Rakkauden kukka

[ja elämänlankojen solmut]

Kyösti Salovaara, 2025.

Louvre-Lens museo.

Kun lähdin Havannasta, Jumala minua auttakoon,

Kukaan ei nähnyt minun lähtevän paitsi minä itse…

Jos kyyhkynen lentää ikkunallesi

Kohtele sitä hellyydellä, sillä minä se olen

Kerro sille rakkautesi, kerro sille elämästäni

Kruunaa se kukilla, se on minun juttuni...

- Sebastián Iradier: La Paloma, n. 1860.

Aika, faktat, totuus!

    Kolme pointtia: todellisuuden kuvaus?

    Ehkä ei sittenkään. Totuus, se kaikkein perimmäinen, taitaa olla illuusio.

    ”Totta puhuen en usko, että arkipäiväisimpienkään faktojen takana on yhtä totuutta vaan pikemminkin monia”, kirjoitti Argentiinassa syntynyt ja nykyään Madridissa asuva kirjailija ja toimittaja Martín Caparrós muutama päivä sitten El País-lehdessä. Hän muistutti, että sanalla ”totuus” on monia merkityksiä eri kielissä. Esimerkiksi kreikassa se tarkoittaa piilossa olevaa, jotakin minkä voi löytää.

    Platon taisikin olla sitä mieltä, että totuutta ei tavallinen ihminen pysty löytämään, vaikka sellainen "asia" kuin totuus on olemassa.

    Näin ollen: kannattanee sinnikkäästi etsiä eikä julistaa olevansa totuuden torvi.

Kun ihmiset, kaikkialla, pyrkivät kertomaan oman näkemyksensä totuudesta, he keräävät erilaisiin museoihin kaikenlaista ”tavaraa”, ikään kuin esitelläkseen elämänlankojen solmuja konkreettisesti.

    Tietysti myös kirjoihin - ja oikeastaan ennen kaikkea niihin - kerätään totuuden sirpaleita ja uskotaan että riittävän iso kirjasto kertoo kaiken tarpeellisen, olennaisen ja välttämättömän ihmisen elämästä ja elämänlankojen ristiin käyvistä totuuksista.

    Mielenkiintoista kuitenkin on, ettei kirjastoa sanota museoksi, vaikka siellä elämänlankojen solmut (=kirjat) ovat yhtä lailla nähtävissä kuin brutaalit sotakoneet panssarivaunumuseossa tai 1800-luvun kaupunkimaalaukset impressionismiin keskittyvässä taidemuseossa.

    Yhtä kaikki, museoita on moneen lähtöön monenlaisissa ”taloissa”.

    Nykyään museolle rakennetaan komea, arkkitehtoninen ”talo”, joka pyrkii olemaan taideteos semmoisenaan. Mutta myös vanhoja tehdasrakennuksia muutetaan museoiksi ja kulttuuritaloiksi. 

   Kun menen kulttuuritaloksi muutettuun entiseen tehtaaseen - jossa raavas työmies ponnisteli jokapäiväisen leipänsä ansaitakseen - kohtaan ristiriidan: työmiehen tehdasrakennusta ei kukaan kunnioittanut eikä hehkuttanut, mutta kun eliitti vie entiseen tehtaaseen taulujaan tai näytelmiään, kaikki ovat äimän käkenä ja hokevat kulttuurimielisyyttä vesi kielellä.

    Maailma muuttuu, Kyöstiseni, eikä sille mitään mahda.

    

Kyösti Salovaara, 2025.

Pysyvä näyttely vanhasta ajasta uuteen päin.
Louvre-Lens.

Tajunnan virtaa eurooppalaisilla valtateillä, peltojen läpi kaupunkeihin, satamiin ja metsiköiden reunamaille. Liikettä liikkeen vuoksi.

    Pohjois-Ranskassa, Lensin kaupungissa sijaitseva Louvre-Lens taidemuseo avasi ovensa vuonna 2012. Japanilaiset arkkitehdit Kazuyo Sejima ja Ryue Nishizawa suunnittelivat museolle teräspeltisen, ikkunattoman rakennuksen, jota kaiketi voi vain ihailla, niin kuin jotakin mittavan yksinkertaista tuleekin ihailla. Teräsbrutalismia – niinkö?

    Louvre-Lensin ”pääsali” on melkein jalkapallokentän kokoinen halli, jossa museovieras näkee yhdellä silmäyksellä koko ”kentän” päädystä päätyyn ja reunasta reunaan.

    Tämän avaran hallin pysyvässä näyttelyssä, ”ajan galleriassa”, esitellään taiteen elämänlangat menneisyydestä lähelle nykyaikaa, lähtien 5000 vuotta vanhoista arkeologista löydöistä melkein moderniin maalaustaiteeseen. Louvren kokoelmista on Lensiin tuotu 250 taideteosta. Sitä päiviteään kun käsitys menneestä muuttuu - kun löytyy uusia "totuuksia". Juuri äsken, kymmen vuoden mentyä, kokoelmaa on päivitetty.

    Museo kuvaa ajan kulkua, tapahtumien linjoja. Ja museon voi kävellä menneisyydestä nykyisyyteen tai päinvastoin, pysähdellen ajan solmujen tykö ihmettelemään ihmisen nokkeluutta, taitavuutta, halua kertoa todellisuudesta jotakin mitä pitää totuutena.

    Jos ajan solmut tiivistävät hetkiä taideteoksiin, totuuksia todellakin on monia, niin kuin Martín Caparrós kirjoitti.

    Louvre-Lens museoon on ilmainen sisäänpääsy. Sinne ei ehkä eksy vahingossa vaan tietäessään minne kulkee ja menee.

Kyösti Salovaara, 2025.

Pysyvä näyttely uudesta vanhaan päin.
Louvre-Lens.

Logistiikan käytäntöjen muuttuessa monet vanhat, menestyneet satamat kadottavat entisen tarkoituksensa.

    Helsinki ei ole ensimmäinen kaupunki jossa satamaa yritetään valjastaa uusiin tehtäviin. Museoiden rakentaminen sopii satamiin kuin nenä ihmettelijän naamaan. Lontoossa, Antwerpenissä ja Bordeauxissa ja jopa Kotkassa satamaa kehitetään ehkä moninaisemmin kuin mihin helsinkiläinen kunnianhimo yltää. Helsinki ei tiedä mitä tahtoo. 

    Bordeauxin läpi virtaavan ja vuorovesien mukana vaihtelevan Garonne-joen rannalla, melkein keskellä kaupunkia, on hirvittävän ruma rakennelma, joka kertoo kammottavista vuosista 1942-1944; silloin Saksan U-veneiden 12. laivasto piti Garonnen rantaan rakennettuja suojaholveja tukikohtanaan.

    Tässäkin tapauksessa rakennuksia katsellessa miettii, että kauhea brutalismi saattaa olla jossain mielessä ”kaunista”. 

    Nykyään U-veneiden turvasataman pimeissä holveissa toimii digitaalisen taiteen keskus The Bassins des Lumières, joka on lajissaan Euroopan suurin.

    Sodan merkit säilyvät haavoina maisemassa.

Kyösti Salovaara, 2025.

Toisen maailmansodan vuosilta peräisin
oleva Natsi-Saksan 12. U-veneiden laivaston tukikohta.

Loire-joki halkaisee ranskalaisen Saumurin kaupungin.

    Joen eteläiselle rannalle sijoittuva panssarivaunumuseo Musée des Blindes esittelee lohduttoman komean valikoiman näitä pelottavia ja rumia sotakoneita ensimmäisen maailmansodan ajoista lähtien. 

    En tiedä pitäisikö surra enemmän panssarivaunun sisälle ahtautuneiden sotilaiden vai heidän ampumiensa uhrien kohtaloa. 

    Esineinä panssarivaunut eivät ole kauniita. Ne ovat toisella tapaa rautabrutalismia kuin japanilaisten arkkitehtien teräspeltimuseo Lensissä. Panssarivaunut ovat toinen toistaan rumempia, ylipainavia otuksia, joiden alta tiet murenevat ja pienet metsiköt kaatuvat, kun vaunut hyökkäävät vihollisen rintamiin. Mitä turvallisemmaksi panssarivaunu rakennetaan, sitä enemmän rautaa tarvitaan. Tai ainakin ennen tarvittiin.

    Toisen maailmansodan aikaisten panssarivaunujen takana seinällä on sodan arkkitehtien kuvat: Eisenhower, de Gaulle, Churchill ja Stalin. Vai pitääkö heitä kutsua ”rauhan herroiksi”? 

    Voiko sodan lopettaa jos sitä ei aloiteta?

    Nykyhetkeen kuuluu, että Naton 5 % kansallisten budjettitavoitteiden nimissä maanteitä ja siltoja vahvistetaan joka puolella niin, että rumat sotakoneet tykkeineen pääsevät liikkumaan Euroopan poikki ja halki.

    Saumur lepää rauhallisena Loiren rantamaisemissa vehmaiden peltojen välissä. Haukat liitelevät peltojen päällä, maissi on kypsynyt niitettäväksi ja viiniköynnöksien runsas sato alkaa olla valmista. 

    Ajan langat kietoutuvat hyvästä pahaan ja pahasta hyvään.

Kyösti Salovaara, 2025.

Rauhan ja sodan miehet.
Alempana ruman raudan estetiikkaa. 
Musée des Blindes. 

Luulen että useimmilla meistä on epämääräinen käsitys Pohjois-Espanjassa sijaitsevasta Baskimaasta. Tiedämme (tai luulemme tietävämme), että baskien alkuperää peittää mysteerien verkko. Ovatko he etninen ryhmä vai kulttuurinen porukka, josta ei tiedetä mistä tullaan ja miksi puhutaan kielellä, jolle ei löydy sukulaista mistään?

    Luin viime vuonna artikkelin tutkimuksesta, jonka mukaan baskit ovat geneettisesti melko lailla samaa sakkia kuin Iberian niemen espanjalaiset. Tutkimusta arvioivat päättelivät, että baskien kaikesta poikkeava kieli johtuu siitä, että he olivat niin pitkään eristäytyneenä muusta maailmasta. Ei edes maurien, roomalaisten ja visigoottien valta heiluttanut baskien elämää.

    Ne jotka seuraavat espanjalaista jalkapalloa, jaksavat ihmetellä kuinka paljon loistavia jalkapalloilijoita Baskimaalta tulee.

    Espanjassa asuu noin 50 miljoonaa ihmistä, baskeja on Espanjan alueella 2,8 miljoonaa. Viime sunnuntaina Espanja kohtasi jalkapallon MM-karsinnoissa Turkin. Espanjan joukkueessa marssi kentälle viisi baskipelaajaa: Unai Simón, Mikel Oyarzabal, Mikel Merino, Nico Williams ja Martín Zubimendi. Espanja voitti 6-0. Merino teki 3 maalia. 

    Bilbaon Athletic ja San Sebastianin Real Sociedad ovat baskialueen suurseuroja. Itsehallintoalueen epävirallisen pääkaupungin Vitoria-Gasteizin futisjoukkue Alavés pelaa La Ligan keskivaiheilla tai alempana. Myös Pamplonan Osasuna voidaan laskea baskijoukkueisiin. Pamplonan yhdistämme Hemingwayhin - niin kuin monet muutkin espanjalaiset kaupungit.

    Baskimaa on Katalonian ja Madridin itsehallintoalueiden rinnalla Espanjan vaurainta aluetta. Kun kävelin viime perjantaina iltapäivällä Vitoria-Gasteizissa, ohitin erään puiston käytävällä Eduardo Dato e Iradierille pystytetyn muistomerkin. Hänestä en tiennyt mitään, mutta muistin, että täältähän on kotoisin Sebastián Iradier (1809-1865), joka loi kaikkien tunteman ”iskelmän” La Paloma vuoden 1860 paikkeilla Kuuban matkalta palattuaan.

    Sebastián Iradier vietti nuoruutensa Vitoriassa ja päätyi kosmopoliittisen elämänsä - milloin Pariisissa, joskus New Yorkissa, toisinaan Madridissa - jälkeen Vitoriaan viimeisiksi elinvuosikseen. Kaupungissa on yhä rakennus, jossa Iradier vietti viimeiset vuotensa - täysin tietämättömänä siitä millaisen suosion hänen La Palomansa (Kyyhkysensä) saisi eri puolilla maailmaa.

    Entä sitten baskitaide?

    En tiedä siitä mitään, mikä ei ole ihme koska en muutenkaan ole kovin perehtynyt kuvataiteeseen.

    Niinpä Vitoria-Gasteizissa sijaitseva Museo de Bellas Artes de Alava tarjosi tietämättömälle helposti lähestyttävän kattauksen baskitaidetta vuosilta 1850-1950. Museo sijoittuu komeaan herrastaloon, jonka omistajat loivat satumaisen omaisuutensa 1800-luvulla Kuubassa. Rakennus myytiin Alavan provinssin hallinnolle vuonna 1941, jonka jälkeen se muutettiin museoksi.

    Museon näkyviä baskitaiteilijoita ovat mm. Ignazio Diaz Olano (1860-1937), Fernando de Amárica (1866-1956) ja Aurelio Arteta (1879-1940). Kolmikosta kaksi ensin mainittua syntyi Vitoriassa ja kolmas, Arteta Bilbaossa.

    Baskitaitelijat näyttävät kuvanneen arkipäivän maisemia ja naisten kotitöitä keittiössä ja pelloilla. Jälki on voimakasväristä, realistista, mutta voisi kuvitella että heidän jotkut maalauksensa lähestyvät impressionistien tyyliä. Jostakin syystä baskimaalareiden teokset muistuttavat tyyliltään suomalaisten Edelfeltin ja Gallen-Kallelan maalauksia.

    Taideteoksen pinta on faktaa, sen väreissä ja viivoissa faktat kilpailevat kyvystä luoda totuuksia. Taiteilija haluaa kertoa aikakautensa elämän suuntalinjoista, niiden solmukohdista.

     Museo de Bellas Artes de Alava sijaitsee kauniissa puutarhassa. Museoon on ilmainen pääsy.

Kyösti Salovaara, 2025.

Museo de Bellas Artes de Alava.

Entäpä "Rakkauden kukka", jonka kirjoitin otsikkoon?

    Se ei tullut mieleeni Iradierin Kyyhkysestä.

    Saumurin panssarivaunumuseossa on värikäs ranskalainen Saint-Chamond -tankki ensimmäisen maailmansodan ajoilta. Sen kyljessä lukee: ”Fleur D’Amour”.

    Onko tämä myöhemmin maalattu jälkipolvien tunnustus sodissa kuolleille? Vai kirjoittivatko tankissa henkensä kaupalla sotineet miehet "Rakkauden kukan" panssarinsa rautaseinään toiveikkaana, että selviävät hengissä sodan melskeistä?

    Ehkä, kenties, tai sitten ei.

    Mutta pitääkö oheisia kuvia katsellessa tuntea olonsa optimistiseksi vai pessimistiseksi? Entäpä jos tyytyy pelkästään ironiaan tai kyynisyyteen?

    Kyyninen ei pety koskaan.

    Eikä ironiselta nauru lopu.

    

       

   

Kyösti Salovaara, 2025.

Maailman ainoa säilynyt Saint-Chamond tankki.
Musée des Blindes.

Emmerich Reinin varrella

[seinilläkö korvat on?]

Kyösti Salovaara, 2025.

Emmerich am Rhein.

Olemme kaikki sen paikan tuotteita, jossa olemme syntyneet, jossa vartuimme ja jossa elämme. 

- Ann Cleeves: Raivoava meri. (2023. Suom Juha Ahokas. Karisto 2024.)

Aloittelen pakinaani tiistaina Loire-joen tuntumassa. Pitkin päivää rankat sadekuurot vyöryvät Loiren laaksoon lännestä. Ympärilläni majapaikan paksut kiviseinät henkivät historiaa. Ne ovat kuunnelleet ihmisten puheita 1400-luvulta asti. Maaseudun miljöö kuiskailee Loiren laaksossa rauhaa ja tyyntä mieltä.

    Joskus iskelmässä laulettiin, että seinillä on korvat.

    Jos on, milloin ne ryhtyvät kertomaan, mitä ovat kuulleet?

    Konkreettinen ympäristömme on täynnä merkkejä ja signaaleja, joita emme osaa lukea, ellei meille kerrota miten niitä pitää lukea. Kivi ei kerro mitä tietää.

    Tätä mietin, tiistaina, syyskuussa vuonna 2025.

Emmerich Reinin varrella on merkittävä paikka omassa tajunnassani.

    Se on merkittävä, koska se on niin tavallinen. Eräs pikkukaupunki Saksassa suuren joen tuntumassa.

    Herkkinä ja hyvinä hetkinä ihminen tajuaa, kuinka pieni hän on. 

    Ei ole tärkeitä, muita tärkeämpiä, paikkoja sen enempää kuin mikä tahansa kaupunki tai kylä missä tahansa maapallolla. Tämän oivaltaminen voi tehdä kipeää helsinkiläiselle, mikkeliläiselle tai kotkalaiselle, joka kuvittelee, että hän paikkansa on jotenkin uniikki; että jokainen muualla asuva ehdottomasti tietää mitä Helsingissä tapahtuu ja mitä helsinkiläinen omassa erinomaisuudessaan ajattelee.

    Ei, ei se niin mene. 

    Viehättävässä pikkukaupungissa Reinin varrella juuri kukaan ei tiedä Helsingistä eikä Kotkasta eikä Savukoskesta yhtään mitään. He tietävät noista paikoista täsmälleen yhtä vähän kuin suomalaiset tietävät kaupungista, jonka nimi on Emmerich am Rhein. Suomalaiset kuvittelevat, eivät tiedä.

    Tämä oivallus lohduttaa. Me olemme ainutlaatuisia ihmisiä ja meitä uniikkeja yksilöitä on miljardeja maapallon kaltevalla pinnalla.

Viime perjantaina, illalla, melkeinpä auringonlaskun aikaan, söimme päivällistä Reinin rannalla. Takana oli tolkuttoman pitkä ja hidas ajomatka saksalaisilla moottoriteillä, joita Hitlerin sanotaan panneen alulle. Varsinkin Hampurin ja Bremenin ohitukset tekivät ”kipeää”, koska jonoissa seisottiin yli tunti. Työttömät rakensivat saksalaisia moottoriteitä 1930-luvulla. Niin myös Suomessa Tarvontietä, niin kuin rattijuopot Seutulan lentokenttää. Rakentaminen luo kehitystä - siitä riippumatta kuka lapioi ja kuka naulaa. 

    Kun autoja on paljon, eivät saksalaisetkaan kaistat riitä.

    Ravintolan ikkunoiden edessä jokilaivat ”purjehtivat” Reiniä ees-taas. Parhaimmillaan ruokapöytämme ohitti yhtä aikaa neljä-viisi täyteen lastattua laivaa. Tuli mieleen, että vanhalta näyttävä logistiikka toimii yhä.

    Ihmiskunnan kehitys on logistiikan historiaa.

    Rödbyn satamassa aikaisemmin perjantaina, odotellessa pääsyä Saksaan vievään autolauttaan, viereen ajoin kaksi modernin tyylikästä rekkaa. Niiden kyljessä luki suurilla kirjaimilla: Me kuljetamme tavaroita levittääksemme tietoa.

   Hieno ajatus!

   Ihmiskunnan kehitys – johon uskon ehkä sinisilmäisesti – on kulkenut tavaroiden mukana. Tavaroiden liikkuminen maiden sisällä, valtioiden rajojen yli, mantereilta toisille on merkinnyt myös tiedon ja taidon kulkemista paikasta toiseen ja sen jalostumista aina vaan täydemmäksi ja tarkemmaksi ja … kenties nykyään entistä turhemmaksi. Niin turhaksi ettei sitä enempää kaipaa.

    Mutta ajatus on tässä: ei demokratiakaan olisi olemassa ilman globaalia hengen ja aineen logistiikkaa! Eihän Marx syntynyt herrojen Eirassa vaan Trierissä.

Kyösti Salovaara, 2025.

Emmerich, uusi vanha kaupunki.

Kun kirjoitan edellisen, niin kaikki näyttää olevan mallillaan. Varsinkin hetki sitten Loire-joen rannalla nautitun lounaan jälkeen.

    Mutta kun aamusella selailin pikaisesti Helsingin Sanomien näköislehden, epämiellyttävä ajatus kytee takaraivossa: voinko olla väärässä? Eikö rajojen poistuminen olekaan hieno juttu? Eivätkö rautatiet, moottoritiet ja lentoliikenteen ilmaväylät merkitsekään kehitystä vaan taantumaa? Eikö mahdollisuuksien avartuminen olekaan siunaukseksi?

   Tiistain Hesarissa pätevä ja kokenut kulttuuritoimittaja Antti Majander kirjoitti kotkalaisen – minäkin muuten olen kotkalainen vaikka missä asuisin – Jari Järvelän romaanista Raiteet (Tammi, 2025) innostuneesti ja ihastuneesti. Majander kirjoitti niin myötäsukaan kuin kritiikkiä pystyy kirjoittamaan. (Onko se sitten kritiikkiä?)

    En asetu poikkiteloin. En moiti Majanderin juttua enkä Järvelän tuhtia romaania. Miten voisinkaan täältä kaukaa niin tehdä vaikka digiversumissa lähellä olenkin. Mutta ihmettelen sekä Järvelän romaanin ”punaista lankaa” että Majanderin myötäkarvaan silittämistä.

    Hesarin jutun perusteella Järvelä tuntuu väittävän, että rautateiden rakentamisella herrat ja valtiaat ajoivat vain omaa etuaan eikä sillä ollut merkittävää vaikutusta yhteiskuntien kehittymiseen. Siis siihen mistä aluksi kirjoitin. Järvelä ajattelee (ehkä) että kun rautatietä rakensivat orjat, niin kiskoilla kulkee vain orjuuttaja suu virneessä.

    Tiivistän Järvelän romaanin idean lainaukseen Antti Majanderin myötäelävästä kirjallisuuskritiikistä:

    ”Raiteilla ollaan läpi kolminäytöksisen romaanin. Ensin siis hätäaputyömaalla.

    Nimitys on irvokas, sillä halki kallioiden ja yli soiden päästiin käytännössä orjavoimin. Heidän kuolemisistaan saati vammautumisistaan ei piitannut kukaan. Pois vaan silmistä raadot.

    Näinkö puistattavan karmea radanrakennus käytännössä oli, vaikka se kulkee edistys­historiassamme suurenmoisen yhteishengen maineella suoritettuna. Kiitos uurastajien oivallisen ohjauksen. 

    Vaan ainahan käsitteet luodaan ynnä historia kirjoitetaan valtiaiden ja voittajien näkökulmasta. Nimenomaan siitä Järvelän teoksessa paljolti on kysymys.”

    Tietenkin Järvelän näkökulma on validi: ainahan ne joilla on (päätös)valta, määrittelevät tehtävän ja sen miten se suoritetaan. Nykysuomessa valta ei ole herroilla eikä tyranneilla, vaan "rahvaalla".

    Oma näkökulmani on siis toinen kuin Järvelällä: kehitys on kaikkineen johtanut aatelisten ja tyrannien ajoista ”rahvaan” aikakauteen, siis kuluttajien vallitsemaan yhteiskuntaan, jossa kaikki tapahtuu kuluttajien ehdoilla. Jos moderni ”rahavaltias” haluaa rikastua, jos hän haluaa saada tahtonsa läpi, hänen on ”ostettava” se kuluttajilta, alistuttava ”rahvaan” haluihin ja tarpeisiin. Sanaa "rahvas" käytän positiivisessa merkityksessä.

    Tässä mielessä rahvas on kaapannut rautatiet, moottoriväylät ja lentokoneiden lentoreitit tyranneilta itselleen, omien halujensa tyydyttämiseksi. Ja, nyt tajuan, siksi eliitti niin hirmuisesti moittii rahvasta turhista huveista ja matkustamisesta ympäri maailmaa.

Kyösti Salovaara, 2025.

1200-luvulla "rakennettu" verkahalli Ypresissä.

Palataanpa Emmerichiin Reinin varrella.

   Pikkukaupungin matalat tiilirakennukset vaikuttavat vanhoilta, ikään kuin jotakin menneisyyden tyyliä noudattavilta.

    Mutta pinta ei paljasta historian julmuutta.

    Syksyllä 1944 liittoutuneet yrittävät valloittaa Reinin ylittävät sillat saksalaisilta Arnhemin ja Nijgemin kaupunkien tienoilla. Operaatio Kauppapuutarha epäonnistui.

   Hieman myöhemmin liittoutuneiden koneet pommittivat Emmerichin kaupungin maan tasalle. Kaupungin rakennuksista yli 90 % tuhoutui. Niinpä nykyinen vanhalta näyttävä kaupunki on rakennettu aivan uudeksi (ja entisen näköiseksi?) toisen maailmansodan jälkeen. 

    Seinillä on korvat, mutta jos seinät kaadetaan, kuka puhuu? 

    Lauantaina otin valokuvia Ypresistä: keskiajalla rakennettu mahtava verkahalli (kaupankäynnin keskus) näytti iltavalaistuksessa vaikuttavalta. Mutta sekin oli harhaa. Ensimmäisen maailmansodan riehuessa Ypresin (Ieperin) ympärillä, tämä kauppahuone ammuttiin maan tasalle soraksi ja hiekaksi. Sodan jälkeen se rakennettiin entisen kaltaiseksi ja näköiseksi ja rakentaminen kesti kolmisenkymmentä vuotta.

    Kuninkaiden, aatelisherrojen ja pappisvallan rakennuttamia taloja, linnoja ja kirkkoja voimme ihailla vuosisatojen takaa. Mutta rahvaalle rakennettu on uusittu yhä uudestaan. Niin kuin joku Tapiolan uimahalli joka kesti pystyssä vain 60 vuotta. Tavallista rahvasta on niin moneksi, ettei heille pysty rakentamaan muistomerkkejä.

    Mitä tästä pitäisi ajatella?

    Ehkei mitään. Paitsi se että jos Järvelän ”kiroamat” itsevaltiaat aikanaan loivatkin rautatiet ja myöhemmin moottoribaanat, niin tässäkin kehitys on riistänyt vallan yksinvaltiailta ja luonut niistä, maapalloa yhdistävistä reiteistä rahvaalle hyvinvoinnin elämänlangat.

Tilaisuus alkaa joka päivä klo 20.00.

    Aluksi kuullaan fanfaari.

    Sitten lyhyt puhe.

    Sen jälkeen seppelten laskua tai pienen kuoron hymni. Jonka jälkeen päästösfanfaarit. Noin kymmenen minuutin ohjelma vaihtelee päivittäin.

    Tilaisuus toistuu joka ilta belgialaisessa Ypresin kaupungissa Meneninportilla (Menenpoort) englantilaisten ja kansanyhteisön sotilaiden muistoksi. Jokaisena iltana harras kuulijajoukko hiljentyy muistamaan Ypresin taisteluissa vuosina 1914-1918 kuolleita ja haavoittuneita, joita kaiketi oli rintaman molemmin puolin noin 1,2 miljoonaa.  

    The Last Post perinne alkoi 2.7.1928 ja on jatkunut vuoden jokaisena iltana toisen maailmansodan vuosia lukuun ottamatta. Menetpä Ypresiin milloin tahansa, Meneninportilla muistetaan historiaa. Niitä jotka olivat yhtä lailla kehityksen uhreja mutta myös tulevaisuuden tekijöitä kuin Järvelän kuvaamat ratojen rakentajat.

    Historialla on korvat ja se puhuu Ypresissä klo 20.00. Myös tänään ja huomenna. 

    Tänään voi toki vaipua epätoivoon ja olla niin pessimistinen kuin olla voi. Koska en ole lukenut Järvelän romaania, en tiedä onko siinä lainkaan kehtiysoptimismia, sellaista jota itse pidän kehityksenä; siis sitä johon rautatiet, lentoreitit ja moottoritiet kuuluvat välttämättöminä elämänsuonina.

    Nykyään on kovin helppoa ilmoittaa, että hylkää modernin yhteiskunnan. Sillä kerää näyttäviä otsikoita. Kirjoita romaani naisesta tai miehestä, joka pakenee urbaania yhteiskuntaa ja olet suuri sankari. Ainakin mediassa.

    En kuitenkaan tajua, mitä hyvää yhteiskunnan hylkääminen voisi tuottaa ihmiselle, rahvaalle.

    Nyt aurinko paistaa Loiren laaksossa.

Kyösti Salovaara, 2025.

The Last Post muistohetki 1.9.2025 klo 20.00.

Kumpi meistä on oikeassa

[minä vai Quentin Tarantino?]

Silloinkin kun amerikkalaiset kirjailijat välittävät työläisistä, he ovat taipuvaisia joko märehtimään menneisyyttä – jopa  Doctorow, Kennedy, Alice Walker – tai kirjoittamaan ”tavallisista ihmisistä” ikään kuin nämä olisivat eläintieteellisiä lajeja mikroskoopissa – Raymond Carver, Richard Ford jne. Kun taas parhaat rikoskirjailijat osallistuvat eri tavalla: he eivät pelkästään kirjoita ihmisistä; heillä on pakostakin läheisempi, synnynnäinen suhde tarpeeseen kirjoittaa massoille eikä niinkään kirjalliselle väelle. Tästä päästään tosiasiaan, että he ovat enemmän tai vähemmän poliittisia kuin valtavirran kirjailijat; rikos edellyttää  sittenkin poliittista reaktiota. 

- John Williams: Into the Badlands – A Journey through The American Dream. 1991.

En ole tullut pähkähulluksi. Mätäkuu ei pehmentänyt aivojani, vaikka muuten hallaa teki.

    Mutta kieltämättä tuntuu komealta kirjoittaa oma minä ja amerikkalaisen elokuvan viimeisten vuosikymmenten kenties merkittävin tekijä Quentin Tarantino (s. 1963) samaan lauseeseen. 

    Pohjan perukoilla uskaltaa olla tyhmänrohkea.

    Media on "kehunut" viime päivinä niin Englannissa, Espanjassa kuin Suomessakin Tarantinoa, joka radio-ohjelmassa paljasti, mitä ohjaamaamistaan elokuvista pitää parhaana. Tarantino on ohjannut ja käsikirjoittanut vuosina 1992-2019 yhdeksän pitkää elokuvaa.

    Tarantino sanoi, että Kunniattomat paskiaiset (2009) on hänen paras elokuvansa, mutta että Once Upon a Time in … Hollywood (2019) on hänen oma suosikkinsa. Tarantino selitti, että Bill Kill (kolme filmiä 2003-2006) on kuitenkin ”tarantinomaisin” filmi kaikista. ”Minusta Kill Bill on elokuva, jonka ohjaaksi synnyin”, Tarantino kertoi The Guardianin sanoin. ”Kunniattomat paskiaiset on mestariteokseni, mutta Once Upon a Time in … Hollywood on suosikkini.” 

    Minä väitän, että Jackie Brown (1997) on Tarantinon paras elokuva, melkein mestariteos. Näin ollen Tarantino on väärässä arvioidessaan omia taideteoksiaan, mutta tietysti hän tietää elokuvista hieman ellei paljonkin enemmän kuin suomalainen elokuvakatsoja. Toisaalta: minäpä katson elokuvia omasta kokemusmaailmastani käsin eikä Tarantino tiedä siitä mitään.

Tarantinon teki kansainvälisen läpimurtonsa tolkuttomalla väkivallalla ja hervottoman vitsikkäällä dialogilla herkuttelevalla Pulp Fictionilla vuonna 1994. Katsoin elokuvan pari päivää sitten ja pidän sitä edelleen osin vastenmielisenä tarinana (tai tarinoina) huumausaineitten, väkivallan ja nihilistisen käyttäytymisen nykymaailmasta. 

    Elokuvasivustolla IMDB (https://www.imdb.com/) Tarantinon yhdeksän filmiä noteerataan korkealle, kenties korkeammalle kuin kenenkään nykyohjaajan teokset. Pulp Fiction saa siellä pisteitä 8,8 (kymmenestä mahdollisesta), Kunniattomattomat paskiaiset saa 8,4 ja Once Upon a Time in … Hollywood tekijänsä omasta käsityksestä poiketen ”vain” 7,6. Jackie Brownille IMDB-yhteisö antaa 7,5 ja Kill Bill -sarjalle pisteitä väliltä 8,0 – 8,7.

    Hollywoodia kuvaava filmi on minusta Tarantinon riman alitus. Huomaan että samalla kun Tarantinon filmit viettelivät minutkin mukaansa, koen ne jatkuvasti myös vastenmielisinä nihilistisen väkivallan takia. Eikä Tarantinon elokuvien ”puheripulia” aina kestä.

    Oma suosikkini Jackie Brown poikkeaa Tarantinon muista elokuvista. Se ei olekaan alkuperäiskäsikirjoitukseen perustuva vaan sovittaa valkokankaalle Elmore Leonardin romaanin Rommipunssi (Rum Punch, 1992. Suom. 1993.) Tässä elokuvassa tapaa Leonardin romaaneista tutun hieman romanttisen piirteen ja ihmisuskon siitä huolimatta millaisiin ongelmiin ihminen joutuu. Kenties Tarantino ei siksi pidä omasta filmistään; siihen on ikään kuin vahingossa livahtanut kahden kypsän keski-ikäisen ihmisen, lentoemäntä Jackie Brownin ja takuuasiamies Max Cherryn romanttisen karhea suhde, joka saattaa elokuvan päättyessä jopa jatkua. Ehkä rakastan tätä elokuvaa myös sen hieman tuntemattomien päätähtien takia. Pam Grierin ja Robert Forsterin katseissa on sellaista kemiaa, jonka valkokangas joskus maagisesti tavoittaa.

    Quentin Tarantinoa pitää tietysti kehua hänen elokuviensa musiikkitaustoista. Kukaan ei voi unohtaa Pulp Fictionin Chuck Berry -iloittelua. Jackie Brownissa soinut Bobby Womackin Across 110th Street (vuodelta 1972) soi yhä vuonna 2025 päivittäin suomalaisilla radiokanavilla. Ja kuinkakohan moni meistä Jackie Brownin nähtyään kiiruhti levykauppaan etsimään 1960-lukulaisen Delfonics-yhtyeen levyjä? 

Lainasin alussa Cardiffissa syntynyttä John Williamsia, joka matkusti 1989 Yhdysvaltoihin tutustuakseen amerikkalaisiin rikoskirjailijoihin, koska piti heitä aikakautensa parhaina kronikoitsijoina.

    Jos dekkarit laajasti ajatellen kuvaavat parhaiten yhteiskuntaa Williamsin esittämällä tavalla, miten tuo pätee amerikkalaiseen elokuvaan? Vai päteekö lainkaan?

    Romaani on aina yhden ihmisen, yhden elämänkokijan tilitys ja näkemys maailmasta. Samalla kun se on täysin henkilökohtainen, se myös kuvastaa yleistä ilmapiiriä. Mutta elokuvat tehdään väistämättä kollektiivisesti. Vaikka elokuvan ohjaaja olisi millainen diktaattori ja yltiökokija tahansa, hänen elokuvansa riippuu monista muista ammattilaisista, joiden henkistä ja fyysistä panosta ohjaaja tuskin pystyy täysin häivyttämään.

   Elokuvan historiaa pinnallistaen rohkenen väittää, että siinä missä amerikkalaisen elokuvan väkivalta (dekkareissa, westerneissä, sotaelokuvissa) oli 1970-luvulle asti moraalista oikeudenmukaisuutta tavoittelevaa, niin 1990-luvulta lähtien väkivalta muuttui nihilistiseksi ja kyyniseksi. Siitä tuli Coenin veljesten Fargon ja Tarantinon Pulp Fictionin myötä kyyninen vitsi, jolle katsoja sai nauraa väkivallan kuvauksen törkeydestä huolimatta, ja jolle katsojat, minä muiden mukana, myös nauroivat. Ehkä hieman häpeillen mutta nauroivat kuitenkin.

    Otsikkoni kysymykseen vastaan sopuisasti: Tietenkin me molemmat olemme oikeassa, minä ja Tarantino!

         

Muodon vuoksi

[pulinaa taloista ja tauluista]

Kyösti Salovaara, 2024.

Tapiolan uimahalli - pystyssä mutta käyttökiellossa
heinäkuussa 2024.

 

Tällä hetkellä keskitytään enemmän Helsingin silhuettiin kuin yleisön tarpeisiin. Keskitytään ulkoisiin puitteisiin enemmän kuin sisältöön.

- Arkkitehti Pedro Aibéo Helsingin Sanomissa, 2025.

Ainoastaan pieni osa arkkitehtuurista kuuluu taiteen piiriin: hauta ja monumentti. Kaikki muu, kaikki millä on käyttöä, on suljettu taiteen ulkopuolelle… Taiteilijalle riittää, kun hän miellyttää itseään, arkkitehdin täytyy miellyttää kaikkia.

- Arkkitehti Adolf Loos, 1930.

Tallustellessaan kaupungissa näkee pintoja ja muotoja, suoria viivoja ja perspektiiviin vaipuvia katu-uomia. Mitä pintojen takana on, jää enemmän tai vähemmän arvoitukseksi.

    Talojen ja katujen näkeminen on samaa kuin katselisi tauluja taidemuseossa tai jonkun asunnon seinälle. On muotoa. Sisältö on arvattavissa mutta ei tiedettävissä.

   Tavallisena tallustelijana uskallan lainailla vastuuttomasti muiden ajatuksia. Niiden viisaampien.

    Niin kuin Jean-Paul Sartren, joka sanoi, että merkityksiä ”ei maalata eikä niitä sävelletä”. Muodot ja sävelet vetoavat tunteisiin, eivät järkeen. ”Maalari on mykkä”, Sartre kirjoitti 1940-luvulla. ”Hän esittää erään kurjan asumuksen, siinä kaikki: jokaisella on vapaa valta nähdä siinä mitä haluaa.” 

    Nähdessäni kadun vieressä talon pinnan, sen muodot, sen värit, voin kuvitella talon sisään mitä tahansa, millaista elämää tahansa. Tai, niin kuin Sarte sanoo: ”Mutta entä maalari, joku sanoo, jos hän tekee taloja? Aivan, täsmälleen, hän tekee niitä, toisin sanoen hän luo kankaalle mielikuvatalon eikä talon merkkiä. Ja näin ilmaantunut talo sisältää todellisten talojen koko monimerkityksisyyden.” (Sartre: Mitä kirjallisuus on? 1948. Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Otava 1967 ja 1976.)

Onko kaikki tallustelijan näkemä pelkkää symbolia ja epämääräistä metaforaa, jostakin minkä hän aavistaa mutta mistä hän ei lopulta tiedä juuri mitään?

    Espanjassa on El País -lehden mukaan kiistelty siitä, mikä on parasta espanjalaista taidetta. Historioitsija Miguel Ángel Cajical väitti radio-ohjelmassaan, että Pablo Picasson maalaus Guernica on Espanjan tärkein maalaus. Elokuun kolmantena päivänä tunnettu espanjalainen kirjailija Arturo Pérez-Reverte vastasi väitteeseen sosiaalisessa mediassa sanomalla, että ”siinä missä Picasso maalasi meille Guernican, Goya maalasi meidän sielumme”.

    Pérez-Reverten mielestä Picasso siis esitti vain oman näkemyksensä kun taas Goya on maalannut kankaalle koko espanjalaisen kulttuurin.

    On kai itsestään selvää, ettei ”parasta” eikä edes ”tärkeintä” espanjalaista maalausta pystytä määrittelemään, koska kaikkien määrittelijöiden näkemykset ovat subjektiivisia. Sitä paitsi jokainen näkee muodot, viivat ja värit omasta kokemuspiiristään käsin.

    Muodon ja sisällön pulmaa - jos sellainen on taidepuheen oleellinen kysymys - kelpaa lähestyä Alex Matsonin tavoin hieman mystisesti rinnastamalla maalauksen romaanien muotoon. ”Tauluakin”, Matson kirjoitti, ”voidaan katsella kahdella eri tavalla: voidaan katsella mitä se esittää, ja voidaan myös katsella sen muotoa, nähdä taulu tauluna. Tässä tapauksessa ei liene erimielisyyttä siitä, kumpi katselemistapa on oikea: taulun taidearvo on sen muodossa eikä siinä mitä se esittää. Mutta koska romaanikin on taideteos, niin senkin olemus liittyy lähemmin sen muotoon kuin siihen, mitä tuo muoto esittää. Ja vaistomaisesti tämän kyllä tajuaakin jokainen arvostelija, mutta ei kyllin selvästi.” (Matson: Romaanitaide. Tammi, 3.p 1969.)

    Miten kirja luetaan vain kirjana eikä sellaisena, että se kertoo jotakin jostain? Sen kun tietäisi.

 
 

Kyösti Salovaara, 2025.

Tapiolan uimahalli purettuna
sunnuntaina 17.8.2025.
Valkoinen rakennelma on 2000-luvun peruskorjauksessa
syntynyt uudisosa.

Tallustan taiteesta todellisuuteen. 

    Arkkitehti Aarne Ervi (1910-1977) voitti Espoon kauppalassa sijaitsevan Tapiolan keskustasuunnitelman vuonna 1954. Keskustaan rakennettiin sittemmin suorakulmainen keskusallas, jonka toiselle reunalle kohosi 1965 Ervin suunnittelema uimahalli. Suurine keskusaltaalle avautuvine ikkunoineen siitä tuli pääkaupunkiseudun toiseksi vanhin uimahalli.

    Keskusaltaan yhteen kulmaan rakennettiin kirkko, toiseen kulmaan konttoripilvenpiirtäjä, jonka ylimmässä kerroksessa sijaitsi tunnettu ravinto. Uimahallia vastapäätä sijaitsee hotelli, ja keskusaltaan yhteen kulmaan rakennettiin 1980-luvulla Arto Sipisen suunnittelema kulttuurikeskus.

    En tiedä sisältyivätkö nämä rakennukset Ervin suunnitelmaan, mutta jos sisältyivät, niiden yhteisyydessä voi nähdä jonkinlaista vertauskuvallisuutta ja historiallisen perspektiivin viivoja.

    Tapiolan uimahalli on viime päivinä saanut mediassa näkyvästi huomiota. Varsinkin Helsingin Sanomissa toimittajat ja poliitikot ovat kauhistelleet nähdessään, että Ervin suunnittelema rakennus on purettu kokonaan. Sehän piti peruskorjata eikä rakentaa alusta pitäen uudestaan, kauhistelijat sanovat.

    Ervin uimahalli on (oli) hieno paikka uida ja viettää aikaansa. Mutta sen rakenteet eivät kestäneet aikaa. Se peruskorjattiin 2000-luvun alussa, mutta korjaus meni pieleen, joten hallin käyttö lopetettiin vuonna 2016, jonka jälkeen on käyty keskustelua mitä Ervin rakennukselle pitää tehdä: korjata uudestaan vain rakentaa tilalle aivan uusi uimahalli.

    Nyt sitten eräänlaisella sanallisella tempulla Museovirasto saatiin hyväksymään hallin purkaminen ja ikään kuin peruskorjauksena sen rakentaminen kokonaan uudeksi rakennukseksi.

    Miksi tässä olisi jotakin ”mätää”? Miten tämä loukkaa Aarne Ervin arkkitehtuurista perintöä? Vai loukkaako mitenkään?

Suomessa rakennuksiin suhtaudutaan mustavalkoisesti, ne joko ovat kauniita tai pelkkää modernia ”paskaa”. Täällä ei myöskään suvaita, että uudet talot rakennetaan vanhan ajan näköiseksi. Uuden pitää aina näyttää uudelta.

    Suomalainen arkkitehtuurikeskustelu rakastaa muotoja ja pintoja, kaupunkien silhuetteja eikä sitä mitä talojen sisässä on.

    Tehdäänpä ajatuskoe.

    Talojen rakentamiseen ei aina löydy rahaa silloin kun sen rakentaminen pitäisi aloittaa.

    Jospa 1960-luvulla olisi käynyt niin, että Espoon kauppalalla ei olisikaan ollut rahaa rakennuttaa Aarne Ervin suunnittelemaa uimahallia. Rakennuspiirustukset olisi taltioitu kaupungin arkistoon odottamaan aikoja parempia. (Muuten, Alvar Aallolle kävi juuri noin saksalaisessa Essenin kaupungissa. Hän voitti oopperatalon suunnittelun 1950-luvun lopulla. Ooppera, jota pidetään saksalaisen kielialueen parhaana, valmistui vasta 1980-luvun lopulla, Aallon jo kuoltua 10 vuotta aikaisemmin.)

    Vuodet kuluivat, Espoosta tuli kaupunki, joka kasvoi huimaa vauhtia, lähiöitä ja etiöitä syntyi espoolaisiin metsiin ja pelloille ja lopulta jopa metro ylettyi meren rantaa myötäillen kaupungin läntisiin osiin.

     Nyt kaupungilla oli vihdoin rahaa ryhtyä rakentamaan Tapiolaan uimahallia. Arkistosta kaivettiin Aarne Ervin suunnitelma, sen pohjalta tehtiin modernia tekniikkaa hyödyntävä rakennussuunnitelma ja uimahalli toteutettiin täsmälleen sen näköiseksi kuin Ervi oli suunnitellut.

    Kysymys kuuluu, tai paremminkin tavallisen tallustelijan väite kuuluu: eikö tämä näin vuonna 2025 rakennettu uimahalli olisi aivan yhtä paljon Aarne Ervin uimahalli kuin oli se rakennus joka kohosi keskusaltaan reunaan vuonna 1965 ja joka mätäni paikalleen alle 60 vuodessa?

Ervin suunnittelema uimahalli mätäni Tapiolassa alle 60 vuodessa käyttökelvottomaksi.

    Syksyllä 2023 ajelimme omalla autolla Provencessa Etelä-Ranskassa. Poikkesimme katsomaan erittäin suosittua turistikohdetta Pont du Gardin akveduktia Vers-Pont-du-Gardin kaupungin lähellä. 

    Roomalaiset rakensivat sillan ja sen ylimpään ”kerrokseen” vesiuoman ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla. Nîmesin kaupunki (Nemausus roomalaiseen aikaan) sai näin vettä suihkulähteisiinsä, kylpylöihinsä ja koteihinsa 50 km päästä. 

    Uskotaan että roomalaisten rakentama ”vesikanava” oli käytössä jopa 600 vuotta - kymmenen kertaa kauemmin kuin Tapiolan uimahalli. Roomalaiset osasivat todellakin rakentaa kestäviä rakennelmia, varsinkin siltoja.

    Kun tallustelija katselee Pont du Gardin akveduktia ja ihmettelee sen massiivista ”kauneutta” ja ikuiselta tuntuvaa kestävyyttä, hän ei tietenkään voi tietää, kuinka paljon akveduktia on aikojen saatossa kunnostettu ja korjailtu. Kuinka monta vesisillan kivistä on todellakin roomalaisen rakentajan käsin leikkaama noin 2000 vuotta sitten? 

    Muodon vuoksi kannattanee sittenkin nähdä vaivaa.

              

Kyösti Salovaara, 2023.

2000 vuoden ikäinen Pont du Gardin akvedukti
syyskuussa 2023. 

Menneisyyden ennustamisen vaikeus

[tulevaisuudesta käsin]

Kyösti Salovaara, 2025.

 Joka puhuu, ei tiedä; joka tietää, vaikenee.

Kuulemani mukaan Laotse sanoi näin.

Jos Laotse oli niitä, jotka tietävät,

miksi hän itse kirjoitti kirjan: viisituhatta sanaa?

- Po Chü-i: Luen Laotsea (suom. Pertti Nieminen).

Tosiasiat eivät koskaan muuta vakiintunutta uskomusta.

- Dick Francis: Kuumaa rahaa (suom. Aulis Rantanen).

Hei, oletteko kuulleet, että nykyään kirjallisuusperformanssin pääosaa esittävät helsinkiläiset megabeibet bikineissään, kun sitä aikaisemmin vetivät bleisereissään yliopistojen rillipääpojat?

    En minäkään ollut kuullut, mutta luettuani Helsingin Sanomista Adile Sevimlin kolumnin Kun luen kirjaa, luenko kirjaa vai esitänkö lukevani kirjaa? (HS. 7.8.2025) pääsin ajan tasalle nykynuorison kulttuuriharrastuksista. Tai siis ainakin megabeibejen harrastuksista.

    Kolumnistin mukaan somekansalla on henkilökohtainen ongelma kertoa lukevansa kirjoja ja nimenomaan sen miettiminen, että onko lukeminen ja sen esittäminen (kävellään kirja kainalossa julkisella paikalla) aitoa vai teeskenneltyä älypuuhaa.

    ”Toimittajat pohtivat, onko lukeminen pelkkää trendikästä poseeraamista”, Sevimli kirjoitti. ”Kirjat näkyvät somessa ja lukupiireissä, mutta niistä ei puhuta analyyttisesti vaan niitä esitellään laskelmoidusti ja pinnallisesti osana keskiluokkaista lifestylea. Lukutaito rapistuu, vaikka lukemisen ympärillä on nostetta…yhä useampi hakee kirjoista pönkitystä henkilöbrändiinsä. Kun kukaan ei enää lue, esittämällä lukevaa voi erottua tyhmenevästä massasta ja viestiä somessa potentiaalisille työnantajille keskittymiskyvystään – harvinaisesta resurssista tietotyöläisten kilpailluilla työmarkkinoilla.” 

    Kolumnin luettuani en tiedä miten suhtautua kahvilassa istuvaan nuorehkoon naiseen, joka lukee kirjaa vihreää teetä nauttiessaan. Lukeeko hän sanoja ja lauseita vai esittääkö vain lukevaa älyihmistä?

Kun amerikkalainen Dan Brown julkaisi vuonna 2003 maailmanluokan bestselleriksi kumuloituvan romaanin Da Vinci-koodi, näki joka puolella ihmisiä, jotka kaivoivat laukuistaan tuon romaanin ja ryhtyivät lukemaan. Da Vinci-koodin lukeminen ei ollut häpeä, vaikka kirja oli puhdasta, jos kohta älykästä viihdettä, mutta ei kai uimarannalla tai kahvilassa Dan Brownin jännäriä lukeva halunnutkaan viestiä olevansa intellektuelli. 

    Da Vinci-koodin lukeminen ei ollut performanssi vaan mukavaa ajankulua, joka silti antoi monelle uudenlaista tietoa uskonnollisten kirjoituksien historiasta.

    Kirjoja lukevat ovat toki aina pohtineet mitä kirjoja pitäisi tai kannattaisi lukea. Riittääkö pelkät dekkarit vai tarvitaanko tuhdimpaa kirjallistaiteellista syventymistä romaaneihin, joita pidetään jopa vaikeina lukea tai joiden lukeminen edellyttää sietämätöntä ponnistelua.

    Muutama viikko sitten eräs irlantilainen näyttelijä katui lehtihaastattelussa, ettei ole koskaan lukenut maanmiehensä James Joycen vaikeana pidettyä modernia romaania Odysseus.

    Näyttelijä ei ole yksin tuskassaan. Odysseus lienee ”maailman paras” romaani, jonka vain muutamat ovat jaksaneet lukea alusta loppuun. En minäkään ole jaksanut.

    Kun italialainen Umberto Eco julkaisi paksun romaaninsa Ruusun nimi (1980, suomennos 1983) jotkut kyynikot kirjoittivat, että Ruusun nimi löytyy pitkin Eurooppaa kymmeniltä tuhansilta yöpöydiltä avaamattomana.

   Ja ollakseni avomielinen kerron, että niin se löytyi minunkin pöydältäni lukemattomana – vaikka toki sitä yritin muutamaan kertaan lukea. Kirjasta tehdyn elokuvan tietysti katsoin. Kymmenen vuotta sitten jopa kävin saksalaisessa Eberbachin luostarissa, jossa osa Sean Conneryn tähdittämästä filmistä kuvattiin.

    Onko meidän ”pakko” lukea kirjoja, jotka tuntuvat pitkäveteisiltä? Siis pakko jos toivomme, että meitä pidetään intellektuelleina?

    Megabeiben vastaus on, että ainakin kannattaa ottaa moinen kirja kahvilassa esille ja olla lukevinaan sitä.

Suom. Aira Buffa.
WSOY, 3.painos, 1983.

Menneisyys on siitä mielenkiintoista, ettei sitä pysty muistamaan täydellisesti ja että senkin minkä muistaa, saattaa kuvitella väärin.

    Aloitin ”kirjoittajanurani” 1970-luvulla. Palkkatyön ohella kirjoitin melko paljon kirjoista Demariin ja Parnassoon jne.

    En pysty muistamaan pohdittiinko tuohon aikaan lukemisen hiipumista. Sen sijaan lukemisen sisältöjä mietittiin paljonkin ja niistä myös kiisteltiin ja väiteltiin. Oli niitä, joiden mielestä kevyt kirjallisuus on ajan hukkaamista ja toisia jotka olivat löytävinään dekkareista ja viihderomaaneista aitoa tietoisuutta arkielämästä ja yhteiskunnallisesta todellisuudesta.

    Kulttuurisosiologi Katariinan Eskolan tutkimus Ei kirjaa ilman lukijaa (Tammi, 1972) päätyi kohtuullisen optimistiseen näkemykseen lukemisen tulevaisuudesta. ”Ihmisten sosiaalistuminen kirjallisuuteen on yksi kirjallisuuden harrastamisen ehtoja”, Eskola kirjoitti vuonna 1972.

    Eskola uskoi, että peruskoulu-uudistus, hankkeet aikuis- täydennys- ja uudelleenkoulutuksen edistämiseksi ”samoin kuin tietojen tarjonnan jatkuva kasvu yleensä lisäävät ihmisten mahdollisuuksia osallistua kirjoitettuun kulttuuriin”. Eskolan mielestä myös lisääntyvä vapaa-aika tulisi kasvattamaan lukuharrastusta.  Optimistisesti Eskola uskoi että ”yhä useammat ihmiset etsivät kirjallisuudesta aineksia ja tietoja maailmankuvan jäsentämiseksi.”

    Vielä optimistisempi Eskola oli sen suhteen, että edellä mainitut muutokset kaventaisivat kirjallisuuden sisäisen rakenteen kuiluja, jolloin viihdekirjallisuuden ja vakavan kirjallisuuden välinen jyrkkä erottelu katoaisi.

    Mutta tulevaisuutta ei koskaan pysty ennustamaan. Mistäpä vuonna 1972 olisi voitu aavistaa tietokoneiden, internetin, älypuhelimien ja megabeibejen maailman ulkomuoto vuonna 2025!

Ruotsalaisen Wahlström & Widstrand -kustantamon toimitusjohtaja Per. I. Gedin suhtautui teoksessaan Kirja muuttuvassa yhteiskunnassa (1975, suomennos 1977) Eskolaa pessimistisemmin kirjojen ja lukemisen tulevaisuuteen.

    Ehkä Gedin myös ennusti tulevaisuutta inhorealistisemmin.

    Gedinin tutkimus paljasti kuinka kirjallisuus jakautuu kahteen kiertoon: toisaalla on populaari kiertokulku ja toisaalla sivistyksen kiertokulku. Kaupallinen kirjallisuus ja eliitin kirjallisuus karkaavat kauemmaksi toisistaan eivätkä lähemmäksi, niin kuin Eskola uskoi tapahtuvaksi.

    Gedin kirjoitti myös siitä, kuinka arvosteluinstituutio muuttuu. Kriitikot eivät enää kirjoita kirjojen lukijoille vaan taiteilijoille, jolloin kriitikoista tulee kirjailijoiden kavereita, ja yhdessä he linnoittautuvat sivistyksen suppeaan piiriin.

    On mielenkiintoista, että Gedinin mielestä kaupunkirakenteen muutos näkyy myös lukemisen harrastamisessa: ”Perheet tai ystävät eivät kokoonnu lukemaan ääneen tai opiskelemaan kerhoihin, ellei niiden päämääränä ole suoranainen käytännön koulutus. Pyhinä lähdetään kotoa jos suinkin mahdollista ja matkustetaan maalle tai ystäviä tapaamaan. Aikaa vietetään autossa, harrasteiden parissa tai seurustelemalla ja äärimmäisen harvoin lukemalla.”

    Mutta Gedinin mukaan kulttuurilla ei muutenkaan ollut enää demarien kansakoti Ruotsissa sellaista korkeaa asemaa kuin oli ollut porvarillisena aikana: ”Käynti teatterissa tai oopperassa, taidenäyttely, musiikki-illat tai uusimpien kirjojen lukeminen olivat vallan, rikkauden tai sosiaalisen aseman itsestäänselviä todisteita – pidettiinpä niistä tai ei. Äkkirikkaat toivat varakkuutensa esiin kulttuurin alueella – taiteen mesenaatteina, kirjojen keräilijöinä tai musiikin harrastajina. Tällä hetkellä kerska on useimmiten aineellista – välineinä nyt loistohuvilat, lentokoneet, veneet, vaatteet jne.”

    Gedin myönsi, että yhteiskunnan kehittyminen ja uudet teknologiat toivat entistä enemmän ihmisiä, myös vähäosaisia, kulttuuritarjonnan pariin, mutta Gedinin mielestä muutokset tukivat kulttuurin viihteellistymistä, ei sen sivistyksellisen merkityksen lisääntymistä.

Tulevaisuutta on hankala ennustaa eikä menneisyydestä oikein tiedä mitä ajatella.

    Polarisoituuko nykymaailma niihin jotka osaavat lukea ja niihin jotka eivät osaa, edes teknisesti? Pärjäävätkö tulevat megabeibet esittelemällä kuvia itsestään ja kavereistaan kirja kädessä? Koneet laskevat ja lukevat heidän puolestaan, niin että itse kukin voi keskittyä omaan itseensä ja itsen tuotteistamiseen.

    Loppujen lopuksi kysymys on paljon ironisemmista ja kenties myös hirveämmistä dystopioista kuin siitä, onko kaupassa myytävän kirjan ALV 10 vai 14 vai 0 prosenttia.

Kyösti Salovaara, 2025.

Tekeekö kirjallisuus ihmisestä paremman?
Ehkä ei mutta
kenties ihmisen kuitenkin.

   

Ahdasmielisen lukemisen ylistys

[ja kiljuva joutsen]

JS. 2025

 Samuel harrastaa nykyään varsinkin tieteitä. Hän on kaupungin kirjaston suurimpia asiakkaita… Hän lukee ahmien, ilman mitään järjestelmää, niin kuin nälkäinen syö ruokaa. Ja kaikkia näitä asioita hän hautoo sitten yksinäisessä sielussaan, päämääränään siepata universumin salaisuus esiin kirjaston pölyisiltä hyllyiltä. Ei mitään sen vähempää.

- Toivo Pekkanen romaanissaan Tehtaan varjossa, 1932.

Kaikki lukevat ihmiset pakenevat jostakin muusta siihen mikä on painetun sivun takana; unen laadusta voidaan keskustella, mutta sen vapautumisesta on tullut toiminnallinen välttämättömyys.

- Raymond Chandler esseessään Se murhaa joka osaa, 1944.

Noin kymmenen vuotta sitten tein tietoisen päätöksen: en enää lue vapaa-ajallani valkoisten heteromiesten kirjoittamia kirjoja. Viime vuosina olen laajentanut päätöstäni niin, etten ensisijaisesti myöskään tartu valkoisten naiskirjailijoiden teoksiin.

-  Ndéla Faye esseessään Minä valitsen toisin, 2025.

Aamu Teerisaaressa Höytiäisellä Pohjois-Karjalassa oli leppoisa ja kaunis. Lauantai-illan rankkasateen jäljiltä luonto hehkui entistä rehevämpänä.

    Järvellä kalatiira lekutteli kaloja etsiessään. Laulujoutsenet lipuivat rannan läheisyydessä perässään kaksi poikasta. Kauempana jokunen vene näytti liottavan uistinta järvessä kuhan toivossa. 

    Muutamat poutapilvet purjehtivat etelästä pohjoiseen. 

    Sitten musta pilvi peitti taivaan.

    Erehdyin lukemaan sunnuntain Helsingin Sanomien näköislehdestä kulttuuritoimittaja Ndéla Fayen esseen ”valkoisen” kirjallisuuden ylivallasta ja haitallisuudesta ei-valkoisen nuoren naisen kasvamiselle. 

    Leppeässä rantamaisessa ihmettelin, että onko selkeästi rasistinen essee hyväksyttävä kannanotto Hesarissa kunhan sen kirjoittaa ei-valkoinen ihminen?

Jokainen meistä lukee kirjoja omista syistään ja monista syistä. Kenenkään toisen lukijan perusteluja ei pidä väheksyä eikä kritisoida. On myös sallittua, että ei lue lainkaan kaunokirjallisuutta. Sillä tavalla muuten ei tarvitse pelätä valkoisen katseen herruutta eikä minkään väristä ”rasistista” painostamista.

    Faye kertoi lukeneensa nuorena - ennen tiedostavaa havahtumistaan - hyvää valkoisten miesten kirjoittamaa kirjallisuutta. Hän oli lukenut John Steinbeckiä, Charles Dickensiä, Jack Londonia, Arto Paasilinnaa, Juhani Ahoa ja William Shakespearea. Myös valkoisten naisten klassikot tulivat nuorella Fayelle tutuksi.

    Mutta!

    ”Kysyn kuitenkin: miksi koulutukseni rakentui lähes yksinomaan valkoisten kirjailijoiden, erityisesti miesten, kertomuksiin?” Faye kirjoitti viime sunnuntaina Helsingin Sanomissa hylättyään kymmenisen vuotta sitten valkoisten heteromiesten kirjallisuuden. ”Miksi käytin aivojeni muokkautuvimmat vuodet heidän maailmankuvansa ja tarinoidensa analysointiin?”

    Minä puolestani kysyisin Fayelta, että millä tavalla edellä mainitut - ja monet muut ei-värilliset kirjailijat - muka kirjoissaan edustavat valkoista vallankäyttöä ja miksi juuri heidän ”valkoinen” katseensa olisi haitallinen tai jopa vaarallinen kasvavalle nuorelle?

    Faye väittää olevansa antirasistinen ”kieltäessään” valkoisten miesten ja naisten kirjoittaman kirjallisuuden itseltään. Jos hän ei kuuluttaisi sitä julkisesti, se ei olisi kannanotto, mutta julkisesti esille pantuna se on poliittinen lausuma, ja sellaisenaan ilmiselvästi rasistinen kannanotto.

Kirjailijat kirjoittavat siinä yhteisössä ja siinä ajassa missä elävät. Tätä on joskus vaikea hyväksyä tehtäessä identiteettipolitiikkaa ja yhteiskuntapolitiikkaa. Sitäkin on vaikea hyväksyä, että nimenomaan kaunokirjallisuus on äärimmäisen yksilöllisyyden läpitunkemaa, siitä riippumatta millaisen pintakerroksen yksilöllisten kirjailijoiden teokset luovat nähtäville.

    Väitän että suurin osa (myös) valkoisten kirjailijoiden romaaneista kertoo ihmisen, yksilöiden ja ihmisryhmien vapautumisesta ja pyrkimyksestä emansipaatioon. Joskus emansipaatio on psykologista, toisinaan yhteiskunnallista, joskus jopa kumouksellista.

    Tarkoitan että esimerkiksi Jack Londonin pitäminen valkoisen luokkaherruuden ja valkoisen mieskatseen propagandistina on täysin älytöntä ja hyödytöntä, semminkin kun Londonin oma elämä oli traaginen kertomus henkilökohtaisesta kaaoksesta.

    Toisin päin saattaisi kysyä, eivätkö Fayen ylistämät mustat ja värilliset kirjailijat koskaan ole ennakkoluuloisia, pikkusieluisia ja jopa rasistisia jos heidän romaanejaan lukee ”sillä silmällä”? 

    Sitä paitsi muistutan jälleen kerran: fiktio on fiktiota! Jos tuota ei ymmärrä, navigoi todellisuudessa aika lailla sumussa.

Kirjoja voi lukea monella tavalla ja monesta syystä.

    Niitä voi lukea edistääkseen luokkanousua, niin kuin Toivo Pekkasen ”alter ego” Samuel Oino tekee romaanissa Tehtaan varjossa. Konepajan lattialta, sorvien, jyrsinkoneiden, höylien ja viilapenkkien keskeltä pääsee eteenpäin - jos ei fyysisesti niin henkisesti kuitenkin - lukemalla sekä fiktiota että tiedettä popularisoivia teoksia.

    Mutta kieltämättä Samuel ahmii kirjallisuutta myös Raymond Chandlerin kuvaamalla tavalla: päästäkseen pois oman mielensä vankilasta. Samalla kun Samuelin lukuhimolla on sivistyksen hankkimisen päämäärä, se myös palkitsee tarvetta eskapismiin, pakoon arjesta ja omien ajatusten kuolettavasta kehästä.

    Sitten meillä on Ndéla Fayen tiedostava, poliittista sanomaa fiktiosta etsivä ja löytävä lukutapa, joka äärimmilleen vietynä paljastuu ahdasmielisyydeksi ”toisenlaista” kirjallisuutta ja toisenlaisia poliittisia ajatuksia kohtaan. Ironista on, että vaikka Faye sanoo haluavansa elää maailmassa, jossa on monta rinnakkaista todellisuutta, hän kuitenkin kieltää (ainakin itseltään) muut todellisuudet kuin oman itsensä kaltaiset.

   Fayen ajattelu kuvastaa hyvin nykyajan identiteettipolitiikkaa: halutaan esittäytyä suvaitsevana olemalla aika lailla suvaitsematon.

Sunnuntai-ilta hämärtyi Teerisaaressa. Päivän lämpö huokui yhä puiden rungoilla, lehvistöissä, villinä kasvavalla niityllä.

    Sitten kamala kiljunta havahdutti, pelästytti.

    Piti juosta ulos kuulostelemaan. Ketä nyt tapetaan? Joko karhut ja sudet hyökkäävät kimppuun?

    Ei hätää. Laulujoutsen se siellä metsikön takana kiljui ja metelöi lentäessään.

    Todellakin: ”laulu”joutsen.

    Vain englanninkielessä ja italiassa laulujoutsenelle on annettu sen käyttäytymistä kuvaava nimi. Muut eurooppalaiset kielet, suomi mukaan lukien, kohtelevat kiljuvaa ja metelöivää joutsenta silkkihansikkailla. Vähän niin kuin Ndéla Faye ei-valkoista kirjallisuutta. 

Jack London: Rautakorko 
(The Iron Heel, 1908).
Otava, 2. painos, 1924.