[Baleaareilla]
![]() |
Kyösti Salovaara, 1985. Palma de Mallorcan keskusta ja La Seu katedraali tavaratalon ikkunasta kuvattuna. |
Aurinkoinen loma Baleaareilla päättyi. Espanjalainen lentokone laskeutui suomalaiseen räntäsateeseen. Kotimaassa kaikki oli ennallaan, kuin ennen. Suomalainen masennus oli ennallaan.
- Kyösti Salovaara Suomen Sosialidemokraatissa 5.4.1985.
Talvi
tuo jääpenkkapankkiiri, lumivuorineuvos
konservatiiveista jäykin
paukutti päähämme pakkasen patukalla:
kestäkää suomalaiset
kestäkää
kevät tulee!
Ja tulihan se
Mallorcalta talven karusta
leivot ja liverrykset hatussaan
ja jallitti meitä taas kerran.
- Arvo Turtiainen runossaan Suomalainen kevätjenkka, 1968.
Matkustaminen ei ole huvia. Näkisin siinä pikemminkin askeesin. Ihminen matkustaa sivistyäkseen, mikäli sivistyksellä tarkoitetaan salaisimman aistimme, ikuisuuden aistin harjoittamista.
- Albert Camus Baleaareilla vuonna 1935.
Neljäkymmentä vuotta sitten maaliskuussa 1985 matkustin ensimmäisen kerran Espanjaan. Olin 38-vuotias.
Miksi vasta tuolloin?
Isäni Osmo täytti 60 vuotta syksyllä 1974. Hän oli varannut koko ”perheelle” Mallorcan matkan, minulle tai veljelleni siitä kertomatta. Vanhempani olivat tehneet 60-luvun lopulta lomamatkoja Palmaan, Mallorcan ja Baleaarien pääkaupunkiin ja ihastuneet kaupunkiin ja saareen, Francon diktatuurista huolimatta.
Mutta heinäkuussa 1974 isäni sai massiivisen sydäninfarktin. Hän itki lääkärin kertoessa ettei hän voi jatkaa työtään Eteenpäin-lehdessä.
Mallorcan matka peruuntui tuolloin. Synttärit vietettiin Valkealan motellissa. Mutta isäni eli infarktin jälkeen vielä 17 vuotta. Mallorca oli siitä pitäen vanhemmilleni tyyssijana melkein joka talvi, kolme tai kuusi kuukautta kerrallaan. Mallorca ja espanjalainen miljöö kantoivat isän elämää pidemmälle kuin lääkärit uskalsivat ennustaa.
Mutta miksi me vaimoni kanssa matkustimme Mallorcalle vasta 1985?
Minä muutin mieleni - niin on tapana sanoa.
Maaliskuussa 1985 meitä oli kolme: minä, vaimoni ja 11 kuukauden ikäinen poikamme Jaakko. Minulta meni 38 vuotta päästä Espanjaan, Jaakolta 11 kuukautta.
Niin maailma muuttuu.
Niin mieli muuttuu.
Kenties - ja tämä on arvailua – uusvasemmistolaisena nuorena miehenä Francon Espanja ei minua kiinnostanut. Selitys saattaa olla jälkiviisautta, tekosyy. Ehkä pelkäsin lähteä Suomesta muualle. Oli helpompi viettää lomia Kymijoen rannalla kuin Välimerellä.
Vuonna 1983 kävin Nizzassa. Ihastuin kaupunkiin. Se avasi sieluni Välimeren kulttuuriin. Nizza ja Riviera tietysti hehkuivat valtavaa kulttuurista spektaakkelia ja melodraamaa, jonka sisään luin itseni amerikkalaisten ja englantilaisten kirjailijoiden vällityksellä. Nizzassa kävimme toisen kerran syyskuussa 1984 kun vietimme siellä isäni 70-vuotispäivää. Jaakko oli ensimmäisellä Nizzan-matkallaan tasan viiden kuukauden ikäinen. Minä olin jo 37-vuotias.
Niin maailma muuttuu.
Entä ”minä”?
![]() |
Osmo Salovaara, 1985. Plaza Mayor Palmassa. Café solo ja lasissa Veteranoa, espanjalaista brandyä. |
![]() |
Kyösti Salovaara, 1985. El Terrenosta pääsi keskustaan Paseo Maritimoa myöten. |
On sanottu että Palma de Mallorca on yhdistelmä Nizzaa ja Napolia. Kenties on, vaikka Napolissa en ole koskaan käynyt enkä tiedä miltä Napoli tuntuu.
Mutta 1983-1984 Nizzan-matkat avasivat mieleni portit Välimerelle.
Minä muutin mieleni!
Onko se pätevä ilmaisu? Riittääkö selitykseksi?
Hieno englantilainen kirjailija Julian Barnes on vastikään julkaissut esseekokoelman Changing My Mind, josta The Guardian julkaisi otteen muutama viikko sitten.
Barnes lainaa merkittävää taloustieteilijää John Maynard Keynesiä, joka sanoi: ”Kun faktat muuttuvat, minä muutan mieleni.”
Kuka tai mikä on se ”minä” joka muuttaa mieltään? Missä se "minä" sijaitsee?
Aivan toisenlaisen tokaisun Barnes sieppaa ranskalaiselta dadaistilta Francis Picabialta: ”Päämme on pyöreä joten ajatuksemme voivat muuttaa suuntaansa.”
Barnesin johtopäätös on, ettei ole ”minää” joka muuttaa mieltään, vaan päinvastoin on epämääräisen monimutkainen mielemme, joka muuttaa meitä kun tilanteet ja kokemukset kohdataan. Mielemme luo minut, minä en luo mieltäni.
Barnesin johtopäätös on helpottavan avara. Se sallii ”minun” olla montaa mieltä yhtä aikaa, koska mielessäni on joka tapauksessa monenlaista yhtä aikaa. Ja sitä paitsi: pyöreään päähään sopii kaikenlaista!
Kevään 1985 jälkeen vietimme kuuden vuoden aikana talvilomat Mallorcalla. Sen jälkeen, isäni kuoltua 1991, kävimme vielä joitakin kertoja siellä, mutta 2000-luvulla olen matkustanut Espanjassa muualle, ikään kuin Mallorcan herkkiä tunteita paetakseni.
Suomalaisten matkanjärjestäjien hotellit sijaitsivat pääosin Palman kaupungin lounaisreunassa El Terrenon kaupunginosassa, Bellverin linnan alapuolelle. 1970- ja 1980-luvuilla Aurinkomatkat järjesti talveksi ns. pitkiä matkoja Palmaan. Kun kesäkausi loppui syksyllä, lentokoneiden ei tarvinnut lentää tyhjänä hakemaan lomansa päättäviä matkailijoita viedessään talvituristit Palmaan. Näin ”eläkeläiset” pääsivät halvalla kolmeksi tai kuudeksi kuukaudeksi Mallorcalle. Joulun aikaan oli lyhyt sesonki ja sitten keväällä eläkeläiset tuotiin takaisin Suomeen kun kesäkauden ensimmäiset turistit lensivät saarelle.
Muut matkatoimistot toki lensivät ympäri vuoden saarelle, joten mekin pääsimme sinne kolme viikon lomille Hassen siivillä ja Spiesin matkoilla.
Eläkeläisille kehkeytyi Bosquessa tiivis porukka, joka vuosien mittaan tutustui toisiinsa ja Mallorcan elämään. Isäni ja äitini ”porukassa” oli mm. konttoripäällikkö Tampereelta, kauppias Kokkolasta, eversti evp Haminasta ja lasitaiteilija Iittalasta. Kerrottiin että hän oli ilman omaa syyttään jäänyt tunnetuimpien Iittalan lasitaiteilijoiden varjoon.
El Terrenossa asuimme usein Joan Miró -kadun varrella. Eläkeläisten hotelli Bosque sijaitsi lähellä Carrer Camilo José Celan varrella. Katujen nimet muutettiin tuollaisiksi Francon kuoltua. Sekä nobelkirjailija Camilo José Cela että modernistimaalari Joan Miró olivat muuttaneet Mallorcalle 1950-luvulla eräänlaisen sisäiseen maanpakoon Francon diktatuuria. Mallorcalla ilmapiiri oli vapaampi kuin mantereella.
Kun ajoimme bussilla Palmasta Sollerin-kaupunkiin, reitti kulki Valdemossan kylän kautta luoteisrannikolle ja sitten jylhää rannikkoa pitkin Deiàn rantakylän läpi Solleriin, mistä 1913 rakennetulla raitsikalla pääsi kaupungin satamaan appelsiini- ja mantelipuulehtojen vieritse.
Niin kuin tiedetään Frédéric Chopin vietti kurjan, sateisen ja kylmän talven Valdemossassa rakastettunsa Amantine-Lucile-Aurore Dupinin eli Georde Sandin kanssa. Mutta samaan aikaan myös englantilainen runoilija ja kirjailija Robert Graves asui rakastettunsa Laura Ridingin kanssa Deiàssa. Graves oli tuttu meilläkin telkkarissa näytetyn Minä, Claudius - sarjan ansiosta, vaikka muuten en Gravesista juuri mitään tiennyt. Graves kuoli Deiàssa saman vuoden joulukuussa kun ensimmäisen kerran maaliskuussa ajoin hänen kotikylänsä ohi.
Muutamaa vuotta myöhemmin ostin Martin Seymour-Smithin teoksen Robert Graves: His Life and Works. Kun selailen sitä nyt, huomaan etten ole kirjaa koskaan lukenut läpi alusta loppuun. Minulle Graves merkitsi Mallorcan henkeä, ei hänen teoksiaan.
![]() |
Kyösti Salovaara, 1985. Sollerin raitsikka. Vaunu nro 5 lienee valmistettu vuonna 1913. |
![]() |
Kyösti Salovaara, 1985. Meri ja Osmo Salovaara Genovan kylän rinteillä, taustalla Palman kaupunki. Genovassa käytiin syömässä pitkään haudutettua lammasta. |
Mielikuvia, muistikuvia, hämäriä ajatuksia, kadonneita tuntemuksia, matkojen pölyä, pelkoa uusista paikoista, uteliaisuutta ja ties mitä – sitähän elämä on.
Ranskalainen kirjailija ja filosofi Albert Camus (1913-1960) oli kosmopoliitti, joka tarkkavaistoisesti pohti myös matkustamista, saapumista outoihin paikkoihin, pelkoa ja rakkautta. Camusin äidin suku oli kotoisin Baleaareilta. Vuonna 1936 Camus muisteli edellisen kesän matkaa Baleaareille:
”Matkustamisen arvo perustuu pelkoon. Sillä jonakin hetkenä, kun olemme niin kaukana maastamme, kielestämme (ranskalainen sanomalehti on äkkiä äärettömän kallisarvoinen. Ja nuo iltahetket kahviloissa, kun yrittää kyynärpäällään koskettaa muita ihmisiä), meidät valtaa epämääräinen pelko ja vaistomainen halu palata vanhojen tapojen turvaan. Siinä on matkan ilmeisin hyöty. Sinä hetkenä olemme kuumeessa, mutta olemme pehmeät ja huokoiset. Pieninkin töytäisy järkyttää meitä olentomme perustuksia myöten. Jos kohtaamme valotulvan, tunnemme äkkiä ikuisuuden läsnäolon. Siksi ei pidä sanoa, että ihminen matkustaa huvikseen. Matkustaminen ei ole huvia. Näkisin siinä pikemminkin askeesin. Ihminen matkustaa sivistyäkseen, mikäli sivistyksellä tarkoitetaan salaisimman aistimme, ikuisuuden aistin harjoittamista. Huvi loitontaa meidät omasta itsestämme, niin kuin Pascalin ’divertissement’ viihdytys. Matka, joka on ikään kuin suurempi ja vakavampi tiede, tuo meidät takaisin itseemme.” (Camus: Kapinoiva ihminen. Toimittanut Maija Lehtonen. Suom. Ulla-Kaarina Jokinen ja Maija Lehtonen. Otava, 1971.
Vieraillessaan Prahassa Camus kirjoitti illalla hotelliin palattuaan sydän pakahtumaisillaan mahtipontisia mietteitä, joiden takaa ”kuvastuu se moninaisten tunteiden vyyhti, joka oli ahtautunut” hänen sydämeensä. ”Mitä muuta hyötyä tällaisesta matkasta voisi olla?” Camus kysyi. ”Täällä olen paljas, suojaton.” Ja jatkoi:
”Kirkot, niiden kulta ja suitsutus, kaikki tuokin työntää minua jokapäiväistä elämää kohti, jossa ahdistus nostaa arvoon jokaisen pikku seikankin. Ja tottumusten verho, sydäntä tuudittavien eleiden ja sanojen miellyttävä kudelma nousee hitaasti ja paljastaa vihdoin levottomuuden ankeat kasvot. Ihminen on kasvotusten itsensä kanssa: minä haastan hänet olemaan onnellinen… Tämän vuoksi matkustaminen onkin mitä valaisevinta. Ihmisen ja ympäröivien esineiden välillä on räikeä ristiriita. Maailman musiikki tunkeutuu helpommin suojattomaan sydämeen… Matkan liikuttava, herkistynyt maisema: taideteoksia, naisten naurua, ihmisrotuja, jotka on juurrutettu omaan maahansa, muistomerkkejä, joissa kertautuu vuosisatojen historia. Ja sitten, päivän päättyessä, tämä hotellihuone, jossa taas outo tunne, kuin sielun nälkä, alkaa kovertaa minua sisästä päin.”
Sanoja sanoja sanoja.
Ne kiertävät minua kuin rengas joka ei hetkeään pysähdy samaan kohtaan.
Maaliskuu 1985: neljäkymmentä vuotta sitten: Palma de Mallorca, mielentila ja mieli. Porttini Espanjaan.
Muutin mieleni - mieleni muutti minut!
![]() |
Raili Salovaara, 1985. Isä (38 v) ja poika (11 kk) Magalufin rannassa. |