torstai 3. huhtikuuta 2025

Camus ja minä

[Baleaareilla]




Kyösti Salovaara, 1985.

Palma de Mallorcan keskusta ja La Seu katedraali
tavaratalon ikkunasta kuvattuna.



 


Aurinkoinen loma Baleaareilla päättyi. Espanjalainen lentokone laskeutui suomalaiseen räntäsateeseen. Kotimaassa kaikki oli ennallaan, kuin ennen. Suomalainen masennus oli ennallaan.

- Kyösti Salovaara Suomen Sosialidemokraatissa 5.4.1985.



                                     Talvi

tuo jääpenkkapankkiiri, lumivuorineuvos

                        konservatiiveista jäykin

paukutti päähämme pakkasen patukalla:

       kestäkää suomalaiset

                                        kestäkää

                 kevät tulee!

Ja tulihan se

                 Mallorcalta talven karusta

                            leivot ja liverrykset hatussaan

ja jallitti meitä taas kerran.

- Arvo Turtiainen runossaan Suomalainen kevätjenkka, 1968.



Matkustaminen ei ole huvia. Näkisin siinä pikemminkin askeesin. Ihminen matkustaa sivistyäkseen, mikäli sivistyksellä tarkoitetaan salaisimman aistimme, ikuisuuden aistin harjoittamista.

- Albert Camus Baleaareilla vuonna 1935. 





Neljäkymmentä vuotta sitten maaliskuussa 1985 matkustin ensimmäisen kerran Espanjaan. Olin 38-vuotias. 

    Miksi vasta tuolloin?

    Isäni Osmo täytti 60 vuotta syksyllä 1974. Hän oli varannut koko ”perheelle” Mallorcan matkan, minulle tai veljelleni siitä kertomatta. Vanhempani olivat tehneet 60-luvun lopulta lomamatkoja Palmaan, Mallorcan ja Baleaarien pääkaupunkiin ja ihastuneet kaupunkiin ja saareen, Francon diktatuurista huolimatta.

    Mutta heinäkuussa 1974 isäni sai massiivisen sydäninfarktin. Hän itki lääkärin kertoessa ettei hän voi jatkaa työtään Eteenpäin-lehdessä.

    Mallorcan matka peruuntui tuolloin. Synttärit vietettiin Valkealan motellissa. Mutta isäni eli infarktin jälkeen vielä 17 vuotta. Mallorca oli siitä pitäen vanhemmilleni tyyssijana melkein joka talvi, kolme tai kuusi kuukautta kerrallaan. Mallorca ja espanjalainen miljöö kantoivat isän elämää pidemmälle kuin lääkärit uskalsivat ennustaa.

    Mutta miksi me vaimoni kanssa matkustimme Mallorcalle vasta 1985?



 Minä muutin mieleni - niin on tapana sanoa.

    Maaliskuussa 1985 meitä oli kolme: minä, vaimoni ja 11 kuukauden ikäinen poikamme Jaakko. Minulta meni 38 vuotta päästä Espanjaan, Jaakolta 11 kuukautta.

    Niin maailma muuttuu.

    Niin mieli muuttuu.

    Kenties - ja tämä on arvailua – uusvasemmistolaisena nuorena miehenä Francon Espanja ei minua kiinnostanut. Selitys saattaa olla jälkiviisautta, tekosyy. Ehkä pelkäsin lähteä Suomesta muualle. Oli helpompi viettää lomia Kymijoen rannalla kuin Välimerellä.

    Vuonna 1983 kävin Nizzassa. Ihastuin kaupunkiin. Se avasi sieluni Välimeren kulttuuriin. Nizza ja Riviera tietysti hehkuivat valtavaa kulttuurista spektaakkelia ja melodraamaa, jonka sisään luin itseni amerikkalaisten ja englantilaisten kirjailijoiden vällityksellä. Nizzassa kävimme toisen kerran syyskuussa 1984 kun vietimme siellä isäni 70-vuotispäivää. Jaakko oli ensimmäisellä Nizzan-matkallaan tasan viiden kuukauden ikäinen. Minä olin jo 37-vuotias.

    Niin maailma muuttuu. 

    Entä ”minä”?


Osmo Salovaara, 1985.

Plaza Mayor Palmassa.
Café solo ja lasissa Veteranoa, espanjalaista brandyä.


Kyösti Salovaara, 1985.

El Terrenosta pääsi keskustaan Paseo Maritimoa myöten.



On sanottu että Palma de Mallorca on yhdistelmä Nizzaa ja Napolia. Kenties on, vaikka Napolissa en ole koskaan käynyt enkä tiedä miltä Napoli tuntuu.

    Mutta 1983-1984 Nizzan-matkat avasivat mieleni portit Välimerelle.

    Minä muutin mieleni!

    Onko se pätevä ilmaisu? Riittääkö selitykseksi?

    Hieno englantilainen kirjailija Julian Barnes on vastikään julkaissut esseekokoelman Changing My Mind, josta The Guardian julkaisi otteen muutama viikko sitten. 

    Barnes lainaa merkittävää taloustieteilijää John Maynard Keynesiä, joka sanoi: ”Kun faktat muuttuvat, minä muutan mieleni.”

     Kuka tai mikä on se ”minä” joka muuttaa mieltään? Missä se "minä" sijaitsee?

    Aivan toisenlaisen tokaisun Barnes sieppaa ranskalaiselta dadaistilta Francis Picabialta: ”Päämme on pyöreä joten ajatuksemme voivat muuttaa suuntaansa.” 

    Barnesin johtopäätös on, ettei ole ”minää” joka muuttaa mieltään, vaan päinvastoin on epämääräisen monimutkainen mielemme, joka muuttaa meitä kun tilanteet ja kokemukset kohdataan. Mielemme luo minut, minä en luo mieltäni.

    Barnesin johtopäätös on helpottavan avara. Se sallii ”minun” olla montaa mieltä yhtä aikaa, koska mielessäni on joka tapauksessa monenlaista yhtä aikaa. Ja sitä paitsi: pyöreään päähään sopii kaikenlaista!



Kevään 1985 jälkeen vietimme kuuden vuoden aikana talvilomat Mallorcalla. Sen jälkeen, isäni kuoltua 1991, kävimme vielä joitakin kertoja siellä, mutta 2000-luvulla olen matkustanut Espanjassa muualle, ikään kuin Mallorcan herkkiä tunteita paetakseni.

    Suomalaisten matkanjärjestäjien hotellit sijaitsivat pääosin Palman kaupungin lounaisreunassa El Terrenon kaupunginosassa, Bellverin linnan alapuolelle. 1970- ja 1980-luvuilla Aurinkomatkat järjesti talveksi ns. pitkiä matkoja Palmaan. Kun kesäkausi loppui syksyllä, lentokoneiden ei tarvinnut lentää tyhjänä hakemaan lomansa päättäviä matkailijoita viedessään talvituristit Palmaan. Näin ”eläkeläiset” pääsivät halvalla kolmeksi tai kuudeksi kuukaudeksi Mallorcalle. Joulun aikaan oli lyhyt sesonki ja sitten keväällä eläkeläiset tuotiin takaisin Suomeen kun kesäkauden ensimmäiset turistit lensivät saarelle.

    Muut matkatoimistot toki lensivät ympäri vuoden saarelle, joten mekin pääsimme sinne kolme viikon lomille Hassen siivillä ja Spiesin matkoilla.

    Eläkeläisille kehkeytyi Bosquessa tiivis porukka, joka vuosien mittaan tutustui toisiinsa ja Mallorcan elämään. Isäni ja äitini ”porukassa” oli mm. konttoripäällikkö Tampereelta, kauppias Kokkolasta, eversti evp Haminasta ja lasitaiteilija Iittalasta. Kerrottiin että hän oli ilman omaa syyttään jäänyt tunnetuimpien Iittalan lasitaiteilijoiden varjoon.

    El Terrenossa asuimme usein Joan Miró -kadun varrella. Eläkeläisten hotelli Bosque sijaitsi lähellä Carrer Camilo José Celan varrella. Katujen nimet muutettiin tuollaisiksi Francon kuoltua. Sekä nobelkirjailija Camilo José Cela että modernistimaalari Joan Miró olivat muuttaneet Mallorcalle 1950-luvulla eräänlaisen sisäiseen maanpakoon Francon diktatuuria. Mallorcalla ilmapiiri oli vapaampi kuin mantereella.

    Kun ajoimme bussilla Palmasta Sollerin-kaupunkiin, reitti kulki Valdemossan kylän kautta luoteisrannikolle ja sitten jylhää rannikkoa pitkin Deiàn rantakylän läpi Solleriin, mistä 1913 rakennetulla raitsikalla pääsi kaupungin satamaan appelsiini- ja mantelipuulehtojen vieritse.

    Niin kuin tiedetään Frédéric Chopin vietti kurjan, sateisen ja kylmän talven Valdemossassa rakastettunsa Amantine-Lucile-Aurore Dupinin eli Georde Sandin kanssa. Mutta samaan aikaan myös englantilainen runoilija ja kirjailija Robert Graves asui rakastettunsa Laura Ridingin kanssa Deiàssa. Graves oli tuttu meilläkin telkkarissa näytetyn Minä, Claudius - sarjan ansiosta, vaikka muuten en Gravesista juuri mitään tiennyt. Graves kuoli Deiàssa saman vuoden joulukuussa kun ensimmäisen kerran maaliskuussa ajoin hänen kotikylänsä ohi.  

    Muutamaa vuotta myöhemmin ostin Martin Seymour-Smithin teoksen Robert Graves: His Life and Works. Kun selailen sitä nyt, huomaan etten ole kirjaa koskaan lukenut läpi alusta loppuun. Minulle Graves merkitsi Mallorcan henkeä, ei hänen teoksiaan.


Kyösti Salovaara, 1985.

Sollerin raitsikka. Vaunu nro 5
lienee valmistettu vuonna 1913.


Kyösti Salovaara, 1985.

Meri ja Osmo Salovaara
Genovan kylän rinteillä, taustalla Palman kaupunki.
Genovassa käytiin syömässä pitkään haudutettua lammasta.



Mielikuvia, muistikuvia, hämäriä ajatuksia, kadonneita tuntemuksia, matkojen pölyä, pelkoa uusista paikoista, uteliaisuutta ja ties mitä – sitähän elämä on.

    Ranskalainen kirjailija ja filosofi Albert Camus (1913-1960) oli kosmopoliitti, joka tarkkavaistoisesti pohti myös matkustamista, saapumista outoihin paikkoihin, pelkoa ja rakkautta. Camusin äidin suku oli kotoisin Baleaareilta. Vuonna 1936 Camus muisteli edellisen kesän matkaa Baleaareille:

    ”Matkustamisen arvo perustuu pelkoon. Sillä jonakin hetkenä, kun olemme niin kaukana maastamme, kielestämme (ranskalainen sanomalehti on äkkiä äärettömän kallisarvoinen. Ja nuo iltahetket kahviloissa, kun yrittää kyynärpäällään koskettaa muita ihmisiä), meidät valtaa epämääräinen pelko ja vaistomainen halu palata vanhojen tapojen turvaan. Siinä on matkan ilmeisin hyöty. Sinä hetkenä olemme kuumeessa, mutta olemme pehmeät ja huokoiset. Pieninkin töytäisy järkyttää meitä olentomme perustuksia myöten. Jos kohtaamme valotulvan, tunnemme äkkiä ikuisuuden läsnäolon. Siksi ei pidä sanoa, että ihminen matkustaa huvikseen. Matkustaminen ei ole huvia. Näkisin siinä pikemminkin askeesin. Ihminen matkustaa sivistyäkseen, mikäli sivistyksellä tarkoitetaan salaisimman aistimme, ikuisuuden aistin harjoittamista. Huvi loitontaa meidät omasta itsestämme, niin kuin Pascalin ’divertissement’ viihdytys. Matka, joka on ikään kuin suurempi ja vakavampi tiede, tuo meidät takaisin itseemme.” (Camus: Kapinoiva ihminen. Toimittanut Maija Lehtonen. Suom. Ulla-Kaarina Jokinen ja Maija Lehtonen. Otava, 1971. 

    Vieraillessaan Prahassa Camus kirjoitti illalla hotelliin palattuaan sydän pakahtumaisillaan mahtipontisia mietteitä, joiden takaa ”kuvastuu se moninaisten tunteiden vyyhti, joka oli ahtautunut” hänen sydämeensä. ”Mitä muuta hyötyä tällaisesta matkasta voisi olla?” Camus kysyi. ”Täällä olen paljas, suojaton.” Ja jatkoi:

    ”Kirkot, niiden kulta ja suitsutus, kaikki tuokin työntää minua jokapäiväistä elämää kohti, jossa ahdistus nostaa arvoon jokaisen pikku seikankin. Ja tottumusten verho, sydäntä tuudittavien eleiden ja sanojen miellyttävä kudelma nousee hitaasti ja paljastaa vihdoin levottomuuden ankeat kasvot. Ihminen on kasvotusten itsensä kanssa: minä haastan hänet olemaan onnellinen… Tämän vuoksi matkustaminen onkin mitä valaisevinta. Ihmisen ja ympäröivien esineiden välillä on räikeä ristiriita. Maailman musiikki tunkeutuu helpommin suojattomaan sydämeen… Matkan liikuttava, herkistynyt maisema: taideteoksia, naisten naurua, ihmisrotuja, jotka on juurrutettu omaan maahansa, muistomerkkejä, joissa kertautuu vuosisatojen historia. Ja sitten, päivän päättyessä, tämä hotellihuone, jossa taas outo tunne, kuin sielun nälkä, alkaa kovertaa minua sisästä päin.”



Sanoja sanoja sanoja.

    Ne kiertävät minua kuin rengas joka ei hetkeään pysähdy samaan kohtaan.

    Maaliskuu 1985: neljäkymmentä vuotta sitten: Palma de Mallorca, mielentila ja mieli. Porttini Espanjaan.

    Muutin mieleni - mieleni muutti minut!     



Raili Salovaara, 1985.

Isä (38 v) ja poika (11 kk)
Magalufin rannassa.


torstai 27. maaliskuuta 2025

Liian paljon kirjoja

[vai turhan vähän lukijoita?]



Kyösti Salovaara, 2025.



Mitä ihmettä me tarkkaan ottaen tekisimme kolmella Sibeliuksella ja viidellä Aleksis Kivellä? Eikö korkean tason kansallisen ja kansainvälisen yleiskulttuurin tarjonta ole – jos ollaan rehellisiä – määrällisesti riittävä tai enemmänkin? Ainakin minua enemmän kiusaa kuin ilahduttaa se, että on olemassa suurenmoisia sävelteoksia ja kirjallisuuden helmiä verrattomasti enemmän kuin mihin koskaan elämäni aikana ehdin tutustua saati syventyä. 

- Pentti Linkola vuonna 1971.


Viihdekirjallisuuden suosio on kasvanut viime vuosina valtavasti, mutta kulttuuri- ja kirjapiireissä keskitytään yhä ensisijaisesti kaunokirjallisuuteen. Tämä ylläpitää keinotekoista hierarkiaa, jossa tietyntyyppinen kirjallisuus nostetaan toisen yläpuolelle - vaikka tärkeintä on se, mitä lukeminen merkitsee lukijalle.

- Ndéla Faye Helsingin Sanomissa 25.3.2025.




Kaunokirjallisuudesta ollaan monella tavalla huolestuneita. 

    Kirjailijat ovat heikoilla; kustantajat ja kirjakaupat pitävät puolensa paremmin. Uudet formaatit eivät suosi kirjailijan tulonhankintaa. Valtiokin vie osansa kirjan arvonlisäyksestä.

    Kummallisin keskustelu väittää, että kirjoja ilmestyy liian paljon. Ajatellaan että jos niitä ilmestyisi vähemmän, kirjailijoilla ja kulttuurilla menisi paremmin. Saattaahan toki olla, että 100 erilaista pastakastiketta marketissa on liikaa ja tuhlausta, mutta 100 erilaista kirjaa ei ole tuhlausta vaan rikkautta.

   Suomenkielessä ei ole hyvää sanaa kuvaamaan minkälaisen kirjallisuuden ongelmista puhutaan. Toisin kuin Faye pakinani motossa kirjoittaa, sana ”kaunokirjallisuus” sisältää myös viihteen ja kaikenlaisen genrekirjallisuuden (romantiikka, dekkarit, scifi, lastenkirjat, sadut jne). Englanninkielen ilmaisulle ”literary fiction” ei löydy hyvää suomalaista vastinetta.

    Mutta on pärjääminen niillä sanoilla, joita käytettävissä on.



Kirjakeskustelu ei tietenkään ole umpisuomalaista eikä pelkästään kotoperäistä. Kultuurikeskustelussa eivät rajat railona avaudu. Aiheet ja perustelut imetään rajojen yli.

    Viime perjantaina Richard Godwin kysyi The Guardianissa ilmestyykö kirjoja liian paljon; niin paljon ettei kukaan ehdi kaikkea lukea ja niin paljon ettei niiden julkaiseminen kannata. Juttunsa lopussa Godwin kysyi aiheellisesti: miksi kenenkään pitäisikään kaikkea lukea?

    Godwinin artikkelissa oli mielenkiintoisia faktoja kirjojen kustantamisesta.

    Isossa-Britanniassa julkaistaan vuosittain 200 000 kirjanimikettä. Vuonna 2023 maailmassa julkaistiin kaikkiaan (ISBN tilastoihin perustuen) noin 2,6 miljoonaa kirjaa (nimikettä) omakustanteina ja n. 560 000 kirjaa perinteisten kustantajien julkaisemana.

    Omakustanteiden määrä on siis räjähtänyt, ehkä ei niinkään Suomessa mutta anglosaksisella kielialueella. Teknologian muutos on edesauttanut kehitystä. Sähköinen kirja, joka ladataan Amazonin Kindlen kaltaisista palveluista, hyödyttää omakustantajia. Sähköinen kirja ei häviä kirjakauppojen vuosittaisissa alennusmyynneissä. Kun lukija löytää mieluisen omakustannekirjailijan, tämän koko katalogi löytyy sähköisestä palvelusta.

    Entä kirjailijoiden tulonmuodostus?

    Godwinin esittämät luvut hätkähdyttävät.

    On omakustannekirjailijoita joista emme ole kuulleet mitään, mutta jotka ovat myyneet jo 20 miljoonaa teosta. Britannian 2000 omakustannekirjailijasta puolet tienasi vuodessa yli 20 000 puntaa ja 28 % yli 50 000 puntaa. Sen sijaan useimmat perinteisten kustantajien esikoiskirjailijat tienaavat vain 5000-10 000 puntaa vuodessa eli sen mitä saavat ennakkomaksua kirjoistaan. Ja ammattikirjailijoiden raportoitiin vuonna 2022 ansaitsevan keskimäärin 7000 puntaa vuodessa.

    Omakustanteina julkaistaan runsaasti viihderomaaneja, romantiikka ja jännäreitä. Mutta omakustannekirjailijat edustavat väestöä monipuolisemmin kuin perinteiset ammattikirjailijat. Godwin huomauttaa, että omakustannekirjailijat käyttävät samoja graafikoita ja freelance-taittajia kuin perinteiset kustantajat, joten kirjojen ulkoasu on usein yhtä laadukas kuin perinteisten kustantajien teoksissa.

    Kun perinteinen kustantaja menettää portinvartijan roolinsa, kirjallisen kulttuurin diversiteetti lisääntyy - eikö vaan? 



En tiedä onko Suomessa tapahtunut tai tapahtumassa samanlaista kehitystä kuin muualla maailmassa. Pikemmin tuntuu että Suomeen syntyy pieniä kustantamoita, jotka julkaisevat muutaman kirjailijan teoksia.

    Mutta millä tavalla kirjanimikkeiden vähentäminen auttaisi ns. laatukirjallisuutta? Jos kirjoja julkaistaisiin vähemmän, lukisiko kansa niitä enemmän? Ja jos lukisi, kuka siitä hyötyisi: ammattikirjailijat vai kirjojen kustantajat?

    Voidaanko ihmiset pakottaa lukemaan vain ”hyvää” kirjallisuutta? Jos, niin kuka määrittelee mikä on ”hyvää” kirjallisuutta? Jos esimerkiksi Hesarin kulttuuritoimitus saisi päättää ne kirjat joita julkaistaan, minä tuskin lukisin niistä montaakaan, koska nuoria naisia voimaannuttava fiktio ei tällä hetkellä tunnu (minulle) oleelliselta kirjallisuusgenreltä. 

    Laatukirjallisuudesta puhuminen on muutenkin problemaattista. Universaalia mitta-asteikkoa ei ole olemassa. Vain totalitaarisessa yhteiskunnassa ”tiedetään” mikä kirjallisuus on ”objektiivisesti hyvää” ja mikä ”absoluuttisesti pahaa”. 

    Suomessa taitaa olla 15-20 kaunokirjailijaa, jotka saavat koko toimeentulonsa julkaisemistaan teoksista. Kuinka paljon kirjallisuuskeskustelun tulisi keskittyä heidän tilanteeseensa ja kuinka paljon siihen miten ihmisten lukutaito ja lukemisen halu ylipäänsä kehittyy? Tai missä määrin kirjallisuuskeskustelussa pitää vaatia kirjoja, jotka sanoittavat fiktioon poliittisen keskustelun pintavaahtoa (ilmastonmuutos, feminismi, kolmannet sukupuolet, luontokato, ravintosuositukset jne) sen sijaan että kirjallisuus kaikessa moninaisuudessaan ja jopa eskapismissaan saisi lukijat viihtymään elämässään ja tuntemaan itsensä yhteisön täysivaltaiseksi jäseneksi?

    Onko viisasta edellyttää kaunokirjallisuudelta samanlaista kollektiivisen askeesin ihannetta kuin mitä ihmisiltä tänään muutenkin vaaditaan?  



Kyösti Salovaara, 2025.


torstai 20. maaliskuuta 2025

Reilun pelin illuusio

[sääntöjen ja sattuman kentällä]



Kyösti Salovaara, 2022.

Diego Simeone ohjaa Atlético de Madridin peliä
Celta Vigoa vastaan 10.9.2022.



Tietenkään jalkapallo ei ole samaa kuin Bach tai buddhalaisuus. Mutta se on usein syvällisempää kuin uskonto ja yhtä lailla osa yhteisön kudosta, perinteiden tyyssija. 

- Franklin Foer: How Soccer Explains the World. An Unlikely Theory of Globalisation. HarperCollins, 2004.


Noin puoleen maaleista sisältyy siis havaittava ripaus onnea… Joukkue tarvitsee toki kuria, järjestystä, lahjakkuutta ja organisointia. Sattuman vaikutusta jalkapallossa ei kuitenkaan voi kiistää. Se näyttäytyy liigatasolla ja cup-kilpailussa, joissa Poissonin jakauma pitää paikkansa, ja yksittäisissä otteluissa, joissa puolet maaleista voidaan panna onnen piikkiin ja joissa parempi joukkue voittaa vain puolessa tapauksista… Meidän on opittava elämään jalkapallon sattumanvaraisuuden kanssa.

- Chris Anderson ja David Sally: Numeropeli - Luulet ymmärtäväsi jalkapalloa, mutta et tiedä siitä mitään. 2013. Suom. Juha Sainio. HS kirjat, 2013.




Onko koskaan puhuttu niin paljon sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä kuin tänään?

    Miksi?

    Siksikö että sääntöjä halutaan rikkoa ja että kukin soveltaa niitä mielensä mukaisesti?

    Vaiko sen tähden, että maailmassa, suuressa ja pienessä mittakaavassa, on niin paljon sääntöjä että elämää ei voi elää rikkomatta jotain sääntöä?

    Säännöt kirjoitetaan luonnollisella kielellä. Luonnollinen kieli ei ole koskaan täysin yksikäsitteistä.

    Jos kieli olisi yksikäsitteistä ei tarvittaisi juristeja tulkitsemaan lakeja.

    Mutta eivätkö edes jalkapallopelin säännöt ole yksikäsitteisiä? Futis on suljettu järjestelmä, joten miksi sen säännöt eivät olisi yksikäsitteisiä? Mihin tarvitaan tulkintaa – jos tarvitaan?

   Selittääkö jalkapallo sääntöineen jotakin laajempaa?



Futis käy tunteisiin.

    ”Elämä ja kuolema. Ja niiden välissä: jalkapallo”, aloittaa englantilainen, Espanjassa asuva ja espanjalaisen kulttuurin ja jalkapallon asiantuntija Sid Lowe teoksensa Fear and Loathing in La Liga - Barcelona vs Real Madrid (2013).

    Sanooko Lowe kahdella lauseella kaiken tarvittavan? Voiko jalkapallon symbolismia virittää tätä korkeammalle?

    Ehkä voi, mutta Lowen seuraava lause palauttaa vertauskuvat maan päälle. Hän kertoo, että FC Barcelonan kotistadion Camp Nou sijaitsee synnytyssairaalan ja hautausmaan välisellä maakaistaleella. 

    Mutta korkealentoinen ajatus jää itämään mielessä.

    Viime viikolla Madridissa näyteltiin ”elämän” ja ”kuoleman” välinen taistelu. Real Madrid pudotti paikallisvastustajansa Atlético Madridin Mestarien liigan loppupeleistä. 

    Draamaksi muuttunut ottelu pelattiin Atléticon kotistadionilla. Jatkoaikakaan ei ratkaissut peliä Metropolitanolla. Tarvittiin rangaistuspotkukilpailu.

   Rankkarikilpailun jälkeen monet kysyivät: Voiko futiksen sääntöjä todellakin tulkita väärin? Oliko ratkaisu oikeudenmukainen?

    Minä jatkan kysymällä: eikö myös reilu peli, fair play, kuulu pelin henkeen ja siihen miten sääntöjä tulkitaan?



Tapahtui näin.

    Atléticon argentiinalaishyökkääjä Julián Alvarez liukastui nurmella juuri silloin kun laukaisi pallon pilkulta maaliin. Hänen vasen jalkansa näytti melkein osuvan palloon samalla kun oikea jalka lähetti pallon liikkeelle.

    Atléticon pelaajat riemuitsivat, 67 000 katsojaa hurrasi. 

    Hetkeä myöhemmin tuomari näytti ettei maalia hyväksytty.

    Tuomari oli neuvotellut videotuomarin (VAR – video assistant referee) kanssa. Johtopäätös: koska Alvarezin vasen jalka koski palloon ennen sen laukaisua, rangaistuspotkumaalia ei voinut hyväksyä.

    Lehdistötilaisuudessa Atléticon valmentaja Diego Simeone sanoi kitkerästi, että toivottavasti VAR todella näki, että vasen jalka osui palloon ennen laukaisua. Simeone pyysi niitä toimittajia nostamaan kätensä, jotka näkivät että Alvarezin vasen jalka osui palloon.

    Kukaan ei nostanut.

    Ja katsoipa hidastusta kuinka monta kertaa tahansa, ei voi olla varma osuuko jalka palloon. Sitä eivät valokuvatkaan paljasta.

    Atlético teki virallisen valituksen tapahtumasta. Se ei vaikuttanut pelin lopputulokseen, mutta ilmeisesti kyseiseen rankkarisäännön tulkintaan tulee täsmennys. Jos pallo ei liikahda kosketuksesta, se ei myöskään ole pelissä. Vasta liikahduksen jälkeen ko. rankkari olisi pitänyt hylätä. 



Kyösti Salovaara, 2022.

"Mitä ne nyt tekee?" Simeone hämmästelee.



Toteutuiko Alvarezin rankkarin hylkäämisessä reilun pelin henki? Luettiinko sääntöjä liian kirjaimellisesti? Luettiinko niitä jopa väärin ja pelin hengen vastaisesti?

   Reilu peli taitaa olla illuusio, koska pelaajat pyrkivät hyödyntämään kaikki säännöissä ja niiden tulkinnassa olevat porsaanreiät. Ilmeisesti rankkarin hylkäys johtui Real Madridin pelaajien protestoinnista. He saivat tuomarin kysymään VARilta osuiko potkaisija palloon kaksi kertaa.

    Realin pelaajat eivät tietenkään tehneet mitään väärää, mutta he käyttäytyivät fair play moraalin kannalta epäreilusti. Se on sallittua koska tarkoitus on voittaa. Sitä paitsi kysymys on miljoonista euroista, jotka voitolla ansaitaan.

    Mutta jälleen: kaikki kentällä olevat toimijat ovat ihmisiä, paitsi pallo jota potkitaan mieheltä toiselle. Erotuomarikin on ihminen, usein jopa vaikeassa tilanteessa. Sekunnin murto-osassa pitää tehdä oikeita päätöksiä. Ja mitä nopeampaa peli on, sitä vaikeampi ihmissilmän on huomata mitä kaikkea kentällä tapahtuu.

    Niinpä videotuomarointi on otettu kentällä toimivien tuomareiden avuksi. Hidastuksista nähdään mitä todella tapahtuu. Paitsiot ja käsivirheet tuomitaan oikein, koska tekniikka auttaa pelitilanteiden jälkikäteistä tarkastelua.

    Jos ja kun näin on, miksi yhä keskustellaan tuomarivirheistä? Miksi myös VARin päätöksiä arvostellaan? Miksi VARin paitsioratkaisuja pidetään oikeaan osuneina, eikä niistä valiteta, mutta rangaistuspotkutilanteisiin liittyy jatkuvasti protestointia?



Joku huippuerotuomari on sanonut, että hyvä tuomari viheltää norsunkokoiset virheet, mutta jättää hiirenkokoiset viheltämättä.

    Tässä kai on ajettu takaa reilun pelin ideaa, pelin hengen tajuamista.

    Mutta kaikki erotuomarit eivät ole huippuja.

    Siksi peliin on tuotu VAR varmentamaan ettei tuomari tee ”norsunkokoisia” virheitä. Videotarkistus johtaa kuitenkin siihen, että hiirenkokoiset virheet ovat yhtä isoja kuin norsunkokoiset. Vaikka kentällä olevalla erotuomarilla on lopullinen päätösvalta tuomioista, niin ilmeisesti VARin ohjetta noudatetaan orjallisesti. VAR etsii (tavallaan) tekniikan avulla niitä hiirenkokoisia sattumia eikä yritä (ei kai saakaan yrittää) tulkita tilannetta fair play hengessä. 

    Chris Anderson ja David Sally väittävät laajaan tilastoaineistoon perustuvassa teoksessaan, että futispelissä puolet johtuu sattumasta. Joka toisen maalin syntymiseen vaikuttaa sattuma, onni.

    Jos näin on, niin pitäisikö se ottaa huomioon tuomarityöskentelyssä. Jos pelaaja ei tarkoituksella tee tuota tai tätä "virhettä", kuuluuko siitä rangaista? Jos sattumalta syntyneestä ”tilanteesta” rangaistaan, niin mistä rankaisu oikeastaan johtuu ja mitä asiaa rangaistaan?

    Toisaalta, mitä enemmän tuomarit ryhtyisivät miettimään mikä on moraalisesti oikea ratkaisu, eikö siitä seuraisi yhä enemmän sekasotkua ja arvostelua, sillä kaikki erotuomarit eivät ole samasta puusta veistettyjä. 

    Jos sääntöjä kirjoitetaan, niitä kai pitää noudattaa. Ja jos sääntö on kirjoitettu huonosti, jos siinä on paljon tulkinnanvaraa, sitä ei pelitilanteessa pystytä parantamaan edes teknisillä apparaateilla.  



Elämä ei ole futismatsi, mutta futismatsi on elämää.

    Edellä kirjoittamani koskettelee jalkapallon sääntöjä ja niiden tulkintaa. Jätän ilmaan leijumaan ajatuksen, koskevatko nämä pohdiskelut myös sääntöpohjaista maailmanjärjestystä.

    Onko mahdollista, että kansainvälistä säännöstöä ja sopimusjärjestelmää  ”tuomaroidaan” huonon jalkapalloerotuomarin tavoin? Hiirenkokoiset asiat nähdään yhtä tärkeinä kuin norsunkokoiset eikä tajuta "pelin" henkeä, sitä mikä olisi reilua kaikille osapuolille erotuksena siitä, mikä on pelkkää juristeriaa.

    Arkijärkeen vetoaminen ei toimi eikä auta, jos maailman pelikentillä häärää pelaajia, jotka muita paremmin löytävät porsaanreikiä sopimattomalle käyttäytymiselle.

    


Kyösti Salovaara, 2022.

Simeone tanssii pelin rytmissä.

torstai 13. maaliskuuta 2025

Pilvessä vai hyllyssä

[teosten katoavaisuudesta]



Kyösti Salovaara, 2025.

Romaanisarja vuodelta 1925.
Arvi A. Karisto, Hämeenlinna.
Suom. Werner Anttila.



Miten kauan

teokset kestävät? Ne kestävät

kunnes ovat valmiit.


Niin kauan kuin niistä on vaivaa

ne eivät katoa.

….

- Bertolt Brecht runossa Kestävien teosten rakennustavasta. Suom. Brita Polttila. Tammi, 4.p, 1973. 




Pitääkö huolestua?

    No, tietysti pitää.

    Aina pitää huolestua. Se on ihmisen osa.

    Ihminen huolestuu menneen ja tulevan välitilassa.

    Sitä tilaa kutsutaan elämäksi.



Taide- ja viihdeteokset katoavat vähitellen fyysisinä kappaleina. Kirjat, elokuvat ja musiikki siirtyvät digitaaliseen pilveen. Fyysiset kirjat, CD-musiikkikokoelmat ja DVD-elokuvat eivät enää kuulu nykykodin sisustukseen. 

    Maailma muuttuu.

    Muuttuuko teosten luonne? Onko taide yhtä pysyvää kuin ennen? Vai kestääkö se jopa kauemmin digipilvessä kuin kotien (ja kirjastojen) kirjahyllyissä?

    Miksi laittaa romaania keräämään pölyä hyllyynsä kun sen voi tilata halutessaan suoratoistopalvelusta joko tekstinä tai valmiiksi luettuna? Siis valmiiksi pureskeltuna, lukemisen vaivaa säästäen.

    Suoratoistopalvelut ovat täynnä musiikkia ja elokuvia, tv-sarjoja, dokumentteja. Onko mahdollisten teosten maailma koskaan ollut näin runsas? Näin helposti kenen tahansa saatavilla?

    Kun teokset laitetaan pilveen, lisääkö se tasa-arvoa? Sinun ei tarvitse asua elokuvateatterin vieressä nähdäksesi kaiken maailman filmejä heti niiden tultua julki, yhtä hyvin Amerikasta kuin Espanjasta.

    Mikään ei tietenkään ole ilmaista. Sekin on vanha tosiasia.



Mutta koska suoratoistopalvelun elokuvat ja musiikkikappaleet häviävät ennen pitkää - ne ovat ”olemassa” vain niin kauan kuin palvelun tuottaja maksaa niistä lisenssin - pitääkö huolestua teosten tulevaisuudesta? Onko niitä olemassa missään ja minkäänlaisessa muodossa 100 vuoden päästä?

    Vai onko väliä mitä sadan vuoden päästä digipilvestä näkee ja kuulee?

    Espanjalainen kulttuuritoimittaja Juanjo Villalba pohti tätä El País -lehdessä 8.3.2025. Hän kysyi kolumninsa otsikossa, että jos me kulutamme elokuvat, musiikin ja kirjat online, katoavatko ne aikanaan ikuisiksi ajoiksi. 

    Vastaus oli: ehkä, kenties ei. Kukaan ei tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

    Villalba muistutti, että taideteokset ovat ennenkin kadonneet ikuisiksi ajoiksi.

    Eräiden arvioiden mukaan vain yksi prosentti antiikin aikana syntyneistä, kreikkalaisten ja roomalaisten kirjoittamista teksteistä on säilynyt. On myös arvioitu, että Yhdysvalloissa vain 50 % ennen vuotta 1950 tehdyistä elokuvista on tallessa. Ennen vuotta 1929 filmatuista elokuvista jopa 90 % on kadonnut täydellisesti. Ranskalainen Georges Méliès ohjasi noin 500 elokuvaa, joista vain 200 on tallella. Espanjassa maan ensimmäisestä äänielokuvasta ei ole tallella ainuttakaan kopiota.  

    Mieleeni tulee epämääräinen muistikuva 1970-luvulta.

    Matkustin vaimoni kanssa Järvenpäähän linja-autolla. Jossakin Tuusulantien alkupäässä vaimoni osoitti oikealla joen ja peltojen takana näkyviä vaaleita, matalia kerrostaloja. Tuolla on filmattu Naapurilähiötä, hän sanoi.

   Aha, kappas vaan. Minäkin katsoin kyseistä sarjaa. Se oli hyvin suosittu.

    Nyt viisikymmentä vuotta myöhemmin olen usein kävellyt Siltamäessä ja Suutarilassa. Valkoiset ja harmaat elementtitalot ovat yhtä olemassa, mutta ilmeisesti Naapurilähiö-sarjasta ei ole tallella yhtään osaa, ei missään eikä missään muodossa. Paitsi ihmisten sumeissa muistikuvissa.



Teosten säilymiseen vaikuttaa myös niiden sisältö. Monet kirjat, elokuvat ja musiikkikappaleet ovat yhä olemassa jossakin, mutta kukaan ei lue, katso eikä kuuntele niitä.

    Ketä sellainen teos, unohdettu romaani tai elokuva ”hyödyttää”?

    Tyhmä kysymys johon ei kannata vastata. Vaikka taide ei kehity tieteen tavalla, eikä tänään tehty romaani tarvitse menneisyydessä kirjoitettuja ollakseen tärkeä tai tarpeellinen, niin joka tapauksessa kirjallisuus ja elokuvat ovat sosiologeille ja historiantutkijoille tärkeitä. Ainakin jos halutaan tietää kuinka ihminen aikaisemmin eli ja miten ihmiset kuvasivat elämäänsä ja unelmiaan aikana, johon meillä ei enää ole minkäänlaista suoraa kosketusta.  

    Bertolt Brecht näyttää runossaan uskovan, että sellainen taide säilyy, joka rakentaa keskeneräistä maailmaa paremmaksi. Brecht oli tässä mielessä romanttinen sosialisti. Tai tosikko.

    Suomalainen kirjailija, kriitikko ja taiteilija Alex Matson sanoi teoksessaan Romaanitaide (1947), että ”suurin piirtein saa kukin romaani sen kohtalon, minkä se ansaitsee”.

    Matsonin mielestä romaanin säilymiseen lukijoiden tietoisuudessa eivät vaikuta kriitikot, jotka kehuvat teosta tai jotka tuomitsevat sen kadotukseen. Sen sijaan romaanin kestävyyteen vaikuttaa ”ihmiskunnan kollektiivinen äly” joka ”toimii hitaana, mutta hairahtumattomana tuomarina”.

   Historia on siis julma mutta oikeudenmukainen kriitikko. ”Itse elämä hylkää romaanit, jotka eivät rakenteessaan noudata sen rakennetapaa”, Matson sanoi.

    Samalla kun Matsonin ajatus romaanin kestävyydestä tuntuu pätevältä, sen perustelu alkaa kuulostaa metafyysiseltä: Matsonin mielestä romaanitaide on naturalistista luonteeltaan ja romaanin pitää jotenkin olla naturalistinen muodoltaan ollakseen kestävä. Mitä se tarkoittaa?



Kun jokin taideteos on ”pilvessä”, se ei suinkaan ole taivaalla vaan maanpäällä suljetussa datakeskuksessa. 

    ”Pilvi" tarkoittaa digipuheessa sitä, että katsoessamme elokuvaa tai kuunnellessamme musiikkia internetin kautta online, me emme tiedä missä päin maailmaa ko. taideteos sijaitsee, mutta aivan varmasti kyseistä teoksesta on myös olemassa offline versio, alkuteos joka tietysti sekin on digitaalisessa muodossa. 

    Jos halutaan, niin taideteokset säilyvät digitaalisissa arkistoissa satoja vuosia, mutta halutaanko niiden säilyvän?

    Ironista on, että vaikka maalaustaidetta saattaisi pitää ”vanhentuneena” tapana kuvata todellisuutta (verrattuna vaikkapa älykännykällä otettuihin valokuviin), niin maailmassa on satoja ja tuhansia taidemuseoita, joissa mestariteokset ja vaatimattomatkin maalaukset säilyvät katsojien tavoitettavissa vuosikymmenten ja kaiketi myös satojen vuosien ajan. Tietysti kirjastotkin säilyttävät kirjoja vaikka kuinka kauan, mutta entä sitten kun kirjaa ei enää paineta paperille?

   Paperille painetut kirjat, fyysiselle taltiolle kopioitu musiikki ja DVD:lle taltioidut elokuvat säilyvät hyvin, jos niitä halutaan säilyttää. Johdantokuvan Fantomas-kirjat ovat 100 vuotta vanhoja kotihyllyssä huolimattomasti säilytettyjä kappaleita. Toisessa kuvassa oleva pahville prässätty ”viikon hitti”, Rudy Valleen esittämä You Try Somebody Else (Trata Con Algún Otro) on vuodelta 1931. Australiassa äänitetty ja prässätty George Sorlien savikiekko Tiptoe Through the Tulips with Me lienee vuodelta 1930. 

    Molemmat kappaleet voi kuunnella Youtubesta tänään, mutta onnistuuko se maaliskuussa vuonna 2125?



Kyösti Salovaara, 2025.

78 kierroksen gramofonilevyjä vuosilta 1931 ja 1930.
      

torstai 6. maaliskuuta 2025

Suuri Minä

[ja pieni maailma]


 
        
Kyösti Salovaara, 2025.




Normaalioloissa lienee meillä aina, säännöllisissä tapauksissa suhteellisen hitaasti muuttuva persoonallisuuden keskusalue, minäydin, josta me yhä uudestaan löydämme läheisimmäksi koetun itsemme, jota sävyttää sille ominainen, sanomattoman tuttu, sanoin lausumaton sointisävy.

- Eino Kaila, 1934.


Eräs sähkön aikakauden pääpiirre on, että se luo maailmanlaajuisen verkon, joka muistuttaa luonteeltaan keskushermostoamme. Keskushermostomme ei ole pelkästään sähköverkko, vaan myös yksi ainoa kokemuskenttä.

- Marshall McLuhan, 1964.



Tajunta.

    Onko maailma olemassa muualla kuin tajunnassamme? 

    Kysymys kuulostaa tyhmältä. Se on.

    Mutta mitä tiedät siitä maailmasta, josta et tiedä mitään? Onko se todellakin olemassa, vai luulotteletko itsellesi, että kyllä se on, vaikka se piileskelee tietoisuudeltasi tavoittamattomissa.

    Meidät on opetettu uskomaan tieteeseen ja tietoon. Se on rationaalista. Platonin tavoin uskomme, että ”totuus” on olemassa tiedoistamme riippumatta.



Tämänhetkisyys.

    Marshall McLuhan kirjoitti teoksessaan Ihmisen uudet ulottuvuudet (Understanding Media: The Extensions of Man), että television ”mosaiikkikuva tuo nuorten elämään kokonaisosallistumisen kaiken käsittävään tämänhetkisyyteen”.

   Nopeatempoisesta joukkotiedotuksesta tuli ihmisaivojen laajentuma. Maailma oli yht’äkkiä totaalisesti yhteinen. Maailmankauppa ei vielä ollut globaalia, mutta tajunta alkoi olla.

    Mitä McLuhan sanoisi nykyisestä internetin aikakaudesta? Siitä että jokaisella ihmisellä on taskussaan älylaite, jossa maailma kulkee läsnä kaikissa tunteiden ja tietojen muodoissa, sellaisissakin mitä ei osaa edes kuvailla eikä kuvitella?

    Kun maailma kuumottaa taskussa, ihmisen minäydin on suurempi kuin koskaan, ja tietysti tässä on ristiriita, koska minäytimet näyttävät elävän omissa kuplissaan eivätkä ymmärrä yhteisessä maailma eläviä kanssaminäytimiä.

    ”Veikkausliigan logosta repesi someraivo: ’Järkyttävä’” otsikoi Ilta-Sanomat eilen keskiviikkona. ”Palautteen perusteella pilkku ei mennyt maaliin.”

    Tällaistako uusi tämänhetkisyys on? Täydellistä typeryyttä? Raivoa, jolle ei ole mitään perustetta. Miksi raivostua jonkin porukan uudesta logosta?

    Miksei raivostujat mene katsomaan kentän laidalle jalkapallopeliä raivoamisen sijaan, kysyn. Kentän laidalla sopii tunteilla.



Pessimismin politisointi.

    Pessimismi ja arktinen hysteria kuuluvat suomalaiseen kansanluonteeseen, vaikka sellaista ei olisi. Kulttuurin luonne kuitenkin on, ja se periytyy sukupolvelta toiselle.

    Poliitikot, media, some ruokkivat väitettä, että Suomessa kaikki menee päin peetä, vaikka ei menisikään. Jokin aika sitten talousasiantuntijat sanoivat Helsingin Sanomissa, että pessimismin politisointi on aiheetonta, se ei perustu tosiasioihin. Taloudellinen eriarvoisuus ei ole lisääntynyt, eläkejärjestelmä ei ole romahtamassa, suomalainen luonto ei ole tuhoutumassa jne. jne.

    Kun suomalainen uskoo kaikista ja kaikesta pahaa, se lopettaa jopa kuluttamisen ja panee rahansa piiloon, ikään kuin maailma pelastuisi sillä keinolla. Pää pensaaseen, pylly pystyyn ja kaikki on OKAY. 

    Ja kun kuluttaminen loppuu ja vähenee, taloudella alkaa todella mennä huonosti. ”Minähän sanoin että piru meidät perii”, suomalainen ajattelee tyytyväisenä, melkein onnellisena.

    Sosiaalinen masokismi voimaannuttaa. Hyvinvointivaltio kuvittelee olevansa terapian tarpeessa.


       

Kyösti Salovaara, 2025.


Kulttuurin ilmavaivat.

    Kun hallitus ilmoitti nostavansa kirjojen arvonlisäveron (ALV) kymmenestä (10) prosentista neljääntoista (14) kulttuuriporukka repi paitansa ennen kuin kukko kiekaisi kolmasti.

    Väitettiin että hallitus tuhoaa kirjallisuuden, että kirjoja ei kohta ilmesty, että kirjailijat kuolevat jos eivät nälkään niin arvottomuuden tunteeseen kuitenkin, siis symbolisesti, syvällä yhteisessä piilotajunnassa.

    Mikään argumentti ei kääntänyt valittajien päätä. Ei sekään, että Suomessa kirjoilla ei ole kiinteää hintaa koska kaupat hinnoittelevat kirjat oman mielensä mukaan. Eikä se, että kirjoja ostavat enimmäkseen hyvin toimeentulevat ihmiset, joille ei merkitse mitään, nouseeko noin 30 euroa maksava kirja yhdellä eurolla vai kahdella.

   Tutkailin viime elokuussa parin kirjan kirjakauppahintoja nettimyynnissä. Nyt, ALV:n noustua on helppo todeta, kuinka vähän kirjan hinta on noussut. Niin vähän ettei sitä huomaa lainkaan.

    Olkoon esimerkkinä Eppu Nuotion romaani Hopeamedaljonki (Gummerus, 2023). 

    Vuoden 2024 elokuussa tuo romaani maksoi neljässä verkkokaupassa seuraavasti: Akateeminen kirjakauppa 31,90 e; Prisma 27,20 e; Adlibris 26,90 e ja Suomalainen kirjakauppa 27,95 e. 

    Maaliskuussa 2025 ALVin noustua vastaavat hinnat ovat tällaiset: Akateeminen kirjakauppa 31,90 e; Prisma 28,95 e; Adlibris  25,10 e ja Suomalainen kirjakauppa 28,95 e.

    Otos on tietysti pieni eikä sinänsä ”tieteellisesti pätevä”, mutta näiden lukujen perusteella Eppu Nuotion romaanin keskihinta oli viime elokuussa 28,49 euroa ja nyt maaliskuussa 28,72 euroa. ALV:n muutos nosti kirjan hintaa 0,23 euroa!

    Kulttuuri ei tuhoutunut. 



Uusi diplomatia.

    Maailma järkkyy. Sääntöjä kirjoitetaan uusiksi. Sopimuksia revitään. Tämänhetkisyys saa kansainvälisessä politiikassa uudenlaisia muotoja. Sota kätketään sanoihin.

    Viime viikolla kirjoitin veroporsaasta, joka finanssifaunaamme ilmaantuneena popsii kaikenlaista. Ei kuitenkaan tammenterhoja.

   Kun presidentti Trump ja varapresidentti J.D. Vance nolasivat viime perjantaina Valkoisessa talossa Ukrainan presidentin Zelenskyin, Euroopan johtajat pitivät Lontoossa sunnuntaina hätäkouksen, jonka jälkeen EU:n komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen vaati, että Ukrainaa on vahvistettava nopeasti. Von der Leyenin mukaan Ukrainasta on tehtävä ”teräksinen piikkisika”, joka kestää tulevat hyökkäykset.

    Teräksinen piikkisika ilmestyy diplomatiaan kuin älykäs jalkamiina: se luo turvaa ja aiheuttaa pelkoa. Sen päälle ei kannata astua paljain jaloin.

    Mutta diplomatiassa kiehuu muutenkin. Australialainen poliitikko Roger Cook tokaisi, että USA:n varapresidentti J. D. Vance on ”knob”, siis kyrpä tai mulkku miehekseen. 

    Saa nähdä mihin pippelidiplomatia kurkottaa ja mihin se karahtaa.



Harmaus.

    Harmaata on. Mustaksi menee.

    Kun maailma pienenee maailmanlaajuisessa hermoverkossa, niin minäydin paisuu ilmapallona.

    Pamahtaako se riekaleiksi?

    ”Tärkeää ei ole perille pääseminen”, sanoi Mauno Koivisto vuonna 1971.

   ”Tärkeää ei ole perille pääseminen, koska perille ei voida päästä, vaan tärkeätä on suunta, pyrkimys, liikkeelläolo.”

    Kunpa kaikki poliitikot ja maailman johtajat olisivat yhtä filosofisella mielenlaadulla siunattuja kuin Mauno Koivisto oli.     


            

Kyösti Salovaara, 2025.



torstai 27. helmikuuta 2025

Veroporsas

[lihaa ja verta vai aineeton hybridi?]



Kyösti Salovaara, 2023.

Veroporsas Heidelbergissä?
Berliiniläisen Michael Schoenholtzin veistos (1978).


On illanpaisto, ja silkavat saijat

luopoissa pirkeinä myörien ponkii:

surheisna kaikk’ kirjuvat lorokaijat

ja vossut lonkaloisistansa ulos vonkii.

- Lewis Carroll: Liisan seikkailut peilimaailmassa (1872). Suom. Kirsi Kunnas ja Eeva-Liisa Manner. K.J. Gummerus, 1974.



Maapallon pinnalta, niin maalta kuin mereltä, löytyy monenlaista ”luontoa”. On täysin villiä ja totaalisen urbaania. On kasveja ja eläimiä, joiden elinkaari on puhdasta darwinismia. Sitten on kasveja ja eläimiä, joiden elinvoima riippuu ihmisen luomasta sivilisaatiosta.

    Varpuset eivät ole vähentyneet tehometsänhoidon takia vaan siksi, että maatalojen ja navettojen kulmilta lantakasat siistittiin pois. Monet kasvit ja eläimet kulkevat ihmisen mukana paikasta toiseen. Ilmaston muutos luo uusia ja hävittää vanhoja elinpiirejä.

    On mielenkiintoista, että suomalaiseen faunaan on ilmestynyt uusi eläin: veroporsas.

    Mistä se tuli? Onko se kotoperäinen vai vieras laji?

    Maan hallitus on keskustellut veroporsaasta ja veroporsaan reiän mahdollisesta haittavaikutuksesta. Nimeämättömien lähteiden mukaan hallituksessa on kahdenlaista ilmaa: toiset katsovat että veroporsas kuuluu suomalaiseen faunaan, toiset pitävät sitä haitallisena vieraslajina. 



Veroporsaasta on keskusteltu varsinkin Helsingin Sanomissa. Siellähän tutkiva journalismi kukkii.

    Veroporsaat (ja niiden reiät) on liitetty jossain määrin nuoriin naisiin, jotka menestyvät somessa ja konsulttitoimistoissa. Onko faunaamme ilmestynyt lähtökohtaisesti feminiini otus? Jos on, sen analyysi kiehtonee myös Hesarin kulttuuriosastoa, jolle miehinen katse on pelkkää myrkkyä.

     Mutta kulttuuriosastolla veroporsasta ei vielä ole käsitelty. Ei myöskään tiede- eikä luontotoimituksissa, mikä tuntuu kummalliselta. Onhan uuden lajin ilmestyminen faunaamme aikamoinen uutinen.

    Jossain määrin on epäselvää, miltä veroporsas näyttää. Onko se perinteisen porsaan muotoinen vai näyttääkö se enemmänkin villisialta, jolla on pipo päässä ja silmälasit? Saako veroporsaan nahkasta siistejä käsineitä?

    Suomalaisessa "kansanperinteessä" on hienoja ilmaisuja porsaista ja sikaeläimistä. ”Piestään kuin vierasta sikaa”, sanotaan. Ihmettelen kyllä miksi naapurin sikaa saa noin vain piestä. Entinen formulaselostaja tapasi sanoa, että ”Häkkinen parantaa kuin sika juoksuaan”. Ehkä niin tapahtui. Mutta kun nuorempi formulaselostaja huudahti innostuneesti, että ”Bottas paranee kuin sika juostessaan”, kuulija hämmästyi: kannattaako sairaat eläimet pakottaa juoksemaan jotta ne paranisivat?


    

Kyösti Salovaara, 2025.



Julkisessa sanassa veroporsasta käsitellään ankarin sanoin.

    Vaaditaan että veroporsaan reikä pitää tukkia pikaisesti.

    Puhutaanko tässä veroporsaan suusta vai takapäästä?

    Onko veroporsas päästellyt jotakin – jommasta kummasta päästä – niin pahaa, että se järkyttää sekä valtionvarainministeriötä että ministeriä?

    Veroporsaalle ei ole löytynyt puolustajia. Sen elinpiiriä uhkaa sekä media että valtio.

    Oletan että veroporsas on kuitenkin vikkelä liikkeissään, vähän niin kuin formulaselostaja sanoi. Se kipaisee puun taakse eikä sitä kukaan näe.

    Betoniporsaat ovat toista rotua.

    Ne jähmettyvät paikalleen. Estävät muidenkin kuin itsensä kulkemisen. Betoniporsas ei ole lainkaan sympaattinen olio, toisin kuin veroporsas, jonka voi kuvitella mielenkiintoisen näköiseksi otukseksi.

    Onko veroporsas sukua jalopeuralle ja lohikäärmeelle? Ainakin sille löytyy sydänystäviä verokarhujen laumasta.



Helsingin Sanomien luontotoimittajat ja ravintolakriitikot eivät ole ottaneet kantaa veroporsaaseen. Pitääkö sen elintilaa laajentaa vai supistaa? Saako veroporsaasta syötävää ja jos saa, niin miten uudet ravintosuositukset suhtautuvat sen arkikäyttöön? Juhlistaako veroporsas pyhäpäivää?

    Ihminen voi hyvässä tarkoituksessa pilata faunalta elämän mahdollisuudet.

    Espanjassa ja Portugalissa kasvaa ja kasvatetaan mm. korkkitammia.

    Korkkitammilehdot ovat hieno elinympäristö monelle eläinlajille, perhosista suuriin otuksiin.

    Kun viinipullojen korkeissa on hyvässä tarkoituksessa (kai) luovuttu korkkikorkeista ja siirrytty kierrekorkkeihin ja muovikapseleihin, tammilehtojen tarjoama elinympäristö katoaa. Espanjassa esimerkiksi iberianilves ja iberiankeisarikotka ovat tästä syystä uhanalaisia ja vaarassa kuolla sukupuuttoon. 

    Tehdessään hyvää ihminen tekee joskus pahaa. Ja päinvastoin.



Kokeeko veroporsas iberiankeisarikotkan kohtalon?

    Iberian niemimaan tammilehdoista tulee mieleen iberian sika ja porsas.

    Tämä suureksi kasvava musta sikarotu, kenties foinikialaisten Espanjaan tuoma, vaeltelee luonnossa ”vapaana” ja syö mm. tammenterhoja. Tästä syystä sen liha on terveellisempää kuin muiden sikarotujen.

    Espanjassa käyvät tutustuvat väistämättä jamón ibéricoon, ilmakuivattuun iberian porsaan lihaan. Mutta vähemmän tiedossa on, että iberian porsasta löytyy ravintoloiden menuista muullakin tavoin tehtynä, ja sen makuisena, että sitä ei osaa pitää perinteisenä sianlihana. Maittavampaa siis.

    Joten kun menet Espanjaan, tarkkaile ruokalistaa. Kun sieltä löytyy ruokalaji Secreto Ibérico tai Presa Ibérica tai Pluma Ibérica, tilaa ja yllätyt. 

    Miten tämä liittyy veroporsaaseen?

    Vastaan: en minä tiedä. En tiedä syövätkö veroporsaat tammenterhoja.

    Veroporsas on kuitenkin ilmestynyt suomalaiseen faunaan. Se on tosiasia. Eivätkä sitä tuoneet Suomeen foinikialaiset vaan suomalaiset nuoret naiset.

    


Kyösti Salovaara, 2025.

Korkkitammilehto Andalusiassa.