Hei,rillumarei!

[Ynnä muita virvokkeita]

Reino Helismaa elokuvassa
Hei, rillumarei! Suomen Filmiteollisuus, 1954.
Kuvakaappaus, Yle, 2019.

Kun jotakin aloittaa, sitä on vaikeaa lopettaa.

    Ainakin mitä tulee ajatuksiin, muistamisen ja muistamisen yrittämiseen. Meillähän on kollektiivinen muisti: historia. Siihen peruuttaminen ei ole yksinkertainen temppu.

    Päätin katsoa Armand Lohikosken ohjaaman ja Reino Helismaan kirjoittaman komedian Hei, rillumarei! (1954) kun Yle sen näytti sen 8.6, mutta oikeastaan katsomispäätös (ja filmin nauhoittaminen) liittyi pari viikkoa sitten kirjoittamaani pakinaan Normandian maihinnoususta - mutkan kautta, mutta liittyi kuitenkin.

    Pakinassa, oikeastaan sen kommenteissa sanoin, että uudet amerikkalaiset sotaelokuvat – kuten Pelastakaa sotamies Ryan ja tv-sarja Taistelutoverit – suhtautuvat tavallisiin amerikkalaisiin sotilaihin realistisen kriittisesti; nämä ovat ennakkoluuloisia, pikkumaisia, töykeitä ja egoistisia ihmisiä, jotka selviytyvät taisteluista pikemminkin  ”primitiivisen” selviytymisvaistonsa avulla kuin moraalisen henkevyytensä tai sankaruutensa ansiosta.

    Otin esimerkiksi tavallisen sotilaan ahdasmielisyydestä kohtauksen Taistelutoverien neljännestä jaksosta, missä amerikkalaiset laskuvarjosotilaat osallistuivat epäonnistuneeseen Operaatio Kauppapuutarhaan Hollannissa.

    Kun sotilaita kuljetetaan panssarivaunun ”kannella” hollantilaisen Nuenenin kaupungin ohitse, yliopiston käynyt David Webster sanoo: ”Vincent van Gogh syntyi Nuenenissa.”

    ”Entä sitten?” toinen tankin päällä istuva sotilas kysyy töykeästi.

    ”Harvardissa oppii kaikenlaista hyödyllistä”, kolmas sotilas vinoilee.

Edellämainittu kohtaus sai pakinaani kommentoineen Lauri Leinosen muistuttamaan, että toisen maailmansodan aikainen maailma, myös lännessä, oli aivan toisenlainen kuin meidän aikamme urbaani ja liberaali maailma.

    ”Tosiaan, kansojen kohtaamisesta keskenään ja kulttuurin kanssa syntyi myös lukuisia anekdootteja”, Leinonen kirjoitti. ”Hyvä muistaa: 1939 suuri osa maapallon väestöstä eli varsin pienillä paikkakunnilla. Siis alle n. 5000 asukasta. Sotivissa maissa vain Britanniassa selvästi yli puolet väestöstä asui kaupungeissa. Ei siis ihme, että kosketuspintaa kulttuuriin oli selvästi vähemmän, kuten tuo van Gogh -esimerkki kertoo.”

    Meillä, siis itsekullakin, luulen, on taipumus arvioida historiaa vahvasti juuri oman hetkemme näkökulmasta, peilaten sitä arvoihin ja ajatuksiin joita tänään velloo ympärillä. Osittain se auttaa tulkitsemaan historiaa johdonmukaisesti ja suhteellisuudentajuisesti, mutta osittain se johtaa harhaan, kun emme tiedosta emmekä voi tiedostaa sitä mitä vaikkapa kesäkuussa 1944 tavallisen amerikkalaisen päässä tapahtui, kun hänet kuljetettiin kuolemanvaaraan Ranskan rannikolle pelastamaan Eurooppaa.

    Niinpä päätin katsoa elokuvan Hei, rillumarei!

    Olisiko se niin kauhea ja älytön ja (nykykielellä) ”populistinen” kuin miksi aikalaiskritiikki sen tuomitsi?

Rillumarei-kulttuuri alkoi tavallaan Reino Helismaan kirjoittamasta Rovaniemen markkinoilla -elokuvasta vuonna 1951. Kauko Käyhkön laulamasta tunnussävelestä tuli kokonaisen kulttuurin ja aikakauden tunnusmerkki.

    ”Onhan elon tiemme täällä joskus mutkikasta: / Markkinoilla kyllä kurvat kaikki oppi vasta, / Ruma-relluma-rilluma-rei, Elon kurveissa oikaista ei!”, filosofoi Helismaa, puusepän poika Helsingistä, Lappiin sijoitetussa tarinassa. ”Heikot sortui elontiellä, jätkä sen kun porskui, / Ruma-relluma-rilluma-rei, jaa, kellä tuuria on, kellä ei!"

    Jätkämiesten sanaileva huumori raivostutti kansaa valistavia kulttuurihenkilöitä. Kansaa piti nostaa eikä laskeutua sen tasalle. Törky on törkyä, kirjoitti teatterimies ja kriitikko Eugen Terttula Suomen Sosialidemokraatissa.

    Mutta tietenkään Rovaniemen markkinoilla ei aloittanut iltamaperinnettä eikä kuplettilaulajien tulkitsemaa kansankulttuuria, jossa ronskilla huumorilla - ja herravihalla - oli muhevat juurensa. Se vain jatkoi sitä, nyt elokuvan kielellä ja ilmeellä.

    Melkein paras ja ainakin karskein osoitus kuplettilaulajien rohkeasta ja hyvinkin mustasta huumorista löytyy Matti Jurvan ja Tatu Pekkarisen jenkasta Pohjanmaan junassa:

    Hyt-kyt-kyt-kyt ryt-kyt-nyt-kyt

    Juna se meni meni pohjolaan

    Laulussa kansa kerto juttujansa

    Kulkijapoika se vihelteli vaan

    …

    Sompissa ollaan ja Kauhavalle tullaan

    Ravintola-asema ja tarjoilu naseva

    Puukkoja, puntareita

    Ynnä muita virvokkeita.

Pohjanmaan junassa on tunnelmaa.
Jorma Ikävalko, Reino Helismaa ja Esa Pakarinen
elokuvassa Hei, rillumarei!
Kuvakaappaus, Yle, 2019.

Eliitin ja älymystön oli vaikea suhtautua kansanhuumoriin – jos se nyt oli kansan huumoria.

    Vuonna 1954 Jörn Donner täytti 21 vuotta. Hän härnäsi viisikymmentäluvulla porvaristoa (niin kuin toki myöhemminkin) ja oli suomenruotsalainen enfant terrible, joka ei löytänyt paikkaansa oman ”luokkansa” tai ”kulttuuritaustansa” keskuudesta.

    Olisi luullut, että kapinallinen Donner ymmärttää Reino Helismaan Hei, rillumarei! - elokuvan eliittikritiikin, jota myös pidettiin ”kostona” Rovaniemen markkinoiden saamalle yksimieliselle teilaukselle. Kaipa Helismaan teksteissä on muutakin kuin ”törkyä”, olisi voinut kuvitella Donnerin sanovan.

    Mutta ei sanonut.

    ”Ei tämä ajanvietettä ole”, kirjoitti Jörn Donner kansandemokraattien Vapaa Sana -lehdessä vuonna 1954. ”Ei se ole huumoriakaan. Ja ne kymmenen prosenttia, jotka toissailtana Bio-Biossa nauroivat Severi Suhosen ja Reino Helismaan törkeyksille, olivat samaa yleisöä, joka lukee Apu-lehteä ja Outsiderin tarinoita. Eivät he ajanvietteelle nauraneet, he nauroivat sille, että teatteria, musiikkia, taidetta ja oopperaa pilkattiin. Nämähän eivät ole muodisssa.”

    Donnerin mielestä Hei, rillumarei! ei ollut edes kulttuuria, koska se oli irvikuva itsestään. ”On uudelleen tunnustettava, että kotimainen elokuva on ottanut askeleen taaksepäin, menneisyyteen, alkukantaiseen aamuhämäräänsä. Tarkastusviranomaisilla on oikeus kieltää kotimainen elokuva. Miksi sitä ei tällä kertaa tehty?"

    Kulttuuriradikaali Donner halusi kieltää komedian, jossa varsin rauhallisesti ja harkitusti arvostellaan eliittitaidetta ja asetetaan sen rinnalle aidompana ja rehellisempänä kansaa lähellä oleva huumori, joka ei kumarra herroja eikä narreja.

    Ehkäpä Atos Wirtanen, vasemmistolaisen Ny Tidin päätoimittaja (1947-53) oli oikeassa arvioidessaan myöhemmin nuorta Donneria Poliittisissa muistelmissaan v. 1972: ”Jörn Donner tuli hyvin nuorena avustajaksemme - hän kirjoitti terhakkaasti ja terävästi etupäässä urheilusta ja elokuvasta, toisinaan myös kirjoista, mutta hänestä ei tullut sosialistista lehtimiestä niin kuin minä olisin toivonut.”

    Ihminen ei ole yksi ajatus, vaan monen erilaisen ajatuksen ristiriitainen kimppu. Niin myös Donner.

    Mutta kuulostaa hieman ontolta, kun edellä lainattua elokuvarvostelua vertaa Donnerin sanoihin vuonna 1987 Esa Saarisen kirjassa Jörn Donner: ”Meidän on päästävä lähemmäksi kuolemaa, lähemmäksi taidetta, lähemmäksi niitä ihmiskunnan ristiriitoja jotka tällä hetkellä jakavat maailmaa… Taide ei kuulu juhliin vaan arkeen, työhömme. Se on teoria, jonka puolesta saksalainen Bertolt Brecht monta kertaa on kamppaillut. Lyriikka kuulu arkipäivään. Teatteri kuuluu tehtaille. Musiikki kävelyymme kaduille.”

    Nuori Donner valitsi erittäin tarkasti kenen lyriikkaa sai esittää arkipäivässä, kenen musiikkia kuunnella kaduilla, kenen teatteria esittää tehtailla.

Toisin kuin aikalaiskritiikistä – joka kantoi rillumareikulttuurin inhoamisen tuskaa pitkälle tulevaisuuteen – voisi päätellä Hei, rillumarei! ei ole lainkaan hillitön elokuva, räävitön eikä matalamielistä puskahuumoria tulvillaan, ellei sitten korkeakulttuurin pilkkaamista pidä jo sinällään hillittömänä puskafarssina.

    Filmin tarina on yksinkertainen: Severi Suhonen (Esa Pakarinen) matkustaa Helsinkiin sivistyäkseen, koska kulttuurin kaipuu on (Lapissakin) eksistentiaalinen peruste. Miksi rempseä savolaismies asuu Lapissa, on toisarvoista.

    Tosin Severi jää vahingossa junasta jo Pohjanmaalla, joten hän joutuu kävelemään Suomen pääkaupunkiin, minne saapuu partaisena joulupukkina. Tarinan MacGuffina on toritaiteelta näyttävä maalaus, jonka Severi ostaa tullihuutokaupasta. Samalla kun Severi yrittää (tietämättään) estää etteivät taiderosvot varasta tuota maalausta, häntä kuljetetaan klassisen musiikin konsertista moderniin teatterinäytökseen ja lopulta oopperaan, jossa kulttuurikipu kulminoituu ”korkeamman hengenviljelyn” kamalassa maisemassa.

    Konsertissa ja teatterissa Severi häiriköi esityksiä kyselemällä suuren ääneen tyhmiä kysymyksiä. Onko keisarilla vaatteita? Siinäpä vasta pulma, Helismaa pelleilee.

    Kaikkineen Helismaan paikoitellen anarkistinen huumori (ja Lohikosken filmityö) on tarkkaa, minimalistista sanailua, melkein kuin Marx-veljesten elokuvista, mutta noin rohkeaa kommenttia ei kai parane vieläkään, vuonna 2019, ääneen sanoa.

    Kaikki ratkeaa parhain päin. Lopulta vuorineuvos Schubertiksi esittäytynyt Severi Suhonen päättää palata Lappiin, koska ”se on sellainen seutu ja sellainen maa, jota ei voi unohtaa”. Ja toritaiteelta näyttävän maalauksen alta paljastuu toinen: arvaamattoman arvokas Frans Halsin teos.

Tajuaako nykykatsoja Hei, rillumarein! sanoman ja idean, naurattaako se?

    Enpä tiedä. Ainakin minä hymyilin.

    Jos telkkarin tuleminen 1960-luvulla kuihdutti rillumareikulttuurin, niin ehkä se on elpynyt tv:n tylsissä viihdeohjelmissa, räppärien lauluissa ja sosiaalisen median tavallisen elämän aitoutta etsivässä narsismissa, mutta ei kuitenkaan samanlaisena romanttisena kansanomaisuutena kuin mitä 1950-luvun rillumareifilmit esittivät.

    Näyttelijä Mikko Lamminen on tunnustanut oman suhteensa rillumareikulttuuriin Esittävän taiteen koulutusohjelman opinnäytteessä näin sydämellisesti: ”Itselleni aihe on erityinen. Siinä yhdistyy monta itseäni kiehtovaa asiaa. Yksi on ’vanha maailma’. Koen että olemalla aiheen äärellä saan kontaktin menneeseen aikaan. Pidän tuon ajan huumorin näennäisestä yksinkertaisuudesta. Sen uppoaminen etenkin maaseudun ihmisiin, kuvastaa minulle aikaa, jolloin ihmiset eivät vielä olleet turtuneet informaatiotulvasta. He eivät olleet 'kaiken nähneitä' ja kokeneita, eikä huumori perustunut toisten nöyryyttämiseen.”

    Kuulostaako Lammisen tunnustus populismin taidejulistukselta?

    Tätäkään puolta ei parane väistää eikä sanoilla verhota.

    Suomalaisessa huumorissa kansalaisten töppäily ja herrojen vihaaminen sulautuvat yhteen ainutlaatuiseksi jos kohta aika pölhöksi elämänasenteeksi.

    Hei, rillumarei: Puukkoja, puntareita, ynnä muita virvokkeita!

Esa Pakarinen (Severi Suhonen) ja taideteos
elokuvassa Hei, rillumarei!
Kuvakaappaus, Yle, 2019.

Jörn Donner: Viettelysten aika. Toim. ja suom. Risto Hannula. Suomen elokuva-arkisto, 1985.

Mikko Lamminen: Hei, rillumarei – katsaus iltamaperinteen syntymiseen ja sen sotien jälkeiseen kukoistukseen. Turun ammattikorkeakoulu, 2014.

Esa Saarinen: Jörn Donner. WSOY, 1987.

Atos Wirtanen: Poliittiset muistelmat. Otava, 1972.

Kevin Lankinen lukee kirjan

[ja kukkahattutädit hullaantuvat]

Kyösti Salovaara, 2019.

Kaikkihan me tiedämme…

    Me kaikki tiedämme ja luulemme tietävämme…

    Että me kukkahattutädit tiedämme paremmin kuin kukaan muu, kuinka tärkeää lukeminen on, varsinkin sellaisen kirjallisuuden lukeminen jonka lukeminen on ihmiselle, nuorelle miehelle ja naiselle hyväksi.

    Me tiedämme koska olemme passissa 24/7 – me kukkahattutädit.  Uhrautumistamme hyville asioille ei voi yliarvioida. Me seuraamme hyväntahtoisesti holhoten kanssaihmisiämme. Tarpeen tullen puutumme tomerasti asioiden rientoon.

    Me kuulumme yhteen, me kukkahattutädit eikä meitä voi toisistamme erottaa sen perusteella riippuuko jalkojen välissä jotakin vai ei, sillä kukkahattutäti on kulttuurinen androgyyni.

Nyt on somaa, kun jääkiekon maailmanmestaruuden voittanut leijonien maalivahti Kevin Lankinen lukee kirjoja. Pakahduttavan hienoa.

    Viime sunnuntaina Helsingin Sanomien kulttuuriosasto uhrasi Lankiselle yli puoli sivua. ”Maalivahti Lankisen lukupiiristä tuli ilmiö”, otsikoi Susanna Karhapää juttunsa. ”Luen paljon sivistäviä kirjoja”, lainattiin lukutaitoista maalivahtia artikkelin näyttävässä väliotsikossa.

    Ja Lankisen mainitsemasta romaanista Pieni elämä otettiin jo toinen painos. Se myy hyvin kukkahattutätien hullaannuttua Lankiseen, joka luki Pienen elämän. Ja sepä näyttää olevan ykkösenä viikon kysytyimpien romaanien kirjastolistalla.

    Jos neljännessä divisioonassa pelaavan Pieksämäen Pallonpieksijöiden (PeePeePee) maalivahti Väinö "Väiski" Muinonen olisi kertonut lukevansa Len Deightonin jännäriä Berliinin peli, olisiko media hullaantunut? Olisivatko kukkahattutädit riemastuneet? Olisiko kustantaja ottanut Deightonin kirjasta ja yhdeksänosaisesta Samsom-sarjasta uuden painoksen?

    Pelkäänpä että ei… vastauksena kaikkiin kysymyksiin.

    Suomessa ei ole oleellista mitä sanotaan, vaan se kuka sanoo.

    Eikä ole viattoman Lankisen vika, että hänestä tehtiin kukkahattutätien lemmikki. Ihmisen voi syleillä ”kuoliaaksi” myös hyväntahtoisesti halaten.

Jos maailma olisi yksinkertainen pyykkinappula, kaikki onnistuisi helposti. Jos aasta seuraisi aina bee, me kehittäisimme kaikista maailmoista parhaan Suomen.

    Hallitus suunnittelee, että täysi-ikäisten, 19 vuotiaiden pitää istua koulussa. Ei oppi ojaan kaada, me tiedämme kokemuksesta.

    ”Petyin lukiessani uutta hallitusohjelmaa”, sanoi Haminan seudulla taitavia ja koskettavia Sudenmaa-dekkareita kirjoittava Martti Linna blogissaan muutama päivä sitten. ”Siinä ei edelleenkään sanota mitään siitä, että kaikille suomalaisille taataan yhtäläinen oikeus ja velvollisuus runouteen.”

    Linnan ajatus oli leikkimielinen. Ehkä hän oli kuitenkin yhtä tosissaan kuin me kukkahattutäditkin olemme vaatiessamme ja toivoessamme, että kaikki lukisivat yhtä paljon kirjoja kuin me itse luemme yön tuntejakaan tehtävässämme säästelemättä.

    Hypätkäämme aikakoneeseen.

    Pysähdymme vuoteen 1925. Helsingin Sanomien Euroopan-kirjeenvaihtaja on päässyt haastattelemaan Josif Stalinia Moskovassa ja Adolf Hitleriä Münchenissä. Juttumatka taittui kätevästi pikajunalla, toki junaa vaihtaen.

    ”Josif lukee intohimoisesti venäläisiä klassikkoja”, kirjeenvaihtaja toteaa hengästyneenä. ”Ja Adolf on kerta kaikkiaan lukuhullu älypää. Hänen suosikkinsa on Karl May, joka kirjoitti seikkailukirjoja Lähi-Idästä ja Pohjois-Amerikasta.”

    ”Uskon”, kirjeenvaihtaja päättää artikkelinsa, ”että näistä miehistä kuulemme vielä paljon. Heidän lukuintonsa heijastuu heidän säteilemäänsä empatiaan, he tuntuvat ymmärtävän mitä kanssaihmiset ajattelevat ja unelmoivat. Näiden miesten haaveista nousee uusi Eurooppa!”

Kyösti Salovaara, 2019.

Kuinka paljon hyvää voi tehdä tekemättä pahaa?

    Jokainen meistä – ainakin jokainen meistä kukkahattutädeistä – kiljuu riemusta jos kaikki nuoret innostuvat opiskelemaan ja kaikki jääkiekkoilijat ja jalkapalloilijat ja muut urheilijat ja pleikkarien pelaajat ja … kerta kaikkiaan kaikki nuoret lukevat kirjoja ja sivistyvät kuin huomaamattaan ja jokaisella heillä on mieliruno, jota siteerataan sujuvasti iltanuotiolla.

    Mutta!

    Pitääkö perustuslakiin kirjoittaa, että jokaisella 19 vuotiaalla on oikeus ja velvollisuus opiskeluun? Pitääkö sinne myös kirjoittaa, että jokaisella suomalaisella on oikeus ja velvollisuus runouteen, kaunokirjallisuuden lukemiseen?

    Me kukkahattutädit vastaamme: Kyllä! Kyllä! Kyllä!

    Radikaali liberaali, humanistinen ajattelija Ralf Dahrendorf pohti kirjassaan Huomisen Eurooppaan (1990) onko mahdollista ja järkevää taata perustuslaissa kansalaisille ”oikeus työhön”.

    Mikään perustuslaki ei voi estää työttömyyttä, Dahrendorf sanoi. ”Se vain halventaa perustuslakia, koska se lupaa sellaista, mitä yksikään tuomari ei voi tarjota.”

    Täystyöllisyys voi olla korkealla poliitikan agendassa, mutta perustuslaki ei voi sitä taata.

    ”Oikeus olla tekemättä työtä on vakuuttavampi tarjokas perustuslain varjeltavaksi, koska se suojelee ihmisiä pakkotyöltä”, Dahrendorf sanoi viitaten Natsi-Saksaan ja Neuvostoliittoon.

    Mutta voisiko perustuslaissa todella lukea, ettei ketään voi pakottaa töihin? Tai voisiko siellä lukea ettei ketään voi velvoittaa lukemaan kirjoja ja muistamaan runoja ulkoa?

    Kriittinenkin kukkahattutäti panee sormen suuhun tällaista miettiessään.

Mainio kirjailija Martti Linna toivoi, että jokainen löytäisi runon, joka pysäyttää.

    Mitä runot ovat?

    Japanilainen kirjailija Keijiro Suga sanoi viime sunnuntain Hesarissa, että ”proosani voi julistaa, mutta runoni ovat kuin maalauksia; runoja on vaikea selittää sanoin”.

    Tämä yllätti haastattelijan, Vesa Sirénin.

    Ja kuitenkin Suga vain toisti saman ajatuksen, jonka Jean-Paul Sartre sanoi 1940-luvulla: ”Runoilijat ovat ihmisiä, jotka kieltäytyvät käyttämästä hyväkseen kieltä… Runoilijat eivät puhu; he eivät liioin ole vaiti: he ovat muuta.”

    Jos siis runojen lukemisen oikeus ja velvollisuus kirjoitetaan perustuslakiin, Sartren (ja Sugan) ajatus pitää kirjata mukaan, ikään kuin "käyttöohjeeksi": sinun ei tarvitse ymmärtää mistä runo kertoo, koska se ei kuitenkaan kerro mistään mitään yksikäsitteisesti ymmärrettävää.

    Noudattaakseni Linnan kävelyohjetta kulttuurin puistossa, pistän tähän loppuun runon, joka pysäyttää minut. Sen kirjoitti kiinalainen Po Chü-i noin 1200 vuotta sitten, ja sen suomensi Pertti Nieminen vuonna 1975:

    Ruoan jälkeen torkahdan hetkeksi,

    herättyäni juon pari kuppia teetä.

    Kun nostan pääni, auringon säteet

    sattuvat silmiin jo viistoina lounaasta.

    Onnelliset ihmiset valittavat päivien karkua,

    onnettomia harmittaa vuosien vitkainen meno.

    Ne, jotka eivät tiedä onnesta eivätkä onnettomuudesta,

    eivät sure, pitävät vain huolen asioistaan.

Kyösti Salovaara, 2019

Hyökkäys Ranskaan

[demokratian puolustaminen]

Steven Spielberg: Pelastakaa sotamies Ryan.
(Saving Private Ryan, Dreamworks, 1998.)
Kuvakaappaus elokuvan maihinnousujaksosta.
Kuvan värejä modifioitu muistuttamaan Robert Capan valokuvia.

Seitsemänkymmentäviisi vuotta sitten - 6.6.1944 - liittoutuneiden armeija nousi maihin Normandian rannikolla.

    Tehtävänä oli pelastaa Eurooppa, demokratia tai ainakin lyödä Saksan armeija. Optimistit julistivat, että Berliiniin päästään jouluksi. Saksalaiset eivät kuitenkaan antaneet periksi. Liittoutuneiden maahanlaskuoperaatio ”Kauppapuutarha” Hollantiin epäonnistui muutamaa viikkoa myöhemmin, Rein jäi ylittämättä. Ardenneilla Hitlerin joukot onnistuivat joulun tullessa melkein kääntämän sodan kulun.

    Jos Normandian maihinnousu olisi epäonnistunut, millaisessa maailmassa nyt eläisimme? Miten Neuvostoliiton hyökkäys itärintamalta Atlantille asti olisi muuttanut lopputulosta? Kiisteltäisiinkö pakkoruotsin palauttamisesta ylioppilaskirjoituksiin ja tietulleista Helsingissä vai kokonaan jostakin muusta?

    Sitä on mahdoton sanoa.

    Sitäkin on mahdoton sanoa, ajatteliko amerikkalainen sotilas demokratiaa pyrkiessään henkensä kaupalla Omahaksi nimetyllä rantakaistaleella vedestä kuivalle maalle saksalaisen konekivääritulen roiskiessa verta ja vesipisaroita hänen ympärillään.

Nykyhetkeä ei voi johtaa menneisyydestä eikä tulevaisuudesta – ei ainakaan matemaattisesti. Jokainen hetki luo jotakin uutta.

    Onko rinnakkaisia todellisuuksia olemassa? Vai onko vain yksi ja ainoa todellisuus, vaikka emme sitä näe yhtenä ja ainoana? Lentokoneen ikkunasta maahan katsonut tietää, kuinka säännöllisistä kuvioista pellot, metsät ja kaupungit rakentuvat, mutta kun laskeutuu maan pinnalle säännöllisyys ja suorakulmaisuus katoaa.

    Onko historia liian säännöllisistä kertomuksista rakennettu?

    Kesäkuun 12. päivänä vuonna 2006 olin palaverissa firman pääkonttorissa Sundbybergissä Tukholman lähellä.

    Palaverin jälkeen kävin Tukholman keskustassa NK-tavaratalossa ja ostin maineikkaan sotakuvaajan Robert Capan omaelämäkerrallisen teoksen Slightly Out of Focus. Se ilmestyi alkuaan vuonna 1947. Siinä Capa kuvasi mm. Normandian maihinousua. Hän oli ensimmäisten mukana nousemassa Omaha-rannalle.

    Ostamani pokkarin, joka maksoi 138 kruunua, kolmannelle sivulle kirjoitin nimeni ja sen alle: ”12.6.2006. Tukholma. Ilman lämpötila 33 astetta. Palaverin aiheena: Kuinka yhdistää monta todellisuutta, jotka perimmiltään ovat yksi ja ainoa?”

    Kirjassaan – humoristisessa, reippaassa, itseronisessa – Robert Capa kertoi, kuinka hän kuolemaa uhmaten kahlasi rantavedessä ja laukoi 106 valokuvaa ennen kuin pakeni maihinousualukseen takaisin paniikissa ja hermot riekaleina. Filmit kiidätettiin sitten Lontooseen Life-lehden kuvatoimitukseen kehitettäväksi. Lehden deadline lähestyi. Mutta filmeiltä saatiin Capan mukaan vain kahdeksan kuvaa; muut olivat tuhoutuneet kehityksessä tapahtuneen virheen takia. Kuivatuslaitteen kuumennus sulatti kuvapinnat.

    No, legendaarisia kuvia kai oli sitten 11 ja niitä esimerkiksi Steven Spielberg käytti sommitellessaan huikean maihinnousujakson elokuvaansa Pelastakaa sotamies Ryan.

    Amerikkalainen kuvajournalisti ja tutkija A.D. Coleman on kuitenkin viime vuosina pyrkinyt todistamaan olemassaoleviin lähteisiin ja rationaalisiin päättelyihin nojauten, että Capan kertomus on osittain virheellinen, tahallaan luotu myyttinen legenda. Colemanin mielestä Capa otti vain nuo 11 kuvaa ennen kuin pakeni rannasta. Kuvapinnan pilalle polttavia laitteita ei tuohon aikaan ollut olemassakaan. Ja toisekseen, Colemanin tutkimusten mukaan Capa saapui Omaha-rannalle viimeisten joukossa, jolloin siellä ei enää vallinnut kaaos eikä konekivääriluotien kuolemansuihkut.

    Yksi todellisuus, monta kertomusta.

Kyösti Salovaara, 2019.
Kirjosieppo - paikallisen taistelun voittaja.

Kirjoittelen tätä kuistilla. Viereisessä pihlajassa kirjosieppovanhemmat lennähtävät tämän tästä pönttöön ruokkimaan poikasia. Pöntöstä kuuluu hentoa viserrystä sapuskan saapuessa.

    Tervapääskyt kirkuvat taivaalla. Vaahteran oksalla lurittelee ja livertelee leppälintu: luonnon rauhaa leppoisimmillaan kauniina kesäpäivänä.

    Vai onko? Kolme viikkoa sitten kirjoitin, että talitintti kaappasi tuon pöntön kodikseen kirjosiepon valtapyrkimyksistä huolimatta. Nyt tilanne on kääntynyt toiseksi: elintilaa hakenut kirjosieppo karkotti talitintin kodistaan muualle.

    Tässä elintilasta käytävässä taistelussa ei ole moraalista voittajaa eikä traagista häviäjää.

    Mutta kesäkuun kuudentana vuonna 1944 Euroopassa oli toisin.

    Sotatoimet eivät ole yksinkertainen komentoketju ylhäältä alas.

    Normandian maihinnousussa ja varsinkin sitä seuranneen Kauppapuutarhan suunnittelussa liittoutuneiden sotilasjohtajat kinasivat, väittelivät ja taistelivat oman sotasuunnitelmansa oikeutuksesta. Samanlaista ristiriitaa oli saksalaisten puolella ja Hitlerin oikut lisäsivät ristiiridan kohtalokkaita seurauksia Normandian puolustukselle.

    Liittoutuneiden puolella ”pommimiehet” voittivat: Normandiaa pommitettiin rajusti, jotta maihinnousujoukkoja säästettäisiin tappioilta. Antony Beevorin mukaan tämä aiheutti maihinnousupäivän jälkeen noin 15 000 siviilin kuoleman ja 19 000 loukkaantumisen vakavasti. Wikipedian (suom.) mukaan Normandian maihinnousun ensimmäisinä viikkoina liittoutuneiden tappiot olivat n. 40 000 sotilasta (kaatuneita, haavoittuneita, kadonneita).

    ”Saksalaisten menetykset olivat vähäisiä verrattuna ranskalaisten siviilien - Normandian taistelujen unohdettujen uhrien - tappioihin”, toteaa Antony Beevor teoksessaan Toinen maailmansota (Suom. Jorma-Veikko Sappinen. WSOY, 2012.). ”Sotatoimi toi esiin hirvittävän paradoksin. Yrittäessään vähentää omia tappioitaan ylettömällä räjähteiden käytöllä läntisten demokratioiden komentajat todennäköisesti tappoivat enemmän siviilejä.”

    Nykyhetkeä ei voi johtaa menneisyydestä, mutta sodanjälkeisten sukupolvien nauttimalla demokratialla on ollut kova hinta.

Amerikkalaiset, englantilaiset, kanadalaiset ja puolalaiset sotilaat nousivat maihin Normandian rannikolla.

    Tehtävänä oli pelastaa demokratia, vaikka he eivät sitä ehkä ajatelleet, tuskin jokainen edes tiesi mitä sana tarkoittaa.

    Vastarinta oli odotettua kovempaa.

    ”Lukuun ottamatta eliittiyksiköitä, kuten laskuvarjosotilaat ja erikoisjoukot”, Beevor muistuttaa, ”suurin osa liittoutuneiden miehistä oli aseistettuja siviilejä, jotka halusivat vain saada sodan hoidettua ja päästä siitä eroon. Heidän saattoi tuskin odottaa olevan yhtä kiihkeitä kuin viholliset, jotka oli varhaisesta nuoruudesta saakka ehdollistettu natsien sotilaalliseen ajatteluun ja vihdoin vakuutettu Goebbelsin propagandalla, että jolleivät he pysty pitämään Normandiaa, heidän perheensä, kotinsa ja isänmaansa tuhoutuvat ikiajoiksi.

    Nuoret soturit – kiihkeä uskollisuus?

    ”Siksi hämmästyttääkin nyt kaikkialla Saksassa nuoret johtajatyypit”, kirjoitti Olavi Paavolainen teoksessa Kolmannen valtakunnan vieraana (Gummerus, 1936.) vierailtuaan Saksassa. ”Ihmettelen tosiaankin, ovatkohan koko maailmanhistorian aikana minkään maan kohtalot olleet yhtä nuorissa käsissä kuin Kolmannen valtakunnan!”

    Paavolainen hämmästyi, kauhistui ja jäi ymmälle: ”Jokainen joka yrittää tulkita kansallissosialismin olemusta älyllistä tietä, epäonnistuu ilman muuta. Tietysti sen synnyn voi selittää marksilaisella dialektiikalla. Mutta sitä ei voi ymmärtää, ei historiallisesti, ei taloudellisesti, ei poliittisesti eikä yhteiskunnallisesti. Älylliselle nykyajan ihmiselle se on ja pysyy paradoksina. Sillä nyt on edessämme ensimmäinen Euroopan synnyttämä uskonto.”

Kansallissosialismi, fasismi, nationalismi, populismi – kaikki ovat aatteita ja ideoita, joissa yhdistyy pettymys nykyisyyteen ja usko jonkinlaiseen kolmanteen mahdollisuuteen.

    En halua asetella tienviittoja kulkea enkä oikeaoppisia karttoja väittääkseni, että em. ”uskonnot” vaikuttavat yhä demokraattisen sfäärin sisällä, aina valmiina purkautumaan fanaattisina yhden asian liikkeinä perinteisen poliittisen kentän kaikilla laidoilla ja myös keskellä.

    Vaikka fasismissa ja siihen kuroutuvassa populismissa ja nationalismissa oli paljon anti-intellektualismia (eliitin vastustamista), niin silti fasismi lumosi monet taiteilijat, kirjailijat ja filosofit.

    ”Fasismiin lumoutuneiden kirjailijoiden yhteinen nimittäjä ei ollut päivänpoliitikka vaan traagisuuden kaipuu ja elämäntunteen syvyys”, toteaa Tarmo Kunnas teoksessaan Fasismin lumous (Atena, 2013.). ”Se kannatti myös heidän pessimististä visiotaan nykyeurooppalaisen sivilisaation tilasta… Oleellista kaikille fasismia ihailleille intellektuelleille, kristyttyjä tai ei, oli tiedostettu tai tiedostamaton kamppailu maallistumista vastaan. Ajattelijoille ja taiteilijoille ei ollut vähäinen asia, että elämä 1900-luvun ihmisyhteisössä tuntui menettäneen taianomaisuutensa.”

    Kamppailu maallistumista vastaan – tuntuuko tutulta? Törmääkö tuohon ajatukseen melkein jokaisessa naistenlehden numerossa ja päivälehden elämänohjeita ja viisauksia tulvivalla palstalla?

    6.6.1944 tehtävänä oli puolustaa Normandiassa demokratiaa.

    Tehtävä oli arvokas. Se maksoi paljon, kärsimyksinä.

    Nykyhetken ihmisten tulisi pitää huolta heille annetusta rauhasta niin ettei demokratian hintaa maksettu turhaan.

Robert Capa: Slightly Out of Focus.
Modern Library, 2001.
1. painos Henry Holt and Company, 1947.