous. Jopa kansankuvaus oli elotonta: ”Kansanelämän kuvaukseen riittää meillä miten ulkopuolinen jutustamis- ja sepitsemistaito hyvänsä.”

    ”Meillä sepitetään ’ajankuvauksia’, journalistisen kepeästi kyhättyjä jutteluita, jotka venyvät ja juoksuttelevat yksityistapauksia ja yksityisseikkoja, laskettelevat henkevääkin tilapääpakinaa, antavat elokkaita, vilkkaitakin tilapäätilanteita ja silmänräpäysvaikutelmia. Ne eivät kuitenkaan anna mitään edustavaa, painoisaa elämänkuvaa, ne eivät tiivisty vakuuttavaksi, elämänvakavuudella tehoavaksi, kokonaiseksi tapahtumiseksi. Ihmiset ovat tällaisen kirjailijan kourissa kuin venykekummista.”

    Kilpi syytti suomalaista kirjallisuutta pingoitetuista, leikillisistä kertomuksista, joiden ainoa ”elokkuus on kiljuvassa ’grimaasissa’, ilvehtivässä ele- ja ilmeväännöksessä, luonnottomuuden paisuttelussa”.

    ”Meillä kirjoitetaan tunnelmallisia kuvauksia, joiden elämänkuva on kuin ilta-auringossa koreilevan, välkkyvän mutalammen pinta: kosketa mistä hyvänsä sen heijailevaa, syväilevää, taivastelevaa kalvoa, ja koko kuulakas, peilaileva avaruus pirstoutuu mutaiseksi savipälveksi.”

    Volter Kilven mielestä itsenäisyytensä kynnyksellä haparoiva suomalainen kirjallisuus oli elämäntuntemuksen persoonattomuuden johdosta harmaata ja arkisuuden mataloittamaa. ”Kirjallisuutemme on jättäytynyt henkisesti liiaksi itsensä varaan, kehäilee liika umpinaisesti omassa ahtaassa piirissään… Komeimmillaankin voi se sinertyä vain revontulten kelmeään, kylmään loistoon, mutta ei läikkyä auringon siunattuna ja siunaavana lämpönä. Sen henkiset, virittävät herätteet ovat liika niukat ja karut, ja sillä on liika vähän hengen ainesta kohotakseen elämän korkeimpaan käyntiin, tullakseen luomisessaan ihmismielen syvien, jokapäiväisyyden jääpeitteistä järkähtäneitten elämysten virtaniskalle.”

    Vuonna 1917 Volter Kilpi kaipasi henkisesti virkeämpää tulevaisuutta josta voi palata nykyhetkeen. ”Kansalle kuten yksilöllekin on henkinen eristäytyminen sivistysvaara.”

Sata vuotta ja yksi päivä sitten tahdottiin vapautta.

    Kuinka moni tänään vannoo vapauden nimiin?

    Vapaus ja valinta eivät ole päivän teemassa.

    Yksilöön suhtaudutaan kuin holhousta tarvitsevaan lapseen. Eliitti, älymystö, poliitikot, toimittajat ja ammattiyhdistyspomot tietävät minua paremmin miten minun tulee elää ja olla, mitä saan syödä ja juoda ja millaisia sopimuksia minun tulee tehdä elämän kanssa.

    Poliitikoille riittää, että äänestän erilaisille ”edunvalvojilleni” jatkuvan oikeuden holhota meitä ja minua. Eliitille riittää ettei sitä sotketa rahvaan arvomaailmaan. Älymystölle riittää vetäytyä omaan norsunluutorniin pakoon pahaa maailmaa. Medialle riittää rakkikoirana räksyttäminen.

    Minulle (70) riittää että saan kiukutella edellä mainituille!

    Historia on paluuta tulevaisuudesta. Tulevaisuus on matka menneisyyteen. Nykyhetkeä ei vakavassa katsannossa olekaan, ei filosofisena ilmiönä. Ristiriitaiset lauseeni eivät ole loogisia.

    Elämässä kuitenkin vain nykyhetki on elettävissä. Sitä ei tarvitse eikä voi valita. Sartre muistaakseni sanoi, että ihminen ei voi valita aikaansa, mutta hän voi valita itsensä ajassaan.

    Myös tulevaisuuden kirjeenvaihtaja valitsee nykyisyyden matkustaessaan kauas.

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2016.

>>>>

Heikki Aittokoski: Tervemenoa, ilmestyskirjan ratsastajat. Helsingin Sanomat, 5.12.2017.

Volter kilpi: Kansallista itsetutkistelua. Suomalaisia kulttuuri-ääriviivoja. Otava, 1917.

Kaarlo Tuori: Entä jos Suomi onkin 200-vuotias? Kanava, 7/2017.

Arvo Turtianen: Runoja 1934-1968. Tammi, 1976.

Mika Waltari: Mikan runoja ja muistiinpanoja 1925-1978. Toim. Ritva Haavikko. WSOY, 1979.