Sementtikukkia lasipuutarhassa

 [kaupungeista]

Kyösti Salovaara, 2023.
Helsinki.

Arvostelijoiden kannattaa kiinnittää huomiota noihin aikaisempien vuosisatojen kaupunkiyhteisöjen ja niiden liittoutumien kulttuurisiin aikaansaannoksiin. Niidenkin varsinaiset tarkoitusperät ja tavoitteet olivat hyvinkin talouskeskeisiä, ehkä nykyistäkin korostetummin. Silti juuri näissä samoissa kaupungeissa Rubens ja Rembrandt maalasivat, Bach ja Händel sävelsivät ja Goethe ja Kant kirjoittivat ajatuksiaan paperille. Omastaan tarkat kauppiaat rakensivat juuri ne koko Euroopan ihastelemat kaupunkiympäristöt, joita oman aikamme ympäristönsuojelijat nyt puolustavat nykypäivän liike-elämän turmelukselta.

- Erkki Mennola: Euroopan todelliset vaikuttajat. 1991 

Muutama varaus alkuun.

    En ryhdy määrittelemään mitä kaupunki tarkoittaa. En sitäkään millainen on hyvä kaupunki tai huono.

    Sekin on syytä huomata, että hypin aiheessa sinne sun tänne, sattumanvaraisesti. Eivätkä pakinan kuvat pyri esittämään mitään tyypillistä kaupunkia. En tavoittele yleispätevää, en sanoissa enkä kuvissa. Kuvat eivät perustele suuremmin tekstiäni. Eikä päinvastoin. Ne ovat sattuvat olemaan vierekkäin, kuvat ja sanat.

    Ennen kuin sanan valitsee, kaikki on mahdollista. Ennen kuin ottaa valokuvan, mitään ei ole vielä kuvattu.

    Lainailen tässä muutamia kirjailijoita vuosien takaa. He kirjoittivat kaupungista, koska olivat kokeneet sen hengästyttävällä tavalla. Nykyajan prosaistit tuntuvat hengästyvän vain metsässä, suon reunalla.

    Kun otan valokuvan maisemasta ja rajaan siitä jotakin, käykö niin hassusti että maisema valitsee minut? Sen sijaan että tavoittaisin maiseman hengen ja olemuksen, maisema nappaa minut, tapani ajatella ja katsoa. Sekä sanat että kuvat leijuvat ulkopuolellani,vaikka kuinka yrittäisin kuvata omaa kokemustani.

    Ehkä on parempi etten yritä. 

    Annan vain sanojen ja kuvien viedä.

Kaupunki on hengen ja materian yhteisyys. Se elää ja muuttuu jatkuvasti. Kaupunki antaa mahdollisuuksia. Joskus se pelottaa, koska kaupunkiin muuttavat hyvä ja pahat, kauniit ja rumat. Kaupungissa voi tehdä itsensä tykö, mutta siellä voi myös piiloutua, vaieta, eksyä ja joutua marginaaliin.

    Berliini kasvoi saksalaisen Alfred Döblinin (1878-1956) romaanissa Berlin Alexanderplatz (1929) kokonaisen elämäntunteen ja kiihkon kronikaksi. Kaupunkia rakennettiin, uutta kehitettiin, vanhaa tapettiin ja ihmisten elämät vaappuivat muutoksen myllerryksessä.

    ”Alexanderplatzilla revitään kiveystä auki maanalaista varten”, Döblin kirjoitti. ”Jalankulkijat kävelevät lankkuja pitkin. Ratikat ajavat aukion poikki Alexanderstrassea pitkin Münzstrassen kautta Rosenthaler Tor’ille. Oikealla ja vasemmalla on katuja. Katujen varsilla on taloja talojen vieressä. Ne ovat täynnä ihmisiä kellarista ullakolle saakka. Alhaalla ovat kaupat.”  

    Siinä kaupunki: ihmiset, talot, kadut.

    Tässä tunnelma 1920-luvun lopulla:

    ”Kapakoita, ravintoloita, hedelmä- ja vihannesmyymälöitä, siirtomaa- ja herkkutavarakauppoja, kuljetusliike, koristemaalaamo, naistenpukimo, jauho- ym. myllytuotteita, autokorjaamo, palovakuutusyhtiö: Pienmoottoriruiskun etuna on yksinkertainen rakenne, helppo käyttö, vähäinen paino, pieni koko. - Saksan kansalaiset, milloinkaan ei mitään kansaa ole halpamaisemmin petetty, milloinkaan ei ole mitään kansakuntaa häpeällisemmin, epäoikeudemukaisemmin petkutettu kuin Saksan kansaa. Vieläkö muistatte, kuinka Scheidemann lupasi 9. marraskuuta 1918 Valtiopäivätalon ikkunan jalustalta rauhaa, vapautta ja leipää? Mutta miten tämä lupaus on pidetty? - Vesijohtotarvikkeita, ikkunanpesuliike, uni on lääke, Steinerin paratiisivuode. - Kirjakauppa, uuden ajan ihmisen kirjasto, nämä ovat eurooppalaisen hengenelämän suuria edustajia. - Vuokralaisensuojelulaki on vain pala paperia. Vuokrat nousevat herkeämättä. Työtätekevä keskiluokka työnnetään kadulle ja kuristetaan tällä tavalla, ulosottomies korjaa runsaan sadon. Me vaadimme aina 150 000 markkaan nousevia julkisia luottoja pienteollisuudelle, heti voimaan astuvaa ulosmittauksen kieltoa pienyrittäjiltä. – Jokaisen naisen toive ja velvollisuus on kohdata tämä vaikea hetki hyvin valmistautuneena. Tulevan äidin kaikki ajatukset ja tunteet pyörivät syntymättömän lapsen ympärillä. Tällöin on erityisen tärkeätä valita oikea juoma tulevalle äidille. Tuskin mikään toinen juoma omaa aidon Engelhardt-paahtomallasoluen tavoin hyvän maun, ravitsevuuden, terveellisyyden sekä piristävän vaikutuksen ominaisuudet…” (Suom. Aarno Peromies. WSOY, 1979.)

    Miksi kesti 50 vuotta ennen kuin tämä värikäs suurkaupunkiromaani suomennettiin? Johtuiko se siitä että Suomessa ei vuonna 1929 ollut vielä suuria kaupunkeja ”riittävästi”? Ketään, melkein ei ketään kiinnostanut suurkaupungin elämä.

Kyösti Salovaara, 2008.
Nizza.

Kyösti Salovaara, 2022.
Tarifa.

Kyösti Salovaara, 2017.
Madrid.

Mutta hei, hei hahaa!

    Olihan täällä 1920-30 luvuilla ”tulenkantajat”, nuoret kirjailijat, taiteilijat ja muut kynnelle kiiruhtaneet, jotka sanoivat availevansa ikkunoita Europpaan. Oli Paavolaisen Olavi ja Waltarin Mika, Erkki Vala ja Katri, oli Uuno Kailas ja Jylhän Yrjö, ja sitten vielä Väinö Kunnas joka maalasi heitä kuviksi.

    Oli hauskaa ja mondeenia kunnes Paavolainen teki ”suursiivouksensa”.

    Mutta sitä ennen nuori väki matkusti Pariisiin ja Milanoon ja Konstantinopoliin ja kirjoitti kaupungeista, huumasta, betonikukista ja bensamoottorin tuoksusta ja lentokoneista taivaalla.

    Niin kuin Mika Waltari vuonna 1929 Teräskukista: ”Yksin, / yö. / Suurkaupungin houraileva uni / jättiläiskäsivarsin. / Teräskukkia, betonia, ammoniakkia.”

    Suurkaupunki oli suomalaisin silmin ”villin ihana” , lasin verhoama, käärmejuovaisien valojen hehkussa. Suurkaupunki oli ”sadan miljoonan sielun lumottu houre: teräskukkia auringonverkkojen alla.”

    Mutta runoilija oli yksin suurkaupungissa, niin kuin monet ovat, ja sehän on kaupungin ihanuus ja murhe. Katsoa vierestä elämää, olla melkein sen sylissä mutta kaukana, omassa itsessään.

    Yksin,

    yössä,

    uneksien

    teräskukkien unta.

Hypätään lammikon yli, jalat kastuvat, mieli kirkastuu, hupsista!

    Amerikkalainen John Dos Passos (1896-1970), Döblinin aikalainen, vasemmistolainen, Hemingwayn kaveri, sitten vihamies, Hemingwayn pettämä, kääntyili poliittisesti, maalasi modernin Amerikan kuvaa, nytkö jo unohtunut kirjailija?

    Yhtä kaikki, ilmajunat, hevosvoimat ja makkarat kehiin, New York on iso kaupunki, suuri ja sitäkin suurempi. ”Oli kaksi kaupunkia: Babylon ja Ninive; ne oli rakennettu kivestä”, Dos Passos kirjoitti romaanissa Manhattan Transfer vuonna 1925 (Suurkaupungin kasvot. Suom. Toini Aaltonen. Tammi, 1945.) ”Ateenassa oli kullatut marmoripilarit, Rooma lepäsi leveillä kivipaaseilla. Minaretit loistivat Konstantinopolissa kuin kynttilät Kultaisen sarven ympärillä… Pilvenpiirtäjien rakennusainesta ovat teräs, lasi, tiili ja sementti. Pienelle, kapealle saarelle ahdettuna kohoavat miljoonilla ikkunoilla varustetut rakennukset, pyramiidi pyramiidin päällä kuin valkea pilvivuori ukkospilven yläpuolella.” 

    Suurkaupunki on toimeliaisuutta, elämän kiihkoa, hetken huumaa: ”Hellästi hirvelee hämärä teräväkulmaisia katuja. Pimeä puristaa höyryävää asfalttikaupunkia, musertaa ikkunaristikot ja kilvet, savupiiput ja vesitornit, tuulettimet ja palotikkaat, kourunreunukset, kuviot ja kaiverrukset, silmät, kädet ja solmiot sinisiksi möykyiksi, suunnattoman suuriksi mustiksi möhkäleiksi. Painon kasvaessa kasvamistaan ikkunat suihkuttavat tulta. Yö puristaa kirkasta maitoa kaarilampuista, puristaa synkkiä möhkäleitä, kunnes niistä tippuu punaista, keltaista ja vihreää kaduille, joilla askeleet kaikuvat. Koko asfaltti tihkuu valoa. Valo purskahtelee kattojen mainosvalojen kirjaimista, kiertää huimasti pyörien akseleissa, värjää vyöryäviä pilvimassoja taivaalla.”

    Elämän himo kaupungissa… mutta Dos Passosin romaanin ”sankari” pakenee lopulta suurkaupunkia, vähän niin kuin Pentti Haanpään Pate Teikka pakeni Suomesta rajan yli Stalinin Venäjälle melkein samaan aikaan kirjoitetussa Noitaympyrässä (1931). Pate Teikka pakeni pahempaansa, vaikka ei tiennyt sitä. John Dos Passosin Jimmy Herf kävelee kaupungista pois, parempaan kenties:

    ”Auringon noustessa hän kävelee kaatopaikan halki kulkevaa tietä pitkin keskellä savuavia roskaläjiä. Usvan läpi paistavan auringon punertavat säteet osuvat ruostuneihin koneenosiin, hylättyjen autojen luurankoihin, ruostuvan rautaromun muodostamiin muodottomiin kasoihin. Jimmy lisää vauhtia päästäkseen pois iljettävästä löyhkästä.”

Kyösti Salovaara, 2022.
Potzdamer Platz, Berliini.

Kyösti Salovaara, 2023.
Árchez.

Kyösti Salovaara, 2017.
Pariisi.

Suuria kaaria, pieniä piirteitä…

    Tällä hetkellä, 2020-luvulla, kaupungissa eletään outoa aikaa. Missä on kaupunkiin kuuluva toimeliaisuus? ”Valveutuneet” kaupunkilaiset vastustavat esimerkiksi Helsingissä melkein kaikkea mikä muuttuu. Paikalliset ”korttelikomiteat” valittavat korkeimpiin elimiin asti rakensipa kaupunki taloja, katuja, raiteita tai urheilupaikkoja. Samaan aikaan liberaaleina pidetyt kaupunkilaiset esiintyvät ahdasmielisinä moralisteina.

    Onko tämä sattumaa?

   Eikö kaupungin pitänyt olla vapautta ja moninaisuutta lisäävä eikä vähentävä dynaaminen entiteetti? Jopa diktatuureissa suurkaupungissa on ainakin vähän helpompi hengittää kuin maaseudulla. Kaupungissa ihmisten elämää on vaikeampi valvoa kuin harvaan asetuissa paikoissa. 

    Erkki Mennola kirjoitti, että kaupungit ovat olleet paikallisen ja maakunnallisen itsemääräämisvallan ja itsehallinnon tienraivaajia. Tarkoittaako tämä nykyään sitä, että itsemääräysvalta onkin kehityksen torpedoimista, visioiden jäädyttämistä, autoritaarisuuteen palaamista?

    Muslimivallan kultainen aikakausi 900-luvulla Espanjassa on toisenlainen esimerkki. Sillä toisin kuin miltä nykyään näyttää, maurien hallinto edusti paikallista edistystä, vapautta, suvaitsevaisuutta.

     Andalusialainen Córdoba Guadalquivir-joen rannalla oli maurien hallinnon keskuspaikka. 900-luku oli Córdoban kulta-aikaa.

    Jason Webster kertoo kirjassaan Violencia (2019) kuinka Córdoba kukoisti tuolloin sekä hengessä että aineessa. 900-luvun parhaina vuosina kaupungissa oli 80 koulua, 600 moskeijaa, 900 kylpylää, 50 hoivataloa köyhille ja orvoille. Kerrotaan että Córdoban monista kirjastoista parhaassa oli 400 000 kirjaa. Kadut oli kivetty, maanpinnan alapuolelle oli rakennettu laaja viemäriverkosto. Kadunkulmissa ja asuntojen ovenpielissä paloivat illalla lamput – niin että kaupungissa oli itse asiassa katuvalot 700 vuotta aikaisemmin kuin Lontoossa.

    900-luvun Córdobassa naisilla oli paljon vapauksia. Kirkkain tähti Lubna oli runoilija, matemaatikko, opettaja ja kalifin sihteeri. Myös historioitsija ja runoilija Radiya vaikutti kaupungissa samoin kuin Sevillan Maryam, joka opetti kaupungin eliitin tyttärille kirjallisuutta.

Kyösti Salovaara, 2022.
Fuengirola.

Kyösti Salovaara, 2019.
Amsterdam.

Ja kun tietää…

    ”Ja kun tietää, että jossakin kaukana / pikajuna syöksyy aseman lasiholvin kirkkaitten lamppujen / alle… ”kirjoitti Mika Waltari 1928 erääseen runoon nuoruudenromanttisella hehkulla. ”Ja että Rotonden loppuunväsynyt mixteri / ravistaa jäistä cocktailia miss Alicelle, / jonka ranteessa hohtaa himmeä platinarengas.” (Mikan runoja ja muistiinpanoja 1925-1978. Toim. Ritva Haavikko. WSOY, 1979.

    Toisessa runossa vuodelta 1929 Waltari kysyi Olavi Paavolaiselta, muistiko tämä nuoruuden kiihkeitä päiviä ja ensimmäisten ulkomaanmatkojen hurmaa, taivaan jättiläisholvia Euroopan yllä. Waltari oli runon kirjoittaessaan 21-vuotias; mitä nuoruutta hän muisteli?

    Mutta kun väki vanhenee, kun minäkin vanhenen, muuttaako se kaupunkeja? Onko kaupungin luoma vapaus sittenkin vain nuoruuden huumaa, harhanäky jota ei saa juoksemalla kiinni?

    Kenties 21-vuotias Waltari osasi katsoa tulevaisuudesta taaksepäin:

        Ja aivojemme lävitse tulivat kalpeat sanat

        jotka kirjoitimme nuoruutemme kirjaan.

        Miten voikaan rakastaa ja vihata

        nuoruuttansa.

        ...

        Satakoot tähdet sen yli, mikä on mennyt.

        

Kyösti Salovaara, 2022.
Berliini.

      

Sananvapaudesta

 [krokotiilin kyyneleet]

Kyösti Salovaara, 2012.

Ei ole välttämätöntä, että sinä lähdet ulos talosta. Jää pöytäsi ääreen ja kuuntele. Älä kuuntele edes, odota vain. Älä odota edes, ole aivan hiljaa ja yksin. Maailma tulee ja tarjoutuu sinulle paljastamista varten, se ei voi olla sitä tekemättä, hurmioituneena se vääntelehtii sinun edessäsi.

- Kafka: Mietelmiä synnistä, kärsimyksestä, toivosta ja oikeasta tiestä. 

Taivastelen.

    Voiko sananvapaus olla suhdanteista kiinni?

    Onko toisille sana vapaampaa kuin toisille?

    Sekö vain merkitsee kuka puhuu ja ken vaikenee?

    Taivastelen eräänlaista tekopyhyyttä. Kun Tukholmassa poltetaan koraani, suomalaiset ja ruotsalaiset toimittajat, tutkijat ja yliopistoväki toteaa laimeasti: No, sellaistahan tämä pohjoismainen mielipiteen ja sanan vapaus on, koraaninkin saa polttaa.

     Kirjan saa siis polttaa. Se ei näköjään supista sananvapautta vaan pikemminkin laajentaa sitä.

    Samaan aikaan oikeus tuomitsee valtiosalaisuuksia paljastaneet Helsingin Sanomien toimittajat. Helsingin Sanomat tärisee moraalisesta kiukusta. Eihän näin saa sananvapautta kahlita. Krokotiilin kyyneleitä lasitalon ikkunoissa.  

     Ja Julkisen sanan neuvosto antaa jyväskyläläisen sanomalehden päätoimittajalle huomautuksen, koska tämä moitti kolumnissaan julkkisnaisten vähäpukeisia somekuvia ”seksuaaliseksi häirinnäksi”. Suomessa turhia julkkiksia ei saa sanoa turhiksi julkkiksiksi, jos nämä sattuvat olemaan naisia. Jos sanoo, siitä saa julkisen huomautuksen.

Toukokuussa 1933 kansallissosialistinen opiskelijajärjestö poltti kirjoja eri puolilla Saksaa. Roviot paloivat monta päivää. Berliinissä poltettiin yli 20 000 teosta. 

    Kirjat olivat vaaraksi uudelle saksalaiselle hallinnolle. Kirjojen polttaminen oli  mielenosoitus isänmaan puolesta. ”Puhdasta mieltä” pidettiin tärkeämpänä kuin sananvapautta.

    Roviolle päätyneet kirjat edustivat monipuolisesti saksalaista ja länsimaista kulttuuria.

    Kolmannen valtakunnan henkiset viholliset olivat monilukuisia, tässä esimerkki kielletyistä kirjailijoista:

    Vicki Baum, Albert Einstein, Friedrich Engels, Lion Feuchtwanger, Sigmund Freud, Jaroslav Hašek, Heinrich Heine, Hermann Hesse, Franz Kafka, Georg Lukács, Rosa Luxemburg, Klaus Mann, Karl Marx, Robert Musil, Joseph Roth, Anna Seghers, Frank Wedekind, Arnold Zweig, Henri Barbusse, André Gide, Victor Hugo, Romain Rolland, John Dos Passos, Theodore Dreiser, F. Scott Fitzgerald, Ernest Hemingway, Helen Keller, Jack London, Upton Sinclair,  Joseph Conrad, Aldous Huxley, D. H. Lawrence, H. G. Wells,  James Joyce, Oscar Wilde, Isaac Babel, Fjodor Dostojevski, Ilja Ehrenburg, Maxim Gorki, Vladimir Lenin, Vladimir Majakovski, Vladimir Nabokov, Lev Tolstoi ja Lev Trotski.

    Suurin kirjarovio paloi Berliinin Opernplatzilla, nykyisellä Bebelplatzilla.

    Israelilaisen Micha Ullmanin taideteos Kirjasto tai Tyhjä kirjasto (1995) Bebelplatzilla muistuttaa natsien kirjarovioista. Maan alle rakennetussa ”kirjastossa” ei ole yhtään kirjaa, vain tyhjiä kirjahyllyjä. Maan päällä, nupukiveyksessä, on laatta missä Heinrich Heine (1797-1856) sanoo, että kirjojen polttaminen on vain alkunäytös. Ensin poltetaan kirjoja ja sitten ihmisiä.

Kyösti Salovaara, 2023.
Näkymä suomalaisen hengen ja ajallisuuden "aukiolle".
Aukiota reunustavat kulttuurin, sananvapauden ja demokratian symbolit:
 Oodi-kirjasto, Helsingin Sanomat, Kiasma,
Eduskunta, Musiikkitalo, Kansallismuseo, Finlandia-talo ja Ooppera.

Jokainen meistä, niin luulen, pitää natsien kirjarovioita sananvapauden loukkaamisena.

    Mutta jos niin on, miksi koraanin polttaminen Tukholmassa  ainoastaan "todistaa" kuinka laaja sananvapaus vallitsee Ruotsissa ja länsimaissa ylisummaan? Miksi koraanin polttaminen ei loukkaa sananvapautta? Vai olivatko natsien kirjaroviotkin pelkästään mielenosoitus? 

   Ironian tähän tapahtumaan tuo lainaus Heineltä. Ensin poltetaan kirjoja ja sitten ihmisiä. Lainaus nimittäin on Heinen tragediasta Almansor (1823). Näytelmä ”tapahtuu” Granadassa vuonna 1492, niihin aikoihin kun kristityt löivät yli 700 vuotta vallinneen muslimihallinnon viimeisen linnoituksen Andalusiassa.

    Näytelmässä marokkolainen musliminainen pakotetaan kääntymään kristinuskoon. Granadalaisella torilla poltetaan koraani. ”Tämä on alkunäytös”, toinen muslimi sanoo. ”Missä poltetaan kirjoja, siellä poltetaan lopulta myös ihmisiä.”

    Muslimien hallitessa (melkein) koko Espanjaa, muslimit, kristityt ja juutalaiset elivät enemmän tai vähemmän sovussa keskenään. Kun Granada antautui 1492, määrättiin juutalaiset joko kääntymään kristinuskoon tai poistumaan maasta. Muutamaa  tai itse asiassa noin sata vuotta myöhemmin samanlainen määräys kohdistettiin muslimiväestölle.

Helsingin Sanomat esitteli puolustusvoimien Viestikoekeskuksen toimintaa joulukuussa 2017. Nyt viiden vuoden päästä kaksi toimittajaa tuomittiin kirjoittamastaan artikkelista lieviin rangaistuksiin.

    Lehden vt. päätoimittaja Antero Mukka sanoi tuomion julistamisen jälkeen, että ”pelkkä prosessi itsessään on kaventanut sananvapautta Suomessa, ja maltillisuudesta huolimatta tuomio ei pelasta tilannetta. Jo uhka vankeustuomiosta ja oikeusprosessiin liittyvä pitkäaikainen julkinen paine nostaa toimittajien ja toimitusten kynnystä tarttua yhteiskunnallisesti merkittäviin aiheisiin. Tämä heikentää kansalaisten mahdollisuuksia muodostaa oma käsityksensä siitä, mitä yhteiskunnassa tapahtuu.” 

    On tärkeää tietää mitä yhteiskunnassa tapahtuu.

    Mutta jos Hesarin toimitus olisi valmistellut juttua viime vuoden helmikuussa, niin olisiko se todellakin julkaistu maaliskuussa, sen jälkeen kun Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan? Olisiko edelleen ollut tärkeää sananvapauden kannalta julkaista tietoja, jotka saattavat Venäjän aggression valossa vahingoittaa Suomen turvallisuutta?  

    Sananvapaus näyttää elävän ajassa ja paikassa.

    Kirjan polttaminen Tukholmassa ohitetaan olankohautuksella, koska sananvapaus antaa kaikenlaisille mielipiteille universaalin tuen. Mutta toisaalta: eikö jokainen kirjan polttaminen loukkaa sanomisen vapautta?

     Helsingin Sanomat kertoo ettei aio poistaa nettisivuiltaan tuomion saanutta artikkelia. Hyvä niin, mutta miksi sama ”porukka” hyväksyy sen, että koraani poltetaan, yritetään hävittää totaalisesti? Ja miksi sama ”porukka” on valmis poistamaan vanhoista kirjoista sanoja, tai tuhoamaan jopa kokonaisia kirjoja, jos ne eivät sovi nykyjournalistien ”arvomaailmaan”?  

    Onko sananvapaus sittenkin vain kulttuurista suhdannepolitiikkaa?

    Vai onko kirjojen polttaminen nykyään vaaratonta, koska painettu kirja näyttää muutenkin katoavan kulttuurisfääristämme? Jäljelle jää tyhjiä kirjahyllyjä aivan kuten Micha Ullmanin ”tyhjässä kirjastossa” Bebelplatzin nupukiveyksen alla.

Kyösti Salovaara, 2023.
Onko Oodi kohtapuolin anakronismi - tyhjien hyllyjen "kirjasto"?

           

    

Ihanko totta

 [taiteen illuusio]

Kyösti Salovaara, 2023.
Kuvia Suomesta, 1: Oleminen.

Reacher muisti erään vanhan ranskalaisen tarun, jota hänen äidillään oli ollut tapana kertoa. Tuossa tarinassa muinainen ennustaja pyydysti henkilön sanat ja ripotteli ne taikajärven pinnalle. Ensin kaikki sanat näyttivät samanlaisilta. Ne kelluivat keikkuen veden pinnalla. Totuuden sanat imivät vettä itseensä ja upposivat, mutta valheet jäivät veden pinnalle kaikkien nähtäviksi.  

-  Lee Child & Andrew Child: Salaliitto, 2020.

Ovatko El Grecon tai Rubensin tai Turnerin maalaukset objektiivisia? Tai Miltonin tai Popen tai Blaken runous? Tai Swiftin tai Dickensin tai Kafkan fiktio? Jos taiteilijoiden näkemykset olisivat objektiivisia, eivätkö ne muistuttaisi toisiaan enemmän? Eivätkö ne, itse asiassa, olisi täsmälleen samoja, niin kuin kemiallinen kaava, joka todella esittää objektiivisen otannan maailmasta?

- John Carey: What Good Are the Arts? 2005

 Viikko sitten keskiviikkona hämmästyin silmäillessäni Madridissa ilmestyvän El País -lehden nettisivulta lehden kulttuuriosastoa. 

    Hämmästyin myönteisesti, iloisesti.

    Kulttuuriosaston pääjutut käsittelivät kauan sitten kuolleita kirjailijoita muualta kuin Espanjasta. Olen kyllä aikaisemminkin todennut, että El País kertoo maailmasta avarammin ja monipuolisemmin kuin esimerkiksi Helsingin Sanomat, mutta sittenkin yllätyin kun ranskalaiset Paul Valéry (1871-1945) ja Albert Camus (1913-1960) sekä amerikkalainen modernistirunoilija Wallace Stevens (1879-1955) pääsivät samana päivänä niin komeasti esille.

     Varsinkin essee Valérystä oli innostavan syvällinen - tai suoraan sanoen liian syvällinen meikäläisen ymmärrettäväksi. Siinä Juan Arnau lähti hypoteesista, että kaikki suuret runoilijat ovat myös filosofeja. Arnaus lainasi Martin Heideggeriä, jonka mukaan runoilija ja filosofi elävät samassa luolassa. Ja vaikka Valéry ei pitänyt itseään filosofina, Arnau päätyi ajatukseen, että Valéry edusti runoissaan sellaista filosofiaa, joka mahdollistaa ihmiselle etääntymisen mielipiteistä, sekä omista että muiden. 

    Näinkö syntyy "puhdasta" runoutta?

    Niin tai näin, mutta kun ajattelen suomalaisia kirjailijoita ja kriitikoita ja kulttuurijournalismia yleensä olen löytäväni jonkinlaisen perusrealistisen taideajatuksen, josta filosofinen ulottuvuus puuttuu melkein kokonaan.

     Suomalainen haluaa pysytellä maan pinnalla – tai mieluummin jalat polvia myöten suossa.

     Filosofisella ulottuvuudella tarkoitan jonkinlaista itsensä etäännyttämistä siitä todellisuudesta jota kuvaa. Kieli, sanat ja lauseet ovat kirjoittajan ja todellisuuden välissä; ne eivät ole pelkästään todellisuutta mutta eivät myöskään ainoastaan kirjoittajaa.

       Onko realismi näin ollen pelkkää illuusiota? Eikö suomalainen kirjailija tai kriitikko muista, että kaunokirjallisuus on parhaimmillaan sepittämistä ja satuilua, jotakin mikä ei ole ihan totta mutta ei täysin valhettakaan?

Totta vai satua?

    Näin kysyi Matti Järvinen viime vuoden viimeisen Ruumiin kulttuuri -lehden pääkirjoituksessa (4/2022). Kysymys kohdistui tietenkin dekkareihin, koska Ruumiin kulttuuri on dekkareihin ja jännityskirjallisuuteen keskittyvä kulttuurilehti.

    ”Suomalaisessa kirjallisuudessa on ollut kauan vahva realismin perinne”, Järvinen kirjoitti. ”Kirjojen on oltava todenmukaisia ja kerrottava vallitsevasta todellisuudesta, faktojen oltava kohdillaan ja kirjailijalla asiantuntemusta niiden kertomiseen. Ei mitään satuja tai höpöhöpöjuttuja.”

    Ei mitään satuja.

    Mutta kuitenkin: ”Silti kaunokirjallisuus on enemmän tai vähemmän kuviteltua.” Myös dekkarit ovat kuvitelmia, vaikka ne kuinka yrittäisivät kuvata rikoksia ja niiden tutkimista.

    Järvinen korosti itse lukevansa dekkareita herkästi sen suhteen ovatko henkilöt psykologisesti uskottavia. Järvinen tunnusti myös pitävänsä Sherlock Holmesista vaikka onkin lukijana realismin ystävä. Satukin siis viehättää. On "sallittua".

    Minä olen dekkarikritiikeissäni usein kaivannut suomalaisista dekkareista juuri edellä määrittelemääni filosofista otetta: suomalainen dekkari on yleensä perustellun realistinen, mutta tuntuu kuin kirjailija ei uskaltaisi katsoa tarinaansa hieman ulkopuolelta, ikään kuin hän ei huomaisi mistä hän loppujen lopuksi kirjoittaa ja mitä kirjoittamisellaan tarkoittaa sanoa. Tarvitaan "filosofinen" näkökulma, koska todellisuutta kaikkineen on mahdotonta kirjoittaa romaaniksi. Kirjoittaminen on valintaa ja tulkitsemista, ei luonnontieteellisen yhtälön rakentamista.

Kyösti Salovaara, 2021.
Kuvia Suomesta, 2: Kulttuuri.

Autofiktio ja biofiktio eivät ole suomalaisia ”keksintöjä”.

    Mutta ovatko nimenomaan suomalaiset hurahtaneet autofiktioon, biofiktioon ja realitysarjoihin niin voimakkaasti kirjallisuutensa realistisen perinteen takia? Haluaako suomalainen taapertaa maan pinnalla vaikka taivaalta sataa mitä tahansa ja vaikka maailma on paljon muutakin kuin ruohonjuurien ja lillukanvarsien penkomista ja perkaamista.

     Uusimmassa Kanava-lehdessä (1/2023) Maijaliisa Mattila pohtii kiinnostavasti mm. realismin suhdetta todellisuuteen ja ”totuuteen”. Mattilan esseessä Kaunokirjallisuuden menetetty maine todetaan, että kun kaunokirjallisuuden kansallinen merkitys hiipuu, sen arvoa on entistä vaikeampi mitata. ”Kirjallisuudella on kuitenkin edelleen tärkeä tehtävä”, Mattila sanoo. Se on ”elinvoimaisen kielen ja ymmärryksen tuottaminen.”

    Mattila ottaa esille Volter Kilven ja Väinö Linnan romaanit: ”Mikä sitten on vaikkapa Alastalon suhde totuuteen? Entä Linnan Pohjantähden tai Tuntemattoman?”

     Vaikka sekä Kilpi että Linna korostivat totuuden esittämistä - Linna halusi olla tieteen akateemikko, ei taiteen - niin Mattila päätyy sanomaan, että ”niin sanottuja kovia faktoja Kilven ja Linnan teoksissa on kuitenkin vähän. Ne peilaavat totuutta, ja peileissä vasen ja oikea vaihtavat paikkaa, perspektiivi menee mutkille, on häränsilmiä ja ties mitä täpliä ja himmeitä kohtia, ja paljon rajautuu ulkopuolelle.”

     Kun autofiktio ja biofiktio ja ties minkälainen metafiktio rönsyävät joka puolelle, Mattila esittää tähdellisen kysymyksen: ”Onko niiden totuudellisuus sen kummempaa kuin edellä mainittujen romaanien?"

    Mattila vastaa: "Jos ne ovat taidetta, ne eivät ole totta. Taiteen tehtävänä ei ole olla totta.”

    Taiteen tehtävänä ei ole totuuden julistaminen. Kuinka sepitetty voisikaan sen tehdä? Mutta, Mattila jatkaa, taide ”laajentaa kykyämme ottaa vastaan erilaisia totuuksia.” 

Vuonna 1948 ranskalainen Jean-Paul Sartre julkaisi haastavan teoksen Mitä kirjallisuus on?

    Se tietenkin on ja oli monta ”asiaa”, mutta Sartrea kiinnosti miten kirjailija sitoutuu johonkin (yhteiskunnan muuttamiseen) ja miten kirjallisuus luo merkityksiä tai paremminkin tuo yhteiskunnassa vallitsevia merkityksiä esille ja ottaa niihin kantaa.

    Sartre pohti myös realismia ja naturalismia.

    Hän sanoi, että keskiajalla ajallinen oli epäolennaista; tärkeämpää oli henkinen. Sitten 1800-luvulla tilanne kääntyi päinvastaiseksi: ”ajallinen tulee ensin ja henkinen on ajallisen epäolennainen parasiitti, joka jyrsii ja pyrkii hävittämään sen.”

     Niinpä Gustave Flaubertin (1821-1880) kaltainen realistinen kirjailija pyrkii kirjoissaan eroon ihmisistä ja asioista. Flaubertin lauseet ovat sokeita ja mykkiä, ne eivät syki, eivät ole elämää: "Jokainen todellisuuden osanen kuvataan kerran, pyyhitään pois luettelosta ja siirrytään seuraavaan kohteeseen. Tätä kolkkoa metsästystä on koko realismi. Ennen kaikkea pyritään rauhoittamaan oma mieli. Missä realismi on käynyt, siellä ei ruoho kasva. Naturalistisen romaanin determinismi murskaa elämän… käydään käsiksi luontoon, sen hedelmälliseen epätasapainoon; tämä epätasapaino tuhotaan, nykyisyyden voimat tehdään tyhjiksi ja palataan kuoleman kaltaiseen liikkumattomuuden tilaan. Jos naturalistinen romaani sattumalta kuvaa kunnianhimoisen ihmisen menestystä, se on vain pelkkää silmänlumetta.”

    Menneisyys on kaunista, Sartre sanoo, koska sitä ei enää ole!

Luultavasti ajatukseni taiteen filosofisesta ulottuvuudesta, sen välttämättömyydestä, muistuttaa Sartren realismikritiikkiä, mutta en osaa muotoilla ajatustani riittävän selvästi.

    Vaikka maailmaa yrittäisi kuvata sanoilla kuinka täsmällisesti ja uutterasti tahansa, se ei selity jos maailmaan ja sitä kuvaaviin sanoihin ei saa etäisyyttä, filosofista tulkintaa.

    Tiellä juoksee musta koira. 

    Se on fakta.

    Miksi se juoksee?

    Se on filosofinen kysymys.

Kyösti Salovaara, 2022.
Kuvia Suomesta, 3: Vapaus.

          

Kuva, taide, ironia

[316]

Kyösti Salovaara, 2023.

… ja mitä muuta maailma oikeastaan on kuin meidän kuvitelmiamme? 

-  Håkan Nesser

Neljä tuntia pilvien yllä sininen

taivas käänsi palttoonsa

vuoripuolella harmaata ja hämärää

kuin kuravettä suomenkielessä.

- k.

Jos osaisin punnita sanoja, kirjoittaisin kevyitä ja ilmassa leijuvia.

    Koska en osaa, tyydyn kaikenlaisiin.

    Joku sanoi, että kulttuuri on tapoja, esteettisiä ja henkisiä, konkreettisia ja arkisia. Katedraali on komeampi kuin navetta, mutta ihmisen mittaisia molemmat tai oikeastaan ihmistä suurempia. Ei niitä loppujen lopuksi käsitä.

    Tänään määrittelen kulttuuria miten haluan. Pakinani kuvat ovat taidetta ironisessa mielessä. Ironia on kuvia taiteellisessa mielessä. Loput esteettistä kitschiä. Kliseitä matkan varrelta.

    Ajattelin että olkoon tämä taidepläjäys Andalusiasta. Ohueksi jää. Joten en punnitse. Sanojakaan. 

Joskus Helsingin keskustassa kävellessä näkee ihmispoloisten seisovan sateessa ja tuulessa Lasipalatsin edessä.

    He jonottavat taidemuseoon.

    Suomessa tasa-arvo tarkoittaa jonottamista. Niin ainakin museon johtaja vastasi kun kysyttiin.

    Muualla maailmassa ollaan toisella tavalla ”tasa-arvoisia”. Museoihin ostetaan edeltä käsin netistä lippu edeltä käsin määriteltyihin aika-ikkunoihin. Sillä tavalla museossa on tasaisesti väkeä pitkin päivää eikä kenenkään tarvitse seisoa sateessa ja tuulessa jonottamassa.

    Ostettiin siis liput Málagan Picassomuseoon. Loppiaisaatoksi aikaikkunaan 14:50. Museo sulkeutuisi kuudelta illalla.

     Pablo Picasso syntyi Málagassa lokakuussa 1881. 

     Aurinkoisena iltapäivänä Málagan vanhassa kaupungissa oli ihmisvilskettä. Tapaslounaan jälkeen suomalaisella täsmällisyydellä Picassoa katsomaan. Nyt siellä esitellään Picasson tuotantoa aikajärjestyksessä.

     Kello on kymmentä vaille kolme.

     Museon ovella sanotaan, että museo on kiinni, menee kolmelta kiinni.

     Mutta meillä on liput, kymmentä vaille kolmeksi.

     Kymmenen minuuttia aikaa, sanoo tomera nainen museon ovella, ja nappaa puhelimen jossa liput ja leimaa ne. Käyvätkö nämä myöhemmin? Eivät, sanoo nainen. Menkää nyt äkkiä sisään, kymmenen minuuttia aikaa. Aikaa kuluu siinä seisoessa.

     Äkkiä sisään. Picasson tuotanto kymmenessä minuutissa. Kronologisessa järjestyksessä. Esittävästä taiteesta abstraktiin.

     Olikohan tämä ennätys? Taiteen ymmärtämisessä? Picasson tajuamisessa?

     Myöhemmin selvisi, että museo oli lähettänyt sähköpostia kahden maissa. Teknisiä ongelmia lipunmyynnissä. Tulkaa toiste.

Kyösti Salovaara, 2023.

Kyösti Salovaara, 2023.
Muuan kaupunki Andalusiassa.
Mutta onko tämä kuin Picasson tai Braquen kubismin alkunäky?

Kulttuuri on tapoja, hyviä ja huonoja.

    Kuudessa viikossa kävelin Andalusiassa 316 kilometriä.

    Tarttuiko mukaan muuta kuin hiekkaa kengänpohjiin?

    Ironiaa kuvan täydeltä.

    Sateisena iltapäivänä italialaisessa ravintolassa Fuengirolassa. Seinillä hienoja kuvia Francis Ford Coppolan Kummisetä-elokuvista. Viime vuonna tuli kuluneeksi 50 vuotta ensimmäistä Kummisetä-filmistä.

     Moni Kummisedän suurista näyttelijöistä on kuollut. Viime vuonna kuoli James Caan - merkittävien sivuosien näyttelijä. Lehtitietojen mukaan Coppola filmaa paraikaa itse rahoittamaansa elokuvaa. Coppola syntyi vuonna 1939.

    Joku sanoi jossakin, että nykyään ikääntyvät miesnäyttelijät pelastavat uusissa action-filmeissä maailman. Nuoremmista ei siihen ole. Heidän pitää ajatella mainettaan. Muuten heidät canceloidaan. Vanhempien äijien ei tarvitse välittää.

    Keskiviikkona 14.12. sade yltyy Fuengirolassa. Täytyy juoda brandy sen päättymistä odotellessa. James Caanin kuva Casa Portofinon salin peräseinällä vetää mielen apeaksi.

     Kulttuuri on tapoja: katseita ja makuja. Niitäkin.

Kyösti Salovaara, 2022.
Casa Portofino.

Luulisi että kuudessa viikossa ehtii lukea monta kirjaa.

    Erehdys. Ei ehdi.

    Ainakaan minä en ehtinyt.

    Johtuisiko minusta?

    Olenko tullut ikään, jossa kirjoja luetaan vain silloin kun ei muuta ajankulua keksi? Vai ovatko kirjat tulleet niin kehnoiksi ettei niitä viitsi lukea? Vai onko tämä vain sattumaa, murtuvien laineiden entropiaa rantahiekassa?

    Jotakin sentään luin.

    Kun kävelee 316 km, se vaatii veronsa, lepoa illalla.

Matkalaukussa kulki dekkareita. Luin John Verdonia, Peter Robinsonia, Håkan Nesseriä, Lee Childia (ja velipoikaa) ja tanskalaista Jussia (Adler-Olson). Nesserin jätin kesken, koska olin lukenut ostamani pokkarin aikaisemmin. Childia (ja veljeään) luin paluulennolla.

    Sitten kotona näin Ruumiin kulttuuri -lehdestä, että Alan Banksista kirjoittava Peter Robinson (1950-2022) on kuollut lokakuussa. Ei kuuntele Banks enää jazzia eikä bluesia.

    Surullista.

    Ostin matkalukemiseksi myös Erkki Tuomiojan viidennen päiväkirjateoksen Poliittiset päiväkirjat 2003-2004: Lievää voimakkaampaakin tyrmistystä. (Siltala, 2022.)

     Ehdin lukea siitä noin puolet.

     Jälleen lievää enemmän tyrmistyin Tuomiojan egon kaikkivoipaisuudesta.

Kyösti Salovaara, 2023.
Suuren egon pitkä varjo.

En tiedä onko Erkki Tuomioja (s. 1946) tyypillinen poliitikko. Sitäkään en tiedä millainen ihminen hän on. Päiväkirjoissaan hän näkee muut poliitikot näiden poliittisten ajatusten ruumiillistumana. Tuomioja oli identiteettipolitiikko ennen kuin sellaisista tiedettiin mitään. Hän ei tule toimeen sellaisen ihmisen kanssa, joka on eri mieltä politiikasta kuin hän itse on. Ei varsinkaan jos tuo ihminen ajattelee kokoomuslaisesti. Eikä demarisiiven oikealta reunaltakaan löydy kunnon ihmisiä.

    Kulttuuri on tapoja. Myös politiikka on kulttuuria. Tavat ovat siis politiikkaa. MOT.

    Veli-Pekka Leppäsen toimittamissa päiväkirjoissa Tuomioja kirjoittaa politiikon elämästään melkein inhorealistisella rehellisyydellä. Hän ei piilota antipatioitaan, ei sääli kollegoitaan ivalta eikä peittele oman egonsa suurenmoisuutta, vaikka välillä epäileekin onko oikeassa puolueessa ja sitä miksi jatkaa ulkoministerinä, vaikka tuntee olevansa väärässä porukassa. Miten niin hyvä ihminen on voinutkaan joutua niin väärään seuraan?

    Tuomiojan itse-rehellisyyttä pitää kunnioittaa.

    Hänen vihaansa ja epälojaaliutta SDP:n johtoa ja ja kanssapoliitikkoja kohtaan kannattaa miettiä, ihmetellä.

    Vai onko poliittinen elämä tuollaista? Epäluottamuksen meressä seilaamista sinne minne kuvittelee tuulen kuljettavan?

    Tuomiojan päiväkirjojen poliittinen konna ja inhokki, "ruhtinas" ja "suuri kurpitsa" on Paavo Lipponen. 

    Lipponen on Tuomiojalle samanlainen taustavehkeilijä kuin Professori Moriarty oli Sherlock Holmesille ja Ernst Stavro Blofelt James Bondille. Moriarty piteli käsissään Lontoon alamaailmaa, Blofelt koko maailmaa.

    Lipposen syntejä Tuomiojan tässä päiväkirjassa ovat: Nato-myönteisyys, Venäjän uhkakuvien näkeminen, USA:n toimenpiteiden ymmärtäminen, ”uusliberaali” talouspolitiikka. 

    Tuomioja tunnistaa kaikkialla Lipposen apureita ja kätyreitä. Sellaisia ovat mm. Antti Kalliomäki ja Liisa Jaakonsaari. Ja Lippos-Moriartyn apuna talouspolitiikan naruja vetelee VM:n pääpiru Raimo Sailas.

    Liioittelen hieman.

    Mutta vain hieman. Olisi mukava tietää, mitä Tuomioja tänään ajattelee sunnuntai-iltana, marraskuun 30. päivänä vuonna 2003 kirjoittamastaan yhteenvedosta:

    ”Halonen ei voi olla toteamatta, että on se Luojan lykky ettei Lipponen ole pääministeri. Tässä olen täysin samaa mieltä. Tarja kertoo myös viime viikolla puhuneensa kahden Kalliomäen kanssa ja painottaneensa tälle, että katsoisi sen perään, ettei Paavo jonain päivänä mene puoluevaltuustoon ja ilmoita Suomea Natoon tai esitä jotain muuta, mitä ei ole etukäteen tiedossa ja sovittu.”

Sillat, talot, kadut ja korttelit - kulttuuria tapoineen.

   Tiistaina 13.12 huomasin Málagassa ilmestyvän SUR-lehden nettisivulta kuvan tutulta sillalta ja myös mies kuvassa näytti vähän tutulta. Amerikkalainen bestsellerkirjailija Dan Brown seisoi siinä Rondassa Puente Nuevon, Uuden sillan toisessa päässä. Puente Nuevo valmistui v. 1793.

    Brown oli julkaissut matkakuvansa Facebookissa.

    Kun media tekee listoja parhaista vuosisatamme kirjoista, Dan Brownin Da Vinci -koodia (2003) ei niille yleensä valita. Ja miksi valittaisiin, sillä tuota kirjaa myytiin eri puolilla maailmaa vuoteen 2009 mennessä yli 80 miljoonaa kappaletta. Hyvin myyvät kirjat eivät voi olla hyviä, kulttuuritoimittajat ajattelevat.

     Dan Brownin Ronda-kuva julkaistiin monessa lehdessä ja nettisivulla. ”Juorutoimittajat” osasivat kertoa, että jopa Mel Gibson on seisonut tuolla samalla sillalla Rondassa. Kukaan ei tosin osannut tai muistanut mainita, että pari merkittävämpääkin taiteilijaa vaikutti Rondan maisemissa, nimittäin Ernest Hemingway ja Orson Welles, mutta sellaistahan pintajulkisuus on.

     Päästäkseni itseni kokoiseen seuraan, otatin itsestäni valokuvan samalta kohdalta Puente Nuevoa kuin missä Dan Brown seisoi. Oli joulukuun 30. päivä vuonna 2022. Itse asiassa näytän kuvassa suuremmalta mieheltä kuin Dan Brown.

     Semmoista kulttuurin pintaa tällä kertaa, ironisesti.

     

     

Jaakko Salovaara, 2022.
Ronda.

                  

      

Läpinäkyvää

 [suuren maalauksen viivoja]

Kyösti Salovaara, 2023.

Old paint on canvas, as it ages, sometimes becomes transparent. When that happens it is possible, in some pictures, to see the original lines: a tree will show through a woman's dress, a child makes way for a dog, a large boat is no longer on an open sea. That is called pentimento because the painter "repented," changed his mind. Perhaps it would be as well to say the old conception, replaced by a later choice, is a way of seeing and then seeing again. 

- Lillian Hellman: Pentimento, 1973.

Aivan kuin amerikkalainen kirjailija Lillian Hellman olisi kirjansa motossa puhunut elämästä ja sen aikeiden ja erehtymisten ”piirroksista”, joissa elämän eri vaiheet sulautuvat uudenlaisiksi kuviksi.

    Ajatus muuttuu metaforaksi, filosofiaksi, kenties jopa uskonnoksi.

    Ei ole merkityksellistä kuka elämän suuren taulun piirtää - jokainen voi valita mieleisensä ”suuren taiteilijan”. Merkityksellistä on, että ihmisten elämät ja maisemien elämät sulautuvat toisiinsa sekä hetkessä että historiassa, sekä lähellä että kaukana. Ja joskus, vaikka ei aina, aikaisempien hetkien piirrosviivat näkyvät nykyhetkessä, ja joskus, vaikka ei aina, nykyhetken erilaiset kulttuurit ovat kuin Hellmanin kuvaamassa pentimentossa, fragmentaarisia kuvia kuvien päällä, hahmoja hahmojen sisällä, laaksoja vuoristojen kätköissä. 

   Ajatus elämän pentimentosta lohduttaa. Mikään ei häviä kokonaan, mikään ei täysin syrjäytä aikaisempaa.

Loppiaisaaton kuvassa seisoo itämaan tietäjä, yksi kolmesta kuninkaasta.

    Kuninkaan takana roomalainen teatteri Málagassa. Se valmistui ensimmäisellä vuosisadan alussa keisari Augustuksen aikana.

    Roomalaisen teatterin yläpuolella maurien rakentama Alcazaba, linnoitus joka rakennettiin vuosina 1000-1300, yksi muslimien kulttuurin komeimmin säilyneistä rakennuksista Andalusiassa.

    Monta aikaa toistensa sisällä, läpinäkyvinä tapahtumina, erilaisia elämänkäänteinä, ja, sanonko, monenlaisina yrityksinä seisauttaa maailma juuri oman kaltaisekseen.

    Mutta maailmaa ei pysty seisauttamaan.

    Historian piirrokset, moneen suuntaan vedetyt viivat tunkevat suuren maalauksen läpi eikä niitä voi eikä kannata unohtaa. Yritettiin yhtä, saatiin toista - siitähän todellisuuden maalaus syntyy.

    Tyhjä kangas on taiteilijan ongelma, ei todellisuuden.

Kyösti Salovaara, 2023.

Itämaan tietäjä, lahjojen tuoja, on kertomuksena vanha. Mitä kaikkea kertomuksessa onkaan tapahtunut vuosisatojen aikana?

     Mutta roomalaisen teatterin edessä, Alcazaban linnoituksen juurella seisoo joulun 2022/2023 iloiselta näyttävä kuningas, melkein hilpeä, melkein julkean hellyttävä partasuu, joka näyttää ajattelevan, että miksiköhän tässä seistään ihmisten tollotettavana.

     Roomalaista teatteria katsomalla ei pääse perille 2000 vuotta sitten eletyistä elämäntunnoista. Alcazaban muureja tuijottamalla ei selviä, millaista muslimivallan elämä oli vajaat 1000 vuotta sitten.

    Jotakin kuitenkin näkyy tässäkin pentimentossa. Ja näkijänä on tuo hilpeä, hieman hämillään oleva Itämaan tietäjä, lahjoja tuova kuningas, joka kenties hymyilee juuri siksi, että roomalaisten ja maurien ja ties kenen piirtämät aikeet ja suunnitelmat ovat hänen selkänsä takana.

     Aivan kuin suuri maalari olisi yrittänyt… piirtää lopullisen kuvan, sen mikä ei koskaan muutu, himmene eikä harmaannu.

Edellä lausuttu kuulostaa mahtipontiselta. Arkeen kuulumattomalta. Mielikuvien haihattelulta.

   Mutta eivät vuoretkaan ole sitä mitä ne olivat aikojen alussa.

   Lienee syytä palata maan pinnalle, arkiseen arkeen.

   Ympäristöaktivisti Ida Korhonen kauhisteli Helsingin Sanomien mielipidepalstalla loppiaisen jälkeen (7.1) sitä, että metsiä hoidetaan ja puita kaadetaan. Korhosen mielestä puiden pitäisi antaa kasvaa kunnes ne lahoavat luonnollista tietään pois. Korhonen syytti kaikesta metsäteollisuutta.

    Todennäköisesti Korhonen oli väärässä: jos puita ei koskaan kaadettaisi, niiden kykyä imeä hiiltä hiipuisi kuin nuotio yön tullen.

    Paha teollisuus! Ida Korhosen painajaisuni! Puolittaisen maalauksen pinta.

    Viime vuonna tuli kuluneeksi tasan 150 vuotta Norjan sahan perustamisesta Kotkan saarelle. Asialla oli Hans Gutzeit Norjasta tuomine työläisineen ja rakentajineen.

     Tässä mahtavassa pentimentossa, jota uskallan kutsua suomalaisen hyvinvoinnin suureksi piirustukseksi, näkyy metsien ja monien kulttuurien voimaviivat.

    Ihmisillä, meillä kaikilla, on tapana nähdä maalauksen pinta. Emme halua katsoa syvemmälle, koska se järkyttäisi mielen ja pakottaisi ajattelemaan muutakin kuin omaa napaa, pelästyttäisi omat kasvot peilissä.

Kyösti Salovaara, 2023.

Kyösti Salovaara, 2022.

Arkipäivän pentimentossa on hätkähdyttäviä viivoja.

   Suomen valtion budjetti on täynnä tuollaisia viivoja, jotka ylettyvät aina Hans Gutzeitin kotkalaiseen sahaan Kymijoen suistossa meren rannalla. Näen suomalaisessa hyvinvointimaalauksessa Norjan sahan raamiterien hampaat.

    Suomen valtio kerää veroja ja veronluonteisia maksuja alkaneena vuonna n. 64 miljardia euroa.

     Suomen valtio ”kuluttaa” pelkästään sosiaali- ja terveysmenoihin n. 36 mrd euroa vuonna 2023. Kaikki muukin menee ”hyviin” tarkoituksiin.

    Mistä tuo 64 miljardin euron suuruinen tulo tulee, Ida Korhonen? Syntyykö se mielikuvista, pahasta mielestä vai virtuaalisesta painokoneesta?

    Entä sitten sosiaali- ja terveystoimeen laitettava 36 000 000 000 euroa? Onko tämän rahasumman kerryttäminen  ”teollisuuden” piruilua ja pahuutta - se että tuommoinen rahamäärä voidaan käyttää hyvinvoinnin edistämiseen? Pitäisikö kaikki puut jättää kaatamatta, Ida Korhonen?

     Pentimento hämärtyy, viivat katovat, jäljelle jää yksiulotteinen maisemakuva, illuusio mahdottomasta.

Näemme enemmän kuin haluamme tiedostaa.

    Tiedämme vähemmän kuin uskallamme tunnustaa.

    Maisema muuttuu, vesi nousee, aurinko välkehtii ja ihmiset istuvat lounaalla Málagan vanhassa kaupungissa.

    Jossakin mäkien ja rinteiden takana ikivanha kulttuuri piiloutuu ja odottaa löytäjäänsä. Kenties siellä on roomalainen kylpylä, muslimien rakentama hieno kastelujärjestelmä, foinikialaisten pursi joka ei päässyt tätä pidemmälle.

    Kenties pentimentossa paljastuu uusia kuvia, viivoja ja värejä.

    Kenties maalaus on yhä kesken… ehkä se ei valmistu koskaan.

Kyösti Salovaara, 2023.

   

Lounas Barbatessa

[arvottamisen sietämätön keveys]

Kyösti Salovaara, 2022.
Lounas kolmelle Barbatessa.
Makrillia ja ibéricoporsasta kahdella tavalla.

Tässä ovat vuoden parhaat ravintolat

Mitkä ravintolat tekivät vaikutuksen vuonna 2022? HS:n ravintolakriitikot listasivat parhaat ravintolaelämykset.

- Otsikko Helsingin Sanomissa 28.12.2022

HS:n kriitikko valitsi: Tässä on kymmenen vuoden parasta elokuvaa

HS:n elokuvatoimittaja ja -kriitikko Juho Typpö listasi mielestään kymmenen parasta vuonna 2022 ilmestynyttä elokuvaa.

- Otsikko Helsingin Sanomissa 29.12.2022

Keittiömestarin niksi tekee tästä parhaan koskaan maistamasi janssoninkiusauksen

Janssoninkiusaus on erinomainen uudenvuodenaaton ruoka.

- Otsikko Helsingin Sanomissa 29.12.2022

HS valitsi vuoden 2022 parhaat videopelit

Pitkään odotettuja aarteita ja yllättäviä tarinoita: Tässä ovat vuonna 2022 julkaistujen videopelien 10 parasta. 

- Otsikko Helsingin Sanomissa 1.1.2023

Viime keskiviikkona söin lounaan Atlantin rannalla Barbaten pienessä kaupungissa.

    Se oli paras ikinä Barbatessa syömäni lounas. Málagasta on Barbateen ajomatkaa noin 200 km.

    Kuinka rohkenen heittää näin varman ja ehdottoman arvion? Millä kriteerillä arvotan yhtä ruoka-annosta (tässä tapauksessa se oli secreto ibérico) joihinkin toisiin verrattuna?

    Arvottaminen on nyt helppoa: en ole koskaan aikaisemmin käynyt Barbatessa.

    Reissu suuntautui Barbateen hetken mielijohteesta Tarifassa käydessä. Tarifa sijaitsee Gibraltarin salmen kapeimmassa kohdassa. Se on Euroopan mantereen eteläisin kohta. Kun Tarifian niemen kärjessä seisoo, voi kuvitella pitävänsa vasenta jalkaa Välimeressä ja oikeaa Atlantissa Afrikan suuntaan katsellessa.

    Valon rannikko Tarifasta Barbateen kerää luokseen kovassa tuulessa surffaavia rantapummeja maailmalta. Atlantilta tuulee aina. 

    Paitsi viime keskiviikkona. Barbaten rannan kävelyraitti hehkui valoa ja lämpöä. Olisiko ruoka voinut maistua ”huonolta”? 

Kaikkea arvotetaan. Laitetaan järjestykseen. Jopa sapuskaa, josta monessa paikassa maailmaa on pula. Ja kun sapuskaa arvioidaan, kiinnitetään huomiota myös lautaselle asetetun estetiikkaan. Ruoka-annoksella pitää myös olla esteettinen ilme - näin hyvinvoivat ja hyvin syövät länsimaalaiset ruokahemmot kirjoittavat.

    Hyvä on parempaa kuin huono.

    Huonoimmasta on pitkä matka parhaimpaan.

    Onko asioiden ja tavaroiden ja kulttuurituotteiden priorisointi ihmiseläimen yksinoikeus? Arvottaako metsässä juokseva jänis pensaiden ja puiden luomaa esteettistä kuvaa? 

    Selityksiä saattaa keksia. Oikeita vastauksia tuskin löytää.

    Voisi ajatella, että joskus aikaisemmin elitiin ja rahvaan väliin tarvittiin kaiken sorttisia ”selittäjiä” jotka kertoivat ihmisille mikä on oikeaa, mikä väärää, mikä kaunista ja mikä rumaa. Näin siksi että ihmiset piti saada käyttäytymään niin kuin hengellinen papisto yhtäällä ja kulttuurinen ”papisto” (kriitikot ja toimittajat) toisaalla halusivat.

      Tänään on toisin.

Kyösti Salovaara, 2022.
Risottoa Málagassa.

Kyösti Salovaara, 2022.
Lammasta Rondassa.

Medialla on tapana julkaista vuoden päättyessä listoja menneen vuoden ”parhaista” romaaneista, elokuvista, musiikkikappaleista, ravintoloista, pizzoista, konserteista, videopeleistä jne.

     Arviot puetaan objektiiviselta vaikuttavaan kehykseen. Arvioiden perusteluja ei kuitenkaan vakioida mitenkään. Elokuva on hyvä ja paras, kun sen kokija keksii jonkin perustelun sille, että se on paras. Eri filmien kohdalla perustelut muuttuvat, mutta sekin kuuluu asiaan. Jos kerran taideteokset ovat ”erilaisia”, miksi perustelujen, arvottamisen pitäisi olla vakioitua?

    Kun esimerkiksi Helsingin Sanomat julkaisee aukeaman kokoisen artikkelin vuoden parhaista dekkareista, ei niitä arvota yksi ja sama lukija vaan Hesarin kriitikot kukin tahollaan valitsemalla vaikkapa yhden ”parhaan” dekkarin. Ehkä kriitikko ei toista dekkaria ole edes lukenut, mutta se ei haittaa.

    Toissavuonna, 2021, Suomessa julkaistiin 831 uutta kaunokirjallista painettua teosta, joista 447 kotimaista proosaa ja 320 käännettyä proosaa, loput olivat runoja ja näytelmiä.

    Kun kriitiikko tekee listan vuoden 10 parhaasta romaanista, onko hän lukenut 831 romaania? Kun kriitikko tekee listan 2000-luvun kymmenestä parhaasta suomalaisesta romaanista, onko hän lukenut noin 10 000 suomalaista romaania? Kun kriitikko tekee listan kymmenestä parhaasta Suomessa ikinä painetusta romaanista, onko hän lukenut vaikkapa 100 000 romaania?

     Epäilen että ei ole. Kriitikko luottaa kuulopuheisiin.

Arvottamisessa ei ole mitään vikaa sinänsä.

    Se on hauskaa kunhan sitä ei ota liian tosissaan, eikä naapurin tekemää arviointia pidä lukea Jumalan sanana. Jos naapuri on eri mieltä romaanin tai pizzan mausta, häntä kannattaa kuunnella. Ehkä hän löytää romaanista tai pizzasta jotakin mitä et itse löytänyt.

    Mutta kukaan toinen ihminen, ei edes Suomen johtava gurmeekokki, kuka se sitten onkaan, pysty millään järkevällä argumentilla kumoamaan minun kokemustani jonkin ravintolan pizzasta tai toisen ravintolan kala-annoksesta. Jos ne maistuivat hyviltä, ne olivat sitä absoluuttisesti.

    Melkein huvittaa, kun joku porukka julkaisee arvion että jossakin suomalaisessa ravintolassa on Euroopan parhain napolilaistyylinen pizza.

    En tiedä kuinka monta italilaistyyppistä ravintolaan ja pizzeriaa Euroopassa on. Italiassa niitä kuulemma on 63 000. Oletetaan leikillään että Euroopassa on 500 000 pizzeriaa. Olkoon jokaisen pizzerian listalla kymmenen erilaista pizzaa (tosielämässä niitä on enemmän).

    Kun pizzakriitikko julistaa jonkun ravintolan jonkin pizzan Euroopan parhaaksi, hänen on täytynyt syödä ainakin yhden kerran 5 miljoonaa pizzaa.

    Söikö?

Kyösti Salovaara, 2022.
Napolilaiseen tyyliin Torreblancassa.

Kyösti Salovaara, 2022.
"Eteläafrikkalaista" kalaa andalusialaisessa chiringuitossa.

Lounas Barbatessa Atlantin rannalla, auringon helliessä ja sapuskan maistuessa, oli hieno kokemus. 

    Sitä ei oikeastaan kannata jakaa palasiksi. Kokonaistunne ratkaisee.

    Kulttuurin arvottamisessa on usein kysymys samasta asiasta: siitä miltä konsertti tai romaani tai runo kokonaisuutena tuntuu, epämääräisenä ja alitajuisena mielentilan entiteettinä.

    Jälkeenpäin on tietysti kiva erotella kokemuksen palasia ja lukea yksityiskohtaista faktaa siitä mitä on mahdollisesti kokenut.

    Esimerkiksi tämä entinen "tonnikalakaupunki" Barbate Cádizin maakunnassa Andalusiassa lähellä Trafalgarin niemeä ja suuren meritaistelun paikkaa oli aikoinaan Francisco Francon lomapaikka. Kaupungin nimi muutettiin vuonna 1950 muotoon Barbate de Franco, ja vasta noin 20 vuotta diktaattorin kuoleman jälkeen (1998) kaupunki sai alkuperäisen nimensä takaisin.

    Mielenkiintoista!

    Vaikuttaako tuo tieto siihen miltä makrilli ja porsas maistuivat viime keskiviikkona Barbaten rantaraitilla hehkuvan atlanttisen auringon valossa?

    Jätän kysymyksen kellumaan intuitiivisten ajatusten laineille.

Kyösti Salovaara, 2022.