Miksi ne ei lue

[eiks ne osaa?]

Kyösti Salovaara, 2025.

Väärin luettu?

Samuel harrastaa nykyään varsinkin tieteitä. Hän on kaupungin kirjaston suurimpia asiakkaita. Hän saattaa viipyä siellä pitkiä aikoja luetteloita selaillen. Kirjojen tieteelliset nimet herättävät hänessä aina suurta uteliaisuutta. Hän on jo lukenut ”Geologian”, ”Biologian alkeet” ja ”Estetiikan peruskysymyksiä” ja lisäksi hän on tutkinut kemiaa, ”Lajien syntyä” ja Marxin teorioita, eivätkä Descartesin ”Metodin esitys” ja Nietzschen ”Näin puhui Zarathustra” ole hänelle tuntemattomia. Hän lukee ahmien, ilman mitään järjestelmää, niin kuin nälkäinen syö ruokaa. Ja kaikkia näitä asioita hän hautoo sitten yksinäisessä sielussaan, päämääränään siepata universumin salaisuus esiin kirjaston pölyisiltä hyllyiltä. Ei mitään sen vähempää.

- Toivo Pekkanen: Tehtaan varjossa, 1932.

Meidän sukupolvemme oli kasvatettu seikkailukertomuksilla ja ensimmäisen maailmansodan tuottama suunnaton illuusioiden romahdus puuttui meiltä, ja niin me kuljimme etsimässä seikkailua…

- Graham Greene: Pakoteitä, 1980 (suom. 1982).

Millaisia kirjoja luetaan?

    Kuka niitä lukee?

    Ja miksi lukee, kun lukee?

    Ovatko kirjojen lukijat parempia ihmisiä kuin ne jotka eivät lue?

    Jos ovat, niin miksi ovat?

Lukeakseen kirjoja, pitää osata lukea.

    Lukutaito rappeutuu Suomessa, sanotaan. Ehkä, kenties ei. Kaunokirjallisuuden lukeminen kyllä saattaa vähentyä, mutta erilaisia digilaitteita ei pysty käyttämään ellei osaa yhtään lukea. Paitsi että kohta kaiken voi hoitaa puhumalla. Kyllä AI hoitaa homman jos  lukeminen ei huvita pätkääkään. Sanot vaan mitä haluat. Ja saat mitä tekoäly "haluaa" sinun saavan.

    Suomen Kuvalehti julkaisi viime viikolla (24.10.2025) Tommi Melenderin esseen Lukevan miehen yksinäisyydestä. Alaotsikko kuului: ”Testosteronin huuruisessa maailmassa lukutoukille jää vain tekijämiesten tähteet.”

    Melenderin essee pönkitti kirjallisuuden lukijoihin ja lukemiseen liittyvää myyttiä siitä kuinka arvokasta ”korkeakirjallisuuden” lukeminen on ja kuinka heteromiesten tilalle tulleille avaramielisille naisille korkeakirjallisuus maistuu. ”Naiset lukevat aktiivisemmin kuin miehet, etenkin niin sanottua korkeakirjallisuutta”, Melender kirjoitti. "Viime vuosina minussa on voimistunut sympatia myös niitä miehiä kohtaan, jotka vapaina hetkinään lukevat kertomakirjallisuutta, vaikka voisivat käyttää saman ajan Erikoisryhmä Hampurin katseluun tai internetissä pätemiseen."

    Niin että elokuvia katsovat heteromiehetkin ovat luusereita?

    Melenderin mielestä ne ovat väärässä, jotka väittävät kirjallisuuden naisistumisen nostavan kertomakirjallisuudessa esiin ”identiteetin, itsemäärittelyn ja traumojen ympärille kiertyviä aiheita, jotka vieraannuttavat miehiä” ja jonka ”tuloksena on poliittisesti sovinnaisia ja sisällöllisesti tylsiä teoksia”.

    Ja edelleen Melenderin mielestä on hyvä, että hänen nuoruutensa kaunokirjallisuutta hallitsevat ”proosaurokset”, kuten Philip Roth, Milan Kundera tai Hannu Salama, ovat joutuneet antamaan ääntä toisenlaisille äänille. Monimuotoisuus on tärkeää, Melender toteaa. 

    (Minä puolestani en ole koskaan pitänyt Rothia ”proosauroksena”.)

    Naiset ovat lukijoina joustavampia kuin miehet, Melender sanoo.

Selailen kahta tutkimusta kirjojen lukijoista ja kirjojen kustantamisesta.

    Ne ilmestyivät 1970-luvulla, joten ne (kenties) ennustivat mihin päädytään, kun oltiin matkalla 2020-luvulle.

    Katarina Eskolan teoksessa Ei kirjaa ilman lukijaa (Tammi, 1972) kerrotaan mm. siitä millaisia kirjoja naiset vs. miehet lukivat 1970-luvun taitteessa. Tutkimusta tehtiin tiettyjen kirjojen – tietokirja, korkeakirjallinen romaani, viihderomaani, runokirja – lukijakunnasta.

    Eskolan tiivistetty johtopäätös kuului, että naiset ja miehet lukivat suunnilleen yhtä lukuisasti tietokirjoja ja perinteisiä romaaneja, mutta runoteoksien ja viihderomaanien lukijoista pääosa (n. 90 %) oli naisia.

    Tässä tutkimuksessa viihderomaanina ei kuitenkaan ollut Alistair Macleanin (jota Tommi Melender ei tietenkään ole koskaan lukenut) kaltaisia kirjailijoita.

    Toisessa selailemassani kirjassa, Per I. Gedinin teoksessa Kirja muuttuvassa yhteiskunnassa (1977. Suom. Risto Hannula. Tammi, 1977) päädyttiin siihen, että kirjallisuus, sen julkaiseminen, sen lukeminen ja sen kritiikki jakautuu voimakkaasti Robert Escarpitin luonnehtimalla tavalla yhtäällä sivistyksen kiertokulkuun ja toisaalla populaarin kiertokulkuun, eivätkä nämä lukijakunnassa kohtaa toisiaan.

    Gedin työskenteli ruotsalaisen Wahlström & Widstrand -kustantamon toimitusjohtajana. Hänen visionsa tulevaisuuden kustannustoiminnasta oli pessimistinen. Korkeakirjallisuus menettäisi merkityksensä. Ihmiset tulisivat lukemaan yhä enemmän ja melkein pelkästään bestsellereitä ja viihdettä.

    Vuonna 1975 kukaan ei arvannut mitä teknologian kehityksessä tapahtuu. Mistäpä Gedin tai Eskola olisivat osanneet kuvitella internetin, somen ja striimauspalvelujen maailman, jossa kirja ihmisten arkipäivässä näyttää yhä useammin historialliselta rudimentilta.

    Mutta joltakin kantilta Gedin ymmärsi Melenderiä paremmin mitä ympärillä tapahtuu. Gedin lainasi erästä amerikkalaista kustantajaa näin: ”Romaani, varsinkin kirjallinen romaani, on menettänyt kosketuksen yleisöönsä… vakava kirjoittaminen on kääntynyt kohti vieraantuneita ja usein hämäriä aihealueita ja siksi kirjakauppiaat kysyvät ’missä ovat kaikki viime vuoden hyvät luettavat kirjat?’”

Kun puhutaan monipuolisesta kirjallisuudesta ja semmoista vaaditaan, lukuvalikoimaan kai pitäisi lukea kaikenlainen kirjallisuus eikä vain korkeakirjallisuutta erilaisine vivahteineen.

    Näin Tommi Melender ei tee.

    Kun muut ”pikkupojat” lukivat seikkailukirjoja tyyliin Alistair MacLean, Melender tyytyi katselemaan niiden selkämyksiä. Niinpä hän sitten siirtyikin suoraan mahdollisimman ”korkealle”: ”Syystä tai toisesta kiinnostuin Paavo Haavikon, Pentti Saarikosken ja Eeva-Liisa Mannerin tuotannosta. Kukaan ei minua sysännyt siihen suuntaan, kenellekään en voinut runojen lukemisesta puhua, erakoiduin yksityiselle planeetalleni.”

    Voiko ihminen tehdä laajojen kaarien johtopäätöksiä oman yksityisen kokemuksensa perusteella?

    Tekeekö Saarikosken ja Mannerin lukeminen ihmisestä paremman kuin miehestä, joka lukee MacLeania ja Dan Brownia? Tai ei lue lainkaan?

    Todellako?

    Näin Melender tuntuu ajattelevan.

    Jos näin olisi, miten on mahdollista että kahdesta tunnetusta kertomakirjallisuuden ”lukutoukasta”, Stalinista ja Hitleristä tuli 1900-luvun suurimmat julmurit, jotka aiheuttivat miljoonien ja miljoonien kanssaihmisten kuoleman?

Melender kirjoittaa siitä, kuinka naiset ovat tuoneet korkeakirjallisuuteen monipuolisuutta sekä kirjoittajina että lukijoina.

    Lähtökohtansa - Melender ei nuoruudessaan lukenut lainkaan seikkailukirjoja – takia Melender ei näe kirjallisuuden kenttää reunasta reunaan, päädystä päätyyn.

    Hän ei huomaa, että naiskirjailijat ovat kohtuullisesti valloittaneet myös dekkareiden kirjoittamisen ja hallitsevat nordic crimeä jos eivät yksin niin kuitenkin tasavertaisesti mieskirjailijoiden kanssa. Viihteelläkin on arvonsa. 

    Joten kannattaako edelleen, vuonna 2025, sivistyksen kiertokulku eristää populaarin kiertokulusta?

    Niinpä kysyn: Onko suositusta romaanista tykkääminen sivistymätöntä?

    

   

Kyösti Salovaara, 2025.

Saavatko kaikki kukat kukkia?

Amiraali

[syksyllä ennen talvea]

Kyösti Salovaara, 2025.

Nykyhetkeä ei voi johtaa menneisyydestä eikä tulevaisuudesta ja jokainen hetki luo jotakin uutta.

- Ivar Ekeland, matemaatikko

Eikö laiva, joka kerran on lähtenyt matkaan,

                        kerran myös palaa?

- Po Chü-i, runoilija

                  

1. Maailma on

Alussa puuttui Jussi.

    Oli valoa vain ja sitten pamahti. Yhtä aikaa kaikkialla.

    Kukaan ei tiedä mitä ”kaikkialla” tarkoittaa.

    Meni miljoonia vuosia ja Jussi otti kuokan ja käveli suon laitaan.

    Sen jälkeen mikään ei ollut ennallaan.

Maailma syntyi kummallisesti. 

    Sillä on outo tulevaisuus: joko hyytävän loputon kylmyys tai helvetillinen kuumuus aamusta iltaan.

    Arkipäivän opportunistille riittää manuaaliksi: carpe diem!

Suomalainen kosmologi Kari Enqvist sanoi ettei hänen tutkimuksillaan ole mitään hyödyllistä tavoitetta. Pelkkää humanismia, hän jatkoi. Taisi olla understatement.

    Amerikkalaisen kosmologin mielestä tarkoituksettomuudesta voi löytää vähän tarkoitustakin Jussille ja kuokalle.

    ”Yritys ymmärtää maailmankaikkeutta on yksi niistä harvoista asioista, jotka nostavat ihmiselämän hiukan farssin yläpuolelle ja antavat sille vähän tragedian arvokkuutta”, kirjoitti Steven Weinberg kuvatessaan maailman kolmea ensimmäistä minuuttia.

    Kumpi maistuu: farssi vai tragedia?

2. Journalismin tyyliä

Urheilujournalismi tonkii elämää.

    Helsingin Sanomat nostaa ”urheiluosastossaan” nuoria pelaajia, juoksijoita ynnä kaikkialle hyppääviä tähteyteen, jonne on matkaa miljoona kilometriä.

    Lehdessä kerrotaan oleellinen: nuoren urheilijan mummo haki vettä kaivosta ja kompastui.

    Nuori pää ei kestä isoja ajatuksia. Se ei Hesaria huoleta.

    Julkisuus ja huoli eivät mahdu samaan astiaan.

Puhuimme tyylistä.

    Onko sitä vai ei? Jos takki on tyylikäs, mitä muuta se on? Lämmin?

    Jos romaanissa on tyyliä, niin mitä se sitten on? Kylmää nihilismiä vai lämmin myötätunto? 

    Onko ”koira paskoi ruohikolle” sama asia kuin ”ruohikolle paskonut koira”?

    Voiko subjekti olla objekti?

Saksalainen sosialidemokraatti Wilhelm Liebknecht muisteli ystäväänsä Karl Marxia kuvailemalla, että jos kehenkään niin Marxiin osuu mainiosti sanonta ”tyyli on ihminen” joten ”Marxin tyyli on Marx”.

    Liebknechtin mukaan tyyli tarkoitti alkuaan roomalaisille stilusta, terävää teräskärkeä kirjoittamista ja pistämistä varten: ”Tyyli on tikari, joka varmasti tunkeutuu sydämeen.”

    Tämä metafora ei ole understatement!

Runot eivät ole journalismia.

    Ne yrittävät sanoa enemmän kuin sanoista irtoaa. Journalismi päinvastoin vähättelee sanoja.

    Noin 1100 vuotta sitten kiinalainen runoilija ja virkamies Po Chü-i luki taolaista filosofia Chuangtsea, joka eli noin 1100 vuotta ennen Po Chü-ita.

    Kun Chuangtse kirjoitti, että kaikki oliot ovat yhtä, Po Chü-i oli toista mieltä. Hänen mielestään oliot ovat samuudessaan erilaisia. ”Saman lain alaisenakin kukin seuraa omaa luontoaan: feeniks on matoa ylväämpi kaikesta huolimatta.” (Suom. Pertti Nieminen.)

    Tietääkö kalastaja tuon laskiessaan pitkää siimaa selkävesille?

     

Kyösti Salovaara, 2025.

3. Moottorifiktio ja bio

Moottorisepitettä kirjoitetaan minämuodossa. Elämäkertafiktiota sen sijaan kaikkitietävänä tietäjänä.

   Millä tavalla biofiktio poikkeaa historiankirjoituksesta? Tietääkö se enemmän vai kuvitteleeko? 

    Miten se saattaisikaan enemmän tietää? 

    (Tyhmä kysymys joka pitää esittää aina kun puhutaan elämäkertafiktiosta.)

    Siis: miten?

Ostin ja luin biofiktiota.

    Daniel Kehlmannin teos Ohjaaja (Lichtspiel, 2023. Suom. 2025.) on mukavan hieno romaani.

    Se kertoo Weimarin Saksan elokuvaohjaajasta G.W. Pabstista, joka epäonnistuneen Hollywoodin reissun jälkeen palasi Natsi-Saksaan valtion elokuvamieheksi. Hollywoodissa Pabst ei saanut tehdä mieleisiään filmejä. Natsi-Saksassa hän luuli saavansa.

    Onko kirja totta?

    Sehän voisi olla vaan miksi kirjailija ”keksii” ohjaajalle olemattoman pojan, jonka suulla hän esittää Pabstin ajatuksia? Ja miksi hän keksii Pabstille olemattoman apulaisohjaajan, joka muka tietää mitä tapahtui Pabstin ”mestariteokselle”, joka katosi ja jonka olinpaikasta tai olemuksesta kukaan ei tiedä mitään, ei edes Pabst?

   Tänällään Ohjaaja on leppoisaa valhetta, siis fiktiota.

   Mitä tästä opimme, sanopa se!

4. Amiraalin kangastus

Hänellä oli paljon valtaa ja monta purjetta.

    Kun hän käski nostamaan purjeet, hän teki matruusin virheen.

    Olisi pitänyt katsoa kompassia eikä tuulessa liehuvia viirejä.

    GPS:ää ei ollut käytettävissä. Eikä kukaan nähnyt unta.

    Asiavirheitä ei parane oikoa. Aika tekee sen.

Pienet asiat vaikuttavat suuriin.

    Joskus myös päinvastoin.

    Melkein kliseenä toistetaan, että perhosen siivenisku Tapaninvainiolla voi aiheuttaa ylihuomenna hirmumyrskyn Sydneyssä. Ivar Ekelandin sanoin: ”Nykyhetkeä ei voi johtaa menneisyydestä eikä tulevaisuudesta ja jokainen hetki luo jotakin uutta.” 

    Kaunis, vähän elämän koskettama nainen räpäyttää pitkiä silmäripsiään Harryn baarissa Cannesissa (Port Canto / Boulevard de la Croissette). 

    Voiko siitä seurata hallituskriisi Suomen eduskunnassa?

    Kyllä voi, sillä nykyhetkeä ei voi johtaa menneisyydestä eikä tulevaisuudesta ja jokainen hetki luo jotakin uutta. 

    Sitä paitsi kauniin naisen silmänisku viehättää. 

Rannalla ollaan viisaampia kuin ulapalla.

    Eivätkä tilastot valehtele.

    Suomessa.

5. Kolmas pointti

Tasavallan presidentillä on kolme pointtia.

    Minullakin on: teesi, antiteesi, synteesi.

    (Hegel-Marx-Engels!)

    Mutta nyt olen jo viidennessä. Ajatus kiertää silmukassa.

    Ja/tai laskuvirhe.

    Mutta eihän Trumpkaan ymmärrä miten Venäjälle sanotaan Stop tykkänään.

Sitä ei voi sanoa, minkä unohti.

Kyösti Salovaara, 2025.

Tavallisen kauhistus

[ja vaikean lumous]

Kyösti Salovaara, 2025.

Tavallisista tavallisin kuva syksystä.
Mutta tämä on minun kokemukseni, 
vaikka tiedän sen olevan klisee.

Kun syksyn lehti maahan ehti

siinäkin soi blues.

- Reino Helismaa & Toivo Kärki, 1963.

Vain 24 ihmistä ikinä on matkustanut avaruuteen riittävän pitkälle nähdäkseen, että maa on pallon muotoinen.

- Jerry Brotton teoksessa Four Points of the Compass, 2024.

Tietää uskoakseen; uskoo luullakseen; luulee tietääkseen.

    Tuossako tavallisen ihmisen ajatuskolmio?

    Tavallisuus ei ole muotia. Mutta ei epätavallinenkaan keskustelua johdattele.

    Tavallisen ihmisen epäloogista puhetta sanotaan populismiksi.

    Älymystön hipiä punastuu herkästi.

    Mutta tavallinen ihminen ei hallitse mediaa. Lukijaksi hän kelpaa. Hyväksytään tilauksen maksajaksi.

    Kuka sitten on tavallinen? Entä kenet hyväksytään älymystön salaseuraan?

    Eihän asia minulle kuulu, mutta…

Kenties tietäminen on väärinkäsitys.

    On tietoa ja ”tietoa”.

    Luonnontieteellinen tieto ei ole mielipide. Siitä ei kannata väitellä. Mene kuuhun niin näet omin silmin, että maapallo on pallo eikä lettu. Jos et mene, usko muiden havaintoihin.

    Humanistiset tieteet ovat ns. pehmeitä tieteitä. Niissä käsitellään ihmistä ja ihmisen ajatuksia, jopa tekoja. Mutta vaikka teot ovat faktaa, niiden syyt ovat arvailua. Siksi humanistisista tieteistä syntyy debattia. Niin kuin pitääkin syntyä. Ihmisten yksilöllisistä havaintomaailmoista kannattaa väitellä.

    Mistä muusta me voitaisiinkaan väitellä?

    Sekin voi pitää kutinsa ettei älykkyys ja viisaat ajatukset kiinnosta tavallisen ihmisen tavallista ajattelua.

    Jos niin on, kenen syy?

Miksi niin monet ajattelevat, että ajattelusta tai älymystöstä ei ole mitään hyötyä, kyseli huolestunut Asta Leppä Helsingin Sanomissa (HS. 12.10.2025).

    Leppä kirjoitti: ”On siis joukko ihmisiä, jotka mitä ilmeisimmin uskovat, että tieteen ja taiteen harjoittajat ja muu niin sanottu älymystö puhuvat vaikeita ja taiteilevat kummia teoksia vain saadakseen ’tavalliset kunnon kansalaiset’ tuntemaan itsensä tyhmiksi .”

    Vai johtuuko tavallisen ihmisen nihkeys siitä, että älymystö on yksipuolista poliittisessa viestissään: ”Älymystö yhdistetään usein vasemmistolaisuuteen. Taiteilijat, tieteentekijät, journalistit – suuri osa intelligentsiasta kannattaa nimenomaan vasemmistoa.”

    Jos Leppä olisi erotellut kovat tieteet (luonnontieteet) pehmoisista (humanistisista) hänen kysymyksellään saattaisi olla kaikupohjaa ja sitä kannattaisi vakavasti miettiä. Mutta eihän fyysikko, esimerkiksi, voi kuvata jotain monimutkaista ilmiötä muuten kuin monimutkaisesti. Sen ymmärtäminen on vaikeaa kenelle tahansa.

    Sitä vastoin esimerkiksi romaanin ei tarvitse olla vaikealukuinen ollakseen merkittävä. Vai tarvitseeko sittenkin?

    Sitä paitsi taiteilijoiden vertaaminen luonnontieteilijöihin on älytöntä. Ei heistä voi vakavasti keskustella samassa kahvipöydässä. Eikä tämä tarkoita etteikö taide paljastaisi  jotakin oleellista ihmisen todellisuudesta.

    Muuten, kirjallisuusmies John Carey kertoi vuonna 1992 ilmestyneessä teoksessaan The Intellectuals and the Masses – Pride and Prejudice among the Literary Intelligentsia, 1880-1939, kuinka monet kirjailijat Englannissa ja Euroopassa 1900-luvun alkupuolella ryhtyivät kirjoittamaan vaikeasti ymmärrettäviä teoksia tajutessaan, että he eivät voi estää lukemaan oppinutta rahvasta lukemasta kirjoja, joten kirjoittamalla hyvin vaikeita romaaneja ja runoja he kuvittelivat pitävänsä rahvaan kirjallisuuden ulkopuolella. 

    Heitä kutsutaan postmodernisteiksi.

    Taisivat olla oikeassa, älypäät.

Salaisuuksien salaisuus
(The Secret of Secrets).
WSOY, 2025.
Suom. Jorma-Veikko Sappinen.
Päällys: Will Staehle/Unusual Co.

 

Kirjailija, talousasioista perillä oleva Parnasson tuottaja (suomeksi päätoimittaja) Karo Hämäläinen kirjoitti salakavalan ironisen (?) ja/tai sarkastisen (?) pääkirjoituksen uusimpaan Parnassoon (5/2025) otsikolla Kenellä on varaa lukea Dan Brownia?

    Hämäläinen ei tarkoittanut Dan Brownin juuri ilmestyneen jännärin Salaisuuksien salaisuus (WSOY) myyntihintaa. Tietoisuuden olemusta jahtaava romaani maksaa kirjakaupassa vain 30 euroa ja sillä saa 664 sivua luettavaa. Siis paljon.

    Hämäläinen tarkoitti, että sovinnaisen Brownin lukemiseen menee niin pitkästi, että se ”maksaa” paljon menetettyinä tunteina, joina lukija voisi tehdä jotakin älykkäämpää tai hyödyllisempää.

    Kun minä hankin luettavaa, toivon että osun oikeaan ja valitsemassani romaanista on moneksi tunniksi ajankulua. Hämäläinen on toisella kannalla, ehkä. Hän ihmettelee, mistä kivenkolosta ryömii taas miljoonittain tavallisia ihmisiä lukemaan Brownin keskinkertaista romaania. Hämäläisen mielestä tavalliset ihmiset investoivat ”kallista” aikaansa Salaisuuksien salaisuuden lukemiseen.

    ”Brown-investoinnin tuotto-odotuksen pystyy arvioimaan kohtalaisesti, sillä vaikka Brown yllättää lukijansa yhtenään, kirja ei yllätä”, Hämäläinen laskeskelee. ”Lukija saa tilaamansa. Kirja on kuin valtionlaina: varmahko matala tuotto, ei aina pärjää inflaatiolle.”

    Brownin sijaan lukijan kannattaisi Hämäläisen mielestä ottaa suurempi riski ja tarttua vaikeaan romaanin, kuten Samuli Knuutin 857 sivuiseen teokseen Kuviot, joita kadut eivät tiedä tekevänsä.

Niinpä niin – helposti mukaansa viettelevä romaani haiskahtaa älymystön mielestä liian tavalliselta ja kliseemäiseltä käydäkseen vakavasta kirjallisuudesta. Ajatellaan, että helppolukuinen on "helpon ajattelun" synonyymi. 

    Jos tuore Nobel-voittaja  unkarilainen László Krasznahorkai olisi ollut tiedossa ennen kuin Hämäläinen kirjoitti pääkirjoituksensa, hän olisi varmaankin kehottanut investoimaan Krasznahorkain romaanien apokalyptisen pitkiin virkkeisiin, joita erkkikään ei jaksa lukea, mutta joiden parissa riski kannattaisi kuitenkin ottaa, ei siitä nokan koputtamista. 

    Yli 250 miljoonaa ihmistä on vuosien saatossa lukenut Dan Brownin romaaneja. Uusinta romaaniaan Brown ”kypsensi” mielessään kahdeksan vuotta. Mutta sekään ei riitä Karo Hämäläiselle eikä älypäille, joiden mielestä hauskuus ja viihtyminen eivät ole kirjallisuuden ydintä. Niin kuin kirjailija ja juristi Jarkko Tontti - joka ihailee ja kehuu Krasznahorkain romaaneja - sanoi viime perjantaina Ylen ykkösen kulttuurikeskustelussa: Krasznahorkain lukeminen ei ole huvia vaan kovaa työtä.

    Pitääkö kirjallisuuden lukeminen arvottaa stahanovilaisella työn sankaruudella? 

Jostakin syystä tuntuu olevan älykästä vaatia kaunokirjallisuutta, jonka lukeminen edellyttää työtä ja vaivaa. Ikään kuin ihmisen tulisi olla ”työssä” myös vapaa-aikanaan. Olla hyödyllinen tavallisuudestaan huolimatta ja kuitenkin tyytyä tavallisuutensa tähden osaansa.

    Kuvastavatko apokalyptisen pitkät proosavirkkeet ja kiemuraiset lauseet ihmisen ajattelua, tietoisuuden olemusta?

    Väitän että eivät.

    Kun ajattelen (joskus minäkin nimittäin ajattelen, ihan oikeasti, hemmetti) päässäni on pikemminkin rinnakkaisia lauseen puolikkaita, välähdyksiä, jotka eivät jatku vaan ponnahtavat mieleen yhtä aikaa, ja katoavat ponnahtaakseen esille uudestaan. Ajattelu ei ole proosaa vaan ikään kuin runon ohimeneviä säkeitä, niin kuin Georges Bataille yritti kai sanoa.

    Ihmisen tietoisuudella on kaksi dimensiota: sisäinen kokemus ja ulkomaailman havaitseminen. 

   Kai Kaila kuvasi ihmisen havaintomaailmaa teoksessa Hermoston ja käyttäytymisen biologiaa (Otava, 1985) näin: ”Itse asiassa ihmisen koko havaintomaailma on näköaistijärjestelmän dominoima, mutta myös ajattelumme rakentuu suurelta osin jonkinlaisen sisäisen näkömaailman varaan: tulevaisuus ja menneisyys, arvostukset, matemaattiset pohdinnat, musiikki ja monet muut asiat, joilla ei itsellään ole mitään avaruudellisia ulottuvuuksia synnyttävät kuvia - mielikuvia - tässä sisäisessä maailmassa.”

    Kun näin kuvattua havaintomaailmaa jalostetaan kieleksi, sanoiksi ja lauseiksi, syntyy runoja ja proosaa eikä kukaan, ei edes kaikkitietävä älymystö, pysty arvioimaan millaista proosan tulisi olla vaikuttaakseen lukijaan paljon tai vähän. Jokainen lukija, yksi ihminen tykönään, on ainut validi hermojärjestelmä joka tietää ja tuntee miltä juuri hänen lukemansa runo tai romaani tuntuu. Ja kaikkien tuntemukset tahoillaan ovat universaalisti yhtä arvokkaita – tai turhia jos halutaan ottaa kyynisempi asenne tavallisen ihmisen kokemuksiin. 

    Salaisuuksien salaisuus saattaa olla kömpelösti kirjoitettua hölynpölyä, niin kuin fiktiolla on usein tapana olla. Mutta pyrkimys etsiä tietoisuuden salaisuutta jännärin muodossa viehättää ja vetää mukaansa, vaikka salaisuus jäisikin löytymättä.

     

    

Kyösti Salovaara, 2025.

Jos pihlajanmarjat olivat ketusta happamia,
niin ovatko viihderomaanit älymystöstä
epäterveellisen makeita?

   

Historian mysteeri

[eilen, tänään, huomenna ja ...?]

Kyösti Salovaara, 2025.

Eutinin linna
Schleswig-Holsteinin osavaltiossa.

Kuolleitten sukupolvien perinteet painavat vuorenraskaina elävien aivoja.

- Karl Marx, 1852

Saksan käsissä on tällä hetkellä Euroopan kohtalon peräsin. Täysin sananmukaisesti Saksa on nyt Euroopan sydän. On aivan samantekevää, johtuvatko tämän sydämen maanosaamme vavahduttavat iskut uudesta elinvoimasta, kuten monet väittävät, vai äkillisestä kamferiruiskeesta. Euroopan sydän sykkii joka tapauksessa voimakkaasti. Peloittavan voimakkaasti.

- Olavi Paavolainen, 1936

Mikä totuus, pitää kysyä… Totuuden kaltaista absoluuttista suuretta on mahdoton todistaa historiantutkimuksessa saavutetuksi. Jos siihen kyettäisiin, tutkimus alalla olisi aikoja sitten päättynyt… Historia tarjoaa epävarman ponnistuspohjan, se on totta ja se tiedetään, mutta silti aina paremman ja tukevamman kuin pelkkä rajallinen nykyhetki ilman pitemmän aikavälin käsittävää mennen tarkastelua. Jokaista ratkaisua on jotenkin perusteltava - miten muutoin tehdä se kuin johonkin toistuvaan nojautumalla? Ainutkertainen ei tarkoitukseen kelpaa.

- Heikki Ylikangas, 2015

Historiaa toistaa itseään, mutta on myös ainutkertaista. Koska emme tiedä ”tositilanteessa” mikä on ainutkertaista ja mikä toistuvaa, historiaa ei voi sellaisenaan käyttää uusien päätöksien pohjana. Toistuvan historian manuaali puuttuu.

    Historia kuitenkin houkuttelee hyväksikäyttäjiä.

    Yleisradio haastatteli englantilaista historioitsijaa ja arvostettua Venäjä-tutkijaa professori Mark Galeottia Venäjän presidentin Putinin tavasta käyttää historiaa toimenpiteidensä perusteluna. Hannu Tikkalan tekemä haastattelu julkaistiin viime viikonloppuna.

    ”Galeotti on turhautunut putinilaiseen historiankirjoitukseen”, Tikkala kirjoitti. Putin ”kohtelee historiaa kuten buffet-tarjoilua. Hän valitsee asiat, joista hän pitää, ja sivuuttaa faktat, joista hän ei pidä.”

    ”Galeottin mukaan historialla ei voi perustella sitä, miten asioiden pitäisi olla nyt. Jos niin olisi, Saksin osavaltio voisi julistautua itsenäiseksi Saksasta. Samalla myös Italian eri alueet voisivat vaatia itsenäisyyttä, koska Italia yhdistettiin voimalla vasta 1870-luvulla.”

   Entisestä ei voi päätellä mitä tulevaisuudessa tapahtuu - niinkö?

Kuolleitten sukupolvien perinteet painavat vuorenraskaina elävien aivoja, kirjoitti Karl Marx. Tässäpä paradoksi: samaan jokeen ei voi astua kahta kertaa, mutta silti olemme saman joen ”vankeja” sukupolvesta toiseen.

    Kun historiaa tutkitaan, tutkitaan ihmisen käyttäytymistä.

    ”Ihmisen käyttäytymiseen, tekoihin ja päätöksiin on oletettava olevan konkreettinen syy, tehty päätös, kyettiinpä se ratkaisu lähdetiedoin osoittamaan tai ei”, sanoi Heikki Ylikangas teoksessaan Mitä historia on ja millaista sen tutkiminen. ”Mitään ei voi katsoa tapahtuneen ilman syytä, ilman inhimillistä päätöstä, oli päätös ja sen motiivi millainen tahansa, järjen tai tunteen sanelema.”

    Historialla ei voi yksikäsitteisesti perustella millaisia päätöksiä nyt pitäisi tehdä.

    Mutta voiko nykyhetkestä peruuttaa menneisyyteen ja todeta että se oli sellainen kuin oli eikä se, historia voinut muunlaista tehtyjen päätösten jälkeen ollakaan? Näin voidaan tehdä, jos Ylikangas on oikeassa.

Yksi keino ymmärtää historian hetkiä, on lukea mitä aikalaiset omasta ajastaan sanovat ja ovat sanoneet. Aikalainen ei ole jälkiviisas etukäteen.

    Olavi Paavolainen matkusti pohjoismaiseen kirjailijatapahtumaan Hitlerin Saksaan elokuussa 1936. Jo samana vuonna hän julkaisi matkakokemuksistaan ”rapsodian” Kolmannen valtakunnan vieraana.

    Paavolainen näki paljon ja osasi myös kuvata kiehtovasti näkemänsä, mutta näkikö hänkään tulevaisuutta?

    Paavolainen saapui Travemünden Pohjoismaiseen kirjailijataloon elokuun alussa 1936. Jo marraskuun 19. päivänä hän kirjoitti Kolmannen valtakunnan vieraana -teoksen alkusanoissa näin: ”Tulin usein Saksassa suomalaisia lehtiä lukiessani epätoivoiseksi. Minusta tuntui, että Suomessa ei yleensä oikein tajuttu, mitä maailmassa nykyisin tapahtuu. Lähestymme huimaavaa vauhtia Euroopan historian ehkä suurinta käännekohtaa. On kohtalokas virhe nyt ratkaista tapahtumia pikkujärkevällä viisaudella. Nyt on uskallettava ajatella apokalyptisesti.”

    Mutta uskalsiko Paavolainenkaan olla riittävän ”apokalyptinen”? Tai olisiko se ollut edes mahdollista?

Pohjoinen historia ja luonto ja sen taianomainen kokemus olivat tärkeässä osassa uuden Saksan ”ideaa”. Pohjoismaiset kirjailijat matkustivat (ennen kuin menivät Nürnbergin puoluepäiville) Travemündestä läheiseen Eutiniin, jonka sanottiin sijaitsevan Holsteinin Sveitsissä – ja sanotaan yhä tänään.

    Paavolainen kirjoitti, että siellä ”metsät ja varsinkin kymmenet järvet ovat pohjoissaksalaisten ylpeyden aihe. Tunnelma näiden hämärien ja juhlallisten pyökkimetsien ympäröimien uneksuvien järvien rannoilla on omalaatuisen romanttinen.”

    Tänään meistä tuntuu, että romantiikalla ei ollut mitään osuutta Hitlerin Saksan käyttäytymiseen, mutta olihan sillä, se oli osa ideologiaa.

   Paavolainen vietti kulttuurijuhlaa Eutinin linnassa kollegoidensa ja paikallisen kulttuuriseuran kanssa. Paavolainen kirjoitti, että Eutinin linna oli tyylikkäin ”lumottu linna” minkä hän oli koskaan nähnyt.

    Sen arkkitehtuuri oli kyllä tavanomaista, mutta sisältä se oli omalaatuisen tunnelmallinen. ”...tiiliskivistä rakennettu linna on arkkitehtoonisesti oikeastaan avuton ja kömpelö. Kai siksi se vaikuttaakin tyypilliseltä tarujen köyhtyneeltä linnalta...  Se on aivan kuin kuollut; hiljaisuus ja elottomuus kaareutuu sen ympärillä kuin holvi. Kaikkinaisen ruhtinaallisen loiston ja vilkkaan elämän puuttuminen korostaa vieläkin enemmän sen salamyhkäistä vaatimattomuutta.”

    Holsteinissa, Eutinissa Paavolainen kohtasi historian myyttisen ”saksalaisuuden”. Se oli tärkeä osa Kolmannen valtakunnan henkistä olemusta.

    Mutta, niin kuin Paavolainen totesi, se oli vain yksi osa: ”Ja kuitenkin ’saksalaisuus’ ei nyt ole enää mikään päämäärä sinänsä, vaan ainoastaan välikappale uusien vallanpitäjien käsissä. Eutin on sittenkin vain lumottu linna, jonka asukkailla on olemassaolon oikeus vain siksi, että he ovat vanhoja ja ’kulttuurisia’. Heitä tarvitaan niin kuin museoesineitä: olemaan kasvattavina esikuvina. Heidän Schirmherrinsä on yksinkertainen, hyväsydäminen ja karski sotilastyyppi, joka mielellään ja halukkaasti vetoaa kulttuuriin ja taiteeseen juhlapuheissa, mutta juhlan loputtua tottelee ajatuksettomasti jokaista korkeammalta tulevaa käskyä. Ja linnan ulkopuolella seisoo vartiossa nuori ruskeapuseroinen joukko…”

Kyösti Salovaara, 2025.

Linnan sisäpiha.

Ovatko kansakunnat niiden ”kulttuuristen” jokien vankeja joiden varrella ovat historiansa kohdanneet ja kokeneet?

    Ehkä näin on, kenties ei.

    Palataanpa nykyhetkestä 533 vuotta taaksepäin vuoden 1492 Espanjaan, jossa katolisten valtiaiden Isabellan ja Ferdinandin hallitessa muslimien noin 750-vuotinen valtakausi päättyi Iberian niemimaalla. Katolinen Espanja löi muslimit viimeisessä taistelussa Granadassa tammikuun alussa 1492.

    Juutalaisten yhteisö kukoisti Espanjassa maurien hallitessa suurta osaa Iberiaa. Mutta jo 1300-luvulla heitä vainottiin. Kastilian Isabellan ja Aragonian Ferdinandin mentyä naimisiin 1469, juutalaisille luvattiin kuninkaan tuki ja suojelu.

    Mutta heti kun maurit oli kukistettu, Isabella ja Ferdinand antoivat 1942 Alhambran julistuksen, josta seurasi juutalaisten karkotus Espanjasta. Vaihtoehtona oli kristinuskoon kääntyminen. Juutalaiset saivat vain muutaman kuukauden heinäkuun loppuun asti joko luopua juutalaisuudesta tai poistua maasta. He eivät saaneet viedä mukanaan omistamaansa kultaa eikä hopeaa.

    Tuohon aikaan Espanjan alueella asui noin 300 000 - 400 000 juutalaista. Näistä kenties 100 000 kääntyi kristityiksi ja 170 000 pakeni muualle, monet Portugaliin ja useimmat muualle Välimeren rannoille. (Luvut ovat epätarkkoja ja ristiriitaisia.)

    Portugaliin paenneet kohtasivat siellä uuden vainon. Julminta oli, että Portugalista vietiin laivoilla 2000 juutalaislasta (alle 10 vuotiaita) São Tomén saarelle Länsi-Afrikan rannikolla. Siellä heistä, äideistään väkivalloin irti revityistä, suurin osa kuoli. (Lähde: Jason Websterin teos Violencia, 2019, ja Wikipedia.) 

Miten tämä kertomus liittyy nykyhetkeen?

    Espanjan hallitus on pääministerinsä, sosialistipuolueen päämiehen Pedro Sánchezin johdolla esiintynyt Israelin kiivaana kriitikkona; myös Espanjan kuningas arvosteli YK:ssa  jyrkästi juutalaisten valtiota. Hamasin kaksi vuotta sitten toimeenpanemasta terroristi-iskusta kirjoitetaan laatulehti El Paísin artikkeleissa ja mielipidejutuissa enimmäkseen sivulauseita.

    Onko Espanjan Palestiina-myönteisyydellä jotakin tekemistä vuoden 1492 juutalaiskarkotuksien kanssa?

    Olisi rohkeaa väittää, että kysymys on samasta, historiallisesta antisemitismistä. Joten en väitä.

    Kun juutalaisten yhteisö kukoisti Espanjassa ennen vuotta 1492, heitä oli maan väkiluvusta noin 5 %. Tänään juutalaisia asuu Espanjassa noin 50 000 eli 0,1 % maan väestöstä. Tätä lukua voisi verrata Espanjassa asuviin marokkolaisiin, joita on noin 1 000 000.

    Historialla ei voi perustella miten asioiden tulisi olla nyt.

    Mutta voiko nykyhetkestä projisoida historian esille? Selittääkö nykyhetki menneisyyden?

Mitä Euroopalle tapahtuu?

    Ranskalainen yhteiskunta näyttää hajoavan puolueiden kyvyttömyyteen tinkiä omista ohjelmistaan. Jos kukaan ei tee kompromissia kenenkään kanssa, ei yhteiskunta voi olla toimintakykyinen. 

    Ja juuri Ranskan piti olla Euroopan uusi johtaja!

    ”Eurooppa on taloudellinen jättiläinen mutta maailmanpolitiikan höyhensarjalainen”, sanoi kosmologi Kari Enqvist viikonlopun kolumnissaan Ylellä.

    Enqvistin mielestä liittovaltio saattaisi ratkaista Euroopan ongelman, sen että eurosta, Schengen-alueesta ja vapaasta kaupasta huolimatta eurooppalaiset valtiot eivät tee riittävästi yhteistyötä. Enqvist jatkoi: ”Suomessa liittovaltiokehitystä toki kavahdetaan. Mutta ajatus Suomesta, joka ei olisi osa tulevaisuuden liittovaltiota, on absurdi. Se olisi yhtä mieletön kuin unelma Suomen valtiosta irtaantuneesta Kotkan kaupungista. Sellainen lilliputti olisi kuvainnollisesti vain kuraa kiinalaisten kengänpohjassa.”

    Jos liittovaltiokehitystä ei edistetä, käykö niin kuin Enqvist ennustaa. Euroopasta tulee maailman ulkomuseo, jossa historiaa esitellään, mutta jossa historiaa ei enää tehdä.

    Enqvist on tutkinut ammatikseen maailmankaikkeuden "historiaa", jossa ihmisellä ei vielä ollut mitään roolia. Universumin fyysinen tulevaisuus pystytään ennustamaan matemaattisesti. Mutta voiko maailmankaikkeuden historiasta ennustaa mitä ihmisille käy, mitä heidän tulisi tehdä?

    

Kyösti Salovaara, 2025.

"Linnan 17. sataluvun loppupuolella englantilaiseen
tyyliin suunniteltu puisto on tunnettu kauneudestaan.
Sen kuuluisin nähtävyys on mahtava ja viivasuora
lehmuskuja, Euroopan pisin."
(Paavolainen, 1936.)

Tietääkö humanisti

[mistä pulu pissii?]

Kyösti Salovaara, 2025.

Niin kauan kuin on ilmaisunvapautta, niin kauan on huumoria.

- Woody Allen

Teknokratia torjuu konfliktin, populismi kompromissin.

- Timo Miettinen

Mitä tehtävää puhujalla olisi, jos ajatus olisi selvä ilman sanoja.

- Aristoteles

Joka keitetyn paistaa, se makean maistaa.

- trad.

Lokakuu!

    Lokaa siellä, lokaa täällä.

    Päivät lyhenevät, yöt pitenevät. 

    Lokakuun himmeässä valossa vihreä muuttuu ruskeaksi. Sitten kaikki paljastuu, alastomat oksat ja puiden mustat rungot.

    Ei tämä runo ole, sittenkään.

Ihmisiä on vaikea olla luokittelematta. Julkisessa keskustelussa jokainen yksilö on edustavinaan ”jotakin” ryhmää eikä vain yhtä ihmistä monen joukossa. Leimaaminen leimaa journalismia. Pikkupolitikointia.

    Kun ihminen leimataan – vaikkapa populistiksi, teknokraatiksi, humanistiksi, arvoliberaaliksi, feministiksi, sovinistiksi, rasistiksi, konservatiiviksi – hänet otetaan pois ja kuori jätetään näytille, ikään kuin torille jalkapuuhun.

    Ihmisen leimaaminen ei ota huomioon, että sisäisesti ihmisyksilöt saattavat olla kaikkia eikä vaan yhtä. Yksilö saattaa olla yhtäällä teknokraatti (toimessaan) ja toisaalla arvoliberaali (istuessaan saunan lauteilla) ja täysi paska illan myöhäisinä tunteina korttelikapakassa.

    Aristoteles kirjoitti, että tragediassa ei ole tarkoitus kuvata niinkään ihmistä kuin toimintaa: ”päämäärämme on tehdä jotakin, ei olla jonkinlaista.” 

    Voisiko tätä ohjetta käyttää journalismissa? Kirjoitetaan siitä mitä tapahtuu eikä loputtomasti vatvota sitä millaisia ihmiset ovat kotioloissaan. Mission impossible?

    Mutta jos noin kuitenkin tekisi, jos uskoisi Aristoteleetä, myöntäisikö implisiittisesti että yhteiskunnallinen elämä on tragediaa eikä niinkään komediaa?

Kun menee vaikeaksi, ei helposti pääse muualle.

    Akatemiatutkija Timo Miettinen pohti Helsingin Sanomissa demokratian hiipumista esseessään Teknokratia ja populismi ovat epäluottamuksen kaksi varjokuvaa  (HS. 21.9.2025). Miettisen idea, väite, kuului, että yksilöllisyyttään korostavat ihmiset eivät enää suostu neuvottelemaan toistensa kanssa, eivät suostu etsimään kompromisseja. Ei luoteta demokraattiseen päätöksentekoon.

    Miettinen oli varmasti oikeassa, mutta myös vähän väärässä luokitellessaan ihmiset sen mukaan millaisessa roolissa he ovat ja toimivat. Hän ei ottanut huomioon politiikan (johon demokraattinen päätöksenteko lopulta perustuu) perusluonteista populismia. Poliittisen liikkeen on aina yksinkertaistettava todellisuutta voittaakseen kansalaisia puolelleen. Sellainen puolue ei voi menestyä, joka tunnustaa kuinka monimutkaista päätöksenteko on, kuinka mahdotonta on toteuttaa kaikille sopivia arvopäämääriä loukkaamatta jonkin yksilön, joidenkin ryhmien arvosfäärejä.

    Miettinen myös väitti, ikään kuin luokitteluun sisäänrakennettuna, että teknokraatit tyytyvät vain pyörittämään heille annettua koneistoa. Ikään kuin teknokraateilla ei olisi omia arvoja ja arvopäämääriä.

    Ekonomisti John Kenneth Galbraith toi 1960-luvulla julkiseen keskusteluun idean teknokratiasta, joka pyörittää suuryrityksiä omistajien tahdosta välittämättä. Valta yrityksissä oli ikään kuin siirtynyt yrityksen omistajilta palkatuille johtajille ja näitä avustaville suunnittelijoille ja konttoriväelle.

    Näin kaiketi tapahtui, mutta myös teknokratialla oli idea siitä miten yritys menestyy ja miksi sen pitäisi menestyä.

   Jos Miettinen väittää, että esimerkiksi nykyinen hallitus toimii teknokratian tavoin, hän on väärässä. Galbraithin ideaa soveltaen teknokratia politiikassa tarkoittaisi, että virkamiehet ovat kaapanneet päätöksenteon itselleen ja poliitikot ja kansa katselevat tumput suorana mitä virkamiehet päättävät. Vaikka VM:n virkamiehillä onkin paljon sanottavaa, niin eikö Orpon ja Purran hallitusta moitita pikemminkin siitä, että se toteuttaa liiankin uskollisesti puolueiden ohjelmia seurauksista välittämättä.

    No, koska en tiedä mitä kokoomuksen tai perussuomalaisten ohjelmissa sanotaan ja halutaan, en ryhdy pohtimaan mitä ohjelmaa hallitus toimittaa.

Kyösti Salovaara, 2025.

Kuuntelin hetken viime perjantaina kulttuuriväen keskustelua Ylen ykköseltä. Paikalla oli kolme humanistia.

    Yksi heistä otti esille tositapauksen, jonka mukaan muuan suomalainen henkilö on "päätyönään" opiskellut yliopistossa 50 vuotta ja suorittanut jotain 4500 opintopistettä.

    Koska pelkästään opintopisteiden ”kustannuksia” laskettaessa saadaan tulos, että kyseinen henkilö on aiheuttanut valtiolle (yliopistolle) 750 000 – 1 000 000 euron rahanmenon, keskustelija kysyi onko tässä mitään järkeä. Voiko joku ”huvikseen”, ilman tarkoitusta käyttää saamaansa oppia hyödyksi työelämässä tai yritysmaailmassa, aiheuttaa yhteiskunnalle tuommoisia kustannuksia.

    Keskusteluun osallistuva professori Laura Kolbe sanoi, ettei siinä ole mitään väärää. Snellmanilaisena humanistina Kolbe hyväksyy loputtoman, turhankin opiskelun. Hän korosti keskustelussa humanistin ideaa: rahalla ei ole väliä kun ihminen kehittää yleissivistystään. 

    Onko humanisti – leimakirvestä käyttääkseni – ihminen joka ei tiedä mistä eurot tulevat? Ihminen joka ei tiedä, että maailmassa ei ole ilmaisia lounaita? Joka luulee, että kirjasto, sairaala, valtatiet ja kiskot ja poliisilaitos ovat ilmaisia? Joka väittää, että valtio voi loputtomasti lainata ulkomailta rahaa, jota ei tarvitse koskaan maksaa takaisin?

    Niin että olisiko järkevää muuttaa alussa lainaamani Timo Miettisen ajatus tällaiseksi: ”Teknokratia torjuu konfliktin, humanisti kompromissin.” Vai olisiko tämä vielä parempi: ”Teknokratia torjuu konfliktin, arvoliberaali kompromissin.” 

    Niinkin voisi virkkeen muotoilla, että optimisti torjuu konfliktin ja pessimisti kompromissin, mutta tässä on se vaikeus etten tiedä kumpaan virkkeen osaan optimisti/pessimisti tulee sijoittaa.

Lokakuu.

    Kohinaa siellä, tutinaa täällä.

    Kun ranskalaiset ryntäävät kadulle vastustaakseen kaikkea ja halveksiessaan demokratiaa (kuten Miettinen kirjoitti), niin mitä suomalaiset tekevät demokratiaa epäillessään?

    He panevat rahansa säästöön ja kieltäytyvät kuluttamasta!

    Suomen kansantaloudesta yli puolet syntyy yksityisestä kulutuksesta.

    Toiset ovat ihastuksissaan kehuneet suomalaisten rationaalisuutta. On järkevää pistää rahaa säästöön. Toiset ovat hihkuneet, että hyvä kun kulutus vähenee.

    Jälkimmäiset eivät ota huomioon mitä downsizing yhteiskunnallisesti tarkoittaa. Jos puolet kansantaloudesta kuihtuu, se tarkoittaa että myös hyvinvointivaltion toimintoja pitää ajaa alas.

    Tässä on hirmuisen tragedian ainekset.

    Paavo Rautio kirjoitti osuvasti Hesarin toisessa pääkirjoituksessa eilen keskiviikkona, että ”suomalaiset säästävät itsensä työttömiksi”: ”Kuluttaa ei uskalleta, koska työsuhde voi katketa. Mutta mitä vähemmän kuluttajat kuluttavat, sitä todennäköisemmin työsuhde katkeaa.”

    Se mikä saattaa yksilön kannalta näyttää rationaaliselta, se on yhteiskunnan kannalta irrationaalista.

    Niinpä tässä toistuu antiikin tragedia: välttääkseen huonot ajat, suomalainen ryhtyy säästämään, ja niin tehdessään hän muiden säästävien kanssa aiheuttaa lisää työttömyyttä ja lisää leikkauksia hyvinvointivaltion palveluihin.

    Korkealentoisesti Aristoteleen siivillä liitäen: ”Peripetea merkitsee, kuten sanottu, toiminnan suunnan kääntymistä vastakkaiseksi, ja sen on, toistan vielä, tapahduttava joko todennäköisyyteen tai välttämättömyyteen perustuen. Siten sanansaattaja Oidipuksessa tulee paikalle ilahduttaakseen Oidipusta ja vapauttaakseen hänet äidin aiheuttamasta pelosta, mutta saa aikaan päinvastaisen vaikutuksen selvittäessään Oidipuksen henkilöllisyyden.” (Aristoteles: Runousoppi. Suom. Pentti Saarikoski. Otava 1967, 1977.)

 

  

Kyösti Salovaara, 2025.

   

Satumetsässä

[kivetkin näyttävät eläviltä]

 

Kyösti Salovaara, 2025.

Sierra de Urbasa, karstivuorten kainalossa läntisessä
Navarassa.

Monta sukupolvea eurooppalaisia on kasvanut ajatukseen, ettei sodan pitänyt olla mahdollinen. Koko Euroopan unioni on rakennettu ajatukselle rauhasta Euroopassa.

- Suvi Turtiainen Helsingin Sanomissa

Valokuvauksessa ei ole olemassa sellaista asiaa kuin epätarkkuus. Kaikki valokuvat ovat tarkkoja, mutta yksikään valokuva ei kerro totuutta.

- Richard Avedon

Sanotaan: niin on kuin näyttää olevan.

    Tämä viisaus on puolittain totta, osittain väärinymmärrys.

    Yksikään valokuva ei kerro totuutta, sanoo amerikkalainen huippuvalokuvaaja. Silti hänkin haluaa valokuvillaan näyttää sen mikä näkyy.

    Lueskelen ranskalaisen Guillaume Musson dekkaria Tyttö ja yö (Suom. Anna Nurminen, Siltala, 2023.), joka on täynnään viittauksia kirjallisuuteen. Musso heittelee nokkelia sitaatteja toisilta kirjailijoilta. Mutta hän kirjoittaa itsekin aforistisesti. 

    ”Jokainen muisto pitää sisällään fiktiota ja jälkeenpäin luotua”, Musso toteaa lisäten yhden näkökulman havaintojemme totuudenmukaisuuteen. 

    Ihminen on subjektiivinen kokija, kokemustensa selittäjä. 

Onko Eurooppa satumetsä, jossa kummalliset olennot hääräilevät kiviksi ja kannoiksi naamioituneina? Vai sittenkin se rauhan ajatus, jollaisena EU näyttäytyi ajatuksissamme ja kokemuksissamme viimeisiin vuosiin asti?

    Kulkiessani eurooppalaisissa kaupungeissa, suurissa ja pienissä, rauhallinen Eurooppa esittäytyy loppukesän väreissä parhaimmissaan.

    Kaikkialla ihmiset kerääntyvät lounasaikaan terasseille, puistoihin ja kävelykaduille. Leppoisa Eurooppa henkii EU:n ajatusta rauhan tyyssijana. Kuljen Ranskassa kahteen otteeseen. Niiksi päiviksi ei osu ranskalaisten mielenosoituksia, niitä joilla halutaan pysäyttää ”kaikki”.

    Espanjan Baskimaalla suuri kolmeviikkoinen pyöräilykilpailu etenee lähellä mutta kaukana kuitenkin. Harkitsen erään etapin katsomista, ajamista 200 km suuntaansa sen takia, mutta onneksi jätän menemättä. Mielenosoittajat tuhoavat koko kilpailun, sitä ei ajeta maaliin asti.

    Syksyiset vainiot ovat kauniita. Maissipeltoja niitetään, jauhetaan rehuiksi. Petolinnut tarkkailevat tilannetta: saalis juoksee melkein suuhun.

    Kaikki näyttää somalta. Mutta: onko maailma se mitä näemme?

Euroopassa soditaan. Lähi-idässä tapetaan ihmisiä. Kaduilla kiehuu protesteja, joilla ei pyritä ratkaisemaan mitään. Droonit lentävät kuin hiljaiset petolinnut.

    Jokin aika sitten totesin, että nykyisistä mielenosoitusaalloista tulee mieleen 1960-luvun levottomuudet. Jokin on kuitenkin muuttunut. Niin kuin akatemiatutkija Timo Miettinen huomauttaa Helsingin Sanomissa (21.9): ”1900-luvun protestiliikkeet kytkeytyivät kuitenkin usein politiikan horisontin laajentamiseen – ajatellaan 1960-luvunlopun opiskelijaliikehdintää, 1970-luvun ympäristöliikettä tai Itä-Euroopan vapautusliikkeitä. Sen sijaan 2000-luvun liikehdintä ei yleensä liity ohjelmallisen tulevaisuuden rakentamiseen. Kyse on Ranskan keltaliiviliikkeen tavoin puhtaasta protestista, joka ei käänny edustuksellisiin rakenteisiin.” 

    Demokratia saa outoja piirteitä, kun vaaleissa hävinneet eivät tyydy osaansa. Katujen porukat yrittävät esittää kielteisen vaihtoehdon edustukselliselle demokratialla, tajuamatta mitä edustuksellisuus tarkoittaa. ”Pulinat pois”, sanoi arvostettu keskustalainen poliitikko Johannes Virolainen tarkoittaen, että vaaleissa hävinneen tulee tyytyä tapahtuneeseen. Sitäkin hän tarkoitti, luulen, että yhteistyötä pitää tehdä poliittisten rajojen yli.

    Mutta nykyajan itsekeskeinen ihminen ei halua tyytyä äänestystuloksiin. Ranskalaiset pistävät kaikessa hanttia, vaikka maa on konkurssin partaalla. Kaduilla temmelletään, ollaan vastaan, ei puolesta. Meidän jälkeemme... paskanko väliä sillä, kadun ranskalainen ajattelee.

    Silmiini sattui uutinen, että Espanjan kansantalous on ajanut Ranskan ohitse kaikki mittarit laskien. Hämmästyin Michelin-renkaiden ”kotikylässä” Clermont-Ferrandissa sitä, että monet pienet putiikit ovat siirtyneet viisipäiväiseen viikkoon. Kun riittävän monet ihmiset ryhtyvät ajamaan uutteruuttaan alas, tuloksena saattaa olla kova yhteiskunta, jossa polarisaatio on sapelin terävää.

Kyösti Salovaara, 2025.

Musée de l'Aventure Peugeot, Sochaux.

Missä toden ja fiktion raja kulkee? Onko sitä rajaa edes olemassa, koska ihminen on selittäjä, tarinoiden kertoja, satumetsässä vaeltelija?

    Guillaume Musso lainaa dekkarissaan Garcia Márquezia, joka ilmaisi ihmisen persoonallisuuden sisäkkäiset roolit näin: ”Kaikilla on kolme elämää: julkinen elämä, yksityiselämä ja salainen elämä.” Koska salainen elämä on ”salaista”, emme koskaan voi tuntea kanssaihmisiämme perin juurin. Ja koska omaa salaista elämää emme uskalla tonkia, emme tunne edes itseämme.

    Tämä kolminaisuus koskettaa jotenkin myös käsitystä todellisuudesta ja historiasta. Kaikki on samalla totta ja osittain fiktiota. Mutta fiktiokin on totta, koska niin on kuin miltä näyttää. 

    Peugeot-museossa (Musée de l'Aventure Peugeot) Sochauxin kaupungissa tajusin, kuinka autojen historiaa selittää omilla muistoillaan mutta samalla myös sillä mitä on lukenut ja mitä katsonut. Ja siitä mitä itse muistaa, ei voi olla aivan varma menikö kaikki niin vai olenko jälkeenpäin lisäillyt selityksiä alkuperäisiin muistikuviin.

    1950-luvulla autot kiinnostivat meitä pikkupoikia hurjasti. Semminkin kun juuri yhdelläkään tavallisella perheellä ei ollut autoa ollut.

    Muistan kuinka lääkäri tuli tutkimaan korvakipuani leveällä etuvetoisella mustalla Citroënilla. Muistan kuinka serkkuni isä ajoi pitkänokkaisella Mersulla. Ja Anjalassa, missä mummoni asui, oli taksikuski, jonka toinen käsi oli proteesi, mutta joka ketterästi kuskasi Standard Vanguardillaan perheemme Anjalan kirkonkylän bussipysäkiltä mummon mökille Huhdanniemeen. Yksi suurimmista hetkistä oli, kun angiinaa Anjalassa sairastaessani isäni päätti, että ajetaan taksilla Kotkaan asti. Niin sitten Standard Vanguardin kyydissä ajettiin.

    Autoissa oli sellaista romantiikkaa, jota ei pysty enää tavoittamaan, tuskin edes kuvittelemaan.

    Niinpä Peugeot-museon komea yksilö Peugeot Landau 184, joka valmistui 1920-luvulla, näppäilee romanttisia tunteitani, kun selviää että museossa katselemani auto esiintyi fyysisesti ”näyttelijänä” Woody Allenin elokuvassa Midnight in Paris (2011). Elokuvassahan palataan fiktiiviseen amerikkalaiskirjailijoiden Pariisiin 1920-luvulla; sinne missä oikeat kirjailijat Hemingwayn tavoin istuivat vasemman rannan kahviloissa keskustellen, väitellen ja jopa lyijykynällä seuraavaa romaaniaan kirjoittaen.

    Satumetsässä kohtaa kaikenlaista.

Kun ajelee autolla Espanjassa, näkee paljon petolintuja. Sama koskee Ranskan ja Saksan peltomaisemia. Suomessa haukkoja näkee harvemmin. Ehkä siksi, että täällä ajetaan metsien keskellä vihreässä putkessa eikä juuri lainkaan avarassa maisemassa. Tai sitten Espanjassa vaan on enemmän haukkoja kuin Suomessa.

    Neljän viikon aikana näimme runsaasti hiirihaukkoja, haarahaukkoja, tuulihaukkoja ja korppikotkia.

    Määrittelen linnut epätarkasti, koska tarkka lajimäärittely on vaikeaa, varsinkin sukkelasti liikkuvasta autosta. Sitä paitsi hiirihaukan erottaminen vaikkapa mehiläishaukasta saattaa olla hankalaa. Ainakin minulle se on. Haarahaukkoja on montaa sorttia, samoin kuin korppikotkia. Todennäköisesti bongasimme jälleen kerran hanhikorppikotkia, mutta varmuuden vuoksi ne saavat olla pelkästään ”korppikotkia”.

    Näkevätkö linnut enemmän kuin me maan pinnassa tallustelevat ihmispolot?

    Ehkä ne näkevät.

    Pysähdymme entisten tulivuorien laelle muodostuneen vehmaan ylängön reunalle. Parc naturel régional des Volcans d'Auvergne sijaitsee Michelin-kaupunki Clemont-Ferrandin tuntumassa.

    Kaksi korppikotkaa sujahtaa puiden yli aivan lähelle kuin satumetsän viestiä tuoden! 

 

     

JS. 2025.

Parc naturel régional des Volcans d'Auvergne.

  

Voi Wau sentään

[kuinka kummallisia taloja rakentavat!]

Kyösti Salovaara, 2025.

Tunnetun arkkitehdin suunnittelema rakennus: missä se sijaitsee?

Arkkitehtuuriteokset tuottavat mielleyhtymiä. Toiset haluavat horisontaalisen, jotkut haluavat olla neliulotteisia, jotkut sanovat olevansa yhteiskunnan peilikuvia. Miksi? Koska niiden arkkitehdit niin haluavat.

- Timo Penttilä

Olemukseltaan rakentaminen on asumisen sallimista.

- Martin Heidegger

Taiteilijalle riittää, kun hän miellyttää itseään, arkkitehdin täytyy miellyttää kaikkia.

- Adolf Loos

Arkkitehtuuri ikuistaa ja ihannoi jotakin. Siksi ei voi olla arkkitehtuuria, jossa ei ihannoida mitään.

- Ludwig Wittgenstein

Suora kulma on kuin kaikkien niiden voimien kokonaisuus, jotka pitävät maailmaa tasapainossa.

- Le Corbusier

On kummallista, on se.

    Että taloista puhutaan ja kirjoitetaan ikään kuin ne olisivat he, siis ihmisen kaltaisia, sielun ja moraalin omaavia entiteettejä.

    Minäkin kirjoitan, olen viime viikkoina kirjoittanut monta kertaa.

    Nyt keskustellaan Helsingin tulevasta satamamuseosta historiallisen Helsingin maisemaan. Ettei se vain pilaisi vanhaa miljöötä olemalla upouusi, eri näköinen. Että miksi se ei ole vieläkin kummallisempi, eihän tuo nyt kovin wau ole, joku sanoo.

    Kumma juttu, kerta kaikkiaan.

Mikä olisi sellainen rakennus, johon kaupunkilaiset voisivat rakastua välittömästi? 

    Näin kysyi toimittaja Vilma Ikola muutama päivä sitten Helsingin Sanomissa sen jälkeen kun arkkitehtuuri- ja designmuseon suunnittelukilpailu oli ratkennut. Sen Kumma voitti – suunnittelijoina arkkitehtitoimisto JKMM.

    Euroopan historian professori Laura Kolbe vastasi, ettei ainakaan Kummaan äkkipäätä rakastu. ”Tässä ei minusta oikein ole sellaisia elementtejä, joihin voisi ihan välittömästi rakastua”, Kolbe sanoi.

    Kolben mielestä uusi rakennus poikkeaa liian paljon nykyisestä ympäristöstään. Se näyttää liian uudelta.

    Eräs espoolainen poliitikko (ja muusikko) puolestaan kritisoi espoolaisen lähiön uudisrakennuksia siitä, että ne ovat liian samanlaisia, toistensa kaltaisia.

    Näin ollen päädyn johtopäätökseen, että kaupunkia ei saisi rakentaa liian erinäköiseksi mutta ei liian samannäköiseksikään. 

    Miten tuo on mahdollista?

    Eivätkö poliitikon ja historiantutkijan näkemykset kuulostakin aika lailla konservatiivisilta?

Kyösti Salovaara, 2025.

Museum aan de Stroom (MAS) Antwerpenin satamassa.
Rakennuksen suunnitteli Neutelings Riedijk Architects.

Harmonia! 

    Wau-yllätys! 

    Sirpalemaisuus!

    Kuin toisiinsa sopimattomat palapelin palaset! Liian korkeita taloja! Liian suuria kortteleita! Liikaa värejä! Liian harmaata! Silhuetin pilaajat!

    Rumia taloja vai kauniita taloja – kumpi parempi?

    Mutta mikä on kaunista ja mikä rumaa – siinäpä vasta kysymys. Määrittele "ruma"! Selitä "kaunis"! Älä katso peiliin!

    Hesarissa joku kirjoitti, että Kouvolan rumaa kirkkoa ei saa purkaa. Niin kuin ei Tapiolankaan kirkkoa, joka edustaa betonibrutalismia ”kauneimmillaan”. Tapiolaa ei kai kukaan haluakaan purkaa, mutta Kouvolan kyllä. Kun olin ”sotilaana” Kouvolassa Karjalan prikaatissa 1960-luvun puolivälissä, en muista käyneeni Kouvolan kirkossa, jos sitä silloin oli olemassakaan.

    Mutta kuluvan syyskuun ensimmäisenä päivänä otin valokuvia Ranskassa Rouenissa Jean d’Arcille omistetusta kirkosta, jota ulkopuolelta katsellen ei ainakaan kauniina uskalla pitää, mutta erikoislaatuisena kylläkin. Miten Rouenissa tuomittu ja roviolla poltettu Orleansin neitsyt ilmenee kirkon ulkokuoressa? Onko pääsanoma erilaisuus, kapinallisuus, vastarinta vanhaa ja väärää kohtaan?

    Tästä syntyykin ajatus, että sitä mukaa kun kirkon hengellinen asema heikkeni - joskus 1960-luvulla – kirkkojen arkkitehdit ryhtyivät suunnittelemaan kirkkorakennuksia, joissa pyrittiin hylkäämään kirkon perinteinen muotokieli. Mitä ohuemmaksi uskonnollisuus ja kirkon merkitys kävi, sitä ”rumempia” kirkkoja alettiin rakentaa.

    Euroopan teitä kulkiessaan perinteisiä kirkontorneja ei voi olla huomaamatta. Ne tietää kirkoiksi, Jumalan huoneiksi. Ovat kuin yhteisiä majakoita joita ei tarvitse kiertää. Uusia kirkkoja ei huomaa, tai jos huomaa, ajattelee että siihenpä taas on pystytetty wau-museo jollekin tärkeälle tai yhdentekevälle asialle.

    Sekin on mielenkiintoista, että komeat ja korkeat ”lasipalatsit” nousevat ”kaulusköyhälistön” toimipaikoiksi. Uusia majakoita? Nekin ovat wau-rakentamisen alalaji ja symboloivat jotakin mystistä lasiseinillään. Entä mitä lasipalatseille tapahtuu kun ”kaulusköyhälistö” vetäytyy etätyöhön standardikerrostaloihinsa?

    Majakoita sammutellaan pikkuhiljaa. 

Kyösti Salovaara, 2025.

Jean d'Arcille omistettu kirkko
Rouenissa.

Kyösti Salovaara, 2025.

Bilbao, Espanja. Nykyaika.

Taloja on helpompi kuvata kuin ihmisiä.

    Talot eivät loukkaannu olipa valokuva millainen tahansa. Niissä voi kuvitella asuvan millaisia ihmisiä tahansa, hyviä ja pahoja, rumia ja kauniita. Vallitsevan ajattelun mukaan ihmiset ovat tasa-arvoisia, kun taas taloilta sitä ei vaadita. Niitä saa arvottaa mielensä mukaan. Haukkua lyttyyn, jos mieli tekee. Kehua komeaksi - mitä ihmisestä ei nykyään uskalla sanoa.

    Talo, rakennus, katu – ne ovat tietyssä paikassa. Ne ovat hyvin pieniä olemuksia maailmankaikkeudessa.

    Koska kirjoitan tätä ranskalaisessa Clermont-Ferrandin kaupungissa, on kohteliasta lainata Blaise Pascalia, joka syntyi Clermont-Ferrandissa 1623. Pascal oli huippumatemaatikko, fyysikko ja filosofi. Hänen mielestään kannattaa uskoa Jumalaan, vaikka todennäköisyys Jumalan olemassaolosta olisi kuinka pieni tahansa, koska jos Jumala sittenkin on olemassa, saavutettava hyöty, voitto, on mielettömän suuri. Tämä on pelkkää matematiikkaa, todennäköisyyslaskentaa.

    Pohdin tänään ihmisten mielipiteitä liittyen rakennuksiin, siihen mikä on kaunista ja mikä rumaa, joten lainaan "ohjeeksi" 39-vuotiaana kuolleen Pascalin mietelmää siitä, miten ihmisen ajatukset ovat subjektiivisia ja miksi oma mielipide on oikeampi kuin naapurin.

     ”On paljon ihmisiä, jotka kuuntelevat saarnaa samalla tavoin kuin iltamessua”, Pascal kirjoitti. ”Kun tahtoo antaa hyödyllisen ojennuksen ja osoittaa toiselle, että hän on erehtynyt, täytyy ottaa huomioon, miltä puolelta hän asiaa katsoo, sillä omalta kannaltaan hän tavallisesti on oikeassa. Tämä totuus on hänelle myönnettävä, mutta samalla on osoitettava, missä kohden hän on väärässä. Hän tyytyy siihen, sillä hän huomaa, että hän ei erehtynyt, ei vain tullut katsoneeksi asiaa kaikilta puolilta. Kukaan ei pahastu siitä, ettei näe kaikkea, mutta kukaan ei tahdo myöntää erehtyneensä; tämä johtuu ehkä siitä, että ihminen luonnostaan ei pysty näkemään kaikkea, ja siitä, ettei hän tietenkään voi erehtyä sen puolen suhteen, jota hän katselee, koska aistihavainnot aina ovat oikeita... Yleensä ihminen vakuuttuu paremmin omien keksimiensä syiden perusteella kuin sellaisten, joita on johtunut toisten mieleen." (Pascal: Mietteitä. Suomennos vuodelta 1952.)

     

 

Kyösti Salovaara, 2025.

La Cité du Vin Bordeauxin satamassa.
Paikallisen viinibusineksen esittelytila.

Otin pakinani alkuun lainauksia suomalaisen huippuarkkitehdin ja arkkitehtuurin professorin Timo Penttilän teoksesta Oikeat ja väärät arkkitehdit (Gaudeamus 2013).  

    Niistäkin käy ilmi, kuinka monitahoista arkkitehtuuri on, kuinka monella tavalla sitä voi arvioida. Se joko ylentää paikan sielun tai väheksyy ihmisten ymmärrystä siitä millaisessa ympäristössä ihminen haluaa elää ja toimia. Talot taloja - missä ihminen?

    Edellä mainitussa kirjassaan Penttilä lainaa amerikkalaisen arkkitehdin Peter Eisenmanin haastattelua L’Espresso-lehdessä vuodelta 2008. Siinä Eisenman sanoi: ”Minä en tee arkkitehtuuriteoksia vastatakseni ihmisten vaatimuksiin. James Joyce ei välittänyt lukijoiden reaktioista. Hän kirjoitti kirjojaan.”

    ”On aivan ilmeistä”, Timo Penttilä kommentoi Eisenmania, ”ettei Eisenman välitä kuunnella ’absoluuttista vierasta’, ainoaa, joka Emmanuel Lévinasin mukaan pystyisi opettamaan häntä. Hän piirtelee talojaan. Omia talojaan.” 

    Arkkitehdit piirtelevät omia talojaan. Mutta ehkäpä rakennusliikkeet ja kaupunkien kaavoittajat sittenkin opastavat miten kynä tulee asettaa piirustuslaudalle.

Tämä on vähintään kaksipiippuinen asia, tämä arkkitehtuuri ja sen tuottamat wau-efektit ihmisen kallossa.

    Kyllä kai jokainen meistä mieluummin menee ottamaan valokuvia ”kummallisista” rakennuksista kuin ihan tavallisista. Tavallisten talojen kuvaksi riittää, kun ottaa yhden eikä monta.

    Mutta hämärtääkö rakennuksen muoto – kun se on erityisen kummallinen – sen sisällön merkitystä, sen mihin se on tarkoitettu, sen millaista funktiota sen sisällä harjoitetaan? Asumiseen tarkoitetun talon pitää antaa asumiselle mahdollisuus, niin kuin Martin Heidegger kirjoitti. Sama pätee taideteoksiin.

    Helsingin Eteläsatamaan saadaan ilmiselvästi riittävän kummallinen talo, jotta se houkuttelee ihmisiä ympärilleen. Mutta mitä sisällä tapahtuu? Ketä arkkitehtuuri- ja designmuseo lopulta kiinnostaa? Miksi mennä katsomaan talojen pienoismalleja tai valokuvia wau-rakennuksista, kun niitä voi mennä katsomaan ”luonnossa”, kaupungeissa ja niiden satamissa?

    Jos minulta olisi kysytty, olisi mielelläni ottanut Helsinkiin Guggenheim-museon, johon olisi kierrätetty parasta taidetta Guggenheimin kokoelmista.

Kysyin ensimmäisen kuvan tekstissä, tuntuuko rakennus tutulta, ja että onko se tunnetun arkkitehdin tunnettu talo?

    Jos mieleesi tuli, että kyseessä on Guggenheim-museo Bilbaossa, päädyit väärään arvioon. 

    Kyseessä on toki saman miehen suunnittelema rakennus, mutta talon aaltoilevat ja värikkäät kattorakennelmat kuvastavat erilaisia viinilaatuja, eivät erilaisten taiteilijoiden maalauspintoja. 

   Vauras viinitalo Bodegas Marqués de Riscal tilasi Frank Gehryltä komean ”talon” missä viinitalon viinejä esitellään ja myydään. Rakennus sijaitsee Rioja Alavesasissa Elciegon kunnassa. Nykyään siinä toimi Marqués de Riscal Hotel.

   Gehryn symboliikkaa projisoiva rakennus valmistui vuonna 2003. Silloin sen vihki käyttöönsä Espanjan kuningas Juan Carlos I.

Euroopan matkan alussa majoitumme Tanskassa Rödbyn lauttasataman lähellä sijaitsevaan hotelliin, joka on varsin kummallinen paikka.

    Hotelli ei ole yksi rakennus vaan merenlaguunin kaislikkoon rakennettu ”mökkikylä”. Kussakin mökissä oli kaksi asuntoa. On aika makeaa istua pienellä kuistilla kaislojen suhistessa ympärillä, loppukesän ilma on tulvillaan lintujen varoitusääniä ja jalkojen alla merivesi kimaltelee kaislojen heiluttamana.

    Kummallisuus voi esiintyä ihan tavallisessa muodossa. Myös rakennuksen paikka saattaa luoda kummallisen tunteen, ja senhän jokainen suomalainen kesämökkeilijä tietää ja tuntee nahoissaan.

    Voi Wau sentään!

Kyösti Salovaara, 2025.

Rödby, Tanska.