torstai 2. helmikuuta 2017

Kanahaukka ynnä muuta ultraa

[varjonyrkkeilyä]


                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.
Totuus on jakamaton eikä se tunne itseään.


Näinä aikoina, näinäkin aikoina sanat kadottavat tehonsa.
    Tarvitaan monta korvaa ymmärtämään mistä puhutaan.
    Adjektiivit on kulutettu loppuun. Ei naurata.
    ”Totuuden jälkeinen aika”, ”valistuksen jälkeinen aika”, ”vaihtoehtoisen totuuden aika” - siis mitä hittoa?
    Fakta: läppärini kello on 10:44.
    Jonakin päivänä, eräänä aamuna, tänä vuonna.

Sitä saa mitä tilaa.
    Portti ei ole koskaan niin ahdas ettei siitä pujahtaisi läpi latteuksia.
    Jokin aika sitten media, jopa Ylen pääuutiset, hehkuttivat ”tiedolla”, että Ultra Bra palaa esiintymislavoille. Kolme konserttia ensi kesänä. Vau! Kolme. 
    Valistuksen jälkeisen ajan media tyytyy vähään. Miten jonkin yhtyeen muutama konsertti voi olla uutinen Suomessa? Eikä minulla ole Ultra Brata vastaan mitään, onhan autoni soittimen muistikortilla myös heidän albuminsa.
    Mutta kun ns. vakava journalismi ihmettelee miten Brexit sattui ja Trump tuli, kannattaisi lukea omaa lehteään, katsoa omia uutisiaan, kuunnella omaa radiotaan.
    Tyhjänpäiväisyyksien markkinoilla kaikki on ultraa.
    Kuuntelen paljon Ylen musiikkiohjelmia. Niiden joukossa taitaa olla yksi (1) jossa lievästi arvioidaan musiikkia ja lauluntekijöitä. Fanittamisen loputon hyrinä on niin tylsää journalismia että hirvittää.
    ”On tajuttava, että ystävällisyydelläkin voi nujertaa”, Bob Dylan sanoi Martin Scorcesen ohjaamassa monisyisessä dokumentissa.

Fanittava journalismi ei haasta lukijaa eikä kuuntelijaa miettimään.
    Pitää päästä helpolla, täytyy olla mukavaa, kiva on kivempaa.
    Tulevaisuudentutkija Risto Linturi paasasi jokin aika sitten Helsingin Sanomissa, että kouluissa pitäisi opettaa kivempaa matematiikkaa. Koulussa käytetään tolkuton määrä aikaa sellaisen matematiikan opiskeluun, joka on vastenmielistä ja käyttökelvotonta”, Linturi sanoi Ville Similän haastattelussa tammikuun kahdeksantena.
    Muutamaa päivää myöhemmin Linnus väitti provokatiivisesti Ylen Ajantasassa, että koska emme enää rakenna siltarumpuja, emme tarvitse vanhanaikaista matematiikan opettamistakaan.
    Ironian huiskettako tämä? Kuinka monta siltaa pitää korjata tai rakentaa ihan uudestaan vuonna 2017, koska "uudenaikainen" laskeminen antoi väärän tuloksen?
    Kivempi matematiikka olisi toki helpompaa, mutta onko sellaista? Tai jos on, niin sitäkö harjoittamalla ihmiskunta vähitellen muuttuu idiooteiksi niin kuin islantilainen tutkimus ennustaa?
    Myös lukemisen pitäisi olla kivaa ja hauskaa.
    Mutta eihän se aina ole. Joskus pitää tehdä työtä tehdäkseen työtä.
    Tämän on huomannut Aleksis Salusjärvi, joka opettaa nuoria miehiä lukemaan.
    ”Jos lukutaitoa markkinoidaan pelkästään sen tuoman ilon kautta, jätetään lopullisesti rannalle nuoret miehet, joita nenä kirjassa kyyhöttäminen ei vain kiinnosta”, kirjoitti Aleksis Salusjärvi kolumnissaan tammikuun viimeisenä päivänä Ylen nettisivulla. ”
    ”Käytännössä lukutaito tarkoittaa kykyä hallita sitä ympäristöä, jossa toimii”, Salusjärvi jatkoi.
    Todellisuuden hahmottaminen ja ymmärtäminen vaatii ponnisteluja. Salusjärven toteamukseen lukutaidon merkityksestä kannattaa lisätä, että matemaattis-luonnontieellinen oppiminen tarkoittaa asioiden välisten suhteiden ymmärtämisen oppimista. Jos ei osaa laskea, ei tiedä mikä on suurta ja mikä pientä.
    Katsoin Googlen kartasta reittiohjeen Lyypekistä Malagaan. Matkaa tulee melkein 3000 kilometriä.
    Yhtä pitkän muurin aikoo Donald Trump rakentaa Meksikon rajalle.
    Mielenkiintoinen projekti. Kuinkahan Trump valvoo etteivät meksikolaiset rakentajat jätä noin pitkään muuriin sopivia salaluukkuja mennä ja tulla?

Totuus on jakamaton, joten se ei voi tuntea itseään”, kirjoitti Franz Kafka. ”Se joka luulee tuntevansa sen, on varmasti valheellinen.”
    Silloin kun luonnontieteellisessä mielessä totuus tiedetään, sille ei ole vaihtoehtoa. Yhteiskuntatieteissä, sosiologiassa, taloudessa ja psykologiassa tilanne voi olla toisin, koska kysymys on usein pelkästä todellisuuden kuvailemisesta. Ehdotonta totuutta ei kenties ole tai ainakaan se ei ole ihmisen tiedossa.
    ”Täysin objektiivista on vain kaikkitietävän olion tieto, jollainen ihminen ei ole”, tiivisti Yrjö Ahmavaara teoksessan Hyvinvointivaltion Tabut. ”Mutta tietoyhteiskunnalle tärkeintä tietoa onkin juuri ihmisen saavutettavissa oleva tieto ja sen eri subjektiivisuus- ja objektiivisuusasteiden tajuaminen.”
    Luetun ymmärtäminen ja matemaattinen hahmottaminen opettavat suhteiden tajuamista.
        Kyösti Salovaara, 2017.
Kanahaukka?
    Jotta todellisuuden ymmärtäisi, siitä pitäisi osata ottaa monta valokuvaa, joissa on erilainen resoluutio.

Eräänä aamuna naapuritalon kiikun päällä istui komea kanahaukka.
    Tai aluksi luulin, että se oli varpushaukka. Niitä näkee kaupungissa useammin kuin kanahaukkoja.
    Otin linnusta kuvan, mutta kolmen ikkunalasin takaa se oli vaikeaa. Kameran ohjelma ei suostunut tarkentamaan lintuun. Liikaa "älyä", liian vähän kokemusta.
    Kiikarilla näin, että se oli rengastettu vasempaan jalkaan.
    Kun avasin kuistin sisäoven, sain hieman tarkemman kuvan.
    Kun avasin toisenkin oven, haukka lensi pois. Valppaus on elämisen ehto.
    Kuvaa katsoessa porukalla päättelimme, että linnun täytyi olla kanahaukka, olihan se noin puoli metriä kiireestä kynsiin. Kuvan resoluutio ei mahdollistanut täysin varmaa tunnistamista. Paikalle olisi tarvittu todellinen asiantuntija. Jännäreissä sumeita kuvia tarkennetaan teknisillä tempuilla. Arkielämässä resoluution parantaminen vaatii ajattelemista, kokemuksia, tietoa.
    Asiantuntemus on usein epävarmuuksien karsimista, todennäköisen tajuamista, mahdollisen intuitio. Subjektiivisen ja objektiivisen dialogia.
    Maailma ei paljastu fanittamalla vaan ihmettelemällä.

Kauas on pitkä matka.
    Uutisvirta on silkkaa ultraa.
    Oletteko kuulleet, että Ultra Bra esiintyy taas?
    Ai, olette? Ihme juttu.
    Missä olit kun se tapahtui?
    Todennäköisesti en tiedä. Väärässä aikamuodossa tiedon muodostuminen häiriintyy. Vaihtoehtoinen totuus pelottaa.

Maanantaina selailin Osmo Pekosen toimittamaa matemaattista esseekokoelmaa Symbolien metsässä.
    Eräällä tavalla symbolit ovat todellisuuden malleja.
    Eräänlaista elämän resoluutiota.
    Pekonen päättää teoksen lainaukseen Augustinukselta:
    ”Siksi tulee hyvän kristityn varoa matemaatikoita ja kaikkia jumalattomasti profetoivia; erityisesti silloin, kun he puhuvat totta, ettei hän joutuisi yhteyteen demonien kanssa ja etteivät nämä kietoisi häntä pauloihinsa.”


                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.
Faktaa vai fiktiota:
virtaavan veden resoluutio.

8 kommenttia:

  1. Ihmettelin jo oppikouluaikoinani matematiikan opettamista ja oppimista. Nautin tavattomasti erityisesti algebran oppimisesta, siitä, miten seuraavat asiat rakentuivat aikaisemmin opitun päälle.
    Ihmettelin - ja ihmettelen - miten oppilas voi edetä seuraavaan uuteen asiaan, jos edellinen ei ole hallussa. Eihän matematiikasta saa mitään iloa, jos arvaillen yrittää päästä tulokseen ymmärtänättä mitään sieventämisestä tai ratkaisumenetelmistä. Täyttä tuskaa sen täytyy olla. Lapsi oppii oman aikataulunsa mukaan puhumaan, kävelemään ja muita perustaitoja. Jos kävely on huteraa ja vain muutama askel menee pystyssä pysyen, ei kukaan vaadi lasta juoksemaan. Mutta matematiikassa pitää oppua jo juoksun teoria, vaikka kävely sujuu vasta puita pitkin.
    Opetusta ei tarvitse tehdä mukavammaksi. Väisälän Algebra oli pientä fonttia eikä ollut kuvia, sen paremmin tylsiä kuin hauskojakaan.
    Mutta jokaisen pitää oppia asiat järjestyksessä ja hallita edelliset ennen seuraavaan siirtymistä. Jos ei ole ymmärtänyt miinus-merkkisten lukujen ideaa (kuten poikani ensimmäinen tyttöystävä), ei voi edetä symboleilla laskemiseen. Myös he, joille matematiikka aukeaa hitaammin, voivat kokea oivalluksen riemastuttavan tunteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, hyvin kuvasit mitä oppiminen on - ja mitä ei.

      Nykymeiningissä (meillä kaikilla, pelkään) yritetään itsepintaisesti etsiä (ja markkinoida) oikoteitä siihen tai tähän, jopa oppimiseen. Jos voisi vaikka laihtua laihtumatta, niin minäkin...

      Kun tuo Linturi ehdottaa että koulussa lopetettaisiin ikävän matematiikan opetus ja korvattaisiin se algoritmien opetuksella, Linturi "huijaa" tietämättömiä, sillä eihän algoritmi ole muuta kuin tiettyyn järjestykseen pantuja toimenpiteitä eikä lainkaan itse asia, eli se mitä pannaan järjestykseen. Tietysti algoritmien suunnittelu vaatii oman taitonsa ja siihen oppii kunnolla vasta kokemuksen kautta, mutta oleellistahan ovat ne asiat joita algoritmien sisässä tehdään.

      Mutta sekin täytyy myöntää että algoritmien suunnittelu on todellakin antoisaa, joskus ja usein jopa kivaa. Siksi varmaankin minäkin, joka muille saarnaan, lopetin yliopistossa korkeamman matematiikan opinnot ja menin "algoritmien" kursseille. Pääsi "helpommalla ja oli "kivempaa".

      Poista
  2. Kuulun itse heihin, joille matematiikan oppiminen kävi suhteellisen helposti. Tietysti se oli välillä tylsää niin kuin mikä tahansa työ. Oli kuitenkin hieno hetki lukiossa, kun yht'äkkiä asiat loksahtivat kohdalleen ja sitä huomasi, miten kaikki matematiikan osa-alueet liittyivät toisiinsa ja olivat siis osa samaa suurta, loogista kokonaisuutta. Maija Narinen on aivan oikeassa siinä, että matematiikan opiskelussa ei ole mitään järkeä, elleivät edeltäviä asioita ole opittu.

    Kielet sen sijaan olivat minulle paljon vaikeampia. Niiden kanssa tuli vietettyä paljon hikisiä ja tuskaisiakin hetkiä. Aikuisena olen kuitenkin ollut tavattoman tyytyväinen siitä, että se työ tuli tehtyä. Kaikki enemmän tai vähemmän osaamani kielet ovat rikastuttaneet elämääni (myös se nykyisin niin parjattu ruotsi). Ja kiitollinen olen myös äidilleni, joka avusti minut kielissä läpi vaikeittenkin vaiheitten.

    Tämä on taustani, kun yhdyn ihmettelyyn siitä miksi koulunkäynnin pitäisi nykyisin olla vain helppoa ja kivaa. Eihän mikään elämässä, ja varsinkaan työelämässä, ole sitä, pelkästään, niin antoisia kuin ne parhaimmillaan voivat olla.

    Suuri kysymys on se, miten kouluihin saataisiin oppimisen iloa?

    VastaaPoista
  3. Olen jotenkin alkanut kallistua siihen suuntaan, että olisi parempi ja oppilaat paitsi hyötyisivät, niin myös tykkäisivät, jos koulu eroaisi selkeästi vapaa-ajasta ja taitoja sekä tietoja mitattaisiin kunnolla. Siis ihan päinvastaista kuin mihin on menty pitkän aikaa.
    Saisi olla vaikka koulupuvut!
    Kun kännykkä olisi päivän poissa kädestä, se olisi taas kiva ottaa esiin koulun jälkeen eikä tulisi mieleen tehdä sillä kiusaa.
    Kun yritetään, että on kivaa, niin se yritys vie pois puhtaan oppimisen ilon.

    Olin itsekin tuomassa iloa kouluun. Olin oikein kursilla, jonka nimi oli Kutsuva koulu ja sain oppilaskunnalta palkinnon, kun sisustin luokkaani säkkituoleilla lukunurkan ja toin ruukkukasveja ikkunoille yms kodikasta.
    Vaadin silti aina tuloksia ja pidin kovia kokeita, joissa oli numeroarvostelu eikä pelkkää epämääräistä sanallista kannustusta.

    Lapsenlapseni ainakin arvostavat sitä, että opettaja opettaa mahdollisimman tehokkaasti ja koulupäivä käytetään opiskeluun. Jos tästä joksu livetään, he ovat heti huolissaan.

    Matematiikka ei auennut valitettavsti itselleni kunnolla koskaan, vaikka koulussa siinä kyllä pärjäsin. Historian kanssa sama juttu. Se kyllä johtui opetustavasta, myöhemmin kiinnostus historiaan on kasvanut. Kielissä oivallus tapahtui nopeasti ja sen mukana tuli innostus.
    Tiedän, että matematiikassa on jotain sellaista, mitä jotkut oivaltavat ja siksi oikein nauttivat matemaattisista pulmista.

    VastaaPoista
  4. Tuo islantilainen tutkimushan ennusti/väitti, että koska älyä ei enää tarvita niin paljon kuin aikaisemmin elämässä selviytymiseen, siitä seuraa vähitellen "tyhmentyminen". Taustalla islantilainen tilastoaineisto, mutta toisenlaisiakin evoluutiotuloksia lienee saatu.

    Mutta, kyllähän mekin tässäkin ainakin välillisesti tunnumme olevan sitä mieltä, että yhteiskunnassa todella pärjää vähemmällä vaivalla kuin aikaisemmin. Sinänsä paradoksaalia, koska mistä nykyään enemmän puhutaan kuin koulutuksen merkityksestä, tiedon syventämisen tarpeesta, innovaatioista joiden kaiketi odotetaan kohdistuvan älyä ja tietoa edellyttäviin kohteisiin, siis asioihin joilla on runsaasti jalostusarvoa.

    Ja jälleen toisaalta - eikö ihmisen pitkäaikainen haave ole ollut uusi paratiisi, jossa voi keskittyä viihtymiseen kun robotit yms vehkeet tekevät raa'an työn ja ihminen senkus lepäilee ja nauttii?

    VastaaPoista
  5. Kyöstin kirjoitus haaroi taas moniaalle, kuten yleensäkin, mutta me keskustelijat olemme tarttuneet lähinnä tähän oppimispuoleen. Minuakin se yhä mietityttää. Miksi halutaan viedä iloa kouluun, sen sijaan että sinne vietäisiin oppimisen ja tietämisen iloa? Parhaimmillaan ne voivat olla sama asia, mutta huonoimmillaan pelkkä ilo saattaa opettaa väärää suhtautumista elämän haasteisiin.

    Pienet lapset menevät yleensä kouluun innostuneina, halukkaina oppimaan. Mihin se innostus katoaa? Onko se koulun vika?

    Olemme kaikki kuulleet tai lukeneet, miten suurta oli viime vuosisadan alkupuolella päästä syrjäkyliltä kouluun. Se antoi mahdollisuuden oppia ja päästä elämässä eteenpäin. Nyt kun olemme onnistuneet tekemään tästä etuoikeudesta kaikkia koskevan oikeuden, ei se enää olekaan yhtään mitään. Oppimista kelpaa väheksyä.

    Mikä on kivaa matematiikkaa? Itse jonkin verran matemaattisia perusasioita ymmärtävänä en voi olla monesti huomaamatta, miten huteraa monien ymmärrys esimerkiksi asioiden suhteista, todennäköisyyksistä tai vaikkapa tilastollisista tosiasioista voi olla (mikä ei yleensä estä näitä ihmisiä esittämästä jyrkkiä kannanottoja). Näiden ohessa matematiikka opettaa myös loogista ajattelua.

    Minua hirvittävät nuo puheet vaihtoehtoisesta totuudesta. Yleensähän se tarkoittaa jotain, joka ei ole totta laisinkaan. Tokihan totuus on hyvin epämääräinen käsite, mutta osa sivistystä on kai juuri huomata eroja erilaisissa "totuuksissa". Luonnontieteelliset totuudet ovat eri asia kuin ihmistieteelliset. Totuudet ovat eri asia kuin arvot. Ja propaganda, oli siinä sitten tunnetta mukana vaikka kuinka paljon, on jotain aivan muuta.

    VastaaPoista
  6. Melkein kliseeksi on tullut sanoa, että tutkijoiden pitäisi pystyä astumaan laatikosta(an) ulos: sieltä näkee paremmin kokonaisuuden.

    Vaikka en tiedä mitä "laatikon" ulkopuolella on, tämä ohje sopisi meille itse kullekin, luulen. Ja kun suomalaiset osaisivat "laatikon ulkopuolelta" katsoa takaisin laatikkoon, siis Suomeen, ehkä sitten tajuttaisiin mitä koulutus, mitä hyvinvointi, mitä demokratia jne oikeastaan tarkoittavat ja millainen etuoikeus on asua yhteiskunnassa jossa nuo asiat ovat suunnilleen mallillaan. Ehkäpä sitten vaikeidenkin asioiden oppiminen kiinnostaisi eri tavalla, ja vaikka ei kiinnostaisikaan, ymmärrettäisiin että oppia vaan pitää.

    VastaaPoista
  7. Niinpä. Meillä Suomessa (ja yleensäkin länsimaissa) on moni asia hyvin, mutta osaammeko sitä arvostaa? Ihmiset ovat tyytymättömiä ja protestoivat äänestämällä kaiken maailman populisteja. Siitä tuskin seuraa mitään hyvää, vaan se pikemminkin vaarantaa ne loputkin mallillaan olevat asiat.

    Ehkä todella kannattaisi katsoa laatikon ulkopuolelta ja nähdä kaikki se mikä hyvää on. Ymmärtää perusasiat. Ja arvostaa niitä.

    VastaaPoista