Tietoisuus on minussa

 [ellei sitten koko maailmassa]

Kyösti Salovaara, 2025.

Kuolema ei tarkoita mitään. Meille, jotka uskomme fysiikkaan, menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden välinen ero merkitsee vain illuusiota, vaikkakin pysyvää sellaista.

- Albert Einstein, 1955.

”Näkisitpä vain, kuinka vieraani reagoivat kylttiin, joka minulla on pöydällä. Siinä lukee: ’Tämän päivän kokemukset ovat seurausta huomisista päätöksistä.’”…

”Mutta ajan kulussa takaperin ei ole järkeä!”…

”Toinen mahdollisuus on, että kaikki ’universaalista tietoisuudesta’ höpisevät sekopäät ovat oikeassa ja universumi tietää kaikki asiat. Siinä valossa lineaarinen aika ei sido maailmankaikkeutta sellaisena kuin ihmiset kokevat sen. Sen sijaan se toimii ajattomana kokonaisuutena, jossa menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus ovat olemassa yhtä aikaa.”

- Dan Brown, 2025.

Tässä minä istun ja ajattelen. Tietoisena itsestäni, ajatuksistani ja hieman hämmentyneenä maailmasta, joka on kaukana ja yllättävän lähellä.

    Tietoisuus on paikallista, niin yleensä sanotaan. Jokaisella ihmisyksilöllä on ikioma tietoisuutensa. Tämä paikallinen tietoisuus, minun aivoni ja kehoni hybridi, erottaa minut muista yksilöistä ja varsinkin tietokoneohjelmista ja  tekoälykoneista, joilta tietoisuus puuttuu.

   Kun isken varpaani tuolinjalkaan, kun isken naulan ohi peukaloon, kun istun terassilla ja käännän kasvoni aurinkoon, aivoni keräävät fyysisestä todellisuudesta tunteita tietoisuudekseni, joka muistaa ne lopun elämääni.

    Joulukuun harmaana aamuna tiedostan ajan kulumisen. Mutta luonnonlaeilla ei ole aikaa, niiltä puuttuu eilinen, nykyhetki ja tulevaisuus. Miksi minun tietoisuudellanikaan olisi aikaa, menneisyyttä ja tulevaisuutta.

    Entäpä sitten tietoisuuden paikallisuus? Moderni fysiikkakin saattaa sitä epäillä. Ajattelenko todellakin ihan omia ajatuksiani vai välitänkö aina jotain yhteistä, vaikka en tajua niin tekeväni?

    Näin kysyessäni tiedän, että en ole ensimmäinen joka tätä kysyy.

Oltiinpa viihteestä ja jännäreistä mitä mieltä tahansa, kukaan ei voi kieltää etteikö viihde olisi ”ajan hermolla” nopeammin ja perusteellisemmin kuin ”vakava taide”. Taide vaatii kypsyttelyä, viihde iskee naulan kantaan heti. Tosin usein ohi ja niin että peukaloon sattuu.

    Amerikkalaisen Dan Brownin romaanissa Salaisuuksien salaisuus (The Secrets of Secrets, 2025. Suom. Jorma-Veikko Sappinen. WSOY, 2025.) jännitystä luodaan (jatkuvien clifhangereiden lomassa) esittelemällä melkein provokatiivisesti ajatusta tietoisuuden universaalisuudesta. Mitä jos tietoisuus ei olekaan aidosti paikallista? Mitä jos minä vain toistan ulkopuoleltani päähäni luikertavia tietoisuuden säikeitä?

    Jos tietoisuus ei ole paikallista, olemmeko aidosti ”yksilöitä”? Onko meillä aidosti ”omaa tahtoa”?

    Salaisuuksien salaisuudessa tietoisuutta jäljittävä tiedemies muotoilee universaalin tietoisuuden näin: ”Tietoisuuden ei-paikallisessa mallissa aivot ovat eräänlainen radio, joka ottaa tietoisuuden vastaan, ja kuten kaikkia radioita, myös sitä pommittavat lakkaamatta lukemattomat asemat. Voit siis välittömästi ymmärtää, miksi radiossa täytyy olla asemien asteikko, koneisto jonka avulla se voi valita, millä yksittäisellä taajuudella se haluaa vastaanottaa. Itse radiolla on kyky vastaanottaa kaikkien radioasemien lähetykset, mutta ilman keinoa suodattaa sisään virtaavia taajuuksia se toistaisi kaikkia taajuuksia yhtä aikaa. Ihmisaivot toimivat samalla tavoin. Niissä on monimutkainen suodatinjärjestelmä, joka estää mieltä kuormittumasta aistiärsykkeiden liiallisesta määrästä. Siksi ne voivat keskittyä vain pieneen siivuun universaalista tietoisuudesta.”

    Universaali tietoisuus ei ole jännärikirjailijan kaupallinen keksintö eikä houre. Eivätkö monet ikiaikaiset uskonnot kerro samasta asiasta? Me olemme yksilöitä mutta itse asiassa Jumalan tietoisuuden välittäjiä tai suodattajia. Olipa ”jumala” sitten minkä tahansa uskonnollisen suuntauksen keskeinen idea.

    Kun Georges Bataille väitti, ettei meillä ole kieltä (sanoja) sisäisen kokemuksemme ilmaisemiseen, hakiko hän lopulta ratkaisua ongelmaan, jota ei ole olemassa? Jos tietoisuus on universaalia, ei-paikallisen eikä sisäisen minän salaisuus, niin riittävätkö tietoisuutemme kuvaamisen sittenkin ulkoisen, universaalin tietoisuuden konkreettiset ”sanat” ja ”kuvat”?

Kyösti Salovaara,
2025.

Marraskuun 3. päivänä 2025 El País -lehdessä oli shokeeraava otsikko.

    Siinä ilmaistiin teoreettisen fysiikan professorin Alberto Casasin väite: ”Vapaa tahto on aivojemme luoma illuusio. Kaikki mikä tulee tapahtumaan, on jo kirjoitettu.”

   Lehdessä haastateltiin Casasia. Hän lainasi Albert Einsteinia. Menneisyys, nykyhetki, tulevaisuus eivät merkitse fysiikassa samaa kuin mitä ne merkitsevät ihmiselle tämän eläessä nuoruudesta vanhuuteen. Casas on kirjoittanut teoksen ajan illuusiosta.

    Suhteellisuusteorian perusteella ei ole objektiivista nykyhetkeä. 

    Tiedämme menneisyydestä enemmän kuin tulevaisuudesta, koska menneisyys näyttää jo tapahtuneen. Mutta se ei tarkoita etteikö täsmällinen tulevaisuuskin olisi jo olemassa – me emme vain tiedä sitä, semminkin kun entropia näyttää sotkevan kuvan resoluutiota.

    Casas sanoo, että vaikka tulevaisuus ei olekaan täysin ennalta määrättyä, se on hyvin todennäköisesti tietyn kaltainen, niin kuin kvanttifysiikka kertoo. Kaikki on todennäköisyyttä. Ja emme voi todennäköisyyksille mitään, vaikka kuinka haluaisimme olla oman elämämme ja tulevaisuutemme herroja, koska todennäköisyyksien kieltäminen tarkoittaisi fysiikan lakien kiistämistä.

   Casas huomauttaa, että monet neurologiset tutkimukset todistavat, että ihminen tekee päätöksen hetkeä ennen kuin hänen tietoisuutensa tuon päätöksen on tekevinään. Fysiikan lakien mukaan ei muuten voisi olla: ”Ei ole mielestäni fysiikan lakia, joka sallisi tietoisuudellemme vapaan tahdon. Myönnän ettei tämä ole miellyttävä johtopäätös, mutta niin fysiikka näyttää sanovan.”

    Kuoleeko ihminen kuollessaan? Jos Dan Brownin romaanissa esitelty universaali tietoisuus on olemassa, yksilön tietoisuus ei pääty edes kuolemassa.

    Fyysikkona Alberto Casas ilmaisee saman asian miettimällä, että jos kuolemalla tarkoitetaan yksilöön sitoutuneen informaation täydellistä katoamista, ihminen ei fysiikan lakien mukaan kuole, koska informaatio ei katoa, vaikka sitä ei pystytäkään palauttamaan. Kuoleminen on kuin polttaisi kirjan. Kirjan sisältämä informaatio ei katoa vaan säilyy tuhkassa ja lämpökaasuissa, vaikka sitä on käytännössä mahdoton palauttaa tuhkasta ja kaasuista.

Viime lauantaina kirjailija Jordi Soler kysyi kolumnissaan El País -lehdessä, että ”missä todellinen elämä on tänään?”

   Soler lainasi aluksi amerikkalaisen mustan kirjailijan James Baldwinin esseetä vuodelta 1980. Tuossa esseessä Baldwin sanoi, että elämä hänen erittäin köyhässä lapsuudessaan 1920-luvulla ei ollut niin raskasta kestää kuin se olisi 1980-luvulla. Baldwinin mielestä nykyhetki 1980-luvulla on köyhälle lapselle raskasta, koska televisio näyttää kaikille, myös köyhille prameaa elämää, jota köyhien on sietämätöntä katsoa. Baldwinin lapsuudessa ei telkkareita ollut, joten ainoa elämänkokemus saatiin lähiympäristöstä, joka oli suunnilleen samanlaista kuin lapsen oma elämä.

    Baldwin kirjoitti, että televisio on voimakas ja haitallinen väline, joka vääristää ja manipuloi julkista tietoisuutta. Soler sanoo, että samalla kun televisio on menettänyt hegemoniansa, sen tilalle ovat tulleet jokaisen ihmisen taskussa kulkevat vehkeet, jotka tekevät saman kuin telkkari Baldwinin aikana mutta miljoonia kertoja voimakkaammin.

    Tänään todellisuus on netissä, Soler kirjoitti. Nykyihminen kokee torikauhua, koska hän ei mene fyysiselle ”torille” kuuntelemaan, hankkimaan tietoa, olemaan yhdessä muiden ihmisten kanssa.

   Soler kertoi kuinka Aristoteles sanoi, että viestin lähettämisen ja vastaanottamisen ihanne on torilla seisova mies joka kuuntelee mitä puhujakorokkeella sanotaan. Mitä kauempana mies puhujasta seisoo, sitä vääristyneemmäksi viesti muuttuu.

    Tänään viestit lähtevät älypuhelimesta oikeana tai vääristyneenä ja saavuttavat hetkessä miljoonia vastaanottajia eri puolilla maailmaa. Kukaan ei tiedä mikä tässä todellisuudessa on aitoa, mikä vääristynyttä ja mitä ymmärretään tahallaan väärin. Oleellista on, että nykyihminen pelkää ettei ehdi huomaamaan kaikkia viestejä, joten hänen pitää koko ajan elää älypuhelimen ruudun ääressä. Hän tarkistaa puhelimen ruudulta elääkö hän vielä.

    Tässä mielessä konkreettista elämää ei Solerin mielestä enää ole olemassa. Epätodellisuus loukkasi tv-ruudulla aikoinaan Baldwinia. Nyt puhelimen ruudulla elävä epätodellisuus on muuttunut ainoaksi todellisuudeksi.

    Joten onko käynyt niin, että tämänhetkisyyttä hypettävä nettitodellisuus on kaapannut universaalin tietoisuuden? Ja jos, niin mitä tuo uusi universaali tietoisuus merkitsee? Mitä se sisältää? Onko se vaarallista?

Ihmiskunnan seuraava taistelukenttä on ihmismieli, häikäilemätön tiedustelujohtaja sanoo Dan Brownin romaanissa vuonna 2025.

    Filosofi Hannah Arendt, antisemitismin ja totalitarismin terävänäköinen tutkija syntyi Saksassa Hannoverin lähellä 14.10.1906, pakeni natsivaltaa Yhdysvaltoihin vuonna 1941 ja kuoli New Yorkissa 4.12.1975.

    Koska tänään torstaina 4.12.2025 Arendtin kuolemasta on tasan 50 vuotta, tekee mieli kysyä, miten totalitarismi (Saksassa, Neuvostoliitossa) muokkasi ja pyrki muokkaaman yleistä tietoisuutta. Oliko sen toimintaideana häivyttää yksilön paikallinen tietoisuus ja korvata se yhteisellä, kaikkia ohjaavalla tietoisuudella?

   Hannah Arendtin muistoksi lainaan tietoisuuden olemukseen liittyen hänen teostaan Totalitarismin synty (suom. Matti Kinnunen. Vastapaino, 2013) vuodelta 1951:

    Yhtäällä on totaalisen terrorin pakko, joka rautavanteellaan puristaa eristettyjen ihmisten joukkoja tiiviisti yhteen ja tukee heitä maailmassa, josta on tullut heille autiomaa. Toisaalla on loogisen päättelyn sisäinen pakko, joka valmistaa jokaista yksilöä yksinäisessä eristyksessään kaikkia muita vastaan… Valmistelu on onnistunut, kun ihmiset ovat menettäneet yhteyden sekä toisiin ihmisiin että heitä ympäröivään todellisuuteen… Totalitaarisen vallan ihanne ei ole vakaumuksellinen natsi eikä vakaumuksellinen kommunisti vaan ihminen, jolle faktan ja fiktion välistä eroa (eli koettua todellisuutta) ja oikean ja väärän välistä eroa (eli ajattelun normeja) ei ole enää olemassa. 

Kyösti Salovaara, 2025.

           

Onko Eurooppa illuusio

[vai totta?]

Kyösti Salovaara, 2023.

Trieste, Italia.
James Joyce (1882-1941) asui Triestessä useita
vuosia moneen otteeseen 1904-1920.

EU on kansallisvaltioiden liittoutuma, ei suurvalta, eikä sitä ole sellaiseksi suunniteltu. 

- Risto Murto Helsingin Sanomissa 20.11.2025

Euroopan heikkous ei ole uutinen. Eurooppa on Saksa edellä laiminlyönyt puolustuksensa. Eurooppa on myös käyttäytynyt kuin alamainen.

- Suvi Turtiainen Helsingin Sanomissa 23.11.2025

Kumipallona luokses pompin taas

Kumipallona luokses pompin taas, ahahahaa

Mä olen kumipallosi, sun leikkikalusi vain

Olen kumipallosi, sen osan sinulta sain

Pakoon lähden näin, tunnen katsees selässäin

Ja minä kumipallona luokses pompin taas.

- Sanat Anna Orlowski (oik. Gene Pitney), sävellys Aaron Schroeder, suomalaiset sanat  Kari Tuomisaari 

Tosiaan: onko Eurooppa olemassa?

    Tietenkin Eurooppa on maaperää, järviä ja meriä, vuoristoja ja laaksoja, mutta onko se muuta? Onko se henkinen entiteetti? Ideologinen?

    Vai onko se monta?

    Euroopan unioni on yhtä, Nato on toista ja enemmän kuin pelkästään Eurooppa. Nyt sitten on saatu syntymään ”halukkaiden koalitio”, joka on vähemmän kuin EU ja osittain Nato. Brititkin ovat mukana haluamassa, kun taas Unkari johtaa ”haluttomien” vastarintaliikettä.

    Paljastaako ”Eurooppa” nimessään itsensä? 

    ”Eurooppa” tulee kenties mytologian prinsessasta, mutta toinen selitys kuulostaa ajankohtaisemmalta. Jos ”Eurooppa” on foinikialaisten nimeämä ”auringonlaskun maa”, itsen paljastaminen käy antautumisen ilmoituksesta ja itseruoskinta ymmärrettäväksi.

Ensimmäinen välähdys: tilanteen toteaminen.

    Varman toimitusjohtaja Risto Murto keräsi Helsingin Sanomien kolumniinsa (HS. 20.11.2025) tosiasioita, joita monet ovat viime aikoina esitelleet tahoillaan. Euroopan unioni ei ole suurvalta, Murto kirjoitti.

    Murto muistutti että  ”EU on kansallisvaltioiden liittoutuma, ei suurvalta, eikä sitä ole sellaiseksi suunniteltu. Unioni syntyi toisen maailmansodan raunioilta rauhan ja kaupan projektina, ei vallan välineenä.”

    Lisään tähän, että kaupan projektina se on pärjännyt kohtalaisesti. Rauhaakin luultiin pysyväksi, mutta Putinin Venäjä oli toista mieltä. Venäjän käsittelyssä Eurooppa näyttää muuttuvan hiekkalaatikoksi, jossa eurooppalaiset poliitikot leikkivät politiikkaleikkejä.

    Mutta ei EU:lla taloudessakaan mene hyvin, Murto jatkaa. Teknologisessa kehityksessä jäädään jälkeen. ”Mario Draghin kilpailukykyraportin keskeinen viesti oli, että EU:n talousmalli ei enää tuota riittävää kasvua, mittakaavaa tai riskinottoa suhteessa Yhdysvaltoihin ja Kiinaan.”

    Mario Draghi sanoi, että EU ja Eurooppa on yhä fragmentoitunut. Aito yhteistyö puuttuu eivätkä esimerkiksi yliopistot toimi yhdessä. Kansallisvaltioissa ei suosita yritysten skaalautumista, rajoja ylittävää suurentumista.

    Murto kirjoittaa, että ”EU:ssa rahat ja valta ovat viime kädessä kansallisvaltioilla. Tämä tarkoittaa, että Euroopan suuret taloudet on saatava uudistumaan ja kasvuun.”

   Murron pessimistinen johtopäätös kuuluu näin: ”EU ei ole suurvalta, eikä siitä tule lähivuosina sellaista.”

Toinen välähdys: Paavo Lipposen pragmaattinen federalismi. 

    2000-luvun vaihteessa EU:n tulevaisuutta määriteltiin monella taholla ja moneen suuntaan pyrkien.

    Suomessa Paavo Lipposen ensimmäinen hallitus (1995-1999) oli nostanut Suomen talouden kuiville. Tehtiin kovaa leikkauspolitiikkaa, mutta avattiin myös ovia. Lipposen toisen hallituksen aikana oli jo varaa keskittyä tulevaisuuden laatuun. Hedelmiäkin poimittiin.

    Lipponen kertoo muistelmissaan (Paavo Lipponen: Valtionhoitaja. Muistelmat 1995-2024. WSOY, 2025) ”elämänsä EU-puheesta”. Hän piti sen Bruggen Eurooppa-yliopistossa 10.11.2000. Foorumi oli arvovaltainen. ”Minua rohkaisi Joschka Fischerin Berliinin-puhe, jossa hän selkeästi asetti tavoitteeksi liittovaltion selvittäen seikkaperäisesti millaisen”, Lipponen nyt kirjoittaa. ”Bruggessä tahdoin EU:n kehittyvän liitovaltion suuntaan, mutta mitään lopullista päämäärää, liittovaltiomallia, en esittänyt. Olen pragmaattinen federalisti, integraatiota on syvennettävä asteittain.” 

    Lipponen esitti mm. EU:lle perustuslakia. Siihen koottaisiin lukuisat erilliset sopimukset yhdeksi kokonaisuudeksi. ”Samalla määriteltäisiin unionin ja kansallisvaltiojäsenten toimivallan rajat. Nimesin eri politiikkalohkojen sijoittumisen unionin asioihin ja kansallisiin asioihin.”

    Federalistisena ideana olisi, että ”Euroopan kansalaisten tulisi olla tasa-arvoisia samaan tapaan kuin New Mexicon tai Mainen asukkaat ovat Yhdysvalloissa.”

    Federalismin aave ei kaikkia kiehtonut, ei edes Lipposen oman hallituksen ministereitä. (Eikä kiehdo edelleenkään suomalaisia päättäjiä.)

    Lipponen kertoo kuinka hänen hallituksensa ulkoministeri Erkki Tuomioja kontrasi Lipposen Bruggen puheen ajatuksia pitäessään mahtipontisen puhetilaisuuden Pariisissa. Sinänsä hyvin laaditussa puheessa Tuomioja esiintyi ikään kuin Pohjoismaiden edustajana noudattamalla Tanskan ja Ruotsin linjaa ja kääntäen pääministeri Lipposen puhetta 180-astetta toiseen suuntaan. Tuomiojan mielestä unionia ei tarvinnut kehittää integraatiota syventämällä. ”Tuomiojan esitelmä oli laadullisesti korkeatasoinen puheenvuoro Fischerin ja minun avaamaan keskusteluun. Hän ei tapansa mukaan esittänyt mitään omaperäistä. Tarkoituksena olikin esiintyä Suomen, Ruotsin ja Tanskan oikeana edustajana, oikoa minun puheitani. Pariisissa kaikki eivät ymmärtäneet Tuomiojan esiintymisen tarkoitusta. Häneltä jopa kysyttiin, haluaako hän lainkaan kuulua Eurooppaan.”

    Kenties Euroopan taloudelliset ongelmat, ne mistä Draghi puhui, johtuvat juuri tuosta Tuomiojankin hellimästä EU-kriitikistä. Niinpä kansallisvaltiot eivät olekaan täysillä integraation puolesta vaan kukin omista syistään enemmän tai vähemmän sitä vastaan. 

Kyösti Salovaara, 2025.

Kyösti Salovaara, 2025.

Besançon, Ranska.
Victor Hugo (1802-1885) syntyi saman aukion reunalla
kuin myöhemmin elokuvan keksijät 
Louis (1864-1948) ja Auguste (1862-1954) Lumière.
Hugon syntymätalo toinen oikealta.
 Lumièren veljesten
muistolaatan vasemmalla puolelle ikkunassa heijastuu
Hugon syntymätalo.

Kolmas välähdys: hyvän hallinnon allegoria.

    Kirjassa Kapea käytävä – Valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo (Terra Cognita, 2020) Daron Acemoglu ja James A. Robinson ”todistavat” kuinka vahvan valtion ja toimivan kansalaisyhteiskunnan väliin jää kapea vapauden käytävä. Se syntyy siitä, että kansalaisyhteiskunta estää valtiota muuttumasta diktatuuriksi ja siitä, että valtio pitää huolen etteivät eri kansalaisryhmät ja instituutiot jyrää toisiaan omien etujensa tai ideologioidensa nimissä.

    Kaikenlaisten normien purku on tärkeä osa vapauden käytävän historiaa.

    1200-luvulla kauppaa käytiin yli Euroopan mantereen. Italialaiset kaupungit olivat kehityksen keskipisteessä. Tarvittiin uudenlaisia rahoitusinnovaatioita. Italialaiset perustivat tukikohtia kauppapaikkoihinsa. ”Vielä tärkeämpää on, että he keksivät vekselin, josta tuli tärkein keskiajan kaupan hoitamisen väline”, Acemoglu ja Anderson kirjoittavat.

    Aikaisemmin firenzeläisen kankaanvalmistajan piti englantilaista laatuvillaa ostaakseen matkustaa Englantiin mukanaan säkillinen dukaatteja ja vaihtaa ne Lontoossa punniksi, jotta sai villan ostettua. Sen jälkeen hän lastautti villan laivaan joka purjehti Italiaan. 

    Mutta kun vekseli keksittiin, kangastehtailijan ei tarvinnut matkustaa rahasäkin kanssa mantereen yli maantierosvoja peläten. Vekselissä on ”tyypillisesti neljä osapuolta: rahan lähettäjä eli kankaiden valmistaja, vekselin asettaja eli lähettäjän pankki Firenzessä, vekselin hyväksyjä eli firenzeläisen pankin vastine Englannissa ja maksun saaja eli lontoolainen villakauppias, jolta kankaiden valmistaja halusi ostaa villan.”

    Syntyi kansainvälinen pankkisysteemi. Se ja vekselin synty helpottivat valtavasti kansainvälistä kauppaa. ”Vekseli sisältää ääneen lausumatta lainan.”

    Tuohon aikaan kirkko tulkitsi lainakoron syntiseksi koronkiskonnaksi. ”Ottakaa ja antakaa lainaa vapaasti, mutta älkää toivoko mitään vastineeksi”, kirkko julisti.

    Vekselin käyttö kiersi kirkon oppeja, ja niin että kirkkokin sen hyväksyi. Lainaaminen ja lainakorkojen käyttö kehittivät kansainvälistä kauppaa. Jopa kirkko alkoi avata normien vankilaa. ”Normien vankilan avaaminen oli myös merkittävä suhteellisen taloudellisen edun lähde italialaisille, joista tuli rahoituksen välittäj[i]ä koko Euroopassa. Italian kaupunkiyhteisöjen institutionaalinen ympäristö oli tässä ratkaiseva.”

Neljäs välähdys: vauraissa kaupungeissa syntyi kulttuuria.

    Kulttuurikeskustelussa - ja ylipäänsä keskustelussa henkisistä arvoista – kulttuuri ja arvot nähdään usein taloudesta riippumattomina ja ikään kuin maanpinnan yläpuolella leijuvana pyhänä pilvenä.

    ”Nykyisen Euroopan Yhteisön tavoitteita moititaan usein talouskeskeisiksi ja muut arvot unohtaviksi”, kirjoitti Erkki Mennola vuonna 1991 teoksessaan Euroopan todelliset vaikuttajat (VAPK-kustannus).

   Mennolan mielestä arvostelijoiden tulisi kiinnittää huomiota aikaisempien vuosisatojen kaupunkiyhteisöjen ja niiden liittoutumien kulttuurisiin aikaansaannoksiin. ”Niidenkin varsinaiset tarkoitusperät ja tavoitteet olivat hyvin talouskeskisiä, ehkä nykyistäkin korostetummin”, Mennola muistutti. ”Silti juuri näissä samoissa kaupungeissa Ruben ja Rembrandt maalasivat, Bach ja Händel sävelsivät ja Goethe ja Kant kirjoittivat ajatuksiaan paperille. Omastaan tarkat kauppiaat rakensivat juuri ne koko Euroopan ihastelemat kaupunkiympäristöt, joita oman aikamme ympäristönsuojelijat nyt puolustavat nykypäivän liike-elämän turmelukselta.”

    Mennola kysyi: Ovatko erityisesti kaupungit olleet paikallisen ja maakunnallisen itsemääräämisvallan ja itsehallinnon tienraivaajia?

    Ja: Eikö pikemmin vapaa talonpoika ja maaseutu olleet paikallisen itsenäisyyden todellinen kehto?

    ”Tietyltä osin näin on ollutkin”, Mennola vastasi kysymyksiinsä. ”Mutta nimenomaan kaupunkien autonomian ja markkinoiden avulla. Eron havaitsee etenkin siellä, missä vapaita kaupunkeja ei syntynyt eikä ympäröivän maaseudun asukkailla siten myöskään ollut mahdollisuutta tehdä itsenäistä kauppaa tuotteillaan, vaurastua ja itsenäistyä. Venäjä on erityisen havainnollinen esimerkki tällaisesta kehityssuunnasta. Kaupunkien vaatimattomasta koosta ja merkityksestä löytyy selitystä myös Suomessa vieläkin vallitsevaan keskitykseen ja valtiojohtoisuuteen.”

Viides välähdys: johtopäätös.

    Pitääkö Eurooppaa integroida edelleen, syvemmin, pohjamutiaan myöten? Ratkaiseeko federalismi talouden, puolustuksen ja henkisen kehityksen laadukkaamman tulevaisuuden?

    Onko mahdollista, että jonakin päivänä madridilaisella ja helsinkiläisellä äänestäjällä on yhtä paljon äänivaltaa sekä paikallisesti että mantereellisesti? Voiko Bilbaossa asuva ekonomi olla kiinnostunut Oulussa asuvan insinöörin arkipäiväisistä murheista – ja päinvastoin?

    Vaativia kysymyksiä piisaa. Vastausta ei kannata odottaa tuulelta.

    Kohtuullisen varmasti ja harkitun häpeilemättä uskallan kvanttielektrodynaamiikan teoreetikon Richard Feynmanin lentävää lausetta mukaillen sanoa: Jos luulet ymmärtäväsi Eurooppaa, et ymmärrä Eurooppaa. 

Kyösti Salovaara, 2025.

Vitoria-Gasteiz, Espanja.
La Paloman n. vuonna 1860 säveltänyt
Sebastián de Iradier (1809-1865) asui viimeiset vuotensa
oikealla sijaitsevassa Los Arquillos talossa.
George Bizet lainasi Iradierin sävellyksen El Arreglito
oopperaansa Carmen, jossa se sai nimen
L'amour est un oiseau rebelle.

Marraskuun valo

[ja latteiden sanojen hämärä]

Kyösti Salovaara, 2025.

Voimme elää jokapäiväistä elämäämme ymmärtämättä maailmasta juuri mitään. 

- Carl Sagan

Epäilyjä voi näet olla vain siellä, missä on kysymyksiä; kysymyksiä vain siellä, missä on vastauksia, ja vastauksia vain siellä, missä jotakin voidaan sanoa.

- Ludwig Wittgenstein

Mielentilasta se riippuu.

    Marraskuun valo on joko kaunista tai kylmää; pehmeää tai kovaa; lempeää tai julmaa. 

    Valo paljastaa, luo värejä. 

    Värien kirjan (Andreas Kornerup ja Johan Henrik Wanscher, 1961) mukaan ihminen saattaa nähdä 2 miljoonaa erilaista väriä (sävyä) tai jopa 10 miljoonaa. Mutta kuinka monta me itse asiassa näemme marraskuussa?

    Sanojakin on paljon. Nekin valaisevat. Niitä lukiessa valaistuu, jos on valaistuakseen.

    Sanat eivät ole värien tavoin fysikaalista aivokemiaa. Ne syntyvät sivistyksestä, ihmisestä ja ihmisen suhteesta toiseen ihmiseen. Joskus ne kertovat sivistyksen puutteesta. Sanat eivät koskaan ole koko ”totuus”. Siinä mielessä ne muistuttavat värisävyjä; ovat mielen illuusio todellisuudesta.

Muutama viikko sitten sanojen värejä ja muotoja kuurattiin Suomessa kunnolla. Sanna Marinin muistelmateos Toivo on tekoja (Gummerus, 2025) herätti enemmän vihastusta kuin ihastusta. Täsmällisemmin ilmaisten vihastusta herätti Helsingin Sanomien nuiva, melkein ilkeä kirja-arvostelu, jossa Arttu Seppänen kutsui Marinin teosta ”priimaluokan vedätykseksi” (HS. 4.11.2025).

    Kohun jälkeen, nyt luettuna, Seppäsen kritiikki ei maistu kovinkaan ilkeältä, terävän kriittiseltä kuitenkin. Hänen mielestään puisevasti kirjoitettu kirja kertaa vanhaa. ”Heikkotasoinen teksti” on täynnä ”höttöistä tsemppipuhetta” ja ”latteaa ympäripyöreyttä”.

    Viime viikolla Silvia Hosseini arvosteli Marinin kirjan Suomen Kuvalehdessä (14.11.2025). Jutun neutraalista otsikosta Sanna Marin korostaa edistyksellisiä arvoja huolimatta Hosseini kohteli kirjaa jopa rankemmin kuin Seppänen. Hosseinin mielestä Marin näyttää ”laatineen tarkoituksella mahdollisimman mitäänsanomattoman poliittisen muistelman”.

    Vaikka kirja puhuu suurista asioista, siitä ei Hosseinin mukaan välity intohimoa eikä muitakaan tunteita. ”Marin ei ole kovin kiinnostava ajattelija tai arvojensa sanallistaja”, Hosseini sanoo. ”Vaikuttaa siltä, että Marinin naiivi käsitys ’omana itsenään’ olemisesta on aitoa ymmärtämättömyyttä julkisen imagon merkityksestä.”

   Sekä Seppäsen että Hosseinin arvosteluista saa käsityksen, että Marinin teoksen kieli on latteaa ja että tuo latteus johtuu Marinin oman ajattelun latteudesta ja pinnallisuudesta.

    Eräässä Ylen keskusteluohjelmassa - muistaakseni Heikki Pursiaisen suulla - todettiinkin, että Sanna Marin ei ole ”henkevä” eikä ”filosofinen”. Ehkä näin on, mutta mieleeni ei tule tämän hetken poliitikoista (puolueista riippumatta) yhtään poliitikkoa, jota uskaltaisi sanoa henkeväksi tai filosofiseksi ajattelijaksi. Kenties muutama on vähän sinne suuntaan.

    

Kyösti Salovaara, 2025.

Ehkä latteus sopii nykyajan poliitikon arkiasuun. 

    Liika filosofointi ja henkevyys karkottavat äänestäjät. Oman puolueen kärkeviäkin ohjelmakohtia saa toki julistaa päivästä toiseen, koska ne on viritetty niin korkealentoisella ja ympäripyöreällä sanastolla ettei Erkkikään ymmärrä mitä konkreettisesti tarkoitetaan.

    Mielenkiintoista on, että Seppäsen kirjakritiikkiä moitittiin siitä, että arvostelija kritisoi teoksen kieltä, vähän niin kuin hän olisi kirjoittanut kaunokirjallisuudesta eikä tietokirjallisuudesta.  

    Miten kirjoja genrestä riippumatta pitäisi tai saisi arvostella?

    Uusimmassa Parnassossa (5/2025) kirjailija ja tutkija Tiina Raevaara moittii tietokirjojen arvostelijoita siitä, että ”julkisuudessa tietokirja on pelkkä aihe” ja että ”tietokirjoja ei oikeastaan pidetä kirjallisuutena”.

   Monenlaisia kirjoja, dekkareista tietokirjoihin, julkaissut Raevaara syytti arvostelijoita tietokirjojen aiheeseen, sisältöön keskittymisestä sen sijaan että myös kirjojen kielellistä ja rakenteellista ulottuvuutta arvioitaisiin ja arvotettaisiin. ”Tietokirja on toimittajien ja kriitikkojen silmissä ennen kaikkea aihe, ei kirja”, Raevaara sanoi. ”Kirjan näkeminen vain aiheena tarkoittaa, että olemme tyhmentyneet ja pinnallistuneet säälittävälle tasolle.” 

Luulen että Raevaara oikaisee siitä, mistä se on helpointa. Hän on oikeassa ollakseen väärässä ja päinvastoin. Jos tietokirjan lukija ei syvennyt kirjan aiheeseen, niin miksi hän kyseistä teosta lukee? Raevaara taitaakin puhua narratiivisista, hieman kuin autofiktiivisistä tietokirjoista, joissa kirjoittajalla on suurempi rooli kuin kirjan aiheella. Mitä "hyvin" kirjoittaminen tarkoittaisi jos ei olisi tähdellistä sanottavaa?

    Kysymys on lopulta lukijasta. Siitä mitä hän kirjasta etsii, haluaa ja löytää.

    Kritiikkiä on monenlaista, moneen lähtöön. Mitään universaalisti oikeaa tapaa kirjoittaa romaaneista tai tietokirjoista ei ole.

    Graham Greene sanoi muistelmateoksessaan Pakoteitä (1980), että katoliset ja marxilaiset kriitikot ovat parhaiten ymmärtäneet hänen romaaniensa laadun, he ovat tarkkanäköisempiä kuin muut kriitikot. Tämä tarkoitti hieman yksinkertaistaen, että hyvä kritiikki keskittyy romaanin aiheeseen eikä niinkään sen kieleen. Eräässä toisessa yhteydessä Greene opasti kirjoittajia sanomalla ettei romaanissa pidä viljellä adjektiiveja eikä adverbejä. Jännityskirjailijan pitäisi kavahtaa jännittävää tilannetta kuvatessaan ajatuksia, vertauksia, metaforia, koska jännitys on tilanne, ei sen reflektio.

    Niinpä joskus kannattaa takertua kieleen ja toisinaan siihen mistä sanat kertovat. Edellä mainittuihin arvosteluihin viitaten Marin näyttää epäonnistuneen molemmissa.

Luumäellä syntynyt Petri Pykälä täytti viisikymmentä vuotta joulukuussa 2012. Julkisuudessa hänet tunnetaan bestsellerkirjailija Ilkka Remeksenä.

    Suomen dekkariseuran julkaiseman Ruumiin kulttuuri -lehden silloinen päätoimittaja Keijo Kettunen pyysi minulta lehteen synttärijuttua Remeksestä. Muistaakseni asetin kirjoittamisen ehdoksi sen, että voin tarkastella Remeksen tuotantoa myös kriittisessä valossa.

    Niinpä ”taiteilin” kirjoituksessani nuorallakävelijän pyörryttävässä korkeudessa; toisella puolen olivat jännittävät romaanijuonet kansainvälisen politiikan kiehtovalta kentältä ja toisella puolen Remeksen romaanien aika lattea ja kulunut kieli.

    On siis aihe ja on kieli. Sanojen väri ja valo, latteuden hämärä.

    ”En käytä mielelläni adjektiiveja ’hyvä’ ja ’huono’, koska ne eivät ilmaise juuri mitään ja joka tapauksessa vaatisivat täsmentävää selittelyä tuekseen” kirjoitin joulukuussa 2012 Ruumiin kulttuuri -lehdessä. ”Mutta ’hyvällä’ tarkoitan, että Ilkka Remes yhdistää pätevästi ja mielenkiintoisesti ympäröivän maailman ja kansainvälisen politiikan taustat tarinoiden jännityselementteihin. ’Huonolla’ taas tarkoitan tietynlaista laskelmointia, jolla tarinat rakentuvat ’moraalista’ ja inhimillisestä kosketuksesta piittaamatta. Huonoa on myös Remeksen proosakielen yllätyksettömyys. Hän käyttää kuluneita ilmaisuja, adjektiiveja jotka pulpahtavat jokaiselle kirjoittajalle ensimmäiseksi mieleen.”

    Jatkoin että ”kirjailija virittää tarinan juonineen kiihkeäksi, mutta jättää lauseet heitteille… Remeksen romaani viettelee samalla tavalla kuin hyvä iskelmä: se kuulostaa tutulta, mutta on silti aivan uudenlainen, korvaan jäävä. Remestä lukiessa tuntuu, että samanlaisista asioista on lukenut jostain muualta, vaikkei pystykään sanomaan että mistä.”

Marraskuussa valo pakenee; se on lempeää ja julmaa, kylmää ja lämmintä.

    Kirjatkin ovat. Ja sanat: latteita ja merkityksiä pullollaan, pyöreitä ja kulmikkaita, mustaa valkoisella.

    Jos ihminen tajuaa 2 miljoonaa värisävyä, kuinka monta merkittävää sanaa hän ymmärtää ja jaksaa pitää mielessään?

Kyösti Salovaara, 2025.

Teeskenteletkö lukevasi

[vai muutenko vaan kirjoittelet?]

Jalmari Finne, 1927.

I-haa, vanha harmaa aasi, seisoi ypö yksin ohdakkeiden keskellä metsässä etujalat hajallaan ja pää kallellaan ja mietti asioita. Joskus hän ajatteli surumielisesti ”Miksi?” ja joskus hän ajatteli ”Siksi”, ja joskus hän ajatteli ”Kuinka?” – ja joskus hän ei tietänyt, mitä hän ajatteli. 

- A.A. Milne: Nalle Puh. Suom. Anna Talaskivi. WSOY, 1934. 

Tapahtuu Hollywoodissa.

    Kaksi nuorehkoa naista istuu baaritiskin äärellä. Toinen lukee kirjaa. Toinen tilaa drinkin ja katsoo kirjaa lukevaa. 

    Luetko ihan oikeaa kirjaa, drinkkiä odottava kysyy.

    Kyllä luen, toinen vastaa, ja näyttää kirjaansa, avaa sen ja plärää sen sivuja. Oikea painettu kirja kerta kaikkiaan.

    Oho, drinkin saanut ihmettelee ja kysyy voiko tarjota kirjaa lukevalle jotakin.

Kohtaus on amerikkalaisesta tv-sarjasta Nobody Wants This (20 jaksoa vuosina 2024-25).

    Suomessa on keskusteltu tästä samasta aiheesta. Voiko sivistystä näytellä, lukemista teeskennellä? Jos voi, mitä sillä voittaa?    

    Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Eleonoora Riihinen kirjoitti  kesäkuussa että ”lukemisesta on tullut luksusharrastus, jossa on tärkeää suorittaa ja performoida.” 

    Muutama päivä sitten (7.11) kirjallisuuskriitikko Maaria Ylikangas kertoi Hesarissa, että lukufiilistely on ajanut kulttuurieliitin ilmiriitaan. Ylikangas viittasi Silvia Hosseinin julkaisemaan esseeseen, jota Ylikangas kuvasi näin: ”Kirjailija-kriitikko synnytti tulikivenkatkuisen kulttuurikiistan Imagessa julkaistulla esseellään. Siinä hän antaa ymmärtää, että lukemisen ja lukeneisuuden esittäminen on yksi oire sivistyksen rappiosta, ja siksi askel kohti fasismia.”

    Kovia ovat kirjallisuusporukan aseet, kun kritiikkiä ja kritiikin kritiikkiä ja senkin kritiikkiä aletaan kutsua fasismiksi. 

    Me eurooppalaiset piehtaroimme omahyväisesti eurooppalaisen kulttuurikylvyn vaahdossa, mutta eikö tämäkin keskustelunaihe virrannut tänne Yhdysvalloista? Sieltä näyttää hyvä, paha ja yhdentekevä keskustelu kulttuurista ja politiikasta yhä lennähtävän Eurooppaan.

Tauno Karilas, 1930.

Jostakin syystä ”fasismista” on tullut kulttuuri- ja politiikkakeskustelun ”muotisana”. Eikä juuri kukaan vaivaudu miettimään mitä se sana oikeasti tarkoittaa.

    Vladimir Putin uhoaa, että Ukrainasta pitää tuhota natsit. Se on erikoisoperaation ”juurikysymys”.

    Onko ”fasismin” löytäminen ja poistaminen ”kulttuurista” yhtä lailla ”juurikysymys”.

    Maaria Ylikangas kirjoitti Hesarin jutussaan että ”mitä fasismiin tulee, se tosiaan voi ottaa ideologista valtaa siellä, missä on sivistyksen, muistin ja kriittisen ajattelun tyhjiö.”

    Eikö ”sivistyksen, muistin ja kriittisen ajattelun tyhjiöstä” voi syntyä melkein millaisia yhteiskuntia tahansa? Esimerkiksi kommunistisia tai brutaalisti sivistymättömiä!

    Mussolinin italialaiset fasistit halusivat kieltää pastansyömisen, koska pastaruokien suosio levisi (palasi) Italiaan Yhdysvalloista. Pasta ei ollut isänmaallista sapuskaa fasistien Italiassa. Jos joku ravintotieteilijä vuonna 2025 kritisoi pastan terveellisyyttä, onko hänkin ”fasisti”?

Joskus tuntuu, että emme uskalla nähdä mitä kaikkea 1930-luvun fasismi ja kansallissosialismi pitivät sisällään ja reunoillaan. Samalla kun tiedämme (ja osaamme paheksua) kuinka paljon väkivaltaa noina vuosina ihmisille tehtiin, unohdamme kuinka voimakkaasti fasismi, kansallissosialismi ja kommunismi kiehtoivat monia kirjailijoita, taiteilijoita ja filosofeja.

    Jos edellinen väite kuulostaa vääristelyltä, kannattaa lukea Tarmo Kunnaksen laaja teos Fasimin lumous (Atena, 2013), jonka alaotsikoksi Kunnas kirjoitti ”Eurooppalainen älymystö Mussolinin ja Hitlerin politiikan tukijana”.

    Kunnas sanoi, että vaikka sana ”fasisti” vetoaa voimakkaasti tunteisiin, sen merkitys ei välttämättä ole täsmällinen: ”Kieli ei paljasta ilmiöiden ydintä… Fasismi on käsitteenä hankala, koska sen kuvaama ilmiö muuttui ja koska fasistiset liikkeet houkuttelivat puoleensa ihmisiä hyvinkin erilaisilla keinoilla: vetoamalla ihmisten huonoihin vaistoihin, mutta myös heidän ihanteellisuuteensa, rohkeuteensa ja uhrimieleensä. Kyse ei ollut vain marssimusiikin ja sotilasparaatien lumovoimasta.”

    Monet kulttuurikeskustelussamme yhä vellovat yhteiskuntakritiikit muistuttavat "ikuisia" teemoja, jotka kiehtoivat myös Hitlerin ja Mussolinin aikalaisia.

    Kunnas muistuttaa, että fasismiin lumoutuneiden kirjailijoiden yhteinen nimittäjä oli traagisuuden kaipuu ja elämäntunteen syvyys. ”Se kannatti myös heidän pessimististä visioitaan nykyeurooppalaisen sivilisaation tilasta.”

    Eikö tällainen asenne kuvastu myös monien oman aikamme kulttuurikriitikkojen puheenvuoroissa? 

    Ja Kunnas jatkaa: ”Oleellista kaikille fasismia ihailleille intellektuelleille, kristittyjä tai ei, oli tiedostettu tai tiedostamaton kamppailu maallistumista vastaan. Ajattelijoille ja taiteilijoille ei ollut vähäinen asia, että elämä 1900-luvun ihmisyhteisössä tuntui menettäneen taianomaisuuttaan.”

Valentin eli Ensio Rislakki, 1928.

Palataanpa vuoteen 1936 ja Olavi Paavolaiseen kirjaan Kolmannen valtakunnan vieraana.

    Paavolainen kertoi silminnäkijänä ja kokijana kuinka natsi-Saksassa traagisuutta, elämäntunnetta ja menetettyä taianomaisuutta yritettiin tavoittaa paluulla luontoon ja korostamalla nuoruuden vitaalisuutta. 

    ”Nuoruus sinänsä on meidän aikamme epäjumala!” Paavolainen huudahti katselleessaan Saksaa vuonna 1936. Asiaan kuului, että Italian fasistien taistelulaulu oli nimeltään Giovinezza, jossa laulettiin ”Nuoruus, nuoruus, kauneuden kevät…”

    Ja Paavolainen kertoi hämmästyneensä luettuaan, että Baldur von Schirachin suuren teoksen Hitler-Jugend mottona oli Hitlerin hellimä iskulause: ”Vain nuorten on ohjattava nuorisoa.”

    Jo ennen Hitlerin aikaa Saksassa ihannoitiin romanttista ulkoilmaelämää. Niinpä myös Hitlerin Saksassa nuorisoa kasvatettiin retkeilyelämällä. Mutta Hitler-Jugend ei ollut pelkkä retkeilyliike. ”Siksi ei retkeily ja ulkoilu ollut päämäärä sinänsä, kuten Wandervögeleillä ja Bündeillä”, Paavolainen huomautti, ”vaan kasvatuksen välikappale. Heimabende, koti-illat, retkeilyt ja leirielämä kasvattivat kaikki poikaa tajuamaan, että hän yksikseen ja yksilönä ei merkinnyt mitään, mutta oli yhteisössä mitä tärkein tekijä.”

    Paavolainen kirjoitti, että retkeilyjen, leirielämän ja koti-iltojen avulla luotiin kansallissosialistinen nuoriso, joka ei ajatellut, vaan ”uskoi, totteli ja taisteli”. ”Se oppi sytyttämään kirjarovioita ja saattoi allekirjoittaa Dwingerin lauseen: ’Miten ihanaa onkaan silloin, kun vain yö ja pakkanen ja kuolema ympäröivät ihmistä!’”    

Meillä aaseilla, kuten minulla ja I-haalla, on tapana keksiä omat siltamme, joita myöten ylitämme likaiset lammikot.

    Niinpä edellisistä huomioista seuraaviin.

    Aamuna toisena kuuntelin Ylen aamuykkösen uudenlaista juonnettua musiikkiohjelmaa, jossa toimittaja lasten- ja nuorten Finlandia-palkintoehdokkaiden julistamisen hengessä mietti, milloin lapsen on soveliasta ryhtyä lukemaan aikuisten kirjoja. Toimittaja muisteli omaa merkittävää kokemustaan, kun hän sai kirjastossa siirtyä lastenkirjaosastolta aikuisten kirjojen lainaajaksi.

    Minusta tarina kuulosti käsittämättömältä ja ahdasmieliseltä.

    Lasta ei voi koskaan pakottaa lukemaan kirjoja, jos hän ei halua lukea, mutta yhtä vähän häntä voi tai saa kieltää lukemasta mitä hän haluaa lukea.

    Tietysti puhun vain omista kokemuksistani. Mitäpä muiden asioista tietäisin.

    Menin kansakouluun syksyllä 1954. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen lähdin suorittamaan asevelvollisuutta Karjalan prikaatiin kesällä 1966. Väliin jäävän 12 vuoden aikana luin ”suunnattomasti” sekä lasten, nuorten että aikuisten kirjoja, varmaankin satoja ellei tuhansia - niin kuin laskutaidoton I-haa laskisi – romaaneja miettimättä, mikä kuuluu lapselle ja mikä aikuiselle luettavaksi, eivätkä vanhempani estäneet tai säätäneet lukemista. No, muistan kuinka kerran ihmetellessä mitä ryhtyisin lukemaan, isäni kehotti kokeilemaan Karl Mayn romaaneja. Niitä löytyi Kotkan kirjastosta vino pino. Luin yhden ja sitten kaikki.

    Pakinani kuvituksena on Otavan Poikien seikkailukirjoja melkein sadan vuoden takaa. Isäni osti ja/tai sai ne lahjaksi 1920-luvun lopulla. Niitä on tallella kolmisenkymmentä.

    Poikien seikkalukirjojen - joissa tarinat olivat usein isänmaallisia ja joissa pahan valtakuntana oli vanha Venäjä tai uusi Neuvostoliitto - rinnalla luin kotikirjahyllystä Jack Londonia, Jules Verneä, Fenimore Cooperia, Frederick Marryatia, Upton Sinclairia, Robert Louis Stevensonia, Netta Muskettia, Mickey Spillanea, Zane Greytä, Guy Maupassantia, Stendhalia, Jan de Hartogia, Roald Dahlia ja tietysti melkein kaikki Sapo- ja Salamasarjan dekkarit. Ian Flemingin Pallosalaman luin ennen kuin ensimmäistäkään James Bond -elokuvaa näytettiin Suomessa. ”Lainastosta” kahlasin Mika Waltarin suurteokset, Kafkaa, Simo Penttilää, John Steinbeckiä, Enid Blytonia ja Alberto Moraviaa ja ties mitä. 

    En tietenkään muista milloin ensimmäisen kerran menin kirjastoon tai koska lainasin ensimmäisen kerran ”aikuisten” romaanin. Sellaisesta ei jäänyt muistiin jälkeä, koska se ei merkinnyt mitään. Oleellista olivat romaanit, joita tahtoi lukea ja jotka tuli luetuksi.

    Sekin pitää muistaa, että kaiken edellä mainitun lisäksi me nuoret luimme paljon sarjakuvalehtiä (silloin ei ollut vielä telkkaria) ja tätä miettiessäni muistan myös jännityslukemistot. Oma suosikkini oli Kaliforniasta kertova El Coyete, jota ostin säännöllisesti. Se oli alkuaan, kuten nyt näen Wikipediasta, espanjalaisen kirjailijan kirjoittama. Suosikkisarjakuvalehteni oli Tex Willer. Se taas oli italialaisten tekemä Villin lännen sarjis, joten langat yhteen vetäen ei kannata kummastella, että 1960-luvun ”vallankumouksellisimmat” westernit kuvattiin Espanjassa ja niitä tekivät italialaiset elokuvantekijät.

   

Kalle Aaltokivi eli
Kaarlo Luoto, 1932.

       

Olipa kerran

[100 parasta elokuvaa]

Kuvakaappaus elokuvasta Huuliharppukostaja -
Paramount Pictures Corporation, 1968.

Claudia Cardinalen esittämä Jill
saapuu Sergio Leonen elokuvaan.

Kaikki mikä liikkuu valkokankaalla, on elokuvaa. Kuulen usein sanottavan, että se tai se filmi on hyvin mielenkiintoinen, mutta ei elokuvaa. En ymmärrä, miksi elokuva pitäisi rajoittaa perinteiseen melodraamaan tai burleskeihin komedioihin. Maantieteellinen filmi on yhtä lailla elokuvaa kuin Ben Hur. Aakkosia lapsille opettava filmi on yhtä lailla elokuvaa kuin suuri, muka psykologinen draama. Minun mielestäni elokuvan synty merkitsi ennen kaikkea uutta tapaa tallentaa asioita. Se on tekijän keino ilmaista maailmankuvaansa tietojensa pohjalta. Louis Lumière oli uusi Gutenberg. Hänen keksintönsä on ollut syypää yhtä moneen katastrofiin kuin kirjat levittämiensä ajatusten johdosta. 

- Jean Renoir vuonna 1974 teoksessaan Elämäni ja elokuvani. 

Luulen että nykyään, samaan aikaan kun kirjallisuusmiehet ovat hylänneet eeppiset velvollisuutensa, eepoksen pelastaa meille kummallista kylläkin lännenkuvat... ja kaikista mahdollisista paikoista sen pelastaa Hollywood.

- Jorge Luis Borges vuonna 1967 The Paris Reviewissä.

Kun aamupäivisin selailen netissä ilmestyviä lehtiä sieltä ja täältä, törmään kaikenlaisiin otsikoihin. Jotkut hätkähdyttävät, toiset pelästyttävät ja useimmat eivät kiinnosta lainkaan.    

    Lokakuun lopussa huomasin espanjalaisessa El País -lehdessä kiehtovan otsikon: ”480 elokuvaohjaajaa äänesti että Sergio Leonen mestariteos on elokuvahistorian paras lännenelokuva.”

    Otsikko johti MeriStation-videopelilehden artikkeliin.

    Artikkeli kertoi että Sight & Soundin (joka on British Film Instituten julkaisema laatulehti) ohjaajaäänestyksessä vuonna 2022 Sergio Leonen ohjaama westerni Huuliharppukostaja (C’era una volta il West / Once Upon a Time in the West, 1968) sai kaikista lännenelokuvista parhaimman sijoituksen.

    Elokuvaohjaajat eri puolilta maailma äänestivät kukin 10 parasta filmiä. Näin syntyneellä ”parhaitten listalla” Huuliharppukostaja sijoittui sijalle 46. Kolme kaikkein parasta (tai suurenmoisinta) filmiä olivat Stanley Kubrickin 2001: Avaruuseikkailu (1968), Orson Wellesin Citizen Kane (1941) ja Francis Ford Coppolan Kummisetä (1972).

    Ohjaajakyselyn Sight & Sound tekee kerran kymmenessä vuodessa. Kriitikoiden ja muiden elokuviin liittyvien henkilöiden lista puolestaan perustui 1639 äänestäjän arviointiin parhaaksi elokuvaksi. Sekä ohjaajien että kriitikoiden parhaiden filmien listat löytyvät täältä: https://www.bfi.org.uk/sight-and-sound/directors-100-greatest-films-all-time.

Kävin matematiikan luennoilla 1960-luvun lopulla Porthaniassa. Siinä lähellä Mikonkadun ja Hallituskadun (nyk. Yliopistokadun) kulmassa sijaitsi Bio Rea, jossa pyöritettiin päiväsaikaan non-stoppina Viikon Villilänsi -elokuvia. Luentojen välissä oli kiva ja vähän synnillistä poiketa elokuviin!

    Tuossa teatterissa näin ensimmäisen kerran (talvella 1968) Sergion Leonen (1929-1989) ”spaghettiwesternit” Kourallinen dollareita (1964) ja Vain muutaman dollarin tähden (1965). Niissä opin nauttimaan Leonen spektaakkelimaisesta elokuvallisuudesta ja Ennio Morriconen (1928-2020) ikimuistoisista soundtrackeista. Elokuvien enemmän tai vähemmän nihilististä sankaria esitti Clint Eastwood.

    Sitten tuli Hyvät, pahat ja rumat (1966), elokuva jota alettiin jo pitää ”oikeana” ja merkittävänä filminä. Sen näin muistaakseni Bio Rexissä talvella 1968, niin kuin myös sitten Huuliharppukostajan keväällä 1970.

    Eastwood oli vielä mukana Hyvissä, pahoissa ja rumissa, mutta Huuliharppukostajassa oli uudet sankarit ja konnat.

En tiedä kuinka monta kertaa olen katsonut Huuliharppukostajan. 

    Tarkoittaa että hyvin monta!

    On vähän koomista, että filmiä esitettiin ensin Suomessakin lyhennettynä (136 min) versiona. Sen katsottuaan ihmetteli, että mitä päähenkilölle, kostajalle jota esitti Charles Bronson, oikeastaan filmissä tapahtui. Kuoliko hän ensimmäisessä kohtauksessa ja kummitteliko hän sitten elokuvan edistyessä tarinan roistolle Frankille, Henry Fondan esittämälle palkkamurhaajalle, joka auttaa rautatieparonia poistamaan rautatien rakentamista haittaavat "inhimilliset esteet”?

    Huuliharppukostaja iski lyhennettynäkin katsojan tunteisiin. Elokuvan pitkä versio (166 min) esitettiin Suomessa ensimmäisen kerran 1977. Mutta alusta pitäen Leonen ja Morriconen spektaakkelia kehuttiin Suomessa (esim. Sakari Toiviainen Ilta-Sanomissa) oopperamaisesta jylhyydestä ja loistokkuudesta. Se oli kuin oopperaa jota katsottiin lähikuvissa ja kuunneltiin tunteisiin menevissä balladeissa ja purskahtelevissa aarioissa.

    Huuliharppukostajassa yhdistyi kaksi perinteisten lännenelokuvien pääteemaa: henkilökohtainen kosto ja sivistyksen leviäminen Amerikan länteen.

Paramount Pictures Corporation, 1968.

Ylempänä kostaja (Bronson), alakuvassa palkkamurhaaja (Fonda) -
miehet jotka ovat muinaista rotua.

Noina nuoruuden vuosina 1969-1975 pidin näkemistäni filmeistä leikekirjaa, johon liimasin Hesarista elokuvailmoituksia. Vähitellen aloin myös kirjoittaa elokuvailmoituksien sekaan kommentteja näkemästäni ja kokemastani.

    Vuonna 1972 kävin katsomassa Huuliharppukostajan toisen tai kolmannen kerran. Leikekirjaani kirjoitin, että Huuliharppukostaja on tietyssä mielessä ”marxilainen” filmi: ”Lopun teema, työläiset, edistys, rautatie. Lopussa roolihenkilöt katoavat ja joukko astuu näyttämölle. Joukko joka on saanut edistyksen merkin – rautatien – pakkoluovutettua itselleen. Siis: alun kapitalistinen ’pomojengi’ on keikautettu ja saamme kuvan että rautatie on yhteiskunnallistettu. Siis: elokuvan sivukertomus työntää lopussa yksilötarinan syrjään ja muuttuu pääkertomukseksi – yhteiskunnallistaa elokuvan.”

    Kaksi vuotta myöhemmin kävin taas katsomassa Huuliharppukostajan. Nyt kirjoitin siitä kehuja säästelemättä leikekirjaani pitkän arvion.

"Huuliharppukostaja -täydellinen lännenkuva.

    Kun taideteos on täydellinen, se saa nimityksen klassinen. Sergio Leone aloitti ns. italowesternin kopioimalla Akira Kurosawan Yojimbon, siirtämällä samuraikertomuksen kaikkineen Villiin Länteen. Leonen Hyvät, pahat ja rumat -filmi oli eräällä tavalla uuden, realistisen westernin mallikappale. Huuliharppukostaja on synteesi, lännenelokuvan perinteisen sekä uuden, yhteiskunnallisen näkökulman kameralla ja sen kerronnalla yhdistäminen. Huuliharppukostaja on täydellinen elokuva.

    Tässä elokuvassa kulkee rinnan monia tarinoita. On kosto, on kehitys, on katoava maailma, on tulevaisuus.

    Huuliharppukostaja yhdistää kertomuksen osat: irlantilainen joka nai ilotytön, murhattiin koska rautatien omistajan edut sitä vaativat; likaisen pelin, jota on pelattava jotta rautatie työntyisi yhä syvemmälle länteen; pistoolin joka puhkoo ongelmat, kuten Frank sanoo.

    Rautatien omistaja, kuolemansairas liikemies haaveilee meren kohinasta, sitä hän ei saavuta. Irlantilainen McBain haaveili kehittyvästä kaupungista, sitä hän ei nähnyt. Mutta radan rakentajat, työläiset toteuttavat unelman.

    Huuliharppukostaja (Bronson), lainsuojaton Cheyenne (Jason Robards) ja palkkamurhaaja Frank (Fonda) ovat vanhaa rotua, heidän ympärillään asuu kuolema

(…)

    Huuliharppukostajassa jokainen jakso on jäsennetty kokonaisuutta ajatellen, tuskin missään elokuvassa lähikuvien käyttö on näin loogista. Yhtä toistuvat lähikuvat yksilöistä, mutta kun kuvataan joukkoja, radan rakentajia, kaupungin asukkaita, silloin aina kamera vangitsee laajat, optimistiset näkymät, kamera kohoaa huimaan ja selkäpiitä värisyttävään ajoon, musiikki paisuu ennakoimaan tulevaisuutta, kehitystä...”

 

Viisikymmentä vuotta sitten kirjoitettu tunteellinen analyysi pätee yhtä, kenties jopa paremmin kuin heti ensimmäisten katsomiskertojen jälkeen. Maailma on myös muuttunut. Historiaa voi katsella uudellakin tavalla. Nykyhetkeä ei voi kuitenkaan paeta.

    Huuliharppukostajaa filmattiin Almeríassa ja Granadassa, niin kuin dollaritrilogiankin filmejä. Auringon karrelle polttamat ylängöt ja vuorien rinteet sopivat mainiosti kuvastamaan elokuvien tekijöiden ideaa: sivistyksen hedelmiä luonnon karuutta vasten, tulevaisuus ja menneisyys.

    Sergio Leone työsti Huuliharppukostajan käsikirjoitusta kuukausikaupalla Bernardo Bertoluccin ja Dario Argenton kanssa. Kolmikko katsoi Leonen kämpillä päiväkausia amerikkalaisia lännenelokuvia.  

   Kun Argento ja Bertololucci saivat käsikirjoituksen valmiiksi, Leone piti sitä liian intellektuellina.

    Hän pyysi avukseen Sergio Donatin, joka oli osallistunut Hyvien, pahojen ja rumien käsikirjoituksen hiomiseen. Donati sai yhdistettyä korruptoivan kapitalismin kuvauksen Leonen myyttiseen tarinaan miehistä, jotka olivat muinaista, katoavaa rotua, miehistä joille ei enää ollut sijaa uudessa maailmassa.

    Kysymys oli, Leonen kerrotaan karkeasti sanoneen, viimeisestä vaiheesta Amerikan historiasta jolloin ne miehet joilla oli pallit, katosivat Lännestä; heidän tilalle astui matriarkaalinen Amerikka, joka perustui naisiin joilla on teräspallit.  

    Ja niin Huuliharppukostajassa tätä uudenlaista Amerikan naista, entistä ilotyttöä esitti rehevä, herkkä ja kovapintainen Claudia Cardinale. 

 

Kyösti Salovaara, 2015.

La Calahorran rautatieasema.
Tänne Jill saapuu; tämän lähelle
Leone oli rakentanut Huuliharppukostajan
lännenkaupungin.
Fiktio ei ole totta vaan ei valhettakaan.

Miksi ne ei lue

[eiks ne osaa?]

Kyösti Salovaara, 2025.

Väärin luettu?

Samuel harrastaa nykyään varsinkin tieteitä. Hän on kaupungin kirjaston suurimpia asiakkaita. Hän saattaa viipyä siellä pitkiä aikoja luetteloita selaillen. Kirjojen tieteelliset nimet herättävät hänessä aina suurta uteliaisuutta. Hän on jo lukenut ”Geologian”, ”Biologian alkeet” ja ”Estetiikan peruskysymyksiä” ja lisäksi hän on tutkinut kemiaa, ”Lajien syntyä” ja Marxin teorioita, eivätkä Descartesin ”Metodin esitys” ja Nietzschen ”Näin puhui Zarathustra” ole hänelle tuntemattomia. Hän lukee ahmien, ilman mitään järjestelmää, niin kuin nälkäinen syö ruokaa. Ja kaikkia näitä asioita hän hautoo sitten yksinäisessä sielussaan, päämääränään siepata universumin salaisuus esiin kirjaston pölyisiltä hyllyiltä. Ei mitään sen vähempää.

- Toivo Pekkanen: Tehtaan varjossa, 1932.

Meidän sukupolvemme oli kasvatettu seikkailukertomuksilla ja ensimmäisen maailmansodan tuottama suunnaton illuusioiden romahdus puuttui meiltä, ja niin me kuljimme etsimässä seikkailua…

- Graham Greene: Pakoteitä, 1980 (suom. 1982).

Millaisia kirjoja luetaan?

    Kuka niitä lukee?

    Ja miksi lukee, kun lukee?

    Ovatko kirjojen lukijat parempia ihmisiä kuin ne jotka eivät lue?

    Jos ovat, niin miksi ovat?

Lukeakseen kirjoja, pitää osata lukea.

    Lukutaito rappeutuu Suomessa, sanotaan. Ehkä, kenties ei. Kaunokirjallisuuden lukeminen kyllä saattaa vähentyä, mutta erilaisia digilaitteita ei pysty käyttämään ellei osaa yhtään lukea. Paitsi että kohta kaiken voi hoitaa puhumalla. Kyllä AI hoitaa homman jos  lukeminen ei huvita pätkääkään. Sanot vaan mitä haluat. Ja saat mitä tekoäly "haluaa" sinun saavan.

    Suomen Kuvalehti julkaisi viime viikolla (24.10.2025) Tommi Melenderin esseen Lukevan miehen yksinäisyydestä. Alaotsikko kuului: ”Testosteronin huuruisessa maailmassa lukutoukille jää vain tekijämiesten tähteet.”

    Melenderin essee pönkitti kirjallisuuden lukijoihin ja lukemiseen liittyvää myyttiä siitä kuinka arvokasta ”korkeakirjallisuuden” lukeminen on ja kuinka heteromiesten tilalle tulleille avaramielisille naisille korkeakirjallisuus maistuu. ”Naiset lukevat aktiivisemmin kuin miehet, etenkin niin sanottua korkeakirjallisuutta”, Melender kirjoitti. "Viime vuosina minussa on voimistunut sympatia myös niitä miehiä kohtaan, jotka vapaina hetkinään lukevat kertomakirjallisuutta, vaikka voisivat käyttää saman ajan Erikoisryhmä Hampurin katseluun tai internetissä pätemiseen."

    Niin että elokuvia katsovat heteromiehetkin ovat luusereita?

    Melenderin mielestä ne ovat väärässä, jotka väittävät kirjallisuuden naisistumisen nostavan kertomakirjallisuudessa esiin ”identiteetin, itsemäärittelyn ja traumojen ympärille kiertyviä aiheita, jotka vieraannuttavat miehiä” ja jonka ”tuloksena on poliittisesti sovinnaisia ja sisällöllisesti tylsiä teoksia”.

    Ja edelleen Melenderin mielestä on hyvä, että hänen nuoruutensa kaunokirjallisuutta hallitsevat ”proosaurokset”, kuten Philip Roth, Milan Kundera tai Hannu Salama, ovat joutuneet antamaan ääntä toisenlaisille äänille. Monimuotoisuus on tärkeää, Melender toteaa. 

    (Minä puolestani en ole koskaan pitänyt Rothia ”proosauroksena”.)

    Naiset ovat lukijoina joustavampia kuin miehet, Melender sanoo.

Selailen kahta tutkimusta kirjojen lukijoista ja kirjojen kustantamisesta.

    Ne ilmestyivät 1970-luvulla, joten ne (kenties) ennustivat mihin päädytään, kun oltiin matkalla 2020-luvulle.

    Katarina Eskolan teoksessa Ei kirjaa ilman lukijaa (Tammi, 1972) kerrotaan mm. siitä millaisia kirjoja naiset vs. miehet lukivat 1970-luvun taitteessa. Tutkimusta tehtiin tiettyjen kirjojen – tietokirja, korkeakirjallinen romaani, viihderomaani, runokirja – lukijakunnasta.

    Eskolan tiivistetty johtopäätös kuului, että naiset ja miehet lukivat suunnilleen yhtä lukuisasti tietokirjoja ja perinteisiä romaaneja, mutta runoteoksien ja viihderomaanien lukijoista pääosa (n. 90 %) oli naisia.

    Tässä tutkimuksessa viihderomaanina ei kuitenkaan ollut Alistair Macleanin (jota Tommi Melender ei tietenkään ole koskaan lukenut) kaltaisia kirjailijoita.

    Toisessa selailemassani kirjassa, Per I. Gedinin teoksessa Kirja muuttuvassa yhteiskunnassa (1977. Suom. Risto Hannula. Tammi, 1977) päädyttiin siihen, että kirjallisuus, sen julkaiseminen, sen lukeminen ja sen kritiikki jakautuu voimakkaasti Robert Escarpitin luonnehtimalla tavalla yhtäällä sivistyksen kiertokulkuun ja toisaalla populaarin kiertokulkuun, eivätkä nämä lukijakunnassa kohtaa toisiaan.

    Gedin työskenteli ruotsalaisen Wahlström & Widstrand -kustantamon toimitusjohtajana. Hänen visionsa tulevaisuuden kustannustoiminnasta oli pessimistinen. Korkeakirjallisuus menettäisi merkityksensä. Ihmiset tulisivat lukemaan yhä enemmän ja melkein pelkästään bestsellereitä ja viihdettä.

    Vuonna 1975 kukaan ei arvannut mitä teknologian kehityksessä tapahtuu. Mistäpä Gedin tai Eskola olisivat osanneet kuvitella internetin, somen ja striimauspalvelujen maailman, jossa kirja ihmisten arkipäivässä näyttää yhä useammin historialliselta rudimentilta.

    Mutta joltakin kantilta Gedin ymmärsi Melenderiä paremmin mitä ympärillä tapahtuu. Gedin lainasi erästä amerikkalaista kustantajaa näin: ”Romaani, varsinkin kirjallinen romaani, on menettänyt kosketuksen yleisöönsä… vakava kirjoittaminen on kääntynyt kohti vieraantuneita ja usein hämäriä aihealueita ja siksi kirjakauppiaat kysyvät ’missä ovat kaikki viime vuoden hyvät luettavat kirjat?’”

Kun puhutaan monipuolisesta kirjallisuudesta ja semmoista vaaditaan, lukuvalikoimaan kai pitäisi lukea kaikenlainen kirjallisuus eikä vain korkeakirjallisuutta erilaisine vivahteineen.

    Näin Tommi Melender ei tee.

    Kun muut ”pikkupojat” lukivat seikkailukirjoja tyyliin Alistair MacLean, Melender tyytyi katselemaan niiden selkämyksiä. Niinpä hän sitten siirtyikin suoraan mahdollisimman ”korkealle”: ”Syystä tai toisesta kiinnostuin Paavo Haavikon, Pentti Saarikosken ja Eeva-Liisa Mannerin tuotannosta. Kukaan ei minua sysännyt siihen suuntaan, kenellekään en voinut runojen lukemisesta puhua, erakoiduin yksityiselle planeetalleni.”

    Voiko ihminen tehdä laajojen kaarien johtopäätöksiä oman yksityisen kokemuksensa perusteella?

    Tekeekö Saarikosken ja Mannerin lukeminen ihmisestä paremman kuin miehestä, joka lukee MacLeania ja Dan Brownia? Tai ei lue lainkaan?

    Todellako?

    Näin Melender tuntuu ajattelevan.

    Jos näin olisi, miten on mahdollista että kahdesta tunnetusta kertomakirjallisuuden ”lukutoukasta”, Stalinista ja Hitleristä tuli 1900-luvun suurimmat julmurit, jotka aiheuttivat miljoonien ja miljoonien kanssaihmisten kuoleman?

Melender kirjoittaa siitä, kuinka naiset ovat tuoneet korkeakirjallisuuteen monipuolisuutta sekä kirjoittajina että lukijoina.

    Lähtökohtansa - Melender ei nuoruudessaan lukenut lainkaan seikkailukirjoja – takia Melender ei näe kirjallisuuden kenttää reunasta reunaan, päädystä päätyyn.

    Hän ei huomaa, että naiskirjailijat ovat kohtuullisesti valloittaneet myös dekkareiden kirjoittamisen ja hallitsevat nordic crimeä jos eivät yksin niin kuitenkin tasavertaisesti mieskirjailijoiden kanssa. Viihteelläkin on arvonsa. 

    Joten kannattaako edelleen, vuonna 2025, sivistyksen kiertokulku eristää populaarin kiertokulusta?

    Niinpä kysyn: Onko suositusta romaanista tykkääminen sivistymätöntä?

    

   

Kyösti Salovaara, 2025.

Saavatko kaikki kukat kukkia?