[tuottavuuden paino]
Kyösti Salovaara, 2024. |
Vapauden valtakunta alkaa todellisuudessa vasta siellä missä puutteen ja ulkonaisen tarkoituksenmukaisuuden sanelema työtoiminta lakkaa… Kuten alkuihmisen täytyy taistella luontoa vastaan tyydyttääkseen tarpeensa, säilyttääkseen ja uusintaakseen elämänsä, niin sivistysihmisenkin täytyy taistella kaikissa yhteiskuntamuodoissa ja kaikkien mahdollisten tuotantotapojen vallitessa. Ihmisen kehittyessä tämä luonnollisen välttämättömyyden valtakunta laajenee, koska hänen tarpeensakin laajenevat; mutta samalla laajenevat myös tuotantovoimat, jotka palvelevat niiden tyydyttämistä.
- Karl Marx: Pääoma.
Ihmisen yhteiskuntaa voi tarkastella ylhäältä alaspäin, kansantalouksien kokonaisvirtauksista pieniin puroihin ja niiden sorapohjakivikoihin päätyen. Toisaalta voi lähteä yksilön arkipäivästä ja piirtää suhteiden verkostoista sitä monimutkaisemmaksi muuttuvaa kuvaa mitä lähemmäksi kokonaisvirtausta lähestytään.
Kaikki muuttuu. Samaan virtaan ei voi astua kahta kertaa, mietiskeli filosofi virtaa katsoessaan.
Vaikka tajuamme tuon, tietämällä tai pelkästään vaistoamalla, jatkuvaa muutosta on vaikea hyväksyä, mutta sekin tuottaa päänvaivaa, että jotkut asiat ja ilmiöt eivät näytä muuttuvan lainkaan.
Kun yleistää, kuvan tarkkuus kärsii. Silti loitolta havaitsee sellaista mihin likinäkö ei pysty.
Jos yleistän hurjasti, niin väitän että nykyisessä yhteiskuntakeskustelussa vallitsee ajatusharha takautuvan paluun mahdollisuudesta, siitä että samaan virtaan voi todellakin astua; että kunhan alkuteollisen ajan elämänmuodot ennallistetaan, nykyinen hyvinvointi jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Miksi kissaa ei nosteta pöydälle? Vai onko se jo siinä koiraksi pukeutuneena? Häntää heiluttaen?
Olen lukenut Risto Murron teosta Miksi Suomi pysähtyi? (Otava, 2024.) Muutaman ensimmäisen luvun jälkeen kiittelen mielessäni, melkein ääneen yksin puhuen, työeläkevakuutusyhtiö Varman toimitusjohtajan ja kauppatieteiden tohtorin selkeää kirjaa Suomen talouden seisahtamisesta ja seisahtamisen ongelmista. Murto on Mika Malirannan ja Aki Kangasharjun tavoin ekonomisti, joka luottaa esityksessään järkeen ja faktoihin eikä syöksy pinnalliseen keskusteluun tunne edellä. No, Kangasharju kärjistää toisinaan taloustieteellisiä havaintojaan aika lailla, melkein politiikkaan livahtaen.
Murto rakentaa harkitusti ja viileän analyyttisesti kuvaa suomalaisen talouden ongelmista. Pienessä maassa on pienen maan ongelmat, mutta yksilön kannalta ne ovat yhtä suuria kuin suuren maan kansalaisella.
Pysähtyikö Suomi siksi, että tuottavuuden kasvu pysähtyi? Suomen kansantalous ei ole kasvanut 17 vuoteen lainkaan. Vaatimukset paremmasta eivät ole vähentyneet, vaikka elintason parantamiseen ei ole aineellisia edellytyksiä.
Kaiken keskiössä on tuottavuus. ”Tuottavuuden kasvu on elintasomme pitkäaikaisen nousun perusta”, Murto kirjoittaa teoksensa alussa. ”Ilman toteutunutta tuottavuuden kasvua söisimme huonommin, eläisimme lyhyemmän ajan ja työmme olisi fyysisesti huomattavasti raskaampaa. Elämämme olisi aiempaa köyhempää ja vaativampaa.”
Itse asiassa Murto sanoo vuonna 2024 saman asian eri sanoilla kuin mitä Karl Marx sanoi 1800-luvulla teoksessaan Pääoma.
Mitä tuottavuus sitten tarkoittaa? Sitäkö että tehdään työtunteja enemmän ja käytetään luonnonvaroja runsaammin omaksi hyödyksemme?
Ei, ei se sitä tarkoita.
Murto kirjoittaa, että kansantalouden kasvu riippuu pitkällä aikavälillä työvoimasta, investoinneista ja teknologisesta kehityksestä. Nämä yhdistyvät tuottavuudessa: ”Tuottavuus nousee, kun saamme tehdyillä työtunneilla enemmän tuotantoa aikaiseksi. Taloustieteessä tätä kutsutaan työn tuottavuudeksi.”
Vähemmällä enemmän – siinä yksi tuottavuuden määritelmä!
Teknologia näyttää olevan mukana kaikissa tuottavuuskehityksen vaiheissa. Puhutaan kolmesta tai viidestä teollisesta vallankumouksesta. Yleensä tuottavuusloikka otettiin, kun jotakin uutta teknologista ”keksintöä” pystyttiin soveltamaan moneen erilaiseen asiaan, moneen erilaiseen teolliseen tuotantoon. Höyrykoneella pumpattiin vettä kaivoksista, ajettiin junalla mantereiden halki, kuljetettiin tavaroita merien ylitse jne. Kun sähkö ”keksittiin”, sitä pystyttiin käyttämään melkein mihin tahansa tavaroita ja palveluja tuottavaan toimintaan. Eikä sähkön vallankumous ole vieläkään lopussa. Metsässä kasvavan puun hyväksikäyttö mullisti suomalaisen yhteiskunnan – samalla kun paperi ja kirjapainotaito mahdollistivat tiedon vallankumouksen, joka sitten myöhemmin tietokoneiden myötä muuttui digitaalisuuden vallankumoukseen – ja jälleen uutta keksintöä, tietokoneita, ohjelmistoja, informaation taltioimista ja välittämistä pystyttiin hyödyntämään melkein kaikessa teollisessa toiminnassa. Eikä tämäkään kumous ole vielä kypsynyt täydeksi.
Tuhosiko metsäteollisuuden vallankumous Suomen metsät?
”Sahateollisuuden ansiosta pelättyä metsien tuhoamista ei tapahtunut”, Murto sanoo. ”Itse asiassa tapahtui juuri päinvastoin, kun metsälle tuli korkeampi taloudellinen arvo. Lisäksi peltoviljelyn yleistyminen vähensi kaskeamista, joka kulutti metsiä erityisen paljon.”
Kyösti Salovaara, 2024. |
Syyn ja seurauksen erottaminen toisistaan on vaikeaa, joskus mahdotonta. Monimutkaisissa verkostoissa kaikki asiat heiluttavat toisiaan.
Kun Murto tarkastelee tuottavuuden kasvun historiaa, hän yllättää lukijan aloittamalla siitä mitä on tapahtunut arkipäivässä jokaisen kotona.
Murto lainaa amerikkalaista taloustieteilijää Robert J. Gordonia, jonka laskelmien mukaan pohjoiscarolinalainen kotiäiti joutui vuonna 1885 kantamaan vuodessa 35 000 kg vettä sisälle kotiin. Jätevesiä piti kantaa ulos. Ja polttopuita sisään.
Tämän päivän kodissa vesi tulee ja menee itsekseen, samoin lämpö. Tuottavuuden kasvu on hämmentävä. Se on absoluuttisesti parantanut ensi sijassa naisen asemaa, samoin kuin kun pölynimurit, pesukoneet, jääkaapit ja monet kodinkoneet ylisummaan. Murto huomauttaa että itse asiassa viime vuosina ei kodissa enää olekaan tapahtunut sen enempää tuottavuuden kasvua – ellei siivousroboteista sitten tule sellaista.
Filosofinen kysymys sitten taitaa olla, että kuinka paljon naisen asema parani kun hän siirtyi kotitöistä teollisuuden ja kaupan työntekijäksi miesten rinnalle.
Suomessa kaikki edellä sanottu tapahtui muuta Eurooppaa ja USA:ta paljon myöhemmin. Vuonna 1960 Suomessa vain puolella talouksista oli juokseva vesi! Joka toinen kantoi vetensä kaivosta!
Suomalaisessa kodissa tuottavuusloikka tapahtuikin vasta 1960- ja 1970-luvuilla. Mielenkiintoista on, että meillä koettiin suurin tuottavuuden kasvu myös koko kansantaloudessa noina vuosina – siis verrattuna aikaan ennen noita vuosikymmeniä ja jälkeen noiden vuosikymmenten.
Miksi tuottavuus Suomessa kasvoi pikkuhiljaa mutta kuitenkin jatkuvasti 2000-luvun alkuvuosiin ja pysähtyi sitten kuin seinään? Tämä on kummallista myös siksi, että nimenomaan 2010-luvulla digitaalisuus tunkeutui kaikkialle, sekä talouteen, palveluihin, teollisuuteen että vapaa-ajan viettoon. Eikö tämän tietovallankumouksen olisi pitänyt nostaa kansantalous kokonaan uudenlaiseen vaiheeseen eikä pysäyttää kehitystä? Vai onko tietokoneilla vain siirretty hallinnollisia tehtäviä toisilta tekijöiltä toisille itse tuottavuutta (tehtävien vähentämistä kaikkiaan tai toteuttamista lyhyemmässä ajassa) parantamatta?
Meillä suomalaisilla taitaa olla epärealistisen ruusuinen kuva kansantaloutemme historiasta ja omasta erinomaisuudestamme.
Risto Murto toteaa, ettei teollinen vallankumous olisi koskaan voinut alkaa Suomesta eikä Pohjolasta, koska täällä kaikki elämän ja yrittämisen muodot olivat niin kovilla säännöillä kahlittuja. Vallankumous alkoi Englannista, koska siellä oli eniten vapauksia yrittää ja kokeilla erilaisia ideoita ja keksintöjä.
Säännöstelyn ja sääntöjen maana Suomi on jatkanut muita pohjoismaita pidempään. 1970-luvulla Suomi oli valtiokapitalistinen talous, josta ulkomainen pääoma puuttui lähes tykkänään. Silloin yksilötkin pakotettiin säästämään teollisuuden hyväksi.
Tästä voinkin hypätä nykyhetkeen. Kun Mario Draghi - ekonomisti, pankinjohtaja ja Italian entinen pääministeri – vieraili alkusyksystä Suomessa ja puhui Euroopan puuttuvasta kilpailukyvystä, hän toisti yhä uudestaan, että Euroopassa vallitsee juhlapuheista huolimatta valtava fragmentoituminen. Se koskee yhtä lailla teollisuutta kuin tutkimusta. Erilaiset ja monentasoiset säännöt estävät yritysten skaalautumisen rajojen yli. Eivätkä investoijat sijoita rahojaan yrityksiin, jotka eivät pysty kasvamaan. Siksi rahaa menee Yhdysvaltoihin. Draghi sanoi, että myös tutkimuslaitokset ja yliopistot ovat erillisiä saarekkeita sekä valtioiden sisällä että koko EU:n mitassa. Kun aito synergia puuttuu, ei keksintöjäkään synny.
Suomessa on ollut tapana moittia esimerkiksi Japania (aikaisemmin), Kiinaa ja Koreaa (nykyisin) siitä, että ne kopioivat muualla tehtyä ja pystyvät sitten skaalaamaan kopioimansa halvoiksi tuotteiksi. Murto sanoo kirjassaan, että ”Suomen teollisuus oli ilmeisen hyvä kopioimaan.” Hyvin harva teollinen keksintö on peräisin Suomesta. ”Käytännössä Suomen teollistumisen historia on teknologian siirron historiaa.”
Risto Murto kirjoittaa tuottavuudesta, teknologiasta, koulutuksesta ja pääomista harkitun viileästi mutta kuitenkin elävästi ja konkreettisesti, usein oman elämänsä kokemuksia mukaan sovittaen.
En vielä ole niin pitkällä, että osaisin sanoa mitä kaikkea kirjassa esitetään ja ehdotetaan. Olen viime aikoina hieman vierastanut, että palvelut (aineeton teollisuus) erotetaan varsinaisesta tavara- ja elintarviketuotannosta niin jyrkästi. Tuntuu että myös Murto tekee niin. Väitän maallikkona, että suurin osa ns. palveluista on osa tavaratuotantoa, sillä se liittyy tuotteiden ylläpitoon ja jakeluun. Niinpä esimerkiksi suomalainen hissifirma saa suuren osan tuloistaan palveluista, mutta nuo palvelut tarkoittavat hissien kunnossapitoa eikä niitä olisi olemassa ilman aineellisia hissejä.
Toinen asia mietittäväksi on mitä raaka-aineen entistä parempi hyödyntäminen tarkoittaa: eikö sekin ole tuottavuuden kasvua? Tähän kaiketi kuuluu myös kiertotalous.
Olin vuonna 1970 Kotkassa kesätöissä Enso-Gutzeitilla. Siellä autoin keräämään tietoja (sahauksen lopputuloksista) siitä miten tukkipuu kannattaa sahat lankuiksi ja laudoiksi niin että rungosta saadaan mahdollisimman suuri taloudellinen hyöty. Tietoja kerättiin ilmeisesti Ruotsissa kehitetyn puunrungon sahaamista optimoivan tietokonemallin testaamiseksi.
Seuraavan kesänä olin ”ohjelmoijana” saman firman atk-osastolla Kotkan paperitehtaan yläkerrassa. Teimme Fortran-kielellä selluloosakeittämön ohjausjärjestelmää. Järjestelmää pyöritettiin huoneenkokoisella prosessitietokoneella. Fyysisiltä mitoiltaan valtavassa tietokoneessa oli keskusmuistia 64 000 tavua; siitä käyttöjärjestelmä tarvitsi 32 000 tavua joten ohjelmille jäi toiset 32 000 tavua. Sillä piti pärjätä.
Kirjoitan tätä pakinaa hieman kirjaa kookkaammalla läppärillä, jonka keskusmuisti on 8 gigatavua eli 8 000 000 000 tavua. Käytössäni on siis kaikkiaan tilaa tekstinkäsittely- ja selausohjelmille (käyttöjärjestelmä mukaan lukien) ja muokattavaksi ottamilleni valokuville 125 000 kertaa enemmän kuin oli valtavaa selluloosakeittämöä ohjaavilla ohjelmilla huoneen kokoisessa IBM 1800 tietokoneessa vuonna 1971!
Tämäkin ”aineen” (mikropiirien, puolijohteiden, transistorien) suurempi hyödyntäminen pienemmässä fyysisessä tilassa on käsittääkseni merkittävä osa tuottavuuden kasvua, mutta ei työn vaan aineen määrässä.
Otava, 2024. 154 sivua. Kansi: Timo Numminen. |