Pappi, lukkari, talonpoika, kuppari ja älykkö

[keväthuiskaisuja]

Karl Marx - intellektuelli.

Otsikko ei rimmaa, ei lainkaan.

    Mutta sille ei mahda mitään. Jos ei löydä oikeita sanoja, pitää tyytyä sopiviin. Parempi sekin kuin hiljaisuus. Semminkin kun tiistaiaamun jälkeen kaikki vapaasti poimitut ja esille pannut sanat ovat ylellisyyttä.

    Intellektuelli maistuisi oikeammalta sanalta, mutta se rimmaa vielä huonommin. Älyköstä saattaa tulla mieleen hyllykkö.

    Ei anneta mielleyhtymän pilata pakinan ideaa.

    Tai no, onkohan tässä mitään ideaa?

    Viime sunnuntaina auringon keskipiste siirtyi pohjoiselle pallonpuoliskolle, ja hetken ihmisten maailmassa vallitsi tasa-arvo kun valoa riitti kaikkialle yhtä pitkään. Mutta hetki meni nopeasti ohitse.

    Sitä paitsi lämpöä riitti eri puolille eri tavalla.

    Yöllä pakkasta ja hanki kantaa siellä missä hankia on.

Osmo Soininvaara kirjoitti viime viikolla Suomen Kuvalehteen (*) älykkään ja viisaan kolumnin otsikolla Mihin kasvu katosi?

    Aihe kuulostaa loppuun kalutulta, mutta Soininvaara yllätti tavanomaisiin kliseisiin kyllästyneen lukijan. Kaipa se kuuluukin intellektuellin rooliin: ilmaista jotakin yllättävää, kertoa jotakin mikä ei tule heti mieleen, epäillä tavanomaisia viisauksia silläkin uhalla että joku loukkaantuu.

    Soininvaara kirjoitti tasa-arvosta, jota ei voi saavuttaa samapalkkaisuudella!

    Siteeraan kohta Soininvaaraa, mutta ensin muutama sama älyköistä, intellektuelleista.

    Viime syksynä pari New York Timesin kirjoittajaa pohti onko julkisuudessa enää olemassa intellektuelleja tyyliin Leo Tolstoi, Hannah Arendt, Simone Weil tai Andrei Saharov. Onko enää ketään joka asettaa ihmisen miettimään mikä on yksilön omantunnon suhde yhteiseen? Tai kohoaako esille intellektuellia, joka valistusajan filosofin tavoin korostaa järjen merkitystä ja vastustaa uskonnollisia ennakkoluuloja ja taikauskoa?

    Toinen kirjoittajista sanoi, että tämän hetken näkyvin intellektuelli on pikantin ironisesti nykyinen paavi Franciscus, joka  esittää saman kirkon moraalisen arvion joka aikoinaan vastusti valistusajan ajatuksia. Toinen kirjoittaja päätyi siihen, että sosiaalisen median ja median ylipäänsä julkisuuteen sinkoamat intellektuellit eivät ole enää kriitikoita vaan koomikoita. Tee maailma naurettavaksi niin puhut totuudesta, siitä mikä on totta.

    Tv-katsojan on vaikea olla samaa mieltä. Voiko tylsä huumori olla terävää? Intelligenttiä?

    Susan Sontag piti älykkyyttä eräänlaisena makuna, ideoiden makuna.

    Tähänkö on tultu: 2000-luvun intellektuelli muistuttaa enemmän pelleä ja dandyä kuin kriitikkoa?

Karl Marx oli ehdottomasti aikansa intellektuelli, jonka luomassa henkisessä vaikutuspiirissä me yhä elämme, samalla tavalla kuin elämme Vanhan testamentin ja evankeliumien vaikutuspiirissä uskonnollisesta vakaumuksestamme riippumatta.

    Ei ole Marxin vika, että Lenin ja Stalin olivat byrokraatteja, jotka yrittivät väkipakolla toteuttaa marxilaisuuden idean kovaan käytäntöön poistamalla utopiasta kaiken älyllisyyden. Utopiaa ei kukaan pysty toteuttamaan, koska siinä ei sallita vaihtoehtoja, vapautta pyrkiä muualle.

    On melkein koomista, että Neuvostoliitossa Marxia ja Friedrich Engelsiä kutsuttiin ”tieteellisen kommunismin luojiksi”. Tämä vitsi ei kuitenkaan naurata. ”Tieteellisen kommunismin” raunioilla itkettää.

    Mutta en halua ryhtyä noin vakavaksi.

    Marxin kirjoituksia elävöitti huumorin terävä särmä.

    Intellektuelleista hänellä oli vakaa mielipide.

    Kulttuurin todellisuus on muutakin kuin estetiikkaa.

    ”... miten kävisikään”, Marx kysyi, ”jos luokseni tulisi räätäli, jolta olen tilannut pariisilaisfrakin, ja tarjoaisi minulle roomalaistoogaa, koska se enemmän vastaa kauneuden ikuista lakia?”

    Sitten pisto asian ytimeen:

    ”Lehdistön pääasiallinen vapaus on siinä, ettei se ole elinkeino. Kirjailija, joka madaltaa lehdistön aineelliseksi välineeksi, ansaitsee rangaistukseksi tästä sisäisestä epävapaudesta ulkonaista epävapautta – sensuuria, tai paremminkin hän kokee jo itse olemassaolonsakin rangaistukseksi.”

    Paavin aneet twitterissä ja koomikot tv-ohjelmissa – dandyn ironinen ylösnousemus!

Järki voittaa – näin optimistisesti Paavo Lipponen kirjoitti vuonna 2008. Hän pohti monipuolisesti kuka on intellektuelli, ketä se ei tarkoita.

    Ja jälleen, sattumaa vai ironiaa: suomalaisen kansantalouden alamäki alkoi tuohon samaan aikaan, osittain meistä itsestä riippumatta!

    Lipponen lainasi Harvardin yliopiston filosofian professoria Robert Nozikia, jonka mukaan intellektuelli on ihminen, ”joka työssään käsittelee ideoita sanoiksi puettuina. He ovat 'sanaseppiä' (wordsmiths), kuten runoilijoita, kirjailijoita, kirjallisuuskriitikoita, journalisteja tai tutkijoita.”

    Vaikka intellektuelleja ovat laajassa mielessä kaikki tiedon ja älyn avulla työtä tekevät ihmiset, niin Lipposen mukaan ”yleisesti intellektueilla tarkoitetaan kuitenkin pientä joukkoa ihmisiä, jotka älynsä, tietojensa, luovuutensa ja keskusteluvalmiutensa takia erottuvat suuresta yleisöstä. Intellektuellin keskeinen ominaisuus on erottuminen ja siihen monet intellektuellit juuri pyrkivätkin.”

    Lipponen lainasi myös Jörn Donneria, jonka mielestä intellektuellin rooliin kuuluu vallan vastainen kapina.

    Donner on toki vetänyt kapinallisen roolin läpi mainiosti, mutta onko hän pysytellyt tinkimättä vallan ulkopuolisena? Kyllä kai kansanedustajalla jotakin valtaa on? Donnerilla on myös ollut taloudellista valtaa eri toimissaan.

    Oleellisempi kysymys kuuluu: Jos intellektuelli on aina valtaa vastaan, eikö hän samalla ole myös demokratiaa vastaan? Pitääkö intellektuellin kääntää heti takkinsa, kun parlamentin enemmistön poliittinen suunta vaihtuu? 

    Jos pitää, mitä järkeä intellektuelli edustaa?

    Vastatuuleen kävelevä ei pääse koskaan minnekään, koska tuulet kääntyvät.

    Englantilainen, fasismista viehättynyt Wyndham Lewis kirjoitti 1930-luvulla, että ”yksikään taiteilija ei voi koskaan rakastaa demokratiaa”. Ja Gustave Flaubertin muistetaan kirjoittaneen vuonna 1871, että hänen mielestään väkijoukot, massa, laumat eivät koskaan kohoa halveksittavasta korkeammalle, vaikka niitä kuinka yrittäisi ylentää.

    Älymystön historia on pullollaan älyköitä, jotka hurahtivat erilaisiin totalitaarisiin ja epädemokraattisiin ajatuskulkuihin. Vai pitäisikö kysyä, että onko olemassa yhtään totalitaarista ajatusta, jota intellektuellit eivät olisi kannattaneet.

                                                                                   Kyösti Salovaara, Bastogne, 2014.
Bastogne... Bryssel...
... vapaus on prosessi, ei oletustila.
Bastognessa, Belgiassa, nujerrettiin Hitlerin viimeinen yritys tuhota
vapaa Eurooppa joulukuussa 1944.

Yöllä pakkasta, hanki kantaa aamusella.

    Jokin aika sitten Jörn Donner sanoi Ylen ohjelmassa, että kansakunnan johto, joka saa ihmiset luopumaan kirjoista, on tyhmä.

    Kuulostaako Donner yhä kapinalliselta? Puhuiko hän älykkäästi? Onko Juha Sipilän vika jos suomalaiset luopuvat kirjoista?

    Vallan vastustaminen on vallan vastustamista on vallan vastustamista.

    Vallan fiksua kaikesta päätellen, vaikka Donner puhui tyhmiä.

    Ei Sipilää tarvita, eikä ole tarvittu aikaisempia pääministereitä siihen että kansalaiset luopuvat kirjoista. Jos näin olisi, jos ihmisen voisi ylhäältä päin pakottaa lukemaan kaunokirjallisuutta, runoja ja romaaneja, maailma olisi kovin otollinen paikka luoda viisautta ja älyä.

    Äskettäinen tutkimus koululaisten parissa todisti, että he haluavat kaikkea muuta kuin opiskella luonnontieteitä ja lukea kirjoja.

    Mutta yhteisen laiskuuden syyllistäminen hallituksen piikkiin sopii tietysti älyköille, noille dandyille julkisuuden valokiilassa.

Jonakin aamuna hangen pinta pettää, sitten leskenlehdet ponnistavat ylös mustasta maasta.

    Osmo Soininvaara ennusti viime viikolla SK:ssa, että teollisuustyöntekijöiden työt siirtyvät ulkomaille tai roboteille. Hetken päästä teollisuus työllistää vain korkeasti koulutettuja asiantuntijoita.

    Muutos on valtava; monet näkevät sen mutta eivät ymmärrä mitä tapahtuu.

    Näkeminen ja ymmärtäminen ovat kaksi eri asiaa.

    Tässä tilanteessa työmarkkinoita vaivaa osaamisvinoutuma.

    Suomalaisella duunarilla ei ole muuta merkittävää etua kuin se että asuu Suomessa, Soininvaara totesi. ”Teollisuudesta pois potkittujen tulevaisuutta on etsittävä kotimarkkinoilta, lähinnä palveluista. Työt palveluammateissa ovat pääasiassa huonotuottoisempia ja siten matalapalkkaisempia kuin menetyt työt tehtaissa – jos eivät olisi, niihinhän olisi kannattanut siirtyä ajat sitten.”

    Vienti lepää osaajien harteilla, taviksille jää kotimarkkinat, palveluammatit joissa palkat nousevat hitaasti. Soininvaaran mielestä palvelujen laajenemisen kuitenkin estää korkea verotus ja liian harva asutus. Palveluammatit vaativat paljon asiakkaita kävelymatkan päähän. Soininvaara ehkä unohti digitalisaation, mutta eihän sekään työntekijöiden määrää lisää vaan asiantuntijoiden.

    Johtopäätös:

    ”Työllisyyden nimissä tarvitsisimme suurempia palkkaeroja, mutta emme suurempia tuloeroja... Palveluyhteiskunnassa tarvitaan suurempia palkkaeroja kuin teollisuusyhteiskunnassa – mitä korkeammat verot, siitä suurempia palkkaeroja tarvitaan. Suuremmat palkkaerot toisivat avustavan työvoiman takaisin työpaikoille. Saksassa on jopa tutkimuslaitoksissa matalapalkkaista avustavaa työvoimaa. Tutkijat voivat keskittyä päätyöhönsä, mikä nostaa työn tuottavuutta korkean osaamisen töissä, ja taviksetkin saavat töitä.”

    Intellektuelli ajattelee ja yllättää, sovinnainen hokema ei sovi hänen suuhunsa.

    Soininvaara saattaa olla kapinallinen, mutta on vaikea sanoa mihin kapina kohdistuu. Tai, Marxin tavoin hän huomaa miten ihminen on (yhä) olosuhteiden ja ympäristön vanki. Kapinallisuus on adaptoitumista. Se että Soininvaara puolustaa kehitystä ja järkeä pukee hänet valistusajalla räätälöityyn intellektuellin rooliin.

    Ei tarvitse olla moralisti eikä koomikko puhuakseen asiaa, totuuksia.

    Dandyillä on tehtävänsä, mutta niin on myös ajattelijoilla.

                                                   Jaakko Salovaara, Trier, 2014.
Marx syntyi Trierissä.

John Carey: The Intellectuals and the Masses. Pride and Prejudice among the Literary Intelligentsia, 1880-1939. faber and faber, 1992.

Alice Gregory, Pankaj Mishra: Is it Still possible to Be a Public Intellectual? International New York Times, 24.11.2015.

Paavo Lipponen: Järki voittaa. Otava, 2008.

Karl Marx, Friedrich Engels: Kirjallisuudesta ja taiteesta. Suom. Robert Kolomainen. Edistys, 1974.

Osmo Soininvaara: Mihin kasvu katosi? Suomen Kuvalehti, 18.3.2016.

(*) Suomen Kuvalehden satavuotisjuhlanumero ilmestyi kuluvalla viikolla. Otavamedian kustantaman lehden päätoimittajana on Ville Pernaa.

Kuva, muisti

[mieleen johtuvaa]

Arvoisa riemuylioppilas, kirjeen otsikossa luki.

    Kirje tuli Kotkasta. ”Osallistuit ylioppilaskirjoituksiin 50 vuotta sitten. Kotkan Lyseon Seniorit kutsuu...”

    Viisikymmentä vuotta sitten, kevät 1966: menneisyyttä ei pääse karkuun.

    Kirjoittaisinko niin kuin kirjoitti Toivo Pekkanen novellikokoelmassa Mies ja Punapartaiset Herrat (1950): "Olen jälleen tässä kaupungissa – tässä kaupungissa, jota sekä rakastan että vihaan. Tässä kaupungissa, josta en pääse koskaan eroon.”

    Ei pääse eroon, mutta jonne ei voi palatakaan.

    Kotkan Lyseota en kehtaa väittää rakastaneeni.

Kun asuu pienessä asunnossa, ei joudu hukkaan, vaikka usein haluttaisi eksyä itsensä luota.

    Peilien kääntäminen ei auta.

    Kuvat ja kirjat vetävät eiliseen kuin ankkuri, jota saat kiskoa kaksin käsin (”kahen käen kaa", Kotkassa sanottiin) eikä se irtoa eikä naruakaan saa poikki. Joskus ankkuriin laitettiin kaksi narua, toinen sinne väkästen väliin mutta harvoin sekään auttoi jos se jäi kiven tai pohjaan juuttuneen uppotukin alle.

    Tukit upposivat meren pohjaan kun niitä kuljettiin Norjan sahalle tai Hallaan ja tuuli hajoitti lautan tai irroitti muutaman tukin.

    Kirjoitan kuin tietäisin jotakin, muistaisin.

    Seinälläni on Nikolai Silverbergin öljyvärimaalaus. Olen katsellut sitä viime päivinä ja muinakin. Siinä lipuu täysissä purjeissa kaljaasi etualalla ja kauempana pienempi purjevene. On tyyntä auringonlaskun aikaan, niin ajattelen. Kukapa aamuvarhaisella olisi merelle ehtinyt purjeveneellä?

    Kuvassa on tunnelmaa, sydäntä raastavaa.

    Ehkä se ei ole taideteos, mutta kuva menneisyydestä ja siksi paljon enemmän.

    Tuntuu vähän oudolta, että täysissä purjeissa olevat veneet kulkisivat noin hyvin tyynellä säällä. Vai ovatko ne paikallaan? Tuulta odottaen? Mutta jos ne kelluvat ihan tyynessä, niin kuin näyttää, miten purjeet tulisi kuvata, maalata – muistaa?

Suomi on loistava maa, kirjoitti Henkka Hyppönen tiistaina Helsingin Sanomien kulttuuriosaston kolumnissa. ”Mutta meillä ei ole uskottavaa, toiveikasta unelmaa tulevaisuudesta. Se sijaan meillä on idea kriisistä ja kuoreen vetäytymisestä.”

    Loistavaa tulevaisuutta katselen Nikolai Silverbergin maalauksesta. Se on illuusio. Ehkä myös Silverberg josta en löydä juuri mitään faktaa, venäläinen emigrantti Imatralla? Kenties. Ehkä monta toritaiteilijaa yhden nimen takana. Seinälläni riippuva on taatusti paremmin tehty kuin netissä näkyvä melkein samanlainen Hagelstamilla.

    Seinällä loistava tulevaisuuteni, lapsuus meren rannalla, Kotkassa, saarella joka oli saari.

    Olen aina ajatellut, yhdistänyt, piirtänyt viivan sfääriin, että purjevenetaulu kuvaa näkymää Kotkan saaren itäreunalla Meriniemestä Ruotsinsalmelle päin. Kaljaasi on tulossa etelästä, Kaunissaaren ja Suursaaren suunnasta ja menee satamaan tai sitten purjehtii Haminaan Ruotsinsalmen läpi. Satamaan se ehtii vielä tänä iltana mutta uskaltaako se pimeässä Ruotsinsalmeen?

    No, kesäyöt ovat valoisia, miksei uskaltaisi.

    On mukava kuvitella, että Silverberg kuvasi omaa mertamme, meidän uimapaikkamme edessä, vaikka tiedän ettei niin ole, sillä kuvassa pitäisi näkyä useita saaria jos niin olisi. Eikä aurinko laske tuohon suuntaan vaan nousee sieltä. Sitä paitsi taustalla näkyvä saari on jotenkin epäsuomalainen, liian terävähuippuinen, melkein kuin Välimereltä.

    Silverbergin taulu riippui kotona Museokadulla Sapokan rannalla niin kauan kuin muistan. Siitä oli vajaa kilometrin kävelymatka Meriniemeen, taulun ”maisemaan”.

    Kuinka monta kertaa pikkupoikina katselimme tuota merta?

    ”Rannalla istuin mä haitari soi / Aalto löi liplattaen / Mistä mä haaveilin muistaa en voi / Olin vain onnellinen... ” muisteli Junnu Vainio laulussaan. Oltiin Kotkan poikii ilman siipii. Tultiin semmoisiksi.

    Nostalgia on kotkalainen urheilulaji, melkein kuin jalkapallo.

Jos meri ympäröi saarta, niin saarihan se on, hemmetti.

    ”Meri on taas aivan toista kuin metsä, sillä on oma tuoksunsa ja omat tapansa”, ajattelee Samuel Oino Pekkasen romaanissa Tehtaan varjossa (1932). ”Se liikahtelee, kohottelee hartioitaan, ja siinä tavassa jolla se tämän tästä nuolaisee kallioita ja kiviä rannalla, on jotakin melkein halveksivaa. Mutta meri kuuluu ehdottomasti tähän kaupunkiin...”

    Todellakin - ikään kuin meri halveksisi rantaa!

    Mutta menepä suurien merien suurille rannalle missä maininki sihisee hiekkaan, siellä sen ei tarvitse halveksia, koska se on niin iso, mahtava, kaiken omistava ja siksi sillä on varaa olla lempeä, kuin hyväilevä. (Myrskyllä kaikki on toisin.)

    Meriniemi, Mansikkalahti – uimapaikkoja, uimarantoja, onkipaikkoja, ja merellä kulki laivoja satamaan ja satamasta, Pikkuliisan ja Varissaaren takana, Kukourin tältä puolen, Kuutsalon ja Lehmänsaaren jäädessä horisonttiin, niin pienestä pojasta näytti kun rannalla seisoi, ui ja onki.

    Hassuja nuo saarien nimet. Varissaari! Entinen Fort Elisabeth jonka nimi piti suomettaa kun tsaarinvalta kirposi Suomesta. Pirkköyri, Havouri ja sitten Kukourissa Fort Slava – Ruotsinsalmen lukko!

    Viisikymmentäluvulla tuurimoottorilla Varissaareen. Sukulaisten ja tuttavaperheiden kanssa: mukana tätini ja hänen priimuksensa jolla keitettiin kahvit kallionkolossa, tyynessä paikassa. Länsituulella Varissaaren eteläiseltä kalliolta sai ongella lahnoja, litteitä kuin lapsen ajatus.

    Sunnuntaiaamuna lähdettiin saareen yhdeksältä, takaisin viimeistään kuudelta. Jos KTP:llä oli kotipeli, silloin palattiin aikaisemmin, jotta ehdittiin juoda kahvit ennen kentälle menoa.

Voiko meren rannalla tehdä muuta kuin uida, onkia ja pelata jalkapalloa?

    Unelmoida kaukaisista rannoista, maista meren takana?

    ”He menevät nyt uimaan, loikoilevat rantakallioilla, paahtuvat ruskeiksi ja terveen näköisiksi. Siellä oli joka ilta myös satoja muita ihmisiä, voi melkein sanoa, että koko kaupungin oli vallannut tänä vuonna oikea uimisen kuume tai kulkutauti. Kaikki ihmiset harrastavat uintia, sekä miehet että naiset, vanhat ja nuoret. Siitä on tullut muoti; joka ei harrasta uintia, ei ole ihminen eikä mikään, ei ainakaan aikaansa seuraava ihminen.”

    Kotkalaiset uimassa 1920-luvun lopulla: Mansikkalahdessako, herra Pekkanen?

    Kun koulu loppui toukokuun lopulla, niin kesäkuun ensimmäisenä päivänä piti mennä uimaan mereen, vaikka vesi olisi ollut kuinka kylmää. Sosiaalinen paine ajoi sinne, halusi tai ei. Piti olla kuin toiset. Jääkylmässä vedessä lämpimiä ajatuksia.

    Kunnes tuli maauimala, olympialaisten jälkeen, aikana, en tiedä, en muista, muistan että lämpöiseen veteen oli ihana pulahtaa. Nykyään: ei alta 27 asteiseen!

    Muistikuvat ovat kerroksia, jotka on liimattu niin yhteen ettei yhtä pysty erottamaan toisesta. Kuin piirtäisit voipaperille monta kuvaa ja laittaisit ne päällekkäin. Yksi kuva, monta kerrosta, totuutta.

Siihen aikaan elämä oli pientä, suppeaa, paikallista.

    Jos lähdit Kotkansaarelta vaikkapa Anjalaan jossa mummo asui tai Summaan missä serkku asui, siellä puhuttiin ihan erilaista kieltä kuin Kotkassa. Matkaa oli molempiin paikkoihin linnuntietä jotain 20 kilometriä.

    Kymiin oli saarelta matkaa vähän yli kuusi kilometriä ja kymiläiset olivat eri väkeä kuin kotkalaiset.

    Sanottiin ettei kantakotkalainen koskaan ylitä Kivisiltaa mantereelle, mutta sekin on ironiaa, sillä kaupunki oli täynnä savolaisia ja muualta tulleita, satamassa ja tehtailla tarvittiin porukkaa lastaamaan ja sahaamaan.

    Yhtä aikaa suljettu ja avoin.

    Sataman ansiosta ”ulkomaat” olivat kaupungissa.

    Pikkupojat käyvät Museokadulta viereisellä kentällä katsomassa kun merimiehet pelaavat jalkapalloa, niillä on oma sarja sillä satamassa viivytään kauan ja samat laivat vierailevat usein täällä.

     Eivät nuo osaa pelata lainkaan, kyllä me se tiedetään, me asiantuntijat. Sitten kauhistelemme kun niillä on jalassaan oikeat nappulakengät, ihan pöhköä ja vaarallista. Ei puulaakipeleissäkään siihen aikaan saanut käyttää nappulakenkiä, mutta mertsut käyttivät. Vaaran tuntua ilmassa, hiekkakenttä pöllyää. Nahkapallo lentää minne sattuu.

    Puhutaanpa rehellisesti. Jalkapallon lisäksi meitä kiinnosti amerikkalainen purukumi. Kaupoissa myytiin vain suomalaisia tuotteita. Kentän reunalla kerjäsimme purkkaa peliä katsomaan tulleilta laivamiehiltä, niiltä jotka eivät pelanneet. Aika harvoin saimme, muutaman kerran juisivruittia ja peekoota, sitä tyynypurkkaa.

    Merimiesten kainaloon painautuneilta satamahuorilta emme uskaltaneet kysyä, vaikka tunsimme heistä jotkut ulkonäöltä ja nimeltä. Joku upea, kauniskin. Mitä satamahuora tekee, tiesimmekö sitä tarkasti – en muista, ehkä, ehkä emme. ”Pillupoliisin” tiesimme nimeltä ja tunsimme ulkonäöltä. Hän oli kultamitalinyrkkeilijän veli.

     Kun jälkeenpäin miettii: aikuisilta piisasi enemmän sympatiaa sataman tytöille kuin poliisille.

Nyt nostalgia tihkuu siteeratessani Toivo Pekkasta, aivan kuin Pekkanen olisi kuulunut myös omaan lapsuuteeni ja nuoruuteeni. Ihminen huijaa, muisti pettää hyvässä tarkoituksessa.

    Riemuylioppilas muistaa paremmin.

    Takana loistava tulevaisuus.

    Tyynellä merellä purjehtiva kaljaasi, aurinko laskee, unelma liplattaa.

    Lukiossa kirjoittelin yhteen aikaan hyviäkin aineita.

    Mutta kerran piti kuvitella mitä tapahtuu kun meistä tulee lukion vanhimpia.

    Minä en koskaan pitänyt kirjoista, joita koulussa pakotettiin lukemaan.

    Kaipa tuon Tehtaan varjossa -romaanin luin kun oli pakko. Vai pitikö lukea Pekkasen Lapsuuteni? Antti Hyryn Kotona-romaania vihasin. Vihanpurkaus on tallella, romaanin välissä. Seitsemää veljestä kieltäydyin (kokonaan) lukemasta. Koska oli pakko. Vai Kalevalako se oli?

    Kirjoitin siis aineen, jossa kerroin mitä teemme kun saamme koulussa vallan. Ironista fantasiaa, teinikuvitelmaa emansipaatiosta.

    Kirjoitin että heitämme opettajat Lyseon koristeelliselta parvekkeelta kadulle Toivo Pekkasen haudan viereen. Se on siinä tykö, kirkon nurmikolla. Sanoin myös että uskonnonopettajan kuplavolkkarille voisi tehdä oman parkkipaikan Pekkasen haudan päälle.

    Sanoinko noin, ihan todella? Uskalsinko?

    En muista sanasta sanaan. Rienasin ja revin, minä kilteistä säysein.

    Halusivat sen julkaista koulun lehdessä. Kun annoin luettavaksi eivät uskaltaneet! Lehden toimittajasta tuli Työväen Akatemian rehtori. Ja minusta työväenlehden diletanttikriitikko – jokainen kykynsä, kaikille tarpeensa mukaan.

    Opettajalta sain aineesta nelosen. Myöhemmin (aikuisena) kuulin, että Elli oli melkein sukulainen – ainakin etäisen sukulaisen kanssa naimisissa. Tietämättömiä ei aateluus velvoita.

    Nelonen minulle joka kirjoitin kympin aineita.

    Sekin saattaa olla kuvitelmaa, piirroksia voipaperilla.

Totuus sivulla 112

[laiskan mielen kirjallisuustutkimusta]

Yksityiskohta.
Gardner: Tuomari Purleyn todistus.

Ihminen on kummallisen laiska ahkera olento. Se tarkoittaa, että puuhaillaan kaikenlaista ettei tarvitsisi tehdä mitään.

    Oikotietä onneen (vaurauteen, sivistykseen, mielenrauhaan...) ei ehkä ole, mutta kannattaa silti etsiä. Idealisti uskoo, että etsivä lopulta löytää.

    ”Luetko romaania kaksi tuntia voidaksesi päättää oletko löytänyt hyvän kirjan?” kysyi Alison Flood viime perjantaina blogissaan Guardianissa. ”Tästä eteenpäin minä luen vain sivun 112”, Flood ilmoitti.

    Flood viittasi ranskalaisen kirjallisuuspalkintoon – todelliseen tai pelkkään vitsiin – jota innoittaa Woody Allenin elokuva Hannah ja sisaret, jossa sanotaan että ”älä unohda runoa sivulla 112. Se muistutti minua sinusta.” 

    Ranskalaisen Le Prix de la Page 112 sivuston (www.prix-de-la-page-112.com) mukaan lukemalla sivun 112 voi päätellä kannattaako kirja lukea kokonaan. Totuus laadusta löytyy yhdeltä sivulta. Yleensä kustantajat ja kirjailijat kuulemma keskittyvät teoksen ensimmäisiin virkkeisiin, joten ”yhdentekevän” sivun 112 lukeminen kertoo enemmän teoksen laadusta kuin ensimmäisen sivun lukeminen. Ja kun lukee yhden sivun, tietää riittävästi – sen kannattaako koko kirja lukea.

    No, on myös väitetty, että ensimmäisten lauseiden lukemisella pääsee perille romaanin tai runoteoksen kokonaislaadusta. Usein se pitää paikkansa, mutta kuinka monta hyvää tai merkittävää romaania jää lukematta jos vilkaisee vain ensimmäiselle sivulle, sen ensimmäiseen lauseeseen?

    Yhtä hyvin voisi lukea romaanin viimeisen virkkeen, mutta ainakin jännärin kohdalla se turmelee lukunautinnon, jos sieltä paljastuu romaanin idea. Viimeisistä lauseista muistan F. Scott Fitzgeraldin Kultahatun hienon aforistisen lopun, jota olen lainannut useammin kuin sielu sietää. Toinen mieleen jäänyt on Raymond Chandlerin Pitkien jäähyväisten ironinen lopetus:

    ”En koskaan nähnyt ketään heistä uudelleen – paitsi poliiseja. Vielä ei ole keksitty mitään keinoa sanoa jäähyväisiä heille.”

Koska suhtaudun maailmaan, kirjoihin ja itseeni hyvin vakavasti, päätin kokeilla sivun 112 kirjallis-tieteellistä pätevyyttä.

    Puhun ”tieteestä” sillä varauksella ettei kaunokirjallisuuden lukeminen ja luetun analysointi tietenkään ole ”kovaa tiedettä”, siis mitään kemia tai fysiikkaa, vaikka kirjallisuudentutkijat ja kriitikot mielellään hakevat sanastoa kemiasta ja fysiikasta kuvaillessaan ja arvottaessaan kirjallisuutta.

    Jos kirjallisuudentutkimus (ja kritiikki) olisi pelkkää mutua ja hölynpölyä, ei vakavan mielen kannattaisi uhrata sille yhtä ajatusta.

    Poimin siis kirjahyllystäni joukon romaaneja ja luin sivun 112.

    Tieteestä puhuen en noudattanut aineiston satunnaisen valinnan sääntöä, sillä ohitin monta romaania, koska sivulta 112 ei saanut mitään käsitystä kirjailijan tai kirjan laadusta. Jotkut kirjat valitsin mukaan pelkästään kauniin, komean tai nostalgisen kansiaiheen perusteella.

    Niinpä testin validisuus on kuin Volkkari Nokian kumeilla, mutta...

Kansi:
Markko Taina

Ajatuksena tässä on, että yksityiskohta (sivu 112) sisältää itsessään riittävän kattavan vaikutelman kokonaisuudesta; vähän niin kuin fraktaalit toistavat itseään (vaikka ovat aina erilaisia) oltiinpa isossa kuvassa tai aivan pienessä yksityiskohdassa isoa kuvaa aina vaan suurennettaessa.

    Sivuhuomatus: Onko romaani ja sen yksittäiset osat, luvut ja sivut ilmaistavissa fraktaaleina?

    Jätän ajatuksen muhimaan ja totean, että Ernest Hemingwayn teoksen (joka ei ole romaani vaikka on hyvinkin kaunokirjallinen ilmaisussaan) Kuolema iltapäivällä laadun löytää mainiosti sivulta 112. Kun sivun lukee, tekee mieli lukea koko kirja, siitä riippumatta mitä ajattelee härkätaisteluista. Hemingwayn jokaisessa lausessa on häivähdys jostakin suuremmasta ajatuksesta (taas tulevat fraktaalit mieleen, hemmetti).

    ”Menetettyään kunniansa”, Hemingway kirjoitti, ”härkätaistelija hoitaa edelleen sopimuksensa, inhoaa yleisöä jonka edessä hän taistelee, ajattelee ettei yleisöllä ole mitään oikeutta buuata ja ilkkua miehelle, joka katsoo kuolemaa kasvoihin yleisön itsensä istuessa mukavasti ja turvassa penkeillään, ajattelee että pystyy milloin tahansa esiintymään suurenmoisesti jos haluaa ja että yleisö saa odottaa kunnes hän haluaa.”

    Jos ei takerru sanaan ”kunnia”, Hemingway kuvaa tässä terävästi yleisön suosiosta riippuvan ammattilaisen kohtalon, ja hän voisi aivan yhtä hyvin puhua oopperalaulajasta, iskelmätähdestä, jalkapalloilijasta, poliitikosta tai - nimenomaan - kirjailijasta.

Hemingwayn suhde Sherwood Andersoniin oli vähintään problemaattinen. Uransa alkuvaiheessa hän kiitti Andersonia proosatyylin mestaruudesta ja otti Andersonilta oppia. Myöhemmin Hemingway ryhtyi pilkkamaan tuota tyyliä eikä ehkä huomannut, että hänen omaa proosaansa voisi pilkata yhtä lailla.

Kansi:
Heikki Ahtiala.

    En kuitenkaan pilkkaa kumpaakaan.

    Lukemalla sivun 112 Sherwood Andersonin novellimaisesta romaanista Pikkukaupunki, huomaa kuinka lähellä näiden kirjailijoiden tyyli on toisiaan, todellakin. Pikkukaupunki siis pitää lukea, jos haluaa lukea taitavaa ja paljon vähillä sanoilla ilmaisevaa kaunokirjallisuutta.

    Kun mietitään tyyliä, sivun 112 taika kohtelee hyvin sellaisia kirjoittajia, joilla on selvästi ”jokin", jollakin tavalla oma kirjoitustyylinsä, vaikka tyylin käsite on lopulta ongelmallinen ja kenties sormien välistä pois livahtava, jos tyyliä yrittää täsmällisesti kuvata.

    Mitä esimerkiksi Hemingwayn "tyyli" perimmiltään oli? Lauseita jotka kaihtoivat adjektiiveja ja ilmaisivat silti "paljon" - hohhoijaa!  

    Kun otin hyllystä pari Georges Simenonin Maigret-romaania, en pystynyt yhden sivun perusteella sanomaan juuta-tai-jaata kirjan luonteesta tai kirjailijan tyylistä. Yksi sivu ei siis houkutellut lukemaan, vaikka tiedän kuinka ”hyviä” nämä romaanit ovat. Olen joskus aikaisemminkin pettynyt Simenoniin, kun olen yrittänyt etsiä hänen kirjoistaan Pariisia kuvaavia lauseita. Simenonin romaaneista toki kasvaa Pariisin atmosfääri, mutta se ei perustu suoraan yksittäisille lauseille vaan mystisesti romaanin kokonaishahmolle.

    Sitä vastoin Len Deightonin romaanissa Hautajaiset Berliinissä jo yksi sivu kertoo kuinka modernista kirjailijasta on kysymys. En puhu tyylistä vaan absurdin leikistä agenttiromaanin kaavan sisällä ja tuon kaavan rikkomisen taiturimaisuudesta. Deighton on paljon kokeilevampi kirjailija kuin ikätoverinsa John le Carré, jonka proosa on perinteistä, saksalaista romaaniperinnettä ja Dickensin tarinointia yhdistävää.

Sitten yllätyin: suositut jännityskirjailijat, bestsellereitä kirjoittaneet ja monessa tapauksessa genren kehyksiä laajentaneet kirjoittajat eivät pärjää tässä sivun 112 testissä.

    Ei heidän proosansa karkota lukijaa, mutta yhden sivun otos ei viettele mukaan jännityskertomukseen. He kirjoittavat tasapaksua proosaa, käyttävät paljon dialogia. Runollinen aines ei tihku läpi eikä koristele eikä ”pilaa” pragmaattista kieltä.

    Niinpä päädyn ajatukseen, että Erle Stanley Gardnerin Tuomari Purleyn todistus, Maurice Leblancin Cagliostron kreivitär, Quentin Patrickin Lumi peittää rikoksen ja Maj Sjöwall & Per Wahlöön Mies parvekkeella perustavat ominaislaatunsa ja suosionsa johonkin muuhun kuin kirjoittamisen tyyliin. Ne kertovat todellisuudesta tavalla, joka ei perustu kielen mahdolliseen rikkauteen vaan asioiden keskinäiseen suhteeseen ja tuon suhteen taitavaan sommitteluun. En yksinkertaista tätä pelkkään juonikuvioon, sillä onhan esimerkiksi ruotsalaisessa dekkarissa yhteiskunta hyvin voimakkaasti läsnä. ”Tukholmassa oli, esikaupungit mukaan luettuina, tässä vaiheessa yli miljoona peloissaan olevaa ihmistä”, Sjöwall & Wahlöö kirjoittaa suomennoksen sivulla 112.

    Martin Beck -juttuja katsoneet tietävät kuinka tärkeä asema öykkärimäisellä ja ennalta arvaamattomalla Gunvald Larssonilla on rauhallisen ja harkitsevan Martin Beckin vastapainona tv-elokuvissa. Alkuperäisessä kertomuksessa asetelma on tylysti toisenlainen:

    ”Jonkinlaista psykologista taktikointia, ajatteli Martin Beck katsellessaan kollegaansa. Hän ei arvostanut Gunvald Larssonia eikä hänellä ollut ylen suuria ajatuksia Rönnistä.”

Sivun 112 testiin tuli mukaan romaaneja, joita aikanaan yhdisti radikaali emansipaation julistus ahdistavan yhteiskunnan puristuksessa. Tuo emansipaatio liittyi poliitikkaan, sosiologiaan, luokkarakenteen murtamiseen, naisen seksuaaliseen kapinaan tai miehen seksuaalisen ”poikkeavuuden” ilmaisuun ja ylisummaan yksilön esittämään kapinaan suvaitsemattomuutta vastaan.

    Niin kuin aikanaan suosittuja jännäreitä, tässäkin aika kohtelee kaltoin ajassaan raflaavia, paljon luettuja ja hyvinkin radikaaleja romaaneja. En tarkoita, että romaanit ovat muuttuneet lukukelvottomiksi, vaan sitä että tyylin ja sisällön suhde ei kanna vuosien yli – tai täsmentäen, ei kanna sivun 112 sisällön perusteella.

    Tietenkin maailma on myös muuttunut siihen suuntaan, mihin nämäkin romaanit halusivat sen muuttuvan.

    Erica Jongin Tekisit jotakin elämällesi yritti perustella naisen seksuaalista vapautumista. Nyt lukemani sivu saattaisi olla naistenlehtinovellista. Feministikirjailijoita syytettiin joskus siitä, että he vain yrittivät "miehettää" naisen, vapauttaa naisen tekemällä hänestä kritikoimansa miehen kloonin. Erica Jongin romaanin yksi sivu ei kerro tästä ajatuksesta, puolesta eikä vastaan.

    Aldous Huxleyn romaani Uljas uusi maailma tuntuu yhden sivun perusteella sovinnaiselta scifiltä. Haaluillaan oudossa paikassa, ihmetellen. Yhtä miedolta maistuu Christer Kilhmanin romaanin Varo, autuas kuvaus suomenruotsalaisen pikkukaupungin tunkkaisesta elämästä, vaikka tiedän että kokonaisuudessaan Kihlmanin kirja on täynnä ruutia, joka räjäyttää pikkuporvarillisen sovinnaisuuden pirstaleiksi. 

    James Baldwinin Sano minulle milloin juna lähti tarjoaa mukavanpirteää taiteilijaelämän kuvausta, mutta yksi sivu ei mitenkään vihjaa Baldwinin merkitykseen mustan Amerikan ja homoseksuaalisuuden emansipaation historiassa. Eikä Alpo Ruuthin Nousukausi piirrä kovinkaan innostavaa kuvaa helsinkiläisen vasemmiston emansipaatiosta, pikemmin se näyttää tavoittelevan samanlaista pikkuporvarillista boheemisuutta, jota vasemmisto oli pilkkaavinaan.

    ”Puhuminen antaa naiselle edes jonkinlaisen mahdollisuuden olla tasa-arvoinen”, Ruuth kirjoittaa sivulla 112, joten lause kyllä kantaa.

Näyttää, että tieteellisessä katsannossa ”sivun 112 totuus” on pulmallinen hypoteesi. Toisinaan se johdattelee yksityiskohdasta laajempaan totuuteen, toisinaan se ei kerro kokonaisuudesta juuri mitään ja useimmiten se ilmaisee heikkoja värähdyksiä ääripäiden väliltä.

Kansi:
Hannu Taina.

    Se että otin mukaan vanhoja, aikoja sitten ilmestyneitä romaaneja, saattoi vaikuttaa tutkimuksen lopputulokseen. Semminkin kun olen lukenut nuo romaanit vuosien saatossa, joten yhden sivun kokemus ei ollut nyt aito ensituntuma tekstiin. Jatkotutkimuksen osalta kannattaisi keskittyä aivan uusiin kirjoihin, sellaisiin joita ei ole lukenut ja joista ei tiedä mitään. Ehkäpä sivu 112 pitäisi lukea niin ettei tiedä kenen kirjoittamaa tekstiä lukee.

    Käsittelin tässä suomennoksia, joten mitä tarkoittaa jos sivu 112 on suomennoksessa kiehtovaa kirjallisuutta, mutta alkuteoksessa (siellähän se yleensä osuu eri kohtaan tarinassa) aivan mitätöntä ja tylsää proosaa? Kumoaako tämä sivun 112 hypoteettisen merkityksen, vai onko se pikemmin todistus siitä, että käännös on omalakinen "teos" alkuperäiseen verrattuna? Mielenkiintoisen haastava kysymys, joka...

    Panen myös häkeltyneenä merkille etten aikonut kirjoittaa valitsemistani ”emansipaatioromaaneista” niin kriittisesti kuin nyt kirjoitin; näppäimistö ohjasi ajatusta eli yhden sivun lukeminen ei sinänsä riittänyt arvottamiseen, mutta sanojen poimiminen sana-avaruudesta kylläkin.

    Sekin täytyy tunnustaa, että sivu 112 oli Graham Greenen romaanissa Etusivun juttu niin raikkaan ironinen, että aloin eilen lukea romaania alusta pitäen.

    Sattumaa, joku sanoo.

    Niin on, sivulla 112.

Sherwood Anderson: Pikkukaupunki. (Winesburg, Ohio, 1919.) Suom. Leena-Maija Reunanen. WSOY, 1955.

James Baldwin: Sano minulle milloin juna lähti. (Tell Me How Long the Train's Been Gone, 1955.) Suom. Irmeli Sallamo. Kirjayhtymä, 1970.

Raymond Chandler: Pitkät jäähyväiset. (The Long Goodbye, 1953.) Suom. Eero Ahmavaara. WSOY, 1956.)

Len Deighton: Hautajaiset Berliinissä. (Funeral in Berlin, 1964.) Suom. Juhani Jaskari. WSOY, 1965.

Erle Stanley Gardner: Tuomari Purleyn todistus. (The Case of the Sulky Girl, 1933.) Suom. Kai Kaila. Aura, 1948.

Graham Greene: Etusivun juttu. (It's a Battlefield, 1934.) Suom. Kalevi Nyytäjä. Tammi, 1981.

Ernest Hemingway: Kuolema iltapäivällä. (Death in the Afternoon, 1932.) Suom. Tauno Tainio. Tarkistanut Hilkka Pekkanen. Tammi, 1962, 2012.

Aldous Huxley: Uljas uusi maailma. (Brave New World, 1932.) Suom. I.H. Orras. Tammi, 1944.

Erica Jong: Tekisit jotakin elämällesi. (How to Save Your Own Life, 1977.) Suom. Markku Lahtela. Otava 1977.

Christen Kihlman: Varo, autuas! (Se up salige, 1960.) Suom. Kristiina Kivivuori. Tammi, 2.p 1972.

Maurice Leblanc: Cagliostron kreivitär. (La Comtesse de Cagliostro, 1924.) Suom. tuntematon. Minerva 1924.

Quentin Patrick: Lumi peittää rikoksen. (Darker Grows the Valley, 1935.) Suom. tuntematon. Suomen Kirja, 1943.

Alpo Ruuth: Nousukausi. Tammi, 1977.

Maj Sjöwall & Per Wahlöö: Mies parvekkeella. (Mannen på balkongen, 1967.) Suom. Margit Salmenoja. Karisto, 1980.

Sanomatta paras

[Silmäys antiamerikkalaisuuteen]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2015.

Jos puhuminen ja kirjoittaminen olisi ”matematiikkaa”, maailma olisi tylsä paikka elää, koska kaikki sanottu olisi niin yksikäsitteistä ettei sitä kannattasi tulkita eikä arvottaa eikä kritisoida.

    Aina kun jotakin sanotaan, jää jotakin sanomatta.

    Sanottu paljastaa todellisuutta, mutta usein se myös peittää sitä, piilottaa ajatuksen perimmäisen tarkoituksen. Suomessa tämän piilotetun puhumisen kulttuurin vaistoaa heti, kun ryhdytään puhumaan ulkopoliitikasta.

    Suomessa on tietty joukko ihmisiä, jotka osaavat ulkopoliittisen puheen liturgian, sen miten sanotaan paljon kertomatta juuri mitään, ja sen miten muutamalla sanalla ilmaistaan paljon.

    Äskettäinen keskustelu sotaharjoituksista, siitä että Suomen maaperälle tuodaan amerikkalaisia panssaroituja miehistönkuljetusvaunuja ja taivaalle moderneja hävittäjiä, puhkaisi muutamia tabuja kunnes presidentti puuttui keskusteluun.

    Mutta samainen keskustelu paljasti, että YYA-henki (*) on yhä voimissaan ja että 60-luvulla Yhdysvaltain vastaisissa mielenosoituksissa kunnostautuneet poliitikan veteraanit ovat edelleen yhtä Amerikan-vastaisia kuin nuoruudessaan.

John le Carrén romaanissa Sankari vai vakooja (1989) neuvostoliittolainen tiedemies aikoo paljastaa länsivalloille Neuvostoliiton asevoimien todellisen tilan; sen että ”neuvostoritari kuolee haarniskaansa”, koska ”hän voi aloittaa sodan, muttei jatkaa sitä eikä voittaa sitä”.

    ”Sanat ovat venäläisen yhteiskuntamme vitsaus”, kohtalokkaaseen loikkaan aikova tiedemies sanoo. ”Ne ovat tekojen korvike.”

    Sanomatta paras? Teot ratkaisevat?

    Brittien ja amerikkalaisten kannalta sanat ovat kuitenkin ongelma. Heidän on tarkoitus esittää tiedemiehelle kysymyksiä, mutta kun kysytään jotakin, vastapuoli pääsee selville siitä mitä kysyjä tietää ja mitä ei tiedä. Kysymyslista paljastaa neuvostoliittolaisille ”mitä me emme tiedä ja miten me emme tiedä”, muuan tiedustelumies sanoo. Kysyjä paljastaa näin ollen myös oman taustansa tilan.

    Suomalaiset tuntuvat olevan hieman samanlaisen lingvistisen paradoksin äärellä uutisoidessaan amerikkalaisten osallistumisesta sotaharjoituksiin Suomessa. Niistä pitää toki avoimessa yhteiskunnassa tiedottaa, mutta kun sen tekee, sanottua ei voi peruuttaa eikä estää Venäjää tulkitsemasta sanottua ja sanomatta jätettyä oman mielensä mukaisesti. Toisaalta: hiljaakaan ei voi olla, koska sekin olisi ”merkittävä viesti” naapurille!

    Niinpä turvaudutaan sumeaan kieleen, liturgian kiemuroihin.

Kun sosialidemokraattien veteraanipolitiikot Eero Heinäluoma ja Erkki Tuomioja kritisoivat tulevia sotaharjoituksia, he sanoivat ettei heillä ole Yhdysvaltoja vastaan mitään ja että Nato on hyvä kumppani (mutta huono liittolainen).

    Eräässä keskustelussa Carl Haglund yritti saada Heinäluoman myöntämään, että kysymys on Yhdysvalloista; että olisi rehellistä ja aivan sallittua sanoa, että asia kiikastaa amerikkalaisista.

    Heinäluoma ei antanut periksi. Kaikkien kanssa voidaan harjoitella, jopa marssilaisten jos sikseen tulee, vaikka tätä Heinäluoma ei myöntänyt. Epäselvää tietysti on haluavatko marssilaiset harjoitella suomalaisten kanssa.

    Mutta nimenomaan amerikkalaisten kanssa ei Suomessa pidä harjoitella – vaikka tätä ei perustella täsmällisesti eikä sitä voi sanoa ääneen. Jos sanoisi, se olisi viesti sekä Venäjälle että Lännelle.

    Suomen Kuvalehdessä haastateltiin viime viikolla turvallisuuspolitiikan asiantuntijaa Pekka Visuria, joka vastaili toimittajan johdatteleviin kysymyksiin odotetulla tavalla.

    ”Ongelma ei ole Yhdysvaltojen kanssa harjoittelu sinänsä, vaan se että...”, Visuri sanoi.

    Ongelma ei ole Yhdysvallat, vaan Yhdysvallat, koska se on Suomessa ongelma.

Antiamerikkalaisuus ei tietenkään ole suomalainen keksintö.

    Kylmän sodan päättyessä ajateltiin, että antiamerikkalaisuus katoaisi sen mukana, mutta niin ei käynyt. Osittain siitä pitivät amerikkalaiset itse huolen mm. Irakin sotaretkillä.

    Kaikesta päätellen Yhdysvaltojen inhoaminen on tunnetila, josta ei  pääse helposti irti jos on sen valtaan joskus joutunut. En tiedä onko tämä enimmäkseen sukupolvikysymys; varttuuko uusia ”tuomiojia” runsaastikin nuoremmissa sukupolvissa?

    Sekin täytyy myöntää, että jokaisessa meissä on myös pieni antiamerikkalainen tunneihminen. Myös minussa, tunnustan. Jopa niin että kun 70-luvun alkupuolella kirjoitin Suomen Sosialidemokraattiin Markku Luodon kanssa lavean esseen Raymond Chandlerista, muuan toimituksen päälliköistä totesi ettei juttua olisi pitänyt julkaista, koska se oli niin Amerikan-vastainen.

    Suomalaiset, niin kuin lähes kaikki eurooppalaiset suhtautuvat Yhdysvaltoihin yhtä aikaa vainoharhaisesti ja ihaillen. Amerikkalaisessa kirjallisuudessa, viihteessä, musiikissa, elokuvissa, loputtoman tylsissä tv-sarjoissa ei monen mielestä ole mitään pahaa, niiden suhteen ei tarvitse olla antiamerikkalainen.

    Päinvastoin – eivätkö suomalaiset juuri päättäneet lähettää euroviisuihin kappaleen, jonka kerrotaan olevan väkevästi velkaa amerikkalaiselle soulille ja funkille?

Mutta politikka on toinen juttu.

    Historian professorina Atlantassa työskentelevä Marko Maunula kirjoitti syyskuussa 2013 Suomen Kuvalehteen kriittisen jutun norjalaisen Johan Galtungin antiamerikkalaisuudesta. Galtungia oli haastateltu samassa lehdessä hieman aikaisemmin.

    Maunula totesi, että Galtung on pitkään ollut ”amerikkalaisen imperiumin” kriitikko, jolta on löytynyt sitkeää ymmärrystä ja kauniita sanoja verta vuodattaneille Amerikan kriitikoille, jotka ovat torjuneet "Yhdysvallat ja läntisen ajattelun ja poliitikan kauhistukset”. Maunulan mukaan Galtung on jatkuvasti povannut Yhdysvaltojen romahdusta. Galtung ”on satunnaisesti myös maustanut lausuntojaan antisemitismillä sekä ilman todisteita tarjotuilla paranoideilla heitoilla...”

    ”Antiamerikkalaisuus on vakava sairaus, ja siitä kärsivien paranemisennuste on valitettavan huono”, Maunula kärjisti pirullisesti.

    Suomalaisessa keskustelussa on samaa poljentoa kuin Galtungin vainoharhaisessa antiamerikkalaisuudessa, mutta jokainen keskustelija on tietysti oma ihmisensä eikä kaksi koskaan puhu niin kuin yksi. Ehkäpä YYA- aikakauden kasvatit ovat oppineet – ovat joutuneet oppimaan – varomaan sanojaan enemmän kuin Galtung.

    On mielenkiintoista, jos se on vähänkin totta, että antiamerikkalaisuus ja antisemitismi kulkevat joskus tai jopa usein käsikädessä.

    Sekin on mielenkiintoista etteivät YYA-veteraanit saa suustaan ulos selväkielistä sitoutumistaan läntiseen ajatteluun, kuulumistaan läntiseen arvoyhteisöön.

    Harmaalla alueella myös sanat ovat harmaita.

Amerikan-vastaisuus näyttää syntyneen 60-luvulla Vietnam-mielenosoituksien myötä, mutta se on laajempi henkinen asenne kuin pelkkä sodan vastustaminen tai pasifistinen puhe.

    On tietysti hieman koomista, että antiamerikkalaisuus kumpusi Eurooppaan amerikkalaisilta kampuksilta. Siinä oli mukana kosolti sekä auktoriteettien että teollisuusyhteiskunnan kritiikkiä.

    Mutta tämäkään kriikki ei itse asiassa syntynyt 60-luvulla eikä Yhdysvalloissa.

    Tarkastellessaan maailmansotien välisen ajan fasismia, Tarmo Kunnas kertoo esimerkein, kuinka fasismiin viehättyneet eurooppalaiset kirjailijat ja filosofit esittivät antiamerikkalaisia (ja myös antisemitistisiä) mielipiteitä.

                                              Kyösti Salovaara, 2012.
Holokaustimuistomerkki (osa) Berliinissä;
taustalla Yhdysvaltojen suurlähetystö

    Luigi Pirandello oli yksi fasismiin viehättynyt kirjailija. Kunnaksen mukaan hänen antiamerikkalaisuutensa oli kuitenkin maltillista. ”Amerikan-vastaisuus oli Papinin, Sofficin ja Malaparten maailmankuvan taustalla”, Kunnas kirjoittaa teoksessaan Fasismin lumous, ”samoin kuin lukemattomilla fasismin houkuttelemilla eurooppalaisilla intellektuelleilla Knut Hamsunista Gottfried Benniin ja Louis-Ferdinand Célineen... Pirandellon mukaan Yhdysvallat massasivilisaatioineen, käsityön arvoa uhkaavine standardoituine teollisuustuotteineen, monikansallisine ja kulutushysteriasta kärsivine suurkaupunkikulttuureineen edusti uhkaa inhimillisyydelle. Julius Evolan mukaan Amerikan juutalaiset, vapaamuurarit ja protestanttiset kapitalistit rappeuttivat euroopalaisen hengen maailmaa kun kevyt viihdekulttuuri purjehti vanhalle mantereelle valtameren yli.”

    Eikä tässä yhteydessä voi ohittaa Martin Heideggeriä, joka Kunnaksen mukaan varoitti sekä Neuvostoliiton kommunismin että Yhdysvaltojen amerikkalaisen elämänmenon uhkaavan eurooppalaista sivilisaatiota.

    Heidegger kirjoitti 30-luvulla näin:

    ”Tämä Eurooppa, parantumattomasti sokaistuna, aina valmiina hyppyyn antaakseen itselleen tikarinpiston, on tänään suurissa pihdeissä toisaalta Venäjän, toisaalta Amerikan välissä. Venäjä ja Amerikka ovat molemmat metafyysisesti tarkasteltuna yksi ja sama. Sama lohduton irti päässeen tekniikan ja konkreettista maaperää vailla oleva normaali-ihmisen organisoinnin raivo.”

Kuulostaa aikamoisen ironiselta, että tänään länsimaisen yhteiskunnan kritiikki toistaa melkein sanasta sanaan 1930-luvun fasistisen älymystön puheenpartta.

    Maailma muuttuu, mutta sanan mahti pysyy.

    Kun Suomi liittyi Euroopan yhteisöön, moni huokaisi helpotuksesta.

    Nyt oli lupa sanoa ääneen kuuluvansa länteen.

    Arkipäivän elämässä läntinen yhteys toimii vaivatta ja pakottamatta.

    Virallinen puhe kuiskataan edelleen kahden maailman välissä, melkein kuin kylmän sodan aikana.

    Meillä on yli tuhannen kilometrin raja ynnä... jne.

(*) YYA-sopimus (eli sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta) solmittiin Suomen ja Neuvostoliiton välille huhtikuussa 1948 ja se purettiin vuonna 1992.

John le Carré: Sankari vai vakooja. (The Russia House, 1989.) Suom. Jukka Jääskeläinen ja Jukka Sirola. Tammi, 1989.

Tarmo Kunnas: Fasismin lumous. Eurooppalainen älymystö Mussolinin ja Hitlerin politiikan tukijana. Atena, 2013. Kolmas painos, 2014.

Marko Maunula: Antiamerikkalaisuus on vakava sairaus. Suomen Kuvalehti, 10.9.2013.

Tuomas Pulsa: 70-vuotisen linjan loppu. Harjoitustoiminta Yhdysvaltojen kanssa vie Suomen mukaan suurvaltapeliin, sanoo vatiotieteiden tohtori Pekka Visuri. Suomen Kuvalehti, 26.2.2016.