21 keinoa tyrannian välttämiseksi

[älä tottele, ota selvää, erottaudu]

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2012.
Historiaa: Tyrannian kopea symboli.
Tempelhofin lentoasema, Berliini.

Ihminen elää jatkuvassa välitilassa: menneisyys oli äsken, tulevaisuus on kohta eikä kumpaakaan voi käsin kosketella.

    Todellisella ajalla on vain yksi suunta, vaikka sekä historia että tulevaisuus käyvät mielessämme katkeamatonta vuoropuhelua. Tuleva kehittyy menneestä, eikä sitä kuitenkaan pysty ennustamaan täsmällisesti.

    Aika ja historia eivät toimi luonnonlakien tavoin. Niin kuin Stephen Hawking kiteytti: ”Luonnonlait eivät tee eroa menneisyyden ja tulevaisuuden välillä.”

    Me muistamme menneisyyden, emme tulevaisuutta.

    Georg Wilhelm Friedrich Hegel sanoi, että maailmanhistoriassa henkilöt ja tapahtumat esiintyvät ikään kuin kahdesti. Karl Marx lisäsi, että aivan niin, ensin tragediassa ja sitten farssissa.

    Onko populismin ”voitto” Englannissa ja USA:ssa historian toistumisen farssi?

Pienessä kirjassaan Tyranniasta amerikkalainen historiantutkija Timothy Snyder ei kuitenkaan pidä Donald Trumpin vaalivoittoa, ei Brexitiä eikä Putinin valtaannousua Venäjällä farssina vaan vakavana varoituksena ja uhkana demokratialle.

    ”Historia ei toistu, mutta se opettaa”, Snyder kirjoittaa teoksen alkusanoissa. Snyder pelkää, että seuraava totalitaarinen yhteiskunta syntyy demokratian sylistä, näennäisesti demokraattisen prosessin myötä.

    Jotta näin ei kävisi, jotta voisimme estää totalitaariseen yhteiskuntaan ”lipumisen”, meidän kannattaa tutkia historiaa ja yrittää oppia siitä kuinka Hitler ja Stalin pääsivät yhteiskunnissaan valtaan, ja kuinka eurooppalaiset valtiot antoivat Hitlerin rauhassa kehitellä valloitussuunnitelmiaan.
    Snyder särkee jälkikäteen kirjoitettuja myyttejä: "Toisen maailmansodan jälkeen eurooppalaiset, yhdysvaltalaiset ynnä muut rakensivat myyttejä oikeutetusta vastarinnasta Hitleriä vastaan. Mutta 1930-luvulla vallitseva asenne oli mukautuminen ja ihailu. Vuoteen 1940 mennessä useimmat eurooppalaiset olivat tehneet rauhan vastustamattomalta näyttävän natsi-Saksan mahdin kanssa." 
    Vasta Dunkirkin (touko-kesäkuussa 1940) jälkeen samana keväänä pääministeriksi tullut Winston Churchill ryhtyi panemaan Hitlerille kunnolla hanttia. Hän erottautui joukosta ja pääsi maailmanhistoriaan "pelastajana".

    Snyderin kirjan alaotsikko johdattaa aiheen ytimeen: ”20 opetusta 1900-luvulta”.

Kansi: Mika Tuominen.

    Teoksessa onkin kaksikymmentä lyhyttä lukua, joiden otsikot kertovat melkeinpä enemmän kuin itse teksti. Kun tyranniaa vastustetaan, kun sen syntymisen aavistusta kuulostellaan, kun sen hiljaisia merkkejä etsitään, on tärkeää mm että: Älä tottele ennakkoon, Puolusta instituutioita, Varo yhden puolueen valtiota, Erottaudu, Usko totuuteen, Kulostele vaarallisia sanoja, Ota selvää, Varo puolisotilaallisia ryhmiä, Puolusta yksityiselämää.

    Totalitarismi syntyy kansalaisten hiljaisella suostumuksella. ”Autoritaariselle hallitukselle annetaan usein lisää valtaa vapaaehtoisesti, pakottamatta”, Snyder muistuttaa. ”Silloin ihmiset koettavat arvata, mitä yhä tukahduttavampi hallitus haluaa, ja tarjoutuvat sitten avuksi jo ennen kuin pyydetään.”

    Ennakoiva kuuliaisuus on politiikan surma. Yhteisen hyvän silmitön tavoittelu sumentaa katseen.

Historia – mitä se on? Mistä se tulee, minne menee, kenen salkussa sitä kannetaan?

    Historia ei ole luonnonlaki.

    Tässäkin pitää käyttää sanoja huolella, liioittelematta.

    Heikki Ylikangas pohti muutama vuosi sitten historian ja sen tutkimuksen perimmäistä olemusta. ”Ei yksinkertaisesti ole monen totuuden historiaa (niin kuin joskus näkee asian ymmärrettävän)”, hän selvensi. ”On vain monen tulkinnan tutkimusta, koska sitä yhtä ainoaa totuutta ei saada koskaan täydelleen todistetuksi...”

    Historiaa ja sen opetuksia tulevaa varten arvioidessa pitää tajuta, että toisin kuin luonnonlaeilla, historiassa on sekä toistuvuutta että ainutkertaisuutta. Luonnontieteessä tutkitaan pysyvyyttä, historiantutkimuksessa pitää hyväksyä tapahtumien ainutkertaisuus.

    Taloustieteen termejä tähän(kin) sotkien: myös yhteiskunnallisessa todellisuudessa ”mustat joutsenet” yllättävät meidät jonakin herkkänä hetkenä; tapahtuu jotakin mitä kukaan ei ole osannut arvata eikä ennustaa. Tällöin historia ei kerro, se vaikenee.

    ”Molemmat historian ominaispiirteet – toistuvuus ja ainutkertaisuus – voidaan todeta vasta jäljestäpäin”, Ylikangas sanoo. ”Etukäteen on mahdotonta tietää, kummasta on kyse. Päätöksiä tehtäessä kyetään nojautumaan ainoastaan toistuvaan, tarkemmin sanoen olettamaan odotettavissa olevasta toistumisesta. Ainutkertaista ei voi ottaa päätöksissä lainkaan huomioon – jos voitaisiin ottaa, kyse ei olisi ainutkertaisesta.”

    Snyder tuo esille historian toistuvia piirteitä, mutta huomaako hän historian ainutkertaiset tapahtumat, ne jotka Ylikankaan mielestä tekevät tulevaisuuteen kohdistuvan päätöksenteon niin vaikeaksi?

    Sanoisin että ei huomaa tai ei ainakaan pysähdy pohtimaan historian kahdenlaisuutta. Oliko kirjojen polttaminen Berliinissä 1933 ainutkertainen tapahtuma vai toistuuko se aina kun joku pyrkii tyranniaan? 

Tyranniasta -kirjan mottona on lainaus Leszek Kolakowskilta: ”Politiikassa ei riitä tekosyyksi, että on tullut petetyksi.”

    Tähän ajatukseen tiivistyy Snyderin pamfletin sanoma: On meidän, kansalaisten omaa syytä, henkistä laiskuutta, jos päästämme tyrannit valtaan.

    Mutta, tästähän tulee mieleen Karl Marxin melkein samanlainen huomio ”fasistisen” vallankumouksen luonteesta: ”Joutavaa on kansan sanoa – niin kuin ranskalaiset tekevät - että kansa joutui äkkiyllätyksen uhriksi. Ei pidä kansan eikä naisen kertoa tarinaa vartioimattomasta hetkestä, jona ensimmäinen eteensattunut seikkailija teki asianomaiselle väkivaltaa.”

    Kun unohtaa Marxin sovinismin, tulee todetuksi, että yleensä kansalaiset eivät tietenkään kaipaa tyrannia, mutta kyllästyttyään olosuhteiden hitaaseen muutokseen, he ovat valmiita sulkemaan silmänsä autoritaarisen komennon tiukentuvalta otteelta. Marx ei tietenkään käytä sanaa "fasismi", mutta hänen kuvaamansa vallankaappaus joulukuussa 1851 ikään kuin enteilee seuraavan vuosisadan vallankaappauksia Saksassa ja Italiassa, kenties myös Venäjällä.  

    Seikkailijoilla on aina kysyntää!

    Ja sittenkin, koska Snyder on kirjoittanut pamflettinsa Trumpin valtaanousun kritiikiksi ja tulevaisuuden epädemokraattisista uhkista varoittamiseksi, ollaanko todellakin noin pitkällä? Uhkaako tyrannia amerikkalaista yhteiskuntaa?

Snyderin teos on saanut Suomessa - toki myös muualla - varauksettoman kiittävän vastaanoton, esimerkiksi Helsingin Sanomissa ja Kansan Uutisissa.

    Totta on, että Snyderin tekstistä voi alleviivata monia lauseita, melkein kaikki. Hän huomaa terävästi totalitaarisen ajattelun idut vertaamalla nykyhetkeä menneisyyteen. Mutta sanooko Snyder mitään uutta? Onko hän kaikessa oikeassa? Ja vielä kriittisempi kysymys: Ajatteleeko Snyder että lukijan pitää olla hänen kanssaan samaa mieltä tajutakseen tyrannian ennusmerkit?

    Huomasin että The Guardianissa pidettiin hyvin myönteisen artikkelin lisäksi toisaalla Tyranniasta -kirjaa aika lailla hätäisesti koottuna, pinnallisena. Kun Snyder esimerkiksi kehottaa sammuttamaan näyttöpäätteet ja sulkemaan internetin ja lukemaan kirjoja, kuten Dostojevskin Karamazovin veljeksiä, Guardianin arvostelija kysyi myrkyllisesti: Miten autoritaarisen Dostojevskin lukeminen kehittää demokraattista, kriittistä mielenlaatua?
    1930-luvulla tyrannit käyttivät valtaanpääsyyn myös katujen väkivaltaa. En tiedä rinnastaako Snyder katujen epäparlamentaarisen toiminnan internetin aggressiivisiin käyttäjäryhmiin, mutta jos rinnastaa ja samaistaa, asiaa olisi kannattanut pohtia enemmän ja syvemmin.

    Snyder on kirjoittanut teoksensa kotimaansa yleisölle, ilmeisesti Yhdysvaltain nuorisoa ajatellen ja siksi se on paikoitellen naiivi. Yhtäällä hän esimerkiksi kehottaa luottamaan ja vahvistamaan insituutioita ja sitten toisaalla vaatii katkaisemaan kaikki sähköiset yhteydet noihin samoihin instituutioihin, koska niihin ei voi luottaa eikä varsinkaan digitaaliseen kommunikaatioon.

    Minua kirjassa ”vaivaa” se, että Snyder tiivistää 20 iskulauseeseen kaikki ne ajatukset demokratian puolustamisesta, jotka jokainen meistä hyväksyy mennen tullen. Mikään yhteiskunnallinen ilmiö ei voi selittyä näin yksinkertaisesti.

    Snyderin lainatessa Hannah Arendtia muistuttamaan, että Arendt ”ei tarkoittanut totalitarismilla kaikkivoipaa valtiota, vaan yksityisen ja julkisen rajan murenemista”, lukijan valtaa epämiellyttävä oivallus, sillä eikö Arendtin totalitarismin määrittely sovi jollakin tavoin kuvaamaan myös tätä meidän pohjoismaista hyvinvointivaltiota? Samalla kun pelkäämme "populismin" vallankaappausta, jääkö meiltä huomaamatta hyvinvointivaltion pehmeä vallankaappaus?

Jos maailman tuska ratkeaisi Snyderin 20 opetuksella, ei Snyderin kirjan kaltaisia pamfletteja ehkä edes tarvittaisi. 

    Tyranniasta ei löydä politiikan ”mustia joutsenia”, mutta niitä ei kai voi löytääkään, sillä jos voisi, ne eivät olisi mustia joutsenia.

    ”Vältä toistamasta hokemia, joita kaikki muut käyttävät”, Snyder sanoo.

    Aivan, tämä on erinomainen ohje kaikkeen julkiseen kommunikaatioon. Jokaisen toimittajan ja kirjoittajan pitäisi kiinnittää tuo lause seinälle, silmien eteen.

    Ikävää on, että Snyderin oma 20 opetuksen lista on kerätty juuri niistä samoista hokemista, joita media ja muodikkaat tutkijat nyt toistavat.

    Tästä päästään pakinani otsikkoon: 21 keinoa tyrannian välttämiseksi. Se 21. opetus on, että älä usko edes Snyderin kirjan opetuksiin, vaan yritä etsiä jokin mitä hän eikä juuri kukaan muukaan ole huomannut. Snyder on paljossa oikeassa, mutta kaikessa ei kukaan voi olla oikeassa, joten tätäkin kirjaa kannattaa epäillä.

    Snyder kehottaa romanttisen idealistisesti luottamaan paperilehtiin. Häneltä taisi jäädä huomamatta, että Brexitin aggressiivinen propagandadynamo hehkui nimenomaan englantilaisten paperilehtien sivuilla.

    Hyvää tarkoittavaa ihmistä pitää arvostaa, mutta intellektuellin tulee pyrkiä enempään. Hyvä tarkoitus on lähtöviiva, ei suinkaan maali.

    Viime sunnuntaina ”laatulehti” Helsingin Sanomat kysyi lukijoiltaan mistä aiheista uudenlaisen kirjeenvaihtajan tulisi kirjoittaa. ”Mistä haluaisit lukea lisää?” lehden toimitus kysyi haastavasti.

    Sitten toimitus listasi aiheita syötiksi: robottien tulo, tekoäly, aurinkovoima, ilmastomuutos, vanheneminen, kaupungistuminen, terveellinen ruoka, terveelliset elämäntavat, uusi maailmanjärjestys.

    Hohhoijaa – olipa listaan taas kerätty kaikki megatrendien kliseet, joita media on jo nyt pullollaan. Näistäkö pitää todella kirjoittaa lisää? Ihan lukijoiden pyytämänä? Etsitään avaimensa maahan pudottaneen juopon tavoin niitä katulampun juurelta, koska sinne loistaa valo eikä sieltä minne avaimet todella putosivat.

    Siis 21.opetus: Yritä välttää autoritaarisen eliitin hokemia! Suhtaudu eliitin puheeseen yhtä kriittisesti kuin populismin seireenien lauluun.

    Tietenkin tämä on vaikeaa ellei mahdotonta, varsinkin jos haluaa lukea lehtiä ja kirjoja.

                                                                                         Kyösti Salovaara, 2012.
Ensin poltetaan kirjoja, sitten ihmisiä.
Vuoden 1933 kirjarovioiden muistutuslaatta, Berliini.

Richard J Evans: On Tyranny by Timothy Snyder review - how to defend democracy in the age of Trump. The Guardian, 8.3.2017. 

Stephen W. Hawking: Ajan lyhyt historia. (A Brief History of Time, 1988.) Suom. Risto Varteva. WSOY, 1988.

Karl Marx: Vallankaappaus Ranskassa 1851. (Der achtzehnte Brumaire des Louis Bonaparte, 1852.) Suom. Kaisu-Mirjami Rydberg. Akateeminen sosialistiseura, 1938.

Petja Pelli ja Alma Onali: Mitä haluaisit lukea lisää? Helsingin Sanomat, 13.8.2017.

Timothy Snyder: Tyranniasta. (On Tyranny, 2017.) Suom. Matti Kinnunen. 131 s. Siltala, 2017.

Heikki Ylikangas: Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen. Art House, 2015.

____________________
____________________


PS. 18.8.2017 klo 00:15

Barcelona 17.8.2017!

                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.

Taasko minä alkavan yön tunteina kirjoitan tällaisen jälkikirjoituksen?

    Jälleenko viattomia tapettiin kadulle? Eikö kansainväliseksi naamioituva nationalistinen viha pääse (muka) purkautumaan muualle? Viattomien päälle se sataa kuin puukko sydämeen.

    Miksi viha tulee merten yli? Pilvienkö mukana on helpompi tuoda kuolemaa?

    Miksi?

    Tätä kirjoitettaessa El Pais kertoo että ainakin 13 ihmistä on tapettu Barcelonassa. Las Ramblasin plataanit itkevät.

    Runsaan kuukauden päästä minunkin pitäisi kävellä tuolla, muiden viattomien keskellä. Vai onko kukaan viaton? Jos ei ole, kenet pitää nostaa ristille muiden puolesta? Kuinka moni tietää?  Pelkää? Uhrautuu?

    Kysymyksiin ei ole vastausta.

    Uskallan laittaa tähän katkealmia Eeva-Liisa Mannerin runosta Misericordia, vaikka se onkin kirjoitettu Andalusiassa.

    Uskallan… arkaillen.

    Laitan myös Espanjan lipun vaikka Katalonia ja Barcelona kiihkoilevat oman nationalistisen valtionsa puolesta.

    Kannattaako kiihkoilla? En tiedä.

    Uskon suurempaan yhteyteen, vaikka nyt olen sanaton.

    Olen melkein sanaton.

    Ja silti luotan niihin: sanoihin!

    Sanoihin!

Eeva-Liisa Manner: Misericordia:

Kadut niin tyhjät ja valkeat kuin kulkisi unessa.

Kaikki ne loppuvat rotkoon tai taivaaseen.

Kaduilla ei yhtään sielua, ei edes koiraa,

jokunen ovi narahti hiljaa tuulessa.

Talojen ikkunat peitetyt, kaikki ihmiset toisissa

                                             maailmoissaan.

…

Äkkiä kirkonkellot rämähtivät soimaan

     kuin kattilankansia olisi hakattu,

vasta myöhemmin sain tietää mitä oli tapahtunut;

vilaukselta näin miten lapsi

jonka kasvoilla oli yön värit

kannettiin sorisevassa saattueessa kylän läpi.

Joku kuiskasi: hän on kuollut.

Kuiskaus avasi hetkessä ikkunoiden luukut:

Kuka? Domingo. Siis sunnuntai.

Hän asui törmien luolassa – näettekö tuolla:

Ylhäällä vuorten viivat, alhaalla meri,

tummaa rakeista kiveä kuin tulivuoren soraa,

kituvia puita, törmien kukkia, valeriaanaa,

murtuneita kadun pätkiä kuin leipäsiä.

Aivan liian suuri taivas…

Sortuma...

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2016.
Nyt Las Ramblasin plataanit itkevät.
Entä minä, sinä, he?

Taxell

[kun muisti pätkii]

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.
Kansantaidetta Korppoossa.

Lennä, lennä leppäkerttu… minne mieles tekee.

    Muistatko mistä tulit?

    Jutellaan taivaan väreistä. Kuka osaa maalata sen, piirtää, värittää?

    Taivaan värien toistaminen kankaalle on yhtä vaikeaa kuin meren kuvaaminen. Pitää kuvitella, nähdä enemmän kuin näkee.

    Otat valokuvan merestä, johon taivas ja pilvet ja avaruus heijastuvat. Onko se totta vai pelkästään sinne päin? Osut paikalle kun nelikiloinen hauki pääsee takaisin meren syliin. Sillä on erilainen käsitys vapaudesta kuin sinulla.

    Valokuva veteen ponkaisevasta hauesta on jäntevän upea, mutta kun sitä tarkastelee lähemmin, huomaa yksityiskohtia joita ei haluaisi huomata.

    Maisema on kesän tunteellinen merkki. Tunteen toistuma.

Kolme miestä autossa, kaksi vanhempaa ja yksi nuorempi. Matkalla. Sateisen aamupäivän jälkeen pilviverho rakoilee. Näkyy sinistä taivasta saariston lähestyessä.

    Ohitetaan kalkkikaivoksen jätevuoret Paraisilla.

    Ryhdytään puhumaan… miettimään… muistelemaan... mikä hitto sen ministerin ja harmaan eminenssin nimi olikaan?

    Muistetaan hyvin tämä RKP:n vaikuttaja, puheenjohtaja ja ministeri, joka sittemmin yritti estää Partekin myymisen Herlinien suvulle, koska Herlinit aikoivat pilkkoa yrityksen. Epäonnistui. Yritys pilkottiin.

    Muistan miehen kasvot ja piirteet. Mikä hemmetti sen nimi on?

    Kello on noin 12:00.

Illalla kauniin merenlahden rannalla, kun on saunottu ja ruokaa laitetaan, muistan nimen.

    Olen ajatellut, yrittänyt muistaa koko iltapäivän. Välillä etunimi tulee mieleen ja katoaa sitten. Päätän etten katso netistä.

    Kai sen joskus muistaa. Jos ei tänään, huomenna viimeistään, tai ensi vuonna jos hengissä ollaan.

    Sitten yhtäkkiä: Taxell!

    Christoffer Taxell, vuotta nuorempi kuin minä.

    Miten voi unohtaa noin tutun nimen? Ja mistä johtuu että hänen kasvonsa näkee mielen silmin mutta ei nimeä?

    Verkko lasketaan kovaan tuuleen kallion kärjestä merelle päin. Aamulla kahdeksan isoa ahventa. Putin tietysti sai isomman.

    Taivaan värit tuulessa iltaruskon aikaan.

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.

Muistot ovat menneiden tapahtumien julkisia muotoja, joita muunnellaan vallassa olevien ideologioiden tarpeisiin enemmän tai vähemmän, kirjoitti molekyylitutkija Steven Rose kirjassassaan Molekyyleistä muistiksi.

   Muistot ovat siis mennyttä ja nykyistä.

   ”Muistot ovat hävinneiden kokemusten kollektiivista mieleen palauttamista”, Rose jatkoi. ”Muistot ovat oman lapsuutemme ja kuolleiden vanhempiemme muuntuneita uusia luomisia, jatkuvia yrityksiämme sovittaa elämämme palaset yhteen... jotta voisimme kohdata tulevaisuuden.”

   Muistot ovat totta ja fiktiota, toivoa ja pelkoa.

   Kirjailija ei kirjoita tulevaisuuden kokemuksista. Maalari ei loihdi kankaalle huomisen taivaan värejä. Kun portti aukaistaan, siitä kerrotaan imperfektissä, ajassa joka meni säilyäkseen mielessämme.

Rosen mukaan muistiin tallettaminen on yksinkertaisempaa kuin muiston palauttaminen mieleen takaisin.

    Etsin kahdeksan tuntia Taxellin nimeä. Hakupolkua ei löytynyt. Hänen kasvonsa piirteet muistin välittömästi. Kuinka paljon vanhassa päässä on maatunutta tietoa?

   Tutkimusten mukaan esineiden muistaminen on paljon helpompaa kuin sanojen ja lukujen. Aivoista ei oikeastaan häviä mitään sinne pantua, mutta sinne pantua ei kuitenkaan aina muista. Paitsi esineiden ja ihmisten hahmoja.

    Ehkä hahmon tunnistaminen on evoluution saatossa osoittautunut tärkeämmäksi kuin sanojen ilmaisemien asioiden muistaminen. Pysyäkseen hengissä, täytyy vihollinen ja ystävä tunnistaa nopeasti, jo muutamasta piirteestä. Asioita sen sijaan on aikaa miettiä, pohtia ja vatvoa joten ne voi työntää syvemmälle biologiseen hyllyyn.

    Muisti ei ole kovalevy vaan biologinen kokonaisuus. Tietokoneen levy ei muista elääkseen. Se vaan muistaa mitään ajattelematta. Ihminen sitä vastoin muistaa elääkseen, tullakseen toimeen, selviytyäkseen.

    Steven Rose lainaa Virginia Woolfia, joka sanoi että muisti on kuin ompelijatar, joka juoksuttaa ”neulaansa sisään ja ulos, ylös ja alas, sinne ja tänne”.

Suomennos vuodelta 1981.

Juoksuttaa neulaansa sinne ja tänne.

    Pari viikkoa sitten olin liikkeellä Risto Raition kanssa, joka hallitsee dekkarigenren laidasta toiseen.

    Tuli puheeksi kirjat, jotka vähintään pitäisi lukea.

    Tietenkin olet lukenut amerikkalaisen John Dickson Carrin romaanin Kolme ruumisarkkua, Risto sanoi. Se on erinomainen romaani, paras suljetun huoneen arvoitus ikinä.

    Sanoin että en muista lukeneeni.

    No tottahan olet tämän tohtori Fell-dekkarin lukenut!

    En tiedä olenko lukenut yhtään Felliä, tunnustin, ehkä vain muutaman Merrivale-dekkarin joita Carr julkaisi Carter Dicksonin nimellä.

    Jassoo!

    Kotona sitten katsoin kirjahyllyäni. Siellä näyttää olevan 18 John Dickson Carrin kirjoittamaa dekkaria, joista alle puolet Dicksonin nimellä julkaistua.

    Ai että unohdin? Miten tällaisen voi unohtaa?

    Ryhdyin ”komennuksen" saatuani lukemaan Kolmea ruumisarkkua, jonka Carr julkaisi vuonna 1935, samana vuonna kuin Punaisen lesken, joka tuli ulos Carter Dicksonin kirjoittamana.

Suom. 1954.

    Kolme ruumisarkkua ei tuntunut yhtään tutulta. Kunnes pääsin sivulle 34 josta löytyi alleviivaamani virke: ”Olisi luullut, että hän oli sosialistista vaaliohjelmaa kannattava luonnontieteiden kandidaatti, ja arvaus olisi osunut oikeaan.”

    Olihan se luettu.

    Olen nyt sivulla 85. Lukeminen sujuu vaivalloisesti kuin tarpoisi nivusiaan myöten lumessa. En tiedä miksi Carrin proosa tuntuu niin pitkäveteiseltä, yhdentekevältä jorinalta. Siitä huolimatta, että kirjailija iskee tarinan sisään teräviä kommentteja 1930-luvun ilmiöistä ja suhdanteista, on tietoinen sosialismin, bolševismin ja feminismin liikehdinnästä eikä ole lainkaan totinen vaan piilevästi todella hauska kirjoittaja, englantilaisen tuntuinen vaikka syntyi Yhdysvalloissa. Mutta tavoittiko Carr sittenkään englantilaisen maiseman ja yhteisön sielua vaikka asui siellä pitkään 1930- ja 40-luvuilla?

    Ehkä unohdin lukemani Carrit syystä, jota en pysty selittämään enkä analysoimaan.

Muistot ovat menneiden tapahtuminen julkisia muotoja.

    Taide luo muistoja nykyhetkessä tulevaisuuteen. Samalla se muistelee menneisyyttä. Tämä kaksisuuntainen pyrkimys vaikuttaa katsojaan ja lukijaan välillä voimakkaasti, toisinaan ohimenevästi. Katsojan ja lukijan muistot yhdistyvät taiteilijan muistoihin, julkinen on julkista, yksityinen yksityistä, piiloon jäävää. Yhteistä on kuva tai sana, merkki.

    Kesä on tunnetta, ei järkeä.

    Tämän tajuaa kun vertaa kahta ”kesänäyttelyä”.

    Taidemuseo Göstassa Mäntässä on esillä pohjoismaisten modernistien teoksia kesästä ja valosta. Katsojan mieli ei värähdä. Kesän maisemaa, tunnetta, yhteistä muistoa ei voi esittää abstrakteina viivoina ja väreinä, koska abstrakti kuva on kylmä kuin pakastimen huurre eikä se välitä tunteita vaan pelkästään epämääräisiä ajatuksia, joista on mahdoton ottaa kiinni.

    Jos kesän haluaa nähdä järjellä ”pilattuna” kannattaa toki ajaa Mänttään.

    Korppoon Saaristokeskuksessa on pieni, hieno näyttely Victor Westerholmin (1860-1919) saaristolaismaisemia. Niitä taiteilija maalasi Korppoossa, Nauvossa ja Ahvenanmaalla.

    Westerholmin kesäinen maisema oli aluksi romanttisen realistinen. Uran jatkuessa hän uskaltautui impressionismin kymeen. Impressionistiset maalaukset kiehtovat katsojaa enemmän kuin realistinen maiseman kuva, mutta kaikella on paikkansa ja sanottavansa.

    Westerhomin maiseman henkimän tunteen tavoittaa, siinä on yhteistä, julkista, sielullista kosketuspintaa katsojan omaan kokemusmaailmaan ja muistoihin vaikka tämä ei olekaan elänyt Turun saaristossa tai Ahvenanmaalla. Maisemasta syntyy siis tunnetta, niin kuin kesästä. Muisto on kaunis, vaikka sen tietää fiktioksi.

    Oikeastaan on harmillista ettei Korppoon näyttelyssä ole Westerholmin maalauksia Kymijoelta, jota hän maalasi pääosin talvella joen juostessa hyisenä virtana lumisten rantojen puserruksessa. Eräällä talvisella maalausretkellä Kymijoella Westerholm sairastui ja kuoli saamaansa tautiin myöhemmin.

   Kesän lämpö kaikkosi.

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.
Tapsa, Jaakko ja Westerholm -
muistojen kohtaaminen, portin aukaiseminen.

Värejä, tuoksuja, ääniä - etäisiä näkyjä kesässä.

    Tervapääskyt kirkuvat vielä tänään. Ensi viikolla ne (kenties) lentävät pois. Niiden kesä jatkuu muualla. Me emme pääse pakoon muistojamme.

    Samaan jokeen ei voi astua kahta kertaa, sanotaan.

    Samoihin muistoihin palataan toistuvasti. Ne kenties muuttuvat joka kerta kun aukaisee muistojen lippaan, mutta entä sitten? Elämä on yhtä kaikki elämän tulkintaa joka päivä.

    Hauki päästettiin takaisin mereen, se potkaisi voimakkaasti tajutessaan että oli vapaa menemään. Sunnuntai-iltana kuu oli kaunis, taivas kuin koru.

    Kun katsoo tarkemmin hauen riemua sen ponnistaessa takaisin kotiinsa, huomaa veren valuvan kiduksista. Sattuiko sitä? Paraneeko se? Onko elämä sittenkin julmaa kauniin kuoren sisässä, kuun paistaessa ja iltaruskon taittaessa valon maagisiin sävyihin?

    Vapaus elämän vankina on suhteellista.

    Maisema jää, sen kuvaaja menee pois; tarina kirjoitetaan, se säilyy vaikka sitä ei kukaan lukisikaan.

    Odottaa... kunnes joku muistaa... 

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.
Vapauden kutsu.

_____________________________

Selvää kuin vesi

[eli itsepetoksen kehät]

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.

Palaan jatkuvasti samaan kysymykseen.

    Kumpi kiehtoo enemmän, todellisuus vai sen tulkinta?

    Koska todellisuudelle ei mahda mitään ja se on mitä on, niin kenties tulkinta on kiehtovampaa, sillä se muuttuu. Tämä kuulostaa resignoitumiselta, elämän katsomoon siirtymiseltä. Sitäkin se voi olla.

    Sanojen kanssa pitää olla varuillaan. Luonnontieteet esittävät faktoja, eivät mielipiteitä. Toki niissäkin tieto kasvaa ja käsityksen tarkentuvat. Tieteessä ei tulkita todellisuutta vaan esitetään faktat ja niiden väliset lainalaisuudet. Eduskunnan kokoonpano, parlamentaariset voimasuhteet eivät vaikuta luonnontieteen ”paljastamiin” faktoihin.

    Taloustieteeltä, historiantutkimukselta, sosiologialta ja ihmistieteiltä ylisummaan puuttuvat luonnontieteeltä edellytetyt kovat faktat ja niiden pysyvyys. Ihmistieteet tulkitsevat maailman ja ihmisen välisiä suhteita, jotka muuttuvat alinomaa: Eilinen "hyvä" saattaa tänään olla "pahaa".

    Kirjoitan kuistilla, harvinaista herkkua tänä kylmänä kesänä. Tervapääskyjä ei kuule, niitä on harvassa ja kohta nekin, jotka eivät tänä kesänä viitsineet edes lentää Suomeen, palaavat takaisin lämpimään.

    Poutapilvet lipuvat lounaasta koilliseen. Ripustin pari lakanaa narulle kuivumaan. Voisi kuvitella että tänään ei sada, mutta mistä sen tietää, eihän täsmäsäätä kukaan pysty ennustamaan luonnontieteellisellä tarkkuudella. Liian paljon muuttujia, liian paljon yllätyksiä, liian herkkiä prosesseja – todennäköisyyksien loputon sokkelo.

    Valkoiset kumpupilvet ovat kuitenkin faktaa, silmin nähtyä.

Sanotaan että totuus on selvää kuin vesi.

    Mutta mikä yhteiskunnallisissa pyrkimyksissä on totuus? Siis semmoinen mikä ei pala tulessakaan? Ovatko lait esimerkiksi ihmisen yläpuolella? Vai ovatko nekin vain monimutkaisesta elämästä kirjoitettuja tulkintoja? Moraali on vielä hankalampi käsite – onko siitä muuta modernia sanottavaa kuin toistaa Mooseksen kymmenen käskyä?

    Yhteiskunnallisessa keskustelussa tulkinnan suhdanteet vaihtuvat ja muuttuvat, vaikka asioiden substanssi näyttää pysyvän muuttumattona. Puhujat vaihtavat roolia, puhe jatkuu samanlaisena.

    Viime vuosisadan jälkipuoliskolla kriittinen vasemmisto vastusti devalvaatioita, koska ne köyhdyttivät köyhiä ja rikastuttivat rikkaita. Tänään monet vasemmistolaiset taloustutkijat kaipavaat heikon markan ja devalvaatioiden aikaa. Miksi – en ymmärrä.

    Kuusikymmentä- ja seitsemänkymmentäluvulla vasemmisto kritisoi lainkäyttöä omaisuudensuojan ylenmääräisestä vahvuudesta. Koettiin että perustuslakiin tarrautuminen ehkäisee järkevät reformit.

    Tänään kriittinen vasemmisto tukeutuu perustuslakiin ja sen konservatiivisiin tulkitsijoihin, perustuslakifundamentalisteihin, estääkseen reformit, esimerkiksi soten valinnanvapausajatuksen.

    Siitä ei ole kauaa kun oikeistolaista virkamieskuntaa syytettiin edistyksen jarruttamisesta. Tänään kriittinen vasemmisto syyttää porvarihallitusta siitä, että se yrittää saada virkamieskunnan tottelemaan ”poliittista ohjausta” eikä toimimaan omin päin. Onko demokratia vain silmänlumetta? Itsepetosta?

    Mikä on muuttunut? Todellisuus vai tulkinta?

    Saako pelipaidan vaihtaa tuulen kääntyessä?

                                                                                            Kyösti Salovaara, 2017.

”Valtiosääntöoikeus on keskeisiltä osiltaan sangen poliittista”, aloitti Paavo Kastari vuonna 1977 teoksensa Suomen valtiosääntö.

    Rohkeaa puhetta – ainakin tänään, vuonna 2017.

    Poliittiselle seitsemänkymmentäluvulle tuollainen ajatus mahtui paremmin.

    Selailen kirjoituksia, kuistilla istuen, kumpupilvet lipuvat lounaasta koilliseen, muuttuva maailma pilvien alapuolella kuin entinen maalaus. ”Vihreä helvetti”, ylisuuriksi kasvaneet puut ja pensaat ympäröivät tuoliani niin ettei kohta valonsädekään läpäise lehvästön muuria.

    Valtiosääntö, perustuslaki, ihmisoikeudet – ”hyvän” ihmisen ja yhteisön tulkintaako?

    Vuonna 1990 Ralf Dahrendorf kirjoitti pitkän ”kirjeen” puolalaiselle ystävälleen, joka oli pohdiskellut miten totalitaarinen Itä-Eurooppa tuodaan demokratian piiriin ja sitä, miten sosialismin parhaat puolet (jos sellaisia oli) voitaisiin edelleen säilyttää markkinataloudessa.

    Dahrendorf ei uskonut, että juuri mitään siirrettävää löytyisi. ”Perustuslaillisen politiikan käsittein en valitettavasti taida erottaa ainoatakaan”, hän sanoi. ”Teidän valtiomuotoihin kirjatut ja paljon mainostetut sosiaaliset oikeudet eivät ole edes sen paperin arvoisia, jolle ne on kirjoitettu.”

    Dahrendorf otti esimerkiksi perustuslakiin kirjoitetun ”oikeuden työhön”. Se ei koskaan voi estää työttömyyttä. ”Se vain halventaa perustuslakia, koska se lupaa sellaista, mitä yksikään tuomari ei voi tarjota.”

    Täystyöllisyyden tavoittelu kuuluu hyvään poliittiseen ohjelmaan mutta ei lakitekstiin. Sitä paitsi, Dahrendorf lisäsi, ”oikeus olla tekemättä työtä on vakuuttavampi tarjokas perustuslain varjeltavaksi, koska se suojelee ihmisiä pakkotyöltä”.

    Kun yliopistojen professorit kampittivat kesäkuussa hallituksen aikeen monipuolistaa terveyspalvelujen tarjontaa, joku muisti että Suomen perustuslakiin nämä ”sosiaaliset oikeudet” kirjoitettiin aikanaan DDR:n (Itä-Saksa) mallin mukaisesti.

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.

Samalla heinäkuun viikolla julkaistiin kaksi merkittävää pääkirjoitusta perustuslakiin ja sen tulkintaan liittyen.

    Ville Pernaa myönsi Suomen Kuvalehden pääkirjoituksessa 21.7 professorien olevan siinä oikeassa, että hallitus halusi määritellä (siirtää) sote-laeilla viranomaisten ja yhtiöiden välistä rajaa. Se tarkoittaisi vähemmän viranomaisten tuottamia palveluja ja enemmän yhtiöiden tuottamia palveluja, joita julkinen valta valvoo ja rahoittaa.

    Asiantuntijat eivät hyväksyneet rajan uudelleen määrittelyä, sen siirtämistä.

    ”Mutta kenen pitäisi päättää, missä menee viranomaistoiminnan ja yritystoiminnan välinen raja?” Pernaa kysyi. ”Perusoikeusjuristien vai kansan valitseman eduskunnan ja sen enemmistön luottamusta nauttivan hallituksen?”

    On kummallista, että vasemmisto ja vihreät antavat päätösvallan juristeille, joita kukaan ei ole valinnut demokraattisesti päättämään kansalaisia koskettavista asioista. Kun Pihtiputaalle ei ole varaa rakentaa raitiotietä, se pitäisi tasapuolisuuden nimissä kieltää Helsingistäkin – vain miten Osmo Soininvaara tätä dilemmaa onkaan kuvannut.

    Pernaa puolestaan sanoi, että yhteiskunnan uudistamisessa rima on hilattu korkeammalle kuin koskaan – mahdottomiin. ”Nykykriiteereillä peruskoulu-uudistuskin olisi tainnut kaatua perusoikeuksien vastaisena.”

    Valtiosääntökeskustelu on politiikkaa.

    Niinpä vasemmalla harjoitetaan melkoista älyllistä itsepetosta, aivan kuin historiaa ei olisi olemassakaan.

    Sosialidemokraattisen puolueen julkaisema Demokraatti rohkeni pääkirjoituksessaan 20.7 tunnustaa, että politiikkaahan tämä kaikki on. Enkä moiti lehteä siitä. Mutta miksi tätä ei uskalleta tunnustaa kaikilla foorumeilla, myös eduskunnassa? Eikö ole poliittista itsepetosta piiloutua asiantuntijoiden pöksyihin?

    Demokraatin pääkirjoittaja totesi, että kritiikki perustuslakiasiantuntijoita kohtaan tulee hämmästyttävän usein samasta osoitteesta: kokoomuksen ja elinkeinoelämän lobbareilta. ”Jostakin syystä”, pääkirjoitus jatkui, ”poliittinen vasemmisto tuntuu antavan asiantuntijoille lähinnä kiitosta.”

    Sitten pääkirjoittajan oivallus:

    ”Ovatko professorit korostuksiltaan lähempänä vasemmistoa vai onko oikealla vaikeuksia sulattaa bisneksen kannalta kiusallisia perusoikeuksia? Molemmissa voi olla perää.”

    Näin professorien puolueettomuuden kaapu repäistiin auki kuin ahvenen vatsa: perustuslakijuristeria on selvää politiikkaa!

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.

Itsepetokseen kuuluu kiistää ilmiselvä pyrkimys vaikuttaa politiikkaan kieltämällä poliitiikka.

  Tämähän on populismia, mutta nyt sitä harjoittavat toverit vasemmalla vihreiden kannustamina.

    Sanon vielä uudestaan: poliitikan tekeminen on sallittua, jopa toivottavaa. Koska kaikki yhteiskunnallinen on poliittisen toiminnan tulosta ja sitä pitää arvioida erilaisten pyrkimysten tuotoksena, niin miksi tuo poliittinen luonne pitäisi kieltää?

    Eikö ole huijausta vedota ”asiantuntijoihin” päätöksissä, jotka ovat loppujen lopuksi aina poliittisia, ei yhteen totuuteen perustuvia? Päätökset voivat toki olla huonoja, mutta niiden huonoutta tai hyvyyttä ei voi lukea perustuslaeista eikä muistakaan laeista.

    Paavo Kastari kirjoitti 1977, että perusoikeudet ovat pakottaneet monia vastakkaisia näkökantoja ja intressejä kompromisseihin ja näin kohtuullistaneet eturyhmien vaatimuksia. ”Mutta toisaalta ne ovat myös saattaneet jarruttaa ja viivästyttääkin lainsäädännön kehittymistä joillakin aloilla. Ilmeistä on, että ne ovat monesti aiheuttaneet hallituksille vaikeuksia reformipolitiikan ajamisessa.”

    Ei siis mitään uutta auringon alla?

    Toki meiltä löytyy myös älyllisesti kriittisiä tutkijoita, jotka ymmärtävät positionsa – sen mitä asiantuntemus tarkoittaa ja mitä ei.

    Taloustieteen professori Roope Uusitalo määritteli Helsingin Sanomien haastattelussa hyvän talouspolitiikan sanomalla, että se perustuu faktapohjaiseen tietoon, realistisiin käsityksiin ja demokraattisiin päätöksiin.

    ”Kun arviointineuvosto [jonka puheenjohtajana Uusitalo toimii] arvosteli hallitusta verotuksen pois sulkemisesta julkisen talouden sopeutuksen keinovalikoimasta”, Uusitalo muisteli, ”Stubb totesi, että päätös oli enemmistöhallituksen tekemä poliittinen valinta. Minulle se tarkoitti, että pölinät pois, tutkijalla on vain yksi ääni demokratiassa, ja hyvä niin.”

Nyt pilviin kasvaa harmaita kumpuja.

    Ei kai kohta taas sada? Jokohan lakanat ovat kuivuneet?

    Mieleen tulee heiveröinen ajatus: kuvastaako tämä perustuslakiasiantuntijoihin kritiikittömästi vetoaminen uudenlaista merkantilismin aikaa? Paluuta menneisyyteen, yhden totuuden aikaan – totuuden jonka määrittelivät papisto ja aatelisto ja kenties omaa etuaan ajava kauppaporvaristo?

    Kun soten valinnanvapautta kritisoivat toimittajat, poliitikot ja yliopistojen professorit - jotka eivät itse koskaan käytä julkista perusterveydenhoitoa, koska heille kuluu työterveyshuollon ansiosta pääsy yksityiselle lääkäriasemalle heti kun niskaa pakottaa tai päästä huippaa - sanovat ettei julkisilla verovaroilla saa rahoittaa kansainvälisten yrityksien toimintaa Suomessa, niin tietävätkö he kuinka paljon esim. julkisen infrastruktuurin kustannuksista maksetaan ulkomaisille yrityksille, suoraan tai välillisesti? Suomeen ei hankita esimerkiksi yhtään isompaa, ja tuskin pientäkään, IT-sovellusta ilman että suuri osa siihen kulutetusta verorahasta valuu kansainvälisille ”bisnesmiehille”.

    Itsepetoksen kehät kiertyvät meihin kuin elämänlanka omenapuun rungolle.

    Uusi kotikutoinen merkantilismi!

    Siitäkö populismi ja nationalismi löytävät itselleen talouspoliittisen ohjelman? Onko se myös kriittisen vasemmiston ja vihreän liikkeen unelma ei-globaalista maailmasta?

    Selvää kuin vesi?

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.

Ralf Dahrendorf: Huomisen Eurooppaan. (Refelections on the Revolutution in Europe, 1990.) Suom. Anna Salo. Kirjayhtymä, 1991.

Demokraatti -lehti: Lainvalmistelun vaivoista ikuisuuskysymys. Demokraatti, 20.7.2017.

Antti Järvenpää: Nuorten koulutus huolettaa – Roope Uusitalo nostaisi oppivelvollisuusiän 18 vuoteen ja sallisi lukukausimaksut suomalaisille opiskelijoille. Helsingin Sanomat, 29.7.2017.

Paavo Kastari: Suomen valtiosääntö. Lainopillisen ylioppilastiedekunnan kustannustoimikunta, Helsinki, 1977.

Ville Pernaa: Vain täydellinen olisi kelvannut. Suomen Kuvalehti, 21.7.2017.