Aidat ja seipäät

 [ja aidalla istujat]

Kyösti Salovaara, 1974.

Enso Gutzeitin Kotkan tehtaat
talvella 1974.
Tulevaisuus näytti hyvältä, elämä ihanalta.

Kaksi vanhaa, vanhaa varista

nuokkuu hiljaa pellon aidalla.

Ruskea on rinta kaisliston,

taivas harmaa. Sataa. Syksy on.

”Kurkikin jo lähti”, veljelleen

toinen virkkaa niin kuin itselleen.

-   Lauri Pohjanpää

Musta tuntuu toisinaan et me kaikki ollaan eksyneitä vilusia perkeleitä ...

 - Pauli Hanhiniemi

Kyllä, melkein vastuutonta on lainata Pohjanpään melankolista runoa juhannusviikolla helteiden helliessä.

    Mutta lainaan silti. Jotenkin tuon runon tunnelma sopii maanantaina käytyjen Kultarantakeskustelujen lopputulemaan. Maailma on kylmä paikka ja koleammaksi muuttuu, kenties.

    Tasavallan presidentti Sauli Niinistön perinteiset ”kesäpäivät” pidettiin nyt Helsingissä Presidentinlinnassa, koska kesäpaikka Naantalissa on remontissa. 

    Tänäiset keskustelut olivat mielestäni erinomaisia, avoimia ja uusia avauksia hakevia. Ei jankutettu eikä sorruttu eri mieltä olevien parjaamiseen. Siis ihan harvinaista nykyisessä identiteettihöpötyksessä. 

    Kun mieli on avoin ja kun se tunnistaa tosiasiat, johtopäätöksetkin voivat olla avoimia ja jopa optimistisia synkästä maailmantilanteesta huolimatta. En kuitenkaan uskalla väittää, että Presidentinlinnassa oltiin optimistisia kesän kääntyessä toiselle puoliskolleen.

Sunnuntain avauspuheenvuorossaan Sauli Niinistö esitti tärkeimmät huomionsa. Maailmassa on tänään paljon, ellei ihan enemmistönä ”aidalla istujia”, jotka eivät saa päätetyksi mihin rintamaan kannattaa liittyä. Suurin osa maailman valtioista ei ole Venäjän vastaisissa sanktioissa mukana.

    Ns. länsimailla on siis sieluja puolelleen voitettavana. Sekä Afrikassa että idässä.

    Toinen Niinistön tärkeä huomio liittyi arvoihin: meidän pitää hyväksyä tosiasia että monessa yhteiskunnassa on erilaiset arvot kuin Suomessa. Meidän tulee tajuta miltä kantilta noissa maissa elämää ja politiikkaa katsotaan. Meidän on tehtävä yhteistyötä myös niiden kanssa, joilla on erilaiset arvot, vaikka pitäisimmekin omia arvojamme ylivertaisina ja universaaleina.

    Entinen pääministeri ja nykyinen tutkija Alexander Stubb kertoi osuvan anekdootin Afrikasta. Hän oli tavannut afrikkalaisen johtavan poliitikon joka sanoi: Kun kiinalaiset tulevat kaupunkiimme, saamme sairaalan, sataman, rautatien ja koulun. Kun eurooppalaiset tulevat tänne, saamme moraalisaarnan.

    Näin arvokeskustelun polarisoituminen länsimaissa heijastuu myös ulospäin ja heikentää lännen kilvoittelua kehittyvien maiden sieluista. 

Kyösti Salovaara, 2021.

Johtavan tietoturvayhtiön konttori modernissa talossa.
Mutta missä savupiiput?

Kurkikin jo lähti, toinen sanoi toiselle aidalla istuessaan.

    Tässä virkkeessä on kosolti symboliikkaa, sekä Suomen asemaan että hyvinvoivaan tulevaisuuteen katsottaessa, mutta myös hienoa kielen ilmaisukykyä.

     Pohjanpää siis kirjoittaa, että moni muukin on lähtenyt, ei vain kurjet. Kuinka hyvin tekoälykielimalli osaa ”ymmärtää” suomenkielessä tuon vivahteen? Teknologiakeskustelussa maanantaina Withsecuren tietoturvaguru Mikko Hyppönen väitti, että tekoälyapparaatti puhuu parempaa Suomea kuin hän itse puhuu. Tämä voi muodollisen kielen kannalta pitää paikkansa, mutta Hyppönen ymmärtää mitä sanoo, kun taas tekoälyalgoritmi on vain ”ymmärtävinään”. Tekoäly ei pysty aidosti arvioimaan hyvää ja pahaa, toisin kuin Ruoholahdessa työskentelevä Hyppönen.

    Mutta muuten Hyppönen ja muut keskustelijat tekivät oleellisisia huomioita yhä teknisemmäksi muuttuvasta maailmanmenosta ja Suomen suhteesta tuohon muutokseen.

    Hyppönen muistutti että Helsingissä ryhdyttiin siirtymään kaasuvaloista sähkövaloihin noin 150 vuotta sitten. Tänään emme pystyisi elämään ilman sähköä. Ja noin 30 vuotta sitten Internet aloitti maailman sitomisen yhdeksi kyläksi ja hävitti rajat. Hyppönen väitti, että tekoäly aiheuttaa samanlaisen kumouksen elämässä kuin minkä sähkö aiheutti 150 vuotta sitten.

    Hyppösen dystooppinen ennustus kuului: kun tänään sähköjen katkeaminen kaataa netin, niin muutaman kymmenen vuoden päästä netin (ja tekoälyapparaattien) kaatuminen kaataa sähköverkot, ja silloin modernissa yhteiskunnassa ei mikään toimi, ei kerta kaikkiaan mikään.

   Entä sitten Euroopan asema teknologian vallankumouksessa?

   "Missä Eurooppa on hyvä?" juontaja kysyi. 

   ”Sääntelyssä”, Hyppönen vastasi sarkastisesti. Sen me osaamme, ja sillä estämme euroopplaisen teknologiajohtajuuden mahdollisuudet. Toisin ilmaisten: ”’Kurkikin jo lähti’, veljelleen toinen virkkaa niin kuin itselleen.”

Onko 150 vuotta minkä tahansa teknologisen kehityskaaren maaginen mitta?

    Helsinki sai sähkövalon 150 vuotta sitten.

    Hans Gutzeit perusti 151 vuotta sitten Norjan sahan Kotkansaarelle, Kymijoen suistoon. Alkoi paperin ja puun vallankumous Suomessa.

    Mutta vallankumous syö lapsensa. Eikä rahalla ole isänmaata. Siltä puuttuu omatunto.

    ”Kutsetti” kasvoi Kotkasta ja Kymenlaaksosta. Viime viikolla StoraEnso, Gutzeitin perinnön omistaja, ilmoitti sulkevansa Sunilan sellutehtaan, siitä huolimatta että siellä on kehitelty puusta synnytettyä raaka-ainetta auton akkuihin tärkeiden maamineraalien korvaajaksi. "Kotkalainen" vihreän siirtymän projekti viedään Ruotsiin.

    Kapitalisti ei ole lojaali, koska rahalla ei ole isänmaata.

    Paperilla ja puulla on loistava menneisyys Kotkassa ja Kymenlaaksossa.

    Tulevaisuus loittonee hyvää vauhtia. Nykyään Gutzeitin perintöä yrittää Kotkassa vaalia itävaltalainen Kotkamills, joka osti StoraEnson Kotkan tehtaat muutama vuosi sitten.

    ”Kutsettikin jo lähti”, huokaillaan Sapokan rannoilla ja Sunilassa.

Kyösti Salovaara, 2018.

Kotkamillsin tehtaat Kotkansaarella.
Purjelaivan takilan läpi näkyy Sunilan sellutehtaan piippu.

Sanat sanoissa

[ajatukset ajatuksissa]

Kyösti Salovaara, 2023.

Porukoita piitsillä.

Tiedemiehiä kiinnostavat itse asiassa suoritukset. Niinpä he keskittyvät siihen saavatko he tehtyä jotakin. He eivät koskaan pysähdy kysymään pitäisikö heidän tehdä jotakin. He määrittelevät moisen harkitsemisen epätarkoituksenmukaiseksi.

-   Michael Crichton

Eikö laiva, joka on kerran lähtenyt matkaan,

                    kerran myös palaa?

- Po Chü-i

Joskus tuntuu, että sanat kuluvat, että ne menettävät ilmaisuvoimansa, että merkitykset haalistuvat kuin narulle unohdettu kirjopyykki.

    Tätä ei lainkaan paranna , että sanoja aletaan tehtailla tekoälyroboteilla, päinvastoin nehän eivät ymmärrä mitä merkitys tarkoittaa.

    Jotkut tiedemiehet sanovat ettei siitä mitä tiedemies "näkee" atomeissa ja partikkeleissa voi päätellä mitään kuun olemassaolosta. Kun kuuta ei katso, sitä ei ole olemassa.

    Ajatus ajatuksessa kiehtoo: vain se on, mille löydämme sanoja. 

Kun oikein yrittää ymmärtää, turhautuu. Jos lyö ajattelemisen laimin, turhautuu. Jos höpöttää omiaan, turhautuu.

    Aika usein lehtiä lukiessa turhautuu. Varsinkin kun huomaa, että kaikki toistuu ajasta aikaan. Keskustelut jotka käytiin 1970-luvulla palaavat kuin matkaan lähtenyt laiva. Eikö yhteiskunta, ihmiset yli sukupolvien opi mitään, eikö mikään pysy muistissa?

   Muistojen bulevardille kyllä riittää soitettavaa. Danke! Gracias! Kiitos ja kumarrus!

   Madridilaisessa El País -lehdessä kirjailija Use Lahoz kirjoitti yksinäisyydestä. Kaikkihan me tiedostamme, että yksinäisyys on modernin yhteiskunnan psykologis-fyysinen ongelma, tai että monet ihmiset kokevat sen sellaiseksi. Sinkkutalouksia on sekä Suomessa että Espanjassa valtavasti.

    Lahozin esseessä yllätti huomio, että yksinäisyyden kokemus on todella moderni kokemus. Lahoz kirjoitti että 1500- ja 1600-luvuilla ei juuri kukaan ollut ”yksinäinen”, koska ihmisillä ei ollut yksityisyyttä, omaa elämää siinä missä meillä on, jokaisella. Tuolloin yksin oleminen oli etuoikeus.

    Lahoz sanoo, että Robinson Crusoe vietti 28 vuotta erakkona kaukaisella saarella Daniel Defoen romaanissa (1719) eikä romaanissa kertaakaan sanota, että Crusoe tuntisi itsensä yksinäiseksi. Ja vuonna 1667 englantilainen sanakirja määritteli yksinäisyyden ”yksin vaelteluksi”.

    Sanat toki ovat vain sanoja.

    Mutta niissä on ajatuksia, ajatuksissa.

Vanhat keskustelut palaavat yhtä yllättävästi kuin kauan sitten merille lähtenyt laiva, josta ei ole kuultu mitään vuosiin ja vuosikymmeniin.

    Sami Itani ponnistautui Helsingin Sanomien kolumnissaan (13.6) huomaamaan, että viihde on vallannut ihmisten mielen ja että korkeasta koulutustaustasta huolimatta nuoret aikuiset ylikäyttävät viihdettä eivätkä osaa hakeutua taiteen piiriin.

    Itanin mielestä on siis viihdettä ja taidetta eivätkä ne missään kohtaa toisiaan.

    Eihän noin subjektiiviseen uskomukseen kannattaisi puuttua, mutta paremman puutteessa puutun. Hieman pirullisesti hymyillen.

    Itanin jargon kulki aika lailla 70-luvun luokkataistelukiihkoilijoiden ajatusten mukaisesti. Itani väitti että viihde on talouskasvun tuote; että viihde ”ei kyseenalaista” valtarakenteita, että viihde korostaa ihmisen yksilöllisyyttä. Taide sitä vastoin, Itani romantisoi, pyrkii aktivoimaan ihmisen, yhteisesti ja henkisesti. Taiteella ei ole ideologiaa, Itani kirjoitti ja huusi kaikin sanoin sille ideologista selitystä yhteiskunnasta, joka Itanin mielestä on vääränlainen valtarakenteineen ja talousjärjestelmineen. 

    Onneksi minun ei tarvitse vetää viihderomaanin (esimerkiksi) ja taideromaanin (jos sellaisia on) välistä rajaviivaa. Eihän tuollaista rajaviivaa olekaan, kirjoittipa Sami Itani mitä tahansa. Sen sijaan voisin luetella sata jännitysromaania, joissa ollaan tietoisempia yhteiskunnasta ja yhteiskunnan rakenteista, kuin Itanin kaipaamissa taideromaaneissa (jos sellaisia nyt on, korostan.)

    On toki mielenkiintoista lukea rivien välejä. Itania lukiessa voisi päätyä ajattelemaan, että demokratia ja markkinatalous ovat hänelle vieras ajatus; että niiden tilalle tulisi saada jotain toisenlaista, vaikkapa kommunistinen diktatuuri, joka kieltäisi rangaistuksen uhalla ihmisiä viihtymästä. Maailmanparantajan käsittelyssä ihmisyksilöstä tulee ideologian uhri. 

No, annetaan sanojen viekotella edelleen ajatuksiin.

    Ilkka Tuomi kirjoitti hänkin Hesarin pääkirjoitusaukeaman mielipidekolumnissa (3.6). Tuomen ajatuksenjuoksu oli vähintään yhtä kummallinen kuin em. Itanilla, mutta aivan toiseen suuntaan. Kun Itani vannoi tiedostavan taidekokemuksen nimeen, Tuomi uskoo tekoälyyn, joka vapauttaa ihmisen ajattelusta ja oppimisesta.

    Vanhentunut koululaitos opettaa sisältöjä, joita tekoälyihminen ei kaipaa. Ei tarvitse tietää Pultavan taistelusta mitään eikä sitä millainen luku piin likiarvo on. Ei tarvitse osata tilata Italiassa pizzaa italiaksi eikä englanniksi, koska tekoälyappi hoitaa kaikki hommat puolestamme, kunhan ihminen tietää mitä pizza tarkoittaa ja miltä se maistuu. 

    Mutta tietääkö hän jos sisällöt puuttuvat ihmisen päästä?

    Tätähän Ilkka Tuomi ei kirjoitetuksessaan huomannut: on asioita joita vain ihminen tietää ja tuntee, sisältöjä siis.

    ”Mitä koulussa pitäisi oppia tekoälyn aikakaudella?”, Tuomi kysyi. Ja vastasi itselleen: ”Kysymys on tärkeä mutta harhaanjohtava, jos koulutus määritellään sisältöjen hallinnan ja niitä mittaavien tulosten avulla.”

    Tässä sitten Ilkka Tuomen uusi uljas ihminen: ”Sisältöjen oppimisen sijaan tekoälyn aikakaudella koulutuksen tavoitteena on oltava ihmisen toimijuuden vahvistaminen. Se tarkoittaa erityisesti kykyä asettaa ja toteuttaa ihmisen tärkeinä ja arvokkaina pitämiä tavoitteita… Osaaminen ei sijaitse oppijan päässä, eikä sitä sieltä kannata etsiä.”

    Sanat siis sanoissa, ajatukset ajatuksissa.

     Miten ihminen voi tehdä tulevaisuutta, jos hänelle ei ole mitään suhdetta sen sisältöihin? Millainen ihminen saadaan kun hänen kokemuksensa todellisuudesta ja kulttuurista ja sapuskoista ja vaatteista korvataan digitaalisella apparaatilla, joka kertoo kysyttäessä ihmiselle mitä hänen ympärillään on? Miten käyttää tekoälyä, jos ei tiedä mitä sanat tarkoittavat? Jos ei tiedä mikä sanan suhde on sen ilmaisemaan sisältöön? 

    Ehkä jonakin päivänä lapsi kysyy: ”Isä, miksi sedällä on housut jalassa? Isä, miksi setä pitää kättä taskussaan? Isä, onko jäätelö hyvää?”

    Isä kaivaa kännykän taskustaan, ja kysyy tekoälyltä.

 

    

Kyösti Salovaara, 2023.


Katoavia sisältöjä!

  

Kuuma peruna

 [kulttuurin suussa]

Lowbrow?

The intellectuals could not, of course, actually prevent masses from attaining literacy. But they could prevent them reading literature making it too difficult for them to understand – and this is what they did. The early twentieth century saw a determined effort, on the part of the European intelligentsia, to exlude masses from culture. In England this movement has become known as modernism.

-   John Carey: The Intellectuals and the Masses, 1992.

Poets in our civilization, as they exist at present, must be difficult.

- T.S. Eliot

Olen tavallinen mies. Myyn hunajaa.

- Tommy Beresford

Niinpä niin, sanoi Reino ja otti lippalakkinsa ja lähti.

    Jos kirjoittaisin tieteellistä artikkelia, otsikko pitäisi perustella, mutta koska kirjoitan kulttuurista, kaikki on sallittua, melkein, ja kaikki on mahdollista, melkein.

    Olkoon otsikkoni surrealistinen viittaus suomalaiseen kulttuurikeskusteluun siitä onko kulttuuri luksusta vai pelkkää arkea.

    Joten ollakseni yli-realistinen, toistan itseäni, koska kaikki muutkin toistavat itsejään. Se on maan tapa. Itsejä on enemmän kuin ääniä.

    Suomessa.

En vieläkään ymmärrä miksi kulttuurieliitti poltti sulakkeensa, kun kulttuuria sanottiin luksustavaraksi. Suomalaiseen minimalistiseen henkiseen profiiliin ei ilmeisesti sovi oman kulttuurin nostaminen ylös, korkealle, koko maailman ihailtavaksi. 

    Liittyykö tämä ikiaikaiseen suomalaiseen työväen- ja rahvaankulttuurin romanttisoimiseen? Oletaan että viilari Ville ja siivooja Selma haluavat vain lowbrowta eivätkä ymmärrä highbrowsta mitään. Tai toisinpäin, nuori uransa alussa oleva taiteilija huudahtaa Hesarissa, ettei kulttuuria saa "haukkua" luksukseksi, koska hänen taideteoksensa ovat yhtä arkisia kuin bajamaja pesiskentän reunalla tai lahoava haapa järven rannassa.

    Tässä irvistelee suomalainen paradoksi: ollaan niin hemmetin mukavaatimattomia ettei sitä kehtaa edes ääneen sanoa.

Highbrow?

Ota tästä nyt sitten selvää.

    Pitääkö meillä tukea highbrow, middlebrow vai lowbrow kulttuuria? Siis tukea julkisin varoin, veroilla kerätyillä euroilla.

    Helsingin Sanomien kulttuuriosaston päällikkö Aino Miikkulainen puolusti kulttuurin laveaa tukemista kolumnissaan Kulttuurin rahoista tai Yle-verosta säästäminen olisi typerää, sillä kaikki kaipaavat kulttuuria (3.6.2023) vetoamalla siihen, että vaikka vähemmistö kansasta harrastaa highbrowta, niin useimmat kuitenkin, jopa tajuamattaan, käyttävät arkipäivässä erilaisten kulttuuripalvelujen tarjontaa. ”Kulttuuri ja sen kuluttaminen on nykyisin niin moninaista, että sitä on monen jopa vaikea hahmottaa”, Miikkulainen kirjoitti. 

    Kaikki siis nauttivat kulttuurista, tavalla tai toisella.

    Miksi eivät nauttisi, sillä kulttuurihan tarkoittaa tapoja, muutakin kuin sinfoniakonserttia tai oopperaesitystä.

    Miikkulaisen argumentti tuntuu aluksi loogiselta, mutta tarkemmin ajatellessa se sulaa mitäänsanomattomaksi kuin hanki keväisessä sateessa.

    On totta että me kaikki käytämme kulttuuripalveluja ja kulttuuria. Melkein kaikki on aika paljon.

    Mutta suurimmasta osasta tuosta kulttuurista maksamme itse kulut. Kuten tilaamalla Helsingin Sanomat yli 500 eurolla per vuosi; käymällä kesäfestareilla, joiden liput keskiviikon Hesarin mukaan maksavat hyvinkin 200 e per nuppi; katsomalla maksukanavia, ostamalla musiikin suorapalveluja; ja monet meistä, onneksi, ostavat myös omalla rahalla kirjoja, mikä elättää kustantajia ja vähän kirjailijoitakin, kääntäjiä ja kirjapainoväkeä.

    Kun Miikkulainen puhuu kaikkien käyttämästä kulttuurista, hän ei voi tarkoittaa, että kaikkea sitä pitäisi tukea verovaroin. Jos hän sitä tarkoittaa, siihen eivät budjetin miljarditkaan riitä, ja mitä järkeä olisi tukea jotain jäähalli- tai stadionkonserttia julkisin varoin?

Kulttuurieliitin - jos taiteilijoita pidetään tuon eliitin jäseninä – yhteiskunnallismoraalisena ongelmana on korkeakulttuurin väistämätön ”elitismi”. Ollakseen avantgardea taideteoksen täytyy erottua, olla kapinallinen, kenties provokatiivinen ja joka tapauksessa jollakin tavoin erikoinen ja erilainen. Sillä kukapa haluaisi taideteoksellaan (romaani, maalaus, sävellys) julistautua lähtökohtaisesti middlebrow kulttuurin edustajaksi? 

    No, monet suomalaiset taiteilijat tuntuvat haluavan perustellessaan vaatimusta julkisesta rahoituksesta työlleen. Mutta jos taiteilija pystyy luomaan valtavirran taidetta, niin sehän myy ”itsestään”, ilman tukiaisia.

    Tämä on tietysti ongelma. Taatusti on paljon taidetta, joka ei myy eikä elätä taiteilijaa.

    Mutta pitäisikö elättää jos valtavirta ei taiteesta kiinnostu? Jos se maksaa mielellään festareista 200 e per nuppi mutta ei 20 euroa per kirja? Kumpaa on syyttäminen: valtavirtaa vai taiteilijaa?

Kyösti Salovaara, 2022.

High-highbrow?

Kyösti Salovaara, 2022.

Low-lowbrow?

Hyvässä yhteiskunnassa pyritään mahdollisuuksien tasa-arvoon. Lahjakkaan taidemaalarin tulisi elää työllään siinä missä lahjakkaan insinöörinkin.

    Nykyään puhutaan valtavasti arvoista, aivan kuin ne olisivat objektiivisia, kiveen hakattuja luonnonlakeja joita pitää noudattaa ja joihin voi perustaa kaiken toiminnan.

    Ruurik Holm on kirjassaan Yksilönvapaus - tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi (2017), kuvannut hienosti erilaisten arvojen toteuttamisen vaikeutta ja ristiriitaisuutta. ”Jos mahdollisuuksien tasa-arvossa on kyse yhtä lahjakkaiden ihmisten tasa-arvosta, yhtä lahjakas viulusti ja virkamies ovat oikeutettuja yhtäläisiin mahdollisuuksiin”, Holm kirjoittaa.

    Kuitenkin yhteiskunnassa on erilaisia tehtäviä tarjolla erilaisia määriä. Lahjakkaille virkamiehille niitä on ehkä enemmän kuin lahjakkaille viulisteille. Mahdollisuudet riippuvat erilaisten taitojen yhteiskunnallisesta kysynnästä, Holm jatkaa. ”On helpompi tasata tuloeroja ja koulutusmahdollisuuksia tiettyihin ammatteihin kuin rakentaa sellainen yhteiskunta, jossa jokainen voisi tasa-arvoisesti toteuttaa omaa lahjakkuuspotentiaaliaan.”

    Karl Marx kirjoitti 1800-luvulla, että taiteilijana oleminen ei saa tulevaisuuden yhteiskunnassa olla kenenkään ammatti. Jokainen ihminen voi olla "taiteilija" niin halutessaan. Kehitys on tässä suhteessa kulkenut aivan toisaalle, työnjako on lisännyt taiteilijan ja palkkatyöläisen välistä kuilua.

    Mutta Ruurik Holmin loppupäätelmä mahdollisuuksien tasa-arvosta nykyisenkaltaisessa yhteiskunnassa on karu:

    ”Ihmisillä voi olla taitoja, joille ei yksinkertaisesti löydy järkevästi laajamittaista kysyntää edes julkisesti tuettuna.”

Onko mehiläisten kasvattaminen ja hunajan myyminen tavallista puuhaa? Entä "vaikeita" runoja kirjoittavan runoilijan kohtalo: vain tulevaisuus palkitsee hänet edelläkävijänä. Mutta tulevaisuus ei maksa tämän päivän ruokalaskua.

    Trafalgarin niemen hyrskyissä ja Gibraltarinsalmen suuvesillä miekkavalaat hyökkäilevät purjeveneiden kimppuun. Kerrotaan että ne tietävät miten veneitä ohjataan ja siksi tuhoavat ensin veneiden peräsimet.

    Miekkavalas elää pitkään. Asiantuntija sanovat, että aikuiset valaat opettavat kaikki temput lapsilleen ja nämä lapsilleen. Purjeveneitä ”tuhoavat” miekkavalaat ovat kuin mafiaperheitä. Yli sukurajojen ei toimita.

    Otin valokuvan purjeveneestä, joka makasi pohjahiekassa Barbaten satamassa. Se oli hinattu turvaan muutama päivä aikaisemmin miekkavalaiden runtelemana mutta upposi kuitenkin satamaan päästessä.

    Voiko tätä jotenkin verrata ihmisryhmien luomaan kulttuuriin? Miekkavalasperheille on kehittynyt jostakin syystä purjeveneiden vihaamiskulttuuri. Onko ihmisen luomissa kulttuuriteoksissa aina kysymys jonkin toisen porukan kulttuurin kritiikistä? Peräsimen murjomisesta? Siis oman viiteryhmän highbrow julistuksesta?

    Vai löytyisikö taideteos - romaani, runo, maalaus, sävellys - joka vuonna 2023 yhdistää kaikkia suomalaisia johonkin ja jotenkin… vai onko parasta ettei sellaista löydy, koska jos löytyisi se kertoisi, että elämme totalitaarisessa yhteiskunnassa.

Kyösti Salovaara, 2023.

Miekkavalaiden murjomaa purjevenettä
valmistaudutaan hinaamaan telakalle.

Mennää ja tullaa

 [ja vähä ollaa]

Kyösti Salovaara, 2023.

Conil de la Frontera.

You can't go back home to your family, back home to your childhood ... back home to a young man's dreams of glory and of fame ... back home to places in the country, back home to the old forms and systems of things which once seemed everlasting, but which are changing all the time – back home to the escapes of Time and Memory.

-  Thomas Wolfe: You Can't Go Home Again, 1940.

Ihmisen elämä rakentuu reissuista, suurista ja pienistä ja kaikenlaisista siltä väliltä.

    Suurimman reissun päässä ei sitten ole mitään, ei ainakaan sellaista josta voisi kokemuksella kirjoittaa. Elämän voi kuvata suurimmasta reissusta pienimpään mutta myös toisin päin, pienimmästä suurimpaan.

    Reissuja on kaikenlaisia.

    Mennään kauppaan, ajetaan mökille, käydään navetassa, lennetään muille maille, kävellään uimahalliin, hiihdetään lähimetsässä, lasketellaan tunturilla, etsitään mustikoita tutusta paikasta, lähdetään katsomaan futismatsia tai poiketaan pihalle istuskelemaan.

    Itse asiassa sekin on reissu, kun nousee nojatuolista, kävelee keittiöön, panee espresson tulemaan ja palaa nojatuoliin odottelemaan kahvin valmistumista.

    Päteekö näihin kaikkiin, myös espressoreissuun, Thomas Wolfen romaanin sanoma: kotiin ei oikeastaan voi koskaan palata.

Puhun reissuista kepeällä otteella. Tietysti on konkreettisia matkoja, joilta matkalle lähtenyt ei voi koskaan palata, vaikka kuinka haluaisi. Kun loputon köyhyys, pula tai diktatuurin rautainen komento pakottavat ihmisen pakenemaan muualle etsimään kohtuullista ja vapaata elämää, sen etsimisen ankaria lähtökohtia ei parane filosofisilla korulauseilla hämärtää.

    Mutta muilla reissuilla tuo Wolfen ajatus panee miettimään syvällisen kevyesti. Muuttuuko maailma koko ajan? Onko se espressokupin haettuaankin erilainen kuin äsken? Tai kun ihminen palaa kotiseudulleen monen vuoden päästä, onko kotiseutu aivan erilainen kuin lähtiessä, vaikka siellä asujista se olisikin täysin samanlainen kuin vuosia sitten?

    Wolfen romaanista tulee tietysti mieleen Herakleitos: samaan jokeen ei voi astua kahta kertaa.

    Kun käyn katsomassa Kotkassa KTP:n jalkapallopelejä ja kuljen entisen kotitaloni ohi Sapokan kukkapuistoa kiertäen huomaan ettei sydämeni ala väpättämään, vaikka asuin fyysisesti tuossa puutalossa kymmeniä vuosia ja henkisesti melkein 70 vuotta äitini kuolemaan asti. 

    Kotka on minussa mutta minä en ole Kotkassa, koska se olisi mahdotonta: You Can't Go Home Again.

Kyösti Salovaara, 2023.

Barbate-joki.
Samaan jokeen ei voi astua kahta kertaa -
mutta entä jos jää siihen lojumaan?

En tiedä mitä ihminen etsii reissullaan. Liekö mitään?

      Yuval Noah Harari kuvailee kirjassaan Sapiens – Ihmisen lyhyt historia, kuinka ihmisen suhde paikkaan muuttui maanviljelyksen mukana. Aikaisemmin metsästäjä-keräilijöillä oli ”kotinaan” jopa kymmenien tai satojen neliökilometrien alue kukkuloineen, metsineen, jokineen ja järvineen. Maanviljelys sitoi sitten ihmisen totaalisesti yhteen paikkaan: ”Talonpojat taas käyttivät suurimman osan ajastaan pienen pellon tai hedelmätarhan hoitamiseen, ja heidän elämänsä keskittyi ahtaan, vain muutaman neliömetrin suuruisen puu-, kivi- tai savirakennelman - eli heidän asumuksensa - ympärille.”

    Talonpoika rakastui paikkaansa, ”kehitti voimakkaan siteen tähän rakennukseensa”. Hararin mielestä kyse oli ”kauaskantoisesta vallankumouksesta, jolla oli sekä psykologinen että arkkitehtoninen vaikutus. Kiintymys omaan taloon ja erottuminen naapurista oli tästedes paljon aiempaa itsekeskeisemmän olennon psykologinen tunnusmerkki.”

    En kuitenkaan usko etteikö metsästäjä-keräilijälläkin olisi ollut ne rakkaimmat ja turvallisimmat kolkat metsissä ja jokivarsilla, paikat joihin kannatti palata.

    Yhtä kaikki, noudattavatko suuret ja pienet reissumme atavistisesti sekä metsäjä-keräilijän että savitaloonsa sitoutuneen talonpohjan hengenolemusta? Sieltäkö kumpuaa halua lähteä ja palata, etsiä ja haaveilla toisenlaisesta, vaikka tietääkin ettei paratiisia löydy ja vaikka kokee ettei kotiin voi oikeasti palata?

Kulttuuri on tapoja. Tapoja on kaikenlaisia eikä niistä aina tiedä mistä tulevat ja milloin ja miksi syntyvät.

    Espanjassa syödään runsaasti sianlihaa. Iberico-porsaan liha on suurinta herkkua, ja ilmakuivattu kinkku kinkuista parasta.

    Maallikko katselee espanjalaista maisemaa ja miettii, onko siinä jotakin mikä estää naudankasvatuksen. Ehkä on, hän tuumailee, onko maaperä liian kuivaa?  Mutta onhan härkä ja härän kasvatus perinteistä Espanjaa. Miksi niitä sitten pystytään kasvattamaan.

   No, muuan ruokahistorioitsija otti jokin aika sitten tähän asiaan yksikäsitteisen kannan selittämällä, että sianlihan kasvatus palautuu inkvisition aikaan, 1400-luvun loppuvuosiin, siihen vaiheeseen kun kristityt pyrkivät muslimivallan loppuaikana ja sen jälkeen karkottamaan Espanjasta sekä juutalaiset että muslimit. Jos ihminen kieltäytyi syömästä sianlihaa, hän ilmaisi väärän ”laatunsa” ja hänet voitiin karkottaa. Toisinpäin ajatellen juutalainen ilmaisi kääntymyksensä kristityksi alkaessaan syödä sianlihaa, tullessaan hyväksi espanjalaiseksi.

    Jopa ruokatavat voivat olla julmia, erottavia, vääristäviä, syrjiviä.

    Ei ihme, että myös nykyään syömisellä tehdään politiikkaa.

    Luin äskettäin, että pizza ei ole lainkaan perinteinen italialaisruoka; itse asiassa ensimmäinen pelkästään pizzaa tarjoava ravintola avattiin Yhdysvalloissa New Yorkissa vuonna 1911. Muuan italialainen ruokatutkija kertoi, että hänen isälleen pizza oli vielä 1970-luvulla täysin eksoottinen ruoka, yhtä outo kuin sushi on meille. Pizzasta tuli ”italialainen perinneruoka” vasta toisen maailmansodan jälkeen.

    Tutkijat myös päätyivät siihen, että italialaista italialaisempana pidetty pasta carbonara ei suinkaan ole italialainen ”keksintö” vaan 1944 Riccionessa saatu idea, kun maailmansodan aikana amerikkalaiset sotilaat pyysivät siellä erästä kokkia valmistamaan pastaa haluamistaan raaka-aineista.

Kyösti Salovaara, 24.5.2023.

Murakami Atlantin rannalla.

Reissut ovat reissuja ovat reissuja.

    Kaikenlaisia kaikenlaisissa paikoissa.

    Mutta eniten reissuja tehdään mielikuvituksessa ja lukemalla kirjoja ja katselemalla elokuvia ja kuuntelemalla musiikkia. Tällöin yhdistyy muinainen lähtökohtamme: talonpoika torpassa, metsästäjä-keräilijä savannilla samoilemassa.

    Olin viime viikolla Atlantin rannalla Barbaten ”tonnikalakaupungissa”, jota diktaattori Franco piti aikoinaan lomakaupunkinaan. Barbatessa ollessani luin uutisen, että japanilainen kirjailija Haruki Murakami (s. 1949) oli saanut Espanjan merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon, Asturian ruhtinattaren säätiön palkinnon, arvoltaan 50 000 euroa.

    Sattumalta - jos sattumia on - minulla oli hotellissamme matkalukemisena Murakamin romaani Norwegian Wood (1987), joten tuntui ihan passelilta että Murakami palkittiin juuri nyt. 

    Olen lukenut muutamia Murakamin romaaneja, pitänyt niistä mutta tuntenut välillä jonkinlaista ärtymystä, kun Murakami tuntuu niin pirullisen taitavalta tarinakertojalta, onhan häntä verrattu Raymond Chandleriin, F. Scott Fitzgeraldiin tai Raymond Carveriin. Jotenkin Murakamin kafkamaisista, absurdin seksikkäistä ja kulttuuria henkivistä romaaneista tulee mieleen John Irving, mutta siinä missä Irving välillä syöksee tarinansa pelkäksi groteskiksi kauhuksi, Murakami muuttaa taitavalla kielenkäytöllään maagiset kummallisuudet kaunosieluiseksi ironiaksi.

    Javier Aparicio Maydeu sanoi viime torstaina El País -lehdessä, että Murakamin  ideana on, että kun joku tarinassa sairastuu, lukijan pitää tuntea sairaan oireet, koska tuo on tarinan tarkoitus. Hän jatkoi, että Murakamin romaanit todistavat, ettei ole olemassa amerikkalaista, ranskalaista eikä japanilaista fiktiota, on vain fiktiota, joka on globaalia tai sitten ei ole.

Kaikki reissut päättyvät aikanaan, suuret ja pienet ja siltä väliltä.

    Nouset nojatuolista ja menet keittiöön ja panet espresson tulemaan.

    Eilen, tiistaina, flaneerasin rantapromenadilla, istuin kahvilassa ja katselin Välimerta ja palmuja ja ihmisiä jotka menivät ja tulivat puhellen Michelangelosta – tai puhuivat kuvitelmissani.

    Muinaisten metsästäjä-keräilijöiden ja torppaansa kiinnittyneen talonpojan ajatuksia emme tiedä eikä niitä mistään löydä, mutta luultavasti hekin istahtivat unelmiensa äärelle, ainakin hetkeksi, ohimeneväksi.

    

S.I. 2023.

Reissulla reissun sisällä:
Barbate!

    

Kosminen elefantti

 [kuka missä milloin]

Kyösti Salovaara, 2023.

Salvador Dalí: Elefante Cosmico, Marbella.

Eikö ole kummallista nähdä, että jokin tapahtuu täsmälleen siksi, että sen ei pitänyt tapahtua... Halveksimme abstraktia ja halveksuntamme on intohimoista... Pidämme tarinoista, haluamme yhteenvetoja ja pyrimme yksinkertaistamaan, siis vähentämään asian ulottuvuuksia... Harha liittyy alttiuteemme ylitulkintaan ja lukkarinrakkauteemme lyhyisiin kertomuksiin raakojen totuuksien asemesta. 

-  Nassim Nicholas Taleb: Musta Joutsen, 2007.

Entä kosmisen elefantin vaikutus?

- Deadline Torstaina, tänään.

Useimmiten kutakin aikaa on paras tarkastella omana itsenään, ei jälkiviisauden valossa eikä varjossa. "Jokainen aikakausi on suorassa yhteydessä Jumalaan (unmittelbar zu Gott)”, niin kuin asian muotoili yksi historian isä, Leopold von Ranke.

- Kimmo Rentola Helsingin Sanomissa 23.3.2023.

Aika, paikka ja ihminen: siinäkö näkulmamme rajat ja reunat?

    ”Emme voi päätellä tulevia tapahtumia nykyisistä”, sanoi Ludwig Wittgenstein jotakuinkin sata vuotta sitten. ”Taikausko on uskoa kausaaliyhteyteen. Tahdonvapaus on siinä, ettemme voi tällä hetkellä tietää tulevia tekojamme.”

    Wittgenstein tahtoo sanoa, että ihmisellä on vapauksia, koska elämä ei ole determinististä, ennalla päätettyä.

    Joskus tuntuu, ja jotkut niin ajattelevat, että kaikki menee suuren käsikirjoituksen mukaisesti. Tosin käsikirjoittajasta ollaan eri mieltä; toisille se on hengellinen kaikkivaltias, joillekuille kapitalismin hirmukone, joka automaatin sinnikkyydellä johtaa maailman menoa.

     Mutta jos käsikirjoitus olisi olemassa, miksi Nassim Talebin ”musta joutsen” tuntuu niin todelta?

Aika, paikka ja ihminen: suuri väärinkäsitys!

    Ihminen yllättää teoreetikon, teoreetikko yllättää ihmisen. Mustia joutsenia esiintyy, ainakin kerran 20 vuodessa yleisellä tasolla, ihmispolon elämässä kenties useammin. Johtuuko se siitä, että me kuitenkin luemme elämää kuin ennalta kirjoitettua romaania tai melodraamaa valkokankaalla? Vai tulisiko tapahtumia tarkastella kuin absurdia kertomusta lukien?

     Emme osaa ajatella abstraktisti, Taleb sanoo. Rakastamme yksityiskohtia, pieniä faktoja suuren sumuisen maiseman keskellä. Yksityiskohdan havaitseminen on helpompaa kuin maiseman muotojen, rakenteiden, syyn ja seurauksen tajuaminen.

    Mutta jos musta joutsen - yllätys jota ei vielä ole - piiloutuu jatkuvasti ajan poimuihin, niin onko ”kosminen elefantti” kaikkialla ympärillämme, meissä itsessämme niin tukevasti ettemme näe sitäkään; onko ”kosminen elefantti” mustan joutsenen käänteinen vastinpari, jota on yhtä vaikea nähdä kuin piilossa olevaa mustaa joutsenta, koska ”kosminen elefantti” on silmien edessä jatkuvasti?

    Miltä se sitten näyttää?

Kyösti Salovaara, 2023.

Jos katsot mäntyä, et huomaa kuinka järven vesi
on monta metriä normaalia alempana.
Kuvan sanoma: kuivuus on kosminen elefantti!

Espanjan Aurinkorannikolla Marbellan kaupungissa Avenida del Mar kadun varrella on koko joukko espanjalaisen surrealistin Salvador Dalín (1904-1989) suurikokoisia veistoksia. Elefante Cosmico on muiden veistoksien tavoin pronssinen yllätys: voiko elefantti näyttää noin laihalta luikurilta?

     Meillä, ainakin minulla, on toisenlainen mielikuva leppoisasta norsusta kuin Salvador Dalílla. Mutta Elefante Cosmico panee ajatuksen juoksemaan sinne mihin surrealisti haluaakin (?) sen juoksevan. Onko kosminen ikiaikaista rakennetta, joka sätkynuken tavoin liikahtelee joka puolella? Onko kosminen säteily ”kosmisen elefantin” nivelten naksahduksia?

    Ja oleellinen kysymys: näkisimmekö ”kosmisen elefantin” luihun rakenteen joka puolella jos oikein yrittäisimme nähdä yksityiskohtien ohi avarampaan maisemaan? Onko kosminen todellisuus hetki vai ikuisuus? Käsikirjoitus vai sattumien sattuma sattumalta?

Nykyhetkeä on helpompi tarkastella myöhemmin kuin nyt.

    Helsingin Sanomissa Eleonoora Riihinen haastatteli nobelkirjailija Annie Ernauxia (21.5.2023) ja lainasi tämän Vuodet-romaania: ”Kadonnutta aikaa etsittiin nyt verkosta. - - Muisti oli ehtymätön, mutta ajan syvyys – kellastuneen paperin tuoksusta, sivujen koirankorvista ja vieraan käden alleviivaamasta kappaleesta syntyvä syvyys – oli kadonnut. Elimme loputonta nykyhetkeä.”

    Kun tartumme nykyhetkeen kynsin ja hampain ja uskottelemme ettei muuta ole, kosmisen elefantin rakenne häipyy. Jäljelle jää kenties sen nivelten naksumisen kaiku, jota emme tunnista, pelkästään ihmettelemme, peloissamme, uteliaana, välinpitämättömänä.

    Nykyhetkessä kaikki muu on selkeämpää kuin nykyhetki! Ja silti suljemme historian ikkunat ja ovet. Emme halua nähdä sitä, mikä olisi helpointa nähdä. Luemme sumeaa käsikirjoitusta ja takerrumme luuloihin ja tunteisiin. Eihän meillä ole enää lukutaitoa vaan katselun pakottava tarve.

Meille sanotaan: uskokaa asiantuntijoita, tiedemiehiä, journalisteja.

    Informaatio on toki ristiriitaista, mutta… uskokaa kuitenkin. Valitkaa sopiva tiedemies arvojenne mukaisesti, valitkaa se jonka arvot ovat ”parhaimmat” ja ”ihmiskuntaa kehittävät” jne.

    Unto Hämäläinen arvosteli Hesarissa (20.5.2023) Antero Holmilan kirjan suomalaisten kokemasta kylmästä sodasta (Suomalaisten kylmä sota. Atena, 2023). Hämäläisen kritiikin otsikossa sanottiin tärkein: ”Suomalaiset pelkäsivät Neuvostoliittoa, vaikka toisesta maailmansodasta oli kulunut vuosikymmeniä - Prahan miehitys vuonna 1968 avasi suomalaisten silmiä, mutta sulki suita.”

     ”Kosmisella elefantilla” oli pitkät raajat, nivelten naksumisen kuuli kauas.

    ”1970-luvusta tuli kaksijakoinen”, Hämäläinen veti yhteen Holmilan kirjan ajatuksia. ”Suomen politiikka suomettui, ja ’virallisen ulkopolitiikan’ käsite ohjasi yhteiskuntaa ja myös julkista sanaa. Hyvät idänsuhteet kävivät kaiken edellä.”

    Mutta samaan aikaan talous lännettyi, Hämäläinen muistuttaa. ”Maa vaurastui, ja elintasoero Neuvostoliittoon ja muihin sosialistisiin maihin kasvoi. Mitä enemmän suomalaiset kävivät idässä, sitä ynseämmin suhtauduttiin sikäläiseen systeemiin.”

    Sitten Hämäläinen poimii Holmilan kirjasta ehkä tärkeimmän huomion: ”’Tavalliset ihmiset tekivät usein omien havaintojensa pohjalta päätelmiä, jotka olivat syväluotaavampia kuin koulutettujen sovjetologien päätelmät’, Holmila kirjoittaa.”

    Hämäläisen artikkelista syntyy (tahaton) mielikuva, että kylmän sodan ylivirittynyt pelko asui vain Suomessa, mutta eikö koko läntinen maailma kokenut samaa kosmista Neuvostoliiton pelkoa esimerkiksi ydinsodan alkamista odotellessa? Ja jos Suomessa tavalliset ihmiset havaitsivat ”kosmisen elefantin” olemuksen, niin eikö lännessä valtavan lukuisa kylmää sotaa käsittelevä jännityskirjallisuus tehnyt samanlaisia havaintoja? Sovjetologeista piittaamatta?

    Ajan ironia: läntiset kylmän sodan vakoilukirjat olivat hieman huonossa huudossa YYA-Suomessa. Neulanpistoja, näet. Kun olen joskus selaillut vanhoja juttujani, olen yllätyksekseni huomannut, että vielä 1980-luvun alkupuolella aika usein amerikkalaista trilleriä arvostellessani muistutin, etteivät amerikkalaisetkaan olleet viattomia ja että kirja henkii neuvostovastaisuutta. Nyt luettuna nuo kommentit tuntuvat oudoilta, mutta olivat aikaansa.

Kyösti Salovaara, 2023.

Oleminen on yhteiskunnallista,
niin myös mennyt on nykyistä.

Aika, paikka ja ihminen: ainoa mahdollinen näkökulma!

    Me emme osaa katsoa maiseman kokonaisuutta, rakenteita, syytä ja seurausta. Yksityiskohtia on liian paljon. Kaikki on faktaa, mikään ei selity niitä luettelemalla.

    Kenties suuri käsikirjoitus on, jossakin.

    Luultavasti kukaan ei löydä sitä.

    Historia on kaikessa mikä näkyy, melkein.

    Mutta sitä on vaikea silti huomata, koska rakastamme yksityiskohtia ja välttelemme abstraktia. Olemme jälkiviisaita, koska emme jaksa paneutua historiaan historian ehdoilla, aikakausien ajan henkeä kunnioittaen.

    Salvador Dalín Elefante Cosmico ei muistuta mitään tunnettua norsua. Vai muistuttaako? Se on yhtä abstrakti ja absurdi kuin ”musta joutsen”, joka piiloutuu ajan poimuihin. ”Kosminen elefantti” on historiaa siinä missä ”musta joutsen” on tulevaisuutta. Surrealistista sekasotkua.

     Kumpikaan ei sano suoraan mitään. Kunhan naureskelevat. 

Kyösti Salovaara, 2023.

Näetkö lipun vai kukat?
Oletko bio vai sosio?

          

Pelkkää pintaa

 [ja takana pimeää valoa]

Kyösti Salovaara, 2023.

Persona, Barbarotti ajatteli yhtäkkiä. Hän oli nähnyt enintään seitsemän tai kahdeksan Bergmanin elokuvaa, mutta Persona oli yksi niistä. Mitä tuo sana tarkoittikaan? Naamiota, joka peitti ihmisen todellisen luonnon… tai jotain sinne päin.

-  Håkan Nesser: Koston jumalatar, 2020.

Valkoinen paperi

    tyhjä kangas

    harmaa näyttö:

    merkityksettömiä pintoja.

Kunnes niille ilmestyy

    viivoja, värejä

    kirjaimia, sanoja.

    Vaikka todellisuuden tavoittelu epäonnistuu

                                    melkein aina.

Leikitään että ei.

    Sanasta härkää

    ja sarvesta miestä.

Jos kysytään

    miltä tuntuu.

    Niin kuin höyläämättömästä

    laudasta sateessa,

                  vastaat ollaksesi nokkela.

Mutta tajuat heti ettet

    ilmaise sisäistä tunnetta

    koska sille ei ole sanoja.

Pinta on,

    sen voi maalata tai kirjoittaa

    mutta sisus puuttuu, pimeä, valoisa.

Katsoessasi sisällesi

    vetoat ulkopuolelle

    maalaamaton lauta sateessa,

    tämän tajusi Georges Bataille.

Sisäistä minää

    ei voi kuvata sisältäpäin

    ulkona kaikenlaista moskaa,

                sanojen kuonaa, värien sameus.

Tietysti laudan voi maalata

     sen voi höylätä

     ja säilyttää kuivassa paikassa.

Mutta entä sielun metafora?

   Sisällä, tajunnassa, piilossa

    odottaa että sana keksitään.

Epätodennäköistä!

Puusepät tekevät puutöitä

    kirjailijat sanahommia

    ollakseen elossa.

Karim Benzema tekee maaleja

    juoksee maalia kohti

    ollakseen elossa.

Tekijä ja tulos,

    ovatko ne toisiaan?

    Vai pelkästään pintojen kosketus

                                      hipaisten?

Amerikkalainen kirjailija Patricia Highsmith

    sanoi ettei Raymond Chandlerista saa selkoa:

    ”Chandler tuntuu epäloogiselta, hänen elämänsä ei 

    lyö yksiin sen kanssa mitä hän kirjoitti. "

    Erisuuntaisten pintojen ristiriita?

Miksi elämän pitäisi selittää

    kirjailijan kirjoittama fiktio?

    Tai fiktion

    eletty elämä?

    Puhumattakaan pallosta

            jonka Benzema potkaisi maaliin.

Toiveajattelua?

Olipa Highsmith itsekin

    vähintään outo

     kirjoittaessaan moraalittomia

     jännäreitä.

Mutta ne tuntuvat silti

    virkistävän huumorintajuisilta,

    Muukalaisia junassa ja Ripley

                         joka tappaa hyvässä tarkoituksessa.

Kun luemme elämäkertaa

    mitä haluamme lukea

    ja tietää?

Juoruja? 

Kun saamme tietää

     että kirjailija oli paskiainen

     toksinen mies munaskuitaan myöten

     pitääkö hänen romaaninsa arvioida uudestaan?

                     (Ennen ei, nyt kyllä, huomenna ei missään nimessä!)

Jos kaikki pinnat ottaa tosissaan

    ja luulee että leikkauskohdassa on totuus

    tulee huijatuksi.

Sitäkin haluamme.

Kyösti Salovaara, 2023.
Málagan Picassomuseo.

Kun katsot Picassoa, kuka katsoo sinua takaisin?

Toksinen on sanoista ärsyttävin

     merkitysmuodeista ällöttävin.

     Näin ei puhu Zarathustra

     vaan mies.

Nykymediassa toksinen

     tarkoittaa miehistä asennetta

     tuomittavaa kiireestä kantapäähän.

Kun film noir

    kuvasi naisia

    jotka saivat miehet tekemään rikoksia

    naisen tuoksun tuntiessaan,

    ei nainen ollut toksinen

    vaan femme fatale.

Oliko film noirin

    kohtalokas nainen

    esifeministi, miehen alistaja?

Pablo Picasso, Málagan poikia,

    kuoli 50 vuotta sitten

    juhlittu taiteilija

    paskamainen mies, sovinisti kaikissa väreissä.

Nyt kerrotaan

    Picasson maalausten hinnat

     laskevat huutokaupoissa.

     Eikö Picasso olekaan merkittävä modernisti?

Jos taidetta ei ole 

    se mikä näkyy, mitä luetaan, mitä katsotaan mitä 

                                                           kuunnellaan,

    niin mitä hemmettiä se sitten on?

Taidemaalarin sotkuiset pöksyt ja

    huonosti pesty tukka?

    Tupakan tumppi ajan virrassa?

    Irvistys pimeässä.

Kyösti Salovaara, 2023.

Viime sunnuntaina Espanjan televisio

     se julkisesti rahoitettu

     esitti pääuutisissa pätkiä edellisen illan euroviisuista

     Loreenia toistaen, oman tähtensä

                          Blanca Paloman kohtaloa surkutellen.

Loreenin voimalaulusta ei tietenkään

   saanut tolkkua – paitsi silmillä.

   Sitten uutiset leikkasivat suoraan

    Frank Sinatran balladeihin,

    koska Sinatran kuolemasta tuli sunnuntaina 25 vuotta.

Laulut ja runot ovat pintaa

    takana pimeys.

    Jokaisesta Sinatran lausumasta, laulamasta,

    sanasta sai selvän, ymmärsi kaiken.

    Joskus ennen laulajat tulkitsivat todellisuutta.

                Nyt he ovat sitä itse epäselvästi.

Entistä ei kannata kaihota

    se on kalteva pinta

    itseensä kääriytyvä.

Melkein on puoliksi muistettu

    toinen puoli kadonnut

    usvaan.

Just melkein 66 vuotta sitten

    Manuel Prieto loi pienessä Atlantin rantakaupungissa

    mainoshärän Osbornen viinitalolle

    ja sen Veterano brandylle.

Tien varsille pystytetyistä Osbornen

     härkäpatsaista tuli kansallinen perinnekuva,

     espanjalaisuuden symboli

     vaikka kukaan ei tiennyt merkityksiä.

Tänään noita Veterano-härkiä

     on enää 92 tien varsien kukkuloilla

      kuvaamassa espanjalaisuuden pintaa

      kun viimeinkin luhistuu

      mistä sitten tiedetään millaista ennen oli?

Pimeys? Valo? Usva?

Mitä kauemmin katsot Picasson maalausta

    sitä vähemmän tajuat

    tarkoituksesta.

Ehkä niin taiteilija tarkoitti.

Jospa kaikki on

    vitsiä

    sovinistin huikaiseva näky

    hänen oman mielensä pimeään.

Sekin kannattaa ottaa

    fiktiona.

    Sanoisi Bataille,

    Picasson kanssa jutellessa.

Eräässä dekkariarvostelussa

    parahdettiin että boomereiden pitäisi muuttaa

    asenteitaan.

    Ei sanottu miksi.

    Eikä sitä että ajattelevatko kaikki boomerit

                                                     samoin.

Kuinka paljon paremman

    yhteiskunnan me olisimme

    voineet tehdä?

Melkein huvittaa.

Kun meitä boomereita

     höyläämättömiä lautoja sateessa

     jaksetaan koko ajan syyttää jostakin

                       ja ainakin eletystä elämästä.

Huvittuneena luen lehtiä.

    Joissa nyt juhlitaan Cannesin elokuvafestivaalia

    Ranskan Rivieralla, kertomalla että

     festivaalin 76. ”painos” on pelkkää

     veteraanien juhlaa!

Tänä vuonna  Cannesin valkokankaalla hehkuu

     veteraanien taide, kuten tekee

     Ken Loach (86 v), Marco Bellocchio (83), Wim Wenders (77)

     ynnä Catherine Breillat (74), Nanni Moretti (69), Catherine Corsini (66)

     ja Aki Kaurismäki (66) sekä Todd Haynes (62)

     eikä unohdeta Martin Scorsesea (80)

     eikä iki-indyä Harrison Fordia,

                         joka kohta täyttää 81 vuotta.

Yhtä kaikki,

     kulttuuri on pintaa

     usein kahdessa ulottuvuudessa

     takanaan syvä pimeys

     jota en ymmärrä valossa.

Koskaan.

Kyösti Salovaara, 2023.