Olipa kerran

[100 parasta elokuvaa]

Kuvakaappaus elokuvasta Huuliharppukostaja -
Paramount Pictures Corporation, 1968.

Claudia Cardinalen esittämä Jill
saapuu Sergio Leonen elokuvaan.

Kaikki mikä liikkuu valkokankaalla, on elokuvaa. Kuulen usein sanottavan, että se tai se filmi on hyvin mielenkiintoinen, mutta ei elokuvaa. En ymmärrä, miksi elokuva pitäisi rajoittaa perinteiseen melodraamaan tai burleskeihin komedioihin. Maantieteellinen filmi on yhtä lailla elokuvaa kuin Ben Hur. Aakkosia lapsille opettava filmi on yhtä lailla elokuvaa kuin suuri, muka psykologinen draama. Minun mielestäni elokuvan synty merkitsi ennen kaikkea uutta tapaa tallentaa asioita. Se on tekijän keino ilmaista maailmankuvaansa tietojensa pohjalta. Louis Lumière oli uusi Gutenberg. Hänen keksintönsä on ollut syypää yhtä moneen katastrofiin kuin kirjat levittämiensä ajatusten johdosta. 

- Jean Renoir vuonna 1974 teoksessaan Elämäni ja elokuvani. 

Luulen että nykyään, samaan aikaan kun kirjallisuusmiehet ovat hylänneet eeppiset velvollisuutensa, eepoksen pelastaa meille kummallista kylläkin lännenkuvat... ja kaikista mahdollisista paikoista sen pelastaa Hollywood.

- Jorge Luis Borges vuonna 1967 The Paris Reviewissä.

Kun aamupäivisin selailen netissä ilmestyviä lehtiä sieltä ja täältä, törmään kaikenlaisiin otsikoihin. Jotkut hätkähdyttävät, toiset pelästyttävät ja useimmat eivät kiinnosta lainkaan.    

    Lokakuun lopussa huomasin espanjalaisessa El País -lehdessä kiehtovan otsikon: ”480 elokuvaohjaajaa äänesti että Sergio Leonen mestariteos on elokuvahistorian paras lännenelokuva.”

    Otsikko johti MeriStation-videopelilehden artikkeliin.

    Artikkeli kertoi että Sight & Soundin (joka on British Film Instituten julkaisema laatulehti) ohjaajaäänestyksessä vuonna 2022 Sergio Leonen ohjaama westerni Huuliharppukostaja (C’era una volta il West / Once Upon a Time in the West, 1968) sai kaikista lännenelokuvista parhaimman sijoituksen.

    Elokuvaohjaajat eri puolilta maailma äänestivät kukin 10 parasta filmiä. Näin syntyneellä ”parhaitten listalla” Huuliharppukostaja sijoittui sijalle 46. Kolme kaikkein parasta (tai suurenmoisinta) filmiä olivat Stanley Kubrickin 2001: Avaruuseikkailu (1968), Orson Wellesin Citizen Kane (1941) ja Francis Ford Coppolan Kummisetä (1972).

    Ohjaajakyselyn Sight & Sound tekee kerran kymmenessä vuodessa. Kriitikoiden ja muiden elokuviin liittyvien henkilöiden lista puolestaan perustui 1639 äänestäjän arviointiin parhaaksi elokuvaksi. Sekä ohjaajien että kriitikoiden parhaiden filmien listat löytyvät täältä: https://www.bfi.org.uk/sight-and-sound/directors-100-greatest-films-all-time.

Kävin matematiikan luennoilla 1960-luvun lopulla Porthaniassa. Siinä lähellä Mikonkadun ja Hallituskadun (nyk. Yliopistokadun) kulmassa sijaitsi Bio Rea, jossa pyöritettiin päiväsaikaan non-stoppina Viikon Villilänsi -elokuvia. Luentojen välissä oli kiva ja vähän synnillistä poiketa elokuviin!

    Tuossa teatterissa näin ensimmäisen kerran (talvella 1968) Sergion Leonen (1929-1989) ”spaghettiwesternit” Kourallinen dollareita (1964) ja Vain muutaman dollarin tähden (1965). Niissä opin nauttimaan Leonen spektaakkelimaisesta elokuvallisuudesta ja Ennio Morriconen (1928-2020) ikimuistoisista soundtrackeista. Elokuvien enemmän tai vähemmän nihilististä sankaria esitti Clint Eastwood.

    Sitten tuli Hyvät, pahat ja rumat (1966), elokuva jota alettiin jo pitää ”oikeana” ja merkittävänä filminä. Sen näin muistaakseni Bio Rexissä talvella 1968, niin kuin myös sitten Huuliharppukostajan keväällä 1970.

    Eastwood oli vielä mukana Hyvissä, pahoissa ja rumissa, mutta Huuliharppukostajassa oli uudet sankarit ja konnat.

En tiedä kuinka monta kertaa olen katsonut Huuliharppukostajan. 

    Tarkoittaa että hyvin monta!

    On vähän koomista, että filmiä esitettiin ensin Suomessakin lyhennettynä (136 min) versiona. Sen katsottuaan ihmetteli, että mitä päähenkilölle, kostajalle jota esitti Charles Bronson, oikeastaan filmissä tapahtui. Kuoliko hän ensimmäisessä kohtauksessa ja kummitteliko hän sitten elokuvan edistyessä tarinan roistolle Frankille, Henry Fondan esittämälle palkkamurhaajalle, joka auttaa rautatieparonia poistamaan rautatien rakentamista haittaavat "inhimilliset esteet”?

    Huuliharppukostaja iski lyhennettynäkin katsojan tunteisiin. Elokuvan pitkä versio (166 min) esitettiin Suomessa ensimmäisen kerran 1977. Mutta alusta pitäen Leonen ja Morriconen spektaakkelia kehuttiin Suomessa (esim. Sakari Toiviainen Ilta-Sanomissa) oopperamaisesta jylhyydestä ja loistokkuudesta. Se oli kuin oopperaa jota katsottiin lähikuvissa ja kuunneltiin tunteisiin menevissä balladeissa ja purskahtelevissa aarioissa.

    Huuliharppukostajassa yhdistyi kaksi perinteisten lännenelokuvien pääteemaa: henkilökohtainen kosto ja sivistyksen leviäminen Amerikan länteen.

Paramount Pictures Corporation, 1968.

Ylempänä kostaja (Bronson), alakuvassa palkkamurhaaja (Fonda) -
miehet jotka ovat muinaista rotua.

Noina nuoruuden vuosina 1969-1975 pidin näkemistäni filmeistä leikekirjaa, johon liimasin Hesarista elokuvailmoituksia. Vähitellen aloin myös kirjoittaa elokuvailmoituksien sekaan kommentteja näkemästäni ja kokemastani.

    Vuonna 1972 kävin katsomassa Huuliharppukostajan toisen tai kolmannen kerran. Leikekirjaani kirjoitin, että Huuliharppukostaja on tietyssä mielessä ”marxilainen” filmi: ”Lopun teema, työläiset, edistys, rautatie. Lopussa roolihenkilöt katoavat ja joukko astuu näyttämölle. Joukko joka on saanut edistyksen merkin – rautatien – pakkoluovutettua itselleen. Siis: alun kapitalistinen ’pomojengi’ on keikautettu ja saamme kuvan että rautatie on yhteiskunnallistettu. Siis: elokuvan sivukertomus työntää lopussa yksilötarinan syrjään ja muuttuu pääkertomukseksi – yhteiskunnallistaa elokuvan.”

    Kaksi vuotta myöhemmin kävin taas katsomassa Huuliharppukostajan. Nyt kirjoitin siitä kehuja säästelemättä leikekirjaani pitkän arvion.

"Huuliharppukostaja -täydellinen lännenkuva.

    Kun taideteos on täydellinen, se saa nimityksen klassinen. Sergio Leone aloitti ns. italowesternin kopioimalla Akira Kurosawan Yojimbon, siirtämällä samuraikertomuksen kaikkineen Villiin Länteen. Leonen Hyvät, pahat ja rumat -filmi oli eräällä tavalla uuden, realistisen westernin mallikappale. Huuliharppukostaja on synteesi, lännenelokuvan perinteisen sekä uuden, yhteiskunnallisen näkökulman kameralla ja sen kerronnalla yhdistäminen. Huuliharppukostaja on täydellinen elokuva.

    Tässä elokuvassa kulkee rinnan monia tarinoita. On kosto, on kehitys, on katoava maailma, on tulevaisuus.

    Huuliharppukostaja yhdistää kertomuksen osat: irlantilainen joka nai ilotytön, murhattiin koska rautatien omistajan edut sitä vaativat; likaisen pelin, jota on pelattava jotta rautatie työntyisi yhä syvemmälle länteen; pistoolin joka puhkoo ongelmat, kuten Frank sanoo.

    Rautatien omistaja, kuolemansairas liikemies haaveilee meren kohinasta, sitä hän ei saavuta. Irlantilainen McBain haaveili kehittyvästä kaupungista, sitä hän ei nähnyt. Mutta radan rakentajat, työläiset toteuttavat unelman.

    Huuliharppukostaja (Bronson), lainsuojaton Cheyenne (Jason Robards) ja palkkamurhaaja Frank (Fonda) ovat vanhaa rotua, heidän ympärillään asuu kuolema

(…)

    Huuliharppukostajassa jokainen jakso on jäsennetty kokonaisuutta ajatellen, tuskin missään elokuvassa lähikuvien käyttö on näin loogista. Yhtä toistuvat lähikuvat yksilöistä, mutta kun kuvataan joukkoja, radan rakentajia, kaupungin asukkaita, silloin aina kamera vangitsee laajat, optimistiset näkymät, kamera kohoaa huimaan ja selkäpiitä värisyttävään ajoon, musiikki paisuu ennakoimaan tulevaisuutta, kehitystä...”

 

Viisikymmentä vuotta sitten kirjoitettu tunteellinen analyysi pätee yhtä, kenties jopa paremmin kuin heti ensimmäisten katsomiskertojen jälkeen. Maailma on myös muuttunut. Historiaa voi katsella uudellakin tavalla. Nykyhetkeä ei voi kuitenkaan paeta.

    Huuliharppukostajaa filmattiin Almeríassa ja Granadassa, niin kuin dollaritrilogiankin filmejä. Auringon karrelle polttamat ylängöt ja vuorien rinteet sopivat mainiosti kuvastamaan elokuvien tekijöiden ideaa: sivistyksen hedelmiä luonnon karuutta vasten, tulevaisuus ja menneisyys.

    Sergio Leone työsti Huuliharppukostajan käsikirjoitusta kuukausikaupalla Bernardo Bertoluccin ja Dario Argenton kanssa. Kolmikko katsoi Leonen kämpillä päiväkausia amerikkalaisia lännenelokuvia.  

   Kun Argento ja Bertololucci saivat käsikirjoituksen valmiiksi, Leone piti sitä liian intellektuellina.

    Hän pyysi avukseen Sergio Donatin, joka oli osallistunut Hyvien, pahojen ja rumien käsikirjoituksen hiomiseen. Donati sai yhdistettyä korruptoivan kapitalismin kuvauksen Leonen myyttiseen tarinaan miehistä, jotka olivat muinaista, katoavaa rotua, miehistä joille ei enää ollut sijaa uudessa maailmassa.

    Kysymys oli, Leonen kerrotaan karkeasti sanoneen, viimeisestä vaiheesta Amerikan historiasta jolloin ne miehet joilla oli pallit, katosivat Lännestä; heidän tilalle astui matriarkaalinen Amerikka, joka perustui naisiin joilla on teräspallit.  

    Ja niin Huuliharppukostajassa tätä uudenlaista Amerikan naista, entistä ilotyttöä esitti rehevä, herkkä ja kovapintainen Claudia Cardinale. 

 

Kyösti Salovaara, 2015.

La Calahorran rautatieasema.
Tänne Jill saapuu; tämän lähelle
Leone oli rakentanut Huuliharppukostajan
lännenkaupungin.
Fiktio ei ole totta vaan ei valhettakaan.

Miksi ne ei lue

[eiks ne osaa?]

Kyösti Salovaara, 2025.

Väärin luettu?

Samuel harrastaa nykyään varsinkin tieteitä. Hän on kaupungin kirjaston suurimpia asiakkaita. Hän saattaa viipyä siellä pitkiä aikoja luetteloita selaillen. Kirjojen tieteelliset nimet herättävät hänessä aina suurta uteliaisuutta. Hän on jo lukenut ”Geologian”, ”Biologian alkeet” ja ”Estetiikan peruskysymyksiä” ja lisäksi hän on tutkinut kemiaa, ”Lajien syntyä” ja Marxin teorioita, eivätkä Descartesin ”Metodin esitys” ja Nietzschen ”Näin puhui Zarathustra” ole hänelle tuntemattomia. Hän lukee ahmien, ilman mitään järjestelmää, niin kuin nälkäinen syö ruokaa. Ja kaikkia näitä asioita hän hautoo sitten yksinäisessä sielussaan, päämääränään siepata universumin salaisuus esiin kirjaston pölyisiltä hyllyiltä. Ei mitään sen vähempää.

- Toivo Pekkanen: Tehtaan varjossa, 1932.

Meidän sukupolvemme oli kasvatettu seikkailukertomuksilla ja ensimmäisen maailmansodan tuottama suunnaton illuusioiden romahdus puuttui meiltä, ja niin me kuljimme etsimässä seikkailua…

- Graham Greene: Pakoteitä, 1980 (suom. 1982).

Millaisia kirjoja luetaan?

    Kuka niitä lukee?

    Ja miksi lukee, kun lukee?

    Ovatko kirjojen lukijat parempia ihmisiä kuin ne jotka eivät lue?

    Jos ovat, niin miksi ovat?

Lukeakseen kirjoja, pitää osata lukea.

    Lukutaito rappeutuu Suomessa, sanotaan. Ehkä, kenties ei. Kaunokirjallisuuden lukeminen kyllä saattaa vähentyä, mutta erilaisia digilaitteita ei pysty käyttämään ellei osaa yhtään lukea. Paitsi että kohta kaiken voi hoitaa puhumalla. Kyllä AI hoitaa homman jos  lukeminen ei huvita pätkääkään. Sanot vaan mitä haluat. Ja saat mitä tekoäly "haluaa" sinun saavan.

    Suomen Kuvalehti julkaisi viime viikolla (24.10.2025) Tommi Melenderin esseen Lukevan miehen yksinäisyydestä. Alaotsikko kuului: ”Testosteronin huuruisessa maailmassa lukutoukille jää vain tekijämiesten tähteet.”

    Melenderin essee pönkitti kirjallisuuden lukijoihin ja lukemiseen liittyvää myyttiä siitä kuinka arvokasta ”korkeakirjallisuuden” lukeminen on ja kuinka heteromiesten tilalle tulleille avaramielisille naisille korkeakirjallisuus maistuu. ”Naiset lukevat aktiivisemmin kuin miehet, etenkin niin sanottua korkeakirjallisuutta”, Melender kirjoitti. "Viime vuosina minussa on voimistunut sympatia myös niitä miehiä kohtaan, jotka vapaina hetkinään lukevat kertomakirjallisuutta, vaikka voisivat käyttää saman ajan Erikoisryhmä Hampurin katseluun tai internetissä pätemiseen."

    Niin että elokuvia katsovat heteromiehetkin ovat luusereita?

    Melenderin mielestä ne ovat väärässä, jotka väittävät kirjallisuuden naisistumisen nostavan kertomakirjallisuudessa esiin ”identiteetin, itsemäärittelyn ja traumojen ympärille kiertyviä aiheita, jotka vieraannuttavat miehiä” ja jonka ”tuloksena on poliittisesti sovinnaisia ja sisällöllisesti tylsiä teoksia”.

    Ja edelleen Melenderin mielestä on hyvä, että hänen nuoruutensa kaunokirjallisuutta hallitsevat ”proosaurokset”, kuten Philip Roth, Milan Kundera tai Hannu Salama, ovat joutuneet antamaan ääntä toisenlaisille äänille. Monimuotoisuus on tärkeää, Melender toteaa. 

    (Minä puolestani en ole koskaan pitänyt Rothia ”proosauroksena”.)

    Naiset ovat lukijoina joustavampia kuin miehet, Melender sanoo.

Selailen kahta tutkimusta kirjojen lukijoista ja kirjojen kustantamisesta.

    Ne ilmestyivät 1970-luvulla, joten ne (kenties) ennustivat mihin päädytään, kun oltiin matkalla 2020-luvulle.

    Katarina Eskolan teoksessa Ei kirjaa ilman lukijaa (Tammi, 1972) kerrotaan mm. siitä millaisia kirjoja naiset vs. miehet lukivat 1970-luvun taitteessa. Tutkimusta tehtiin tiettyjen kirjojen – tietokirja, korkeakirjallinen romaani, viihderomaani, runokirja – lukijakunnasta.

    Eskolan tiivistetty johtopäätös kuului, että naiset ja miehet lukivat suunnilleen yhtä lukuisasti tietokirjoja ja perinteisiä romaaneja, mutta runoteoksien ja viihderomaanien lukijoista pääosa (n. 90 %) oli naisia.

    Tässä tutkimuksessa viihderomaanina ei kuitenkaan ollut Alistair Macleanin (jota Tommi Melender ei tietenkään ole koskaan lukenut) kaltaisia kirjailijoita.

    Toisessa selailemassani kirjassa, Per I. Gedinin teoksessa Kirja muuttuvassa yhteiskunnassa (1977. Suom. Risto Hannula. Tammi, 1977) päädyttiin siihen, että kirjallisuus, sen julkaiseminen, sen lukeminen ja sen kritiikki jakautuu voimakkaasti Robert Escarpitin luonnehtimalla tavalla yhtäällä sivistyksen kiertokulkuun ja toisaalla populaarin kiertokulkuun, eivätkä nämä lukijakunnassa kohtaa toisiaan.

    Gedin työskenteli ruotsalaisen Wahlström & Widstrand -kustantamon toimitusjohtajana. Hänen visionsa tulevaisuuden kustannustoiminnasta oli pessimistinen. Korkeakirjallisuus menettäisi merkityksensä. Ihmiset tulisivat lukemaan yhä enemmän ja melkein pelkästään bestsellereitä ja viihdettä.

    Vuonna 1975 kukaan ei arvannut mitä teknologian kehityksessä tapahtuu. Mistäpä Gedin tai Eskola olisivat osanneet kuvitella internetin, somen ja striimauspalvelujen maailman, jossa kirja ihmisten arkipäivässä näyttää yhä useammin historialliselta rudimentilta.

    Mutta joltakin kantilta Gedin ymmärsi Melenderiä paremmin mitä ympärillä tapahtuu. Gedin lainasi erästä amerikkalaista kustantajaa näin: ”Romaani, varsinkin kirjallinen romaani, on menettänyt kosketuksen yleisöönsä… vakava kirjoittaminen on kääntynyt kohti vieraantuneita ja usein hämäriä aihealueita ja siksi kirjakauppiaat kysyvät ’missä ovat kaikki viime vuoden hyvät luettavat kirjat?’”

Kun puhutaan monipuolisesta kirjallisuudesta ja semmoista vaaditaan, lukuvalikoimaan kai pitäisi lukea kaikenlainen kirjallisuus eikä vain korkeakirjallisuutta erilaisine vivahteineen.

    Näin Tommi Melender ei tee.

    Kun muut ”pikkupojat” lukivat seikkailukirjoja tyyliin Alistair MacLean, Melender tyytyi katselemaan niiden selkämyksiä. Niinpä hän sitten siirtyikin suoraan mahdollisimman ”korkealle”: ”Syystä tai toisesta kiinnostuin Paavo Haavikon, Pentti Saarikosken ja Eeva-Liisa Mannerin tuotannosta. Kukaan ei minua sysännyt siihen suuntaan, kenellekään en voinut runojen lukemisesta puhua, erakoiduin yksityiselle planeetalleni.”

    Voiko ihminen tehdä laajojen kaarien johtopäätöksiä oman yksityisen kokemuksensa perusteella?

    Tekeekö Saarikosken ja Mannerin lukeminen ihmisestä paremman kuin miehestä, joka lukee MacLeania ja Dan Brownia? Tai ei lue lainkaan?

    Todellako?

    Näin Melender tuntuu ajattelevan.

    Jos näin olisi, miten on mahdollista että kahdesta tunnetusta kertomakirjallisuuden ”lukutoukasta”, Stalinista ja Hitleristä tuli 1900-luvun suurimmat julmurit, jotka aiheuttivat miljoonien ja miljoonien kanssaihmisten kuoleman?

Melender kirjoittaa siitä, kuinka naiset ovat tuoneet korkeakirjallisuuteen monipuolisuutta sekä kirjoittajina että lukijoina.

    Lähtökohtansa - Melender ei nuoruudessaan lukenut lainkaan seikkailukirjoja – takia Melender ei näe kirjallisuuden kenttää reunasta reunaan, päädystä päätyyn.

    Hän ei huomaa, että naiskirjailijat ovat kohtuullisesti valloittaneet myös dekkareiden kirjoittamisen ja hallitsevat nordic crimeä jos eivät yksin niin kuitenkin tasavertaisesti mieskirjailijoiden kanssa. Viihteelläkin on arvonsa. 

    Joten kannattaako edelleen, vuonna 2025, sivistyksen kiertokulku eristää populaarin kiertokulusta?

    Niinpä kysyn: Onko suositusta romaanista tykkääminen sivistymätöntä?

    

   

Kyösti Salovaara, 2025.

Saavatko kaikki kukat kukkia?

Amiraali

[syksyllä ennen talvea]

Kyösti Salovaara, 2025.

Nykyhetkeä ei voi johtaa menneisyydestä eikä tulevaisuudesta ja jokainen hetki luo jotakin uutta.

- Ivar Ekeland, matemaatikko

Eikö laiva, joka kerran on lähtenyt matkaan,

                        kerran myös palaa?

- Po Chü-i, runoilija

                  

1. Maailma on

Alussa puuttui Jussi.

    Oli valoa vain ja sitten pamahti. Yhtä aikaa kaikkialla.

    Kukaan ei tiedä mitä ”kaikkialla” tarkoittaa.

    Meni miljoonia vuosia ja Jussi otti kuokan ja käveli suon laitaan.

    Sen jälkeen mikään ei ollut ennallaan.

Maailma syntyi kummallisesti. 

    Sillä on outo tulevaisuus: joko hyytävän loputon kylmyys tai helvetillinen kuumuus aamusta iltaan.

    Arkipäivän opportunistille riittää manuaaliksi: carpe diem!

Suomalainen kosmologi Kari Enqvist sanoi ettei hänen tutkimuksillaan ole mitään hyödyllistä tavoitetta. Pelkkää humanismia, hän jatkoi. Taisi olla understatement.

    Amerikkalaisen kosmologin mielestä tarkoituksettomuudesta voi löytää vähän tarkoitustakin Jussille ja kuokalle.

    ”Yritys ymmärtää maailmankaikkeutta on yksi niistä harvoista asioista, jotka nostavat ihmiselämän hiukan farssin yläpuolelle ja antavat sille vähän tragedian arvokkuutta”, kirjoitti Steven Weinberg kuvatessaan maailman kolmea ensimmäistä minuuttia.

    Kumpi maistuu: farssi vai tragedia?

2. Journalismin tyyliä

Urheilujournalismi tonkii elämää.

    Helsingin Sanomat nostaa ”urheiluosastossaan” nuoria pelaajia, juoksijoita ynnä kaikkialle hyppääviä tähteyteen, jonne on matkaa miljoona kilometriä.

    Lehdessä kerrotaan oleellinen: nuoren urheilijan mummo haki vettä kaivosta ja kompastui.

    Nuori pää ei kestä isoja ajatuksia. Se ei Hesaria huoleta.

    Julkisuus ja huoli eivät mahdu samaan astiaan.

Puhuimme tyylistä.

    Onko sitä vai ei? Jos takki on tyylikäs, mitä muuta se on? Lämmin?

    Jos romaanissa on tyyliä, niin mitä se sitten on? Kylmää nihilismiä vai lämmin myötätunto? 

    Onko ”koira paskoi ruohikolle” sama asia kuin ”ruohikolle paskonut koira”?

    Voiko subjekti olla objekti?

Saksalainen sosialidemokraatti Wilhelm Liebknecht muisteli ystäväänsä Karl Marxia kuvailemalla, että jos kehenkään niin Marxiin osuu mainiosti sanonta ”tyyli on ihminen” joten ”Marxin tyyli on Marx”.

    Liebknechtin mukaan tyyli tarkoitti alkuaan roomalaisille stilusta, terävää teräskärkeä kirjoittamista ja pistämistä varten: ”Tyyli on tikari, joka varmasti tunkeutuu sydämeen.”

    Tämä metafora ei ole understatement!

Runot eivät ole journalismia.

    Ne yrittävät sanoa enemmän kuin sanoista irtoaa. Journalismi päinvastoin vähättelee sanoja.

    Noin 1100 vuotta sitten kiinalainen runoilija ja virkamies Po Chü-i luki taolaista filosofia Chuangtsea, joka eli noin 1100 vuotta ennen Po Chü-ita.

    Kun Chuangtse kirjoitti, että kaikki oliot ovat yhtä, Po Chü-i oli toista mieltä. Hänen mielestään oliot ovat samuudessaan erilaisia. ”Saman lain alaisenakin kukin seuraa omaa luontoaan: feeniks on matoa ylväämpi kaikesta huolimatta.” (Suom. Pertti Nieminen.)

    Tietääkö kalastaja tuon laskiessaan pitkää siimaa selkävesille?

     

Kyösti Salovaara, 2025.

3. Moottorifiktio ja bio

Moottorisepitettä kirjoitetaan minämuodossa. Elämäkertafiktiota sen sijaan kaikkitietävänä tietäjänä.

   Millä tavalla biofiktio poikkeaa historiankirjoituksesta? Tietääkö se enemmän vai kuvitteleeko? 

    Miten se saattaisikaan enemmän tietää? 

    (Tyhmä kysymys joka pitää esittää aina kun puhutaan elämäkertafiktiosta.)

    Siis: miten?

Ostin ja luin biofiktiota.

    Daniel Kehlmannin teos Ohjaaja (Lichtspiel, 2023. Suom. 2025.) on mukavan hieno romaani.

    Se kertoo Weimarin Saksan elokuvaohjaajasta G.W. Pabstista, joka epäonnistuneen Hollywoodin reissun jälkeen palasi Natsi-Saksaan valtion elokuvamieheksi. Hollywoodissa Pabst ei saanut tehdä mieleisiään filmejä. Natsi-Saksassa hän luuli saavansa.

    Onko kirja totta?

    Sehän voisi olla vaan miksi kirjailija ”keksii” ohjaajalle olemattoman pojan, jonka suulla hän esittää Pabstin ajatuksia? Ja miksi hän keksii Pabstille olemattoman apulaisohjaajan, joka muka tietää mitä tapahtui Pabstin ”mestariteokselle”, joka katosi ja jonka olinpaikasta tai olemuksesta kukaan ei tiedä mitään, ei edes Pabst?

   Tänällään Ohjaaja on leppoisaa valhetta, siis fiktiota.

   Mitä tästä opimme, sanopa se!

4. Amiraalin kangastus

Hänellä oli paljon valtaa ja monta purjetta.

    Kun hän käski nostamaan purjeet, hän teki matruusin virheen.

    Olisi pitänyt katsoa kompassia eikä tuulessa liehuvia viirejä.

    GPS:ää ei ollut käytettävissä. Eikä kukaan nähnyt unta.

    Asiavirheitä ei parane oikoa. Aika tekee sen.

Pienet asiat vaikuttavat suuriin.

    Joskus myös päinvastoin.

    Melkein kliseenä toistetaan, että perhosen siivenisku Tapaninvainiolla voi aiheuttaa ylihuomenna hirmumyrskyn Sydneyssä. Ivar Ekelandin sanoin: ”Nykyhetkeä ei voi johtaa menneisyydestä eikä tulevaisuudesta ja jokainen hetki luo jotakin uutta.” 

    Kaunis, vähän elämän koskettama nainen räpäyttää pitkiä silmäripsiään Harryn baarissa Cannesissa (Port Canto / Boulevard de la Croissette). 

    Voiko siitä seurata hallituskriisi Suomen eduskunnassa?

    Kyllä voi, sillä nykyhetkeä ei voi johtaa menneisyydestä eikä tulevaisuudesta ja jokainen hetki luo jotakin uutta. 

    Sitä paitsi kauniin naisen silmänisku viehättää. 

Rannalla ollaan viisaampia kuin ulapalla.

    Eivätkä tilastot valehtele.

    Suomessa.

5. Kolmas pointti

Tasavallan presidentillä on kolme pointtia.

    Minullakin on: teesi, antiteesi, synteesi.

    (Hegel-Marx-Engels!)

    Mutta nyt olen jo viidennessä. Ajatus kiertää silmukassa.

    Ja/tai laskuvirhe.

    Mutta eihän Trumpkaan ymmärrä miten Venäjälle sanotaan Stop tykkänään.

Sitä ei voi sanoa, minkä unohti.

Kyösti Salovaara, 2025.

Tavallisen kauhistus

[ja vaikean lumous]

Kyösti Salovaara, 2025.

Tavallisista tavallisin kuva syksystä.
Mutta tämä on minun kokemukseni, 
vaikka tiedän sen olevan klisee.

Kun syksyn lehti maahan ehti

siinäkin soi blues.

- Reino Helismaa & Toivo Kärki, 1963.

Vain 24 ihmistä ikinä on matkustanut avaruuteen riittävän pitkälle nähdäkseen, että maa on pallon muotoinen.

- Jerry Brotton teoksessa Four Points of the Compass, 2024.

Tietää uskoakseen; uskoo luullakseen; luulee tietääkseen.

    Tuossako tavallisen ihmisen ajatuskolmio?

    Tavallisuus ei ole muotia. Mutta ei epätavallinenkaan keskustelua johdattele.

    Tavallisen ihmisen epäloogista puhetta sanotaan populismiksi.

    Älymystön hipiä punastuu herkästi.

    Mutta tavallinen ihminen ei hallitse mediaa. Lukijaksi hän kelpaa. Hyväksytään tilauksen maksajaksi.

    Kuka sitten on tavallinen? Entä kenet hyväksytään älymystön salaseuraan?

    Eihän asia minulle kuulu, mutta…

Kenties tietäminen on väärinkäsitys.

    On tietoa ja ”tietoa”.

    Luonnontieteellinen tieto ei ole mielipide. Siitä ei kannata väitellä. Mene kuuhun niin näet omin silmin, että maapallo on pallo eikä lettu. Jos et mene, usko muiden havaintoihin.

    Humanistiset tieteet ovat ns. pehmeitä tieteitä. Niissä käsitellään ihmistä ja ihmisen ajatuksia, jopa tekoja. Mutta vaikka teot ovat faktaa, niiden syyt ovat arvailua. Siksi humanistisista tieteistä syntyy debattia. Niin kuin pitääkin syntyä. Ihmisten yksilöllisistä havaintomaailmoista kannattaa väitellä.

    Mistä muusta me voitaisiinkaan väitellä?

    Sekin voi pitää kutinsa ettei älykkyys ja viisaat ajatukset kiinnosta tavallisen ihmisen tavallista ajattelua.

    Jos niin on, kenen syy?

Miksi niin monet ajattelevat, että ajattelusta tai älymystöstä ei ole mitään hyötyä, kyseli huolestunut Asta Leppä Helsingin Sanomissa (HS. 12.10.2025).

    Leppä kirjoitti: ”On siis joukko ihmisiä, jotka mitä ilmeisimmin uskovat, että tieteen ja taiteen harjoittajat ja muu niin sanottu älymystö puhuvat vaikeita ja taiteilevat kummia teoksia vain saadakseen ’tavalliset kunnon kansalaiset’ tuntemaan itsensä tyhmiksi .”

    Vai johtuuko tavallisen ihmisen nihkeys siitä, että älymystö on yksipuolista poliittisessa viestissään: ”Älymystö yhdistetään usein vasemmistolaisuuteen. Taiteilijat, tieteentekijät, journalistit – suuri osa intelligentsiasta kannattaa nimenomaan vasemmistoa.”

    Jos Leppä olisi erotellut kovat tieteet (luonnontieteet) pehmoisista (humanistisista) hänen kysymyksellään saattaisi olla kaikupohjaa ja sitä kannattaisi vakavasti miettiä. Mutta eihän fyysikko, esimerkiksi, voi kuvata jotain monimutkaista ilmiötä muuten kuin monimutkaisesti. Sen ymmärtäminen on vaikeaa kenelle tahansa.

    Sitä vastoin esimerkiksi romaanin ei tarvitse olla vaikealukuinen ollakseen merkittävä. Vai tarvitseeko sittenkin?

    Sitä paitsi taiteilijoiden vertaaminen luonnontieteilijöihin on älytöntä. Ei heistä voi vakavasti keskustella samassa kahvipöydässä. Eikä tämä tarkoita etteikö taide paljastaisi  jotakin oleellista ihmisen todellisuudesta.

    Muuten, kirjallisuusmies John Carey kertoi vuonna 1992 ilmestyneessä teoksessaan The Intellectuals and the Masses – Pride and Prejudice among the Literary Intelligentsia, 1880-1939, kuinka monet kirjailijat Englannissa ja Euroopassa 1900-luvun alkupuolella ryhtyivät kirjoittamaan vaikeasti ymmärrettäviä teoksia tajutessaan, että he eivät voi estää lukemaan oppinutta rahvasta lukemasta kirjoja, joten kirjoittamalla hyvin vaikeita romaaneja ja runoja he kuvittelivat pitävänsä rahvaan kirjallisuuden ulkopuolella. 

    Heitä kutsutaan postmodernisteiksi.

    Taisivat olla oikeassa, älypäät.

Salaisuuksien salaisuus
(The Secret of Secrets).
WSOY, 2025.
Suom. Jorma-Veikko Sappinen.
Päällys: Will Staehle/Unusual Co.

 

Kirjailija, talousasioista perillä oleva Parnasson tuottaja (suomeksi päätoimittaja) Karo Hämäläinen kirjoitti salakavalan ironisen (?) ja/tai sarkastisen (?) pääkirjoituksen uusimpaan Parnassoon (5/2025) otsikolla Kenellä on varaa lukea Dan Brownia?

    Hämäläinen ei tarkoittanut Dan Brownin juuri ilmestyneen jännärin Salaisuuksien salaisuus (WSOY) myyntihintaa. Tietoisuuden olemusta jahtaava romaani maksaa kirjakaupassa vain 30 euroa ja sillä saa 664 sivua luettavaa. Siis paljon.

    Hämäläinen tarkoitti, että sovinnaisen Brownin lukemiseen menee niin pitkästi, että se ”maksaa” paljon menetettyinä tunteina, joina lukija voisi tehdä jotakin älykkäämpää tai hyödyllisempää.

    Kun minä hankin luettavaa, toivon että osun oikeaan ja valitsemassani romaanista on moneksi tunniksi ajankulua. Hämäläinen on toisella kannalla, ehkä. Hän ihmettelee, mistä kivenkolosta ryömii taas miljoonittain tavallisia ihmisiä lukemaan Brownin keskinkertaista romaania. Hämäläisen mielestä tavalliset ihmiset investoivat ”kallista” aikaansa Salaisuuksien salaisuuden lukemiseen.

    ”Brown-investoinnin tuotto-odotuksen pystyy arvioimaan kohtalaisesti, sillä vaikka Brown yllättää lukijansa yhtenään, kirja ei yllätä”, Hämäläinen laskeskelee. ”Lukija saa tilaamansa. Kirja on kuin valtionlaina: varmahko matala tuotto, ei aina pärjää inflaatiolle.”

    Brownin sijaan lukijan kannattaisi Hämäläisen mielestä ottaa suurempi riski ja tarttua vaikeaan romaanin, kuten Samuli Knuutin 857 sivuiseen teokseen Kuviot, joita kadut eivät tiedä tekevänsä.

Niinpä niin – helposti mukaansa viettelevä romaani haiskahtaa älymystön mielestä liian tavalliselta ja kliseemäiseltä käydäkseen vakavasta kirjallisuudesta. Ajatellaan, että helppolukuinen on "helpon ajattelun" synonyymi. 

    Jos tuore Nobel-voittaja  unkarilainen László Krasznahorkai olisi ollut tiedossa ennen kuin Hämäläinen kirjoitti pääkirjoituksensa, hän olisi varmaankin kehottanut investoimaan Krasznahorkain romaanien apokalyptisen pitkiin virkkeisiin, joita erkkikään ei jaksa lukea, mutta joiden parissa riski kannattaisi kuitenkin ottaa, ei siitä nokan koputtamista. 

    Yli 250 miljoonaa ihmistä on vuosien saatossa lukenut Dan Brownin romaaneja. Uusinta romaaniaan Brown ”kypsensi” mielessään kahdeksan vuotta. Mutta sekään ei riitä Karo Hämäläiselle eikä älypäille, joiden mielestä hauskuus ja viihtyminen eivät ole kirjallisuuden ydintä. Niin kuin kirjailija ja juristi Jarkko Tontti - joka ihailee ja kehuu Krasznahorkain romaaneja - sanoi viime perjantaina Ylen ykkösen kulttuurikeskustelussa: Krasznahorkain lukeminen ei ole huvia vaan kovaa työtä.

    Pitääkö kirjallisuuden lukeminen arvottaa stahanovilaisella työn sankaruudella? 

Jostakin syystä tuntuu olevan älykästä vaatia kaunokirjallisuutta, jonka lukeminen edellyttää työtä ja vaivaa. Ikään kuin ihmisen tulisi olla ”työssä” myös vapaa-aikanaan. Olla hyödyllinen tavallisuudestaan huolimatta ja kuitenkin tyytyä tavallisuutensa tähden osaansa.

    Kuvastavatko apokalyptisen pitkät proosavirkkeet ja kiemuraiset lauseet ihmisen ajattelua, tietoisuuden olemusta?

    Väitän että eivät.

    Kun ajattelen (joskus minäkin nimittäin ajattelen, ihan oikeasti, hemmetti) päässäni on pikemminkin rinnakkaisia lauseen puolikkaita, välähdyksiä, jotka eivät jatku vaan ponnahtavat mieleen yhtä aikaa, ja katoavat ponnahtaakseen esille uudestaan. Ajattelu ei ole proosaa vaan ikään kuin runon ohimeneviä säkeitä, niin kuin Georges Bataille yritti kai sanoa.

    Ihmisen tietoisuudella on kaksi dimensiota: sisäinen kokemus ja ulkomaailman havaitseminen. 

   Kai Kaila kuvasi ihmisen havaintomaailmaa teoksessa Hermoston ja käyttäytymisen biologiaa (Otava, 1985) näin: ”Itse asiassa ihmisen koko havaintomaailma on näköaistijärjestelmän dominoima, mutta myös ajattelumme rakentuu suurelta osin jonkinlaisen sisäisen näkömaailman varaan: tulevaisuus ja menneisyys, arvostukset, matemaattiset pohdinnat, musiikki ja monet muut asiat, joilla ei itsellään ole mitään avaruudellisia ulottuvuuksia synnyttävät kuvia - mielikuvia - tässä sisäisessä maailmassa.”

    Kun näin kuvattua havaintomaailmaa jalostetaan kieleksi, sanoiksi ja lauseiksi, syntyy runoja ja proosaa eikä kukaan, ei edes kaikkitietävä älymystö, pysty arvioimaan millaista proosan tulisi olla vaikuttaakseen lukijaan paljon tai vähän. Jokainen lukija, yksi ihminen tykönään, on ainut validi hermojärjestelmä joka tietää ja tuntee miltä juuri hänen lukemansa runo tai romaani tuntuu. Ja kaikkien tuntemukset tahoillaan ovat universaalisti yhtä arvokkaita – tai turhia jos halutaan ottaa kyynisempi asenne tavallisen ihmisen kokemuksiin. 

    Salaisuuksien salaisuus saattaa olla kömpelösti kirjoitettua hölynpölyä, niin kuin fiktiolla on usein tapana olla. Mutta pyrkimys etsiä tietoisuuden salaisuutta jännärin muodossa viehättää ja vetää mukaansa, vaikka salaisuus jäisikin löytymättä.

     

    

Kyösti Salovaara, 2025.

Jos pihlajanmarjat olivat ketusta happamia,
niin ovatko viihderomaanit älymystöstä
epäterveellisen makeita?

   

Historian mysteeri

[eilen, tänään, huomenna ja ...?]

Kyösti Salovaara, 2025.

Eutinin linna
Schleswig-Holsteinin osavaltiossa.

Kuolleitten sukupolvien perinteet painavat vuorenraskaina elävien aivoja.

- Karl Marx, 1852

Saksan käsissä on tällä hetkellä Euroopan kohtalon peräsin. Täysin sananmukaisesti Saksa on nyt Euroopan sydän. On aivan samantekevää, johtuvatko tämän sydämen maanosaamme vavahduttavat iskut uudesta elinvoimasta, kuten monet väittävät, vai äkillisestä kamferiruiskeesta. Euroopan sydän sykkii joka tapauksessa voimakkaasti. Peloittavan voimakkaasti.

- Olavi Paavolainen, 1936

Mikä totuus, pitää kysyä… Totuuden kaltaista absoluuttista suuretta on mahdoton todistaa historiantutkimuksessa saavutetuksi. Jos siihen kyettäisiin, tutkimus alalla olisi aikoja sitten päättynyt… Historia tarjoaa epävarman ponnistuspohjan, se on totta ja se tiedetään, mutta silti aina paremman ja tukevamman kuin pelkkä rajallinen nykyhetki ilman pitemmän aikavälin käsittävää mennen tarkastelua. Jokaista ratkaisua on jotenkin perusteltava - miten muutoin tehdä se kuin johonkin toistuvaan nojautumalla? Ainutkertainen ei tarkoitukseen kelpaa.

- Heikki Ylikangas, 2015

Historiaa toistaa itseään, mutta on myös ainutkertaista. Koska emme tiedä ”tositilanteessa” mikä on ainutkertaista ja mikä toistuvaa, historiaa ei voi sellaisenaan käyttää uusien päätöksien pohjana. Toistuvan historian manuaali puuttuu.

    Historia kuitenkin houkuttelee hyväksikäyttäjiä.

    Yleisradio haastatteli englantilaista historioitsijaa ja arvostettua Venäjä-tutkijaa professori Mark Galeottia Venäjän presidentin Putinin tavasta käyttää historiaa toimenpiteidensä perusteluna. Hannu Tikkalan tekemä haastattelu julkaistiin viime viikonloppuna.

    ”Galeotti on turhautunut putinilaiseen historiankirjoitukseen”, Tikkala kirjoitti. Putin ”kohtelee historiaa kuten buffet-tarjoilua. Hän valitsee asiat, joista hän pitää, ja sivuuttaa faktat, joista hän ei pidä.”

    ”Galeottin mukaan historialla ei voi perustella sitä, miten asioiden pitäisi olla nyt. Jos niin olisi, Saksin osavaltio voisi julistautua itsenäiseksi Saksasta. Samalla myös Italian eri alueet voisivat vaatia itsenäisyyttä, koska Italia yhdistettiin voimalla vasta 1870-luvulla.”

   Entisestä ei voi päätellä mitä tulevaisuudessa tapahtuu - niinkö?

Kuolleitten sukupolvien perinteet painavat vuorenraskaina elävien aivoja, kirjoitti Karl Marx. Tässäpä paradoksi: samaan jokeen ei voi astua kahta kertaa, mutta silti olemme saman joen ”vankeja” sukupolvesta toiseen.

    Kun historiaa tutkitaan, tutkitaan ihmisen käyttäytymistä.

    ”Ihmisen käyttäytymiseen, tekoihin ja päätöksiin on oletettava olevan konkreettinen syy, tehty päätös, kyettiinpä se ratkaisu lähdetiedoin osoittamaan tai ei”, sanoi Heikki Ylikangas teoksessaan Mitä historia on ja millaista sen tutkiminen. ”Mitään ei voi katsoa tapahtuneen ilman syytä, ilman inhimillistä päätöstä, oli päätös ja sen motiivi millainen tahansa, järjen tai tunteen sanelema.”

    Historialla ei voi yksikäsitteisesti perustella millaisia päätöksiä nyt pitäisi tehdä.

    Mutta voiko nykyhetkestä peruuttaa menneisyyteen ja todeta että se oli sellainen kuin oli eikä se, historia voinut muunlaista tehtyjen päätösten jälkeen ollakaan? Näin voidaan tehdä, jos Ylikangas on oikeassa.

Yksi keino ymmärtää historian hetkiä, on lukea mitä aikalaiset omasta ajastaan sanovat ja ovat sanoneet. Aikalainen ei ole jälkiviisas etukäteen.

    Olavi Paavolainen matkusti pohjoismaiseen kirjailijatapahtumaan Hitlerin Saksaan elokuussa 1936. Jo samana vuonna hän julkaisi matkakokemuksistaan ”rapsodian” Kolmannen valtakunnan vieraana.

    Paavolainen näki paljon ja osasi myös kuvata kiehtovasti näkemänsä, mutta näkikö hänkään tulevaisuutta?

    Paavolainen saapui Travemünden Pohjoismaiseen kirjailijataloon elokuun alussa 1936. Jo marraskuun 19. päivänä hän kirjoitti Kolmannen valtakunnan vieraana -teoksen alkusanoissa näin: ”Tulin usein Saksassa suomalaisia lehtiä lukiessani epätoivoiseksi. Minusta tuntui, että Suomessa ei yleensä oikein tajuttu, mitä maailmassa nykyisin tapahtuu. Lähestymme huimaavaa vauhtia Euroopan historian ehkä suurinta käännekohtaa. On kohtalokas virhe nyt ratkaista tapahtumia pikkujärkevällä viisaudella. Nyt on uskallettava ajatella apokalyptisesti.”

    Mutta uskalsiko Paavolainenkaan olla riittävän ”apokalyptinen”? Tai olisiko se ollut edes mahdollista?

Pohjoinen historia ja luonto ja sen taianomainen kokemus olivat tärkeässä osassa uuden Saksan ”ideaa”. Pohjoismaiset kirjailijat matkustivat (ennen kuin menivät Nürnbergin puoluepäiville) Travemündestä läheiseen Eutiniin, jonka sanottiin sijaitsevan Holsteinin Sveitsissä – ja sanotaan yhä tänään.

    Paavolainen kirjoitti, että siellä ”metsät ja varsinkin kymmenet järvet ovat pohjoissaksalaisten ylpeyden aihe. Tunnelma näiden hämärien ja juhlallisten pyökkimetsien ympäröimien uneksuvien järvien rannoilla on omalaatuisen romanttinen.”

    Tänään meistä tuntuu, että romantiikalla ei ollut mitään osuutta Hitlerin Saksan käyttäytymiseen, mutta olihan sillä, se oli osa ideologiaa.

   Paavolainen vietti kulttuurijuhlaa Eutinin linnassa kollegoidensa ja paikallisen kulttuuriseuran kanssa. Paavolainen kirjoitti, että Eutinin linna oli tyylikkäin ”lumottu linna” minkä hän oli koskaan nähnyt.

    Sen arkkitehtuuri oli kyllä tavanomaista, mutta sisältä se oli omalaatuisen tunnelmallinen. ”...tiiliskivistä rakennettu linna on arkkitehtoonisesti oikeastaan avuton ja kömpelö. Kai siksi se vaikuttaakin tyypilliseltä tarujen köyhtyneeltä linnalta...  Se on aivan kuin kuollut; hiljaisuus ja elottomuus kaareutuu sen ympärillä kuin holvi. Kaikkinaisen ruhtinaallisen loiston ja vilkkaan elämän puuttuminen korostaa vieläkin enemmän sen salamyhkäistä vaatimattomuutta.”

    Holsteinissa, Eutinissa Paavolainen kohtasi historian myyttisen ”saksalaisuuden”. Se oli tärkeä osa Kolmannen valtakunnan henkistä olemusta.

    Mutta, niin kuin Paavolainen totesi, se oli vain yksi osa: ”Ja kuitenkin ’saksalaisuus’ ei nyt ole enää mikään päämäärä sinänsä, vaan ainoastaan välikappale uusien vallanpitäjien käsissä. Eutin on sittenkin vain lumottu linna, jonka asukkailla on olemassaolon oikeus vain siksi, että he ovat vanhoja ja ’kulttuurisia’. Heitä tarvitaan niin kuin museoesineitä: olemaan kasvattavina esikuvina. Heidän Schirmherrinsä on yksinkertainen, hyväsydäminen ja karski sotilastyyppi, joka mielellään ja halukkaasti vetoaa kulttuuriin ja taiteeseen juhlapuheissa, mutta juhlan loputtua tottelee ajatuksettomasti jokaista korkeammalta tulevaa käskyä. Ja linnan ulkopuolella seisoo vartiossa nuori ruskeapuseroinen joukko…”

Kyösti Salovaara, 2025.

Linnan sisäpiha.

Ovatko kansakunnat niiden ”kulttuuristen” jokien vankeja joiden varrella ovat historiansa kohdanneet ja kokeneet?

    Ehkä näin on, kenties ei.

    Palataanpa nykyhetkestä 533 vuotta taaksepäin vuoden 1492 Espanjaan, jossa katolisten valtiaiden Isabellan ja Ferdinandin hallitessa muslimien noin 750-vuotinen valtakausi päättyi Iberian niemimaalla. Katolinen Espanja löi muslimit viimeisessä taistelussa Granadassa tammikuun alussa 1492.

    Juutalaisten yhteisö kukoisti Espanjassa maurien hallitessa suurta osaa Iberiaa. Mutta jo 1300-luvulla heitä vainottiin. Kastilian Isabellan ja Aragonian Ferdinandin mentyä naimisiin 1469, juutalaisille luvattiin kuninkaan tuki ja suojelu.

    Mutta heti kun maurit oli kukistettu, Isabella ja Ferdinand antoivat 1942 Alhambran julistuksen, josta seurasi juutalaisten karkotus Espanjasta. Vaihtoehtona oli kristinuskoon kääntyminen. Juutalaiset saivat vain muutaman kuukauden heinäkuun loppuun asti joko luopua juutalaisuudesta tai poistua maasta. He eivät saaneet viedä mukanaan omistamaansa kultaa eikä hopeaa.

    Tuohon aikaan Espanjan alueella asui noin 300 000 - 400 000 juutalaista. Näistä kenties 100 000 kääntyi kristityiksi ja 170 000 pakeni muualle, monet Portugaliin ja useimmat muualle Välimeren rannoille. (Luvut ovat epätarkkoja ja ristiriitaisia.)

    Portugaliin paenneet kohtasivat siellä uuden vainon. Julminta oli, että Portugalista vietiin laivoilla 2000 juutalaislasta (alle 10 vuotiaita) São Tomén saarelle Länsi-Afrikan rannikolla. Siellä heistä, äideistään väkivalloin irti revityistä, suurin osa kuoli. (Lähde: Jason Websterin teos Violencia, 2019, ja Wikipedia.) 

Miten tämä kertomus liittyy nykyhetkeen?

    Espanjan hallitus on pääministerinsä, sosialistipuolueen päämiehen Pedro Sánchezin johdolla esiintynyt Israelin kiivaana kriitikkona; myös Espanjan kuningas arvosteli YK:ssa  jyrkästi juutalaisten valtiota. Hamasin kaksi vuotta sitten toimeenpanemasta terroristi-iskusta kirjoitetaan laatulehti El Paísin artikkeleissa ja mielipidejutuissa enimmäkseen sivulauseita.

    Onko Espanjan Palestiina-myönteisyydellä jotakin tekemistä vuoden 1492 juutalaiskarkotuksien kanssa?

    Olisi rohkeaa väittää, että kysymys on samasta, historiallisesta antisemitismistä. Joten en väitä.

    Kun juutalaisten yhteisö kukoisti Espanjassa ennen vuotta 1492, heitä oli maan väkiluvusta noin 5 %. Tänään juutalaisia asuu Espanjassa noin 50 000 eli 0,1 % maan väestöstä. Tätä lukua voisi verrata Espanjassa asuviin marokkolaisiin, joita on noin 1 000 000.

    Historialla ei voi perustella miten asioiden tulisi olla nyt.

    Mutta voiko nykyhetkestä projisoida historian esille? Selittääkö nykyhetki menneisyyden?

Mitä Euroopalle tapahtuu?

    Ranskalainen yhteiskunta näyttää hajoavan puolueiden kyvyttömyyteen tinkiä omista ohjelmistaan. Jos kukaan ei tee kompromissia kenenkään kanssa, ei yhteiskunta voi olla toimintakykyinen. 

    Ja juuri Ranskan piti olla Euroopan uusi johtaja!

    ”Eurooppa on taloudellinen jättiläinen mutta maailmanpolitiikan höyhensarjalainen”, sanoi kosmologi Kari Enqvist viikonlopun kolumnissaan Ylellä.

    Enqvistin mielestä liittovaltio saattaisi ratkaista Euroopan ongelman, sen että eurosta, Schengen-alueesta ja vapaasta kaupasta huolimatta eurooppalaiset valtiot eivät tee riittävästi yhteistyötä. Enqvist jatkoi: ”Suomessa liittovaltiokehitystä toki kavahdetaan. Mutta ajatus Suomesta, joka ei olisi osa tulevaisuuden liittovaltiota, on absurdi. Se olisi yhtä mieletön kuin unelma Suomen valtiosta irtaantuneesta Kotkan kaupungista. Sellainen lilliputti olisi kuvainnollisesti vain kuraa kiinalaisten kengänpohjassa.”

    Jos liittovaltiokehitystä ei edistetä, käykö niin kuin Enqvist ennustaa. Euroopasta tulee maailman ulkomuseo, jossa historiaa esitellään, mutta jossa historiaa ei enää tehdä.

    Enqvist on tutkinut ammatikseen maailmankaikkeuden "historiaa", jossa ihmisellä ei vielä ollut mitään roolia. Universumin fyysinen tulevaisuus pystytään ennustamaan matemaattisesti. Mutta voiko maailmankaikkeuden historiasta ennustaa mitä ihmisille käy, mitä heidän tulisi tehdä?

    

Kyösti Salovaara, 2025.

"Linnan 17. sataluvun loppupuolella englantilaiseen
tyyliin suunniteltu puisto on tunnettu kauneudestaan.
Sen kuuluisin nähtävyys on mahtava ja viivasuora
lehmuskuja, Euroopan pisin."
(Paavolainen, 1936.)

Tietääkö humanisti

[mistä pulu pissii?]

Kyösti Salovaara, 2025.

Niin kauan kuin on ilmaisunvapautta, niin kauan on huumoria.

- Woody Allen

Teknokratia torjuu konfliktin, populismi kompromissin.

- Timo Miettinen

Mitä tehtävää puhujalla olisi, jos ajatus olisi selvä ilman sanoja.

- Aristoteles

Joka keitetyn paistaa, se makean maistaa.

- trad.

Lokakuu!

    Lokaa siellä, lokaa täällä.

    Päivät lyhenevät, yöt pitenevät. 

    Lokakuun himmeässä valossa vihreä muuttuu ruskeaksi. Sitten kaikki paljastuu, alastomat oksat ja puiden mustat rungot.

    Ei tämä runo ole, sittenkään.

Ihmisiä on vaikea olla luokittelematta. Julkisessa keskustelussa jokainen yksilö on edustavinaan ”jotakin” ryhmää eikä vain yhtä ihmistä monen joukossa. Leimaaminen leimaa journalismia. Pikkupolitikointia.

    Kun ihminen leimataan – vaikkapa populistiksi, teknokraatiksi, humanistiksi, arvoliberaaliksi, feministiksi, sovinistiksi, rasistiksi, konservatiiviksi – hänet otetaan pois ja kuori jätetään näytille, ikään kuin torille jalkapuuhun.

    Ihmisen leimaaminen ei ota huomioon, että sisäisesti ihmisyksilöt saattavat olla kaikkia eikä vaan yhtä. Yksilö saattaa olla yhtäällä teknokraatti (toimessaan) ja toisaalla arvoliberaali (istuessaan saunan lauteilla) ja täysi paska illan myöhäisinä tunteina korttelikapakassa.

    Aristoteles kirjoitti, että tragediassa ei ole tarkoitus kuvata niinkään ihmistä kuin toimintaa: ”päämäärämme on tehdä jotakin, ei olla jonkinlaista.” 

    Voisiko tätä ohjetta käyttää journalismissa? Kirjoitetaan siitä mitä tapahtuu eikä loputtomasti vatvota sitä millaisia ihmiset ovat kotioloissaan. Mission impossible?

    Mutta jos noin kuitenkin tekisi, jos uskoisi Aristoteleetä, myöntäisikö implisiittisesti että yhteiskunnallinen elämä on tragediaa eikä niinkään komediaa?

Kun menee vaikeaksi, ei helposti pääse muualle.

    Akatemiatutkija Timo Miettinen pohti Helsingin Sanomissa demokratian hiipumista esseessään Teknokratia ja populismi ovat epäluottamuksen kaksi varjokuvaa  (HS. 21.9.2025). Miettisen idea, väite, kuului, että yksilöllisyyttään korostavat ihmiset eivät enää suostu neuvottelemaan toistensa kanssa, eivät suostu etsimään kompromisseja. Ei luoteta demokraattiseen päätöksentekoon.

    Miettinen oli varmasti oikeassa, mutta myös vähän väärässä luokitellessaan ihmiset sen mukaan millaisessa roolissa he ovat ja toimivat. Hän ei ottanut huomioon politiikan (johon demokraattinen päätöksenteko lopulta perustuu) perusluonteista populismia. Poliittisen liikkeen on aina yksinkertaistettava todellisuutta voittaakseen kansalaisia puolelleen. Sellainen puolue ei voi menestyä, joka tunnustaa kuinka monimutkaista päätöksenteko on, kuinka mahdotonta on toteuttaa kaikille sopivia arvopäämääriä loukkaamatta jonkin yksilön, joidenkin ryhmien arvosfäärejä.

    Miettinen myös väitti, ikään kuin luokitteluun sisäänrakennettuna, että teknokraatit tyytyvät vain pyörittämään heille annettua koneistoa. Ikään kuin teknokraateilla ei olisi omia arvoja ja arvopäämääriä.

    Ekonomisti John Kenneth Galbraith toi 1960-luvulla julkiseen keskusteluun idean teknokratiasta, joka pyörittää suuryrityksiä omistajien tahdosta välittämättä. Valta yrityksissä oli ikään kuin siirtynyt yrityksen omistajilta palkatuille johtajille ja näitä avustaville suunnittelijoille ja konttoriväelle.

    Näin kaiketi tapahtui, mutta myös teknokratialla oli idea siitä miten yritys menestyy ja miksi sen pitäisi menestyä.

   Jos Miettinen väittää, että esimerkiksi nykyinen hallitus toimii teknokratian tavoin, hän on väärässä. Galbraithin ideaa soveltaen teknokratia politiikassa tarkoittaisi, että virkamiehet ovat kaapanneet päätöksenteon itselleen ja poliitikot ja kansa katselevat tumput suorana mitä virkamiehet päättävät. Vaikka VM:n virkamiehillä onkin paljon sanottavaa, niin eikö Orpon ja Purran hallitusta moitita pikemminkin siitä, että se toteuttaa liiankin uskollisesti puolueiden ohjelmia seurauksista välittämättä.

    No, koska en tiedä mitä kokoomuksen tai perussuomalaisten ohjelmissa sanotaan ja halutaan, en ryhdy pohtimaan mitä ohjelmaa hallitus toimittaa.

Kyösti Salovaara, 2025.

Kuuntelin hetken viime perjantaina kulttuuriväen keskustelua Ylen ykköseltä. Paikalla oli kolme humanistia.

    Yksi heistä otti esille tositapauksen, jonka mukaan muuan suomalainen henkilö on "päätyönään" opiskellut yliopistossa 50 vuotta ja suorittanut jotain 4500 opintopistettä.

    Koska pelkästään opintopisteiden ”kustannuksia” laskettaessa saadaan tulos, että kyseinen henkilö on aiheuttanut valtiolle (yliopistolle) 750 000 – 1 000 000 euron rahanmenon, keskustelija kysyi onko tässä mitään järkeä. Voiko joku ”huvikseen”, ilman tarkoitusta käyttää saamaansa oppia hyödyksi työelämässä tai yritysmaailmassa, aiheuttaa yhteiskunnalle tuommoisia kustannuksia.

    Keskusteluun osallistuva professori Laura Kolbe sanoi, ettei siinä ole mitään väärää. Snellmanilaisena humanistina Kolbe hyväksyy loputtoman, turhankin opiskelun. Hän korosti keskustelussa humanistin ideaa: rahalla ei ole väliä kun ihminen kehittää yleissivistystään. 

    Onko humanisti – leimakirvestä käyttääkseni – ihminen joka ei tiedä mistä eurot tulevat? Ihminen joka ei tiedä, että maailmassa ei ole ilmaisia lounaita? Joka luulee, että kirjasto, sairaala, valtatiet ja kiskot ja poliisilaitos ovat ilmaisia? Joka väittää, että valtio voi loputtomasti lainata ulkomailta rahaa, jota ei tarvitse koskaan maksaa takaisin?

    Niin että olisiko järkevää muuttaa alussa lainaamani Timo Miettisen ajatus tällaiseksi: ”Teknokratia torjuu konfliktin, humanisti kompromissin.” Vai olisiko tämä vielä parempi: ”Teknokratia torjuu konfliktin, arvoliberaali kompromissin.” 

    Niinkin voisi virkkeen muotoilla, että optimisti torjuu konfliktin ja pessimisti kompromissin, mutta tässä on se vaikeus etten tiedä kumpaan virkkeen osaan optimisti/pessimisti tulee sijoittaa.

Lokakuu.

    Kohinaa siellä, tutinaa täällä.

    Kun ranskalaiset ryntäävät kadulle vastustaakseen kaikkea ja halveksiessaan demokratiaa (kuten Miettinen kirjoitti), niin mitä suomalaiset tekevät demokratiaa epäillessään?

    He panevat rahansa säästöön ja kieltäytyvät kuluttamasta!

    Suomen kansantaloudesta yli puolet syntyy yksityisestä kulutuksesta.

    Toiset ovat ihastuksissaan kehuneet suomalaisten rationaalisuutta. On järkevää pistää rahaa säästöön. Toiset ovat hihkuneet, että hyvä kun kulutus vähenee.

    Jälkimmäiset eivät ota huomioon mitä downsizing yhteiskunnallisesti tarkoittaa. Jos puolet kansantaloudesta kuihtuu, se tarkoittaa että myös hyvinvointivaltion toimintoja pitää ajaa alas.

    Tässä on hirmuisen tragedian ainekset.

    Paavo Rautio kirjoitti osuvasti Hesarin toisessa pääkirjoituksessa eilen keskiviikkona, että ”suomalaiset säästävät itsensä työttömiksi”: ”Kuluttaa ei uskalleta, koska työsuhde voi katketa. Mutta mitä vähemmän kuluttajat kuluttavat, sitä todennäköisemmin työsuhde katkeaa.”

    Se mikä saattaa yksilön kannalta näyttää rationaaliselta, se on yhteiskunnan kannalta irrationaalista.

    Niinpä tässä toistuu antiikin tragedia: välttääkseen huonot ajat, suomalainen ryhtyy säästämään, ja niin tehdessään hän muiden säästävien kanssa aiheuttaa lisää työttömyyttä ja lisää leikkauksia hyvinvointivaltion palveluihin.

    Korkealentoisesti Aristoteleen siivillä liitäen: ”Peripetea merkitsee, kuten sanottu, toiminnan suunnan kääntymistä vastakkaiseksi, ja sen on, toistan vielä, tapahduttava joko todennäköisyyteen tai välttämättömyyteen perustuen. Siten sanansaattaja Oidipuksessa tulee paikalle ilahduttaakseen Oidipusta ja vapauttaakseen hänet äidin aiheuttamasta pelosta, mutta saa aikaan päinvastaisen vaikutuksen selvittäessään Oidipuksen henkilöllisyyden.” (Aristoteles: Runousoppi. Suom. Pentti Saarikoski. Otava 1967, 1977.)

 

  

Kyösti Salovaara, 2025.