Laki, moraali, politiikka

[marxilais-marlowelainen tulkinta]

Kyösti Salovaara, 2019.
Petrusbrunnen, Trier.

Hyväkin puolustus sortuu joskus alkeelliseen virheeseen. Seurataan herkeämättä palloa kuljettavaa hyökkääjää ja unohdetaan vastustajan muiden hyökkääjien liike maalialueella. Ja yhtäkkiä pallo on vapaaksi jätetyllä hyökkääjällä, joka tekee helpon maalin – päällään tai jalallaan.

    Poliittisen keskustelun seuraaminen edellyttää vähän samanlaista tilannetajua, pelin lukemisen taitoa.

    Aina ei kannata kuunnella keskustelun substanssia vaan pikemminkin sen ympärille kehittyvää argumentointia, perusteluja jotka eivät puolusta tai vastusta itse aihetta, vaan jotka viittaavat sen ulkopuolelle poliittiseen tilaan, yhteiskunnalliseen tilaan toisin sanoen.

    Kun kuunteli kolme tuntia al-Holin lapsista ja Isis-äideistä käytyä välikysymyskeskustelua, havahtui kummalliseen kysymykseen: miksi hallituspuolueiden edustajien puheessa joka kolmas lause vetoaa siihen, että Suomi on oikeusvaltio? Tällainen hokema pistää skeptikon miettimään, onko Suomi todellakin oikeusvaltio, jos sitä pitää perustella noin voimallisesti. Mitä hokemalla väistettiin ja välteltiin? Poliittista vastuutako?

    Toinen huomiota herättävä argumentti toistuikin vaatimuksessa noudattaa lakia eikä turvautua poliittiseen ratkaisuun hankalassa asiassa. Tarkkaamaton kuuntelija harhautettiin uskomaan ettei moraalilla, oikeudenkäytöllä ja ihmisoikeussopimuksilla ole mitään tekemistä politiikan kanssa; että ne ovat ikään kuin kiveen hakattuja, käytännöllisen elämän ulkopuolelta saatuja ohjeita, joista ei voi eikä saa olla eri mieltä.

    Kummallisinta tietysti oli, että vasemmistolaiset kansanedustajat vetosivat huuli kireällä lakeihin poliittisen harkinnan sijaan. Yleensä lakeihin vetoaminen on näyttäytynyt oikeiston leipälajina.

Trierin kaupunki Moseljoen varrella on Saksan vanhimpia kaupunkeja, ellei ihan vanhin.

    1500-luvulla Trierissä käytiin Euroopan suurimmat noitavainojen oikeudenkäynnit. Roviot paloivat, noitia poltettiin.

    Hieman noitaoikeudenkäyntien jälkeen, vuonna 1595 Trierin kauppatorille rakennettiin Hans Rupprecht Hoffmannin suunnittelema Pyhän Pietarin suihkulähde.

    Suihkulähteen koristelu on komeaa, tai sitten ihan kitchiä. Sen värit on pidetty hyvässä kunnossa. Kaiken huipulla seisoo kultakaapuinen Pietari sädekehä hiustensa koristuksena.

    Mutta kun turisti rajaa ottamaansa valokuvaa suihkulähteen Pietarista, hän hätkähtää. Onko Pietarilla sädekehä vai peittääkö hänen päätään lintujen ulostuksen estävä kehikko?

    Satunnainen tarkkailija päättelee, että Pyhän Pietarin hiuksia varjelee sädekehä, joka myös estää lintujen ulosteiden valumisen kultaisille hiuksille ja pyhille harteille. Sädekehällä on kaksi tarkoitusta: pyhä ja käytännöllinen. Eikä noita tarkoituksia voi erottaa toisistaan, niin kuin ei voi erottaa moraalia arkipäivän käytännöistä sen enempää kuin politiikkaakaan (yhteiskunnallista vuorovaikutusta) laeista ja perusoikeussopimuksista.

    Älä tuijota palloa – katso pelaajien liikettä sen ympärillä!

Kyösti Salovaara, 2019.
Seis!
Karl Marx ohjaa
jalankulkijoita Trierissä.

Kummalliselta tuntuu että vasemmisto kansanedustajiensa suulla kieltää mestarinsa. Jokaisen sosialistina itseään pitävän kuuluisi tuntea yhteiskuntafilosofian suurmiehen, Trierissä v. 1818 syntyneen Karl Marxin ajatusmalli (ja aika vakuuttava selitysmalli) hengen ja aineen vuorovaikutuksesta, siitä että käytännöllinen elämä, aineellinen perusta luo päälleen ja sisälleen arvojen ideat ja moraalin ja poliittisen ajatusmaailman.

    Suomen eduskunnan keskustelussa vasemmistolaiset pyrkivät erottamaan henkisen elämän aineellisesta, mutta sehän on mahdotonta; pelkkää idealismia tai pötypuhetta vaikean (poliittisen) probleeman lannistamana.

    Kun esimerkiksi Paavo Arhinmäki vetoaa lakeihin ja kieltää politiikan läsnäolon, mihin hän oikeastaan vetoaa?

    Marxin (ja marxilaisuuden) tulkinta todellisuudesta oli ja on täysin toinen. Marx sanoi, että ”oikeudellisia suhteita sen enempää kuin valtion muotojakaan ei voida käsittää niistä itsestään tai niin sanotusta ihmishengen yleisestä kehityksestä lähtien, vaan ne päinvastoin perustuvat aineellisiin elinehtoihin”. ”Sosiaalinen, poliittinen ja henkinen elämä ylipäätään riippuvat aineellisen elämän tuotantotavasta”, Marx sanoi.

    Kaikki yhteiskunnallinen elämä on käytännöllistä. Ei ole (ei ainakaan meidän tiedossamme) tuonpuoleisia ideoita eikä tuonpuoleisia lakeja ja moraalia. Kaikki henkinen on kaikessa aineellisessa ja vastakohdissaan. ”Olisiko lukko ikinä kehittynyt yhtä täydelliseksi, ellei keskuudessamme olisi varkaita”, Marx kärjisti pilkkakirveenä. ”Olisiko setelien painaminen saavuttanut nykyisen täydellisyytensä, ellei väärentäjiä olisi?.. Eikö Pahantiedon puu olekin aina samalla ollut myös Hyväntiedon puu aina Aatamin ajoista lähtien?”

Marxin ajattelun voi ottaa fatalistisesti tai romanttisesti. Fatalisti uskoo, että maailma on kuin on, minkä sille mahtaa, kiehukoon liemessään. Romantikko ymmärtää, että kaikki on mahdollista, niin aineen kuin hengenkin kasvattaminen ja muuttaminen. Romantikko myöntää, että laulun sanoissa myös laulajan nauttiman leivän vilja aaltoilee.

    Marxilainen ajattelee - ja väittää – että kapitalismin kehitys koko monimutkaisuudessaan näkyy myös lakien, moraalin ja ideoiden kehityksessä, kuitenkin niin että molemmat tai paremminkin kaikki sfäärit vaikuttavat kaikkeen. Kun siis tarkastelee jotakin lakia, sopimusta tai käytäntöä, tulee kysyä, kuka siitä (laista, moraalikoodista, ideoista) hyötyy: kenelle tämä laki tai tämä käyttäytymismalli sopii ja kenen tai minkä hyödyksi se on laadittu ja sovittu?

    Yllättävän monet kymmenestä käskystä kuvaavat yhtä moderninkin yhteiskunnan moraalikoodia, tosin enemmän tai vähemmän liuduntuneessa muodossaan. Yhteinen historia on pitkä aineessa ja hengessä.

    Salapoliisiromaanien lukija on oppinut, että yksityisetsivä tai poliisimies kysyy ensimmäiseksi murhapaikalla: kuka tästä murhasta hyötyy?

    Marxilaisen ja ”marlowelaisen” tulkinnan mukaan täytyy kysyä, miksi hallituksessa olevat puolueet väittävät, että al-Holin Isis-äitien kotiinpaluun ongelma ei ole poliittinen (vaan juridinen) tai että miksi Sipilän hallituksen sote-uudistus kaatui siihen, että perustuslakijuristit näyttivät olevan vasemmistopuolueiden kannalla, että perustuslakia ei pidä tulkita vaan lukea kirjain kirjaimelta kuin Mooseksen kivitauluja.

    Kuusikymmentäluvulla banderolleihin kirjoitettiin: Kaikki on politiikkaa!

    Nyt saman ajatusmaailman jälkeläiset kirjoittavat salaisiin muistioihinsa: Mikään ei ole poliitiikkaa! Lakia on noudatettava! Ennen meitä se kirjoitettiin ja meidän jälkeen se jääköön muuttumattomana!

    Kun 1960-luvulla vasemmistolaiset väittivät (me vasemmistolaiset väitimme), että Suomessa vallitsee ”porvarillinen hegemonia”, joka näkyy kaikessa, yhtä hyvin lainsäädännössä kuin virkamiesten käyttäytymisessä, sekä koululaitoksessa että joukkotiedotusvälineissä, niin mikä ”hegemonia” nyt vuonna 2019 vallitsee vasemmistolaisten puolustaessa lakia ja järjestystä ja yrittäessä estää muutoksia vallitsevaan olotilaan?

    Onko Suomi muka ”sosialistinen”? Tuskinpa vaan. Entä sitten, vallitseeko Suomessa, niin kuin muissakin Pohjoismaissa, sosialidemokraattinen hegemonia, siitä riippumatta kuinka suuren kannatuksen sos.dem puolueet parlamenteissa saavat?

    Jälkimmäinen väite saattaa pitää paikkansa sillä lisäyksellä, että hyvinvointivaltion olemukseen sisältyviin totalitaarisiin piirteisiin (”pohjoismainen holhousvaltio”) antaa jymäkän lisän vihreään liikkeeseen kuuluva totalitaarisen utopian kaipuu.

    Pelkääkö vasemmisto menettävänsä hegemoniansa? Kenties. Suurien aatteiden tilalle on vyörynyt erilaisten poppareiden aatteettomuuskulttuuri. 

Kyösti Salovaara, 2019.
Kiinalaisen kuvanveistäjän
Wu Weishanin Karl Marx pronssipatsas
Trierissä.

Paavo Kastari (1907-1991) - oikeustieteilijä, professori, Valpon päällikkö, eduskunnan oikeusasiamies ja kahden hallituksen ammattiministeri - aloitti vuonna 1977 teoksensa Suomen valtiosääntö näin komeasti: ”Valtiosääntöoikeus on keskeisiltä osiltaan poliittista.”

    Tuossa teoksessa Kastari käsitteli mm. perusoikeuksia ja niiden vaikutusta lainsäädäntöön. Hän totesi että perusoikeudet ovat pakottaneet vastakkaisia näkökantoja ja intressejä kompromisseihin ja sillä tavalla eturyhmien vaatimukset ovat tulleet kohtuullisemmiksi. ”Mutta toisaalta ne ovat myös saattaneet jarruttaa ja viivästyttääkin lainsäädännön kehitystä joillakin aloilla”, Kastari kirjoitti. ”Ilmeistä on, että ne ovat monesti aiheuttaneet hallituksille vaikeuksia reformipolitiikan ajamisessa.”

    Tuohon aikaan reformit törmäsivät vahvaan omaisuudensuojaan. Tänään törmätään perusoikeuksien ylivaltaan tasa-arvon puitteissa. Sitä punnitaan gramman vaa'alla. Onko (vasemmistolainen) maailma siis valmis tässä mielessä? Onko vasemmistolaisella aatteella vain menetettävää 2000-luvun todellisuudessa? Vai ymmärtääkö se todellisuuden vaatimukset konservatiivisesti, antautuen?

    Kaikki on politiikkaa. Myös lakien säätäminen on poliittinen teko.

    Ja kaikki mikä on politiikkaa, on myös altista kritiikille. Siitä ja tästä asiasta voi olla eri mieltä ja siitä saa olla eri mieltä. Yhteiskuntatodellisuudessa ei ole kiveen hakattuja totuuksia – paitsi syntyminen ja kuolema.

    Kuka hyötyy? Mitä hyödyttää? Miksi kannattaa tehdä…?

    Raymond Chandlerin romaanissa Pitkät jäähyväiset (1953. Suomennokset 1956 ja 1988. WSOY.) yksityisetsivä Philip Marlowe auttaa ystäväänsä pakenemaan murhan rikosepäilyä. Kun poliisit kuulustelevat Marlowea, tämä kieltäytyy vastaamasta moraalikoodiinsa ja ammattietiikkaansa vedoten. Niinpä Marlowe päätyy putkaan miettimään itsepäisyyttään.

    ”Teidän piti ruveta teatraaliseksi”, Marlowea auttamaan tullut huippulakimies moittii Marlowea: ”Pitää kiinni oikeuksistanne, puhua laista. Miten sinisilmäinen te oikein voitte olla, Marlowe? Teidänlaisenne mies, jonka pitäisi jo tietää miten maailmassa pärjätään. Laki ei ole sama kuin oikeus. Se on hyvin vajavainen koneisto. Jos painaa juuri oikeita nappeja ja on lisäksi vielä hyväonninen, oikeus saattaa tulla näkyviin vastauksessa. Lakia ei ole koskaan tarkoitettukaan muuksi kuin koneistoksi.”

    Chandlerin romaanin viimeiset virkkeet johdattakoon pakinan ironiseen ja salaviisaaseen loppuhuipennukseen:

    ”En koskaan nähnyt ketään heistä uudelleen – paitsi poliiseja. Vielä ei ole keksitty mitään keinoa sanoa jäähyväisiä heille.”

Kyösti Salovaara, 2019.
Aine ja henki sulautuvat toisekseen
eli
Hyvää Joulua 2019.

Pyllistetään sanojen merkityksille

[objektiivisen subjektiivista]

Kyösti Salovaara, 2019.
Jugendtyylinen kissatalo valmistui Riikaan v. 1909.

Sanat vangitsevat miettimään, kuvat katsomaan.

    Molemmissa merkitykset hilseilevät kuin maali vanhan talon seinässä.

    Riika on vanha kaupunki Latviassa. Otan valokuvia sattumanvaraisina katsahduksina. Historia tunkee esille. Sen voi välttää katsomalla muualle. Stalinin ”tyylin” pilvenpiirtäjän juurella kaupataan rättejä ja eroottista toritaidetta. Kollaasi komentotaloudesta kohti vapautta?

    Riian kaduilla ihmiset kääntävät katseensa vastaantulijasta. Eivät halua osallistua. Entisen Neuvostoliiton totalitaarinen menneisyys kopisee askelissa. Ollaan edelleen valppaita, vaikka nyt kävellään vapaina.

    Tai sitten kuvittelen. Näen mitä tahdon.

    Vähitellen opin ottamaan ”huonoja” valokuvia, jotka paljastavat. Syntyykö huonoista kuvista uudenlaista ”taidetta”: sekavia asetelmia mielen maisemasta?

    Riian kissatalosta kerrotaan tarinoita. Varakas kauppias ei päässyt kauppiaskillan jäseneksi. Hän rakennutti talon, jonka katolla kissat pyllistävät kauppiaskillalle. Toistakin kerrotaan. Juttuja historiasta, taloista ja valtiaista, mahtimiehistä ja kauppapuksuista.

    Merkitykset hilseilevät. Sanat pyllistävät todellisuudelle.

Sanotaan että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Toisaalta yksi kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa. Näin järkeili Erno Paasilinna.

    Siispä meillä on jo kaksituhatta väitettä sanasta ja kuvasta, tosia ja valheita tai siltä väliltä.

    Sanojen merkitykset hilseilevät kuin maali vanhan talon seinässä. Tältä tuntui seurata hallituskriisiä. Antti Rinteen hallitus kaatui sanoihin, ei tekoihin. Ei kerrottu mitä ajateltiin. Ei sanottu mitä tehtiin. Puhuttiin toista.

    Luottamus – komea sana. Kunhan tietää mitä se tarkoittaa. Antti Rinteeltä loppui luottamus. Eikä Rinne luottanut Sirpa Paateroon. Kun luottamus meni kaksi kertaa, Paatero erosi ja Rinne sitten.

    Mutta kuin tuhkassa kytevistä kekäleistä he nousivat uudelleen vallan koturneille. Paaterosta tuli uuden hallituksen ministeri. Rinne äänestettiin eduskunnan ensimmäiseksi varapuhemieheksi, valtiojärjestyksen ja etiketin mukaan merkittäväksi ”luottamusmieheksi”.

    Kukaan ei enää tiedä mitä sana ”luottamus” tarkoittaa. Väitetään että luottamusta joko on tai ei. No onko? Vaiko ei?

    ”Yhtä ainakin voi toivoa”, summasi Helsingin Sanomien politiikan toimituksen esimies Jussi Pullinen (HS, 9.12): ”Kun poliitikot käyttävät sanoja kuten ’luottamus’, he voisivat kertoa meille, mitä he tarkalleen ottaen tarkoittavat.”

    Vai onko helpompaa antaa sanojen merkityksien hilseillä?

Kyösti Salovaara, 2019.
Totalitäärinen menneisyys hilseilee
Baltian "Pariisissa".

Muuttuiko hallitustragedia farssiksi?

    Media hehkuu kuin induktiohella. Mitä enemmän siihen koskee, sitä kuumemmaksi se käy.

    Uusi pääministeri Sanna Marin tulkitaan mediassa ja somessa äärimmäisen vasemmistolaiseksi liberaaliksi. Mediassa puretaan vaalikoneiden vastauksia. Marin näyttäytyy vihreämpänä kuin vihreät, sosialistisempana kuin sosialistit. Sitten Hesari julkaisee vaalikonevastauksiin perustuvan kaksiulotteisen arvograafin, jossa Sanna Marin on liberaaleista liberaalein.

    Miten se on mahdollista? Voiko äkkijyrkkä sosialisti olla liberaali?

    Mitä sana merkitsee ylisummaan? Liberaali lienee vapaamielisen synonyymi, tarkoittaa melkein samaa. Vai tarkoittaako sittenkään? Sotketaanko tässä amerikkalaisen poliittisen keskustelun tarkoittama ”liberaali”, joka merkitsee ”vasemmistolaista” suomalaiseen sanan merkitykseen, joka tarkoittaa vapaamielistä ja avarakatseista, siis ahdasmielisen vastakohtaa?

    Vaalikoneen vastauksissa Sanna Marin on valmis kieltämään ja rajoittamaan liberaaliin yhteiskuntaan kuuluvia perusvapauksia, kuten vapautta liikkua ja oikeutta itse päättää mitä syö. Marin on valmis kiristämään verotusta valtion hyväksi yksilön vapauksia vastaan.

    Voiko Marinin kaltainen sosialisti olla liberaali?

    Jos voi, kuka on antanut tämän merkityksen sanalle?

    Tieto on valtaa. Vielä suurempaa valtaa käyttää se joka pääsee leipomaan sanalle merkityksen.

Vapaus ja vapauden tunne ovat yksilön suhde muuhun maailmaan, konkreettiseen ja henkiseen. Se ei ole valtion eikä kunnan eikä luonnon näkökulma, asenne. Valtio, kunta ja luonto ovat kollektiivin kehys, jossa yksilö on tai tuntee olevansa vapaa. Liberaali ihminen suo kaikille ihmisille vapauden olla vapaa. Lupaa siihen ei tarvitse kysyä papilta eikä poliitikolta.

    Terävästi purevassa esseekokoelmassaan Olette kaikki väärässä Heikki Pursiainen käy sosialistin kanssa keskustelua siitä mitä liberaalina oleminen tarkoittaa, ja milloin on mahdollista olla liberaali. ”Sori, Teivo Teivainen, sosialisti ei voi olla liberaali”, Pursiainen otsikoi esseensä, jossa lähtökohtana on Hesarin vaalikoneen xy-koordinaatisto, missä yhdellä akselilla vastaajia luokiteltiin konservatiiveiksi vs. liberaaleiksi ja toisella akselilla vasemmistolaiseksi vs. oikeistolaiseksi.

    Pursiaisen mielestä käsitteeseen liberaali pitää kuulua myös taloudellinen (ja aineellinen) ulottuvuus. Ei voi olla liberaali, jos haluaa rajoittaa vapaata kaupankäyntiä, yksityistä omistusta, markkinataloutta. Liberalismiin kuuluu peruslähtökohtana se, että ”jokaisella ihmisellä on oikeus tavoitella omia päämääriään, omia tärkeitä asioitaan, pyrkiä omasta mielestään hyvään elämään.”

    Hyvä yhteiskunta tarjoaa ihmiselle parhaat mahdollisuudet tähän, Pursiainen lisää. Ja sanoo, että hajautettu omistus on välttämätöntä vapauksien säilymiselle: ”Jos resurssit keskittyvät valtion kontrolliin, vaikka tämä olisi demokraattinenkin, seurauksena on vapaudelle myrkyllinen vallan keskittyminen.”

    Voiko Sanna Marinia kutsua liberaaliksi?

    Ei voi, jos hänen julkiset kannanottonsa ottaa todesta, jos sanat merkitsevät sitä mitä niiden luullaan merkitsevän. Mutta mehän emme tiedä mitä Marin todella ajattelee.

Kyösti Salovaara, 2019.
Vuoden 1905 vapaustaistelijoiden patsas,
 taustalla Latvian kansalliskirjasto. Historian kerrostumia:
Tsaarin Venäjä, kommunistien Neuvostoliitto, vapaa Latvia
Väinäjoen rannalla.

Kaikki filosofia on kielen kritiikkiä, Ludwig Wittgenstein sanoi.

    Mitä poliittinen puhe sitten on? Onko siinä tarkoitus kertoa vai peittää? Ohjata vai eksyttää? Vietellä vai karkottaa?

    Voiko oikeiden sanojen merkityksiä säätää poliittiseen tilanteeseen sopivaksi?

    Tällä viikolla Ylen ykkösaamussa (radiossa) haastateltiin uuden hallituksen valtionvarainministeriä, keskustapuolueen Katri Kulmunia, joka korosti että hallituksen pitää edistää paikallista sopimista yritystoiminnan kilpailukyvyn edistämiseksi. Haastattelun päätyttyä Ylen toimittaja ihmetteli, miten Kulmunin ”oikeistolainen” mielipide paikallisen sopimisen edistämisestä sopii vasemmistolaisen Sanna Marinin hallituksen linjaan.

    Toimittajan huomautus on käsittämätön. Mitä tekemistä paikallisella sopimiselle on sen enempää oikeistolaisuuden kuin vasemmistolaisuudenkaan kanssa? Onko avioliittosopimuskin ”oikeistolaista” politiikkaa? Jos on, mitä politiikkaa on asunnon vuokrasopimuksen allekirjoittaminen? Erittäin paikallista ja sitä mukaa, Ylen antamalla merkityssisällöllä, oikeistolaista toimintaa. Niinkö?

    Sanojen merkitykset hilseilevät.

    ”Voiko valtiovalta tietää yksittäistä ihmistä paremmin, mikä tälle ihmiselle on hyvinvointia ja mikä ei?” kysyi Ruurik Holm teoksessaan Yksilönvapaus. Vaikka joskus ehkä voi, yleisesti ottaen ”on kuitenkin vaikea nähdä, millä perusteella valtiolla olisi oikeus tehdä pakottavia päätöksiä sen suhteen, mikä kullekin yksilölle on parhaaksi, jos yksilö itse ei tällaista oikeutta ole valtiolle luovuttanut.”

    Holm sanoo, että on jo lähtökohtaisesti ongelmallista, jos valtio tai muu kollektiivi määrittelee yksilöiden ’todelliset’ tarpeet ja halut. ”Jokainen ihminen on itselleen paljon tärkeämpi kuin valtiolle.”

    Miksi valtiokollektiivin ylivaltaa ja komentovaltaa kannattavia poliitikkoja harhaannutaan sanomaan ”liberaaleiksi”? Onko se valepuku? Troijan puuhevonen? Ja jos on, niin missä tarkoituksessa?

Kun sanojen merkityksiä vaihdetaan suhdanteisiin sopivaksi, kun niitä käännellään kuin lettuja paistinpannulla, niin ketä tästä pitäisi syyttää? Poliitikkoja vai mediaa? Molempia vai ei ketään?

    Kun pyllistää yhtäälle, kumartaa toisaalle.

    Karusellissa voi pyllistää ja kumartaa vuorotellen kaikkiin suuntiin.

    Ihmiset käyttävät kieltä omaksi hyväkseen. Myös poliitikot ja toimittajat käyttävät kieltä. Johtopäätös: hekin ovat ihmisiä!

    Roland Barthes  - ranskalainen merkkien ja merkityksien tutkija - oli sitä mieltä, ettei ole olemassakaan realistista kirjoitusta, joka voisi raportoida tosiasiat puolueettomasti. Kielenkäyttö, sanojen merkityksen ymmärtäminen, kantaa mukanaan kulttuurikoodeja, joiden alaisuudessa kirjoittaminen ja sanominen tapahtuu. Maailma tulee ilmi kulttuurikoodien läpi, ei niiden ohi.

    Barthesin mielestä ihminen on kieltä käyttäessään ”kielen vanki”. ”Barthesin mukaan emme voi koskaan tuntea todellisuutta itsessään, koska voimme tavoittaa sen vain omien kulttuurikaavojemme ja kulttuurikoodiemme kautta”, tiivistää Damien Lecarpentier Barthesin ajatuksen esseessä Strukturalismista pragmatismiin teoksessa 1900-luvun ranskalainen yhteiskuntateoria.

    Mutta kun sosialisti (poliitikko tai toimittaja) väittää olevansa liberaali, yrittääkö hän kääntää Barthesin ajatuksen nurinniskoin ja tehdä kuulijoistaan ja lukijoistaan oman kielensä ja niille antamiensa ”itsevaltaisten” merkityksien vankeja ja uhreja?

Kyösti Salovaara, 2019.
Latvian tiedeakatemian pilvenpiirtäjä
1950-luvun lopulta.
Stalinismin ja eroottisen
toritaiteen liberaali anakronismi.

Ruurik Holm: Yksilönvapaus. Tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi. Into, 2017.

Damien Lecarpentier: Johdanto: Strukturalismista pragmatismiin. Teoksessa 1900-luvun ranskalainen yhteiskuntateoria. Toim. Miikka Pyykkönen & Ilkka kauppinen. Gaudeamus, 2015.

Heikki Pursiainen: Olette kaikki väärässä. Yhteiskunnallinen keskustelu Suomessa. Tammi, 2019.

Ludwig Wittgenstein: Tractatus Logico-Philosophicus eli Loogis-filosofinen tutkielma. Suom. Heikki Nyman. WSOY, 1971.

Itsenäisyyden pyykkinappuloita

[2019, 1983]

Kyösti Salovaara, 2016.
Kaupankäyntiä kauppatorilla, kirkko ja kalalokki.
Lintujen ruokkiminen kielletty.
Isänmaan pyykkinappulat.

Joskus maailma näyttää hyvin sommitellulta valokuvalta. Kaikki on järjestyksessä, harmonia vallitsee aineen ja värin, sisällön ja ajatuksen suhteen. Tuollainen maailma, tuollainen valokuva ei saa näyttää sekavalta eikä sattumanvaraiselta, ja jos siinä näkyy historian merkkejä, niidenkin pitää sulautua kuvaan (ja maailmaan) harmonisesti ja symmetrisesti.

    Mutta maailma ei ole aina harmoniaa eikä sen kuva esitä kultaisen leikkauksen kauneutta.

    Tällaisia kuvia maailman sekavuudesta otin tähän pakinaan, hieman vahingossa ja hieman siksi ettei muunlaisia juuri löytynyt itsenäisyyspäiväaiheeseen.

    Ajatus alkaa… ajatuksista ja kuvista. Siis maailmasta: oikeasta ja kuvitellusta.

    Muuten, onkohan taide kaikissa ilmenemismuodoissaan ”kuva”, joka kuivuu todellisuuden pyykkinarulla parin pyykkinappulan pitelemänä?

Valitsen vuoden 1983 itsenäisyyspäivän sattumalta.

    Vai onko se sattumaa? Täytin tuona vuonna 36 vuotta. Sen jälkeen olen elänyt 36 vuotta. Onko tässä maagisen laskutoimituksen harmoniaa?

   Yhtä kaikki, kun jokin aika sitten kirjoitin Luke Rhinehartin romaanista ja noppamiehestä pakinan, huomasin leikekirjastani itsenäisyyspäivänä 1983 kirjoitetun poleemisen pakinan. Se ilmestyi torstaina 8.12.1983. Itsenäisyyspäivää vietettiin tiistaina.

    Tuo pakina kuvasi apaattista Suomea missä ”herrat juhlii ja rahvas surkuttelee” taustalla. Pakinaa voi pitää huumorina, jos kohta tuskaisena sittenkin. Sitä lukiessa saattaa kysyä, meneekö (menikö) kirjoittajalla huonosti, lievästi sanoen.

    No ei mennyt huonosti, yleisesti ottaen.

    Kirjoittaja asui suhteellisen tyylikkäässä asunnossa Tapiolan keskustassa. Lyhytaikainen, isohko laina oli maksettu pois joten elintaso kahden työssäkäyvän ihmisen perheessä oli mallillaan. Ainoa varjo tuona vuonna oli iskias, jota sairastin kevättalvella kymmenen viikkoa. Niistä kuusi viikkoa makasin reporankana; veskissä kävin kontaten ja muuten söin Runebergin torttuja niin, että lihoin kevään aikana yli kymmenen kiloa.

    Keväällä kirjoittelin vähemmän, mutta kaikkiaan vuonna 1983 julkaisin eri lehdissä (Suomen Sosialidemokraatissa ja Parnassossa) ainakin 35 erilaista juttua: kirja-arvosteluja, esseitä, poleemisia kulttuurijuttuja. Kirjoitin mm. kissoista, Hollywoodin mustista listoista, siitä kuinka puolustusvoimat rakensi tutka-aseman ja ”tuhosi” Kananiemensuon kansallispuistoa (nykyään Valkmusan kansallispuisto), Pentti Linkolan saamasta Eino Leinon seuran palkinnosta ja suomalaisen kirjallisuuden kehnosta tilasta. Kaksi jälkimmäistä kirjoitusta herätti keskustelua myös muissa lehdissä. 
    "Kirjallisuus pettää meitä", kirjoitin syyskuussa 1983 Demarissa. "Nykykirjallisuutemme ei jostakin syystä käytä oikeaa todellisuutta mallinaan. Nykyromaaneja lukemalla ei kukaan voi saada luotettavaa kuvaa siitä millä tavalla ja missä tämän maan ihmiset elävät ja asuvat... Minä en tiedä, kuinka kirjailijat ja kirjallisuuskriitikot saisi oivaltamaan, että Suomi ei ole enää agraarinen yhteiskunta. Kuinka heidät saisi tajuamaan, että emme elä Sillanpään romaanissa vaan jälkiteollisessa kaupunkikulttuurissa?"

    Kysymyksiä ja vastauksia, monia siis; ja vuonna 1983 arvostelin kohtuullisen näyttävissä jutuissa mm. Martti Joenpolven, Janvillem van de Weteringin, William Styronin, Raoul Palmgrenin, Jörn Donnerin, Matti Yrjänä Joensuun, Olli Jalosen ja Anja Kaurasen teokset.

    Samaan aikaan kävin säännöllisessä palkkatyössä Valtion tietokonekeskuksessa Otaniemessä. Elämässä oli suuntaa ja tarkoitusta, ainakin jälkikäteen katsottuna. Poikamme syntyisi seuraavana keväänä. IT-maailma (silloin sitä sanottiin ATK:ksi) muuttui radikaalisti: oli siirrytty reikäkorteista päätetyöskentelyyn, kohta tulisivat mikrotietokoneet ja graafiset käyttöliittymät. Internetistä ei kukaan osannut edes haaveilla.

    Tuona vuonna tein myös ensimmäisen oikean ulkomaanmatkani Pohjoismaiden ulkopuolelle. Huhtikuussa, kun olin toipunut iskiaksesta, lennettiin Nizzaan Ranskan Rivieralla. Se oli pyhiinvaellusmatka asuurinhohtoiseen mielen ja ruumiin kuntoutukseen ja moderniin kulttuuriin, jossa eurooppalaisen ja amerikkalaisen nykytaiteen ja kirjallisuuden suuret hahmot olivat ikään kuin vieläkin hengissä.

    Mutta itsenäisyyspäivänä satoi vettä, tunnelma oli apea ja kirjoitin siltä istumalta pakinan Demariin. Oli tiistai vuonna 1983.

6.12.1983

”Huonoin mahdollinen maailma”, Paavo Haavikko kirjoitti kerran. ”Verrattomasti parempi kuin paras mahdoton.”

    Ikävin mahdollinen maailma, Haavikon olisi pitänyt kirjoittaa. Verrattomasti hauskempi kuin kovasti kuollut, haudattu.

    Mutta ei kirjoittanut, Haavikko.

    Tänään se kuitenkin on: ikävin päivä vuodessa, surumielinen ja alakuloinen.

    Sanovat itsenäisyyspäiväksi, juhlapäiväksi.

    Vapaapäivä, herra paratkoon.

    Harmaata, mustaa, sadettakin. Valkoisissa saloissa sinivalkoiset liput roikkuvat rätteinä. Liikennevalot vilkkuvat keltaista. Kadut ovat tyhjiä. Ruohikot vielä vihreitä. Lokki on eksynyt rakennustyömaan betoniluurankoon. Kolme varista nukkuu yhteisantennissa.

    Juhlapäivä, itsenäisyyspäivä, Suomessa. Radiosta tulee ortodoksinen liturgia. Toiselta kanavalta kuuluu isänmaallista runoutta. Kolmannella kanavalla soi melankolinen sellomusiikki. Itke! Suomi! Tänään on juhlapäivä.

    Keskipäivällä kaikki uusitaan. Suru otetaan alusta, kerrataan. Televisiosta lähetetään jumalanpalvelus kahdella kielellä. On juhlapäivä, riemuitaan. Paskapuhetta että Lenin junaili Suomelle itsenäisyyden. Taivaasta se tuli, ikävä itsenäisyys. Viisi jumalanpalvelusta ja sillä siisti.

    Itkettää, juhlapäivänä. Jokainen saa olla itsekseen alakuloinen.  Huomenna hymyillään, mutta silloin on arkipäivä. Tänään vakavasti juhlallinen, onneton. Televisiossa käsitellään suurmiehiä. Suurmiehet ovat porvarillisia valtiomiehiä ja merkkihenkilöitä. Työväenliike ei sisälly suomalaiseen itsenäisyyspäivään. Se on ulkopuolella, ei sisällä.

    Tällaisena päivänä ilo on kielletty, pois otettu.

    Liput roikkuvat rätteinä. Se on hyvä, oikein, juhlallista. Tällaisena päivänä sielusta koskee, ahdistaa. Suomalaisen tekee mieli juoda päänsä täyteen, hakata vaimonsa, ampua kuula kalloonsa.

    Juhlitaan, vakavasti, itsenäisyyttä. Itketään yhdessä, erikseen. Saakelin ikävää että meillä on syytä riemuun, Suomessa.

    (Kyösti Salovaara. Suomen Sosialidemokraatti, 8.12.1983.)

Kyösti Salovaara, 2018.
Demokratian ja kulttuurin monumentit
Mannerheimin suojelijana.
Nykyaika ajaa Ikean bussilla historian keskeltä.

Koska samana vuonna, 1983, kirjoitin 36 vuotiaana arvostelun 50 vuotiaan Jörn Donnerin romaanista Itsenäisyyspäivä (Otava, 1983. Alkuteos Gabriels Dag, 1982), kannattaa vilkaista millaista mielenmaisemaa Donner piirsi presidentin itsenäisyyspäiväjuhlista:

    ”Mutta koiratkin nuuskivat toisiaan, ja täällä nuuski toisiaan kaksituhatta ihmistä uuden esivallan alaisena, joka alkoi kaljupäisestä miehestä ja hänen pienikokoisesta vaimostaan. Sellainen oli Järjestelmä laajennettuna diplomaatein, näyttelijöin, kirjailijoin, urheilijoin ja muulla väellä, joka ei kuulunut Järjestelmään eikä koskaan saisi mahdollisuutta päästä lähellekään sitä paitsi koristeena.”

    Donnerin romaanin kertojana on Yhtyneen Metallin 62-vuotias johtaja Gabriel Berggren. Romaanin itsenäisyyspäivää vietetään Unkarin epäonnistuneen kansannousun syksynä 1956. Presidentin linnassa pönöttää uusi isäntä: Urho Kekkonen.

    ”Järjestelmä”, Donnerin minäkertoja pohtiii, ”on mielestäni erinomaisen kirjava kokoelma, jolle antaa leimansa yksi ainoa asia, nimittäin se, että sillä on käsissään valta. Suomea, joka on hyvin pieni maa, hallitsee yksinkertaisesti sanoen hallitseva luokka, eikä tämä hallitseva luokka ole sen enempää aatelinen, porvarillinen, talonpoikainen kuin proletaarinenkaan. Se on uusi käsite, ja kutsun sitä Järjestelmäksi.”

Kyösti Salovaara, 2018.
Demokratian pilarit kestävät.

    On jännittävää miettiä, ja samalla mahdotonta tietää, mitä mielenmaisemaa perimmiltään ja minkä Suomen täsmäkuvaa Donner tuossa edellisessä maalaili: oltiinko todella vuodessa 1956 vai Kekkosen ajan viimeisillä juhlilla joskus 1970-luvun lopulla. Luultavasti Donner kertoi molemmista aikakausista, jotka sulautuivat toisiinsa epämääräisenä jatkumona.

    Onko tai oliko Donnerin analyysi vuoden 1956 tai vuoden 1982 itsenäisyyspäivän tunnelmasta yleispätevä? Voiko sellaista kysyä? Mutta eikö työväenliike edes vuonna 1956 ollut porvariston vaihtoehto? Donner tuntui ajattelevan että ei ollut, koska Berggrenin mielestä sosialidemokraattien presidenttiehdokas K.-A. Fagerholm olisi kelvannut kapitalisteille paremmin kuin Kekkonen. Fagerholmia olisi ollut helpompi ohjailla haluttuun suuntaan kuin Kekkosta.

    Ironia on tietysti siinä, että Itsenäisyyspäivä-romaanin kirjoitushetkellä Suomi oli saamassa sosialidemokraattisen presidentin. Mutta ajat olivatkin muuttumassa – vai kuinka?

Arvioidessani kesällä 1983 Donnerin romaania puolustin Jörn Donneria.

    ”Jostakin syystä minä tunnen tarvetta puolustaa Jörn Donnerin kirjailijanlaatua”, kirjoitin Demarissa. ”Ehkä Donner on minulle tekosyy. Jospa minä puolustelenkin itseäni, omia käsityksiäni kirjallisuudesta. Ehkä tämä kaikki johtuu ajastamme. Ehkä minä olen pettynyt älymystöömme, joka kuvittelee olevansa enemmän kuin me muut.”

    Tekstit kertovat teksteistä, vuosista, ajatuskerrostumista eikä niitä täysin pysty tavoittamaan, ei niiden merkityksiä eikä tunnetiloja joissa ne kirjoitettiin, ei aikaa jossa elettiin, oltiin ja jota koettiin tekstejäkin lukemalla.

    Itsenäisyyspäivän tilintekoni oli tuona vuonna kahtaalla: ensin kesällä Donnerin romaanin tykönä ja sitten sateisena itsenäisyyspäivänä Tapiolassa, jossa kirjoitin alakuloisen pakinani viedäkseni sen autollani heti tiistai-iltana Demarin toimitukseen, sillä pakina ilmestyi lehdessä jo torstaina. Ei ollut sähköpostia; oli vain kumipyörät joilla viestiä kuljettaa, valkoinen Sitikka.

    Ihan vilpittömästi kirjoitin, että ”Donner ei romaaneissaan yritä kieltää todellisuutta. Siksi haluan sanoa häntä teollisen yhteiskunnan runoilijaksi.”

    Sanoin myös, että Donnerilla on riittävästi perspektiivin tajua. ”Se puuttuu liian monelta nykytaiteilijalta. Ei taidetta voi tehdä, niin kuin eilistä ei olisi olemassakaan. Ei taidetta pidä tehdä, niin kuin huominen olisi ainoa, mitä on jäljellä.”

    Luulinko tajuavani maailmasta yhtä paljon kuin Donner?

    Tuskinpa, mutta silti…

Maailma on kuin huolimaton valokuva: täynnä epäselviä värejä, tavaroiden ja hengen kohinaa.

    Kahdeksankymmentä vuotta sitten Suomi taisteli itsenäisyytensä puolesta. Talvella otetussa valokuvassa isäni Osmo poseeraa ampumahaudassa: vihollinen on tuolla jossakin. Tuossa vaiheessa minua ei ollut olemassa edes Osmon ajatuksissa.

    Talvisodan henki luotiin nykytutkijoiden mukaan heti kansalaissodan päätyttyä. Vähitellen, aika nopeasti demokratia pelasti itsensä, syntyi Suomessa kunnanvaltuustoissa ja ammattiyhdistysliikkeen ja työnantajien sopimuksissa.

    Tänään suomalaista demokratiaa koetellaan, revitään ja parsitaan kasaan. Mutta sitähän demokratia ja parlamentarismi on: erilaisten mielipiteiden, tarpeiden ja unelmien yhteen sovittamista ilman aseita ja nyrkkitappelua. Demokratia ei ole harmoninen, täydellinen kiiltokuva vaan sekavalta näyttävä palapeli, jota kukaan ei osaa rakentaa yhdeksi.

    Onko itsenäisyyspäivä vuonna 2019 täysin erilainen kuin se oli 1983?

Osmo Salovaara
- itsenäisyyden ja demokratian pelastaminen.