Lounas Barbatessa

[arvottamisen sietämätön keveys]

Kyösti Salovaara, 2022.
Lounas kolmelle Barbatessa.
Makrillia ja ibéricoporsasta kahdella tavalla.

Tässä ovat vuoden parhaat ravintolat

Mitkä ravintolat tekivät vaikutuksen vuonna 2022? HS:n ravintolakriitikot listasivat parhaat ravintolaelämykset.

- Otsikko Helsingin Sanomissa 28.12.2022

HS:n kriitikko valitsi: Tässä on kymmenen vuoden parasta elokuvaa

HS:n elokuvatoimittaja ja -kriitikko Juho Typpö listasi mielestään kymmenen parasta vuonna 2022 ilmestynyttä elokuvaa.

- Otsikko Helsingin Sanomissa 29.12.2022

Keittiömestarin niksi tekee tästä parhaan koskaan maistamasi janssoninkiusauksen

Janssoninkiusaus on erinomainen uudenvuodenaaton ruoka.

- Otsikko Helsingin Sanomissa 29.12.2022

HS valitsi vuoden 2022 parhaat videopelit

Pitkään odotettuja aarteita ja yllättäviä tarinoita: Tässä ovat vuonna 2022 julkaistujen videopelien 10 parasta. 

- Otsikko Helsingin Sanomissa 1.1.2023

Viime keskiviikkona söin lounaan Atlantin rannalla Barbaten pienessä kaupungissa.

    Se oli paras ikinä Barbatessa syömäni lounas. Málagasta on Barbateen ajomatkaa noin 200 km.

    Kuinka rohkenen heittää näin varman ja ehdottoman arvion? Millä kriteerillä arvotan yhtä ruoka-annosta (tässä tapauksessa se oli secreto ibérico) joihinkin toisiin verrattuna?

    Arvottaminen on nyt helppoa: en ole koskaan aikaisemmin käynyt Barbatessa.

    Reissu suuntautui Barbateen hetken mielijohteesta Tarifassa käydessä. Tarifa sijaitsee Gibraltarin salmen kapeimmassa kohdassa. Se on Euroopan mantereen eteläisin kohta. Kun Tarifian niemen kärjessä seisoo, voi kuvitella pitävänsa vasenta jalkaa Välimeressä ja oikeaa Atlantissa Afrikan suuntaan katsellessa.

    Valon rannikko Tarifasta Barbateen kerää luokseen kovassa tuulessa surffaavia rantapummeja maailmalta. Atlantilta tuulee aina. 

    Paitsi viime keskiviikkona. Barbaten rannan kävelyraitti hehkui valoa ja lämpöä. Olisiko ruoka voinut maistua ”huonolta”? 

Kaikkea arvotetaan. Laitetaan järjestykseen. Jopa sapuskaa, josta monessa paikassa maailmaa on pula. Ja kun sapuskaa arvioidaan, kiinnitetään huomiota myös lautaselle asetetun estetiikkaan. Ruoka-annoksella pitää myös olla esteettinen ilme - näin hyvinvoivat ja hyvin syövät länsimaalaiset ruokahemmot kirjoittavat.

    Hyvä on parempaa kuin huono.

    Huonoimmasta on pitkä matka parhaimpaan.

    Onko asioiden ja tavaroiden ja kulttuurituotteiden priorisointi ihmiseläimen yksinoikeus? Arvottaako metsässä juokseva jänis pensaiden ja puiden luomaa esteettistä kuvaa? 

    Selityksiä saattaa keksia. Oikeita vastauksia tuskin löytää.

    Voisi ajatella, että joskus aikaisemmin elitiin ja rahvaan väliin tarvittiin kaiken sorttisia ”selittäjiä” jotka kertoivat ihmisille mikä on oikeaa, mikä väärää, mikä kaunista ja mikä rumaa. Näin siksi että ihmiset piti saada käyttäytymään niin kuin hengellinen papisto yhtäällä ja kulttuurinen ”papisto” (kriitikot ja toimittajat) toisaalla halusivat.

      Tänään on toisin.

Kyösti Salovaara, 2022.
Risottoa Málagassa.

Kyösti Salovaara, 2022.
Lammasta Rondassa.

Medialla on tapana julkaista vuoden päättyessä listoja menneen vuoden ”parhaista” romaaneista, elokuvista, musiikkikappaleista, ravintoloista, pizzoista, konserteista, videopeleistä jne.

     Arviot puetaan objektiiviselta vaikuttavaan kehykseen. Arvioiden perusteluja ei kuitenkaan vakioida mitenkään. Elokuva on hyvä ja paras, kun sen kokija keksii jonkin perustelun sille, että se on paras. Eri filmien kohdalla perustelut muuttuvat, mutta sekin kuuluu asiaan. Jos kerran taideteokset ovat ”erilaisia”, miksi perustelujen, arvottamisen pitäisi olla vakioitua?

    Kun esimerkiksi Helsingin Sanomat julkaisee aukeaman kokoisen artikkelin vuoden parhaista dekkareista, ei niitä arvota yksi ja sama lukija vaan Hesarin kriitikot kukin tahollaan valitsemalla vaikkapa yhden ”parhaan” dekkarin. Ehkä kriitikko ei toista dekkaria ole edes lukenut, mutta se ei haittaa.

    Toissavuonna, 2021, Suomessa julkaistiin 831 uutta kaunokirjallista painettua teosta, joista 447 kotimaista proosaa ja 320 käännettyä proosaa, loput olivat runoja ja näytelmiä.

    Kun kriitiikko tekee listan vuoden 10 parhaasta romaanista, onko hän lukenut 831 romaania? Kun kriitikko tekee listan 2000-luvun kymmenestä parhaasta suomalaisesta romaanista, onko hän lukenut noin 10 000 suomalaista romaania? Kun kriitikko tekee listan kymmenestä parhaasta Suomessa ikinä painetusta romaanista, onko hän lukenut vaikkapa 100 000 romaania?

     Epäilen että ei ole. Kriitikko luottaa kuulopuheisiin.

Arvottamisessa ei ole mitään vikaa sinänsä.

    Se on hauskaa kunhan sitä ei ota liian tosissaan, eikä naapurin tekemää arviointia pidä lukea Jumalan sanana. Jos naapuri on eri mieltä romaanin tai pizzan mausta, häntä kannattaa kuunnella. Ehkä hän löytää romaanista tai pizzasta jotakin mitä et itse löytänyt.

    Mutta kukaan toinen ihminen, ei edes Suomen johtava gurmeekokki, kuka se sitten onkaan, pysty millään järkevällä argumentilla kumoamaan minun kokemustani jonkin ravintolan pizzasta tai toisen ravintolan kala-annoksesta. Jos ne maistuivat hyviltä, ne olivat sitä absoluuttisesti.

    Melkein huvittaa, kun joku porukka julkaisee arvion että jossakin suomalaisessa ravintolassa on Euroopan parhain napolilaistyylinen pizza.

    En tiedä kuinka monta italilaistyyppistä ravintolaan ja pizzeriaa Euroopassa on. Italiassa niitä kuulemma on 63 000. Oletetaan leikillään että Euroopassa on 500 000 pizzeriaa. Olkoon jokaisen pizzerian listalla kymmenen erilaista pizzaa (tosielämässä niitä on enemmän).

    Kun pizzakriitikko julistaa jonkun ravintolan jonkin pizzan Euroopan parhaaksi, hänen on täytynyt syödä ainakin yhden kerran 5 miljoonaa pizzaa.

    Söikö?

Kyösti Salovaara, 2022.
Napolilaiseen tyyliin Torreblancassa.

Kyösti Salovaara, 2022.
"Eteläafrikkalaista" kalaa andalusialaisessa chiringuitossa.

Lounas Barbatessa Atlantin rannalla, auringon helliessä ja sapuskan maistuessa, oli hieno kokemus. 

    Sitä ei oikeastaan kannata jakaa palasiksi. Kokonaistunne ratkaisee.

    Kulttuurin arvottamisessa on usein kysymys samasta asiasta: siitä miltä konsertti tai romaani tai runo kokonaisuutena tuntuu, epämääräisenä ja alitajuisena mielentilan entiteettinä.

    Jälkeenpäin on tietysti kiva erotella kokemuksen palasia ja lukea yksityiskohtaista faktaa siitä mitä on mahdollisesti kokenut.

    Esimerkiksi tämä entinen "tonnikalakaupunki" Barbate Cádizin maakunnassa Andalusiassa lähellä Trafalgarin niemeä ja suuren meritaistelun paikkaa oli aikoinaan Francisco Francon lomapaikka. Kaupungin nimi muutettiin vuonna 1950 muotoon Barbate de Franco, ja vasta noin 20 vuotta diktaattorin kuoleman jälkeen (1998) kaupunki sai alkuperäisen nimensä takaisin.

    Mielenkiintoista!

    Vaikuttaako tuo tieto siihen miltä makrilli ja porsas maistuivat viime keskiviikkona Barbaten rantaraitilla hehkuvan atlanttisen auringon valossa?

    Jätän kysymyksen kellumaan intuitiivisten ajatusten laineille.

Kyösti Salovaara, 2022.

Lehteviä

 [hyvin sanottu, ajateltu]

Kyösti Salovaara, 2022.
Ken sillan ylittää aikoo, ensimmäisen askeleen ottakoon.

Loppujen lopuksi kaikki päätökset ovat poliittisia. Sellaista demokratia käytännössä on. Hallitaan kansan tahdon mukaisesti. Kansansankareiden kimppuun käymisestä ei hyödy kukaan. Kaikkien kiukku vaan kasvaa.”

- John Verdon: Syntipukki, 2018.

Vuosi vaihtuu kohta.

    Mikä vaihtuu kohta?

    Vai onko aika filosofinen näkymä, jota ei parane selittää. Aika kulkee, jos on kulkeakseen entropiaa kohti.

    Metaforana vanha vuosi heittää varjonsa uuden varpaille.

    Entropiasta en nyt haasta.

Joulunaikaan Helsingin Sanomissa julkaistiin useita juttuja, joissa ”asia” sanottiin hyvin.

    Tartun niihin reunasta. Ratsastan lainahevosella. Vertauskuvana.

    Aloitan F.E. Sillanpäästä, joka jouluaattona 1938 julkaisi Suomen Sosialidemokraatissa Joulukirjeen diktaattoreille. Nyt se julkaistiin uudestaan jouluaaton Hesarissa.

    Sillanpää määritteli kirjeessään diktaattorit näin: ”Mahtavin teistä haluaa – anteeksi: käskee – itseään puhuteltavan toveriksi ja kun hän on myös teistä verisin, niin on tuossa toveri-nimityksessä hyvä annos sitä senpuoleista huumoria. Toinen teistä haluaa olla johtaja – tai suomeksi oikeammin johdattaja – ja kolmas suorastaan il duce.”

    Sitten Sillanpää ennusti, että Stalinin, Hitlerin ja Mussolinin valtakausi on hetken päästä pelkkää tomua:  ”Kun teidän suurten ja lahjakkaitten kansojenne hämärä unissakävijäkausi on ohi, olette tekin ohi. Esiin tulevat ne, jotka eivät ole antaneet itseään hämätä, vaan ovat säilyttäneet puhtaana korkean inhimillisyyden kipinän. Se on vaatinut taistelua ja monet ovat kaatuneet ja menehtyneet teidän ’valtanne’ käsiin. Tai oikeammin vain heidän maallinen tomunsa on menehtynyt. Sillä teidän valtanne ei ylety maan tomua korkeammalle.”

    Joulukirje päättyy jalon ihmisen voitontahtoon: ”Näen silmissäni teidän pilkalliset ilmeenne; meidän jouluhymnimme on teidän mielestänne hyttysen ääntä teidän pauhinanne rinnalla. Mutta me puolestamme tiedämme, että meidän kantaa korkeammalle kuin teidän ja me vahvistamme itsessämme sitä vakaumusta, että voitto kerran on meidän. Meidän, joiden tunnuslauseen suuri saksalainen omasta puolestaan kerran on kiteyttänyt sanoiksi: Jalo ihminen olkoon, avulias ja hyvä.”

    Ehkä Sillanpää vetosi kansalaisiin, jotka sallivat diktaattorin itseään johtaa.

Pitäisikö tänään kirjoittaa samanlainen joulukirje diktaattoreille, joita yhä hääräilee maapallolla, toiset lähellä, toiset kaukana?

    Vai onko niin ettei herätystä tarvita samalla tavalla kuin 1930-luvulla Saksassa, Neuvostoliitossa ja Italiassa? Vuoden 2022 diktaatorit eivät osaa lukea.Ovatko heidän alistamansa valveilla? Tai herätettävissä - ehkä ei, ehkä kyllä. No, kenties Venäjä-Neuvostoliitto on ikuinen poikkeus. Ratkaisematon tapaus.

    Luulenkin että totaalitaarinen komento on aivan toisaalla, paljon pehmeämpänä kuin Sillanpään kirjeen aikoihin, huomattavasti piilotetumpana ja ikään kuin vaarattomampana.

    Tai niin me luulemme.

    Joten jatkan Hesarin lainaamista.

Lontoossa asuva Helsingin Sanomien teräväsanainen Annamari Sipilä kirjoitti jouluaattona hyvin pohditun kolumnin otsikolla Orpo sanoi sen ääneen.

    ”Pään sisällä alkoi villi ajatuslaukka”, Sipilä aloitti. ”En ymmärrä, miksi Kaikkonen jää isyysvapaalle juuri nyt, kun hän voisi jäädä vasta vaalien jälkeen. Meillä on Nato-prosessikin kesken, ja Kaikkosella on siitä kaikki tieto! Miten meidän nyt käy? Hukka perii, jos ei karhu!”

    Sitten Sipilä ”heräsi” ja pelästyi ajatuksiaan, eihän noin saa ajatella: ”Naisasianaisena ja muutenkin edistyksellisenä henkilönä en tietenkään ikinä paljastaisi kenellekään kerettiläistä ensireaktiotani. Näinä yhden oikean ajatuksen aikoina on osattava pitää suu supussa. ”

    Petteri Orpo ei osannut pitää suutaan kiinni, ottaa huomioon somen vihavimmaisuutta. ”Orpon virhe oli selvä: hän sanoin ääneen sellaista, mitä saa ajatella vain hiljaa itsekseen", Sipilä jatkoi. ”Ei niin, että en haluaisi toivottaa puolustusministerinä kunnostautuneelle Kaikkoselle hyvää isyysvapaata. Totta ihmeessä haluan. Sen, että vanhemmat haluavat hoitaa omia lapsiaan, ei vain pitäisi olla lähtökohtaisesti uutisarvoista. Naiset ovat hoitaneet tenaviaan iät ja ajat.”

     Sipilä on tietenkin oikeassa - ja Orpokin sai ajatella mitä ajatteli – mutta somen pehmeästi ojentavaa ”diktatuuria” ei sovi suututtaa. Hesarin kommentoijat eivät tietenkään ymmärtäneet terävästi argumentoivaa Sipilää. Vielä vähemmän some ymmärsi Orpon ääneenajattelua.

   Joten Orpokin otti opiksi ja mukautui virtuaalivaltakunnan "totalitaariseen" ajatuspiiriin.

Suomalaiset ovat hyviä ihmisiä.

    Paljon parempia kuin melkein kukaan missään. Tosin pitkänmatkan juoksijoilla ja mäkihyppääjillä menee huonosti, mutta sekin on selitettävissä.

    En ole koskaan fanittanut entistä pääministeri Esko Ahoa. No, en ole oikeastaan fanittanut ketään muutakaan, paitsi itseäni.

    Mutta Hesarissa joulupäivänä julkaistu Ahon haastattelu Suomen ja Euroopan Kiina-riippuvuudesta oli ”täyttä rautaa”. Siis ajatuksien näkökulmasta. Haastattelun toimitti Veli-Pekka Lehtonen. Hyvin tehty.

   ”Ahon mielestä häntä arvostelevat eivät ymmärrä asioita”, Lehtonen kirjoitti. ”’Nämä ihmiset’, Esko Aho sanoo. ’He eivät ymmärrä paria asiaa. Ensinnäkin he unohtavat sen, että olemme helkkarin pieni maa.’”

    Ja sitten, Aho jatkaa: ”Toiseksi unohdetaan se, että maailma ei ole täynnä demokratioita ja markkinatalouksia. Meidän on kuitenkin pakko olla tekemisissä senkin maailman kanssa, jolla on eri säännöt.” 

    Sen jälkeen Aho sanoi, että riippuvuuksista ei kannattaisi hohkata jos ei ymmärrä mitä riippuvuus tarkoittaa. (Oliko tässä piikki Sanna Marinille?) ”Vaikkapa uusiutuvan energian teknologiassa Kiinan asema on hallitseva. Sähköautoilu ei lisäänny kuvitellulla tavalla ilman kiinalaisia raaka-aineita.”

    Aho on tosin hieman väärässä: mineraalit eivät ole riippuvuusongelman ydin vaan Kiinan teknologinen ylivertaisuus.

    Lehtonen kirjoittaa, että Esko Ahon mielestä nykyään keskustelu riippuvuuksista, ja yhteiskunnallisista asioista yleensä, on mustavalkoista. Syyllisen Aho löytää sosiaalisesta mediasta: ”Siellä maailma pelkistyy, on vain hyviä ja pahoja… Sellainen maailma, jossa olisi vain hyviä ja huonoja ihmisiä ja ratkaisuja, olisi hieno. Sellaista maailma ei ole koskaan kuitenkaan ollut eikä koskaan tule olemaan. Jos sitä ei pieni maa ymmärrä, sille voi käydä helposti huonosti.”

Lehteviä ajatuksia on mukava lukea.

    Ajateltuja ajatuksia on mukava pohtia. Itse asiassa ei somen yksioikoisuus, mustavaltoisuus eikä laumahakuisuus ole asian pihvi. Ongelma tulee siitä, että laatumediakin seuraa somea kuin hai laivaa ja politiikot seuraavat molempia ja pelkäävät kaikkea mikä saattaisi erottaa heidät muista poliitikoista. Konformismin ikävä yhdenmukaisuus.

    Vanha vuosi heittää varjonsa uuden varpaille.

    Sillanpään, Sipilän ja Ahon ajatuksissa kaareutuu horisonttiin jotakin oleellista, huomioon otettavaa ja kalloon talletettavaa. Jos sillan aikoo ylittää, pitää ottaa ensimmäinen askel. Sitten toinen.

Kyösti Salovaara, 2022.
Roomalaiset rakensivat siltoja, teitä. Ottivat askeleita.
"Puente Málaga" El Burgossa helpotti matkaa Málagasta Rondaan ja
siitä sitten Via Augustalle, roomalaiselle valtatielle itäisestä
Espanjasta Atlantin rannalle. 

Niin metsä vastaa

[mutta kenen äänellä?]

Kyösti Salovaara, 2022.
Enkelten katu Málagassa tänä jouluna.

Eihän Tiktok ole mikään uutislähde. Sehän on vaan sellainen maailma, mikä on hauskaa ja mitä ihmiset tekee omaksi ilokseen. Eihän minun tarvitse edes miettiä, että onko se totta vai ei. Ihmiset saa itse päättää, onko se totta vai ei.

- Räppäri Kingfish eli Remzi Rafle Helsingin Sanomien haastattelussa 19.12.2022.

Just as a birdwatcher watches birds, so a peoplewatcher watches people… All animals perform actions and most do little else.

- Desmond Morris: People Watching. 2002.

Mistä Helin tietää miksi Matti ja Maija ja Hentun Liisa ja miljoonat ihmiset eri puolilla Suomea ja jopa laajemmillakin lakeuksilla käyvät kaupassa ja ostavat mitä ostavat? Mistä Helin tietää, että minä täytän elämäni tyhjyyden ostamalla vaikkapa kirjoja, telkkarin tai astianpesukoneen? Olisiko jotenkin täydempää elämää tuijotella pitkissä kalsareissaan yksiönsä ikkunasta pihalle ja tiskata astioita käsin?

- Deadline Torstaina 15.12.2022.

Ihmisiä, erilaisia ja samanlaisia, toisenlaisia ja kaikenlaisia.

    Joulukadulla.

    Rannalla ottamassa kuvia auringonnoususta.

    Kuljetaan. Ollaan paikallaan.

    Katsellaan, seurataan, jäädään omiin oloihin.

    Luetaan tarinoita joulusta ja Jeesuksen syntymästä. Globaalit tarinat vierivät pallon ympäri.

    Sitten joku huudahtaa: totta tämä on!

Englantilainen tutkija, tietokirjailija ja etologi Desmond Morris väittää, että ihmisiä voi katsella samalla tavalla kuin lintuja. Katselemalla oppii miten ihminen käyttäytyy, millainen ”eläin” ihminen on.

     Morris kimposi julkisuuteen 1960-luvun lopulla ennen älylaitteita, Internetiä ja somea, oikeastaan ennen telkkariakin.

     Missä hän silloin ”katseli” ihmisiä?

     Maailma on muuttunut ihmisen ympärillä, ihminen ei ehkä juuri lainkaan maailmassaan. Vai onko se oleellinen muutos Suomessa, että kohta neljännes ihmisistä asuu yksin? Ja että vanhoja ihmisiä on yhtä lailla samansuuruinen määrä.

     Kirjoitamme, minä muiden mukana, vahvoja yleistyksiä ihmisten käyttäytymisestä: sanomme että vastakkainasettelu on lisääntynyt. Väitämme että ihmiset linnoittautuvat oman ryhmänsä - jopa oman yksityisen minänsä – arvopiiriin eivätkä suostu hyväksymään eikä ymmärtämään toisenlaisten arvopiirien ajatusmaailmaa. Mikä on vastakkaista ja mikä järkevää erimielisyyttä, siinäpä vasta arvoitus.

     Modernissa paradoksissa vannotaan arvoliberalismin pyhään henkeen ja samaan aikaan dissataan itselle ei-mukavat arvot vahingollisina ja turmiollisina.

Kyösti Salovaara, 2022.

Näyttääkö siltä, että luotamme, että minä luotan, liikaa kaikkialla pursuavaan tiedon ja mututiedon merkitykseen? Olenko sokaistunut informaatiolle, jonka alkuperää en oikeastaan pysty empiirisesti validoimaan. Räppärin sanoin: päätä itse mikä on totta ja mikä valhetta.

    Tässä maailma on muuttunut.

    Ennen telkkaria poliitikot keräsivät ”tietonsa” maailmasta työväentaloilla, seurojen taloilla ja ties minkälaisissa ompelukerhoissa. Ay-liikkeen aktiivit kertoivat mitä työpaikalla tapahtuu, mitä kapitalisti hommailee, mistä pulu pissii.

     Sitten julkisuuspeli muuttui, poliittisen tiedon lähteeksi (lehdistön lisäksi) kasvoi telkkari. Yksi tv-väittely saattoi muuttaa vaalien tuloksen. ”Kyllä kansa tietää!” Martti Ahtisaaresta tuli presidentti kun hän pärjäsi Joel Hallikaisen ja Timo Koivusalon viihdeohjelmassa paremmin kuin Elisabeth Rehn. Niin väitetään.

     Nykyään televisiokin on menettänyt lumovoimaansa. Poliitikot seuraavat sydän pamppaillen somea. Mikä siellä nousee, mikä laskee. Mutta kuinka monen ihmisen tai ryhmän mielipiteitä some edustaa? Se mikä näkyy merkitsee, mutta miten käy sille mikä ei näy?

     Pääministeri Sanna Marinin aidoista mielipiteistä emme tiedä juuri mitään. Hänen ulkonäkönsä on poltettu jokaisen aivoihin lukemattomien kauniiden ja kaunisteltujen selfieiden vyöryllä. Olet sitä mitä näytät!

      Mistä ikinä lopulta tiedän mitä ihmiset ajattelevat, ovat, tekevät?

Huolestuttava ajatus: olemmeko Platonin luolavertauksen kuvaamalla tavalla harhatiedon vankeja?

    Platonin luolassa vangit näkivät vain yhden todellisuuden, joka heijastui oikean todellisuuden varjoina luolan seinälle. Vangit eivät voinee kääntää päätään nähdäkseen oikeaan todellisuuteen. He tekivät johtopäätöksensä seinällä liikkuvien varjojen perusteella, antoivat niille nimiä, merkityksiä. Kunnes yksi vanki pääsi vapauteen ja auringon sokaisemana tajusi millainen on ”oikea” todellisuus. Auringon ja viisauden valo.

     Onko loputon tiedonvirta somessa, Internetissä, striimauskanavilla, podcasteissa ja ties missä ikään kuin luolan seinälle heijastettuja varjokuvia ”aidosta” todellisuudesta, johon meillä, minulla, ei ole pääsyä?

     Ja kun teen johtopäätöksiä yhteiskunnan tilasta, perustuuko se kielenkäytön ja kuvien käytön varjokuvamaiseen epätodellisuuteen? Sellaiseen joka toisaalta muistuttaa ihmisten käyttäytymistä, mutta toisaalta liioittelee ja vähättelee normaaliarkea ja siinä elämäänsä elävien ihmisten ajatuksia.

     Ovatko Internetin, somen ja kaikenlaisen virtuaalitiedon ja metatunteen välittämät kuvakirjat ja sanakirjat vain varjoja yhteen suuntaan tuijottavan ihmispolon silmien edessä?

    Eikä päätä pysty kääntämään toisaalle!

Sanoilla on merkityksiä.

     Mutta ensin tulee todellisuus, sitten vasta siitä kertovat sanat.

     Nykyään monet ajattelevat (ja toivovat), että asian tola olisi toisinperin; että kun sanoja kalibroidaan, todellisuuskin muuttuu. Otat sanan pois, ja sen kuvaama asia katoaa.

     Mutta ei objektiivinen todellisuus muutu kieltä säätämällä. Kieli tulee perässä, ihmisen toimet edellä. Totta silti, maailma muuttuu ja sanat ja niiden merkitykset sen mukana.

     Joulu on täynnä merkityksiä. Niin täynnä että monen sydän tuntuu pakahtuvan, onnesta tai surusta. Varjokuviaan ei pääse pakoon. Luolan seinällä kääntelehtivät historian merkkihenkilöt, oikeat ja kuvitellut.

      Auringonousun hetkellä maailma näyttää syntyvän uudestaan. Myös jouluna. Ja kenties juuri jouluna.

Kyösti Salovaara, 2022.

Kummallisia kapistuksia

 [me vai minä?]

Kyösti Salovaara, 2022.
Tuolla jossain Axarquían avokadorinteet.

Olemme ulkoistaneet tunteiden tuntemisen ostopäätöksiin; vaikeasti sanallistettava sisäinen tyhjyys turtuu, kun yömyöhään selataan nettikauppoja ja viikonloppu aloitetaan ostoskeskuksessa. Ostamisella palkitaan ja iloitaan, ostamisella surraan ja turrutetaan. Olemisemme, tuntemisemme ja arkemme perustuu jatkuvaan kuluttamiseen… Mitä nopeammin kulutamme, sitä nopeammin meille tuotetaan. Mitä enemmän ostamme, sitä enemmän meille tuotetaan. Mitä nopeammin saamme haluamamme, sitä nopeammin kyllästymme. Mikään ei enää tunnu miltään. Tilalle jää tyhjyys.

- Tamperelainen yhteiskuntatieteiden maisteri Tiina Helin Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 11.12.2022.

Kansantaloustiede on askeesin tiede, ja sen tosi ihanne on askeettinen, mutta hyvin voittoa tuottava kitupiikki, sekä askeettinen, mutta tuottava orja...  Näin ollen kansantaloustiede, huolimatta maailmallisesta ja hekumallisesta ulkonäöstään, on todella moraalinen tiede, kaikkein moraalisin tiede. Sen tärkein oppilause on itsekieltäymys, kieltäytyminen elämästä ja kaikista inhimillisistä tarpeista. Mitä vähemmän sinä syöt, juot, ostat kirjoja, käyt teatterissa, tanssiaisissa, ravintolassa, mitä vähemmän sinä ajattelet, rakastat, teorioit, laulat, maalaat, miekkailet jne., sitä enemmän sinä säästät, sitä suuremmaksi tulee sinun aarteesi, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa – sinun pääomasi.

- Saksalainen yhteiskuntafilosofi Karl Marx 1800-luvulla

No, miten kirjoittaisin kaivamastani filosofisesta kuopasta itseni tasamaalle?

    Kumpi on oikeassa: tamperelainen maisteri vai Trierissä ja Lontoossa maailman menoa pohtinut saksalainen?

    Kirjoittaako Helin Marxin kritiikkiä vai onko Marx etuajassa kriittinen Helinin ilmaisemiin ajatuksiin?

    Nokkelasti neulottuja anakronismeja.

Ollaanko me todellakin me?

    Miksi Helin kirjoittaa, niin kuin moni muu, että me kaikki olemme samanlaisia, ettei meitä edes poliisi erota toisistamme? Mistä Helin tietää miksi Matti ja Maija ja Hentun Liisa ja miljoonat ihmiset eri puolilla Suomea ja jopa laajemmillakin lakeuksilla käyvät kaupassa ja ostavat mitä ostavat?

     Mistä Helin tietää, että minä täytän elämäni tyhjyyden ostamalla vaikkapa kirjoja, telkkarin tai astianpesukoneen? Olisiko jotenkin täydempää elämää tuijotella pitkissä kalsareissaan yksiönsä ikkunasta pihalle ja tiskata astioita käsin?

    Kurjuuden romantisointi käy nykyään kaupaksi. (Kunhan ei itse joudu sen kynsiin.)

Liian vakavaa ollakseen nokkelaa.

    Heitän vielä kepeästi ulkomuistista, että Suomen valtio kerää vuosittain arvonlisäveroa yli 20 miljardia euroa ostetuista tavaroista, energian eri laaduista yms ja palveluista. Kylläpä sitten yhteiskunnassa vallitsisi ”pahoinvointityhjyys”, jos nuokin tulot vaihdettaisiin ilmaiseen ikkunasta pihalle katseluun.

    Niinpä en suostu olemaan yksi tamperelaisen Tiina Helinin ”meistä”. 

    Ollakseni nokkela muistutan olevani minä, en me.

    Myönnän toki kuuluvani tähän hyvinvoivan Suomen epämääräiseen heimoon, joka mielikseen kulkee kauppakeskuksissa ja hyvin auratuilla kaduilla (huom. vitsi!) ja pakenee toisinaan kotoa pois paetakseen.

    Olen yhtä huono ihminen kuin useimmat ”meistä”, toisin kuin Hesariin kirjoittanut tamperelainen Helin, joka käyttää kopeasti me-muotoa kertoakseen ettei kuulu samaan porukkaan. Hän ei ole ”meitä” vaan ”heitä”. Jostakin syystä nuo "paremmat" ja "täydelliset" ihmiset (jotka eivät tosin ymmärrä yhteiskunnan toiminnasta juuri mitään) ottavat päähän. 

    Kieli on rikas apparaatti. Sanoilla harhauttaa ovelimmankin agentin. Matti Meikäläisestä puhumattakaan.

   Yhteiskuntaihminen on kummallinen kapistus.

     

Jaakko Salovaara.
 Embalse Conde de Guadalhorce
maaliskuussa 2020.

Kyösti Salovaara.
Embalse Conde de Guadalhorce
joulukuussa 2022.

Oikeastaan piti kirjoittaa toisesta asiasta, toisesta puolesta, toisesta poskesta.

    Huomaan että vuodesta toiseen, silloin kun satun Andalusiaan ja on auto käytettävissä, ajan Málagasta pohjoiseen Cartaman, Pizarran, Áloran ja El Chorron sivuitse vievää noin 75 kilometrin mittaista maisemareittiä ihailemaan Ardalesin lähellä olevia suuria tekojärviä Embalse Conde de Guadalhorce, Embalse del Guadalhorce ja Embalse del Guadalteba. Varsinkin silloin, kun kaikkialla vallitsee andalusialainen kuivuus ja kun peltokummut loistavat keltaista valoa, nämä turkoosinväriset järvet näyttävät jumalaisen kauniilta.

    Miksi ihminen haluaa katsoa ennen näkemänsä yhä uudestaan? Hakeeko hän, minä, turvaa ennen koetusta tunteesta? Vai haluaako hän vahvistuksen optimismilleen: että kaikki on edelleen hyvin elämässä ja maisemassa?

    Mutta tänä syksynä kaikki ei ole maisemassa hyvin.

    Pitkän kuivuuden jälkeen järvet ovat melkein vettä vaille, nuokin joista Málagan kaupungin asukkaat saavat käyttövetensä. Järvi näyttää surkealta, pelottavalta, kuin tulevaisuuden painajaiselta.

     Tätä kirjoittaessani Málagan seudulla sataa, onneksi, ja eukalyptuspuut huojuvat tuulessa katkeamatta, raskaat pilvet lipuvat Atlantilta Iberian niemen yli Välimerelle. Etäällä joet tulvivat.

Ihminen on kummallinen kapistus.

    Olikohan se syyskuussa kun ajelimme jossain tuolla Axarquían seudun rinteikkäillä serpentiineillä ja mietimme mitä hedelmäpuita tai -pensaita mäkien ja vuorien rinteet olivat täynnään.

    Sittemmin selvisi, että siellä kasvatetaan avokadoja ja mangoja.

    Molemmat vaativat valtavasti vettä; ja molemmista kasvattaja saa hyvät tulot.

    Jokin aika sitten avokadoviljelijöiltä kiellettiin tekojärvien veden käyttö, koska kansalaiset tarvitsevat juomavettä. Uusia ratkaisuja suunnitellaan ja rakennetaan, vettä aletaan kierrättää, merivettä puhdistaa viljelmille, jotta vauraat ja hyvinvoivat ihmiset Pohjois-Euroopassa saavat jokapäiväiset avokadonsa ja mangonsa.

     Ihminen on kummallinen kapistus. Ettei ihan rationaalinen pässinpää.

Mutta maisema on kaunis.

    On myös ”kauniita” uutisia, läpimurtoja.

    Täällä paistaa melkein aina aurinko. Vuoristojen harjanteilla tuulet puhaltavat. Nyt aurinkoa ja tuulta ryhdytään EU:n tukemana todella käyttämään vihreän vedyn valmistamiseen. Pian laivat kulkevat andalusialaisella (ja galicialaisella) vedyllä, ja putki vie vetyä Ranskaan asti.

     Espanjalaisessa arkipäivässä joulu näkyy kaikkialla koristellumpana kuin Suomessa.

     Onko tämä jouluhumu pelkkää kitshciä? Tunteiden rihkamaa? Vai korean ja kotoisan rihkaman tunteellisuutta?

    Ehkä on, kenties ei.

    Kuka meistä on täysin synnitön heittämään ensimmäisen kiven arkipäivää koristavien kanssaihmisten päähän? Askeesia ei ole kielletty, mutta ei siitä pakkolaitostakaan pidä tehdä. Me ei olla minä, minä en ole me, vaikka minuja meissä onkin monia.

    Kun otan valokuvan kauniista maisemasta, kuvittelen että maailma on ainakin hetken (1/100 sek) kaunis ja rauhallinen tyyssija ihmiselle.

Kyösti Salovaara, 2022.

                      

Aamulla aurinko paistoi

 [Mielen Rauha]

Kyösti Salovaara, 2022.

Tulee päivä, jona valtameren pohjalla lentää pöly,

eikö tulisi myös aika,

                        jolloin kalojen luurangot lojuvat vuorten huipuilla?

Kuka sanoo, että nuorukainen olisi jättänyt pikku neidon?

Eikö laiva, joka on kerran lähtenyt matkaan,

                        kerran myös palaa?

- Po Chü-i: Korotan ääneni ja laulan. Suom. Pertti Nieminen. Otava, 1975.

Joskus tekee mieli.

    Tekee mieli sanoa mitä ajattelee.

    Usein käy niin.

    Käy niin että ajattelee mitä sanoo.

    Itsensä ulkoistaminen.

Itsenäisyyspäivän aamuna aurinko paistoi mereen.

    Paikalliset ihmiset viettivät demokratian päivää.

    Auringon kilossa ahdistus kaikkoaa, laineen syrjässä.

    Ja samaan aikaan Helsingissä ”edistykselliset” taiteilijat jahtaavat juutalaista hyväntekijää, jonka perheessä tiedetään holokaustin kauheus. Juutalaisten suku ei pääse pakoon vasemmistolaisilta eikä oikeistolaisilta. Maan sivu.

    Nykyajan edistyksellinen on umpikuuro ja laput silmillä kuin entinen hevonen.

    Median syleilyssä ulottuvuudet supistuvat. 

    Jäljelle jää piste. Kadota.

Ajattelin.

     Että miten Suomessa saisi mielelle rauhan. Pitääkö lopettaa lehtien lukeminen? Pitääkö sulkea korvansa, katsoa toisaalle, mielen piiloon piiloutua?

     Kuvittelenko?

     Kenties.

     Se ei helpota.   

     Mutta auringon kilossa kaikki arvot näyttävät mahdollisilta.

Luen Graham Greenen romaania Inhimillinen tekijä. Vuodelta 1978.

    Sen suomensi Eila Pennanen.

    Greene kirjoittaa lojaalisuudesta. Ahdistuksesta. Petoksesta.

    Vakoilukirjallisuus ja elokuvat ovat taas muotia.

    Oliko Juudas Iskariot ensimmäinen tunnettu vakoilija. Petturi? Lojaalisuutensa uhri.

    Luen romaania kuin elämää. 

Mitä etsitään? Mitä paetaan? 

     Mihin?

     John Buchan kirjoitti, että sivistyksen kuori on ohut. Kun se rikotaan, pudotaan primitiiviseen kauhuun. Vakoilijan maailmassa kaikki kuoret ovat vaarassa murtua.

     Greenen romaanin vakoilija, petturi, arvoilleen lojaali Castle luki lapsena H. Rider Haggardin seikkailukirjoja. Seikkailukirjoilla kasvatettu sukupolvi.  

    Junassa matkustava Castle lukee aikuisena miehenä Sodan ja rauhan toista osaa. Katselee ikkunasta maisemaa. Tajuaa katsovansa omaan elämäänsä.

    ”Yksikin askel tuon rajaviivan yli”, kirjoitti Tolstoi, ”joka muistuttaa sitä rajaa joka erottaa elävät kuolleista, ja sen takana tulee vastaan epävarmuus, kärsimys ja kuolema. Ja mitä siellä on? Kuka siellä on? - tuon pellon, tuon puun toisella puolella… Tuo katto jota aurinko valaisee? Kukaan ei tiedä, kukaan ei haluakaan tietää. Sitä pelkää ja kuitenkin kaipaa, että saisi mennä tuon rajan yli.”

    Mutta se on vaarallinen raja. Elämä.

Allan Quatermain oli seikkailija. Sankari. Rohkea mies.

    Vakoilija, petturi, lojaalisuutensa uhri, Castle on lukenut Haggardin Quatermainin seikkailuja. Aikuisena miehenä Castle palaa lapsuuteensa ollakseen nyt:

    ”Sitten hän antoi itselleen luvan lähteä lapsuutensa sankarin Allan Quatermainin tavoin matkalle sitä pitkää maanalaista virtaa myöten, joka vei häntä eteenpäin aina sen pimeän maanosan sisäosia kohti, mistä hän toivoi löytävänsä pysyvän kodin. Se koti olisi kaupungissa minne hänet otettaisiin vastaan asukkaaksi ilman mitään uskon velvoitusta, eikä se ollut Jumalan eikä Marxin kaupunki vaan kaupunki nimeltä Mielen Rauha.”

Maanantaina satoi vettä tummina virtoina.

    Tiistaina aurinko paistoi.

    Metsikkö puron reunamilla tuoksui eukalyptukseltä.

    Mielenrauhasta on helppo jaaritella.

    Mutta kuka tietää mitä se on?

    ?

                 

Ylettömän vaikeat ajat

 [tiedon avoin universumi]

Kyösti Salovaara, 2015.

Tunnustukselliseksi voidaan kutsua joukkotiedotusta, jossa tosienkin sanomien esiinpääsy asetetaan riippuvaiseksi siitä, ovatko ne sopusoinnussa jonkin ennalta ohjenuoraksi asetetun yhteiskunnallisen tai uskonnollisen aatteen kanssa… Mitä enemmän sensuuria tällainen julkaisu harjoittaa karsiessaan julkaisukelpoisia uutisia ja muita sanomia omien poliittisten, uskonnollisten tai muuten aatteellisten näkökohtiensa perusteella, sitä tunnustuksellisempana voidaan tämän julkaisun harjoittamaa joukkotiedotusta pitää.

- Yrjö Ahmavaara: Informaatio. Weilin + Göös, 1975, kolmas, uudistettu painos.

MILLÄ TAVOIN YLE KILPAILEE lehdistön kanssa? Ihan varmasti se kilpailee uutisten sisällöstä ja laadusta sekä yleisön huomiosta ja luottamuksesta. Rahasta sen sijaan ei, koska tulot tulevat ihan eri puroista.

Perinteisesti liberaalin demokratian henkeen on kuulunut, että yhteiskunnassa on tarjolla kilpailevia uutislähteitä, joita seuraamalla kansalaiset saavat monipuolista tietoa mielipiteiden muodostamisen tueksi.

Kaupallinen media syyttää Yleä nyt siitä, että se läsnäolollaan ja resursseillaan heikentää median moninaisuutta Suomessa. Väite on erikoinen ja helppo haastaa. Jos Yleisradio suljettaisiin pois verkkouutisten kentältä, uutistarjonnan moninaisuus kärsisi valtavasti.

Kun puhutaan kilpailuhaitasta, edellytys on, että kilpailevat osapuolet toimivat samoilla markkinoilla. On kiistanalaista, toteutuuko tämä ehto Yleisradion ja lehtitalojen kilpailussa.

- Heikki Hellman: Kilpaileeko Yle todellakin lehtien kanssa? Hellman-blogi, 5.1.2021.

Päivä lyhenee, valo vähenee.

    Uutisia maailmalta: Xi Jinping katsoo futiskisoja ja antaa määräyksen ettei sensuroimattomia katsomokuvia saa esittää Kiinan televisiossa. Katsomoissa näkyy vapaita, iloisia ihmisiä jotka eivät käytä maskia. Kuvat järkyttävät kiinalaisia katsojia.

    Uutisia Suomesta: Laatulehti Helsingin Sanomat keskittyy hiihtokilpailuihin. Printtilehdessä ei käsitellä jalkapallon MM-kisoja jalkapallona, koska HS on kokenut moraalisen herätyksen. Qataria toki käsitellään, sen kelvottomuutta päivästä kolmanteen. 

    Uutisia kotipihalta: punatulkkuja pensaissa ja vaahterassa. Ilo silmälle, pitkästä aikaan.

    Päivä lyhenee: kenties jututkin.

Journalismin tienhaarat. Kirjoitan joukkotiedotuksen jatkuvasti väärin. Ehkä ”joukkotiedostus” onkin parempi sana. 

     Marraskuun puolivälissä EVA julkaisi arvo- ja asennetutkimuksen kansalaisten halusta säästää julkisia menoja. Tutkimus paljasti yllättäen, että 53 % suomalaisista nostaa Ylen toiminnan säästölistalle.

     Ainakin minä yllätyin. Miksi juuri Yleisradiosta pitäisi säästää?

     Tutkimuksen mukaan miehistä 56 % ja naisista 50 % säästäisi Ylen kuluista paljon tai kohtalaisesti. Yli 65-vuotiaista säästöjä kaipaa 40 %, mutta ikäluokissa 36-45 säästämista ehdottaa 56 %. Ammattiliittoihin kuuluvista STTK:n jäsenistä 58 % säästäisi Yleltä, SAK:n ja Akavan jäsenistä paljon harvempi. Perussuomalaisista melkein kaikki eli 85 % puolueen kannattajista säästäisi Ylen kustannuksista, kun taas SDP:n, vihreiden ja vasemmistoliiton kannattajista selvä vähemmistö (27%, 27 % ja 19%).

    Mistä sitten johtuu, että EU myönteisistä vastaajista ”vain” 40 % säästäisi Ylen menoista kun taas EU kielteisistä 81 % on valmis leikkaamaan Yleltä siivet? 

Arvotutkimus havahdutti miettimään mitä itse kuuntelen ja katselen.

    Tajusin olevani Ylen lähetysten suurkuluttaja.

    Mieleeni ei ole tullut, että Ylen kuluja pitäisi leikata, vaikka sen tarjonnassa on runsaasti ohjelmia joita en kuuntele enkä katsele, ja on myös ohjelmia joita kritisoin päivittäin, mielessäni.

     Olemme lukeneet, että Alfa-televisio lopetti lähetyksensä. Rahat loppuivat. Helsingin Sanomien pääkirjoituksen mukaaan Alfa yritti löytää katsojia vanhoilla konsteilla: keskusteluohjelmilla ja musiikilla. Hesarin mielestä konservatiivisuus ei myy nykyään.

    Ovatko keskusteluohjelmat lähtökohtaisesti konservatiivista ohjelmapolitiikkaa? Eikö musiikki muka kelpaa suomalaisille?

     Parasta ”minun” Ylelläni ovat juuri nuo ”konservatiiviset” ohjelmat: yhteiskunnallinen keskustelu ja musiikki. Mutta toisin kuin Alfalla, Ylen ei tarvitse perustella kuulijamäärillä keskusteluohjelmiaan tai musiikkitarjontaansa. Se on julkisrahoitteisen tiedonvälittäjän onni. Saa olla edistyksellisesti konservatiivinen.

     Yle edistää joukkotiedostusta.

Kyösti Salovaara, 2015.

Mitä kuuntelen ja katselen?

    Musiikin lista on pitkä. Muistojen bulevardi aamupäivällä, Paikka auringossa iltapäivällä,  Tarja Närhen Iskelmäradio sunnuntaiaamulla samoin kuin Pekka Laineen Ihmemaa ja Tero Lietteen Laiskanlinna. Sunnuntaisin myös Kadonneen levyn metsästäjät, lauantaisin Poppikoulu-tietokilpailu, maanantaina iltapäivällä viiden uutisten jälkeen Euroopan valot, iltaisin bluesia ja kantria ja kaikenlaista sekomusiikkia. Arkisin klo 16 jälkeen klassista ja viiden jälkeen Timantteja ja ruostetta ja muuta maailmanmusiikin hilettä.

    No, musiikkia siis piisaa. TV1:n ajankohtaisohjelmia katson valikoiden. Pelkkää poliitikkojen kinaamista en jaksa enää seurata. Nykypoliitikot eivät pysty tai halua puhua asioista asioina. Torstainen A-Talk on edelleen helmi Ylen tarjonnassa. Sakari Sirkkanen osaa johdatella keskustelua ja kysyä oikeita kysymyksiä. Loistavaa! Samoin Seija Vaaherkumpu loistaa lauantaisin Ykkösaamussa.

    Radion puolella aamukahdeksan jälkeen tuleva Ykkösaamu on varjo entisestään. Kenties nykytoimittajat ovat kokemattomia tai sitten vihervasemmistohallituksen kritisointi ei sovi toimittajien pirtaan. Muutama vuosi sitten Juha Sipilän hallitusta roimittiin Ykkösaamussa aamuisin kuin vierasta sikaa.

    No, ehkä ”sika” sai tarpeekseen.

    Maija Elonheimon Brysselin kone keskiviikkoisin on säilyttänyt tiukan asiallisen linjansa. Ruben Stilleriä kuuntelee perjantaisin mielikseen, samoin Roman Schatzin Maamme-kirjaa maanantaisin, tosin sillä varauksella että Schatz toisinaan valitsee vieraikseen ”asiantuntijoita”, joiden sanomisen tietää etukäteen jolloin ohjelma jää kuuntelematta.

    

Tietenkin myös Yleä vaivaa samanlainen konformistinen ”ajan henki” kuin Hesaria: pitää olla mielinkielin marginaalille, pitää jankuttaa itsestään selviä asioita feminismistä, luonnosta, ilmastosta ja kuluttamisesta ja vihreistä vaihtoehdoista ja… pitää siis paasata samaa kuin kaikki muutkin paasaavat.

    Olen pari kertaa lähettänyt Ylen kulttuuriohjelmien toimittajille kysymyksen, että miksi keskusteluun valitaan ihmisiä, jotka ovat kaikesta samaa mieltä. Onko se keskustelua lainkaan? Olen saanut ystävällisiä vastauksia, että tarkoitus ei ole estää keskustelua. 

    Mutta niin vain käy päivästä kolmanteen.

    Ylen paikallislähetyksiä en pysty kuuntelemaan lainkaan. Niissä nuoret toimittajat edustavat urbaania puberteettijournalismia. Juontajien mielipiteet ovat pinnallista pinnallisempia, yleissivistys ohuempaa kuin sellofaanikalvo kukkakimpun ympärillä.

     Ylelläkin on siirrytty monissa arkipäivän makasiiniohjelmissa käyttämään kahta toimittajaa studiossa kaupallisten kanavien esimerkin mukaisesti. Toimittajilla on studiossa hauskaa, ei tarvitse keskittyä ohjelman sisältöön kun saa lämpöisessä huoneessa leukailla toimittajakaverilleen. Leukailu on toki äärettömän pinnallista, muodikasta ja usein ääliömäistä, mutta jotenkin sen kuvitellaan kannattelevan ohjelmavirtaa eteenpäin.

     Jos Ylen kuluja pitää leikata edes vähän, niin lopetettakoon nuo toimittajien kimppakivat studiot. Mistä johtuu että ennen muinoin Erkki Pälli ja Olli Ihamäki pystyivät ihan yksinään tekemään koko aamun ohjelmat ja suhtautumaan hyvällä tavalla kriittisesti ja huumorilla Helsingin seudun arkipäivän ja politiikan tapahtumiin?

    Pojasta ei polvi ole todellakaan parantunut.

Monipuolinen joukotiedotus on arvo sinänsä. Siitä saattaa syntyä oivaltavaa joukkotiedostusta.

   Tähän asti kaupallinen media ja Yle ovat tahoiltaan tukeneet ja vahvistaneet monipuolista tiedotusta ja viihdetarjontaa. Kaiken maailman suoratoistopalvelut ovat kyllä sotkeneet Ylen mainion elokuvakartan ja entisen ”yksinoikeuden” hyviin tv-sarjoihin. Ylen(kin) elokuvatarjonta on aika sattumanvaraista eikä klassikkofilmeihin enää suhtauduta sillä vakavuudella kuin aikaisemmin, kuin pitäisi.

    Tänään kaikesta pitää maksaa.

     Mutta Helsingin Sanomien hysteerinen suhtautuminen Qatarin kisoihin on yllättänyt minut. Entä jos tiedonvälitys keskittyy kaupallisen median moralistien käsiin? Mitä jos jalkapallokisat olisivat päätyneet suurella rahalla Sanoma-konsernille, joka sitten moralistina olisi jättänyt näyttämättä ne?

     Voiko Sanomaan enää luottaa? Vai onko se Xi Jinpingin tavoin valmis sensuroimaan todellisuutta, jos todellisuus ei kaikkineen sovi sen omaan, moralistisen tiukkaan arvomaailmaan?

     Alussa Yrjö Ahmavaara puhui tunnustuksellisesta joukkotiedotuksesta. Vuonna 1975 se tarkoitti lähinnä puoluelehtiä ja uskonnollisia julkaisuja. 

     Tuntuu kauhealta ajatella, että Helsingin Sanomien kaltainen laatumedia saattaisi vähitellen muuttua tuollaiseksi tunnustukselliseksi tiedonvälittäjäksi 2020-luvulla. 

    ”Tunnustukselliseksi voidaan kutsua joukkotiedotusta, jossa tosienkin sanomien esiinpääsy asetetaan riippuvaiseksi siitä, ovatko ne sopusoinnussa jonkin ennalta ohjenuoraksi asetetun yhteiskunnallisen tai uskonnollisen aatteen kanssa", kirjoitti Ahmavaara.

     Ylettömästä kansalaisesta nykyaika saattaa tuntua ahtaalta paikalta.

Kyösti Salovaara, 2022.