Armottomat

[mielen maisemia, maisemien mieli]

Kyösti Salovaara, 2021.
Kaunis mutta karu maisema voisi olla Lapista.
Se on Pyhtäältä, Kotkan naapurista.
Valkmusa.

Kyösti Salovaara, 2021.
Vuoren seinään kaiverrettu pikkukaupunki
Andalusian sydänmailla. Onko tiivis arkkitehtuuri
turvallisuuden kaipuun vai pragmaattisen rakentamisen seurausta?
Setenil de las Bodegas.

Onnelliset kristityt. He ovat varanneet armon itselleen ja jättäneet meille lähimmäisenrakkauden.

...

Kristityt sijoittavat Ilmestyksen historian alkuun, marxilaiset sen loppuun. Kaksi uskontoa.

...

Lenin väittää (marxismin vastaisesti), että politiikka on tärkeämpi kuin talouselämä.

...

Pakanuus itselle ja kristillisyys toisille - siinä jokaisen ihmisen vaistomainen toive.

    - Albert Camus: Otteita jälkeenjääneistä muistiinpanoista. Kapinoiva ihminen, Otava, 1971.

If you’re going to San Francisco

Be sure to wear some flowers in your hair…

    - Scott McKenzie säveltämässään ja sanoittamassaan laulussa v. 1967.

Käyttäkää pistimiänne. Jos vastassa on pehmeää, edetkää, jos terästä,

peräytykää.

    - Lenin

Heräsin kuudelta. Aurinkoi paistoi vastapäisen hirsitalon kattoon. Muuten sen varhaiset säteet jäivät vaahteroiden ja pihlajien lehvistöön.

    Tuttu maisema.

    Nyt sataa.

    Kirjoitan lyhyitä lauseita. Ei pitkästy.

    Entä ajatus?

Sanotaan että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

    Mikä se sellainen kuva on?

    Paasilinna pisti paremmaksi. Sanoi että kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa.

    Kun sanan irrottaa lauseesta, sen merkitys katoaa. Sama käy kuvalle, vaikkei sen ympärillä olekaan lauseita.

    Viisastelen lämpimikseni. Kierrän asiaa. Asia ei katoa unohtamalla.

Luin pari juttua.

    Toisen kirjoitti Turun piispa ja toisen matkailutoimittaja.

    Tuli mieleen että nuorehkot naiset ovat armottomia. Aivan kuin taistelua käytäisiin kaikilla rintamilla, myös kotona. Armoa ei anneta eikä pyydetä. Identiteettiä varjellaan Leninin ohjetta noudattaen.

    Ovelaa on kirjoituksien päälle vispattu suvaitsevuuden kerma.

    Senkin panee merkille, että kirjoittajat tietävät olevansa oikeassa. He eivät ainoastaan vaadi muita ihmisiä noudattamaan antamiaan ohjeita. He edellyttävät sitä.

    Kun Turun arkkihiippakunnan piispa Mari Leppänen vaatii kohtuutta elämään ja käyttää me-muotoa, hälytyskellot soivat.

    Kenestä ”meistä” piispa kirjoittaa?

    Ei kai myös minusta?

    Jos, niin mistä piispa tietää mikä on Kyöstille kohtuullista? Leppänen kävi soutelemassa huvilansa "pyhillä" vesillä. Minä en voi, koska minulla ei ole venettä eikä kesämökkiä.

Ehkä piispa Mari Leppänen on mielipidekirjoituksessaan (Helsingin Sanomat, 27.7) puoliksi oikeassa sanoessaan, että ”epätoivo herättää pelastamaan maailmaa”.

    Mutta epätoivo voi johtaa myös toivottomiin tekoihin.

    Eikö kirkolle enää riitä ihmisen pelastaminen? Pitääkö koko maailma pelastaa? Vai onko maailman pelastaminen tärkeämpää kuin ihmisen pelastaminen? Sielut ovat abstrakteja, luonto konkreettinen.

    Turun piispa vaatii pyhittämään luonnon. Miksi?

    Jos luonnon pyhittää, siihen ei saa koskea. Mitä sitten tapahtuu, kun luontoon ei kosketa? Ainakin ihminen jää pelastamatta, mutta ehkei se olekaan tarpeellista. Armoton ei jakele armoa. Hän vetäytyy pyhyytensä suojaan. Mokoma.

    Leppänen sanoo: ”Vaikealta tuntuvaa tyhjyyttä olemme oppineet pakenemaan kuluttamalla.”

    Mistä Leppänen tietää mitä muut ihmiset ajattelevat ja tuntevat ostaessaan sapuskaa, vaatteita, telkkarin, 3 banaania ja kirjan yöpöydälle? Mistä hän päättelee, että muiden ihmisten elämä on tyhjää? Kuka paljasti miljoonien ihmisten mielenliikkeet Turun piispalle? Vai kuvitteleeko hän muuten vaan tietävänsä ihmiskunnan ihmisten ajatukset?

    Luonnon pyhittäminen ei ole uusi ilmiö. Se kelpasi aikanaan natsien ja fasistien älymystölle. Kiivailtiin maallistumista vastaan, yritettiin yhdistää panteismi ja kristinusko. "Saksalainen metsä" oli pyhän alkuvoiman keskus.

    Suuria sanoja. Vähän merkityksiä.

    Turun piispa saattaa olla kohtuullisesti oikeassa. Tai sitten hän yrittää johdatella karitsansa väärille niityille.

Kyösti Salovaara, 2021.
Perhosteleeko kalastaja Lapissa?
Ei vaan Vantaalla.
Vantaankoski.

Matkailutoimittaja Kati Kelola paheksui Ylen kolumnissa (30.7) tavallisten ihmisten matkustelua paikkoihin, joihin kaikki tavalliset ihmiset matkustavat.

    ”Viime vuonna Kolille tehtiin yli 230 000 käyntiä”, Kelola sanoi. ”Jos ottaa huomioon, kuinka pitkään Kolille on matkailtu ennen lapsuudenkuvani ottamista ja sen jälkeen, suomalaisten kotien albumeissa, puhelimissa, pilvissä ja kovalevyillä täytyy olla vähintään miljoonia vastaavia kuvia. Täsmälleen samalta kohdalta, samoilla ilmeillä ja asetelmilla… Matkailun ytimessä on paradoksi: tavoittelemme ainutlaatuista kokemusta matkustamalla paikkoihin, joissa kaikki muutkin käyvät.”

    Suvaitsematon matkailutoimittaja ei ymmärrä, että miksi muiden pitäisi matkustaa sinne minne hän on itse matkustanut aikaisemmin? Eikö muille, siis taviksille, riitä että katselevat netistä kuvia tai videoita Kolilta? Miksi sinne pitää ängetä itsekin kokemaan jotakin mitä Kelolan mukaan ei tarvitse kokea? Eikö riitä että Kelola on kokenut… jotakin?

    Armottomien aikana haikaillaan entistä.

    Kohta kaikki nautitaan edustajien kautta - pieni eliitti saa matkustaa, syödä hyvin, nauttia uuden kokemisesta. Suuri enemmistö pysyköön kotinurkilla, koska suuren enemmistön liikkuminen rasittaa ei vain maapallon kestokykyä mutta myös eliitin sietokykyä.

    Paradoksi on siinä, ettei matkailutoimittaja ymmärrä miksi ihminen matkustaa kotoaan jonnekin. Joskus kauas, toisinaan lähelle. Paradoksia vaarallisempaa on, että ymmärtämätön haluaa määrätä mitä muut saavat tehdä.

Kyösti Salovaara, 2021.
Etelä-Suomen sydänmailla:
Artjärvi.

Kyösti Salovaara, 2021.
Tekojärvi Zahara de la Sierran kaupungin vieressä, 
andalusialaisen Grazaleman luonnonpuiston pohjoispäässä.

Ei ole mitään yhtä (hyvää eikä huonoa) syytä matkustaa toisaalle.

    Jokainen ihminen, yksilö kokee matkustamisen vieraaseen paikkaan omalla tavallaan ja perustelee sen omilla tunteillaan. Yleensä sitä ei tarvitse perustella. Ja voi olla ettei sitä edes pysty perustelemaan.

    Kun minä istun Pariisissa samalle terassille missä Sartre, Beauvoir, Hemingway tai Fitzgerald ovat istuneet ja keskustelleet oman aikansa ihmisten kanssa oman aikansa tunteista, niin kokemusta ei pysty analysoimaan järkevästi. Kysymys ei ole kulttuurin kohtaamisesta, ei em. kirjailijoiden tuotannon ymmärtämisestä eikä minkäänlaisen pyhän kokemisesta.

    Kysymys on, jos sen osaa kuvitella, mielen maisemien ja ja maisemien mielen kohtaamisesta. Vain minä tiedän miltä minusta tuntuu kun istun samalla terassilla kuin Hemingway tai Sartre - Turun piispa ei sitä tiedä eikä Ylelle kolumnia kirjoittava matkailutoimittaja.

    Eikä minun tarvitse perustella "pakoani" Pariisiin Turun piispalle eikä kenellekään. Onko tunteeni kohtuuton? Kulutanko liikaa? Jos niin mitä? Aikaani? Luonnonvaroja? Elämäni aikana ansaittuja markkoja ja euroja?

    Maisemieni maisema mielessäni…

Yritän olla olematta armoton.

    Hyvä että Turun piispalla on mielipiteitä. Hyvä että matkailutoimittaja keksii paradoksin. Harmi että häneltä jää oivaltamatta mitä paradoksi merkitsee – sitä että jokainen ihminen on yksilö jolla on omat kokemuksensa ja tunteensa, joita ei voi eikä pidä kollektivisoida.

    Sekin on harmillista, että suuri enemmistö joutuu ehdottomien identiteettien keskustelussa Leninin pistimien kohteeksi.

    No, liioittelen kun en muuta keksi.

    Mitä enemmän tunteita, sitä vähemmän sävyjä.

Olen pakinoissani monta kertaa lainannut Albert Camusia.

    Se johtuu Camusista.

    Hän on aina ajankohtainen, niin kuin muuan New Yorkerin kirjoittaja sanoi. Hän puhuu historian yli samaa kieltä kuin me puhumme tänään. Tai hänen ajatuksensa ymmärtää perehtymättä Camusin omaan aikaan, toisin kuin vaikkapa Sartren jonka ajatusten kanssa pitää ponnistella.

    Vuonna 1936 Camus kirjoitti muistikirjaansa matkustamisesta. Hän oli edellisenä kesänä vieraillut Baleaareilla. Hänen äitinsä suku oli kotoisin Menorcalta.

    ”Matkustamisen arvo perustuu pelkoon”, Camus kirjoitti. ”Sillä jonakin hetkenä, kun olemme niin kaukana maastamme, kielestämme (ranskalainen sanomalehti on äkkiä äärettömän kallisarvoinen. Ja nuo iltahetket kahviloissa, kun yrittää kyynärpäällään koskettaa muita ihmisiä), meidät valtaa epämääräinen pelko ja vaistomainen halu palata vanhojen tapojen turvaan.”

    Tuollaisena hetkenä ihminen on kuin kuumeessa, pehmeä ja huokoinen. Tuollaisena hetkenä pieninkin töytäisy järkyttää ihmisolentoa perustuksia myöten: ”Jos kohtaamme valotulvan, tunnemme äkkiä ikuisuuden läsnäolon.”

    Sitten Camus löytää ajatuksensa oleellisen keskipisteen:

    ”Siksi ei pidä sanoa, että ihminen matkustaa huvikseen. Matkustaminen ei ole huvia. Näkisin siinä pikemminkin askeesin. Ihminen matkustaa sivistyäkseen, mikäli sivistyksellä tarkoitetaan salaisimman aistimme, ikuisuuden aistin harjoittamista. Huvi loitontaa meidät omasta itsestämme, niin kuin Pascalin ’divertissement’ viihdytys. Matka, joka on ikään kuin suurempi ja vakavampi tiede, tuo meidät takaisin itseemme.”

Ihminen on matkalla.

    Kotiin ei voi palata, sanoi Wolfe.

    Samaan jokeen ei voi astua kahta kertaa.

    Paradoksi on siinä, että ”huvikseen” tehdyllä matkalla ihminen palaa askeesin hetkellä itsensä luo.

Kyösti Salovaara, 2021.
Rockia Keravalla, sadetta Suomessa:
Metallinkova Brother Firetribe.

Kyösti Salovaara, 2021.
Illan tullen miehet kantavat pöydän ja tuolit rantakadulle
ja ryhtyvät pelaamaan dominoa.  

Tyhjät tynnyrit kolisee eniten

 [Pascal Mercierin komea floppi]

Hiekka, johon hautaamme itsemme ollaksemme näkemättä, on tehty sanoista, ja kun kyseenalaistamisen on tultava toimeen sanoilla, mieleen tulee - siirtyäkseni yhdestä mielikuvasta toiseen – räpiköiden vajoava ihminen, joka uppoaa sitä varmemmin, mitä enemmän hän rimpuilee. Sanoissa ja niiden muodostamissa labyrinteissa, niiden mahdollisten lamaannuttavassa rajattomuudessa ja niiden vääjäämättömässä petollisuudessa, on tosiaan jotain juoksuhiekan kaltaista. Emme voi pelastautua tästä hiekasta, ellei meille ojenneta jonkinlaista köyttä. Sanat imevät elämämme lähes kuiviin… Kuitenkin meissä alati elää mykkä, salainen, käsittämätön osa. Tämä osa on sanojen eli diskurssin tietämättömissä… Näille sisäisille tiloille ei voi löytää mitään määrittävissä olevaa syytä, samaan tapaan kuin on vaikea löytää syytä kokemukselle taivaan puhtaudesta tai huoneen tuoksusta… Sisäisten tilojen kohdalla kieli onkin avuton, se ei kykene sanomaan mitään, ja se voi vain yrittää viedä huomion näistä tiloista muualle, minkä niiden epämääräisyys tekee helpoksi.

- Georges Bataille: Sisäinen kokemus. Gaudeamus, 2020.

”Mitä kaikkea en tiedäkään!” hän sanoi. Kirjailijoiden elämäkertojakin hän luki: Proustin, Rilken, Faulknerin. ”Mitä kaikkea menettääkään, kun laahustaa aina vain sairaalan käytäviä!” hän huudahti.

- Pascal Mercier: Sanojen paino. Tammi, 2021.

Huh!

    Sateet tulivat ja olen ymmällä tämän romaanin suhteen. Pakinan otsikot kertovat tunteistani. Pascal Mercierin romaani Sanojen paino on komea floppi, loistava kirjallinen epäonnistuminen, tyhjien tynnyrien kolinaa - ristiriitainen teos.

    Mutta mihin tunteeni perustuu?

    Jos Mercierin romaanijärkäle - 570 sivua - julkaistaan Suomessakin laadukkaassa Keltaisen kirjaston sarjassa eihän se voi olla floppi eikä pelkästään tyhjien tynnyrien meteliä. Sitä paitsi sveitsiläinen kustantaja on katsonut romaanin kustantamisen arvoiseksi. Ja kenties odottanut siitä samanlaista bestselleriä kuin Mercierin romaanista Yöjuna Lissaboniin (2004) – niin että mistä minä tiedän onko myös Sanojen paino bestseller vai ei? En mistään.

    Jokin Mercierin tavassa henkistää (älyllistää) kaikki ihmisen kokemukset viehättää lukijaa, joka etsii ihmistä syvintä olemusta yksilön tekojen takaa, niiden välistä, niistä huolimatta, vaikka lukija kallistuisikin lopulta puolikyyniseen johtopäätökseen: ihminen on sittenkin vain tekoja eikä mitään sisäistä olemusta, sisäistä kokemusta ole olemassa, ei sellaista jota ei voisi projisoida sanoilla ulkoapäin.

    Myös tässä kirjassa, kuten Yöjunassa Lissaboniin, Mercier heittelee ammattifilosofin taitavuudella elämänviisauksia, omia ja lainattuja, oikeilta kirjailijoilta ja keksityiltä. Esimerkiksi Yöjunassa Lissaboniin: ”Elämä ei ole sitä mitä me elämme; se on sitä mitä me kuvittelemme elävämme.” Tai Sanojen painon motossa: ”Kirjoittamalla ei luoda uusia ihmisiä. Mutta sillä saadaan aikaan selkeyttä ja ymmärtämistä. Tai ainakin vaikutelma niistä. Ja kun sanojen kanssa käy tuuri, on kuin havahtuisi itsensä äärelle, ja niin saa alkunsa uudenlainen aika: runouden tämänhetkisyys.”

    Sanat, aika, runous - siinäkö kaikki?

Sveitsiläinen Peter Bieri (s. 1944) tutki väitöskirjassaan (1971) aikaa kaiketi filosofisena eikä matemaattisfyysisenä ”ilmiönä”. Hän opetti eri yliopistoissa Euroopassa ja Yhdysvalloissa kunnes kyllästyi akateemisiin piireihin ja ryhtyi kirjailijaksi Pascal Mercierinä.

    Tämä tausta näkyy hyvässä ja pahassa myös Sanojen painossa. Mercier ikään kuin yrittää muotoilla kirjoittamisesta, kaunokirjallisuuden kääntämisestä ja runoudesta luonnontieteellisen kokoelman aksioomia, mutta ei kuitenkaan perustele eikä todista niitä empiirisillä eikä loogisilla argumenteilla vaan romantisoiden niitä ja yrittäen olla syvällinen olematta lainkaan konkreettinen.

    Mercierin romaanin ihmiset ovat yliromantisoituja taiteilijahahmoja. Mercier näkee taiteessa ja kielessä sellaista mitä tavallinen ihminen ei näe, ja kun Mercier yrittää selittää näkemänsä, hän mystifioi, pakenee konkreettisia selityksiä. Tässä mystiikassa Mericier muistuttaa välillä Herman Hesseä. Hän kiihottaa lukijan uteliaisuutta, mutta ei lopulta pysty selittämään selittämätöntä.

    En tiedä onko Mercier/Bieri lukenut Georges Bataillea. Jos on, hän on tainnut ymmärtää lukemansa väärin, koska yrittää juuri sitä, minkä Bataille toteaa mahdottomaksi: ihmisen sisäisen kokemuksen kuvaamisen ulkoisen maailman sanoilla. Tai voihan olla että Mercier lukee (jos lukee) Bataillea oikein: ehkä runous on mystisellä tavalla ihmisen sisäisen tilan kuva, jotakin mikä irrottautuu ajasta ja on aika sinänsä.

    Ehkä Mercier ajattelee, että kun sanoista kirjoittaa yhä uusia sanoja, eräänlainen totuus paljastuu. Koska lukija, minä, etsii sellaisia sanoja ja selityksiä jotka hän ymmärtää, Mercierin Sanojen paino putoaa maahan höyhenen kevyenä sanaleikkinä.

Tietenkin on perusvirhe ryhtyä väittelemään fiktiosta. Sehän on jotakin mikä ei ole mitään. ”Kirjoittamalla ei luoda uusia ihmisiä.” Mitä sillä sitten luodaan? Jos fiktiossa ei ole uusia ihmisiä, onko siinä uusia ajatuksiakaan, väitteitä tästä maailmasta fiktion tällä puolen?

    Sekin on perusvirhe, että minun tekee mieli väitellä romaanin henkilöiden kanssa. Eihän se ole järkevää, koska heitä ei ole olemassakaan. Mutta jos sanon väitteleväni kirjailijan kanssa, hän vastaa etteivät romaanin henkilöt edusta hänen omia mielipiteitään vaan romaanin sisäisessä todellisuudessa elävien ihmisten mielipiteitä. Siis niiden joita ei ole olemassa tämän puolisessa maailmassa.

    No, väittelen silti vaikka en tiedä kenen kanssa.

    Mercierin romaanin ihmiset ovat erittäin hyviä ihmisiä, tavallaan liian hyviä ihmiseksi. Päähenkilö Simon Leyland on italialais-englantilainen kosmopoliitti, kääntäjä ja kustantaja, ja lopulta (tietysti) romaanikirjailija. Heti tarinan alussa käy ilmi, että Leyland on saanut väärän diagnoosin. Hänellä ei olekaan aivokasvainta. Väärän diagnoosin takia Leyland kuitenkin ehtii myydä Triestessä sijaitsevan kustantamonsa ja kun hän sitten perii sedältään hienon talon Lontoossa, hän muuttaa henkiseen ”kotiinsa” Englantiin.

    Romaani kertoo siitä kuinka Leyland kertoo itselleen kirjoittamalla kirjeitä kuolleelle vaimolleen väärän diagnoosin aiheuttamasta henkisestä järkytyksestä ja sen vaikutuksesta hänen elämäänsä ja ajatteluunsa. Romaanissa kaikki kerrotaan vähintään kahdesti.

    Mercier kasaa Leylandin ympärille eksoottisia ihmisiä, jotka kaikki ”pakenevat” arkipäivän työelämää, olivatpa lääkäreitä, juristeja, kirjailijoita, apteekkareita, kääntäjiä jne. Ainoa romaanin ihminen joka pysyttelee arkityössään on kriitikko, joka on haukkunut Leylandin käännöksiä - kriitikon ihmishahmo on romaanin ainoa henkilö, jonka Leyland/Mercier kuvaa fyysisesti rumaksi ihmiseksi (koska tämä on Leylandin mielestä huono ihminen).

    Tänällään romaanin liian hyvät ihmiset saattaisivat olla satiirinen kuvaus taiteilijaelämän romantisoimisesta, mutta ne eivät ole, koska Mercier torjuu melkein hampaita kiristellen tavallisen elämän ja tavalliset ammatit. Kun Leylandin tytär valmistuu lääkäriksi, tämä ei halua vaeltaa sairaalan käytävillä vaan lukee mieluummin klassikoita (isänsä rahoilla). Hänen poikansa valmistuu juristiksi, mutta ei halua oikeusaliin ammattiaan hoitamaan. Mercier käyttää ilmaisua ”valkea kasti” ja ”musta kasti” kuvaamaan lääkärien ja lakimiesten ”korruptoitunutta” ylivaltaa. Terveydenhoitojärjestelmän ylimalkainen ja totaalinen tuomitseminen täysin turhaksi instituutioksi tuntuu varsinkin korona-ajassa käsittämättömältä.

    Eikö Mercier ole romaania viimeistellessään huomannut romaaninsa ihmisten yksioikoisuutta? Eikö hänelle ole juolahtunut mieleen, että romaanissa tarvittaisiin myös rosoisempia ihmisiä, sellaisia jotka joskus myös erehtyvät, eivät ole aina oikeassa, eivät ole taiteilijapyhimyksiä vaan tavallisia arkipäivän ”paskiaisia”?

    Sitäkin ihmettelen, että eikö edes sveitsiläinen kustannustoimittaja ole pannut merkille romaanin vinoa todellisuuskuvaa.

Olenko joutunut taitavan kirjailijan virittämään ansaan? En voi vastustaa Mercierin lukemista, koska hän tuntuu viettelevillä lauseillaan johdattavan minua äärimmäisten totuuksien luo, sanojen ja kielen graalin maljan tykö - ja samalla minua melkein ällöttää Mercierin tapa romantisoida ja mystifioida niinkin arkinen ja selkeä asia kuin kirjoittaminen ja kaunokirjallisuuden kääntäminen kielestä toiseen.

    Vai onko kirjoittaminen arkista puuhaa? Ja lieneekö kääntäminen ihan pyhää?

    Mercierin Leylandille kääntäminen on pyhä toimitus, jossa kääntäjä yrittää kloonata itsensä kirjailijan sisäisen olemuksen vastinkappaleeksi. Hän yrittää ahmaista kirjailijan sisäisen kokemuksen itselleen, vaikka sen ahmiseen ei olekaan mitään kieltä, sanoja ja lauseita.

    Sinänsä Leyland/Mercier pohtii tosissaan mitä kääntämisessä tapahtuu: ”Sanotaan, että käännettäessä sama tarina kerrotaan uudelleen toisella kielellä. Mutta miten se voi olla sama tarina, jos sanat ovat toiset?”

    Sitten Leyland pohtii miten kääntäjän pitäisi ottaa huomioon sanojen ”musiikki”. Onko kielen soinnilla vastine toisessa kielessä? Ja jos on, niin käykö kääntämisessä näin: ”Ja kaikki tämä vastaa kysymykseen, jonka minulle esititte jos kertomus on teille maailman tapahtumia, joita voi ilmaista sanojen sisällöllisten merkityksien kautta, silloin kertomukset säilyttävät identtisyytensä eri kielissä, koska kyse on sisällöllisen merkityksen identtisyydestä. Mutta jos yhdistätte kertomuksen sen sanojen musikaaliseen merkitykseen - jos kertomusta ei ole ilman sitä - silloin siitä tulee käännettäessä vääjäämättä toinen. Molemmat yhdessä, niin sen näkisin, selittävät epäröiviä tuntemuksia käännöstä lukiessa tai kuunnellessa: teksti on yhtä aikaa tuttu ja vieras, nimittäin sisällöltään tuttu ja musiikillisesti vieras.”

    En tiedä, en osaa sanoa, mihin Mercierin ajatuskulku johtaa. Pohtiiko hän itse asiassa kirjoitetun tekstin tyylin suhdetta sanojen ja lauseiden merkitykseen? Voiko merkityksen irrottaa tyylistä? Vai puhuuko hän jostakin enemmästä? Pitäisikö tässä ”enemmässä mielessä” Tuulia Tipan suomentamassa Sanojen painossa jotenkin sointua tai ”soida” alkuteoksen saksankielisten lauseiden ja sanojen klangi? Ja jos pitäisi, ja jos se voisi soida, niin millä tavalla tekstin merkitykset muuttuisivat ja puhkeaisivat kukkaan?

Muuan Sanojen painon kirjailija sanoo, että ”kirjallisuus on kapinointia, vastarintaa tyhjille sananparsille, jotka sumensivat kokemukset niiden paljastamisen sijaan.”

    Mercier yrittää (ehkä) romaanillaan tehdä vastarintaa arkipäivän elämän tyhjyydelle. Hän kapinoi romantisoimalla kirjoitetun kielen, mystifioimalla sanojen merkityksen.

    Ehkä parasta tässä romaanissa onkin sen alkuun kirjoitettu motto: Kirjoittamalla ei luoda uusia ihmisiä.

    Kaunokirjallisuudella, romaanilla kerrotaan tiedossa oleva, jotakin minkä voi ymmärtää. Eikä lukija kaiketi ymmärrä kirjailijaa paremmin sitä minkä kirjailija on lauseiksi kirjoittanut, vaikka hän ymmärtäisi muuten maailmaa kuinka hyvin tahansa. Luulenkin että koska Mercier ei ymmärrä kaikkea mistä kirjoittaa, kuinka minäkään sitä ymmärtäisin?

Pascal Mercier: Sanojen paino.
Das Gewicht Der Worte, 2020.
Suom. Tuulia Tipa.
Päällys Markko Taina.
Tammi, 2021.

3 amerikkalaista kirjailijaa – Chandler bonuksena

[Esipuhe Raymond Chandlerin romaaniin Syvä uni]

"Syvän unen" ensimmäisen  englantilaisen painoksen
 kansipaperi Lontoossa maaliskuussa 1939.
Kuva Matthew J. Bruccolin teoksesta
Raymond Chandler A Descriptive Bibliography.
University of Pittsburgh Press 1979.

Hard-boiled -dekkarien lukijat ryhmittyvät kahteen joukkueeseen. Dashiell Hammettiin niukkaan ja eleettömään proosaan ihastuneet eivät voi ymmärtää, miksi Raymond Chandlerin romanttista ja idealistista kertojan ääntä tulisi ylistää. Chandlerin ironian ja sarkasmien lumoamat jäävät puolestaan kylmäksi lukiessaan Hammettin tarinoita, joista vuosien saatossa on jäljellä vain lauseiden ja virkkeiden kuori, ikään kuin niiden sisällys olisi kuivunut ravinnon puutteessa. Hammettin ja Chandlerin jälkeisten kirjailijoiden tuotanto ei aiheuta samanlaista vastakkainasettelua. Ross Macdonaldista, Robert B. Parkerista ja Elmore Leonardista saa tykätä yhtä aikaa. On kohtuullisen turvallista ajatella, että kiista Hammettin ja Chandlerin ”paremmuudesta” on ratkaisematon; että kirjallisuuden kentällä tällaisella pisteyttämisellä ei ole käyttöä. Yksi pitää Hammettista, toinen Chandlerista ja sillä hyvä.

- Kyösti Salovaara esseessä Yksi aika, kaksi miestä Keijo Kettusen toimittamassa teoksessa Varjomiehen jäljillä - Dashiell Hammett 100 vuotta. Suomen dekkariseura, 1994.

Matti Louhen kansi Syvän unen
 3. suomalaiseen painokseen 1978.
Ensimmäinen painos ilmestyi 1965.

Tulevaisuus, nykyhetki ja mennyt ovat hiuksia kädelläni.

    Raymond Chandler: Taide (1909)

Nuori Raymond Chandler, Bloomsburyssa asuva kirjallisuusmies, man of letters, kirjoitti vuonna 1911 esseen »merkittävästä sankarista».

    »Me emme välitä vähääkään hänen vaatteistaan», Chandler kirjoitti, »emme hänen tavoistaan emme hänen menneisyydestään emme hänen teoistaan; tässä suhteessa olemme kaikkisietäviä. Mutta yhtä häneltä vaadimme: hänen pitää olla merkittävä mies. »

    Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin, kun väliin oli jäänyt valtameri ja valtamerellinen kokemuksia, Chandler toi kirjallisuuteen oman sankarinsa, joka sanoo 'Syvän unen' alkusivulla: »Olin siisti, puhdas, sileäleukainen ja selvä, ja minusta oli aivan samantekevää tiesikö joku sen vai ei.» Philip Marlowe oli merkittävä mies. Kuinka monta sellaista tapaa elämässään?

    Chandler kirjoitti seitsemän romaania. Kun esikoisteos 'Syvä uni' ilmestyi vuonna 1939 hän oli kuudennellakymmenennellään. Varhaisessa runossa, vuodelta 1909, Chandler oli kuvannut maailman ruusutarhaksi; ruusujen juuret ovat syvällä helvetissä, niiden kukat kohoavat taivaaseen, ja niiden piikit ovat pitkiä ja kuolettavia. Hänen proosansa toistaa tämän runoasuun verhotun näkemyksen maailman ristiriitaisuudesta.

    ’Syvä uni', 'Näkemiin, kaunokaiseni' (1940), 'Vanha kultaraha' (1942), 'Nainen järvessä' (1943), 'Pikkusisko' (1949), 'Pitkät jäähyväiset' (1953) ja 'Vuosien varjo' (1958) loivat voimakasvärisen kuvan koreasta Kaliforniasta, aikakaudesta ja epätoivosta. Tässä kirjallisessa maalauksessa, Chandlerin 'pentimentissä', on barokkimaista tunnelmaa, valoa ja varjoja ja draamaa, komediaa ja murhenäytelmää. Chandlerin melodraama, salapoliisiromaani, on koristeellinen, satiirinen ja ironinen. Hänen visionsa on elävä ja aistivoimainen; se on tulvillaan kuolemaa.

    Elokuvaohjaaja Billy Wilder sanoo, että Raymond Chandler on ainoa kirjailija, joka proosaan on tavoittanut Kalifornian atmosfäärin. Englantilainen kirjailija J. B. Priestley on puolestaan sanonut, että Chandler pelkisti kimaltavan kalifornialaisen näyttämön paljaaksi epätoivoksi, tyhjiksi pulloiksi ja kasoiksi tupakan tumppeja merkityksettömien neonvalojen alapuolella. Chandler oli muukalainen neonviidakon satumaassa.

    Chandler saapui Kaliforniaan 1910-luvun alkupuolella ja löysi ystäväpiirin, jolla oli tapana kokoontua kuuntelemaan musiikkia ja keskustelemaan kirjallisuudesta. Ryhmä kutsui itseään Optimisteiksi; ryhmään kuului mm. hienostunut konserttipianisti Julian Pascal ja tämän vaimo Cissy. Cissy oli opiskellut musiikkia ja, huhujen mukaan, toiminut nuoruudessaan alastonmallina; nuoruudenkuvassa hän näyttää hyvin kauniilta ja romanttiselta.

    ’Pikkusiskossa’ Chandler antaa Marlowen muistella vuosisadanvaihteen Los Angelesia: »Silloin täällä oli ilmasto, josta nyt pidetään suurta ääntä. Ihmiset pitivät tapana nukkua kuisteilla. Pienet ryhmät, jotka pitivät itseään älymystönä, nimittivät sitä Amerikan Ateenaksi. Eihän se ollut sitä, mutta ei se liioin ollut neonvalojen valaisema slummikaan.» 1940-luvulle tultaessa kaikki on muuttunut, latistunut, kuollut: »Ei näkynyt kuuta, ei näkynyt liikettä. Tuskin kuuli rantatyrskyn kohinan. Ei tuntunut mitään hajua. Ei lainkaan meren karkeaa ja rajua tuoksua. Kalifornian merenrantaa. Kaliforniaa, tavaratalovaltiota. Enemmän kaikkea kuin missään muualla ja kaikkein parasta kaikkea sitä, mikä ei ole mitään.»

    Chandler oli amerikkalainen ja englantilainen; hän piti itseään englantilaisena. Hän inhosi ja rakasti Los Angelesia. Kaupunki oli äiti ja huora. Chandler tunsi olevansa maanpakolainen, maanpaossa rakastamaansa Englantia, nuoruutensa Englantia. Hän kirjoitti runon »ei mistään» ('Nocturne from Nowhere', 1932) ja tunnustaa siinä maanpakolaisuutensa: »Ei ole toista niin kaunista maata / kuin Englanti jonka kuvan tavoitan yön tunteina / täältä loistavasta ja lohduttomasta maasta / maanpaostani ja kauhustani.»

    Kodittomuus ja kosmopoliittisuus olivat hyvä lähtökohta kirjailijan työlle. Hänen elämäänsä ne eivät helpottaneet. Frank MacShane, Chandler-elämäkerran kirjoittaja, sanoo että Chandler käyttää Englannin-englannin lauserakennetta ja pääasiassa amerikkalaista sanastoa. »Chandlerin proosa ei ole koskaan ikävystyttävää koska hän taitaa kadenssin ja rytmin. Se ei ole koskaan kuivaa koska hänen kielensä on niin tuoretta. Tämä tyyli on hänen henkilökohtaisen historiansa luonnollinen tuote. » Ja Chandler itse arveli, että tyyli on arvokkainta mitä kirjailija voi luoda.

    Chandler syntyi 23. heinäkuuta v. 1888 Chicagossa. Hänen vanhempansa olivat irlantilaisia. Isä hylkäsi perheen; myöhemmin Chandler väitti isäänsä »täydelliseksi siaksi» ja sanoi eläneensä isän alkoholismin varjossa.

    Äiti muutti pojan kanssa sukulaisten luokse Lontooseen vuonna 1896. Raymond pääsi hyvätasoiseen Dulwich Collegeen; C. S. Forester ja P. G. Wodehouse ovat käyneet samaa koulua. Chandler sai klassisen ja humanistisen koulutuksen. Hän kasvoi matriarkaalisessa kodissa, oli perheen ainoa mies. Dulwichissa opetettiin, että kunnon mies kykenee ymmärtämään mikä on hyvää, ja alistamaan luonteensa huonot puolet hyville. Ei ole vaikea havaita, että Chandlerin Marlowe noudattaa tätä public schoolin käyttäytymiskoodia. Marlowe, kovaksi keitetty amerikkalainen yksityisetsivä, on 'kunniallinen koulupoika’.

    Koulun jälkeen Chandler kierteli Eurooppaa, oli lyhyen aikaa valtion virassa ja pääsi sitten Daily Expressiin toimittajaksi. Omien sanojensa mukaan hän eksyi jokaisella jutuntekomatkalla, oli huonoin toimittaja mitä lehdellä on koskaan ollut ja erotettiin. Hänestä tuli free-lance kulttuurikirjoittaja. Vuosina 1908–1912 Chandler sai julkaistuksi kaksikymmentäseitsemän runoa, seitsemän esseetä ja kourallisen arvosteluja. Nuori Chandler ei ollut kypsä kirjailijaksi.

    Mutta tulevan kirjailijan älyllinen ja esteettinen pohja sijoittuu Edvardin ajan Englantiin. Vuonna 1912 Chandler kirjoitti realismista: »Me olemme kaikki realisteja toisinaan, aivan kuten me toisinaan olemme sensualisteja, toisinaan valehtelijoita ja toisinaan pelkureita. (...) Idealistilla on oltava jonkinlainen näkemys ja ihanne, realistille riittää mekaanisesti uurastava silmä. Realismi on kaikista taiteen muodoista helpointa koska kaikista mielenlaaduista ikävystyttävä on yleisin. (...) Niille, jotka sanovat että onhan taiteilijoita, realisteja joiden tuotanto ei ole rumaa eikä tylsää eikä tuskaisaa, voi jokainen, joka on kävellyt tavallisella kaupunginkadulla juuri kun hämärtää ja lamput syttyvät, vastata että sellaiset taiteilijat eivät ole realisteja vaan rohkeimpia idealisteja, sillä he jalostavat alhaisen maagiseksi visioksi ja luovat tomusta ja tuhkasta puhdasta kauneutta.»

    Kiistäessään realismin Chandler itse asiassa kiistää naturalismin. Hänellä on runoilijan näkemys; Chandler vaatii, että taideteos on enemmän kuin maailma, josta se syntyy. Taideteoksen on synnyttävä miljööstään, mutta sen on näytettävä, että kukkulan takana on jotakin parempaa. Tämä näkemys selittää kuinka Chandlerin romaanien runollinen realismi syntyi.

    Chandler palasi Yhdysvaltoihin vuonna 1912. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen äiti muutti poikansa luo Los Angelesiin. Sotaan Chandler oli osallistunut kanadalaisessa joukko-osastossa.

    1920-luvun alkupuolella Chandler meni naimisiin Cissy Pascalin kanssa; tämä oli eronnut miehestään. Chandlerin äiti vastusti avioliittoa koska Cissy oli 18 vuotta vanhempi kuin Raymond; häät pidettiin kaksi viikkoa sen jälkeen kun Chandlerin äiti oli kuollut.

    Avioliitosta tuli lapseton. Cissy kuoli joulukuussa 1954 ja Chandler kirjoitti: »Kolmekymmentä vuotta, kymmenen kuukautta ja neljä päivää hän oli elämäni valo, koko kunnianhimoni. Mitä teinkään, oli vain tulta hänelle, hänen käsiensä lämmittämiseksi.» Kovin auvoisia nämä kolmekymmentä vuotta eivät kuitenkaan olleet.

    Onnistuminen ja epäonnistuminen – Chandlerin elämän voima ja vastavoima!

    Nuori Chandler onnistui ja epäonnistui lontoolaisena kirjallisuusmiehenä. Keski-ikäinen Chandler onnistui ja epäonnistui kalifornialaisena liikemiehenä, hänestä tuli öljy-yhtiön johtaja ja häntä sanottiin neroksi. Hän menetti paikkansa juomisen takia vuonna 1932. 1940-luvulla Chandler menestyi Hollywoodissa käsikirjoittajana, mutta tämäkin elämänvaihe päättyi epäonnistumiseen ja katkeraan pettymykseen.

    »Tietenkin Marlowe on epäonnistuja, ja hän tietää sen», Chandler sanoi romaaniensa kertojaminästä. »Mutta monet hyvistä miehistä ovat epäonnistuneet koska heidän erityislahjansa eivät ole sopineet heidän aikaansa ja paikkaansa. Arvelen että me kaikki olemme epäonnistujia pitkän päälle, muuten meillä olisi toisenlainen maailma kuin meillä nyt on.»

    Chandlerin ensimmäinen salapoliisikertomus ilmestyi Black Mask -lehdessä vuonna 1933. 30-luvulla hän kirjoitti parisenkymmentä rikoskertomusta. Salapoliisilukemistot rajasivat tarkoin kirjoittajiensa esteettiset ulottuvuudet; Chandler kehittyi kirjailijana ja hänen kirjailijanlaatunsa vaati laajempaa ilmaisumuotoa. Sen tarjosi salapoliisiromaani.

    Chandler sijoitti itsensä Dashiell Hammettin, Ernest Hemingwayn, Theodore Dreiserin, Ring Lardnerin, Carl Sandburgin ja Sherwood Andersonin kirjalliseen perinteeseen. Perinne oli yhteinen, Chandlerin tyyli hänen omansa: se yhdisti englantilaisen ja amerikkalaisen. Philip Marlowessa on englantilaista herrasmiestä, ritaria, Galahadia. Toisaalta Marlowe on Amerikan kirjallisuuden yksinäisten sankarien jälkeläinen, Fenimore Cooperin Natty Bumpposta lähtien. Chandlerin sankarilla on sama nimi kuin Joseph Conradin Marlowilla. Tämä voi olla sattumaa. Ja sattumalta hänellä on sama nimi kuin Christopher Marlowella, Shakespearen aikalaisrunoilijalla ja näytelmäkirjailijalla. Yhtä kaikki 'Pitkissä jäähyväisissä' Chandler lainaa kolmirivisen katkelman Christopher Marlowen näytelmästä Doctor Faustus.

    Teoksissaan Chandler arvostelee miljöötään; maailmaa missä laki on siellä mistä sen ostaa. Mutta hän tekee myös pilaa tästä maailmasta, on lähes anarkistisen hauska. Joskus Chandler pilailee kirjoittamistapansa kustannuksella. Hän tiesi ylikäyttävänsä kliseitä. Chandler ihmetteli, että aikalaiset eivät tahtoneet huomata hänen teostensa burleskia viritystä. MacShane vertaa chandleresqueta romaania restauraatioajan komediaan; tärkeintä ei ole draaman juoni vaan elämän kuvaus, joka rakennetaan huumorilla ja henkilöillä. Toisaalta MacShane sijoittaa Chandlerin Dickensin ja Swiftin väliin: »(...) hänen koominen visionsa ei ole niin laaja kuin Dickensin eikä hänen satiirinsa ole yhtä katkeraa kuin Swiftillä. Hän on jossakin välimaastossa, intellektuelli, joka on myös tunteiden mies. Tästä syystä hänen Marlowensa on sekä älyniekka että tunteilija.»

    »Minulle Marlowe on Amerikan henki», Chandler sanoi. Marlowessa on karkeaa realismia, rahvaanomaisuutta, nokkeluutta, tunteellisuutta, valtamerellinen slangia ja odottamattoman paljon herkkätunteisuutta. Jean-Paul Sartre on sanonut, että sankarit ovat ansaan joutuneita vapauksia, niin kuin me kaikki olemme. »Ei ole mahdollista valita aikaansa, mutta on pakko valita itsensä omassa ajassaan», Sartre sanoo. Marlowe on valinnut itsensä maailmassaan: »Olen romanttinen sielu, Bernie. Kuulen äänen huutavan yössä ja menen katsomaan mikä hätänä» ('Pitkät jäähyväiset').

    Pinnallista sosiaalisuutta pursuavan yhteisön sydämessä Chandler ja hänen vaimonsa elivät omaa yksinäistä, erakkomaista elämäänsä. Chandler oli ujo ja epävarma mies, sisäänpäin kääntynyt intellektuelli. ’Pikkusiskossa’ Marlowe toistaa kirjailijan sivullisuutta ja ahdistusta: »Olin tyhjä mies. Minulla ei ollut kasvoja, ei tarkoitusta, ei persoonallisuutta, tuskin nimeäkään. (...) Anna puhelimen soida, anna! Anna, että joku soittaa ja yhdistää minut takaisin ihmisten rotuun.»

    »Tärkeää ja merkityksellistä taidemuotoa ei olekaan; on vain taidetta ja sitäkin äärimmäisen vähän», Chandler sanoo esseessä ’Se murhaa joka osaa' ('The Simple Art of Murder', 1944). Väline ei ratkaise taitelijan arvoa; hyvä taiteilija tekee käyttämästään välineestä hyvän.

    Chandler uskoi, että kirjailija voi tekstissään ilmaista runollisia ja taiteellisia sävyjä ilman että ne vaivaavat puolikirjallista lukijaa, joka ei välttämättä etsi tai halua lukemastaan tällaisia sävyjä; ja kuitenkin lukija, ehkä vain alitajuisesti, ymmärtää ja hyväksyy nämä sävyt. Chandlerin käsitys taideteoksesta on parhaassa mielessä demokraattinen. Siinä otetaan huomioon sekä kirjailija että lukija. On helppo olla älykäs vaikeasti ja elitistisesti; on helppo unohtaa lukija.

    F. Scott Fitzgeraldin tavoin Chandler on tyyliniekka. Hänen proosansa saattaa tuntua petollisen helpolta lukea; kirjailijan ääni, sanoma, on tekstin syvärakenteessa ja sen voi ottaa vastaan tai ohittaa. Tyylinäyte Chandlerin atmosfäärisestä realismista: »(...) mutta kanjonin puolella ne olivat suuria hiljaisia kartanoita, joita ympäröi kolmen metrin muurit ja taivutetusta raudasta tehdyt portit ja koristeelliset pensasaidat; ja sisäpuolella, jos yleensä joku pääsi sinne, oli auringonpaistetta, joka oli aivan erityistä merkkiä, hyvin rauhallista, erityisiin äänitiiviisiin päällyksiin pakattua, yksin omaan yläluokan tarpeisiin» ('Näkemiin, kaunokaiseni').

    »Kaikessa mitä voidaan nimittää taiteeksi on ainesosana lunastus, pelastus», Chandler kirjoitti. »Se saattaa olla puhdas murhenäytelmä jos on kysymys varsinaisesta tragediasta, se saattaa olla sääliä tai ironiaa, ja se voi olla pääpukarin raaka nauru.» Jos muuta pelastusta ei ole näköpiirissä sellaiseksi käy kirjailijan tyyli, kaunis ja muotoiltu kieli, joka tuo häivähdyksen paremmasta, inhimillisemmästä ja jostakin arvokkaammasta: »Kaikki oli yötä, pehmeää ja hiljaista. Kuutamo oli kylmä ja selkeä, niin kuin oikeudenmukaisuus, josta uneksimme, mutta jota emme tapaa» ('Vanha kultaraha').

    Chandler uskoi melodraamaansa: pätevän kirjailijan käsissä salapoliisiromaanista saattoi tehdä oikeata kirjallisuutta. Ei ole kehnoa kirjallisuudenlajia, on vain kehnoja kirjailijoita. Tässä kohden on paradoksaalista, että samalla kun Chandler osoitti että salapoliisiromaani ei ole triviaalikirjallisuutta hän kirjoitti itseään yhä etäämmälle salapoliisikertomuksesta. 'Syvä uni' kasvoi melko suoraan halpojen salapoliisilukemistojen sivuilta; se on vauhdikas ja kovaksi keitetty ja tiheäjuoninen, aivan kuten Dashiell Hammettin romaanit. Näkemiin, kaunokaiseni' on jo erilainen: »shakespearelainen melodraama». 'Vanha kultaraha’on fitzgeraldmaisen särkyvästi vedenkirkas – jos nyt jostakin kirjasta voi tällaista sanoa. 'Pikkusisko’ syntyi murrosvaiheessa; Chandler oli täynnä Hollywoodia eikä juuri välittänyt salapoliisikertomuksesta. 'Pitkät jäähyväiset’ on laaja, monisyinen ja kunnianhimoinen romaani; se on salapoliisiromaanin muotoinen vain koska kirjailijan aikaisemmat romaanit olivat olleet salapoliisiromaaneja.

    »Tästä lähtien aion kirjoittaa mitä haluan sillä tavalla kuin haluan», Chandler sanoi vuonna 1950. Kun 'Pitkät jäähyväiset' oli valmis Chandler sanoi, että hän ei enää välittänyt oliko mysteeri, ongelma, vedenpitävä vaan »ihmisistä, tästä oudosta korruptoidusta maailmasta, jossa elämme, ja siitä kuinka mies, joka yrittää olla rehellinen, näyttää lopussa joko tunteilijalta tai pelkästään typerykseltä».

    »Lavastus, näytelmä on ainoa, mitä on jäljellä», Chandler kirjoittaa 'Pitkissä jäähyväisissä', ja muuan romaanin henkilö sanoo: »Elämän murhenäytelmä ei ole siinä, että kauniit asiat kuolevat nuorena, vaan siinä, että ne kasvavat vanhoiksi ja alhaisiksi.»

    Marlowen kaltaiselle miehelle ei tuntunut olevan sijaa modernissa yhteiskunnassa; hän kuului menneisyyteen tai tulevaisuuteen. » Aika ja paikka ja lemmitty, ei koskaan kaikki yhdessä», Marlowe siteeraa Browningia – »runoilijaa, ei pistoolia» — teoksessa 'Pikkusisko’. »Pidän konservatiivisesta ilmapiiristä, menneisyyden tunnusta», Chandler sanoi eräässä kirjeessä, »pidän kaikesta siitä, mitä menneiden sukupolvien amerikkalaisten oli tapana lähteä etsimään Euroopasta, mutta en kuitenkaan siedä, että minkäänlaiset säännöt sitovat minua.»

    Chandler oli kirjailija ja taiteilija; kirjoittaminen oli hänelle elämä ja hän sanoi kirjoittavansa tyyliä, ei tarinoita. »Kuinka voi vihata kirjoittamista?» Chandler kysyy kirjeessä englantilaiselle kustantajalleen. »Mitä siinä on vihattavaa? Yhtä hyvin voisi sanoa, että joku pitää puiden pilkkomisesta tai talon siivoamisesta, mutta vihaa auringonpaistetta tai yötuulen henkäystä tai kukkien nuokkumista tai kastetta ruohikossa tai lintujen laulua. Kuinka voi vihata taikavoimaa, joka tekee kappaleesta tai lauseesta tai vuoropuhelusta tai kuvauksesta jotakin, joka on luonteeltaan uudesti luotua ? »

    »Minulla on tunne, että pohjimmiltaan hän on aika surullinen ja yksinäinen mies », Chandler sanoi Somerset Maughamista, ja hän olisi saattanut aivan yhtä hyvin kuvata omaa elämäänsä.

    'Nokturnissa ei mistään' Chandler haluaa päästä takaisin (haaveiden) suurenmoiseen tulevaisuuteen; se ei olisi se menneisyys, jota ei ole koskaan ollutkaan, silti se on täydellisesti kadotettu. Romaaneissaan Chandler kykeni hallitsemaan unelman ja pettymyksen välisen ristiriidan. Hänen proosansa elinvoima on paljolti tulosta tästä ristiriidasta; Chandlerin moraalinen satu on kuin paha uni, joka ennustaa tulevaisuuden. Tulevaisuus on tässä.

    Omassa elämässään Chandler ei kuitenkaan pystynyt hyväksymään unelmien ja todellisuuden varjomaista pakoa toistensa luota. Pettymys oli katkeraa; nuoruuden unelmat eivät kuolleet vaan vanhenivat osaksi likaista maailmaa. Muuan katkelma 'Vanhassa kultarahassa' on kuin suurentava vesipisara kirjoittajansa elämästä ja työstä kirjoittajana, epäonnistumisesta ja onnistumisesta: »Minulla oli hupsu tunne nähdessäni talon katoavan, ikään kuin olisin kirjoittanut runon ja runo olisi ollut jokseenkin hyvä ja minä olisin kadottanut sen mielestäni, enkä muistaisi sitä koskaan enää.»

    Raymond Chandler kuoli La Jollassa, pienessä Tyynen meren rantakaupungissa, joka sijaitsee Los Angelesin ja San Diegon välisellä rantaviivalla, 26. pnä maaliskuuta 1959. Muutamaa vuotta ennen kuolemaansa hän oli kirjoittanut: »Olen elänyt elämäni kynnyksellä, jonka takana ei ole mitään.»

    Kyösti Salovaara

----

Raymond Chandler: Syvä uni. (The Big Sleep, 1939.) Suom. Seppo Virtanen. Esipuhe Kyösti Salovaara. WSOY, kolmas painos, 1978. 

Tämä on bonusjuttu amerikkalaisten kirjailijoiden "esipuhetrilogiaan". Ensimmäinen osa 3 amerikkalaista kirjailijaa - Roth julkaistiin 1.7.2021. Toinen osa 3 amerikkalaista kirjailijaa – Mailer ilmestyi 8.7.2021. Kolmantena julkaisin 15.7.2021 esipuheen John Updiken romaaniin Noidat otsikolla 3 amerikkalaista kirjailijaa - Updike.

"Hard-boiled -dekkarien lukijat
ryhmittyvät kahteen joukkueeseen.
 Dashiell Hammettiin niukkaan
 ja eleettömään proosaan ihastuneet
 eivät voi ymmärtää, miksi
Raymond Chandlerin romanttista
ja idealistista kertojan ääntä tulisi ylistää."

Syvä uni onkin Hammett-joukkueen 
suosikki Chandlerin romaaneista.
Toinen joukkue, romantikot ja idealistit,
pitää Pitkiä jäähyväisiä
Chandlerin mestariteoksena.
Esipuheen kirjoittaja pukeutuu
jälkimmäisen joukkueen pelipaitaan.
Pitkät jäähyväiset julkaistiin
Suomessa 1956. Kannen suunnitteli
Heikki Ahtiala.

.