Kyynisesti, hieman

[eläinkunta, kasvikunta, kivikunta]

Jaakko Salovaara, 2021.
Kivitunturin Pirunkuru. Savukoski.

Miksi muistamme menneisyyden mutta emme tulevaisuutta? Luonnonlait eivät tee eroa menneisyyden ja tulevaisuuden välillä.

- Stephen Hawking: Ajan lyhyt historia, 1988.

Ainakin minua enemmän kiusaa kuin ilahduttaa se, että on olemassa suurenmoisia sävelteoksia ja kirjallisuuden helmiä enemmän kuin mihin koskaan elämäni aikana ehdin tutustua saati syventyä.

- Pentti Linkola: Toisinajattelijan päiväkirjasta, 1979.

Vertauskuvia ei tarvitse etsiä. Ne työntyvät esille.

    Maailma on monimutkainen apparaatti: kiveä, kasvia, eläintä. 1950-luvulla radion suositussa tietoleikissä yritettiin vihjeiden avulla päätellä mistä ”asiasta” oli kysymys; vihjeenä annettiin kuuluiko se kivikuntaan, kasvikuntaan vai eläinkuntaan. Ihmiskunnasta ei kaiketi puhuttu mitään.

    Ehkä ajateltiin, että ihmiskunta kävelee kivien, kasvien ja eläinten yläpuolella - niin kuin käveleekin. Mutta mihin maapalloa kiertävät tuulet kuuluivat?

    Edellä sanottu on myrkkyä ympäristöjournalisteille ja -poliitikoille.

    Ollakseni tänään hieman kyyninen sanon niin.

Amerikkalainen kirjailija F. Scott Fitzgerald sanoi jotenkin niin, että ensiluokan älyn tunnistaa siitä, että se pystyy käsittelemään kahta vastakkaista asiaa yhtä aikaa ja säilyttämään silti toimintakykynsä. Tuon sanoessaan, kirjoittaessaan, Fitzgerald oli kokenut hermoromahduksen. Hän ei pystynyt käsittelemään kahta vastakkaista asiaa elämässään.

    Pirullisesti laajennan Fitzgeraldin huomion politiikkaan ja journalismiin.

    Olen pirullisella tuulella. Pari päivää sitten seisoin Pirunkurun ylittävällä riippusillalla Kivitunturissa. Päälläni oli Espanjasta ostettu ruudullinen takkipusero, jonka värit sopivat huonosti Lapin maiseman harmoniaan.

    Kun seisoo sillan keskellä, tajuaa mistä puhutaan kun puhutaan vastakohdista. Voit kipittää sillan toisen päähän ja samaistua siellä olevaan. Voit myös palata toiseen päähän ja toivoa ettei sieltä koskaan tarvitse lähteä minnekään, ei edes sillan yli.

    Mutta jos haluaa rakentaa henkisen sillan, pitäisi pysytellä sillan puolivälissä ja kipaista tämän tästä sillan molemmissa päissä tsekkaamassa miltä näyttää. Sillan rakentaminen on vasta puolet tehtävästä.

Helsingin Sanomien päätoimittaja Kaius Niemi lanseerasi lokakuun ensimmäisenä päivänä lehden digiversion uuden ympäristöjournalistisen osion. Hyvää mielikuvitusta käyttäen sen nimeksi annettiin HS Ympäristö.

    Perustellessaan HS Ympäristön journalistista tarvetta Niemi lateli kaikki ilmassa leijuvat kliseet ja propagandasloganit. Päätoimittaja vetosi suomalaisten ”hyvään luontosuhteeseen”. ”Pandemian aikana monien suomalaisten suhde lähiympäristöönsä ja luontoon syveni merkittävästi”, Niemi kirjoitti.

    Suomalaisten luontosuhde on myyttinen myytti; samanlainen kuin suomalaisten onnellisuus. Sillä voi tarkoittaa mitä tahansa. Niin kuin sitä, että Nuuksion ”erämaapoluilla” urbaanit helsinkiläiset vaeltavat tappituntumalla ja keskustelevat äänekkäästi arkipäivän asioistaan. Suhteet siis syvenivät.

    Hyvä propagandisti osaa valita sanansa. Sellaiset ovat parhaita, jotka eivät tarkoita mitään, vaikka tuntuvat sanovan kaiken.

Kyösti Salovaara, 2021.
Luosto.
Naavaparta kertonee että luonnonsuojelu
on onnistunut: happosateiden jälkeen ilma on taas puhdasta.

Aitoa luontosuhdetta ei pidä etsiä Nuuksiosta eikä Lapin tuntureiden samoilureiteiltä vaan Helsingin Sanomien lasisen pääkonttorin toimistopöydiltä, Helenin hiilikasoista ja sitten huipennuksena Musiikkitalon sinfoniakonsertista, missä Töölön, Kruununhaan ja Eiran tiedostava eliitti kokoontuu urbaanin ylihyvän sulosointujen äärelle.

    Tämäkin kuulostaa kyyniseltä. Sitä se on, vähän.

    Tarkoitan ihmisten kykyä unohtaa mitä sillan toisessa päässä on. Kyvyttömyyttä katsella koko kuviota, maisemaa kaikkineen. ”Asia” kuuluu ihmiskuntaan, joka on rakennettu kivikunnan, kasvikunnan ja eläinkunnan päälle ja sisälle niin etteivät rajat näy eikä sillan toisesta päästä ole tietoakaan.

    Vai pitäisikö aitoa luontosuhdetta kuvailla numeroilla?

    Siellä Musiikkitalon ympärillä asuu n. 3000 helsinkiläistä neliökilometrillä. Neliökilometri tarkoittaa neliön muotoista maapalasta, jonka sivut ovat yhden kilomertin mittaiset.

    Tässä ympärilläni, tässä missä tätä pakinaa kirjoitan, on kolme suomalaista kuntaa: Savukoski, Pelkosenniemi ja Salla.

    Näissä kunnissa asuu n. 5000 ihmistä 14 249 neliökilometrin suuruisella alueella. Jokaisella täällä asuvalla on kaksi neliökilometriä ”omaa” henkistä tonttia. Jos tämä kolmen kunnan alue olisi neliön muotoinen, neliön sivun pituus olisi 119 kilometriä.

    Vastaavasti Uudellamaalla asuu 1 700 000 asukasta noin 9000 neliökilometrin aluella.

    Luontosuhteita on kaikenlaisia. En tiedä miltä aito luontosuhde näyttää Sanomatalon lasi-ikkunasta Kiasman ja Oodin puristuksessa. Kaamealta, voin kuvitella.

    Kuvittelen hetken, kyynisen pirullisesti.

Helsingin Sanomat rakentaa ympäristöjournalismia uhkailemalla, maanittelemalla, pelottelemalla, kenties kohta kiristämällä. Se sanoo toimivansa tiedon levittäjänä.

    No, ehkä toispuoleinenkin tieto on tietoa.

    ”Uhkien silottelu olisi lukijoiden aliarviointia”, sanoo HS Ympäristön luontokirjeenvaihtaja Petja Pelli. ”Voi kuitenkin kirjoittaa uhkien lisäksi myös siitä, miltä luonnon kannalta kestävä tulevaisuus ja arki voisivat näyttää. Iso osa ratkaisuista on jo olemassa, eikä maailman pelastaminen tarkoita paluuta perunakuoppaan.”

    Pelottelu ja uhkailu ei ilmeisesti ole lukijoiden aliarviointia - ei varsinkaan niiden lukijoiden, joilla on ”hyvä luontosuhde”. Ettei muka perunakuoppaan tarvitse palata, vaikka HS Ympäristön kaikki jutut kiroavat modernin teknologisen yhteiskunnan kadotukseen ja kaipaavat mennyttä maailmaa.

    Hesarin ympäristötoimittajat ovat sattumalta unohtaneet luonnossa tapahtuvan evoluution, jatkuvan muutoksen. ”Kadotettua luontoa ei niin vain saa takaisin, vaikka kuinka tulisi katumapäälle”, julistaa HS Ympäristön tuottaja Piia Elonen. Hän ilmeisesti kuvittelee, että luonto on aina ollut samanalainen; kuin vaikkapa vuonna 1951 tai 1851 tai 1451 tai...

    Kaius Niemeä vapaasti "tulkiten": HS Ympäristö rakentaa sillan ei mistään mihinkään.

Kyösti Salovaara, 2021.
Lokan tekojärvi. Sodankylä.

Kyösti Salovaara, 2018.
Embalse de la Serena, La Siberia. Badajoz.

Lokan tekojärvi Sodankylässä on
 Euroopan unionin suurin tekoallas,
 Serenan tekojärvi Espanjan Siberiassa on
puolestaan Euroopan kolmanneksi
 suurin tekoallas (Wikipedia).

Ihminen koskee luontoon, järjestelee sitä "omaksi
parhaakseen".

Samana päivänä, lokakuun ensimmäisenä Petja Pelli julkaisi laajan artikkelin muuttolinnuista ja siitä kuin linnuston lajimäärä supistuu.

    Juttua lukiessa tuli mieleen, että puhuvatko intomieliset ornitologit tahallaan vääristellen vai uskovatko he todella puheisiinsa.

    Tietysti monet linnut ovat kadonneet ja kannat harventuneet maatalousympäristön muuttuessa. Tarkoittavatko Pelli ja ornitologit, että Suomessa pitäisi palata 1950-luvun maatalouteen, siihen aikaan kun haarapääskyillä vielä oli ränsistyvien latojen räystäiden alla paikka pesilleen, ja varpusilla ja muilla pihapiirin linnuilla riitti syötävää kärryjä vetävien hevosten paskakasoilla ja laitumella käyskentelevien nautojen sontakasoilla?

    Kuinka paljon ihmisen ylipäätään pitää ryhtyä mestaroimaan luonnon evoluutiota? Ihmisten ruokkimia merikotkia on jo niin paljon, että ne syövät toisiaan ja jopa haahkoja.

    Luonnon mestarointi muistuttaa Jumalan työlistaa. Narsistinen ihminen kuvittelee itsensä tuon listan laatijaksi.

Olen pirullisella päällä. Vähän kyyninen.

    ”Suomessa lintukatoa aiheuttavat etenkin metsien hakkuut, maatalouden tehostuminen ja aiempina vuosikymmeninä tehdyt soiden ojitukset”, Petja Pelli totesi lokakuun ensimmäisenä päivänä HS Ympäristössä. ”Siis ihmisen aiheuttama elinympäristöjen muutos ja pirstaloituminen. Se on myös maailmalla kuudennen sukupuuttoaallon suurin syy. Muita syitä ovat ilmastonmuutos, vieraslajit ja ympäristömyrkyt. Suomessa vanhojen metsien lintulajit taantuvat, kun metsiä kaadetaan sellukattiloiden tarpeisiin.”

    Metsiä kaadetaan sellukattiloiden tarpeisiin!

    Missäköhän Pelli kirjoittaisi ja asuisi, jos Suomessa ei olisi kaadettu metsiä sellukattiloiden ja raamisahojen terien tarpeisiin? Ei ainakaan lasisessa Sanomatalossa.

    ”Hyvä luontosuhde” ei näin ollen hyväksy hyvää elintasoa, hyvinvointivaltiota. Mutta jos sellukattiloita ei saa ruokkia, saako suomalainen kerätä puolukoita metsästä? Osoittaako sellainen luonnon antimien” ”varastaminen” hyvää luontosuhdetta? Jos osoittaa, miksi sellukattilan keittäjällä on ”huono luontosuhde”? Riippuuko hyvä ja paha siitä kuinka paljon varastaa?

    Seisoskelen Pirunkurun heiluvalla sillalla espanjalainen ruutupaita päälläni. En sovi maisemaan, hymyilen kyynisesti.

Luonnon monimuotoisuudesta puhutaan paljon.

    Kenties aiheellisesti.

    Pentti Linkola sanoi ettei kulttuurin monimuotoisuudella ole mitään merkitystä, koska hän ei ehdi lukea kaikkia kirjoja eikä kuunnella kaikki sävelteoksia.

    HS Ympäristön ”sillanrakentajilla” taitaa olla samanlainen ajatus. Mitä monista kirjoista kun ei niitä kuitenkaan ehdi lukea. Kulttuurin monimuotoisuus ei ole tärkeää vaikka luonnon monimuotoisuus on - miten loogista tällainen ajattelu on?

    Mutta miksi luonnon monimuotoisiuus sitten on niin tärkeää? Hyvää selitystä en ole kuullut. Tunteeko joku miljoonat kasvit, ötökät, kivikunnan isot ja pienet juonteet? Jos luonnon monimuotoisuus vahvistaa kasvi- ja eläinkuntaa eikö kulttuurin ja sivilisaation monimuotoisuus samalla tavalla vahvista ihmiskuntaa?

    Tappituntumassa Nuuksion poluilla kulkeville pitäisi tehdä luontokoe. Vain ne hyväksytään ”hyvän luontosuhteen klubin jäseniksi” jotka tunnistavat vähintään 70 kasvia, 25 lintulajia ja 18 kalaa. Puun halaamisella ei klubiin pääse. Eikä luontopoluilla mölyämisellä.

Pirunkurun riippusillalla seisoo pirullisia miettivä mies espanjalainen ruututakki päällään. Hän ei sovi maisemaan. Edessä on vielä vaikea polku. Sen pituudesta ei ole tietoa.

    Auringon säteet puhkaisevat pilvitaivaan.

    Kaukana tunturien viivat pehmenevät ja loittonevat.

    Kohta alkaa sataa. Puut pudottavat lehtensä.

    Ruututakki, vesipullo, pieni kamera - suuri maisema.

Jaakko Salovaara, 2021.
"Kyyninen" pakinoitsija
Pirunkurun päällä espanjalaisessa ruututakissa

Kyösti Salovaara, 2021.
Adios, tunturit!

Jos kivi puhuisi

 [mitä se haastaisi?]

Kyösti Salovaara, 2021.
Aittakuru, Pyhätunturi, Pelkosenniemi, Suomi.

              Ajatus on jo rapautumista, mutta

              kiveä säilyvämpi on yö ja päivä,

              sade ja sammal ja puolukanvarpu,

              niukka tieto.

               - Aila Meriluoto: Kiven opetus

Kyösti Salovaara, 2020.
El Torcal, Antequera, Espanja.

Sanotaan, että ei tarvitse olla hevosmies puhuakseen hevosista. Mutta täytyykö olla kivi tietääkseen mitä kivi haastaa kesän pitkinä päivinä ja talven kylminä öinä?

    Vanhin löydetty kivi on 4 miljardin vuoden ikäinen.

    Kuinka vanha on eilinen sanomalehti tai viime viikonlopun aivot turruttava tv-show?

    Muutama päivä sitten kerrottiin Kiinasta löydetyn liki 10 000 vuotta vanhoja oluenpanon astioita. Villi ja hieman leikkisä arvailu johtaa uudenlaisen käsitykseen maanviljelyn alkamisesta 10 000 vuotta sitten. Jospa keräilijä- ja paimentolaisheimot pysähtyivätkin viljelemään maata saadakseen olutta eikä sapuskaa? Syntyikö sivilisaatio nautinnosta eikä nälästä?

    Kymmenen tuhatta vuotta sitten Kiinassa ryhdyttiin panemaan olutta ja Lapissa tuntureiden päältä jääkausi suli virtavesiksi ja kohinapuroiksi. Toiset panivat olutta, toisaalla pakkanen pani veden liottamista kivistä särmikkäitä kivenmurikoita.

Kivet kiviä, aika aikaa, murenevaa.

    Aila Meriluodon runossa ajatellaan, että tieto ja puolukanvarret kestävät kauemmin kuin kivi. Aikamoinen väärinkäsitys, mutta ehkä silti oikeaan osuva huomio. Kivi murenee, hapertuu, halkeaa, muokkaantuu kalkkikivipatsaiksi, kasvaa korkeutta kunnes romahtaa - kadotessaankin se jää jonnekin, ei poistu vaikka sitä ei näe.

    Mureneva kivi sitoo hiilidioksidia. Mitä enemmän kivet rapautuvat, sitä kylmemmäksi maapallon ilmasto käy.

    Jos kivi kuuntelee, mitä sanon, se tuhahtaa: höpöhöpö. Siinähän juttelet lämpimiksesi. Ei me minnekään kadota, ei ainakaan sinun eikä sinua seuraavien sukupolvien aikana.

    Kun kivi haastelee illan tullessa, mistä se puhuu? Huomisesta vai eilisestä? Säästä vai demokratiasta? Siitäkö ohikulkijasta, joka istahti keskipäivällä sen päälle syödäkseen makkaraleipiä ja kaataakseen vahingossa kupillisen kahvia kiven päälle?

    Housut kastuivat, ei kivi.

Kyösti Salovaara, 2020.

Kivet eivät ole turhan naurajia. Ihminen höpöttää ilmaistakseen olevansa olemassa; juttua piisaa, ajatusta vähemmän.

    Kivi on tyyni, vakaa, hieman etäinen. Se ei suutu vaikka sitä potkaisee. Mutta vähän se ihmettelee tunturin vieressä olevassa kurussa kulkijaa, joka potkaisee 2 miljardia vuotta vanhaa kivenmurikkaa, rakkapalasta. Potkisi nuorempiaan ja kunnioittaisi vanhempiaan, kivi ajattelee tummien pilvien leijuessa kurun rinteiden yllä.

    Saattaa olla, että kivi on tunteeton. Ei se ainakaan mene itkemään yhdentekeviin telkkariohjelmiin. Jos ihmisellä on kivinen sydän, häntä ei pidetä mukavana tuttavuutena, mutta jos olisit kivi ja sinun pitäisi elää 2 miljardia vuotta, olisiko sinulla varaa itkeskellä tämän tästä, vaikkapa aina kun päivä vaihtuu yöksi ja sudet ulvovat.

    Luja kuin kivi, luotettava ja turvallinen. Kukapa ei sellainen haluaisi olla!

On mittakaavoja ja mittakaavoja, senttejä ja kilometrejä, sekunteja ja miljoonia vuosia.

    Jos tilaan nettikaupasta uuden paidan - mustaa ja punaista harkitsen - pitää mitata kauluksen koko, niin että jokainen sentti osuu kohdalleen. Mutta millä kaavalla mittailen kalkkikivipatsaiden ikää El Torcalissa kaukana Suomesta tai tunturien rinteiden rakkaa täällä pohjoisessa? Kun suomalainen kivi on jopa 2 miljardia vuotta vanhaa, niin Torcalin kalkkikivipatsaat nousivat Välimerestä noin 55 miljoonaa vuotta sitten. Meren pohjaan ne kiteytyivät kiveksi 150 miljoonaan vuotta sitten. Sekin on pitkä aika pohdittavaksi.

    ”No, kaikenlaista tässä on nähty”, kalkkikivipatsas huokaisee.

    ”Älä muuta sano”, jatkaa Aittakurun kvartsiittilohkare 5000 kilometrin päässä Torcalin kivipatsaasta. ”Siellä etelässä taitaa olla lämmin?”

    Mutta emmehän me tiedä mitä kivet tietävät.

    Eikä niitä saa tanssimaan tähtien kanssa eikä kinaamaan ympäristöstä Krista Mikkosen kanssa A-talkiin. Jos kivet tietävät enemmän, ne eivät kerro.

Kyösti Salovaara, 2021.
Soutaja, Pelkosenniemi.

Kivinen polku on karseeta kävellä.

    Kivisellä polulla pitää koko ajan katsoa mihin astuu. Ei ole varaa tuijottaa horisonttiin. Ei voi maalailla mielessään laajempia visioita – niin kuin sitä että miksi Eurooppa on ajautumassa energiakriisiin, vaikka kaiken piti järjestyä paremmin päin kun siirrytään fossiilisesta vihreään. Ei kai siirrytä kun sitä vihreää ei ole. Kun ei haluta (esimerkiksi ydinvoimaa) koska ollaan niin vihreitä. Joten kansa maksaa. Kivi ei siedä tyhjänpuhujia.

    Kivipolulla kompastuu heti, jos herkeää keskittymästä kävelemiseen, mäen nousemiseen, seuraavan lohkareen väistämiseen. Kivinen polku johdattaa eksistentiaaliseen kokemiseen.

    Jos päällesi astuttaisiin joka päivä 2 miljardin vuoden ajan, mitä sanoisit?

    Tiedän, että et osaa vastata kysymykseen, jonka esitin kiven puolesta. En minäkään osaa, vaikka haastelen tässä kivien äänellä. Eilenkin yksi läski pamautti ahterinsa päälleni ja vinkaisi istuessaan että pirun kovalta tuntuu, mutta minä olin hiljaa, niin kuin kunnon kiven tulee ollakin, tapahtuipa mitä tapahtui.

    Menepä jo pois, minä ajattelin. Jätä minut rauhaan. On tässä hieman tuumittavaa, on 2 miljardin vuoden perspektiivissä tutkittavaa. En ole sydämetön, mutta olen kivi. Ihmettelen miksi noita kivien potkijoita on viime aikoina vaeltanut täällä niin runsaasti.

Luonnontieteilijät tieteilevät luonnon laeista. Luonnon lait eivät muutu. Humanistitieteilijät tieteilevät ihmisten ajatuksista. Ne muuttuvat jatkuvasti, ja siksi humanistitieteilijät ovat jatkuvasti ulalla, vaikka tuota vertausta ei moni nuorempi tajua. Miten joku voi olla ulalla?

    Sen kyllä ymmärtää, että monet meistä ovat netissä tai somessa, mutta että ulalla? Onko aallonpituus muka koskaan säädellyt käsityskykyämme?

    Kivi ei ole netissä eikä ulalla.

    Mutta jos nettiin panee kiven kuvan, niin missä se kivi sitten on?

    Auttaisiko 2 miljardia vanhaa rakkalohkaretta, jos veisin tämän pakinan kuvineen Aittakuruun ja näyttäisin kivenkuvia kaikille siellä oleville kiville, yhdessä ja yksinään?

    Kivi saattaisi olla ulalla nähdessään itsensä läppärin näytöllä.

    Luonnontieteilijä Kari Enqvist sanoi eilen Ylen kolumnissaan, että maallikot ja poliitikot ja muut ei-tieteilijät ovat ihan kivettyneitä ja ulalla vaatiessan tieteeltä ja tutkimukselta tuloksia. Tai ei sanonut mutta tarkoitti.

    ”Tieteen kvartaali on 25 vuotta eikä liike-elämän kolme kuukautta”, Enqvist muistutti. ”Eikä kenenkään kristallipallo näe niin kauas tulevaisuuteen.”

    Tuokin oli aika hyvin sanottu, mutta vähän pinnallista puhetta, jos vertaa tieteen 25 vuoden "kvartaalia" El Torcalin kalkkikivipatsaan 55 miljoonan ja Pyhätunturin rakkakivien 2 miljardin ikään. Enqvistin tiedekin on lopulta päiväperhonen kiven historiassa. Joka kvartaaleista puhuu, se itse niihin kompastuu - tai ainakin kiveen jos ei pidä varaansa.

    Jos kivi puhuisi, ehkä se haastaisi kaikenlaista rauhoittumisesta ja mielen tyyneydestä. Toisaalta, hyvähän kiven on puhua, kun takana on miljoonia vuosia ja edessäkin muutama enemmän kuin meillä ihmispoloisilla, joille 25 vuotta on kohtuullisen pitkä aika menettää hermonsa ja mielenrauhansa.

    Pakinoitsija haaveilee kiven tyyneydestä, vaikka tietää olevansa päiväperhonen.

Kyösti Salovaara, 2021.
Isokuru, Pyhätunturi.

Pikku hiljaa, vähitellen, melkein huomaamatta

 [jäähyväisiä kesälle]

Kyösti Salovaara, 2021.
Kemijoki.

Vaikka Stephen Hawkingin kosmologiset teoriat perustuvat luonnonlakien tutkimukseen, hän muistuttaa että todellisuutta lopulta tarkastelee ja selittää ihminen eikä kukaan muu, siis ei kivi eikä kanto.

    Antropistisen periaatteen mukaan voidaan sanoa esimerkiksi näin: ”Me näemme maailmankaikkeuden sellaisena kuin näemme, koska olemme olemassa.”

    Ja edelleen: ”Miksi maailmankaikkeus on juuri sellainen kuin miltä se näyttää?”

    Siksi että:

    ”Jos se olisi toisenlainen, ei meitäkään olisi!”

- KS Deadline Torstaina pakinassa 12.1.2017.

Ajat Helsingistä Lappiin.

    Matka taittuu, kesä katoaa peruutuspeiliin.

    Tämmöisestä matkasta löytää monenlaisia vertauskuvia. Kevyitä ja raskaita.

    Muutos tapahtuu vitkaan, melkein huomaamatta. Tai kyllä sen huomaa, mutta vasta jälkeenpäin, sitten kun muutos on tapahtunut, kun uusi tilanne vallitsee.

    Ensin kuvittelee, että puut kellastuvat jo kehäkolmosen jälkeen. Eivät kellastu. Vielä Pieksämäelläkin vihreä hallitsee maisemaa. Kuopion jälkeen keltainen lisääntyy, mutta vasta jossain Iisalmen ja Kajaanin puolivälissä tajuaa, kuinka ruska vipevöittää maiseman. Ja siitä eteenpäin punaiset mustikanvarvut reunustavat asfalttipolkua kohti Kemijärveä ja sen takaisia tuntureita.

    Perillä kesä on muistikuva.

Täytyy mennä toisaalle ollakseen läsnä.

    Ruskan värjäämien metsien ja heinikoiden keskellä kuvamuistin läpi tunkee alikulkutunneli Vanhankaupungin kosken liepeillä. Pitkä, ruma, synkkä, melkein pelottava. Katutaiteilijat ovat sotkeneet betonikuilun graffiteillaan. Ne ovat kuin koiran kusijälkiä hangella, paitsi että näitä ei kesä sulata eikä pyyhi pois urbaanin polun seiniltä.

    Miksi ihminen haluaa jättää kusijälkensä näkyville?

    Onko se reviirin merkkaamista vai kapinaa järjestystä kohtaan? Vai molempia?

    Toisaalta, mitä taide on? Onko sekin vain reviirin reunustamista oman mielen maisemalle, joka toki muistuttaa muiden ihmisten mielien peltoja ja metsiä, taloja ja toreja?

    Kun mietitään kansallista ja kansainvälistä, onko esimerkiksi abstraktissa maalaustaiteessa mitään kansallista? Miten siinä edes voisi olla, kun se ei esitä yksikäsitteisesti selitettävissä olevaa?

  Tai jos katsotaan impressionistista taidetta, tukeutuuko sekään lopulta kansallistunteeseen, vaikka esittääkin Pariisin bulevardeja tai Givernyn lummelampia? Jos Claude Monet olisi matkustanut Helsinkiin ja asettanut kankaansa kauppatorin kulmaan, olisiko syntynyt suomalainen vai ranskalainen impressio vai pelkästään Claude Monetin luoma impressio vailla kansallistunnetta ja valtioiden rajoja?

Kyösti Salovaara, 2021.
Vieskonsalmi.

Kyösti Salovaara, 2021.
Urbaani "ruska"!

Kyösti Salovaara, 2021.
Pyhätunturi.

Mäkiä. Ylämäkiä.

    En etsi mäkiä. Mieluummin kävelen tasaisella.

    Jostakin syystä ylämäet löytävät minut. En pääse pakoon, en Espanjassa enkä Lapissa.

    Epäily herää. Onkohan maailmassa eri määrä ylämäkiä ja alamäkiä? Jos maapallo on pyöreä, ylä- ja alamäkien määrä vakioituu. Mutta jospa kaikki riippuu katsojasta eikä geologistopografisesta päättelystä? Uskallanko viedä antropistisen maailmanselityksen niin pitkälle, että kuvittelen oman elämäni kaiken keskipisteeksi? Että se alkoi suppilon alapäästä Kotkassa kauan sitten ja on laajentunut suppilon auetessa ylämäkeen kävellessä? Että tämä selittää sen miksi kohtaan aina ylämäkiä ja tuskin lainkaan alamäkiä? Jokainen ylämäki avartaa suppilon reunaa kauemmaksi.

    Jotta puntit menevät tasan, teoriani mukaan täytyy toisaalla olla ihmisiä, jotka kulkevat alati alamäkeä, heidän suppilonsa on minun avautuvaan suppilooni nähden käänteisiä, heidän elämänsä alkaa suppilon avaralta reunalta ja päättyy suppilon keskelle.

    Tämä kuulostaa pähkähullulta. Sitä se onkin.

    Tutkimukseni ovat vielä kesken. Lasken vektoreita, jotka suuntautuvat mäkien huipulle ja laaksojen pohjalle. Kun kaikki lasketaan yhteen, saadaan todenäköisesti maapallo, joka ei ole suppilo vaan suunnilleen pyöreä niin kuin meille on opettettu jo alakoulussa. Tämmöinen mielen matematiikka tuntuu vaikealta. Pätevätkö luonnon lait myös mielen matematiikassa?

    Noitatunturin rinteellä kulkee patikoijia. He rakastavat ylämäkiä. Aapasuolla puut kuivuvat pystyyn.

Kyösti Salovaara, 2021.
Tunturiaapa, Noitatunturi ja Ukonhattu.

Tästä kaikesta - suuresta ja pienestä, keltaisen ja punaisen värisävyistä ynnä hetkittäin sinisestä taivaasta - tulee mieleen kuinka subjektiivisia ihmisen ajatukset ja arvoarvostelmat ovat.

    Ajattellaanpa vaikka pessimismiä ja optimismia.

    Sanotaan, että pessimisti pelkää maapallon tuhoutuvan ihmisen ahneuden takia. Optimistin puolestaan uskotaan pelastavan maapallon.

    Mutta jos tarkoitus on säilyttää luonto sellaisenaan, niin optimistihan on se joka toivoo ihmissuvun kuolevan maapalloa pilaamasta ja pessimisti puolestaan on sellainen, joka pelastaa ihmissuvun ja tekee luonnon tuhoamisen edelleen mahdolliseksi ja kannattavaksi.

    Näin ollen, jos kaverisi sanoo olevansa pessimisti tai optimisti, et mitenkään voi tietää minkä suhteen ja missä määrin. Tarvitaan jatkokysymyksiä, tarkentavaa arviota arvoastelmista ja siitä kenen vankkureissa kaverisi matkustaa. Kuskin paikalle ei moni pääse.

    Syyspäivä on tasattu. Kesän lämpö haihtui matkalla pohjoiseen. Värit muuttuvat, ylämäkiä ei pääse karkuun, vaikka olisi kuinka optimistinen tahansa. Tähän pitää alistua. Maisema on niin leveä kuin reunat valokuvassa. Nurkan taakse on mahdoton kurkistaa, mutta kameraa voi siirtää.

Kyösti Salovaara, 2021.
Riisitunturi.