Muurin takana

[on toinen maa]

Kyösti Salovaara, 2022.

Kappale Berliinin muuria, nyt viaton ja vaaraton.
Mutta onko historia vaarallista?

Maailmankaikkeuden reunaehto on se ettei maailmankaikkeudella ole reunaa. Maailmankaikkeus on suljettu järjestelmä, joka ei ole vuorovaikutuksessa minkään ulkopuolisen kanssa. Siksi sitä ei voi luoda eikä tuhota. Se on yksinkertaisesti vain olemassa.

- Stephen W. Hawking kirjassaan Ajan lyhyt historia.

Kirjallisuuden talossa ei lyhyesti sanottuna ole vain yksi ikkuna, vaan miljoona ikkunaa laajassa julkisivussa... ja jokaisen niistä on läpäissyt tai jokaisen niistä voi vielä läpäistä yksilöllisen näkemyksen tarve tai yksilöllisen tahdon paine.

- Henry James esipuheessa romaaniinsa Naisen muotokuva.

Ei ole selvää, ohjaako äänestäjien enemmistön mielipide demokraattisen yhteiskunnan kehitystä… Demokratia ei tarkoita, että jokainen hallitsisi itseään, vaan ainoastaan sitä, että jokainen hallitsee yhdessä muiden kanssa itseään ja kaikkia muita… Koska yksilöiden preferenssit ovat erilaisia ja usein keskenään ristiriitaisia, kaikkien yksilöiden kaikkien toiveiden edistäminen on mahdotonta. 

- Rurik Holm kirjassaan Yksilönvapaus – tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi.

Maailmankaikkeus saattaa olla reunaton ja silti äärellinen, mutta ihminen ei ole, paitsi siinä katsannossa, että mielikuvituksella ei periaatteessa ole mitään rajaa eikä reunaa.

    Ihminen rakentaa fyysisiä ja henkisiä muureja. Ne pystytetään suojaksi ja turvaksi. Mutta samalla kun muuri suojelee, se myös erottaa ihmisen ja yhteisön muusta maailmasta. Kun muuri erottaa, se ehkäisee mielen avartumisen, kaupankäynnin edistymisen, yhteistyön syventymisen.

    Viime viikonvaihteessa Berliinissä juhlittiin Berliinin muurin murtumista marraskuussa 35 vuotta sitten. Länsimaissa olisi kannattanut juhlia laajemminkin, koska vuonna 1961 rakennetun muurin murtuminen johti kylmän sodan loppumiseen, Neuvostoliiton hajoamiseen ja globaalin kaupan ja kulttuurin kukoistukseen.

    Vai johtiko? Ainakin näin ajateltiin, meillä ja muualla. Kiistämätöntä on, että Suomikin vapautui kahleista, konkreettisista ensin ja henkisistä vähitellen.

    Berliinin muuri oli 155 km pitkä. Se tarkoituksena oli estää sosialistisen Itä-Saksan (DDR) kansalaisia muuttamista läntiseen, demokraattiseen Saksaan. DDR:ssä toki perusteltiin, että muurin tarkoituksena oli turvata itäinen Saksa läntisen fasismin maahantulolta.

    Muuri oli sekä ainetta että henkeä.

Kiinan muuri oli virallisesti 9000 km pituinen mutta käytännössä kai paljon pidempi. Tarkoituksena oli estää pohjoisesta tulevien valloittajien aikeet. Kuinka paljon kysymyksessä oli myös henkisen valtakunnan turvaaminen, sitä en tiedä.

    Keskiajalla kaupunkeja ympäröivät melkein aina muurit, jotka suojasivat kaupunkilaisia. Estivätkö muurit kaupunkilaisia kulkemasta niiden ulkopuolella? Oliko muurin ympäröimä kotiraitti koko maailma?

    Entä sitten uskontojen ja kirkkojen asema – olivatko nekin eräänlaisia muureja yksilön ja toisen maan, toisenlaisen maailman välillä? Uskonnot sekä rauhoittivat ihmisen mieltä että asettivat mielenmaisemalle sallitut rajat. Mielikuvitus on rajaton, mutta kirkko loi kuitenkin sille selkeät reunat.

    Myös tänään rakennetaan konkreettisia muureja, vaikka ne ovat enemmän symbolisia ja mielen sisäisiä esteitä kuin muurin ylittämistä kävellen tai hyppien estäviä.

Satatuhatta ihmistä osallistui 35 vuotta sitten Berliinissä muurin murtamiseen. Kuitenkin, niin kuin eräs tutkijat sanoo, miljoonat itäsaksalaiset pysyttelivät kotonaan katsellen verhojen rakosista, mitä ulkona tapahtuu.

    Tänään Saksassa politiikka kipuilee maan itäisellä reunalla verhojen välistä kylmän sodan loppua katselleiden kansalaisten ja heidän jälkeläistensä kiistäessä ”sovitun” demokraattisen kehityksen.

    Ovatko he väärässä? Rakentavatko he uudenlaista muuria nykyajan ja menneisyyden väliin uskotellen, että elämän voi tuupata takaisin menneisyyteen?

    Samalla kun henkisiä muureja rakennetaan urakalla yksilöiden ja ryhmien väliin – eikä niitä todellakaan ole tarkoitettu purettavaksi eikä niihin jätetä portteja läpikulkea toisenlaiseen todellisuuteen – objektiivinen menneisyys näyttää katoavan ja muuttuvan nykyhetken tunnevihan leimaamaksi taistelutantereeksi.

    Historian sormeilu ja säätäminen alkaa olla jokapäiväistä mediapuuhailua ja poliittista veivaamista. Ja mitä enemmän historiaa suodatetaan tarkoituksenmukaisesti, sitä vähemmän siitä tunnutaan tiedettävän. Sekä menneisyys että tulevaisuus alkavat näyttää samalta sumulta.

    Jos et tiedä mistä tulet, kuinka voit osata perille?

Kyösti Salovaara, 2024.

Ihmiset tietävät historiasta ylisummaan hyvin vähän. Minäkin tiedän aika vähän. Luuloja on sitäkin enemmän.

    En tiedä esimerkiksi Georg Friedrich Händelin Messias-oratoriosta juuri mitään. Mutta vaikka olen kuunnellut Händelin musiikkia vain vähän, mieleeni ei tulisi suurin surminkaan ryhtyä sensuroimaan sen esittämistä missään ja keneltäkään. Pelkkä ajatus kieltää Händelin musiikin esittäminen kirkkonummelaisessa koulussa on järjetön, jopa oksettavan sivistymätön. Eihän 1700-luvulla sanoitettu ja sävelletty musiikki voi todellakaan pilata kenenkään elämää vuonna 2024, ei yhdenkään aikuisen eikä lapsen eikä kenenkään siltä väliltä.

    Mutta koska menneiden aikojen kulttuuria - kirjoja, näytelmiä, musiikkia - halutaan sensuroida ja lukemista ja esittämistä rajoittaa, tällä täytyy olla jokin rationaalinen tarkoitus. Kysymys ei ole sattumasta.

    Niinpä tulee mieleen, että näilläkin muureilla (kielletyillä kirjoilla, sensuroidulla musiikilla) on samanlainen tarkoitus kuin Berliinin muurilla oli DDR:ssä. Sillä yritettiin estää kansalaisia poistumasta kotipesästä toisenlaisiin maihin ja toisaalta sillä haluttiin estää vieraiden vaikutusten saapuminen kotiseudulle.

    Jokainen muuri eristää yksilön kahteen suuntaan – in ja out.

Koska ihmiset tietävät niin vähän historiasta, he kuvittelevat kaikenlaista. Jokainen tapahtuma liittyy vain ja ainoastaan nykyhetken tajuntaan eikä tapahtumaa osata nähdä perspektiivin osana. Tai häijymmin sanoen: kun historiallinen yhteys katkaistaan, oma narsistinen nyt-käsitys muuttuu ainoaksi oikeaksi ja ehdottomaksi ”totuudeksi”. Narsistinen nykyhetki on aina mustaa ja valkoista.

    Espanjan itärannikolla koettiin äskettäin valtavia sateita ja niiden aiheuttamia tulvia. Tragedian suuruutta on vaikea käsittää eikä sitä voi vähätellä mitenkään. Luonnon yllättävä purkaus näytti raamatulliselta kostolta. Luulisi ettei ihmisen tarvitse nykyään kuolla rankkasateen takia.

    Mutta kun monet suomalaiset, niin kuin eräs näyttelijä syntymäpäivähaastattelussa Hesarissa, kiroavat poliittisen järjestelmän kyvyttömyyttä ja tahdon puutetta estää Valencian tulvatragedian kaltaiset sateet, he ilmaisevat mittavan tietämättömyytensä yhtäältä historiasta ja toisaalta esimerkiksi Espanjasta. Mustavalkoisessa mielenmaisemassa ei ole värejä eikä etäisyyksiä: on vain narsistinen hekuma omista tunteista. 

    En minäkään tiedä Espanjasta paljoa. Olen kyllä seurannut, myös paikan päällä, kuinka viime vuosina kuivuus koettelee itäistä ja eteläistä Espanjaa, samalla kun luoteisissa ja pohjoisissa osissa maata sataa enemmän kuin tarpeeksi.

   Mutta kuivat kaudet ja äkilliset rankkasateet ovat kuuluneet aina noiden seutujen ilmastoon, siis jo kauan ennen teollista aikakautta, joka sekin tietysti on osaltaan vaikuttanut ilmaston muuttumiseen.

    Valencialainen historiantutkija Justo Serna kirjoitti El País -lehdessä 7.11 lavean esseen siitä kuinka sade ei Valenciassa tiedä miten pitäisi sataa. Valencian seudun kulttuuriperinteessä suuret tulvat on Sernan mukaan muovailleet kieltä, kirjallisuutta, lauluja, maalauksia ja elokuvia ja luoneet kollektiivisen mielenmaiseman veden, hedelmätarhojen ja kaupungin historiallisista suhteista.

   Eräiden laskelmien mukaan nyt koetun kaltainen tulva tapahtuu Valenciassa kerran 1000 vuodessa – ihmisen aiheuttamasta ilmastonmuutoksesta riippumatta. Sateelle kukaan ei voi mitään, mutta tietysti rakennetun ympäristön tulvansietokykyä voidaan parantaa.

Roomalaiset perustivat Valencian kaupungin Turia-joen rantamille, eräänlaiselle saarelle, vuonna 138 ennen ajan laskun alkua.

   Justo Serna muistuttaa, että luonnonkatastrofit ovat kuuluneet satojen vuosien ajan Valencian historiaan ikään kuin raamatullisina rankaisuina paikallisten asukkaiden synneistä. Vuosien 1321 ja 1957 välillä Valenciassa koettiin 20 kohtalokasta tulvaa. Niinpä suomalaisen näyttelijän käsitys Valencian tulvasta paljastuu täydelliseksi tietämättömyydeksi.

    Sernan mukaan valencialaisten kieli on täynnä tulviin liittyviä sananlaskuja ja ilmaisuja. Hänen artikkeliaan kuvittaa valencialaisen taidemaalarin Antonio Muñoz Degrainin maalaus Amor de madre (Äidin rakkaus, 1912-1913). Tuossa sydäntä särkevässä maalauksessa äiti pitää lastaan päänsä yläpuolella keskellä valtavaa tulvahyökyä. Vaikuttava maalaus voisi hyvinkin olla valokuva äskettäin koetun tulvan keskeltä. 

    Artikkelissa on niin ikään Hollywood-elokuvan mainosjuliste vuodelta 1926. Elokuvan nimi on Torrent ja sen tähtinä ovat Greta Garbo ja Ricardo Cortez, ohjaajana Monta Bell. Julisteessa kerrotaan myös, että elokuva perustuu Vicente Blasco Ibáñezin romaaniin. Julisteessa mies ja nainen halaavat toisiaan keskellä tulvivaa jokea.

    Sernan mukaan filmi perustuu Valenciassa syntyneen ja siellä osan elämästään vaikuttaneen Vicente Blasco Ibáñezin naturalistiseen romaaniin Entre Naranjos (Appelsiinipuiden katveessa, 1900). Se on parasta ja aidointa mitä suurista tulvista on kirjoitettu ja siitä miten tulvat kohtelevat ihmistä, Serna sanoo. 

    Mikään kuva ja mitkään sanat eivät kuitenkaan voi kuvata täydellisesti niitä kauhuja ja murhenäytelmiä, joihin valencilainen maa ihmisensä suistaa.

Ajattelen Henry Jamesin ajatusta kirjallisuuden miljoonasta ikkunasta myös historian metaforana ja pidän sitä väkevänä julistuksena kulttuurin ja historian moninaisuuden ymmärtämiseksi ja hyväksymiseksi.

    Mitä enemmän muureja rakennetaan, konkreettisia ja henkisiä, sitä vähemmän ymmärrämme elämäämme. Yhtäkään historian ikkunaa ei saisi peittää tietämättömyyden kankaalla.

    Peilin takana ei ole mitään, mutta muurin toisella puolella on toinen maa. 

    

Kyösti Salovaara, 2022.

Muurissa oli valvottuja aukkoja joista pääsi sisään
ja pois.

Voittaako demokratia häviämällä

[vai häviääkö se voittamalla?]

Kyösti Salovaara, 2025.

Ocean Drive, South Beach, Miami.

Yhdysvalloissa enemmistöllä on siis suunnaton valta ja lähes yhtä suuri mielipiteen valta. Kun enemmistö on kerran muodostanut kantansa johonkin kysymykseen, ei enää oikeastaan mikään pysty pysäyttämään sitä tai hidastamaan sen kulkua niin, että se kuuntelisi valituksia.

    Seuraukset ovat tuhoisia ja vaarallisia.

- Alexis de Tocqueville, 1835.

Tahdonvapaus on siinä, ettemme voi tällä hetkellä tietää tulevia tekojamme.

- Ludwig Wittgenstein, 1921.

Historiallinen kehitys on tosi hidasta.

          Joskus kestää vuosisadan

päästä viisikymmentä vuotta taaksepäin.

- Paavo Haavikko, 1973.

Demokratia on eräs hallitsemisen muoto eikä mikään kansanomaisten tuntojen kylpylä.

- Rald Dahrendorf, 1990.

Sattumaa ei suinkaan ole, että ainoat tällä vuosisadalla jossakin määrin yleisönsuosion saaneet universaalisten historioiden kirjoittajat ovat olleet Spengler ja Toynbee, jotka kuvailivat länsimaiden arvojen ja instituutioiden rappeutumista ja hajoamista.

- Francis Fukuyama, 1992.

Me tunnistamme Trumpin tai Vladimir Putinin kaltaisissa johtajissa merkkejä menneisyyden diktaattoreista. Me näemme taloudellisen ahdingon johtavan kerta kerran jälkeen samaan poliittiseen tyytymättömyyteen. Siitäkin huolimatta historia on muutakin kuin väistämättömän toiston alue: se on kenttä, joka tuottaa myös jatkuvasti uudenlaisia merkityksiä ja normeja.

- Timo Miettinen, 2024.

Kaikenlaista sattuu ja tapahtuu. Yhtä ennustetaan, muuta sukeutuu. Huominen on arvaamaton, yllättävä ja kuitenkin melkein samanlainen kuin tämä päivä.

    Yksi yrittää yhtä, toinen pyrkii toiseen ja se mikä toteutuu, ei ole kenenkään yksittäisen toimijan sanelemaa.

    Kirjoitin tämän pakinan otsikon tiistaina. Halusin varmistaa etten keskiviikkona esiinny jälkiviisastelijana. Otsikko viittaa demokratiasta käytävään keskusteluun, siihen että pelätään demokratian rapautuvan, tuhoutuvan, muuttuvan sisäsyntyisesti joksikin toiseksi.

    Otsikko siis viittaa tavalla tai toisella myös Yhdysvaltain presidentinvaaliin. Mutta se viittaa myös yhteiskunnalliseen polarisoitumiseen, joka koskettaa yhä useampia länsimaisia yhteiskuntia.

    Otsikkoni ”kaksimielisyys” syntyi El Paísiin tilastollisia ennusteita laativan tekniikan tohtorin Kiko Llanerasin ”vaaliennusteista”. Toisin kuin Suomessa tai Englannissa media uskotteli (toivoi) vaalien voittajaksi Kamala Harrista, Llaneras päätteli laskelmissaan viime viikkoina, että Donald Trumpin voitto on todennäköisempää kuin Harrisin. Tiistaina Llaneras kirjoitti, että Trumpin todennäköisyys voittaa oli 51 %, kun se toissaviikolla oli 54 %.

    Llaneras ei laskenut pelkästään vaalikyselyiden tulosten keskiarvoja vaan otti huomioon myös vedonlyöntilastoja ja simuloi erilaisia mahdollisuuksia eri osavaltioiden vaalituloksesta. Tiistaina hän selvensi mitä todennäköisyys tarkoittaa. Jos pidettäisiin 100 vaalit, niin Trump voittaisi niistä 51 ja Harris 49. Mutta sitä Llaneras ei yrittänytkään ennustaa, että kumpi todella voittaa, koska se saattaisi osua kumman tahansa kohdalle.

    Eikä oleellista tänäisessä pakinassa ole, kuka voittaa ja kuka ei, koska aiheena on demokratia.

Demokratian kriisistä on alettu puhua, ja demokratian tulevaisuudesta huolestua, kun poliittisen valtavirran reunoille on ilmestynyt puolueita, jotka eivät tyydy ennalta arvattavaan ja sovittuun politiikkaan. Ensin niitä ilmestyi oikealle, viime aikoina myös vasemmalle. 

    Kuuluuko demokraattiseen ajatteluun kaikenlaisten ajatusten ja pyrkimysten sietäminen? Niidenkin joiden koetaan jopa uhkaavan demokratiaa? Voiko demokratia johtaa autokratiaan? Totalitääriseen yhteiskuntaan? Saako demokratia kieltää itsensä demokraattisella päätöksellä? Ja jos saa, tarkoittaako se demokratian loppua?

    Vaikeita kysymyksiä.

    Sitä paitsi demokratia on sellaisenaan enemmän tai vähemmän häilyvä ”idea”. Se on kansanvaltaa, parlamentarismia, mutta voiko se olla myös suoraa toimintaa tai jopa anarkiaa? Eikä kukaan kai pitänyt Saksan demokraattista tasavaltaa (DDR) demokratiana.

    Ralf Dahrendorf palaa kirjassaan Huomisen Eurooppaan (1990) Yhdysvaltain alkujuurille ja lainaa yhtä Yhdysvaltojen perustajaa ja neljättä presidenttiä James Madisonia (1751-1836), jonka mielestä edustuksellisuus on yksi valtion oikeutuksen suojatoimi. ”Madison oivalsi jo varhain, että erilaiset kansanäänestykset (plebiscitum ja referendum) voivat saada tyrannivaltaan viittaavia seurauksia. Myös koko on suojatoimi. Vähemmistöt ovat uhanalaisempia pienissä kuin suurissa yhteiskunnissa.”

    Madisonin ideana oli, että kun yhteiskunta pirstoutuu moneen osaan, etupiiriin ja kansalaisten luokkaan, eivät enemmistön intressit uhkaa yksilöiden tai vähemmistöjen oikeuksia. 

Kyösti Salovaara, 2022.

Onko demokratia rakennus vai idea?

Onko niin että demokratia sellaisenaan irrottaa ja vapauttaa kansalaiset toistensa vahtimisesta pirstomalla yhteiskuntien ahtaita normirakenteita samaan aikaan kun se luo demokratian toiminnalle tarvittavat konkreettiset instituutiot ja organisaatiot?

    Jotain tällaista ranskalainen Alexis de Tocqueville kirjasi ylös Amerikan matkaltaan. Vuonna 2006 suomennettu teos Demokratia Amerikassa (alkuteokset vuosilta 1835 ja 1840) sisältää herkullisia kiteytyksiä mm. demokratiasta ja sananvapaudesta.

    ”Mitä tasa-arvoisemmiksi olot käyvät ja mitä heikommiksi yksilöt muuttuvat, sitä helpommin he jättäytyvät virran vietäviksi”, Tocqueville kuvasi yksilön suhdetta lehdistöön. ”Silloin heidän on vaikea pitää yksin kiinni muiden hylkäämästä mielipiteestä.” Tocquevillen mielestä sanomalehdestä tulee vallankäyttäjä, eräänlainen yhdistys, samaan aikana kun ihmisistä tulee tasa-arvoisempia.

    Entäpä tämä raadollisen pelottava huomio:

    ”Elinolojen muuttuessa tasa-arvoisemmiksi ilmaantuu yhä suurempi joukko ihmisiä, jotka eivät ole niin rikkaita eivätkä niin mahtavia, että he paljonkaan vaikuttaisivat kaltaisensa kohtaloon… He eivät ole kenellekään velkaa eivätkä oikeastaan odota mitään keneltäkään. He tottuvat pitämään itseään aina erillisinä ja haluavat kuvitella, että heidän kohtalonsa on kokonaan heidän omissa käsissään.

    Näin jokainen ihminen demokratian ansiosta unohtaa isovanhempansa, kadottaa jälkeläisensä ja irtautuu aikalaisistaan. Demokratia saa ihmisen jatkuvasti vetäytymään itseensä sekä sulkeutumaan lopulta kokonaan omaan yksinäiseen sydämeensä.”

Edellisestä saattaisi päätellä, että Tocqueville oli todellinen ennustajaukko, joka näki kristallipallostaan pitkälle tulevaisuuteen, ihan 2000-luvulle asti.

    Ehkä niin.

    Mutta parempi tulkinta lienee, että yhteiskunta, demokraattinen käytäntö ja ihminen ylisummaan ovat muuttuneet vajaassa 200 vuodessa paljon vähemmän kuin luulemme tai pelkäämme niiden muuttuneen.

    Kun demokratiaa koetellaan, pessimistit valtaavat tiedotusvälineiden, tutkimuslaitosten ja politiikan ”puhujakorokkeet”.

    Helsingin Sanomien kyselyn mukaan 82 % suomalaisista toivoi Kamala Harrisin voittoa. Mutta suomalaisilla ei ollut äänioikeutta Amerikassa. Nyt monet ajattelevat, että kyllä jenkit ovat pässinpäitä. Ehkä ovat, mutta millä perusteella suomalainen pitää itseään muita viisaampana? Suomalaisten omahyväinen, moralistinen kopeus sai lommon kylkeensä, kun nyt kerrotaan, että Trump keräsi huomattavasti ääniä latinoilta, naisilta ja nuorilta. 

    Ruben Stiller kysyi Ylellä perjantaiohjelmassaan akatemiatutkija Timo Miettiseltä, mikä on lopulta demokratian ydin. Miettinen vastasi, että sitä eivät ole sittenkään demokratiassa tarvittavat instituutiot ja organismit vaan nimenomaan demokratian mahdollisuus luoda erilaisia tulevaisuuksia. 

    Demokratia ei tarkoita ennalta määrättyä vaan avointa ja joskus myös arvaamatonta tulevaisuutta.

Kyösti Salovaara, 2024.

Sanomatta jättämisen taito

[ja syvä hiljaisuus]

Kyösti Salovaara, 2024.

 

Siis vihdoin painovapaus!

Ken iloinen ei oo!

Tää eläköhön tapaus

in dulci jubilo.

Nyt kaikki painatamme,

kaikk’ esiin, valohon!

Ja hänet vaiennamme,

ken toista mieltä on.

- Goethe.

  (V.A. Koskenniemen suomennos, 1922.)

Oikeastaan pakinan otsikko on älytön, jos se väitää, että yhteiskunnallisessa keskustelussa vallitsee ”syvä hiljaisuus”. Mutta koska itse kirjoitin otsikkoni – voisihan sen vielä vaihtaa – niin oletan etten kirjoita mitään älytöntä. 

    Maailman tarkkaileminen median (ja tietysti kirjallisuuden) läpi kiehtoo, semminkin kun se tavalliselle ihmiselle on melkein ainoa ”reikä” omasta suppeasta todellisuudesta laajempiin sfääreihin.

    Mediaa ei parane kuvata sanalla ”hiljaisuus”. Onhan se täynnä meteliä, kohinaa, draamaa, konfliktien haistelua ja mutustelua, varsinkin jos myös somejulkisuus lasketaan ”mediaksi”.

    Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa valiteltiin eilen keskiviikkona, että suomalaiset leiriytyvät. Aikaisemmin puhuttiin kuplista, joiden sisältä ei näe ulospäin eikä ulkoa sisälle. Leiriytyminen on ehkä parempi ilmaisu. Siitä tulee mieleen lännenfilmi, jossa uudisasukkaiden vankkurit ajetaan ympyräksi, niin että sisäpuolelle jäävät turvaa hakevat uudisasukkaat ja ulkopuolelle viholliset.

    Kun yhteiskunnallinen ilmapiiri ja siinä käytävä keskustelu ”leiriytyy” mihin media sijoittuu? Missä Hesari on – vankkurikehässä vai sen ulkopuolella? 

Draaman taju – journalismin perushyve ja synti?

    Näinhän ruotsalainen Hans Rosling väitti teoksessaan Faktojen maailma. Roslingin mukaan journalismi etsii konflikteja, draamaa, kaksijakoista maailmaa, koska sillä tavalla syntyy lukijoihin vetoavia tarinoita. Journalistit ”esittävät tarinansa kahden vastakkaisen kansan, näkemyksen tai ryhmän konflikteina”.

    Kun Hesari moittii muita leiriytymisestä, miten se itse toimii? Pyrkiikö se kertomaan koko totuuden ja vain sen? 

    Lokakuun alkupuolella Suomen Kuvalehdessä julkaistiin Metsäteollisuuden kustantama ”aiherahoitettu artikkeli” otsikolla Metsä tuo toivoa, tuloa ja työtä. Suomeksi sanottuna kysymyksessä oli mainos, jolla pyrittiin edistämään metsäteollisuuden etua.

    Mutta mainoksessa oli faktaa median metsäkeskustelusta. Artikkelissa haastateltu Paula Lehtomäki kertoi, että yhteiskuntatieteiden tohtori Juhani Wiio julkaisi alkuvuodesta mediatutkimuksen, jonka mukaan Helsingin Sanomissa ja Yleisradiossa ”metsiä käsitellään ensi sijassa ilmastopolitiikan, luontokadon ja hiilinielujen kautta. Lukuun ottamatta Ylen alueuutisia talouden ääni ei juuri kuulu.”

    Onko media siis pystyttänyt kaksi leiriä, jotka se nostaa metsäkeskustelussa vastakkain?

    Luultavasti on, tai ainakin sen journalismi ”siiloutuu” niin ettei lukijalle muodostu kokonaiskäsitystä metsästä kaikkine merkityksineen. Minä en ole ”luottanut” viime aikoina Hesarin luontojuttuihin juuri lainkaan. En siksi, että niissä faktat kerrottaisiin väärin vaan siksi että kirjoittajien omaan agendaan sopimattomat faktat jätetään kertomatta.

Lukiessani viimeisintä Kanava-lehden numeroa (7/2024) havahduin oivaltamaan, että Kanavassa ei metelöidä kuplien sisällä eikä – Hesarin pääkirjoitusta mukaillen – leiriydytä pinnallisen politiikan eikä kulttuuripolitiikan vankkurikehiin.

    Hieman liioitellen uskaltaa sanoa, että Kanavassa soudetaan rauhallisesti ja hötkyilemättä vallitsevan keskustelun vastavirtaan ja tuodaan esille pointteja, jotka muualla keskustelusta puuttuvat ja joista vaietaan tarkoituksella tai tahattomasti. Tämä ei tarkoita etteivätkö Kanavan esseet ja katsaukset herättäisi lehden sisällä keskustelua; päinvastoin, joskus se käy kärkevänäkin.

    Suomalaista keskusteluilmapiiriä kuvaa tietysti sekin, etteivät Kanavan esseet ja katsaukset juuri heijastu muualle mediaan, eivät aiheuta lehtien ja muiden medioiden välisiä keskusteluja. Kun jättää sanomatta ja huomaamatta, ei tarvitse tinkiä omista vahvoista mielipiteistään.

    Syvä hiljaisuus on hiljaista.

Uusimmassa Kanavassa (vastaavana päätoimittajana Matti Kalliokoski ja vastaavana tuottajana Tuomo Lappalainen) on monta mielenkiintoista artikkelia. Mm. puhutaan Venäjästä (Ari Puheloinen), mietitään mitä sivistys on (Yrjö Sepänmaa), syvennytään matematiikan salaperäiseen maailman (Pentti Alanen), etsitään metsien hiilinieluja (Kimmo Lahti-Nuuttila), tarkkaillaan nousevan sävelkulun vakiintumista suomen kieleen (Erkki Lyytikäinen), väitellään kristinuskon yhteiskunnallisista vaikutuksista (Timo Junkkaala), syytetään Suomen ulkopolitiikan pitkää linjaa serviilistä miellyttämisen halusta (Juhani Suomi) ja ihmetellään miksi myyttien valta ei hellitä (Jukka Koskelainen).  

    Otan tässä nyt esille kaksi juttua, joista toisesta en ymmärrä juuri mitään ja joista toinen väittää, että luontokadosta käytävässä keskustelussa on paljon epätiedettä, vaikka toisin kuvitellaan.

    Pentti Alanen kirjoittaa haastavasti - kuten on tapana sanoa - Platonin ja Aristoteleen maailmankuvien erilaisuudesta otsikolla Eetteri fysiikan ongelmana. Onko maailma matemaattinen, niin kuin Platon ajatteli? Ja jos on, niin mitä se oikeastaan tarkoittaa?

    Maallikko yrittää ymmärtää, mutta on asioita joita ei voi ymmärtää. Ne pitänee ottaa sellaisina kuin annetaan.

    Alanen lainaa Eugene P. Wigneriä: ”Ensiksi haluan korostaa, että matematiikan valtava hyödyllisyys luonnontieteissä on sangen arvoituksellista ja ettei siihen ole mitään järjellistä selitystä.” Sitten Alanen lainaa Antti Kupiaista: ”Useimmat matemaatikot lienevät jonkin asteen platonisteja. Toisin sanoen matemaattiset struktuurit näyttävät muodostavan oman meistä riippumattoman todellisuutensa, josta matemaatikot vähä vähältä saavat tietoa ajattelunsa avulla."

    Onko ”totuus” olemassa vaikka sitä ei tiedetä? Ovatko matemaattiset lauseet olemassa, vaikka niitä ei vielä olisikaan löydetty? Vai onko vain se totta, mikä tiedetään? Ja vain se matematiikka toimii, mitä osataan käyttää?

    Koska en oikeastaan ymmärrä mitä tarkoitetaan, ajattelen että Platonin mukaan totuus kaikesta (koko maailmasta) on olemassa, mutta vain jumalat tietävät sen. 

    Alanen ei hyppää Platonin kelkkaan. Hän lainaa Edmund Husserlia, jonka mielestä kaikki alkaa ja riippuu empiirisestä todellisuudesta: tiede löytää luonnosta vain sellaisia piirteitä, jotka sopivat olettamukseen matemaattisesta maailmankuvasta. Kun esimerkiksi ”mitataan” jotakin, ”mittakeppi” kuuluu samaan konkreettiseen todellisuuteen (ja sen lainalaisuuksiin) kuin mitattava eikä jonnekin kaikesta riippumattomaan todellisuuteen, ”Platonin eetteriin”.

    ”Emme kykene tarkkailemaan maailmaa ulkopuolelta, vaan tutkimme sitä sisältä päin, sen ominaisuuksista riippuvin laittein”, Alanen sanoo johtopäätöksenään. ”Vain paroni von Münchhausen kykenisi nostamaan itseään tukasta.”

Jatketaan dramatisoimisen problemaattisuudesta.

    ”Dramatisoinnista on tullut ympäristöekologian toinen luonne, koska muuten muutosten saama huomio jäisi marginaaliseksi”, Markku Simula kirjoittaa katsauksessaan Ennallistaminen ekologian tieteellisenä ongelmana. Ekologian ongelmana on, niin kuin Simula havainnoi, ettei ekologiassa selkeästi tunnusteta tieteen rajallisuutta eikä eroteta mielipiteitä tutkimustuloksista. Siksi maallikon on vaikea ymmärtää mikä on tiedettä ja mikä ideologiaa. ”Tarkoitus tuntuu pyhittävän keinot, kuten esimerkiksi koko maailmaa koskevat radikaalit lajikatoennusteet ovat osoittaneet.”

    Simula muistuttaa, että taipumuksena on ajatella luonto ihmisestä riippumattomana; että on luontoa johon ihminen ei ole vaikuttanut ja sinne se pitäisi nyt ”palauttaa”. Kun ekologiassa puhutaan luonnon tasapainosta, puhutaan jostakin mitä ei ole olemassa: ”Pysyvä tasapaino on kuitenkin intellektuaalinen konstruktio, joka ei vastaa todellisuutta… Vakaata vastustuskykyistä tilaa ei voida määritellä tieteellisesti, vaikka se edelleen vaikuttaa intuitiivisesti suojelufilosofian kulmakivenä.”

    On oleellista tajuta, ettei ekologia tieteenä voi päättää mikä on ”hyvää” ja mikä ”huonoa” - niin kuin eivät luonnontieteet yleensäkään voi tuommoista päättää. Ihmistieteet ovat luku sinänsä, mutta niitä ei välttämättä voi ”tieteenä” tässä mielessä pitää.

    Simulan mielestä on virheellistä ajatella, että ekosysteemi romahtaa kun jokin laji kuolee pois. ”Monet ekosysteemit ovat kuitenkin vankkoja ja joustavia ja monet lajit toteuttavat niissä samoja funktioita.” Joustavuus ja geneettinen sopeutuminen kuuluvat lajiyhteisöjen piirteisiin. ”Oletetaan esimerkiksi, että mitä enemmän on lajeja, sitä vakaampi on ekosysteemin toiminta. Toisaalta ajatellaan, että ekosysteemin tuottavuus heikkenee, kun lajiston monimuotoisuus vähenee. Tällaiset yleistykset eivät pidä paikkaansa, vaikka niitä tarjotaankin yleispätevinä tieteellisinä tosiasioina.”

    ”Joudutaan myös kysymään”, Simula päätyy kysymään, ”onko ihmisen luomia tai vaikuttamia ekosysteemejä pidettävä määritelmällisesti ennallistamistarpeessa olevina, vaikka ne eivät olisikaan ’luonnollisina’ tai silmin nähtävästi rappeutuneita.” 

Jos on totta, ettei edes matemaatikko pysty pomppaamaan fysikaalisesta laatikosta ulkopuolelle universaalien kaavojen ja sääntöjen eetteriin, koska siellä vain jumalat näkevät maailman ja sen ulkopuolisen tilan ja säännöt, niin onko mahdollista, että journalisti voisi paroni von Münchhausenin tavoin nostaa itsensä pois ympäristöstään, jota artikkeleissaan kuvaa?

    Vastaus taitaa olla, että se ei ole mahdollista.

    Kun media ”mittaa” ja ”punnitsee” yhteiskunnallisten toimijoiden arvoa ja pyrkimyksiä, se on samalla tavalla noiden kuvaamiensa pyrkimyksien ja arvojen vanki kuin fyysistä todellisuutta mittaava fyysikko on mittaamansa todellisuuden lainalaisuuksien ”vanki”.

    Lohdullinen / ikävä lopputulema: ei ole olemassa ”puolueetonta” journalismia. Ei ainakaan jos sitä pääsee tarkkailemaan laatikon ulkopuolelta.

    Mutta kuka pääsee?

Kyösti Salovaara, 2024.

Onko tämä metsikkö "alkuperäistä" luontoa?

Vihtatuuleen

[ja akanvirtaan]

Kyösti Salovaara, 19.10.2024.

Jalkapallokulttuurin iloa.

 

Myötätuuli myötätuuli

           eikö se vienyt myös foinikialaiset.

- Paavo Haavikko: Runoja matkalla salmen ylitse. Otava, 1973.

Sitä sanotaan, ettei mennyttä voi pyyhkiä pois. Ehkä se piti paikkansa ennen kuin meillä oli tietokoneet.

- Lee Child & Andrew Child: Ansassa. Karisto, 2024.

Kun tarkkailen maailmaa, tarkkaileeko se minua?

    Koska minulla ei ole omaa kieltä, käytän yhteistä. Se kuuluu maailmalle ja vain fragmentteina minulle. Koska tai jos yksilöllä ei ole ikiomaa kieltä, niin onko hänellä oma mieli? 

    Johtopäätös: käyttäessäni maailman kieltä, antaudun sen tarkkailtavaksi.

    Jos kuitenkin uskomme, että yksilöillä on ainakin vähän oma mieli, niin kenen mieltä tekoälykone (AI) käyttää? Yrittääkö se olla kaikkien mieli ja kaikkien mieleen?

    Väitän että AI on aina menossa myötätuuleen eikä koskaan vasta.

Menneisyyteen ei pääse kävelemällä eikä tulevaisuuteen voi lentää. 

    Viime lauantaina noin klo 17.59 ilotulitusraketit nousivat Kotkassa taivaalle Arto Tolsa Areenan Tupakkavuoren puoleisessa päädyssä jäljitellen jalkapalloseura FC KTP:n vihreävalkoraidallisia pelipaitoja. 

    Kentällä juhlittiin KTP:n nousua Veikkausliigaan kolmannen kerran 2020-luvulla. Kesän viimeisessä ottelussa kotijoukkue KTP ja TPS Turusta pelasivat tasan. Mutta kaikkiaan KTP voitti ykkösliigassa 18 peliä, hävisi 5 ja pelasi 4 tasan. Joukkue teki 75 maalia ja päästi omiinsa 32. Aikamoinen saavutus.

    Kesän mittaan kävin katsomassa seitsemän peliä. Edelleenkin ihmettelen, että joukkue voitti sarjansa. Peli ei aina näyttänyt kovin kummoiselta. Maallikkokatsoja harmitteli seisovaa peliä, hätäisiä syöttöjä taaksepäin, liikkeen puutetta. Aivan kuin hyvän pelin idea olisi puuttunut.

     Mutta tulos kertoo toista. Kenties nykyfutis on niin taktista ettei kentän reunalla aina tajua mitä pelin sisässä tapahtuu. Yht'äkkiä hyökkäykset etenevät ja maaleja syntyy. Loistavaa!

    Viime aikoina on kirjoiteltu suomalaisesta ”ruostevyöhykkeestä” tarkoittaen entisiä puunjalostusteollisuuden ja ylipäänsä valmistavan teollisuuden surkastuvia kaupunkeja ja kauppaloita lähtien Kymijoen suistosta päätyen Kokemäenjoen laskuvirroille.

    Havainto ei tietenkään ole uusi.

    Mutta voisiko vuonna 1927 perustetun futisseuran (Kotkan Työväen Palloilijat) menestys vuonna 2024 elvyttää Kotkan seudun teollista seisahtumaa? Kaikenlaista puuhataan, mutta kuten Haminassa on nähty, kymenlaaksolaiset ovat valmiita vastustamaan melkein kaikkea mikä muuttaa tuttua maisemaa. Futiskentällä muutokset sentään hyväksytään: "Myä toivotaa et Teme tulee takas!" 

Menneisyyteen ei voi kävellä eikä hypätä.

    Katsotaanpa tuota kuvaa missä ilotulituksen vihreävalkoiset pylväät nousevat taivaalle.

    Kentällä KTP:n pelaajat suihkuttavat kuohujuomaa. Minun mieleni liikahtaa kesään 1952.

    Seison silloin suuren puun vieressä ja katselen kesäolympialaisten futismatsia viiden vanhana. Uudella ruohokentällä pelaa Egypti, kenties. 

    Puu, jonka varjossa katselin peliä, sijaitsi ilotulituskohdan vieressä näkyvästä männystä vasemmalle kymmenen tai kaksikymmentä metriä. Seisomapaikat rinteellä olivat huokeita, kaiketi. Miksi olin siellä yksin, en tiedä. Vai olinko - en muista.

    Menneisyyteen ei voi kävellä, hypätä eikä lentää. 

Kyösti Salovaara, 2017.

Satamakaupungin nostalgia.

Myötävirtaan on helpompi laskea kuin soutaa vastavirtaan. Mutta jos löytää akanvirran tehtävä helpottuu. Akanvirrassa menettää kosketuksen valtavirtaan. Vastatuulessa on enemmän informaatiota kuin myötäisessä.

    Myötätuuleen purjehtiessa ja myötävirtaan lasketellessa on osa joukkoa, vaan ei sen enempää. Myötävirtaan kuljeskelu on mielelle helpompaa monin tavoin. Oman fragmentaarisuuden unohtaa.

    Hypätäänpä mielen vankkureilla ajassa noin 20 vuotta eteenpäin: Pallokentän reunalta Helsingin yliopiston saleihin, Vanhan juhlasaliin ja muihin ”nuorisovallankumouksen” kammareihin. 

    Kuinka monta kertaa olinkaan hurmioituneena kuuntelemassa kun Kom-teatteri tai Agit Prop kajauttivat selkäpiitä värisyttävän taistelu- ja rakkauslaulun Kenen joukoissa seisot! Säveltänyt Kaj Chydenius, sanat Aulikki Oksanen. 

    Yhä uudestaan ja uudestaan: ”Kenen lippua kannat / Ei synny rakkautta ilman oikeutta / Ei synny oikeutta ilman taistelua / Ei taistelua ilman yhteistä rintamaa…”

Menneisyyteen ei voi hypätä, joten noustaanpa Vanhan ylioppilastalon kulmalta ajan paikallisjunaan ja päästään viime lauantaihin. Viisikymmentä vuotta on pitkä matka vaikka hyvin lyhyt maailmanhistoriassa.

    Viisikymmentä vuotta Vanhan lakkokonserteista nykyhetkeen; ja katsotaan Ylen lauantai-illan ohjelmaa Elämäni Piisi (kirjoitan ohjelman nimen väärin koska se niin on oikein), jossa Chydeniuksen ja Oksasen taistelurakkauslaulu soi melkein yhtä komeasti kuin 1970-luvun taitteessa.

    Mutta vain melkein.

    Silloisen tunnemyrskyn tilalla on viileä analyysini. Ihminen havahtuu aikaansa, mieleensä, kieleensä. 

    Mistä tässä rakkauslaulussa oikein lauletaan? Mitä sanotaan?

    Kun Oksasen kirjoittamia sanoja lukee niin kuin ne on kirjoitettu, tajuaa kuinka vähän inhimillistä rakkautta laulussa on, ja huomaa että se on pohjimmiltaan selvä vihalaulu toisin ajattelevia ihmisiä ja ihmisryhmiä kohtaan.

    Oksanen piilottaa humaaniin käärepaperiin tuliaseet, joilla yhteiskunta valloitetaan ja muutetaan yhden ajatuksen komentovaltioksi. Chydeniuksen mukaansa tempaava mahtisävellys häivyttää laulun sanojen todellisen merkityksen.

Miksi nuorena ei huomannut, että Kenen joukoissa seisot julistaa totalitaarisen valtion kaipuuta?

    ”Ei ystäväni”, Oksanen kirjoittaa. ”Niin kauan kuin leivästä / Jää reikä leipojan käteen / Jääköön rakkaudesta puhuminen pastorien houreiksi / Pitäkööt Leijonat makeiskorinsa / Puolueettomat humanistit korulauseensa…”

    Oksanen väittää, että ihmisten välillä ei voi olla inhimillisiä suhteita, ei rakkautta, tunteita eikä toiveikkuutta ennen kuin yhteiskunta on muutettu utopiaksi, jossa kaikki ajattelevat samalla tavalla. Nykyinen maailma on Oksasen mielestä humanistien lepertelyä. Jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan. ”Tätä vääryyttä vastaan ei taistella kukkasin / Tätä verta ei pysäytä pehmeä myötätunto…”

    Ylen viihdeohjelman juontaja Katja Ståhl kutsui Oksasen ja Chydeniuksen kappaletta ”taistolaisten lauluksi”. Sitä se olikin.

    Aulikki Oksasen albumi Kenen joukoissa seisot julkaistiin vuonna 1970. Samana vuonna Rauno Setälä julkaisi kirjansa Uusstalinistin uskontunnustus (Kirjayhtymä, 1970). Siinä entinen porvarispoika tunnusti kääntymystään jyrkän kommunismin soturiksi. Setälän kirja ja Oksasen laulu resonoivat toisiaan henkeen ja vereen.

    Setälä uskoi vallankumoukseen Suomessa, Venäjän vuoden 1917 mallia jäljitellen. Ulkoiset muodot toki voivat vaihdella. Setälä kirjoitti uhmakkaasti: ”Punaisten lippujen määrä voi vaihdella. Kiväärit ovat eri mallia kuin Venäjällä 1917 tai luultavasti kiväärejä ei tarvita lainkaan. Kansajoukkojen liikehdintä voi aiheuttaa suurta vahinkoa esimerkiksi tuotantolaitoksille ja liikenneyhteyksille tai kenties vahinkoa ei aiheudu muulle kuin Mannerheimin patsaalle Postitalon edessä. Toiminta voi levitä yli koko maan tai kenties toiminta keskittyy vain Helsinkiin ja sielläkin vain eduskuntatalon ympäristöön… Maa saatetaan julistaa pitkälliseen poikkeustilaan tai kenties vallankumous tapahtuu vappuaamuna.”

    Kenties jonakin vappuaamuna totalitaarinen utopia todentuu. Pistimet ja pyssyt piilosta esille: ”Kenen joukoissa seisot / Kenen lippua kannat / Ei synny rakkautta ilman oikeutta / Ei synny oikeutta ilman taistelua /Ei taistelua ilman yhteistä rintamaa”!

Espanjalainen El País  -lehti haastatteli maailman parhaaksi matemaatikoksi kutsumaansa australialaisamerikkalaista Terence Taoa (s.1975) lokakuun alkupuolella.

    Haastattelija kysyi myös tekoälystä.

    Tao vastasi, että nykyiset tekoälysovellukset perustuvat valtavaan määrään tietoa.

    ”Jos  haluat opettaa AI:lle miltä vesilasi näyttää, tarvitset miljoonia kuvia vesilaseista”, Tao selvensi ajatustaan. ”Mutta jos näytän sinulle vesilasin, sanot ’Okei, ymmärrän’.”

    Taon mielestä AI muuttuu luovaksi vasta sitten, kun sen opettamiseen tarvitaan hyvin vähän tietoa. Mutta sitä ei taida koskaan tapahtua.

    Palatakseni alkuun: menneisyyttä voi kuvata miljoonilla sanoilla, mutta yksi mielikuva, jonka ilotulitus Kotkassa Arto Tolsa Areenalla herättää, on paljon voimakkaampi, todenmukaisempi ja aidompi kuin yksikään essee jonka AI-kone kirjoittaa. Tai edes minä kirjoitan.

   Ongelma on siinä ettei tuota muisti- ja mielikuvaa futismatsia katselevasta pikkupojasta puun katveessa kesällä 1952 pysty ulkoisen maailman sanoilla kuvaamaan. 

    

Kyösti Salovaara, 2018.

Savujen määrä =
hyvinvoinnin mahdollisuus.

Helsingin Sanomat huiputtaa

 [syyslehtiä]

 

Kyösti Salovaara, 2024.

huiputtaa v.  ark. -us teonn. Pettää, petkuttaa, puijata, vetää nenästä.

- Nykysuomen sanakirja. 7.p. WSOY 1980.

Kirjailijan tehtävänä on kutsua kissaa kissaksi. Jos sanat ovat sairaat, meidän on parannettava ne.

- Jean-Paul Sartre, 1948.

Tavallaan sanat ovat sopimuksia.

    On ”sovittu”, että suomenkielessä ”kissa” tarkoittaa kissaa. Englanniksi ja ranskaksi se on toisenlainen sana, mutta sekin tarkoittaa samaa asiaa, siis kissaa.

    Kun sanoja laittaa peräkkäin, syntyy lauseita, nimittäin jos ne laittaa tietyllä tavalla. Toisella tavalla niitä peräkkäinen arpomalla saattaa syntyä moderni runo, joka ei oikeastaan tarkoita mitään.

    Yleisesti ottaen, sanat ovat aika tarkasti sitä mitä ovat. Moniselitteisyys syntyy vasta kun niillä kuvataan ajatuksia. Sanalle on helpompi sopia yksikäsitteinen merkitys kuin ajatukselle. Mutta ajatus syntyy vain liittämällä sanoja yhteen.

    Sanalause on kaksisuuntainen olemukseltaan. Se välittää ajatuksen ja konkreettisen todellisuuden molempiin suuntiin: mielestä todellisuuteen, todellisuudesta mieleen.

    Sanat eivät kulu käytössään, vaikka siltä tuntuu. ”Kissa” merkitsee yhä kissaa. 

Otsikkoni haastaa uhkarohkeasti. Sille on katetta. Täsmällinen todistus tulee tuonnempana.

    Minkälaiseen sopimukseen kaunokirjallisuus perustuu? Se on fiktiota, sepitettä, jossa kuitenkin hyväksikäytetään sanoja, joilla on tarkka merkitys. Tavataankin sanoa, että romaanit eivät ole totta mutta eivät valhettakaan.

    Jääkö toden ja valheen väliin harmaa alue, jolle ei ole täsmällistä määrittelyä?

    Jostakin syystä me rakastamme fiktiivistä todellisuutta yhtä paljon kuin oikeaa todellisuutta, vaikka vannomme ettemme pidä valheista.

    Tästä ajatuksesta ei pääse edemmäksi.

    Niinpä lainaan Helsingin Sanomien (HS. 10.10) kulttuuritoimittajaa Antti Majanderia, joka kirjoitti, että ”eteläkorealaisen Han Kangin Nobel-voitto osoittaa, että Ruotsin akatemia pitää kiinni oikeudestaan pysyä epäpoliittisena”. Majander päätti kommenttinsa näin: ”Vankkumattoman linjakkaalla toiminnallaan Ruotsin akatemia muistuttaa meitä kaikkia, että sellainenkin maailma on onneksi vielä olemassa, jossa ei tarvitse toimia politiikka edellä.”

    Majanderin ajatuksenjuoksuun on helppo yhtyä. Poliittisissa valinnoissa on se huono puoli, että valitsijalla on houkutus ilmaista valinnallaan oma poliittinen kantansa. Ja hyvin harvoin hän antaa sijan erilaiselle poliittiselle mielipiteelle.

    Toinen juttu sitten on, että onko epäpoliittisia kirjoja olemassa.

    Amerikkalaisen elokuvan ja kirjallisuuden ”man of letters” Matti Salo aloitti teoksensa Viitta ja tikari (Like 2015) komeasti: ”Kaikki elokuvat ovat poliittisia trillereitä… Kaikki elokuvat ovat trillereitä, koska ne, Alfred Hitchcockin sanoin, kertovat elämästä, josta tylsät kohdat on häivytetty.” 

Tuosta tulee mieleen kysyä: Miksi yksikään jännityskirjailija ei ole voittanut Nobelin kirjallisuuspalkintoa? Eivätkö kaikki kirjat olekin, Mattia mukaillen, jännäreitä, koska ne kertovat elämästä, josta tylsät kohdat on häivytetty?

    Eikö ruotsalaiselle korkeakirjalliselle valintaraadille riitä, että joku kirjoittaa populaareja romaaneja, joita miljoonat ihmiset lukevat eri puolilla maailmaa? Pitääkö jatkuvasti etsiä kirjailijoita, joista kukaan ei ole aikaisemmin kuullut juuri mitään?

    No, ei tietenkään eikä edellinen lauseeni ole edes totta.

    Yllätyin silmäillessäni Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajien luetteloa alusta loppuun. Yllätyin siksi, että niin monet suositut, suuren lukijakunnan kirjailijat ovat saaneet palkinnon. Ehkäpä vasta viime vuosina on alettu etsiä yleisestä mausta tai sovinnaisesta kulttuurikäsityksestä ”poikkeavia” kirjailijoita.

    En tietenkään ole lukenut kaikki tai edes suurta osaakaan Nobelkirjailijoista. Mutta yleisen tietämyksen perusteella heitän tähän mielivaltaisesti karsitun luettelon Nobelkirjailijoista, joiden teokset ovat olleet valtavirtaa, niin sanottuja ”lukuromaaneja”: Henryk Sienkiewicz, Rudyard Kipling, Romain Rolland, Anatole France, Thomas Mann, Sinclair Lewis, Pearl S. Buck, John Galsworthy, Hermann Hesse, William Faulkner, Ernest Hemingway,  Boris Pasternak, John Steinbeck, Mihail Šolohov, Heinrich Böll, Saul Bellow, William Golding, Günter Grass jne. jne. 

    Mutta missä ovat Agatha Christie, Rex Stout, Georges Simenon, Graham Greene, Raymond Chandler, John le Carré, Elmore Leonard, P.D. James, Fred Vargas jne. jne.?

Kirjoja kirjoitetaan syystä tai toisesta. Haraki Murakami perustelee esseekokoelmassaan Novelist as a Vocation, että hän ei ajattele ketään eikä minkäänlaista lukijaa kirjoittaessaan romaanejaan. Hän väittää kirjoittaneensa alusta pitäen vain itselleen, ikään kuin omaksi terapiakseen.

    Mutta luultavasti suosittu kirjailija ainakin alitajunnassaan tietää, että häntä luetaan maailmanlaajuisesti. Senkin hän tietää, että hänen kustantajansa odottaa kirjailijansa kirjoittavan romaaneja, joita saa kaupaksi kotimaassa ja ulkomailla.

    Kirjoja kustannetaan jotta niitä luettaisiin, jotta ne menisivät kaupaksi, tavalla tai toisella.

    ”Erityinen riemun aihe Suomessa valinta on Gummerus-kustantamolle, joka otti Han Kangin listoilleen jo kansainvälisen uran nousuvaiheessa, aivan kuten toissavuoden voittajan, ranskalaisen Annie Ernaux’n”, muistutti Antti Majander Hesarissa. Nobel-komitea siis ”markkinoi” kirjoja.

    Tämän viikon maanantaina Nobelin taloustieteen palkinto myönnettiin Daron Acemoğlulle, Simon Johnsonille ja James Robinsonille. ”Yhteiskunnat, joissa on heikko oikeusvaltio ja instituutiot, käyttävät hyväkseen väestöä, eivätkä tuota kasvua tai muutosta parempaan. Palkittujen tutkimus auttaa ymmärtämään miksi”, perusteli Ruotsin kuninkaallinen tiedeakatemia palkintoa.

    Mutta riemuitaanko nyt myös Kimmo Pietiläisen kustantamossa Terra Cognitassa? Syytä olisi, sillä Pietiläinen on julkaissut suomeksi ainakin kolme teosta missä turkkilaisamerikkalainen Daron Acemoğlu esittelee keskeisiä ideoitaan. 

    Jostakin syystä Terra Cognitan kunnianhimoinen kustannusohjelma on saanut kovin vähän huomiota. Siitä kai johtuu, että teokset maksavat paljon. 

    Koska olen usein siteerannut Daron Acemoğlun ja James A. Robinsonin teosta Kapea käytävä (2019, suom. Kimmo Pietiläinen, Terra Cognita 2020), niin otanpa tähän jälleen kerran näiden tutkijoiden perusidean valtion ja kansalaisyhteiskunnan suhteesta:

    ”Kyse ei ole pelkästään luottamuksesta ja yhteistyöstä. Vapaus ja viime kädessä valtion kapasiteetti riippuvat valtion ja yhteiskunnan välisestä vallan tasapainosta. Jos valtion ja eliittien valta kasvaa liian suureksi, päädytään despoottiseen Leviathaniin. Jos se heikkenee, Leviathan katoaa. Sekä yhteiskunnan että valtion on juostava yhdessä eikä kumpikaan voi saada yliotetta... Yhteiskunnnan kilpailun on pidettävä Leviathan kurissa, ja mitä vahvempi ja kyvykkäämpi Leviathan on sitä vahvemmaksi ja valppaammaksi yhteiskunnan on tultava.”   

Mutta palatakseni alkuun: Miten Hesari huiputtaa?

    Kysymys on sanoista, yhteisestä sopimuksesta mitä ne tarkoittavat. Kissa on ”kissa”, kuten tuli sanotuksi.

    ”Anni Penttilä huiputti maailman kuudenneksi korkeimman vuoren: ’Lupaus kotiin pääsystä’", Helsingin Sanomat otsikoi 7.10 urheiluosastossaan Jan Vilénin jutun.

   Neljä päivää myöhemmin Hesari otsikoi Tony Pietilän jutun yhtä räväkästi: ”Nima Rinji Šerpa, 18, teki historiaa – huiputti maailman 14 korkeinta vuorta. Nima Rinji Šerpa huiputti kaikki maailman yli kasitonniset ylivoimaisesti historian nuorimpana.”

    Kielen ”turmeleminen” on hauskaa jos sen tekee fiksusti. Sellaisen saa anteeksi.

    Mutta Hesarin urheilutoimittajat eivät osaa käsitellä sanoja älykkäästi. Väärin käytetty sana huiputtaa lukijan luulemaan toista kuin tarkoitetaan. Pinnistelty nokkeluus vesittää sanoman. 

    Tietysti on pahempiakin ”rikoksia” kuin ”huiputtaa” lukija vuoren harjalle, mutta jos rakastamme sanoja ja niiden kykyä paljastaa todellisuutta sana kerrallaan, kannattaisi miettiä mitä kirjoittaa. 

    Huipulla tuulee, laaksossa haisee!

    

 

Kyösti Salovaara, 2024.

Pienet sielut

[suuret sanat]

Kyösti Salovaara, 2024.

Edustuksellisen vallankäytön pilarit 1: Eduskunta.

 

Meidän julistajamme – olkoot sitte teosofeja tai tolstoilaisia, Prometheus-ihmisiä tai siviiliavioliittomarttyyrejä, Kalevala-kalervolaisia tai piilopirtti- ja tuohikulturisteja, esperantisteja tai puhdaskielisyyspyöveleitä, kolmisointusinisukkia tai eläinsuojelusharrastajia, naisasianaisia tai siveyssaarnaajia, pappis- tai kasvissyöjiä, perustuslaillisia tai kansallismielisiä, kristillismielisiä tai nuorisoseura-aatteilijoita, sosialisteja tai raittiusprofeettoja, kansanvalistajia tai aatteellisia henkivakuuttajia, osuustoimintaväkeä tai maahenkikiivailijoita, kotiseutulahkolaisia tai maatiaiskarjaintoilijoita, urheiluhoukkoja tai kinttuapostoleja, luontaisparantajia tai rokotuskauhuilijoita, kuhnijoita tai myllertäjiä y.m., y.m. henkisiä tai ruumiillisia puoskareita – mitä henkistä kulkutautia, hienompaa tai karkeampaa sairastanevatkin – kaikki ovat he löytäneet ainoan ja lopullisen, autuaaksi tekevän uskonsa.

- Volter Kilpi: Kansallista itsetutkistelua. Otava 1917.

Jos olisin pidempi, näkisin kauemmaksi.

    Jos olisin viisaampi, tietäisin enemmän.

    Jos olisin nuorempi, jaksaisin paremmin.

    En ole, joten tyydyn vähempään.

    Heittelen sanoja kuin kiviä lammikkoon.

    Plumps!

Suvaitsevuus on aikamme sana.

    Oletko? Olemmeko? Olenko?

    ”Minä olen, sinä et”, monet sanovat tai ajattelevat.

    Tätä voi testata lainaamalla ranskalaista kirjailijaa ja filosofista ajattelijaa Albert Camusia. 

    ”Vapaus on sitä”,  Camus kirjoitti vuonna 1945, ”että voin puolustaa omistani poikkeavia käsityksiä, vieläpä silloinkin, kun niitä esiintyy sellaisessa yhteiskunnassa tai maailmassa, jonka hyväksyn. Vapaus on sitä, että voin myöntää vastustajan olevan oikeassa.”

    Tämä on helppo hyväksyä mielessään. Mutta kuinka vaikeaa tuon ajatuksen noudattaminen onkaan käytännön elämässä, päivän politiikassa, maailman muuttamisen tai ennallaan säilyttämisen keskustelussa.

    Keskustelu mediassa, somessa ja eduskunnassa reputtaa Camus-testin.

Muutama viikko sitten suomalainen Elokapina ja ruotsalainen Återställ Våtmarker töhrivät punaisella ”maalilla” Eduskuntatalon graniittipylväitä. Töhrijöiden mielestä kansanedustajat ja hallitus eivät välitä ilmastonmuutoksesta eikä siitä julkisessa keskustelussa ”tiedetä” mitään. (Tietysti välitetään ja tiedetään, mutta se on toinen juttu.)

    Tänään kerrotaan, että vaikka pylväiden pinta on saatu puhdistettua, pylväselementtien saumat tunkevat punaista väriä yhä näkyville. Elokapina onnistui töhrimään demokratian tyyssijaa ”lopullisesti”. 

    Tempaus herätti pääosin kielteisiä tuntoja sekä kansanedustajissa että kansassa, joita parlamentti edustaa.

    Sattumoisin asiaa käsiteltiin tapahtumaviikon perjantaisessa Kulttuuriykkösessä Ylellä. Sattumoisin satuin kuuntelemaan ohjelman hämmästyäkseni.

     Keskustelemassa oli kolme kulttuurihenkilöä ja toimittaja. Kuinka ollakaan kulttuurihenkilöt eivät olleet juuri lainkaan pöyristyneitä eduskunnan ”häpäisemisestä”. Lievää kritiikkiä tempauksen vääräsuhtaisuudesta toki esitettiin. Mutta sitten kirjailija ja tutkija Virpi Hämeen-Anttila täräytti mielipiteensä: koska eduskunnassa on ”voimia” jotka eivät välitä demokratiasta, miksi maailmansuojelijoidenkaan pitäisi välittää?

    Voiko edustuksellista demokratiaa pahemmin ymmärtää väärin kuin kirjailija Hämeen-Anttila ymmärtää? Voiko kansaa halveksia enemmän kuin Hämeen-Anttila halveksii?

Demokratia on siitä hankala apparaatti, että se antaa kaikille ja kaikenlaisille ihmisille mahdollisuuden ja oikeuden osallistua yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Missään ei ole määritelty, ei edes perustuslaissa, ketä saa äänestää ja miksi.

    Kun kansa äänestää ”väärin”, yhteiskuntamoralistit ja maailmanparantajat ovat valmiita hylkäämään koko demokratian. Ja onhan tämä kehitys oikea ongelma, en sitä kiistä.

    Kun pitkin Eurooppaa ns. laitaoikeiston populistit saavat vaaleissa jopa 30 % kansan äänistä, media, politiikan tutkijat ja suuri osa poliitikoista vaatii, että tuommoinen käytös pitää padota; että laitaoikeistoa ei saa päästää valtaan, että väärin äänestäneitä ei saa palkita jne. Tuoreena ilmiönä on, esimerkiksi Saksassa ja Ranskassa, uudenlaisen jyrkän vasemmiston nousu parrasvaloihin. Se näyttää yhtä taantumukselliselta kuin laitaoikeisto, mutta sen uhasta demokratialle ei juuri keskustella. Ei ainakaan vielä. Äärilaidat syleilevät toisiaan - ja Putinin Venäjää.

    Jos uskomme, että Camus oli oikeassa vuonna 1945 - juuri käydyn sodan jälkeen -  niin miten ääripopulisteihin (sekä oikealla että vasemmalla) tulisi suhtautua? Pitää heidät syrjässä ajan tappiin asti? Vai houkutella mukaan koalitiohallituksiin jotta estettäisiin heidän nousunsa yksinvaltaan? Kumpi keino tehoaa paremmin?

    Ken tietää, vaikenee.

Ikävintä tässä kaikessa on ns. kulttuuriväen karkea suvaitsemattomuus, niin kuin Virpi Hämeen-Anttilan käyttäytyminen paljastaa. Kun kulttuuriväki yhä voimakkaammin korottaa itsensä ns. kansan yläpuolelle ja julistaa omaa viisauttaan ainoana oikeana viisautena, alkaa olla piru merrassa, niin kuin kylillä ennen puettiin sanoiksi.

    Englantilainen kirjailija ja kriitikko Wyndham Lewis sanoi 1930-luvulla että ”kukaan taiteilija ei voi koskaan rakastaa demokratiaa”. Taiteilijat ovat Lewisin mielestä ajatuksien aristokratiaa eivätkä massat voi sellaista "aristokratiaa" koskaan ymmärtää ja hyväksyä.

    Avoimessa yhteiskunnassa pitäisi kuitenkin sietää kaikenlaisia ajatuksia, niitäkin joita itse pitää tyhminä. Kukaan ei tiedä ”oikeita” vastauksia kaikkiin ongelmakysymyksiin.

    Epätietoisuuteen sopii suhtautua tyynellä viisaudella.

    Albert Camus lainasi Lazare Bickeliä: ”Älykkyys on kykymme joka estää meitä tekemästä äärimmäisiä johtopäätöksiä, jotta voimme vielä uskoa todellisuuteen. Approksimatiivinen ajattelu on ainoa todellisuuden synnyttäjä.”

    Demokratian (=ihmisten) erehtyväisyyteen voi myös suhtautua, ja siihen kai pitäisikin suhtautua niin kuin Ralf Dahrendorf ehdotti kirjassaan Huomisen Eurooppaan (1990): ”Yrittäkäämme sen vuoksi etsiä totuutta, mutta varmistakaamme myös se, että voimme yrittää uudelleen, jos erehdymme tai meidän kuvitellaan erehtyneen. Suurempaa inhimillistä vapautta uhkaavaa vaaraa ei olekaan kuin dogma, yhden ryhmän, ideologian tai järjestelmän monopoli. Samasta syystä tärkein tehtävämme on toimia siten, että olemme avoimia muutoksille. Avoin yhteiskunta ei lupaa helppoa elämää. Päinvastoin, ihmisellä on vaarallinen kaipuu suljetun maailman kodikkuuteen.”  (Suom. Anna Salo. Kirjayhtymä 1991.)

”Loppujen lopuksi minä valitsen vapauden”, Camus kirjoitti vuonna 1945. Eräässä toisessa kirjoituksessaan hän lainasi Kierkegaardia: ”Varmin tapa vaieta ei ole suunsa kiinni pitäminen, vaan puhuminen.”

    Onko nykyinen mediahäly vaikenemista suureen ääneen?

    Pitäisikö sen sijaan pysähtyä miettimään… hiljaa itsekseen?

    

 

Kyösti Salovaara, 2021.

Edustuksellisen vallankäytön pilarit 2: Valtioneuvosto.