Käsipohjaa

[kulttuurin lammikossa]

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2017.

Olen taas ajautumassa syville vesille.

    Tiedän.

    Altaan syvä pää vetää puoleensa, vaikka pitäisi tyytyä matalampaan. 
    Oikeastaan kannattaisi polskutella käsipohjaa hiekkarannassa. Se sopisi minulle paremmin. Siellä olisin kotona.

    Mutta hypätään nyt kuitenkin saappaisiin isompiin.

    Kompastumisen uhalla.

    Hupsis!

Viikko sitten torstaina Jukka Kemppinen kirjoitti blogissaan Markku Eskelisen proosakirjallisuuden historiaa käsittelevästä teoksesta Raukoilla rajoilla otsikolla Mielenkiintoista.
    On se.

    Kemppinen päätti juttunsa provokaatioon vertaamalla Eskelisen kirjaa Olavi Paavolaisen kirjoituksiin, jotka ovat Kemppisen mielestä röyhkeän pinnallisia. Siis eivät mitään hyvää.

    ”’Nykyaikaa etsimässä’ mutta myös Natsi-Saksan ja Etelä-Amerikan kuvaukset perustuvat samaan kuin 'Synkkä yksinpuhelu', röyhkeään tietämättömyyteen ja haluttomuuteen paneutua asioihin”, Kemppinen  naulasi Paavolaisen pinnallisen kirjoittamisen häpeäpaaluun. ”Dadaismin esittely on paljastavin. Olen käynyt läpi lähdeteokset. Paavolainen poimi hauskuuksia sieltä täältä ja jätti huomiotta kirjallisen proosan valtavat muutokset, jotka tapahtuivat ympärillä. Jopa Armas J. Pulla oli parempi kulttuurikriitikko kuin Paavolainen.”

    Armas J. Pullan rinnalle, ohi, Paavolaisen aikalaiskulttuurikriitikoista Kemppinen nostaa V.A. Koskenniemen, joka kirjoitti ”yllättävän syvällisesti” Kafkasta ja Proustista.

    Koska olen (tunnustan olevani) yliherkkä ajatukselle, että on olemassa ”korkeaa” kulttuuria ja matalampaa, syvää kultuuria ja pinnallista ja että ”korkea” ja ”syvällinen” ovat jotenkin arvokkaampaa kuin viihdyttävä ja pinnallinen, lähetin Kemppisen blogiin kommentin, jossa epäilin ajatusta ”paremmasta” kulttuurikritiikistä.

    ”Voipahan se Pulla olla ’parempi’ kulttuurikriitikko kuin Paavolainen, mutta kuka Pullaa lukee?" kysyin ja jatkoin: ”Paavolaista monikin, yhä. Toisekseen: miten joku voi olla ’parempi’ tai ’huonompi’ kulttuurikriitikkona? Jos/kun Paavolainen oli pinnallinen, niin hemmetin hyvin hän sai sen paperille, sen pinnallisuuden. Niin hyvin että kestää vieläkin lukea, joten onko se sitten lopulta ihan ’syvällistä’? Onko kulttuurissa, kirjallisuudessa loppujen lopuksi mitään ’syvällistä’ verrattuna ’pinnalliseen’? Jos on, kuka sen määrittelee? Lukijako? Vai herrat professorit yliopistoilla? Vai ajan epämääräinen hammas?”

    Tähän Jukka Kemppinen vastasi – vastaansanomattomasti – että ”helppo kysymys: kulttuuriesseistiikassa pinnallista on se, minkä on lukenut kirjan kannesta näyteikkunan läpi ja ymmärtänyt väärin. Syvällistä on se, minkä on lukenut oikeasti ja miettinyt vielä.”

    Paavolainen katseli Kemppisen mielestä väärien kirjojen kansia ja ymmärsi nekin väärin.

No, onko asia näin yksinkertainen?

    Vai ihan toisenlainen, monimutkaisempi?

    Nykyaikaa etsimässä oli hengästyttävä esseekokoelma ilmestyessään 1929. Se hengästyttää yhä. Tietysti Paavolainen liikkui ”pinnassa”, miten muuten ajankohtaisesta nykyajasta olisi voinut kirjoittaa? Paitsi juuri niin että sen (hetken) yrittää tavoittaa samalla kun se tapahtuu?

    Kemppinen sanoi, että Paavolainen kirjoitti enemmän itsestään kuin ajastaan, mutta tuo väite ei kanna pitkälle. Eihän Paavolainen psykologisoinut itseään lainkaan.

    Se että melkein kaikki Paavolaisen kirjoittama on monellakin tapaa impressionistista, on toinen juttu. Asian ydin, niin sanottu pihvi. Todellisuus näyttäytyi Paavolaiselle esteettisenä kokemuksena, hieman vieraana, etäältä lähelle katsottuna.
    Paavolainen kasteli itsensä aaltojen kuohussa, ei vesien syvyyksissä.

    Panu Rajalan kirjoittamassa elämäkerrassa Tulisoihtu pimeään Paavolaisen vierauden ja esteettisen kokemuksen suhde tulee hienosti esille. Ei Paavolainen ulkomaanmatkoilla tutustunut juuri mihinkään eikä kehenkään, mutta silti hän tavoitti ajan hengen, osittain seisomalla kapakan ovella (osallistumatta ryyppäämiseen) tai teatterin portailla (syventymättä itse näytelmään) ja lopulta keräilemällä vaikutelmia lehdistä, muiden kokemana.

    Miksi tuollainen impressio ei voisi olla syvällinen? Miksi Paavolaisen olisi pitänyt istua kirjastossa ja lukea ”alkuteoksia”?

    Semminkin kun ulkosalla päivettyy.

Paavolainen halusi kuulua joukkoon, mutta se onnistui vain ulkonaisesti. Kirjoituksissaan hän ei osannut tai halunnut valita ”puoltaan”. Varmuuden vuoksi hän oli kaikkien kanssa samaa mieltä. Tämä alitajuinen konformismi kenties selittää Kolmannen valtakunnan vieraana -teoksen ambivalenssin.

    Paavolainen saapui Pariisiin huolitellussa puvussa, nahkainen matkalaukku kädessä, kertoo Panu Rajala: ”Paavolainen kohensi suomalaista vaatekertaansa ja hankki keltaiset krokotiilinnahkaiset kengät, vaaleanvihreän hatun ja kävelykepin. Kukaan ei voinut erottaa häntä pariisilaisista keikareista.”

    Jo neljäntenä päivänä Pariisiin tultuaan Paavolainen lähetti ensimmäisen artikkelinsa Helsinkin: ”Ihana tunne: taasen uusi päivä, täynnä löytöretken ihmeitä odottamassa!”

    Paavolainen kuulosti uskottavalta ja näytti maailmanmieheltä.

    Mitä sitten, että hän ammensi tietonsa Der Querschnitt -lehdestä tai Ilja Ehrenburgin kirjoituksista? Tuolla lehdellä oli mainioita avustajia – mm. Cocteau, Proust, Joyce, Majakovski, Hemingway, Stein, Friedell, Benjamin, Morand – joten miksi Paavolaisen olisi pitänyt lukea kaikki alkulähteistä käsin? Riitti kun pisti krokotiilinnahkaiset kenkänsä jalkaan, flaneerasi kulttuurilammikon reunalla ja varoi putoamasta siihen, koska uimataidottomalle se olisi saattanut olla kohtalokasta.

    On kummallista väittää (nyt, tänään) että Paavolaisen Nykyaikaa etsimässä olisi jotenkin auttamattoman pinnallinen. Pikemmin se tuntuu kaikessa hengästyttävyydessään liiankin yksityiskohtaisesti aikaan paneutuvalta. Paavolainen ei kenties näe pinnan alla kehittyviä suuria pohjavirtoja, mutta eihän niitä kukaan voi nähdäkään, koska vasta aika erottelee jyvät akanoista ja syöksee osan kulttuurista unohduksen kaivoon. 
    Se mikä näkyy, on pinnallista!

    Rajalan kirjassa käydään läpi Paavolaisen esseekokoelman ja kirjoituksien vastaanotto ajassaan. Tietysti Paavolaisen ”pinnallisuus” ja puuttuva ”syvällisyys” olivat keskustelunaihe jo tuolloin 1930-luvun taitteessa. ”Olisi tunnettava syvempi perspektiivi”, vaati P. Mustapää. ”Sinä luulet pinnan riittävän", hän moitti Paavolaista.

    Mutta.

    Aikalaisista Erik Kihlman totesi Nya Arguksessa, että ”dadaismin monipuolinen esittely oli ehdottomasti ansiokasta”, kuten Rajala Kihlmania lainaa. Eikä taidehistorioitsija Onni Okkonen ymmärtänyt lainkaan syytteitä Nykaikaa etsimässä -teoksen pinnallisuudesta, sillä Okkosesta ”suorastaan kammottavan syvä perspektiivi avautui Marinettin ja futurismin vaikutuksesta aina Venäjälle saakka”.

Kun Nykyaikaa etsimässä julkaistiin vuonna 1990 neljäntenä painoksena, sen esipuheessa lainattiin Henri Bromsin esseetä vuodelta 1983.

    ”Tulenkantajat ja etenkin Paavolainen ovat olleet maineensa huipulla juuri viime aikoina, kansainvälisten näkymien avaajana Suomelle”, Broms kirjoitti 1983. ”Kuitenkin voisi väittää, että Paavolainen puhui dadaismista, kun taas Gunnar Björling oli dadaisti.”

    Broms ei näytä – niin kuin ei Kemppinenkään – ymmärtävän mitä ”sanomalehtikirjoittelu” on ja tarkoittaa. Ja kun sanon Paavolaista sanomalehtikirjoittajaksi, en vähättele enkä pidä häntä siitä johtuen pinnallisena. Kysymys on tempperamentista, siitä miten suhtautuu todellisuuteen ja miten impressionsa haluaa ilmaista.

    Ehkä Armas J. Pulla oli ”syvällisempi” kirjoittaja kuin Paavolainen, ehkä hän ”tiesi” ranskalaisesta kulttuurista enemmän kuin Paavolainen, ehkä hän oli ”parempi” jollain asteikolla (ainakin Kemppisen laatimalla), mutta entäpä jos Pulla oli niin kuivakiskoinen ja pitkästyttävä kirjoittaja, että ajan heltymätön ja lahjomaton "kriitikko" on todennut hänet ”lukukelvottomaksi”?
    Paavolaista on sentään hauska lukea, yhä.

    Broms ei esseessään oivaltanut, että samalla kun on niitä jotka tekevät, tarvitaan myös niitä jotka kertovat mitä nuo toiset ovat tehneet. Yksi on dadaisti, toinen kertoo mitä se on, millaisen vaikutelman dadaisti hänelle antaa - hänelle krokotiilinnahkaisissa kengissä.

Tietysti kaikki voi olla sattumaa.

    Ehkä Paavolaisen kirjoituksia luetaan tänään sattumalta, ei siksi että niitä kannattaisi lukea kirjoituksien informatiivisuuden ansiosta. Ehkä on pelkästään huonoa säkää ettei Armas J. Pullaa lue kukaan eikä hänen teoksensa kiinnosta juuri ketään.

    Historia on julma apparaatti, tässä mielessä.

    Ajan aallot viskovat kotiloiden kuoria sattumanvaraisesti rannan hiekkaan, ja kuin pulut me noukimme niitä ja ihastelemme värejä ja muotoja ymmärtämättä millaista elämää niiden sisässä on ollut. Kuvittelemme että tässä on kaikki, vaikka aaltojen syövereissä on piilossa miljoonia kotiloita, joista emme tiedä mitään.

    Silti virkistyn kun selailen Paavolaisen esseekokoelmaa.

    ”Ja näin on nykyaika synnyttänyt oman romantiikkansa”, Paavolainen kirjoitti esseessä Romantikko etsii nykyaikaa eli sininen kukka sopii myös pulloveriin.

    Hän jatkoi: ”Sen tunnusmerkkinä ei ole pako omasta ajasta, vaan lähentyminen; ei yksinäisyyden ’alakuloisuuden ylistys’ vaan juopumus tunnosta saada olla yksi monista; ei muukalaisena olon tietoisuus, vaan ylpeä vaikutelma siitä että on koteutunut kaikkialle, että niin nopeasti pääsee etäisempäänkin maailmankolkkaan, että viihtyy joka paikassa. Romantiikan tunnuskuva ei ole enää salaisessa varjostossa kasvava sininen kukka eikä korkeassa yksinäisyydessä kaarteleva kotka, vaan kokonaisen maanosan halki kiitävä Pacific-veturi tai tarkasti määrättyä reittiään kulkeva Junkers-lentokone. Miten hämmästyttävän hyvin sininen kukka sopiikaan esim. Richard Halliburtonin, Michael Arlenin tai Beverley Nicholsin pulloveriin! ’Minä rakastan pikajunia ja moottorien melua’, kirjoittaa Barbellion kuuluisassa, elämänsä ainoaksi teokseksi jääneessä päiväkirjassaan. ’Minä nautin suuresti nähdessäni, miten rautatiekiskoja kaarretaan ilmassa tai nostetaan suuria jäälohkareita rautapihdeillä. Sellaista nähdessäni minun on aina pakko pysähtyä katselemaan. Minä rakastan kaikkea, mikä tapahtuu hirvittävän nopeasti ja on käsittämätöntä: Lontoota, salamia, Popocatapetlia. Minä nautin tervanhajusta, kivihiilensavusta ja käristetyn kalan lemusta ja kuullessani torvikuusikon soittavan Lisztin Rapsodiaa.’ Barbellion ei pakene arkipäivää vaan rakastaa sitä. Ja katso: rakkaus avaa silmät, ja arkipäivä on täynnä ihmeitä, kauneutta ja hurmausta.”

    Jos Paavolainen tuossa kuulosta pinnalliselta, mitä se oikeastaan tarkoittaa? Osaammeko kuvitella mitä tuollaiset lauseet kertoivat tavalliselle suomalaiselle vuonna 1929? Ymmärsikö tämä lukemansa? Jos ymmärsi, iskikö modernin mahdollisuus kuin salama hänen aivoihinsa?

    Eikö Paavolainen kaikessa, ”hirvittävässä pinnallisuudessaankin”, osunut modernin eurooppalaisen yhteiskunnan ytimeen ja nähnyt sen suomalaiseen tulevaisuuteen kuin röntgenkatseella? Katseen ironiaa tietysti lisää tietämys ettei Paavolainen osannut englantia, joten edellisessä lainauksessa mainittuihin kirjoittajiin hän lienee tutustunut saksaksi!

    Paavolaisen impressioiden väkevyyttä lukiessa tulee ihmetelleeksi mihin nykyihminen vuonna 2017 on kadottanut kykynsä aistia arkielämän komeus ja kauneus. Kun kaikki on nykyään myymistä ja ostamista, ovatko impressiotkin kulutettu ja myyty alennusmyynneissä loppuun aikoja sitten? Vai ovatko ne, arkipäivän kokemisen tunteet, modernin eliitin mielestä paheksuttavaa hempeilyä?

    Nykyaika oli Paavolaiselle liikettä ja melua eteenpäin.

    Tänään nykyhetki näyttää tarkoittavan ”syvällisesti” ajatteleville ihmisille (kirjoittajille) jotakin kauheaa, josta pitää kaivata entisten aikojen askeesiin; moderniin elämän nautinnollisuuden kieltäminen ilmentää tuota kaipuuta.

    Niinpä kun tänään etsin nykyaikaa, löydän yllättäen älymystön kollektiivisen pyrkimyksen yksilön vapauksien rajoittamiseen.

__________________________________________________________

Jukka Kemppinen: Mielenkiintoista. Kemppinen -blogi, 4.5.2017.

Olavi Paavolainen: Nykyaikaa etsimässä, 1929. 4.painoksen esipuheen kirjoittaneet Ritva Hapuli, Katriina Mäkinen, Paula Paavolainen, Kari Immonen. Otava 1990.

Panu Rajala: Tulisoihtu pimeään. Olavi Paavolaisen elämä. WSOY, 2014.

___________________________________________________________

PS!

                                                                                        Kyösti Salovaara, Verdun, 2014.

PSS!

Mauno Koivisto on kuollut.

 Järkytyn vaikka jokainen meistä kuolee aikanaan. 

Koiviston kanssa tein yhteistyötä jonkin aikaa, vaikka siitä ei sitten tullut sen enempää.

Se mitä Koivistossa viehätti, oli että aina hänen ajattelussaan oli mukana tietty annos (suurikin) filosofista pohdiskelua; Mauno ei koskaan väittänyt että se mitä hän tiesi, olisi ollut ehdoton totuus. Jokainen ajattelija saattaisi ottaa mallia Koiviston tavasta ajatella. Siis että pitää ajatella eikä julistaa.

Pilvet peittävät taivaan. Kohta taas aurinko paistaa. Tämä ei  tietenkään lohduta Koiviston omaisia. Suru on suuri, absoluuttinen.

Suremme yhdessä -
   Kyösti, yöllä kun päivä vaihtui.

Unelmilla ei ole siipiä

[vaan propelli!]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.

Pitäisi olla niukempi: sanoa vähemmän, ajatella enemmän.

    Mutta se on vaikeaa. Ajatteleminen ottaa päähän.

    Sitä paitsi, voiko sanoitta ajatella?

    Tekosyitä. Seurauksia. Sattumuksia.

    Odottelen ensimmäisten tervapääskyjen kirkaisuja.

    Suomessa.

    Muualla on jo toisin.

”Vain unelmilla on siivet”, laulaa Pelle Miljoona, ”olen oppinut tyytymään siihen.”

    On oppinut.

    Juuri muuta järkeä ei tuossa laulussa olekaan.

    Ei kannata mainita.

    Jos olisi oppinut enemmän, tietäisi että lentokoneessakin on siivet, myös pääskysellä ja kärpäsellä. Kimalaisellakin on siivet, vaikka epäillään ettei niiden turvin pysy ilmassa.

    Kimalainen kuitenkin pysyy, ehkä tahdonvoimalla.

Unelmat ja utopiat – syleilevät toisiaan. Jossakin kaukana, aavan meren tuolla puolen.

    Jos unelman löytämiseen tarvitaan siivet, sen tavoittaminen lienee mahdotonta. Unelmien pellon yli ei voi lentää, se pitää kävellä, askelin. Tai sitten ajaa sellaisella autolla, joka kulkee polttoaineella eikä haaveilla.

    Kuulostaa kyyniseltä.

    Ei ole tarkoitus.

    Unelma, jos sellainen on, on liikettä, ei päämäärä. Propelli helpottaa matkan taittamista. Ja vaatimattomuus.

    ”Tärkeää ei ole perille pääseminen, koska perille ei voida päästä”, kirjoitti Mauno Koivisto vuonna 1971, ”vaan tärkeää on suunta, pyrkimys, liikkeelläolo.”

    Koivisto on tuon sortin sosialisti, ”bernsteinilainen”.

Onni ja unelmat ovat yksityisasia, ei poliittinen.

    Silti niistä syntyy politiikkaa.

    Ralf Dahrendorf varoitti utopioiden totalitaarisesta luonteesta. Utopia on ”ei-missään” ja siksi se on täydellinen, vaihtoehdoton. Onko unelmalla samanlainen painolasti? Kun sen kohtaa, kun sateenkaaren pää iskee sääreen, onko kaikki jo menetettyä, taakse jäänyttä?

    Niin kuin kävi Jay Gatsbylle F. Scott Fitzgeraldin romaanissa Kultahattu.

    Köyhästä Gatsbystä tuli rikas kepulikonstein. Hän tavoitteli rikkaan perheen tytärtä, Daisya. Sillä hetkellä kun hän vihdoin sai Daisyn autoonsa, kaikki romahti, meni pois.

    ”Hän oli kulkenut pitkän matkan saapuakseen tälle siniselle nurmikentälle, ja hänen haaveensa oli silloin täytynyt tuntua olevan niin lähellä toteutumistaan, että sen olisi miltei mahdotonta enää liukua hänen käsistään. Hän ei tietänyt, että se oli jo jäänyt hänen taakseen, jonnekin suurkaupungin takaiseen suureen pimeyteen, missä laajat lakeudet loittonivat yöhön.”

    Gatsby rikastui epämääräisillä liiketoimilla, mutta hän ei särkynyt moraalisesti, toisin kuin Daisy, jolle moraali oli vain rahan kilahtelua, jopa silloin kun hän puhui:

    ”Hänen äänensä on täynnä rahaa, sanoi Gatsby äkkiä.

    Siinä se oli. En ollut ymmärtänyt sitä koskaan aikaisemmin. Se on täynnä rahaa – siinä oli se ehtymätön viehätys, joka hänen puheessaan pulppusi, sen kilinä ja sen symbaalihelke … Korkealla valkeassa palatsissa kuninkaan tytär, kultainen neito ...”

Pitäisi olla liikkeessä eikä kuvitella että päämäärä pysyy paikallaan.

    Kuviteltuun päämäärään asettautuminen saattaa johtaa suvaitsemattomuuteen, väkivaltaan, toisin ajattelevien sortamiseen. 

    Kuulostaa toki komealta, kun Bertolt Brecht kirjoittaa vallankumouksellisesta, joka pöytään istuessaan tuo sinne tyytymättömyyden, mutta miten sujuu elämä noin tyytymättömältä ihmiseltä? Mihin päätyy se joka uskoo, että unelma pitää tavoittaa hinnalla millä hyvänsä?

    Mitä lähemmäksi pääset, sitä kauempana unelma on. Ellet sitten polta siipiäsi Ikaroksen tavoin.

    Utopisti voi etsiä taivaan valtakuntaa menneisyydestä tai tulevaisuudesta, sanoi Karl Popper. Hän voi saarnata paluuta luontoon tai astumista rakkauden ja kauneuden maailmaan.

    Vetoomus kohdistetaan kuitenkin aina tunteeseen eikä järkeen, Popper lisäsi. ”Jaloimmatkin aikomukset taivaan tuomisesta maan päälle johtavat vain sen tekemiseen helvetiksi – sellaiseksi helvetiksi, jonka ainoastaan ihminen kykenee valmistamaan kanssaihmiselleen.”

    Mutta maailmanparantaja ei luovuta. Silläkin uhalla että…

    ”Ei ystäväni”, lauloi Aulikki Oksanen 1970-luvun taitteessa häpeilemättä, ”niin kauan kuin / leivästä jää reikä leipojan käteen, / jääköön rakkaudesta puhuminen / pastorien houreiksi.”

    Oksasen unelmilla oli siivet, kuviteltuun paratiisiin piti kiiruhtaa. Valkoisia valheita pilven reunalla. Utopian punainen hehku. Vaihtoehdottoman unelman harha.

    Kenen joukoissa seisot?

    Lauantaina seisoin Itäkeskuksen Prismassa kassajonossa ja ihmettelin: Kylläpä suomalaisilla on rahaa!

    On ”leipojan” käteen jäänyt muutakin kuin reikä.

Maailma on niin kuin on.

    Sanaton ei puhu. Ajatteleeko?

    Onneton vaikenee. Yksinäinen sulkee oven ja laskee verhot.

    Poliitikko vetoaa kanssaihmisten pahoinvointiin. Jos se puuttuu, se tehdään, sanotaan ajattelematta seurauksia.

    Unelmilla ei ole siipiä. Toisin väitetään.

    Maailma ei kulje takaperin.

    Paitaa ei pidä vetää päälle nurinpäin.

    Rauhoitu!

    huudahtaa Harri Kaasalainen kapinoitsijalle.

    Et sinä voi iskeä yhteiskuntaa

    vyön alle.

    Yhteiskunnalla on henkselit.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.

_______________________________________

Bertolt Brecht: Runoja 1914 -1956. Suom. Brita Polttila. Tammi, 1973.

Ralf Dahrendorf: Huomisen Eurooppaan. (Reflections on the Revolution in Europe, 1990.) Suom. Anna Salo. Kirjayhtymä, 1991.

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu. (The Great Gatsby, 1925.) Otava, 1974.

Harri Kaasalainen: Kapinoitsijalle. Kokoelmassa Uuden runon kauneimmat I. Otava 1970.

Mauno Koivisto: Tästä lähtien. Kirjayhtymä, 1981.

Museo Automovilistico y de la Moda, Malaga: Propelliauto Helicron 2, Ranska 1932.

K.R. Popper: The Open Society and its Enemies. Vol II, 1943. Routledge, 1990.

Kotkan katse

[ja pulun askel]

                                                                                                  Jaakko Salovaara, 2017.

Kotka nousee korkeammalle, ilmavirta suhisee siipisulissa.

    Korkealta näkee kauas.

    Maanpinta näyttää säännöllisten kuvioiden matolta.

    Juokseva jänis ei kuitenkaan pysty piiloutumaan kotkan pistävältä katseelta.

    Toinen kotka näkee pinjan juurelle kuolleen kauriin.

    Yksi syö eläviä, toinen kuolleita. Syödyksi tuleva ei tiedä miltä maistuu.

    Tuuli suhisee siivissä. Sitten kotka syöksyy.

Kotkan poika ilman siipii taapertaa maan kamaralla; kuin pulu se nokkaisee mitä nenän eteen tulee.

    Ihmisen elämä on ihmeellisen tavanomaista.

    Joskus ihminenkin pääsee korkealle mistä näkee alas, suorakaiteita ja palloja, peltoja ja metsiä, jokia kuin aliravittuja käärmeitä.

    Ihmisjoukko ahtautuu peltiseen sukkulaan.

    Katselematta katselee matkustamon näytöllä pyörivää dokumenttia teleskooppien historiasta. Yrittämättä oppia uutta oppii jotakin uutta. Nimittäin sen että avaruusteleskooppi Hubble löysi uusia galakseja. Nyt niitä tiedetään olevan kymmenen kertaa enemmän kuin ennen tiedettiin.

    Jos kotka katsoisi ylöspäin – jos sillä olisi Hubblen kyvyt – se näkisi 2000 miljardia galaksia.

    Uskoako moiseen viehättävään tarinaan?

    Huimaako sinua, kotkaseni?

Pulu tallustelee hiekassa.

    Sille riittää syötävää.

    Ihminen ihmettelee.

    Kolme miljoonaa vuotta sitten ihminen metsästi noin 25 yksilön ryhmissä. Silloin nuorten miesten piti etsiä sukupuolipartneri toisesta ryhmästä, kotiporukan ulkopuolelta. Se oli järkevää, taloudellista. Tällä tavalla syntyi yhteistyö, ja suvun sisäiset seksisuhteet kiellettiin, niistä tuli tabu, joita antiikin tragedioissa sittemmin käsiteltiin varoittavana esimerkkinä.

    Biologiaa, sosiologiaa... kulttuurin kerrostumia, orvaskesi yms.

    Usko tai älä, ei me kaikkea tiedetä.

    Kääntelee päätään kuin pulu, eräs kyyhkynen.

Niin paljon pitää uskoa, että mielen valtaa epätoivo.

    Miksi maailma ei ole yhtä yksinkertainen kuin kaksiulotteinen palapeli?

    Kaksiulotteisessa maailmassa ei tarvittaisi perspektiiviä eikä 3d-tulostimia.

    Mutta kuinka kotka siinä pärjäisi? Mihin se kohdistaisi pistävän katseensa?

    Pulu kyllä selviytyisi, koska sille riittää mitä eteen tulee.

    Jos maailmassa on 2000 miljardia galaksia, niin niissä on enemmän auringon kaltaisia tähtiä kuin kukaan osaa kuvitella ja niin monta planeettaa, että maassa hävettää olla näin etuoikeutettu.

    Väittävät että kaikki alkoi suuresta pamahduksesta.

    Edwin Hubble käsitti ensimmäisenä, että maailmankaikkeus laajenee. Että galaksit pakenevat toisiaan. Jokainen niistä etääntyy toisestaan. Miten se on mahdollista, kerrotaan myöhemmin... tai sitten ei. Pulua ei moinen tieto muutenkaan kiinnosta.

    Minua kyllä kiinnostaisi.

No, uskotaan sitten.

    Kaikki on ollut alussa, ennen pamahdusta, yksi asia (kovaa tai pehmeää), yhdessä paikassa tai kaikkialla.

    Selvyyden vuoksi: kaikki 2000 miljardia galaksia tähtineen joiden määrää ei ihmismieli osaa kuvitella, on ollut yhdessä... paikassa... yhtenä möykkynä. Jos ei möykkynä, niin kaasuna joka painoi penteleen paljon.

    Ihmisen on helpompi ajatella konkreettisesti.

    Ajatellaan että kaikki oli alussa, siis ennen alkua, kuin yksi nyrkinkokoinen kivi, joka painoi sen minkä koko maailmankaikkeuden massa nyt painaa.

    Kivimukura painoi aika lailla.

    Mutta koska se painoi niin hemmetisti, miten se pysyi paikallaan eikä pudonnut jonnekin? Jos sen asetti puupöydälle, vaikkapa massiivipyökistä rakennetulle, pöytä romahti maailmankaikkeuden painosta. Luulen.

    Jos se sitten putosi, niin kuka sen otti kiinni ja tuikkasi sytytyslangan palamaan, jotta alkuräjähdys saatiin aikaiseksi? Nyt ei mietitä tulitikkuja. Kipinä tarvittiin.

    Mutta toisaalta, jos ennen alkua kaikki oli kaikkialla ja sitten pamahti, niin mihin se oikeastaan pystyi laajenemaan? Siis ei kai kaiken ulkopuolella sittenkin ollut jotakin? Jos oli, käytämme sanoja väärin.

    Väärät sanat tulee oikoa, ellei suhteellisuusteoria "sattumalta" päde myös sanojen merkitykseen.

    Yhtä kaikki houkuttelee ajatella, että ennen ajan alkua, kaikki mitä oli, oli nyrkin kokoinen kivimukura, johon tulevaksi syntyvät galaksit oli ahdettu kuin pähkinät pussiin.

    Sitten: PUM ja PAM! 

    Pähkinät lensivät... avaruudeksi ja galakseiksi. Kosmos herkkuineen.

Kotka kiertää ilmavirran mukana korkeammalle, siipisulat värisevät ja se katsoo tuimasti maahan.

    Maan kamaralla jänis juoksee henkensä edestä.

    Rannalle ajautunut kotilo rasahtaa rikki.

    Pulu tallustelee, nokkaisee ja keikuttaa päätään.

    Pääministeri vastaa: Älkää nyt hupsuja kyselkö.

    Aki Kaurismäki aukaisee olutpullon. Kritiikki potuttaa.

    Leo Messi tekee maalin, paperituppo suussa, verta ikenissä Marcelon kyynärpään iskusta.

    Loistava kevät, lunta vähän, pitkät alushousut pyykkiin. Pääskyset katselevat säätiedotuksia nokka pyöreänä - jossakin lämpimässä paikassa.

    Kivaahan tämä on, Soini sanoo, miesten kesken.

    Sepelkyyhkyt kiehnäävät vaahterassa. Tunteet pinnassa.

    Martti Linnan uusi romaani Kasvuaikaa – pieni mestariteos?

    Sinitiainen livahtaa pönttöön.

Tulee mieleen iso ajatus:

    Jos maailmankaikkeus oli tiivistetty yhdeksi möykyksi ennen kuin se räjähti galakseiksi, jos se oli silloin hemmetin painava ”kivi”, niin ainakin onkiveneen ankkurina sille oli käyttöä, tosin ei ole tiedossa kuinka paljon järvellä siihen aikaan (13,8 miljardia vuotta sitten) tuuli.

    Pankinjohtaja Erkki Liikanen kertoo laskevansa ahvenverkot heti vappuna.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.

_______________________

Illan tullen

[sanoi hän]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.

Meri!

    Elämän alku, mysteeri, unelmia ja pelkoja.

    Sitä jaksaa tuijottaa päivästä toiseen.

    Se muuttuu kun taivas muuttuu. Se vaihtaa väriä kun aurinko kipuaa korkeammalle. Se haalistuu, punertuu kun illan ensimmäiset tuoksut yhtyvät usvaan, joka kohoaa paahteen kuumentamasta veden pinnasta.

    Elämän vertauskuvia, symboleja, paralleeleja.

    Arkipäivän kuvia: rahtilaiva, simpukoita troolaava kalastajavene, surfaaja joka etsii edes yhtä oikeaa maininkia ja tuntematon tyttö rannalla meditoimassa meren ja puhelimensa kanssa.

    Otat merestä sata kuvaa ja silti tuntuu, että taas se vaihtoi väriä, löysi uuden tunnelman joka täytyy napata valokennolle. Yleensä epäonnistut, mutta urheasti yrität uudestaan. Onni suosii rohkeaa.

    Elämää ei voi vangita muistikortille.

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2017.

Kouraiset vettä ja pirskottelet sitä auringon ja ajatuksiesi kuumentamalle otsalle.

    Jotain 2700 vuotta sitten foinikialainen laiva lähestyi mannerta.

    Monen kuuman purjehduspäivän jälkeen juomavesi oli vähissä.

    ”Maata näkyvissä!” tähystäjä huusi käheällä äänellä.

    ”Jippii, Malaka!” kiljaisi laivan kapteeni Jezab ja hyppäsi riemuissaan lämpimään meriveteen.

    Kourassani oli hetken samaa merta. Se vilvoitti otsaani. Onko tuo vesi täysin samaa kuin silloin? Vai vaihtuuko veden sisältö vuosien kuluessa? Uimmeko samassa meressä kuin Jezab?

    Ajatus kiehtoo.

    Muuttumisen muuttumattomuus.

    Mies ja lauta, laineiden armollinen kohina.

    Rannalla istuva näkee kauas, näkee kauemmaksi kuin näkee.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.

On niitä jota tähyävät rannalta merelle ja niitä jotka purjehtivat.

    Kaksi eri heimoa, joita meri yhdistää kuperana pintana.

    Alamäkeen on helpompi purjehtia kuin ylämäkeen, maallikko ajattelee rannalla. Se naurattaa merenkulkijaa.

    Rannalla istuva haaveilee, näkee päiväunia maista ja ihmisistä toisaalla, jossakin tuolla kaukana. Merimies ei haaveile vaan tekee työnsä. Kuljettaa rahtia, tavaroita, ruokaa ja juomaa ja melkein mitä tahansa, paitsi unelmia jotka on jätetty rannalla istuvalle, hänen päänvaivakseen.

    Hänellä on aikaa haaveilla.

    Hän kirjoittaa laulun niistä, jotka seilasivat rohkeasti horisontin taakse. Jotka eivät pelänneet lopullista alamäkeä, pudotusta reunan yli.

    Maakrapu katselee kuinka kalastaja nostaa simpukkasäkin merestä.

    Kohta rannan kuppilasta saa tuoreita meren eläviä.

    Lasit ja lautaset kilahtelevat kutsuvasti - Buen Provecho!

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.

Olen kirjoittanut näinä viikkoina muutaman sanan maisemasta ja liikkeestä.

    Nehän ovat toisiaan.

    Niiden kosketuksesta syntyy sanoja. Taitava kirjailija loihtii merkityksen maiseman ja ajatuksen välille, pistää liikkeen ajatuksen sanojen liikkeeseen.

    Muutama viikko sitten kirjoitin Simo Penttilän romaanista, jossa Aurinkorannikon tunnelma jäi etäiseksi. Sen jälkeen luin englantilaisen Desmond Coryn (oik. Shaun Lloyd McCarthy) kiehtovan jännärin Kuolemanhyppy (1966, Deadfall 1965). Romaanin tapahtumat sijoittuvat Madridiin ja tänne etelään, Mijaksen, Los Bolichesin ja Fuengirolan maisemiin.

    Coryn romaanissa on sellaista filosofista magiaa, jota aina jään kaipaamaan suomalaisilta jännärikirjailijoilta, siis sitä että kirkko (esimerkiksi) on muutakin kuin eteesi osuva rakennus, että auto (esimerkiksi) on muutakin kuin ratti ja neljä pyörää, että kahvila (esimerkiksi) on muutakin kuin tarjoilija ja olutlasi – jos ymmärrätte mitä tarkoitan?

    Niinpä lainaan Coryn romaania tähän, tunnustaen etten ollut koskaan kuullutkaan tästä hienosta kirjailijasta, joka kuoli Marbellassa vuonna 2001. Timanttivaras Jeye on matkalla Madridista kohti etelää:

    ”He ohittivat Carro de los Angelesin kymmenen aikaan ja korkea Kristuspatsas kimmelsi aamuauringossa sen huipulla, ja pian sen jälkeen Fé alkoi lisätä vauhtia, kunnes nopeusmittarin neula oli kiertynyt sadankahdenkymmenen kohdalle. Jeye ajatteli, että se oli tarpeeksi ollakseen miellyttävää, tarpeeksi, että voi tuntea sen ystävyyden ihmisen, moottorin ja suoran maantien välillä, joka muodostaa yhdeksän kymmenettäosaa pitkänmatkanajon viehätyksestä, mutta ei ole liian kovaa kääntäkseen kaiken huomion pois kedoista, kukkuloista, joista. Tämä oli avointa Kastilian maaseutua, ruskea- ja vihreäraitaista hamaan taivaanrantaan saakka ja sen yläpuolella kaareutui vaaleansininen taivas, jolla näkyi pitkänä viiruna jokunen haituvapilvi.... Nyt hän oli vapaa, vaikka ehkä vain siinä merkityksessä, että oli menossa jonnekin, menossa jonnekin Fén kanssa... Hänellä ei ollut yhtään kysymystä esitettävänä taivaalle, tielle, mesetalle tai yleensä millekään. Hän huomasi olevansa melkein onnellinen. Hänellä ei ollut huolia.”

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.

Meri, joet ja järvet – taivas kaareutuu kaiken päällä ja se on unelmia ja pelkoja täynnä.

    Ehkäpä meri kiehtoo sinua koska näet sen alituisissa kuohuissa ja hetken peilityynessä kannessa romanttisen unelman ja hirvittävän dystooppisen pelon yhtä aikaa. Tekisi mieli... et uskalla... suljet silmäsi ja silti näet kuinka aurinko kimaltaa kevyiden laineiden harjalla.

    Suljet silmäsi, yrität kuvitella kauhistuttavaa talvimyrskyä, mustia laineita jotka murskaavat kaiken päälle tullessaan, ja olet hetken tyytyväinen osaasi rannalla seisojana.

    Jezab näki rannikon. Malaka, hän toisti hiljaisella äänellä, tyytyväisenä pitkän purjehduksen päättymisestä.

    Kouraisen vettä, pirskottelen sitä ajatuksien kuumentamalle otsalle. Jezabin kädenjälkeä tavoitellen.

    Tyttö haaveilee hietikolla.

    Surfaaja yrittää päästä laineen päälle.

    Kalastaja nostaa simpukkatroolin.

Ja.

    Illan tullen sanoo hän:

    ”Aamulla lähden tästä talosta pois.”

    ...

                                                                                                                      S.I. 2017.

_____________________________