Antifasistinen pastapäivä

[ja tietämisen luuleminen]

    

Kyösti Salovaara, 2025.

Antifasistisena pastapäivänä Suomessa 25.7.2025.

 

In Napoli where love is king

When boy meets girl here's what they say.

When the moon hits your eye like a big pizza pie

That's amore

When the world seems to shine like you've had too much wine

That's amore

…

When the stars make you drool just like a pasta fazool

That's amore 

When you dance down the street with a cloud at your feet

You're in love

When you walk in a dream but you know you're not dreaming

Signore

Scuzza me, but you see, back in old Napoli

That's amore.

- Harry Warren ja Jack Brooks: That’s Amore, 1953. 

Välillä elämä yllättää. Luulemme tietävämme satavarmasti jonkin asian tai ilmiön olemuksen, kunnes sitten paljastuu, että luulemme vaan emme tiedä.

    Monet ihmisten arkipäivään kuuluvat ilmiöt ja arvot ovat luulemisen harmaalla alueella. Maailma ei ole niin yksinkertainen, ei niin mustavalkoinen kuin mielisimme tietää. Ihmiset, me kaikki, ovat laiskoja selvittämään asioiden perimmäisiä totuuksia, koska se ei hyödytä ketään tai ainakin niin ajattelemme. Siksi yleistämme subjektiivisia huomioitamme ja pidämme kuulemiamme kliseitä kovina totuuksina.

    Tällä johdatuksella pääsen asiaan. Kysyn: ovatko pasta ja pizza täysin perinteisiä italialaisia ruokalajeja? 

Onko Italia yksi monoliittinen kokonaisuus yhteisine tapoineen ja ruokatottumuksineen? Onko mikään maailman maa täysin harmoninen ja yhden kulttuurin entiteetti? Onko Suomikaan pelkkää Helsinkiä tai maaseutua?

    Italia on ollut yhtenäinen maa jotain 150 vuotta. Italialaisesta sapuskasta kirjan kirjoittanut Linda Doeser toteaa, että ”italialaisilla on sanonta, että ei ole olemassa sellaista asiaa kuin Italia, ja he pitävät itseään mieluummin roomalaisina, venetsialaisina, toscanalaisina, napolilaisina tai firenzeläisinä kuin italialaisina.” (Doeser: Maailman ruokia Italia, 2005.)

    On ollut vauras pohjoinen ja köyhä etelä. Niinpä pizzaa ja pastaa on enimmäkseen syöty etelässä. Risotto on vauraamman Italian perinneruokaa.

    Fasistisen Italian johtaja Benito Mussolini, Il Duce, vangittiin 25.7.1943.

    Seuraavina päivinä italialaiset ryhtyivät hurjalla riemulla valmistamaan pastaa, jota syötiin juhlamielellä kaduilla ja toreilla. Se oli näkyvä vastalause fasisteille, jotka olivat yrittäneet karsia pastan italialaiselta ruokalistalta. Fasistien mielestä pastan syöminen ei ollut isänmaallista, koska italialaiset emigrantit oppivat Yhdysvalloissa syömään pastaa (ja pizzoja) ja toivat ”amerikkalaiset” hullutukset mukanaan palatessaan Italiaan.

   Modernistien futurismiliike sympatisoi fasisteja. Futuristit väittivät ettei pasta sovi lautaselle, koska se on niin raskasta sulatettavaa ettei ihminen pysty ruokailun jälkeen miettimään rationaalisesti vaan antautuu helposti pasifistien ja puolueettomien johdattelemiksi.

    Parman yliopiston taloustietelijä Alberto Grandi, joka on tutkinut italialaista ”menua” muistuttaa, että pasta (ja pizza) kokivat ruokabuumin vasta toisen maailmansodan jälkeen. Se tuli amerikkalaisten mukana, tavalla tai toisella. Grandin mielestä tunnettu pastaruoka carbonara on sekin amerikkalaisten sotilaiden ideoima. Grandin teos La cucina italiana non esiste (2024) oli monen italialaisen mielestä epäisänmaallinen provokaatio.

    Heinäkuun 24. päivänä El País kirjoitti kuinka Italiassa nykyään vietetään antifasistista pastapäivää 25.7 fasismista vapautumisen muistojuhlana. 

Viime vuosisadan alkupuolella Italiasta muutti Yhdysvaltoihin viisi miljoonaa ihmistä. Näistä neljä miljoonaa lähti Napolin seuduilta köyhästä Italiasta. Niinpä Yhdysvalloissa kehittyi Etelä-Italian keittiö monissa muodoissaan, pizzoinen ja pastoineen.

    Saku Tuominen, Luca Platania, Tuukka Koski ja Kimmo Kivilahti kertovat italialais-amerikkalais-italialaisesta pizzan historiasta kirjassaan Pizze (Otava, 2015) näin: ”Pizzan suosio laajeni Yhdysvalloissa käsi kädessä sen kanssa, mihin kaupunkeihin suurimmat italialaiset yhteisöt syntyivät. Laajat eteläitalialaiset yhteisöt ja sitä kautta syvä pizzakulttuuri syntyvät esimerkiksi New Yorkiin, Chicagoon, Philadelphiaan ja St Louisiin. Ja tämän pizzakulttuurin ytimen muodosti nimenomaan napolilainen, ei roomalainen pizza.”

    Italia-Amerikka-Italia: pizzakulttuurin prosessi!

    ”On totta”, Tuominen & Co sanovat, ”että yhdysvaltalainen pizzakulttuuri syntyi napolilaisten ansiosta, mutta samaan aikaan nykyaikaistuva italialainen pizzakulttuuri sai runsaasti vaikutteita Amerikasta.”

    Edellä mainittu Parman yliopiston professori Alberto Grandi on herättänyt kohua Italiassa väittäessään, että perinteisen italialaisruokien pizzan ja pastan yleistymiseen Italiassa vaikuttivat keskeisesti amerikkalaiset toisen maailmansodan jälkeisinä aikoina.  

    Grandin mukaan ”maailman” ensimmäinen pelkästään pizzaa tarjoava ravintola avattiin New Yorkissa vuonna 1911. Grandi sanoo englantilaisen lehden haastattelussa, että hänen isälleen pizza oli vielä 1970-luvulla täysin eksoottinen ruoka, yhtä outo kuin sushi on meille. 

    Koska pizzat ja pastat yleistyvät koko Italiassa vasta toisen maailmansodan jälkeen, osittain amerikkalaisten ja amerikanitalialaisten maahan tuomana, Dean Martinin vuonna 1953 esittämä That’s Amore kuvaa mainiosti ruokakulttuurien globalisoitumista - ja näin ollen maailman kulttuurien globalisaatiota.

Miksi sitten niin usein luulemme tietävämme vaikka tosiasiassa vain luulemme, mitä maailmassa tapahtuu tänään ja tapahtui 80 vuotta sitten?

    Ehkä kaikki palautuu biologiaan ja evoluutioon.

    ”Ihmisaivot ovat miljoonien vuosien evoluution tuote”, sanoi ruotsalainen Hans Rosling teoksessaan Faktojen maailma (2018), ”ja meidät on ohjelmoitu vaistoilla, jotka ovat auttaneet esi-isiämme elämään pienissä metsästäjä- ja keräilijäryhmissä. Usein aivomme ryntäävät nopeasti päätelmiin suuremmin ajattelematta, mikä on auttanut meitä väistämään välittömiä vaaroja. Olemme kiinnostuneet juoruista ja dramaattisista tarinoista, jotka ovat olleet ainoa uutisten ja hyödyllisen informaation lähde.”

    Roslingin toteamus herättää mielenkiintoisen ja jopa koomisen rinnastuksen: Jos primitiivinen ihminen luotti juoruihin, niin onko moderni ihminen ikään kuin palannut juorujen ja dramaattisen tosikertomusten todellisuuteen Tiktokin ja videokulttuurin viettelemänä? Keräilijäihminen on korvautunut urbaanissa kuplassaan elävällä ihmisillä. 

    Juhlapuheissa vannotaan rationaalisen ja objektiivisen journalismin nimeen, mutta onko sellaisen journalismin kulta-aika taakse jäänyttä elämää?   

Kyösti Salovaara, 2023.

Napolilaistyylistä pizzaa Espanjassa.
Ristorante Romeo & Julieta, Fuengirola.

Tiedettä taidetta humpuukia

[vai pelkkää politiikkaa?]

 

Kyösti Salovaara, 3.10.1990.

Knossos, Kreeta.

Vitsinä ei ole se, että kaikesta on tultava kirja. Vaan se, että kaikesta voi tulla kirja. Ja ettei sitä lasketa elämäksi ennen kuin siitä on tullut kirja.

- Nathan Zuckerman

Valveilla olevilla on yksi ja yhteinen maailmansa, mutta unessa kääntyy jokainen omaansa.

- Herakleitos

Et toivoa taitais sa enää muuta

kuin että makkarat kiertäisi viinipuuta!

- Goethe (Koskenniemi)

Ihmisillä voi olla taitoja, joille ei yksinkertaisesti löydy järkevästi laajamittaista kysyntää edes julkisesti tuettuna.

- Ruurik Holm

Kuka maksaa viulut?

     Ei ainakaan Fazer eikä tunnettu kirjailija, joka väittää että 0,23 euron keskimääräinen korotus kirjan hintaan romuttaa kirjojen myynnin ja että ALV:n korotus osoittaa hallituksen täydellistä sivistymättömyyttä. 

    En kuitenkaan lyö vetoa sivistyksen puolesta.

    En oikeastaan lyö vetoa minkään puolesta enkä mitään vastaan, mutta onko tässä kuitenkin joka päivä oltava jotakin mieltä asiasta ellei toisestakin? Kysyn vaan, vaikka asia ei minulle kuulukaan.

    Tai ehkä se kuuluu. Minähän näitä rivejä kirjoitan, ei Hentun Liisa eikä Juorkunan Jussi.

   Nathan Zuckermanin eli Philip Rothin alussa lainatun ajatuksen voisi muotoilla uudestaan vuoden 2025 todellisuuteen sopivaksi: Vitsinä ei ole se, että kaikesta on sanottava mielipide. Vaan se, että kaikesta voi sanoa mielipiteensä. Ja ettei sitä lasketa valveutuneeksi elämäksi ennen kuin siitä on mielipiteensä ilmaissut.

    Niin että... 

Historia on historiaa ja nyt on nyt eikä muuten olla voisi.

    Historiasta oppii halutessaan monia asioita, hyvässä ja pahassa, mutta ihminen on pääasiassa ja enimmäkseen vastuussa nykyhetkestä, joka kohta on huomenna eikä koskaan eilen.

    Historiaa saa toki käyttää keppihevosena tehdessään nykyhetkessä politiikkaa asiasta jos toisesta, mutta se on anakronistista tieteilyä tai taiteilua eli suomeksi sanottuna humpuukia.

    Tällaista mietin, tällaista tuli mieleen kun kuuntelin viime lauantaina Ylen uutislähetystä radiosta. Joku vakavasti otettava arkeologi siellä paasasi keskikreikkalaisen antiikin kaupungin kaivauksilla, että koska muinaisessa Kreikassa syötiin palkokasveja, niin Suomessa vuonna 2025 pitäisi lopettaa lihansyönti ja ottaa mallia antiikin Kreikasta, missä lihaa syötiin vain juhlapäivinä.

    Oho, onko arkeologiakin nykyään politiikkaa eikä tiedettä, kysyin itseltäni, koska vieressä ei ollut ketään jolta olisi voinut kysyä.

    Kun myöhemmin etsin Ylen nettisivulta Sara Sauren toimittaman jutun, selvisi että äänessä oli humanistiopiskelija, joka osallistui harjoittelijana kaivauksille ja jolla on tapana somettaa kasvisravinnon autuudesta. Tästä huolimatta epämukava ajatus hiipi mieleen: tällä tavallako me veronmaksajat tuemme arkeologian politisoimista; näinkö lihansyöntiä vastustetaan verovaroilla rakennetulla Troijan puuhevosella?

Veronmaksaja kuittaa kaikki laskut: yrityksien, taiteen ja tieteen tukemisen ja ilmeisesti myös tieteen varjolla humpuukin levittämisen.  

    Melitaian muinaisen kaupunkivaltion historiallisia kerrostumia kaiveleva humanistiarkeologi voisi selvittää itselleen muutamia faktoja.

    Antiikin Kreikassa ihmisten eliniän odote oli 28 vuotta.

    Maallikkomielipiteilijänä väitän, että ravinnollakin on osansa ihmisen elämän pituuteen. Miksi muuten nykyään paasattaisiin epäterveellisistä ruokavalioista niin paljon?

    Tietokilpailukysymys: Missä Euroopan maassa on tällä hetkellä pisin eliniän odote eli noin 84 vuotta? Ja jatkokysymys: Missä Euroopan maassa uusimpien tilastojen mukaan syödään eniten lihaa per asukas?

    Vastaus molempiin kysymyksiin on: Espanjassa!

    Niinpä ”välimerellisen terveellistä” ja monipuolista dieettiä ei kenties pidäkään etsiä yli kahdentuhannen vuoden takaisesta Keski-Kreikasta vaan nykyhetken Espanjasta.

Lokakuun 3. päivänä 1990 otin valokuvia Knossoksen palatsin raunioilla Kreetalla.

   Samana päivänä uutisissa kerrottiin Saksan jälleenyhdistymisestä. Kansainvälinen politiikka näytti muuttuvan, uudet ajat kolkuttelivat huomisen ovia Knossoksen pilareiden välissä.

    Jokainen Kreetalla käynyt oli tuohon aikaan tietoinen kreetalaisten ongelmallisesta suhteesta saksalaisiin. Hitlerin laskuvarjojoukot valloittivat Kreetan loppukeväästä 1941. Taistelut olivat julmia. 

    ”Kaikkein säälimättömimmin saarta puolustivat kreetalaiset itse”, kuvailee Kreetan taistelua Antony Beevor kirjassaan Toinen maailmansota (WSOY, 2012). ”Vanhat miehet, naiset ja nuoret pojat kävivät laskuvarjosotilaita vastaan avomaalla aseinaan haulikot, vanhat kiväärit, lapiot ja keittiöveitset, ja myös oliivipuihin varjostaan takertuneet saivat osansa… Saksalaisilla puolestaan oli preussilainen viha partisaaneja kohtaan, ja he repivät paidat tai leningit siviilien harteilta. Jos jonkun olkapäässä oli mustelmia kiväärin potkaisuista tai veitsi hallussa, hänet teloitettiin siihen paikkaan riippumatta iästä ja sukupuolesta.”

    Mutta aurinko paistoi Kreetalla lokakuussa 1990.

    Knossoksen raunioilla liikkui uteliaita turisteja. Kaikkein eniten siellä kuuli saksankieltä. Historia oli taitekohdassa. Eikä historiaa tarvittu nykyhetken selittämiseen eikä varsinkaan maailman jakamiseen hyviin ja pahoihin.

Antiikin Kreikkaa ei tietenkään pidä väheksyä söivätpä kreikkalaiset tuolloin palkokasveja, kalaa tai lihaa. Platon ja kumppanit ajattelivat paljon syvällisemmin ihmisestä ja ihmisen suhteesta toisiin ihmisiin kuin mitä nykyhetken ”tietoa” tulviva mediatodellisuus pystyy ajattelemaan ja meille osviittaa antamaan.

    ”Kreikkalaisuuden käsite on kahden viimeisen vuosituhannen tietoisuudessa, aina Kaarle Suuren aachenilaisesta hovista alkaen saksalaisen romantiikan päiviin asti, ilmaissut elämäntilaa, jonka muodoissa länsimainen ihminen on nähnyt oman maailmantunteensa rikkaimmin kukkivan”, T. Vaaskivi kirjoitti vuonna 1938 teoksessaan Huomispäivän varjo.

    Tyyliniekka Vaaskiven mielestä eurooppalaisen sielun suhde Hellaan kulttuuriin muistutti koti-ikävää.

    Mutta koti-ikävää on montaa lajia.

    On sanottu että 1930-luvun natsi-Saksa etsi toisenlaista antiikkia kuin mitä aikaisemmin oli etsitty sekä muualla Euroopassa että myös Saksassa. Nyt natsi-Saksan ”filosofit” löysivät kätketyn, yöllisen ja hämärän Kreikan. He löysivät rituaalien, uhrien, bakkanaalien, kuoleman kultin ja Äiti-Maan mystisen Kreikan.  

    Tajusivatko laskuvarjosotilaiden julmuutta lapioin ja keittiöveitsin vastustavat kreetalaiset keväällä 1941 millaisen Hellaan filosofisen perinnön puolesta he taistelivat vai oliko kaikki pelkästään nykyhetkeä ja sen kauhua?

    Jos historia välillä ilmeneekin anakronistisena, poliittisena leikkikamarina, niin joskus se näyttäytyy myös hirvittävänä paradoksina, jota on mahdoton ymmärtää.

    

Kyösti Salovaara, 1990.

Sanat ovat eilisiä

[vaan eivät koskaan huomisia]

 

Kyösti Salovaara, 2025.

Aleksis Kivi (1834-1872)
Wäinö Aaltosen muistomerkissä, 1939.

Ellei lauseen totuus seuraa sen itsestäänselvyydestä, niin itsestäänselvyys ei myöskään oikeuta uskomaan lauseen totuuteen.

- Ludwig Wittgenstein

Ihmisestä ei voi tietää mitään, mitä ei ole puettu sanoiksi.

- Georges Bataille

Kohta kysytäänkin: mitä uutta Leinosta? Uskon, että tämän päivän lukijoille lähestulkoon kaikki Leinosta alkaa olla ”uutta”. Muutama kaunis runo muistetaan, tuttuja lauluja kuunnellaan, mies ja maine tiedetään – mitä muuta?

- Panu Rajala

Sunnuntaina kävelin Helsingin keskustassa. Lämmin ilma helli ihmismieltä. Liikkeellä oli jonkin verran ihmisiä, ei kovin suuria joukkoja.

    Helsinki on hiljainen pikkukaupunki Suomessa. Useimmille terasseille olisi mahtunut jopa parhaaseen turisti- ja loma-aikaan. Seisottiin Senaatintorilla olutkojun edessä hetken verran. Henkilökuntaa ei näkynyt. Olisi ollut mukava istahtaa historiallisen aukion reunaan, mutta kukapa jaksaa odotella suomalaisen hitaan palvelun selittämättömiä taukoja.

    Perinteiselle Kasarmintorille pystytetty Superterassi näytti kolkolta kirkkaassa auringonpaiseesta. Pitikö tuokin alue aidata pressuilla? Esteettinen harkintakyky pettää. 

   Oikeastaan olin liikkeellä ottaakseni valokuvia keskustan patsaista. 

   Se oli ikään kuin vastaveto kopeantotiseen kolumniin, jonka lifestyletoimittaja Heidi Moisio julkaisi Helsingin Sanomissa viime viikon torstaina (printtilehdessä lauantaina). Kolumnissaan Moisio tuomitsi menneisyyden sananlaskut ja hokemat myrkyksi, joka pilaa kasvavien lasten elämän.

    Alkaako elämä tänään hetkestä zero?

    Ehkä se alkaa lifestyletoimittajalle; ehkä kaikki viisaus syntyy juuri tästä hetkestä eikä eilistä ole olemassa muuten kuin myrkyllisenä entisyytenä, jota tulee kavahtaa kuin kyykäärmettä metsäpolulla. 

    Mutta kielemme on tämän päivän Hesarin juttuja vanhempaa. Se on täynnään menneisyyttä ja myös menneisyyden kokemuksen tuomaa viisautta. Niinpä otin, vähän kuin piruuttani, valokuvia Aleksis Kiven, J.L. Runebergin, Eino Leinon ja Elias Lönnrotin patsaista. Mukaan pääsi myös Aleksanteri toinen, Venäjän keisari, joka ei kuulu joukkoon, paitsi siinä mielessä, että vaikka kirjallinen menneisyytemme ei merkitse nykykulkijalle juuri mitään, niin lokit rakastavat Aleksanteria, Kiveä, Leinoa, Runebergia ja Lönnrotia.

    Oluen muuten join Esplanadin puiston länsipäässä sijaitsevan teatterin ravintolassa. Tuoppi maksoi vajaan kympin ja terassilla istui vain muutama ihminen, heinäkuisena sunnuntaina kun helle helli ihmisen mieltä.

Kyösti Salovaara, 2025.

Aleksanteri II (1818-1881)
Johannes Takasen ja Walter Runebergin
 muistomerkissä, 1894.

Niinpä niin. Lapsia ei saisi kasvattaa kurilla eikä auktoriteetilla vaan kaveruudella. Lapsia ei saisi katsoa ylhäältä alas eikä lapsen tulisi katsoa vanhempiaan alhaalta ylös. Mistä elämämisen rajat tunnetaan, jos niistä ei saa puhua?  

   Hieman ironisesti Helsingin kirjailijapatsaat katsovat ohikulkijoita ylhäältä alas, seuraten korokkeeltaan kuinka ohikulkijat juttelevat jos eivät Michelangelosta niin Putinista ja Trumpista kuitenkin tai jostakin jääkiekkoilijasta.

    Heidi Moision mielestä vanhat sanonnat ovat tympeitä. 

   Moisio vetoaa professori Kaisa Aunolaan, joka ajattelee että ”vanhojen hokemien taustalla on voinut olla tarve ylläpitää hallinnan tunnetta ja auktoriteettiasemaa. On saattanut olla vaikeaa sietää omaa avuttomuutta ja keinottomuutta vaikkapa lapsen vaikeiden tunteiden äärellä. Ehkä myös kokemus häpeästä, jos lapsi ei esimerkiksi ole yhtä reipas kuin muut tai näyttää tunteensa.” 

    ”Itse ajattelen”, Moisio jatkaa, ”että sanontojen taakse on ollut helppo piiloutua. Kun kyseessä on vakiintunut ilmaus, se kuulostaa totuudelta.”

    Vakiintuneet sanonnat ovat siis tympeitä ja myrkyllisiä modernille suomalaiselle toimittajalle. Koska suuri osa niistä on nähnyt päivänvalon kansalliskirjailijoiden teksteissä, niin nekin taitavat olla tympeää ja myrkyllistä kulttuuria, jota ei kannata enää siemailla, ei ainakaan suurina annoksina.

    Ja kukapa, Panu Rajalaa lainaten, edes lukisi Leinoa tai Kiveä, Lönnrotia tai Runebergiä? En minäkään lue, mutta toisin kuin Heidi Moisio en myöskään kuluta aikaani TikTok-videoita katsellen.

Kyösti Salovaara, 2025.

J.L. Runeberg (1804-1877)
Walter Runebergin muistomerkissä, 1885.

Selailin hetken Wikipedian (Wikiquote) kautta löytyviä sananlaskuja.

    Samalla kun sananlaskut, kaskut ja hokemat kertovat kielestä, joka syntyi kauan sitten, ne myös kertovat arvoista joille nykyinenkin yhteiskuntakäsitys perustuu. Niissä on runsaasti arkipäivän totuutta.

    Sananlaskut kuvastavat paljon osuvammin ihmisen elämää iloineen ja suruineen kuin mitä Moisio Hesarin kolumnissaan väitti ja uskotteli. Sananlaskuissa on yhtä aikaa opetuksia, mustaa huumoria, arkipäivän realismia, ehkä juuri sitä monisyisyyttä mitä Suomen uusi ulkopoliittinen instrumenttikin - tuo ”arvopohjainen realismi” - edestään löytää.

    Tunnustankin, että minusta sananlaskut eivät ole tympeitä eivätkä myrkyllisiä, vaikka ne ilmaisevat asenteita, joita emme enää pidä hyvinä tai mielipiteitä, joiden ohitse aika on ajanut. Mutta kun ajat pysäkin ohi, niin ei pysäkki minnekään katoa, vaikka et koskaan enää päätäsi kääntäisi ja katsoisi taaksepäin. Ohitetut pysäkit ovat matkaasi yhtä kaikki. Selitystä sille.

    ”Piru olet, jos Porista olet, mutta jos Kokemäeltä, niin koko perkele”, Pomarkussa tavattiin sanoa.

Kyösti Salovaara, 2025.

Eino Leino (1878-1926)
Lauri Leppäsen muistomerkissä, 1953.

Ylisummaan sananlaskut kehottavat varovaisuuteen ja vaatimattomuuteen. Yksi pyy pivossa on parempi kuin kymmenen oksalla. Sitä paitsi se, joka kurkottaa kuuseen, kapsahtaa katajaan. Eikä karhua pidä nylkeä ennen kuin se on tapettu.

    Vaatimattomuus kaunistaa. Ainakin jos on turkulaisia uskominen: ”Arvonsa miäsi ansaitseepi, vaan ei liika ylistystä.”

    Mies on kuitenkin perheen pää ja viisauden lähde, vai mitä. Ainakin jos Tuusulassa asia oikein ilmaistiin: ”Jos muija markan tua, ni kaks se viä.”  Askolassa oltiinkin sitten inhorealisteja: ”Miehellä on kaks ilopäivää, kun muijansa kotia tuo ja hänen hautaan vie.”

    Vanajalla opastettiin vaimoa selvittämään millaisen miehen kanssa on oikein mennyt naimisiin: ”Ei muija ennen miähees luantoo tunne, ennenkö on tynnyrin sualaa sen leipään käyttänny.” 

    Monissa sananlaskuissa kohtaa filosofista iloittelua, kansanperinteen herkullista karnevalisointia.”Hankalaa on mäenlasku kesällä”, Laukaalla viisasteltiin. Kestilässä pantiin paremmaksi: ”Ei aurinkokaan paista ennenkun nousee.”

   Kansalla on myös realistinen kuva eriarvoisuudesta. ”Herrat ne ajjaa hevosella, mutta jätkän häätyy kävellä”, tiedettiin Sodankylässä. Ja Hämeenkyrössä ymmärrettiin että rahvas ja herrat käyvät eri teitä pitkin: ”Naantalissa kaksi katua, toista kulkee sijat sateella, toista porvarit pouralla.”

Miksi kielen historian ymmärtäminen ja tunnustaminen on niin vaikeaa? 

    Onko modernin ihmisen lifestyle pelkkää tiktokia aamusta iltaan? Onko tämänhetkisyyden kiima siinä, että mitä enemmän katsoo videoita ja mitä vähemmän tietää toissapäivästä, sen parempi?

    Mutta voi olla niinkin, että menneisyyden kieltäjät alitajuisesti ymmärtävät, että käyttämämme kieli sanoineen ja lauseineen perustuu eilispäivän todellisuuteen, jolla pyritään ilmaisemaan nykyhetken asioita ja tunteita. Jokainen sana, jota käytämme, sana jonka naapurisi ymmärtää, on kirjoitettu ja sanottu eilen. Sellaisia sanoja, jotka syntyvät vaikkapa vuoden 2035 heinäkuun todellisuudesta, ei ole vielä olemassa. Ei ole tulevaisuuden sanoja joilla voisimme kuvata tulevaisuutta.

    Tämä on mielenkiintoinen tosiasia. Niin kuin sekin mistä Georges Bataille kirjoitti sanoessaan, että ihmisen sisäisen elämän kuvaamiseen ei ole olemassa sisäisen kokemuksen sanoja. Kaikki sanat tulevat ihmisen ulkopuolelta. Yhtä lailla mielenkiintoista on, ettei tulevaisuuden ihanneyhteiskuntaa voi kuvailla muilla sanoilla kuin niillä jotka ”keksittiin” eilen.

    Ehkä tiktok-kulttuuri pyristelee eilisen sanoista irti uskottelemalla ettei kuvilla ole menneisyyttä.

    Ehkei olekaan, vai mitä lie Leino ja Runeberg ja Aleksanteri II ajattelevatkaan katsoessaan pieniä ihmisiä, jotka kulkevat ohi menneisyyttä sen enempää miettimättä.

       

Kyösti Salovaara, 2025.

Elias Lönnrot (1802-1884)
Emil Wikströmin muistomerkissä, 1902.

    

Sivutuuliperimä

[ja ihmismielen syöverit]

 Jotta Mustasta kuningattaresta nauttisi, täytyy lukijan hallita shakin peruspiirteet. Ainakin siirtojen idea on syytä tietää ja tajuta. Muuta ei sitten tarvitakaan. Paitsi että osaa lukea. Ja sitähän me osaamme, Suomessa.

- Kyösti Salovaara Suomen Sosialidemokraatissa jouluaaton aattona 1983.

Minulla on pulma.

    Aloittelen pakinaani sateisena tiistaina: mielessä on hyvä otsikko ja mielenkiintoinen aihe, mutta en tiedä miten ne liittäisi toisiinsa.

    Kenties kannattaa pelata varman päälle.

    Sivutuuliperimä on suurenmoinen metafora, jota en itsekään ymmärrä täysin.

    Voisimme ajatella, että elämä on tiellä kulkemista. Välillä tuulee vastaan, toisinaan myötäisesti. Molempiin sopeutuu, koska ne ovat selkeitä voimia. Ne eivät yllätä, niihin osaa varautua, joskus hammasta purren, toisinaan liiankin helposti myötäiseen ajautuen.

    Mutta sivutuuli yllättää. Se saattaa kaataa kulkijan, heittää ojaan tai penkereelle.

    Viime lauantaina isä ja poika Selin sanailivat sivutuulen vaikutuksesta selostaessaan tämänvuotisen Tour de Francen ensimmäistä etappia, joka ajettiin Pohjois-Ranskassa, Lillen metropolin maisemissa. Kun kylistä ja pienistä kaupungeista päästiin avaraan maisemaan kumpuilevien peltojen keskelle, kova sivutuuli vaikeutti pyöräilijöiden matkantekoa. Selostajat totesivat, että pohjoisen Euroopan pyöräilijöillä on etunaan sivutuuliperimä, he osaavat varautua sivutuulen yllätyksiin. Sen sijaan vuoristoseutujen pyöräilijöiltä tämä perimä puuttuu, sitä ei ole opittu, joten tuuli yllättää.

    Ihmismieli rakentuu sekä opitusta että peritystä.

Jotakin katsoakseni katsoin Netflixin seitsemänosaisen minisarjan Musta kuningatar (The Queen’s Gambit, 2020). Sehän on loistava ”elokuva” nuoren orpotytön Bethin kasvusta maailman ”parhaaksi” shakinpelaajaksi, ja siitä kuinka hän rimpuilee huume- ja alkoholiriippuvuuttaan vastaan shakille omistautuessaan ja pelissä menestyäkseen.

    Miksi katsoin vasta nyt enkä aikaisemmin? 

    En tiedä. Amerikkalaisen Walter Tevisin (1928-1984) romaani Musta kuningatar (Tammi, 1983, suom. Anja Leppänen) oli tuttu ihmismielen ”jännäri” vuosien takaa. Muistelin kirjoittaneeni siitä myönteisen arvostelunkin. Romaani piirsi 1980-luvulla kohtuullisen voimakkaan muistijäljen, joten miksi odotin niin pitkään ennen kuin katsoin siitä sovitetun tv-sarjan?

    Niin kuin sanoin: en tiedä. Sen toki tiesin että Scott Frankin ja Allan Scottin luomaa sarjaa kehuttiin valtavasti. Ihan aiheellisesti, sanon sarjan katsottuani. Ja addiktoitunutta shakkineroa esittävä brittiläisamerikkalainen Anya Taylor-Joy on suurine silmineen Beth Harmonin roolissa maaginen, milloin hellyttävä, milloin ärsyttävä, milloin epävarma ja pelokas muukalainen, milloin kaikki valloittava intellektuelli ihminen.

    Koska minulla ei ole käsillä Tevisin romaania, en osaa sanoa kuinka paljon tv-sarja noudattelee romaanin yksityiskohtia. Mutta kirjoittamastani arvostelusta vuodelta 1983 voi päätellä, että Netflixin minisarjan henki muistuttaa kohtuullisen hyvin romaanin henkeä.

Onko elämässämme kaikki riippuvuutta johonkin ja tuon tai noiden riippuvuuksien vastustamista? Elämän elämäkin on addiktio.

    Walter Tevis julkaisi elämänsä aikana kuusi romaania. Kaksi niistä käsittelee biljardin pelaamisen addiktiota, yksi shakinpelaajan riippuvuutta ja kolmessa scifi-romaanissa kuvitellaan maailmaa, jossa on riippuvuuksia ja täysin lukutaidottomia ihmisiä. Tevisin romaaneista kaksi on suomennettu.

    Yritin etsiä Helsingin Sanomien aikakoneella aikalaisarvostelua Tevisin Mustasta kuningattaresta. En löytänyt. Ehkei siitä koskaan kirjoitettu Hesarissa, siis kirjan ilmestyttyä. Mutta kahdesta Tevisin romaaneihin perustuvasta biljardielokuvasta Matti Salo kirjoitti lehteen laajan esseen toukokuussa 1987. Robert Rossenin loistava Suurkaupungin hait (The Hustler, 1961) ja Martin Scorsesen vähemmän loistava filmi Suuret setelit (The Color of Money, 1986) kertovat biljardihaista, joka rakasti biljardia ja alkoholia ja voittamista.

    Tevis opetti kirjallisuutta ja luovaa kirjoittamista yliopistossa. Hän oli poikana saanut rauhoittavia lääkkeitä syntymäsairauteensa. Hänestä tuli alkoholisti. Mustan kuningattaren Beth saa orpokodissa rauhoittavia lääkkeitä. Sillä tavalla orpolapset pidettiin Kentuckyssä rauhallisina. Kahdeksanvuotiaana Beth oppii pelaamaan shakkia. Hieman vanhempana hän rauhoittavien lääkkeiden lisäksi ryhtyy käyttämään alkoholia paetakseen elämäänsä ja tai sietääkseen sitä ottovanhempiensa kodissa.

    Muuan amerikkalainen kirjoittaja ihmetteli miksi Walter Tevis on juuri nyt palannut kulttuurin näyttämölle. Se tuntuu epäloogiselta. Vai vetoaako ihmelapsen tarina sittenkin nykyisen maailmanmenon ahdistamiin ihmisiin syvällisellä tavalla? Beth Harmon pelaa shakkia intuitiolla ja hyökkäävästi. Hän on eräänlainen hylkiö ja muukalainen yhteisössään – sellainen ihminen joista Tevis mielellään kirjoitti - mutta hän kasvaa ongelmistaan huolimatta yhteisönsä sankariksi. Tavallaan Beth hylkää normaalimaailman, mutta voittaa silti normaalimaailmalta suurimman mahdollisen palkkion: tulee hyväksytyksi addiktioistaan huolimatta.

Niinpä palaan otsikkooni: Sivutuuliperimä ja ihmismielen syöverit.

    Kirjoitin arvostelun Walter Tevisin romaanista joulukuussa 1983 otsikolla Ihmismielen syöverit. ”Walter Tevisin romaani kertoo ihmisestä ja hänen mielestään”, sanoin. ”Siitä kuinka hän käyttää mieltään, aivojaan… Ihminen ei vaikene. Hän kertoo mielensä syövereistä, ikään kuin sillä lunastaisi vapautensa. Mieli ja mielikuvitus vapauttavat ihmisen. Mutta ne voivat kahlita hänet kahleettomaan vankeuteen. Ihminen on mielensä vartija, hän on mielensä vanki.”

    Noin neljäkymmentä vuotta sitten totesin, kuinka jännittävä romaani voi olla vaikkei siinä silvota ketään, ei katkota päitä eikä ammuta reikiä keuhkoihin.

    Jännitys syntyy pelien lävistämästä ihmismielestä.

    Kirjoitin että kirja ei ole pelkästään pelien kuva: ”Se on pelaajan mielen kuva. Romaanin sankari, Beth Harmon häilyy koko ajan kuilun partaalla; hän lunastaa menestyksensä, kykynsä huumausaineiden avulla. Huumausaineet auttavat pelaajan mieltä kytkeytymään oikealla, parhaalla mahdollisella tavalla. Vai auttavatko sittenkään? Siitä romaani kertoo, siitäkin. Ihastuneena tähän romaaniin A. Alvarez sanoi The York Review of Booksissa, että tässä vasta thrilleri, joka on täyttä tavaraa; jännityksen synnyttämiseen ei tarvita lainkaan ulkopuolista toimintaa. Mielen toiminta riittää."

    Ajatus kieppuu mielen spiraalissa.

    Kun rämpii vastatuuleen, pitää painaa päänsä alas ja hartiat kyttyrään. Kun tuuli on myötäinen, kannattaa levittää kätensä ja suunnata katseensa horisonttiin. Mutta sivutuulen yllättäessä on parasta toivoa omaavansa ainakin himpun verran sivutuuliperimää.

    Sateen hälvettyä kysyn mietteliäänä olinko liian optimistinen kirjoittaessani jouluaaton aattona vuonna 1983 Demarissa näin: ”Jotta Mustasta kuningattaresta nauttisi, täytyy lukijan hallita shakin peruspiirteet. Ainakin siirtojen idea on syytä tietää ja tajuta. Muuta ei sitten tarvitakaan. Paitsi että osaa lukea. Ja sitähän me osaamme, Suomessa.” 

    

Missä olet maailma ja miksi olet

[vieraannuttamalla vieraantuneena]

Kyösti Salovaara, 2025.

 

Ei mikään ole hyvää taikka pahaa

     vain ajattelu saa sen aikaan. 

- Tanskan prinssi Hamlet William Shakespearen näytelmässä.

Varmuus on yhtenäisyyden suuri vihollinen. Varmuus on suvaitsevaisuuden leppymätön vihollinen. Edes Kristus ei ollut lopussa varma. "Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?" hän huusi tuskissaan ristillä yhdeksännellä tunnilla. Uskomme elää nimenomaan siksi, että se kulkee käsi kädessä epäilyksen kanssa. Jos olisi vain varmuutta ilman epäilyksiä, ei olisi mysteeriä. Ja silloin ei tarvittaisi uskoa. Rukoilkaamme, että Jumala suo meille paavin, joka epäilee. Ja suokoon hän meille paavin, joka tekee syntiä ja pyytää anteeksiantoa ja joka jatkaa elämäänsä.

- Kardinaali Lawrence elokuvassa Conclave.

Ja pahinta on, että sinä jäät lopulta riippuvaiseksi siitä paskaelämästä, koska kuvittelet kyninesi ja näppäimistöinesi olevasi jonkinlainen demiurgi, pystyväsi korjailemaan todellisuutta.

- Eräs kirjailija Guillaume Mosson romaanissa Kirjailijoiden salattu elämä.

Viime lauantaina aamiaista syödessäni luin Helsingin Sanomien printtilehteä. Tai olin lukevinani, koska paksu lehti tuntui olevan täynnä laajoja hömppäjuttuja yhteisellä otsikolla Elämä & Hyvinvointi.

    Oliko lehden tarkoitus vieraannuttaa minut siitä mitä kirjoitettiin? Vai vahingossako se toteutti Bertolt Brechtin ideaa vieraannuttaa taideteoksen kokija siitä mitä kokee, panna teatterin katsoja oivaltamaan että se mitä nähdään, ei ole totta vaan että totuus on jossakin muualla, jossakin missä oikeaa elämä eletään.

    Lauantaina satoi vettä. Tunnelma oli muutenkin apea. Muutaman tunnin päästä ystäväni Sirpa, joka kuoli Espanjassa Kukanpäivänä, siunattaisiin Malmin hautausmaan itäisessä kappelissa.

    Hesarin, ja median ylisummaan, rooli nykymaailmassa askarrutti apeaa mieltä. Kirjoittavatko ne muille ihmisille kuin minulle? Miksi kukaan ei kirjoita sellaisia juttuja jotka kiinnostavat ja koskevat minua? Vai olenko lapsellinen odottaessani, että journalisteja kiinnostaisi ikäiseni miehet?

    Taatusti olen naiivi jos oletan, että media pyrkii kaikkien lukijoiden tykö. Sekä Helsingin Sanomat että osittain myös Yle jahtaa vimmatusti piiriinsä nuoria keski-ikäisiä lukijoita ja kuuntelijoita. 

Lauantaina Hesaria lukiessa mietin vieraantumistani ja sitä, että johtuuko se minusta itsestäni vai mediasta, jonka suurkuluttaja olen.

    Hesarin lauantainumerot ovat kannaltani menetetty maailma. Minua eivät kiinnosta elämäntapajutut, joissa toimittajat kertovat lukijoilleen kuinka näiden tulisi elää terveellistä ja hyväksyttävää elämää. Joskus kauan sitten vastaavaa tehtävää hoitivat kansakoulunopettajat karttakeppi kädessään. Nyt symbolinen karttakeppi on journalistin kädessä. Sillä on mukava sivaltaa ”väärin” eläviä näpeille.

    Sateisen lauantain aamusella luin paksusta Hesarista vain Heikki Aittokosken kiinnostavan ja hyvin kirjoitetun artikkelin Naton huippukokouksesta ja silmäilin pääkirjoitusaukeaman jutut.

    Mitäpä tästä valittaa?

    Mitäpä niin. Maksoin juuri Helsingin Sanomien tilausmaksun kolmelta kuukaudelta. Vuositasolla maksan printti- plus digilehdestä 672 euroa. Sillä luulisi saavan paljon enemmän kuin pari lukukelpoista juttua lauantain lehdessä. 

    Mutta piinallisempi kysymys kaivertaa mieltä: olenko minä vieraantunut vai vieraannuttaako media tarkoituksella lukijansa todellisesta elämästä, siitä joka alkaa aamuisin, satoi tai paistoi ja loppuu... 

Vieraannuttaminen esteettisenä keinona on mielenkiintoinen asia.

    Helsingin Sanomien kuvataidekriitikko Timo Valjakka kertoi helmikuussa 2010 miten törmäsi Turussa eräässä näyttelyssä kuvataiteen illuusioon ja sen illuusion särkemiseen brechtiläisellä vieraannuttamisella. 

    ”Jani Ruscican näyttelyistä Turussa ja Helsingissä kerroin miten hän sisällyttää teoksiinsa vieraannuttavia elementtejä, joiden tarkoituksena on rikkoa illuusio ja muistuttaa, että kyseessä on pelkkä esitys”, Valjakka kirjoitti vieraannuttamisen ilmikeinoista. ”Käytin termiä vieraannuttaminen siinä merkityksessä, jossa se esiintyy Bertolt Brechtin (1898-1956) teatteria koskevissa kirjoituksissa. Taiteen ja todellisuuden suhdetta pohtinut Brecht vastusti ajatusta katsojan tunteenomaisesta eläytymisestä näytelmän henkilöihin ja tapahtumiin. Hänelle oli tärkeää, että katsoja pystyi säilyttämään roolinsa kriittisenä tarkkailijana. Siksi hän sijoitti näytelmiinsä vieraannuttamisefektejä (Verfremdungseffekt), joiden tarkoituksena oli teatterin käyttämien keinojen paljastaminen esityksen aikana. Ne muistuttivat, että teatteri oli teatteria.”

    Teatteri on teatteria, fiktio on fiktiota, elokuva on elokuvaa - ja tiedämme kuinka perinteisen estetiikan taideteokset pyrkivät viettelemään taiteen kokijan sisäänsä, ikään kuin uskotellakseen että fiktio on totta, että se on enemmän totta kuin taideteoksen kokijan oma elämä.

    En kuitenkaan usko, että Brechtin vieraannuttamisfilosofia auttaa fiktion ja todellisuuden irrottamisessa toisistaan, koska oma elämämmekin on osittain fiktiota ja samalla täynnä vieraannuttavia elementtejä.

Kyösti Salovaara, 2007.

Sirpa ja Joan Mirón veistos Pakeneva tyttö (1967).
Murtaako Miró illuusion?
Fundació Joan Miró - Barcelona.

Siunaustilaisuus Malmin hautausmaan intiimissä kappelissa oli seesteinen, kaunis ja lämmin, mutta samalla myös koruton.

    Katsoessani valkoista arkkua, jossa Sirpan maallinen ruumis makasi, tunsin romahtavani. Oli ajateltava jotakin muuta jotta ei olisi vaipunut lattialle nyyhkyttämään toivottomana. Kappelissa vallitsi yhteisen surun äänetön mutta hyvin aistittava rukous pois menneelle läsnä olevalle Sirpalle, siitä riippumatta mitä läsnäolijat tykönään ajattelivat ikuisesta elämästä ja sen mahdollisuudesta tämän ympäröivän todellisuuden toisella puolella tai jopa sen sisällä.

    Koska olin kotona ryhtynyt miettimään Brechtin vieraannuttamiskeinoja todellisuuden havaitsemiseksi, ajatukseni pakenivat valkoisen ruumisarkun luota ja yritin pitää siunausrituaalin tunnemyrskyn ja samaistumisen tuskan kurissa pakenemalla ajatuksissa toisaalle. Hetkittäin mietin tätä pakinaa, jota ei ollut olemassa. 

    Jälkeenpäin ajatellen tässä oli jotakin samaa kuin yrityksessä irrottautua fiktion pauloista arkeen. Tai, ihan toisinpäin sanoen: eikö joskus olekin aiheellista paeta arjesta fiktioon vieraannuttamalla itsensä hetkestään.

    Kun katselen valokuvia Sirpasta, vaikkapa Playa del Inglésin rannalta laskuveden peilimaailmassa tai Miró-museon pihalla abstraktin naisveistoksen vierellä, tajuntani näkee kaksi todellisuutta: reaalisen ja fiktiivisen. Nämä yhdistyvät muistikuvissa, jotka ovat tietenkin tosia ja todellisia, mutta silti ihmismielen käsittelemiä ja monenlaisiksi pieniksi tarinoiksi itse kerrottuja. Oleellista on, että nykyhetki muuttaa menneisyyden valokuvia sopimaan nykyhetken tunteisiin. Tai että menneisyyden näkee nykyhetken tunnekuohujen lävitse. 

Kyösti Salovaara, 2010.

Ikuinen tanssi?

Minusta näyttää - mutta voin toki olla väärässä – aikamme kulttuurin paradoksin olevan siinä, että runsaslukuisine taideteoksineen se pyrkii irrottautumaan fiktiosta kaikin mahdollisin tempuin, vaikka siitä irrottautuminen on mahdotonta. 

    Kirjallisuudessa, elokuvassa, realitysarjoissa pontimena näyttää olevan väite, että fiktio ei ole fiktiota. Siksi muodissa on autofiktiota ja biofiktiota; ikään kuin genren nimellä haluttaisiin väittää, että fiktio ei olekaan perimmiltään fiktiota. Dekkaritkin ovat muuttuneet todellisuuden pahassa rypeviksi muka realitytarinoiksi. Ajatuksena tuntuu olevan, että mitä pahemmaksi ihminen perimmiltään kuvataan, sitä realistisemman kuvan kirja tai elokuva antaa.

    Mutta voiko fiktion ideaa todellakaan paeta? Fiktio on jotakin mikä ei ole totta mutta ei valhettakaan.

    Kesäkuun viimeisenä päivänä El País -lehti haastatteli Madridin yliopiston emeritusprofessoria José María Ruiz Vargasia, joka on psykologian ja ihmismielen muistamisen asiantuntija. ”Me olemme sitä mitä muistamme”, Ruiz Vargas sanoi.

    Ruiz Vargasin mukaan ihminen on tarinankertoja. Hän ei ole sitä kulttuurisen taustansa takia vaan siksi että aivomme käsittelevät tietoja ja muistikuvia pieninä tarinoina. Niissä on aina alku, keskikohta ja loppu. Tällä tavalla muokkaamme kokemuksia ja talletamme ne myöhemmin muistettavaksi. Ja koska ne talletetaan ”tarinoina”, emme koskaan voi olla täysin varmoja kuinka paljon muistikuvissamme on ”fiktiota”.

    José María Ruiz Vargas on päätynyt mielenkiintoiseen ajatukseen verratessaan nuorien ja ikääntyneiden aivojen toimintaa toisiinsa. Koska vanhemmalla väellä ei ole juurikaan aikahorisonttia tulevaisuuteen, he keskittyvät enemmän nykyhetkeen kuin nuoremmat ihmiset. Tästä johtuu että ikääntyneet ajattelevat enemmän tunteilla kuin tiedolla ja heidän muistonsa ovat onnellisempia kuin nuorempien ihmisten. Nuorilla on koko ajan huoli tulevaisuudesta ja siksi he kokevat ympäristönsä negatiivisemmin kuin ikääntyneet.

    Tämän jälkeen mielin kysyä: vetoaako Brechtin vieraannuttamisteatteri enemmän nuoreen katsojaan kuin ikäihmiseen?

    Mutta selittävätkö José María Ruiz Vargasin huomiot myös sen miksi nykyhetken journalismi on sellaista kuin se? Kun nuoret keski-ikäiset toimittajat ovat negatiivisten havaintojensa pauloissa, syntyykö siitä todellisuuden negatiivisuutta tähdentäviä juttuja, joissa kansankoulunopettajan tomeruudella isketään karttakepillä tottelemattomia, mm. ikääntyneitä ja onnestaan vaarin pitäviä ihmisiä, sormille? 

Mitä todellisuus on?

    Konkreettisen, fyysisen todellisuuden näkee ja sitä voi koskettaa. Sitä voi jopa potkaista jos pistää vihaksi.

    Mutta entä taideteoksien kertoma todellisuus? Mitä se on? Sitä ei ainakaan voi potkaista – kirjan voi toki heittää sohvan alle tai roskikseen, mutta ei sen ilmentämä fiktiivinen todellisuus mihinkään katoa. 

    Onko osa elämästämme rituaalia, jolla yritämme irrottautua todellisuudesta, sen kauheista ajatuksista ja surullisista muistikuvista?

    Jos todellisuus on lopulta illuusioiden ja konkreettisten asioiden yhteistä riitasointua, pitääkö todellakin vältellä maailmanparantajia - niin pappeja kuin poliitikkoja, yhtä hyvin journalisteja kuin taiteilijoita - jotka ovat varmoja siitä että he tietävät ”totuuden” eivätkä epäile eivätkä anna tilaa mysteerille?

    Erehtyminen on inhimillistä, ja oikeastaan vain erehtyvät ja epäilevät ihmiset luovat tulevaisuuden mahdollisuudet. Ludwig Wittgenstein osui napakymppiin sanoessaan, että jos tietäisimme tulevaisuutemme, meillä ei olisi tahdon vapautta elää ja muovata nykyistä elämäämme.

        

Kyösti Salovaara, 2025.