Sano moi kalvosiipisille

[rappion merkkejä seuratessa]

Olen juuri lukenut mahdollisimman huonon romaanin.

     Pessimismille on katetta.

     Pessimismille sen suhteen mihin kirjallisuus menee.

     Sen suhteen mitä tapahtuu kirjallisuuden ympärillä.

     Yksi pääsky ei tee kesää, mutta kahdesta osaa päätellä paljon.

     En päättele vaan...

     Sallin syystuulen louskutella leukojani.

Suomen Kuvalehdessä oli viime viikolla juttu kirjaston tulevaisuudesta.

     Jutun kirjoitti Veera Jussila. Hän otsikoi näyttävästi: ”Sano hei kirjastolle”.

     Sano hei kirjastolle!

     Jussilan artikkelia mainostettiin lehden kannessa näyttävästi. Kun tehdään näyttäviä juttuja, ne näkyvät.

     Kannessa oli monta kuvaa. Yhdessä pikkukuvassa oli kirja, toisessa kitara ja sitten pora, erilaisia polkupyöriä, mölkkypalikoita ja jotain muuta.

     Kannen kuvakollaasi tiivisti Jussilan artikkelin mainiosti: Sano hei kirjastolle koska pian sieltä lainataan ihan jotain muuta kuin kirjoja.

     Olen kai ennenkin ihmetellyt miksi uutta kirjastoa sanotaan ”kirjastoksi”. Miksei sitä kutsuta vaikkapa ”julkiseksi lainastoksi”? Sitä paitsi, ei kukaan 50-luvulla Kotkassa puhunut kirjastosta. Se oli lainasto.

     Silti sieltä lainattiin kirjoja, ei mitään muuta.

     Silloin ei vielä pelätty kalvosiipisten paluuta valtaan.

Veera Jussilan artikkelissa kirjaston tulevaisuus kohdennettiin kolmeen funktioon.

     Ensimmäisenä on kirjaston muuttuminen itsepalvelulaitokseksi.

     Toisena tulee monitoimikirjasto: ota pyyhe mukaan, vie sukset kotiin lähtiessäsi.

     Kolmanneksi: osta kirjastosta kirjoja, ainakin E-sellaisia. 

     Suomen kansan verorahoilla aiotaan kohta pystyttää Helsingin keskustaan mahtava ”monitoimikirjasto”. Vain yksi sen kolmesta kerroksesta muistuttaa kirjastoa. Paikkaa missä on kirjoja.

     Kirjastotoimenjohtaja Tuula Haavisto perusteli monitoimikirjastoa sillä, että kun henkilökunnalle ei enää riitä puuhailua kirjojen parissa, he voivat keskittyä vaikkapa polkupyörien, suksien ja muiden liikuntavälineiden lainaamiseen (ilmaiseksi tietty).

     Kiltti toimittaja söi sen minkä tomera kirjastotoimenjohtaja hänelle syötti.

     Ei tullut mieleen kysyä, että osaavatko kirjastohumanistit noin vaan liikuntavälineiden ”filosofian”. Opetetaanko heidät voitelemaan suksia ja vaihtamaan polkupyörän ketjut ja säätämään kuusirattainen takapakka?

     Jos opetetaan, onko humanistin tutkinto paras apu tuohon työhön?

     Kuuluuko monitoimikirjastossa kirjastoapulaiselle myös asiakkaan selän pesu?

     Jos kuuluu, minäkin tulen.

Sano moi kalvosiipisille!

     Kohta ne saavat vallan.

     Ainakin jos on uskominen lukemaamme.

     Se tolkuttoman huono kirja oli Pia Heikkilän pimupölhöilyromaani Panettaa Pakistanissa.

     Sopii hyvin monitoimikirjastoon.

Mitä kirjallisuus on?

     Kysyi Jean-Paul Sartre 1940-luvun Pariisissa.

     Sodan jälkeen avoimia kysymyksiä piisasi.

     Ei ole mitään takeita kirjallisuuden kuolemattomuudesta, Sartre pelotteli.

     Kaikki riippuisi Euroopan kohtalosta: sosialismista, demokratiasta ja rauhasta. Niistä haaveili Sartre Pariisissa. Sodan jälkeen.

     Mutta kirjallisuus on ihmisten tekemää, ei enempää eikä vähempää. Kun ihminen valitsee itsensä, hän valitsee myös kirjallisuutensa.

     Sartre tietysti unelmoi ihmisestä, joka osaa valita itsensä (vallankumouksellisen) fiksusti.

     ”Jos kirjallisuus muuttuisi pelkäksi propagandaksi tai pelkäksi viihteeksi”, Sartre jatkoi, ”yhteiskunta vaipuisi jälleen hetkessä elämisen liejuun, kalvosiipisten ja vatsajalkiaisten muistittomaan elämään.”

Sano hei kirjastolle.

     Hei, hei!

     Sano moi kalvosiipisille.

     Moi, moi!

Pyöräkauppa Malmilla.
Halvinta olisi tuoda tänne muutama kirjahylly.
Saunakin sopisi peränurkkaan.
Monitoimikulttuuritaloksi.

Olavi Paavolaisen erehdys

[Adolf der Arbeiter?]

No, enpä tiedä.

     Pitäisi kai ottaa kevyemmin.

     Pois mielestä raskaus, unohdetaan syyssade.

     Enpä tiedä.

     Ei saa leikitellä vakavilla asioilla.

Viimeviikkoinen pakinani sai Maijan lähettämään terävän kommentin.

     Olin siteeranut Olavi Paavolaisen kirjaa Kolmannen Valtakunnan vieraana. Olin löytänyt ”hienon” sitaatin, missä Paavolainen vetäisee värikkäällä pensselillä saksalaisen todellisuuden uudet sävyt (ja Euroopan kohtalon) Adolf Hitlerin muurarin ammatista kumpuavana yksinkertaisuuden ja asiallisuuden vaatimuksena.

     Paavolainen näki lavean pinnan pintaa katsomalla.

     Mikään ei sovi poliittisesta ja fyysisestä arkkitehtuurista innostuneelle diktaattorille paremmin kuin muurarin ammatti.

     Paavolaisen maalaama kuva olisi huomattavasti latteampi, jos hän olisi kirjoittanut wieniläisiä taloja vesiväreillä jäljentävästä Hitleristä.

     Ei, sen piti olla muurari Adolf – Adolf der Arbeiter!

”Sitten minua ihmetyttää sellainen pikkujuttu”, kirjoitti Maija pakinani luettuaan, ”että Paavolainen luuli Hitleriä muurariksi. Mussolinihan oli tehnyt muurarinkin töitä, ei minun tietääkseni herran H. koskaan.”

     Minäkin ihmettelin (hetken) juttua kirjoittaessa Paavolaisen muurari-vertausta, mutta, kuten sanottua, se tuntui maailmaa syleilevältä ikoni-symbolilta, joten sitä ei kannattanut epäillä, asettaa kyseenalaiseksi, virhetiedoksi.

     Mutta erehtyikö Paavolainen?

     Mistä hän tuon muurari-Adolfin tempaisi?

     Menikö Il Duce ja Führer hänen innostuneessa tekstissään sekaisin, kuin sininen ja keltainen joista syntyy vihreää?

     Tätähän pitää selvittää.

Kevyesti nettiä selaten Hitleriä ei sanota muurariksi. Siihen ammattiin ei viitata. Jotakin epämääräistä Hitlerin kerrotaan nuoruudessaan tehneen, mutta muurarin homma ei nouse erityisesti esille.

     Paavolainen taisi erehtyä.

     Tai ehkä ei sittenkään.

     Ehkäpä Paavolainen kuunteli mitä kansallissosialistit sanoivat johtajastaan. Kenties hän ”kuuli” Hitlerin omat sanat työläismenneisyydestään. Kenties Paavolainen kirjoitti mikä totta oli vuonna 1936. Kansakunta piti johtajaansa ”ykkösduunarinaan”.

     Mutta sitä hän ei ehkä muistanut (tai ei siitä välittänyt), että totta ei ole kaikki, mikä todeksi sanotaan. ”Hyvä propagandisti tekee kaatopaikasta retkeilykohteen”, ivasi Bertolt Brecht muuassa runossaan.

     Vaikka toisaalla, siltä näyttää, Brecht itsekin vahvisti myyttiä Hitleristä, joka maalasi taloja ja kenties myös muurasi.

Netistä löytää kaikenlaista. Mitä enemmän löytää sitä enemmän epäilee. Nettitiedosta puuttuu useimmiten ajan kerrokset, vain viimeisin tieto on päivitetty. Netti on kuin liukas mosaiikkipinta, jonka läpi ei pääse näkemään aikaisemmin asuttuja huoneistoja.

    Jostakin syystä painettuun sanaan on helpompi luottaa kuin digitaaliseen tietopilveen. Kenen vastuulla pilvi ajelehtii virtuaalitaivaalla, tietoa etsivä kysyy eikä vastausta saa tuuleltakaan.

     Joka tapauksessa leikitäänpä, että löydetty tieto on oikeaa.

     Arthur H. Mitchell on vuonna 2010 ilmestyneessä teoksessa Hitler's Mountain: The Führer, Obersalzberg and the American Occupation of Berchtesgaden (joka löytyi Googlesta) käsitellyt myyttiä Hitlerin työläistaustasta, ja kas, kyllähän Hitlerin aikanaan väitettiin työskennelleen myös muurarina, maalarina ja sekatyömiehenä. Ja miksei hän olisi jonkin lyhyen aikaan niin myös tehnyt. Pari kuukautta sekatyömiehenä raksalla – koko elämä työläissankarina!

     Työläistausta sopi Hitlerin ja puolueen propagandaan.

     Hieman Paavolaista aikaisemmin Saksassa vieraillut englantilainen toimittaja Michael Fry kirjoitti kokemuksistaan teoksen Hitler's Wonderland (1934) ja väitti siinä, että Hitler oli taustaltaan muurari.

     Mitchell kertoo kuinka Hitler vieraili berliiniläisellä rakennustyömaalla Albert Speerin johdattamana. Speerin mukaan Hitler käyttäytyi kuin ammattitaitoinen rakentaja, kiipeili telineillä, jutteli työmiesten kanssa asiantuntevasti, oli heidän ”kollegansa” ja kaverinsa.

     Vuonna 1942 Hitler sanoi, että hänen siteensä Mussoliniin oli vahva, koska he molemmat työskentelivät samaan aikaan rakennuksilla. Vuonna 1920 Hitler julisti Natsipuolueen kokouksessa olevan työmies: ”työmiehen lihasta ja verestä rakennettu”.

     Bertolt Brecht kirjoitti vuonna 1933 pilkkalaulun maalari Hitleristä, joka maalaa kalkkimaalilla Saksan rakennuksen ”puhtaaksi”. Seinien reiät ja kolot peitetään maalilla. Kaikki paska peittyy, kunnes tulee sade jonka jälkeen paskahuussi on taas näkyvissä. ”Kunpa olisit muurari”, Brecht huokaa.

     Kun vielä selaan nettisivuja, löydän saksalaisen, luotettavana pidetyn historioitsijan Max Domaruksen tekstit Hitlerin puheista vuosilta 1932-45. Siellä Domarus sanoo, että Hitler olosuhteitten pakosta päätyi muurariksi ja lankkumaalariksi.

Jos nyt uskon - uskonko? - muutaman tunnin nettisurffailuun, päädyn myös uskomaan Paavolaista. Siis uskon että Paavolainen luuli tietävänsä Hitlerin muurarintaustan.

     Paavolainen törmäsi myyttiin ja painoi sen.

     Paavolainen uskoi että ”Adolf der Arbeiter” oli totta.

     Mutta jos epäilen netistä löytämääni, epäilen tietysti myös Paavolaisen tekstiä.

     On toki mahdollista, että hän kaikessa kiireessä sotki asioita ja oikaisi pintaa myöden asiasta toiseen rientäessään.

     Kohta puolin ilmestyy kaksikin kirjaa Paavolaisesta. Ensimmäisenä tulee Panu Rajalan kirjoittama Tulisoihtu pimeään. Saa nähdä kuinka paljon Rajala paneutuu Paavolaisen saksanmatkan taustoihin ja siihen mikä oli totta ja mikä kuviteltua.

     Paavolainen hengitti (silloin) täysin keuhkoin saksalaisten myyttien ja pahaenteisinä kaikuvien sotaisten rautarytmien ilmaa, joten hänen tekstejään ei voi erottaa ajasta, joka kuohui ympärillä kollektiivisena neuroosina. Tunnelman apokalyptinen värinä rummutti Paavolaisen ihoa.

     Jos haluaa ymmärtää aikalaisten kokemuksen Hitleristä, ei riitä että katsoo tänään Wikipediasta mitä Hitleristä sanotaan. Se kaikki, se mitä sanotaan saattaa olla tämän hetken tiedoilla ”totta”, mutta Paavolainen oli vuonna 1936 sen hetkisen tiedon varassa eikä voinut hypätä vuoteen 2014 lukaisemaan mitä netti kertoo.

     Meidän ongelmamme on päinvastainen.

     Meidän käsityksemme ja tietomme menneisyydestä on aikojen varrella tiivistynyttä ja ”turhasta” pois karsittua. Jotta saisi täydellisen kuvan vuoden 1936 henkisestä ilmapiiristä - siitä mikä oli silloin ”totta” - pitäisi päästä lukemaan sen ajan lehtiä ja kirjoja, kuuntelemaan sen ajan radiolähetyksiä ja osallistumaan sen ajan kapakkakeskusteluihin.

     Historiaa kirjoittavalla ei ole helppoa. 

     Menneisyyden tunteiden, uskomusten, halujen ja hajujen tavoittaminen on vaikeampaa kuin kovan tiedon kerääminen.

Otteet Olavi Paavolaisen kirjasta Kolmannen Valtakunnan vieraana.
Neljäs kuvittamaton painos, Gummerus 1938.

Vaihtoehtoisia ajatuksia

[romaania lukiessa]

Kirjoja voi lukea monella mielellä.

     Kirjan saa lukea monella tavalla.

     Kirja pitää lukea niin kuin sen ymmärtää eikä sitä muuten voi lukea.

     Hassua on ettei kirjaa pysty lukemaan niin kuin se on kirjoitettu vaan siten kuin se luetaan. Niin kuin minä luen tai sinä luet emmekä me ole sama lukija. Yhdestä romaanista tulee kaksi.

     Kirjailija luulee omistavansa kirjoittamansa tarinan, mutta ei se niin mene, sillä lukija ”varastaa” tarinan ja pöyhii sitä omalla talikollaan.

     Ei ole kirjaa ilman lukijaa.

Näiden teesien jälkeen kerron lukeneeni Martti Linnan romaanin Niobe (T:mi Martti Linna, Hamina 2013.) jossa kuvitellaan vaihtoehtoinen historia menneisyydelle, tähän asti tapahtuneelle. Linnan vaihtoehtoisessa historiassa Natsi-Saksa voitti maailmansodan ja harjoittaa rotupuhtaassa Suomessa, Haminan seudulla, jota nyt kutsutaan Friedrichshaveniksi, arjalaisuuden edellyttämää rodunjalostusta.

     Linna on näin ollen ekstrapoloinut Hitlerin Saksasta sen pahimman ja epäinhimillisimmän poliittiskäytänöllisen opin ja sovittanut sen historiassa eteenpäin kuljettavaksi voimaksi. Linnan kuvitelmassa arjalaisuus, rotusyrjintä ja antisemitismi ikään kuin selittävät natsien luoman valtakunnan voiton mahdollisuuden ja sen elinvoiman kuviteltuun nykyhetkeen asti.

     Olen myös aloittanut englantilaisen C.J. Sansomin vaihtoehtohistoriaa kuvittelevan romaanin Dominion (2012), jossa eletään 1950-luvun alussa kansallissosialistisessa Englannissa. En vielä tiedä mihin tuo tarina johtaa, mutta jo alussa käy ilmi että Sansomin kuvitelma natsien vallasta on pehmeämpi kuin Linnan - ja ehkä myös realistisempi, sillä romaanin tarinassa siirryttiin Englannissa saksalaiseen yhteyteen vapaaehtoisesti jo 1940-luvun alussa, omien poliittisten voimien avustuksella ja ikään kuin ”demokraattisesti”. Englantilaisista ei ole tullut natsivallan myötä (täys)petoja.

     Molemmissa kirjoissa Natsi-Saksa rakoilee, mutta hieman eri syistä. Sansomin kirjassa se johtuu suuresta sodasta Neuvostoliittoa vastaan, joka jatkuu yhä vuonna 1952 ja jossa on jo kuollut 5 miljoonaa saksalaista sotilasta. Sota on Saksalle sekä henkinen että varsinkin taloudellinen trauma.

     Martti Linnan romaanissa tapahtumia ja mahdollista valtakunnan romahtamista selitetään enemmän ylhäältä päin: ihmisen ajatuksista, aatteista ja peloista käsin. Niobessa Kolmas Valtakunta ehkä murtuu (vaikka sitä ei sanota) moraalisen rappion takia.

Kun kirjoitetaan tulevaisuudesta, ei siitä tietenkään kirjoiteta vaan nykyhetkestä ja äsken tapahtuneesta.

     Ei ole mitään (tiedossa olevaa) tapaa elää tulevaisuutta ja kirjoittaa siitä romaaneja.

     Kun kirjoitetaan historiasta yhdistetään faktoja ja kuvitelmia ja jälleen nuo kuvitelmat kertovat nykyhetkestä, eivät menneestä. Kun kuvitellaan vaihtoehtoista historiaa, kuvitellaan miltä nykyhetki näyttää siihen verrattuna ja sekin on aina enemmän tai vähemmän fiktiota. Siis käsitys nykyhetkestä.

     Joku sanoi, että taloustieteilijät ovat loppujen lopuksi historiantutkijoita eivätkä tieteellisestä mielessä tulevaisuuden näkijöitä. He yrittävät peruutuspeilistä nähdä eteenpäin. Ja silloin kun tie on suora tai mutkaisena tuttu, peruutuspeilistä saa kohtuullisen hyvän käsityksen myös määränpäästä ja sen laadusta.

     Mutta yllätykset, tielle hyppäävä hirvi tai kaatunut puu, romahduttavat ennusteen.

     Maailma on täynnä epätodennäköisiä mahdollisuuksia ja epätodennäköisimmän toteutuminen yllättää kaikki yhä uudestaan.

     Tieteiskirjailija – ja sanon myös vaihtoehtoista historiaa kuvittelevaa kirjailijaa tieteiskirjailijaksi – muistuttaa taloustieteilijää. Myös hän on historiantutkija ja menneisyyden vanki nykyhetkessä.

     Niinpä minua melkein huvittaa, että kirjoitetaan tieteisromaaneja ilmastomuutoksen tai teknisen kehityksen mahdollisista kauheuksista ja vielä huvittavampaa on, että lukijat tai kriitikot niistä ”yllättyvät” tai niihin ihastuvat. Mitä yllättävää tai ihastuttavaa on kaikkein todennäköisimmän kuvittelemisessa? Onko se, sellainen romaanitaide edes kuvittelemista vai pelkkää sovinnaista journalismia?

     Yhtä kaikki, jokainen tieteiskirjailija poimii jonkun asian nykyhetkestä ja suurentaa sen tulevaisuuden kuvaksi.

     Tässä mielessä Martti Linna ekstrapoloi kaksi asiaa yhteen, toisen menneisyydestä nykyhetkeen ja toisen nykyhetkestä menneisyyteen. Tämä ”asia” on kansallismielisyyttä pönkittävä arjalaisuuden ihanne, rodun puhtauden vaaliminen, monikulttuurisuuden pelko ja siitä johtuva rotusyrjintä.

     Koska nationalismi ja siihen liittyvät erilaiset anti-ismit nostavat nykymaailmassa päätään, Linnan ekstrapolaatio on perusteltua. Kukaan ei voi väittää etteikö hänen kuvitelmansa olisi mahdollinen, mutta yllättääkö se? Paneeko se lukijan ajattelemaan omaa käyttäytymistään? Kirkastaako se kuvan nykyhetken vaaroista?

     Kyllä, niinkin voi sanoa (lievällä varauksella) vaikka omat ajatukseni karkasivatkin muualle, toisenlaiseen mahdollisuuteen.

     Panen myös merkille, että C.J. Sansom kirjoittaa Dominionin jälkisanoissa uuden nationalismin noususta nykyeuroopassa ja noteeraa suomalaisen tilanteen ilmiön kuvaajana. Tai mitä piti ajatella tiistaina kun Helsingin Sanomat ”opetti” ihmisiä koko aukeaman artikkelissa ostamaan suomalaisia tuotteita ja välttämään ulkomaisia. Jos minä olisin päätoimittajana päästänyt tuon artikkelin julkisuuteen, minua hävettäisi.

     Jos muualla tehdään samoin, jos Eurooppa vastavuoroisesti lopettaa suomalaisen puun, sellun, paperin ja raudan ostamisen kansallisista syistä, Suomessa syödään pian nauriita ja pettuleipää – isänmaallisessa hengessä.

Martti Linnan Niobe on aika suppea romaani muutaman saksalaisen toimijan ja suomalaisen välisestä konfliktista ”Haminassa”.

     Koska Linna on taitava kirjoittaja, olisi toivonut jopa laajempaa otetta tarinaan, perusteellisempia ihmiskuvia, mutta kirjoittaja on valinnut sanottavan muodoksi pelkistämisen eikä siitä häntä voi moittia, tietenkään. Romaanissa on aiheesta johtuen kosolti ”esitelmöintiä” natsien vaalimasta arjalaisesta rotupuhtaudesta - eihän tarinan idea muuten tulisi esille – mutta yllättävän notkeasti Linna selviytyy tästä välttämättömästä pahasta eikä lukija todellakaan tunne kuuntelevansa ”esitelmää” vaan seuraa  romaanin jouheasti eteenpäin kulkevaa tarinaa, joka jopa viettelee mukaansa. Pieneltä kantilta romaani on myös eräänlainen kasvukertomus saksalaisen ylemmyydentunnon romahtamisesta.

     Mutta olisiko Natsi-Saksan voitto johtanut Nioben esittämään nykyhetkeen, jossa Saksa keskittyisi pelkästään rotupuhtauden vaalimiseen?

     En usko.

     Se olisi näyttänyt todennäköiseltä tulevaisuudelta silloin kun natsit tuhosivat miljoonia juutalaisia, mutta sodan jälkeen toisenlainen tulevaisuus olisi saattanut sittenkin olla todennäköisempi malli kansallissosialistiselle yhteiskuntakokeilulle.

     Verrataanpa vaikka Neuvostoliittoon.

     Stalin tuhosi siviilejä melkein yhtä armottomasti ja epäinhimillisesti kuin Hitler, ja silti Neuvostoliitto sodan jälkeen (ja 30-luvun sisäisen terrorin jälkeen) eli ”sopuisaa” rinnakkaiseloa meidän ja läntisten valtioiden kanssa eikä kauhea menneisyys vaikuttanut kauppasuhteisiin eikä taloudellisiin yhteyksiin. Länsimaat ”unohtivat” Stalinin järjestämät rikokset ihmisyyttä vastaan, joten miksi sama ei olisi käynyt Saksankin kohdalla, jos Saksa olisi selviytynyt kunnialla sodasta.

     Näinä päivinä, esimerkiksi, Putinia ymmärretään Suomessa niin hyvin, että alan ihmetellä eikö suomettumisen ajasta ole jäänyt minkäänlaista jälkeä suomalaisen mielen tajuntaan. Tai että onko Neuvostoliitto edes romahtanut suomalaisten mielissä.

     YYA-sopimus voimaan ja Kekkonen kehään, täällä tunnutaan ajateltavan.

Joskus kirjailijat (ja journalistit) laativat hyytävän tarkkoja ennusteita tulevaisuudesta kirjoittaessaan hektisestä nykyhetkestä. Eikä heidän tarkoituksenaan usein edes ole tulevaisuuden ennustaminen.

     Näin kävi, jos olen jotain ymmärtänyt, esimerkiksi Olavi Paavolaiselle kun hän vieraili Saksassa ja koki natsipuolueen vimmaiset näyt Nürnbergin puoluepäivillä kesällä 1936. Tietenkin Paavolainen tarkoituksella pyrki teoksessaan Kolmannen valtakunnan vieraana (Gummerus 1936) myös ennustamaan lähitulevaisuutta ja näkemänsä ja kokemansa natsivimman mahdollisia seurauksia ja vaikutuksia länsimaiseen ajatteluun ja käyttäytymiseen, mutta ehkä hän tahtomattamaan osasi ennustaa paljon enemmän kuin mihin pyrki tai mitä tajusi kirjoittavansa.

     Kun Paavolainen, usein jopa innostuneena ja ainakin hyvin vaikuttuneena, kertoi kansallissosialisten vetovoimasta ja kulttuurisesta hurmiosta, hän tuli kirjanneeksi voimavirtoja, joiden pärskeet näkyvät yhä meidän kulttuurissamme, vaikka emme sitä tajua emmekä tiedosta emmekä halua itselle tunnustaa.

     Paavolainen näki ja koki saksalaisen kulttuurin koko laajuudessaan, ja siksi sen elämänvoima-vitaalisuus olisi todennäköisesti valtavirtana kesyttänyt eurooppalaiset puolelleen – kaasukammioista riippumatta – jos Hitler olisi malttanut mielensä ja irrottautunut järkevästi ja sopivalla hetkellä sodasta.

     Päivänä muutamana autoni soitin valitsi muistikortilta erään jazz-henkisen iskelmän levyltä, johon on kerätty saksalaisia schlagereita vuodelta 1935. Kun Die Guldene Sieben-yhtyeen Lullaby of Broadway alkoi (tämäntyyppistä musiikkia siis), sanoin matkakumppanilleni että kuunteles kuinka jazz oli vielä vuonna 1935 sallittua musiikkia Saksassa, vaikka meillä on jonkinlainen (väärä) yleiskäsitys että natsit kielsivät kaiken.

     Esimerkkini on naiivi, mutta vaihtoehtoista historiaa kuviteltaessa ei liene epätodennäköistä etteikö jazzia olisi soitettu myös (voitetun) sodan jälkeen. Miksi ei olisi? Ja miksi ei olisi palattu suunnilleen normaaliin elämään – toki totalitaarisessä komennossa.

     Kuunnellaanpa mitä Paavolainen sanoi Hitleristä:

     ”Edeltäjiinsä verrattuna Hitlerillä on kumminkin paljon kehittyneempi taiteellinen vaisto. Saksalaisena hänkin rakastaa suuria mittoja, mutta hänen tyylimääräyksensä ei ole: mahtipontisuutta, vaan: yksinkertaisuutta ja asiallisuutta! Entinen muurari tuntee taiteellisena diktaattorinakin kiintymystä vain arkkitehtuuriin, ja tällä alalla hänellä on ollut kaksi kunnioitettavaa apulaista: äskettäin kuollut Franz Ruff ja tavattoman työkykyinen Alfred [po. Albert. KS.] Speer.”

     Jos ”muurari” olisi saanut jatkaa diktaattorina, millaiselta eurooppalaiset kaupungit nyt näyttäisivätkään? Vai näyttävätkö ne juuri sellaiselta kuin Speer ja kumppanit niiden halusivat näyttävän? Taisi käydä niin, että hävitystä sodasta huolimatta ”muurarin” vaalima ”yksinkertaisuus” ja ”asiallisuus” muodostui modernin arkkitehtuurin päälinjaksi – siitä huolimatta mitä kauheuksia ”muurari” sai toisaalla aikaiseksi.

     Sansomin Dominiossa Berliiniä rakennetaan Speerin johdolla kokonaan uudestaan modernin arkkitehtuurin ennen näkemättömäksi betonikaupungiksi vastaanottamaan vuoden 1960 olympialaisia.

Koska kirjoitan häikäilemättä aiheeni ohi, palaan vielä Paavolaiseen, ikään kuin sen vaihtoehtoisen historian ”ennustajana”, joka ei tietenkään kansallissosialimin romahdettua toteutunut sellaisenaan, mutta jonka jäljet ovat meidän aikamme kultuurissa voimakkaampana kuin kukaan uskaltaa tunnustaa.

     Tarkoitan luonnon ihailua ja narsistista oman kehon jumalointia.

     Jonakin päivänä Suomessa kielletään ”epäterveelliset” tavat lain voimalla ja rangaistuksen uhalla. ”Terve” yhteiskunta on tärkeämpi kuin nautiskeleva yksilö.

     Paavolainen kirjoitti, että Kolmannen Valtakunnan aikana retkeilystä ja ulkoilusta oli tullut ”suorastaan pyhä velvollisuus”. Luontoon palaaminen ei ollut ainoastaan yksilöllinen nautinto ja ilonaihe vaan ”siihenkin liittyy nyt korkeampi moraalinen käsky. Führer tahtoo niin...”

     Tarkkanäköinen Paavolainen katsoi maiseman läpi. Se ei ollut ”mikään häiriintymätön idylli, vaan sen sokkeloissa sykkii nuori nykyajan elämä vilkkaimmillaan”. Telttoja ja leirejä pystytettiin. ”Siellä on suuria Hitler-Jugend-ryhmiä ja Wandervogeleita nahkaisissa polvihousuissaan ja nuoria työläisperheitä uimapukuisina keittimen ympärillä – siellä voimistellaan, heitetään keihästä ja kuivatellaan aamu-uinnin jälkeen.”

     Mitä nyt?

     Mitä vuosikymmentä Paavolainen oikein kuvasikaan?

     ”Mutta tämä uusi saksalainen Pan ei ole melankolinen ja haavellinen, vaan kova, määrätietoinen ja puritaaninen... XI Olympiadi Berliinissä vuonna 1936 oli sekä järjestelyiltään että myös tuloksiltaan suurenmoisinta kansainvälistä kansallissosialistista propagandaa, mikä ikinä on tohtori Goebbelsin ja hänen apulaistensa aivoissa syntynyt. Siitä asiasta on aivan turhaa väitellä: Ruumiillinen kulttuuri on meidän aikamme kaikkein tunnusmerkillisin ilmiö. Militarismi, antikristillisyys, 'iloisen työn' oppi, terveyden, kauneuden, voiman ja väkivallan ihailu, uusi sukupuolimoraali – kaikki ovat sen eri heijastumia.”

4. kuvaton painos 1938.

Toisenlainen historia on kuvitelma, mutta ironista kyllä, mikään kuviteltu asia ei ole pelkästään fiktiota, todellisuudesta irti repäisty mahdottomuus.

     Kertomalla ”mahdottomasta” kirjailija kuvaa mahdollista.

     Kertoessaan tulevaisuudesta kirjailija kuvaa nykyhetkeä.

     Laatiessaan menneisyydelle vaihtoehtoista karttaa, kirjailija käyttää nykyhetken pohjapiirustusta apunaan.

     Kirjoittaessaan ”vaihtoehdoista” kirjailija pois-lukee sen mitä ei ole, joten jäljelle jää se mikä-on.

Heinäkuun viimeinen 1914

[kollaasi Jean Jauresin muistopäivänä]

Täsmälleen sata vuotta sitten 31.7.1914 ranskalainen sosialisti Jean Jaurès murhattiin pariisilaisessa kahvilassa.

     Ensimmäinen maailmasota oli syttymässä; tavallaan jo syttynyt sillä Itävalta-Unkari julisti sodan Serbialle 28.7.1914. Saksa, Ranska, Venäjä ja Englanti seurasivat perässä. Sotatoimet alkoivat elokuussa.

     Jean Jaurès (1859-1914) oli sosialistijohtaja, joka yritti yhdistää eurooppalaiset sosialidemokraatit vastustamaan tuloillaan olevaa sotaa. Jaurès tunnettiin Dreyfusin puolustajana, vasemmistolaisen L´Humanite-lehden perustajana.

     Heinäkuun lopulla Jaurès oli Brysselissä tapaamassa eurooppalaisia sosialisteja. Hän esiintyi joukkokouksessa mm. Rosa Luxemburgin kanssa. Ideana oli että työläiset Saksassa ja Ranskassa ryhtyisivät lakkoon estääkseen sodan syttymisen.

     Brysselistä palattuaan Jaurès kirjoitti viimeiseksi jääneen artikkelinsa L'Humaniteen. Uutiset kertoivat venäläisten liikekannallepanosta. Hän tapasi ranskalaisia johtajia. Illalla heinäkuun viimeisenä päivänä, se sattui olemaan perjantai, Jaurès ajoi taksilla päivälliselle Rue Montmartren ja Rue du Croissantin kulmauksessa sijaitsevaan kahvilaan, jossa poliitikot, journalistit ja kirjailijat tapasivat kokoontua keskustelemaan. Jaures pelkäsi henkensä puolesta kuskin hurjastellessa kaupungin läpi. Joku seurueesta lievitti pelkoa sanomalla, että pariisilaiset kuskit ovat kunnon sosialisteja ja ammattiliiton miehiä.

     Jaurès istui selkä Rue Montmartrelle päin. Lämpöisenä iltana Le Croissantin ikkunat olivat auki. Murhaaja, arkeologian opiskelija ja nationalisti Raoul Villain ampui kaksi luotia, toinen osui Jaurèsin niskaan. Kello oli 21:40.

     Jaurès kuoli välittömästi.

     Englantilaisen historioitsijan Max Hastingsin mukaan Jaurèsin salamurha järkytti Eurooppaa tunteellisemmin kuin arkkiherttua Ferdinandin murha kuukautta aikaisemmin.

     Muutaman päivän päästä aseet puhuivat. Ensimmäisen viiden sotakuukauden kuluessa yli miljoona ranskalaista kuoli tai haavoittui. Saksalaisten tappiot samana aikana olivat noin 800 000 kuollutta tai haavoittunutta.

     Sota kesti monta vuotta.

La Chope du Croissant syyskuussa 1987.
Kyösti Salovaara.

The Rough Guide to Paris.
1. painos.
Routledge & Kegan Paul 1987.

Syyskuussa 1987 olin kaksi viikkoa Pariisissa.

     Jean Jaurèsin murhapaikka oli pantu muistiin englantilaisesta matkaoppaasta The Rough Guide to Paris. Croissant-kahvila näytti nuhjuiselta, aikaan pysähtyneeltä. Ikkunan vieressä sijaitsi punaiseksi maalattu pöytä; siihen kohtaan Jean Jaurès lysähti heinäkuussa 1914.

     Kun nyt katselen La Chope du Croissantin – sillä nimellä se toimi vuona 1987 - valokuvaa syksyn matkan ajalta, ravintola näyttää rähjäiseltä. Ehkä se ei silloin tuntunut kunnioittavan riittävästi Jaurèsin muistoa.

     Kaksi vuotta myöhemmin, kun olimme Pariisissa juhlimassa isäni 75-vuotispäivää, vein hänet Croissantiin. Nyt punaista pöytää ei enää ollut. Ainakin näin muistan, muistelen.

     Oli isäni ansiota että Jean Jaurèsin nimi sanoi minulle jotakin.

     Nuorena kirjapainotyöläisenä Osmo Salovaara osti 1930-luvulla saksalaisen Emil Ludwigin teoksen Heinäkuu 1914, jonka yhtenä päähenkilönä Jean Jaurès esiintyy. Jaurès oli ”sen sortin sosialisti”, jonka uskon kiehtoneen isääni.

     ”Löysin” Ludwigin teoksen talvella 1975 ja kirjoitin siitä kahteen eri sanomalehteen, kotkalaiseen Eteenpäin-lehteen ja pääkaupungin Suomen Sosialidemokraattiin. Jostakin syystä Jaurèsin kohtalo tai paremminkin Euroopan kohtalo sodan ja rauhan rajalla kiinnosti.

      Kiinnostukseen vaikutti epäilemättä myös loistava tv-sarja Thibaultin suvusta (Les Thibault 1972); se esitettiin Suomessa syksyllä 1974 ja siinähän Jaurèsin murha oli yksi elokuvan dramaattisimmista ja visuaalisesti loistokkaimmista hetkistä. Tv-sarja perustui Roger Martin du Gardin laveaan kronikkaan, jota ei (kai) ole kokonaan suomennettu. Raoul Palmgren kirjoitti vuonna 1941 Kansan Lehdessä romaanisarjan seitsemännestä, suomentamamatta jääneestä osasta, todeten että romaanissa ”kirjailija osoittaa sellaista asiantuntemusta ajan kansainvälisen poliitikan ja työväenliikkeen kysymyksistä, että hän ehkä havainnollisemmin ja ehkäpä myös eksaktimmin kuin ns. tieteellinen tutkimus kykenee valaisemaan mistä kesällä 1914 oli kysymys... Kesän suuret kysymykset vyöryvät keskustelijain ympärille: Sarajevon laukaukset, rauhanmielenosoitukset suurilla bulevardeilla, Brysselin sosialistikongressi, Jaurèsin murha, mobilisaatio.”

     Tämänkertaista pakinaani varten ajattelin lukea Ludwigin teoksen uudestaan. Olemmehan juuri nyt ensimmäisen maailmansodan syttymisen satavuotishetkellä.

     En löytänyt kirjaa.

     Löysin vain repaleisen kannen varastohyllystäni.

     Lugwigin sijaan olen iltaisen lukenut Jaroslav Hašekin sotafarssia (vai tragediako se on) Kunnon sotamies Shvejkin seikkailut maailmansodassa – sekin on peräisin isäni kirjahyllystä. Vuonna 1935 ilmestyneen suomennoksen julkaisi Erkki Valan Kirjailijan Kustannusliike. Viljo Kajavan käännös perustui ruotsalaiseen laitokseen. Tšekkiläistä Hašekia lukemalla saa yhden oivaltavan näkökulman ensimmäisen maailmansodan syihin, siihen kuinka kelvoton ja autoritäärisesti rappeutunut Itävalta-Unkarin keisakunta oli 1900-luvun alussa.

     Mutta kunnioittaakseni Jean Jaurèsin muistoa, kopioin tähän Suomen Sosialidemokraattiin kirjoittamani jutun Ludwigin teoksesta. Se ilmestyi kulttuuritoimittaja Risto Hannulan lanseeraamalla Lukutikku-palstalla, jossa oli lupa käsitellä vanhoja kirjoja, klassikoista viihteeseen.

Kollaasi!

LUKUTIKKU

Suomen Sosialidemokraatti 6.3.1975:

”Kirjalöytöjen sarjassa esittelemme tänään Emil Ludwigin jo vuonna 1930 suomennetun romaanin Heinäkuu 1914, joka antaa yhä kiinnostavaa tietoa 1. maailmansodan taustasta.

POJILLEMME VAROITUKSEKSI

Jumala, oikeus, tykit! Näin huusi eurooppalainen nationalismi kesällä 1914, yhtä hyvin Saksassa ja Venäjällä kuin Itävalta-Unkarissa ja Ranskassa. Kiihkeät kansallislaulut kaikuivat kaduilla, joilla hetkeä aiemmin oli laulettu Kansainvälistä Euroopan rauhan kunniaksi, työväenluokan yhtenäisyyden kunniaksi. Heinäkuussa 1914 sota saattoi alkaa.

     Emil Ludwig pyrkii kirjassaan Heinäkuu 1914 (Kirja 1930) selvittämään kuinka sota lopulta saatiin käyntiin, kuinka eri maiden rauhan puolesta yhdistynyt työväenliike hajosi kansallistunteen valtaamiin ryhmiin – kuinka kadunmies vieteltiin juoksuhautaan.

     Ludwig ei tarkastele sodan esihistoriaa, sitä imperialistisen kilpavarustelun ja valmentautumisen jaksoa, joka sotaa edelsi, eikä taloudellisten ja yhteiskunnallisten olosuhteitten kehitystä, yhä syvenevää ristiriitaa rikkauden ja köyhyyden ja vallan ja vallattomuuden välillä. Sen sijaan hän kohdistaa katseensa juuri niihin hetkiin joina sota tarvittiin, sitä tahdottiin, mutta joina tarpeen toteuttaminen tuotti vaikeuksia.

     Tapahtumat keskittyivät laukauksista Sarajevossa laukauksiin eräässä pariisilaisessa kahvilassa; edellisillä saattoi luhistumista pelkäävä ”aatelisto” hyökätä vallankumouksellisten liikkeitten kimppuun, jälkimmäisillä kaadettiin viimeinen este sodan tieltä, sodanvastaisen rintaman kokoava hahmo Jean Jaurès, sosialisti, Euroopan omatunto, ihmisrakkauden laulaja.

     Tekijä lähtee dokumenteista ja käyttää kaunokirjallista tyyliä ja liioittelua, jos niin voi sanoa, yrityksessään löytää syyllisyyden ja syyttömyyden raja. Hän sanoo: 'Tämä kirja on tutkielma silloisten vallanpitäjien typeryydestä ja silloisten valtaa vailla olevien terveestä vaistosta.' Ludwigin mielestä syyllisyys ei kulje niinkään valtioiden rajoja pitkin kuin yhteiskuntien luokkien välistä. 'Jos halki Euroopan vaakasuoraan kulkevan pitkittäisleikkauksen asemesta teemme pystysuoran poikkileikkauksen eri yhteiskuntaluokkien läpi, havaitsemme, että koko syyllisyys on löydettävissä ministeriöiden työhuoneista, koko syyttömyys Euroopan kaduilta.'

     Ei liene ihme, että Heinäkuu 1914 sopi hyvin kiistelyn kohteeksi. Kirjoittajan nähtiin puolustelevan Saksaa, vähättelevän sen syyllisyyttä sotaan, jossa yhdeksän miljoonaa ihmistä kuoli. Mutta yhtä lailla Ludwigin kirjan voi tulkita toisin, ja pitää sitä eräänlaisena 'yhteiskunnallisena' näkemyksenä viime syistä jotka sotaan johtivat – sotaan jonka on sanottu päättäneen erään vaiheen kapitalismin historiassa.

     Teoksellaan Ludwig halusi varoittaa luottamasta sokeasti johtajiin, Jumalaan ja aseisiin. Hän antaa kirjalleen alaotsikon: Pojillemme varoitukseksi. Mutta ”pojat” jo kulkevat sillä hetkellä -1920-luvun lopulla - uusien lippujen ja uusien johtajien perässä, eikä varoituksen äänistä enää perusteta.

                                         KYÖSTI SALOVAARA”

    

Eteenpäin 11.1.1975

Aika kuluu, historia näyttää toistavan vanhaa, vaikka mikään ei ole kuin ennen eikä mikään tapahtuma palaudu entiseensä.

     Minä synnyin pari vuotta toisen maailmansodan jälkeen. Tämä, koko elämäni on ollut rauhan aikaa. Onko oikein sanoa, että pysyvän rauhan tilaan päästiin vain kahden maailmansodan tragedian syiden tunnistamisesta? Ja että nämä kaksi maailmansotaa olivat välttämätön jatko jo vuonna 1870 alkaneelle Saksan ja Ranskan väliselle sodalle?  

     Tänään voin lupaa kysymättä asetella espressokupin ja brandylasin puutarhapöydälle lukeakseni historian kirjoja kahvia juodessani. Maailma on avoin tietoon.

     Minulla on vapaus olla minä.

     Onko rauha siis pysyvä olotila? Väistämätön etuoikeus?

     Vai pitääkö huolestua kun uutiset kertovat, että tarvitaan monta junavaunua kuljettamaan murhattujen ruumiita turvaan Itä-Ukrainasta?

     On mielenkiintoista, että muutama viikko sitten espanjalaiset kirjailijat ja taiteilijat julkaisivat Kataloniassa kirjeen Espanjan hallitukselle vastustaakseen Katalonian irrottautumista Espanjasta. He pyysivät yhtenäisen valtion säilyttämistä. On myönteistä, että jossakin taiteilijat ryhtyvät vastustamaan uudenlaista eurooppalaista nationalismia, joka uhkaa, kenties, pitkään vallinnutta rauhaa.

  

  Christopher Clark sanoo teoksessaan The Sleepwalkers – How Europe Went to War in 1914, että nyt kylmän sodan päätyttyä ja maailman muututtua ennalta arvaamattomaksi, voimme tajuta paremmin ensimmäisen maailmansodan syntymisen syyt kuin esimerkiksi 1980-luvulla jolloin ”kiveen hakatut” kansainvälispoliittiset blokit takasivat kylmän rauhan.

     Clarkin - ja myös Max Hastingsin - mielestä ensimmäisen maailmansodan syyt olivat niin monimutkaisia ja niin monimutkaisessa maailmassa, että mitään yksittäistä syytä eikä yksittäistä syyllistä ole löydettävissä. Kaikki olivat syyllisiä. Erilaisia näkökulmia vuorotellen painottaen - nationalismi, asevarustelu, ristiriitainen monikulttuurisuus, imperialismi, itsekäs kunniantunto, kapitalismin vaikeudet, sotasuunnitelmat jne - löytyy vuorotellen erilaisia syyllisiä. On jännittävää, että näiden uusien historiankirjoittajien näkemys on sittenkin lähempänä Ludwigin ajattelua kuin niiden, jotka pitkän aikaa laskivat koko syyllisyyden taakan saksalaisten harteille.

     1900-luvun ensimmäinen vuosikymmen oli valtavan kehityksen vuosikymmen: teknologia, teollisuus, tieteet ja taiteet ryöpsähtivät ennen näkemättömälle voimalla ennen kokemattomiin ulottuvuuksiin. Tätä vasten yhteiskuntien poliittisesta ja sosiaalisesta rakenteesta puuttui muutoksen dynamiikka. Oli liian paljon emansipaatiota vastassaan liian paljon konservatiivisuutta.

     Oliko hypervoimakkaan luonnontieteellisen edistyksen ja umpilahon poliittissosiaalisen pysähtyneisyyden välinen valtava kuilu siis lopullinen ja perimmäinen syy ensimmäiseen maailmansotaan? Sitä voi spekuloida. Vastaus jää roikkumaan ilmaan.

     Clark muistuttaa että ensimmäisen maailmansodan syttyminen ei ole mikään Agatha Christie -näytelmä, jossa löydämme syyllisen murhan uhrin äärestä savuava pistooli kädessään. Ei, tässä tarinassa ei ole yhtä savuavaa pistoolia vaan pikemminkin monta, sillä jokaisella tarinan päähenkilöllä on omansa. Tässä valossa sodan syttyminen ja sen syy on tragedia eikä rikos.

     Clarkin mielestä eri valtioiden johtajat ja kenraalit kyllä tiesivät, että sota saattaa jatkua kauan ja että ihmisiä kuolee tolkuttomasti. He suunnittelivat sotaa ja varautuivat siihen, mutta pitivät sen syntymistä melkein mahdottomana, hyvin epätodennäköisenä - kunnes se syttyi. He kyllä tiesivät mitä sodasta seuraa, tiesivät että tuhansia ruumiita tulee, mutta he eivät pystyneet tunteillaan tajuamaan mitä sota ja sen uhrit todella tarkoittavat.

     He olivat kuin unissakävelijöitä.

     Tämän jälkeen ja tämän tietäen täytyy toivoa, että meidän aikamme johtajat ja päättäjät eivät kävele unissaan.

______________________________________________________________
Tämänkertaisen pakinani ajastin lauantaina 26.7.2014