Puolustaakseni jännäreitä

 [”Ai, miksi hemmetissä?”]

Olivatko kultaisen kauden naisdekkaristit
kirjallisen emansipaation airueita?

Ehkä yksi mitä en lue, on dekkarit. Keksityt tarinat jostain rikoksesta eivät kiinnosta minua ollenkaan. Ihan eri asia, jos kyseessä olisi kirja oikeasta rikoksesta.

    - Hanne Aho Demokraatissa, 29.10.2020.

Lukemani kirjallisuus, joka on ollut perustana omalle kirjoittamiselleni, on aina ollut monenlaista, jopa erottelematonta, ja siihen on kuulunut, vieläpä vakavasti otettuna, ei vain ’oikeita’ romaaneja, vaan seikkailukertomuksia, kummitustarinoita, vakoilutarinoita, salapoliisitarinoita, tieteiskirjallisuutta.

    - Kingsley Amis romaaninsa Vuosisadan rikos esipuheessa, 1975.

Tärkeää ja merkityksellistä taidemuotoa ei olekaan; on vain taidetta ja sitäkin äärimmäisen vähän.

    - Raymond Chandler esseessä Se murhaa joka osaa, 1944.

No joo - miksi tarttua näin virttyneeseen aiheeseen?

    Tarvitaanko vuonna 2020 jännäreiden puolustuspuhetta? Eikö kansakunnan kirjahylly ole muutenkin pullollaan dekkareita, jännäreitä, seikkailuja ja raakoja murhia? Sitä paitsi kulttuuri näyttää kaikkineen viihteen läpitunkemalta. Jopa ns. oikea kaunokirjallisuus leikittelee dekkarimaisilla juonikuvioilla.

    Jos me perustimme Suomen dekkariseuran kesällä 1984 puolustaaksemme eskapistista kirjallisuutta ja tehdäksemme populaarikulttuurille oikeutta, niin mikä tänään kaipaisi puolustamista ja oikeuttamista? Eikö eskapismia ole mediailmastossa mieluummin liikaa kuin liian vähän? Pakoteitä arjesta on tänään runsaammin kuin vuonna 1984.

    Pakinani heiveröinen pointti on kuitenkin keskittyä siihen havaintoon, että jännityskirjallisuus (hyvin laajasti ottaen ja tarkalleen määrittelemättä) on historian perspektiivissä kuvannut maailmaa ja todellisuutta erilaisesta näkökulmasta kuin se mitä sanotaan ”oikeaksi” tai ”vakavaksi” kirjallisuudeksi.

    Siispä juoskoon ajatukseni spontaanisti. Heittelen lonkalta mietteitä, joita sopii kritisoida. Lainailen viisaiden sanomisia ikään kuin ne olisivat omiani.

Chandlerin yksityisetsivän Philip Marlowen
 hahmossa
yhdistyy amerikkalainen karskius
englantilaiseen moraalikoodiin.
Korean Kalifornian satiiri kerrotaan
hyytävän kauniisti.

Marlowe:
"Olen romanttinen sielu, Bernie.
Kuulen äänen huutavan yössä ja
menen katsomaan, mikä on
hätänä."

Ei vain rikos vaan laki ja sen tulkinnat
kuuluvat myös perinteisen
dekkarin aiheisiin.

Ruotsalainen kirjailijapariskunta
 toi dekkariin sosialidemokraattisen 
hyvinvointivaltion kritiikin
jo vuosina 1965-75:
mutta ei oikealta vaan
 äärivasemmalta
nähtynä.

Demokraatti-lehti julkaisee tunnettujen henkilöiden haastatteluja, joissa kerrotaan mitä politiikan liepeillä toimivat vaikuttajat lukevat. Juttusarjan yhteinen otsikko kertoo, että kysymys on Politiikan kirjahyllystä.

    Tällaiset kirjalistat ovat kivoja: Kerro minulle mitä luet, niin tiedän millainen ihminen sinä olet.

    Mutu-tuntumalla sanon, että kirjahyllynsä paljastaneet ovat totista porukkaa. Eskapismi ei häiritse heidän arkipäiväänsä. Kenties sosialidemokraatit ovat perusluonteeltaan totisia ja hieman tosikkomaisia. Tai sitten kysymys on presentaatiosta. Kun kerrotaan mitä luetaan, pukeudutaan ikään kuin pyhäpukuun. Eskapistisen kirjallisuuden lukeminen ei pönkitä poliitikon julkisuuskuvaa. Twitterissä kyllä sopii riehua.

    Niinpä journalistiliiton puheenjohtaja Hanne Aho kertoi välttelevänsä dekkareita. Fiktiivinen rikostarina ei kiinnosta häntä. Oikea rikos saattaisi kiinnostaa.

    Hanne Ahon lausahdus on kummallinen, jopa journalistilta. Hän kertoo kuitenkin lukevansa paljon kaunokirjallisuutta, monenlaisia romaaneja. Miksi? Nehän ovat fiktiota, keksittyjä tarinoita. Niissäkin avioerot, päähenkilön synkkä masennus, intohimo ja kaipaus ovat keksittyä, ei totta.

    Tiukka välihuomautus: jokainen saa lukea mitä haluaa eikä ole mitään ulkopäin tulevaa pakkoa eikä vaatimusta tietynlaisten kirjojen tai tietynlaisen kirjallisuuslajin lukemiseen. Kaikki lukeminen on yhtä ”hyvää”. Jos ihminen ei lue mitään, se on hänen oma asiansa. Ei minun eikä Hentun Liisan.

    Mutta Hanne Aholta jää paljon kokematta, kun hän jättää lukematta rikoksen ympärille kehrätyt fiktiiviset tarinat.

Hieman provosoiden väitän, että toisin kuin vakava kirjallisuus dekkarit kuvaavat laveasti meitä ympäröivää yhteiskunnallista maisemaa.

    Siinä missä ”oikea” kaunokirjallisuus keskittyy ihmisen psykologiseen tajuntaan ja käyttäytymiseen, dekkari avautuu yksilöistä yleisiin virtauksiin ja ajankohtaiseen tilanteeseen. Jännitysromaanissa behaviorismi avautuu yksilöstä poispäin, kun vakavassa romaanissa kaiverrutaan terapeuttisesti yksilön narsistiseen kokemukseen. Hyvin harvoin rikos on rikosromaanin tärkein asia; päinvastoin rikos on pelkkä tekosyy selvitellä sen ympärillä elävien ihmisten suhteita tai sitten se on, varsinkin seikkailukertomuksissa, sysäys uusiin konflikteihin, uudenlaiseen käyttäytymiseen.

    ”Maailma ja ihminen siis paljastuvat toiminnassa”, sanoi Jean-Paul Sartre. ”Antakaa salakuljettajan, tullimiehen, partisaanin ylittää vuoristo, antakaa lentäjän lentää sen yllä, ja hetkessä vuoristo nousee esiin näiden toisiinsa liittyneiden tekojen ansiosta, se ponnahtaa ulos kirjastanne kuin vieterin ponnahduttamana.”

    Ja siinä missä vakavan romaanin henkilöt kehittyvät tai taantuvat ihmisenä, dekkarissa kehitytään tai taannutaan yhteisönä yhteiskunnan poliittisessa kehyksessä. Dekkareita moititaan usein siitä, että niissä henkilöt kuvataan kaksiulotteisina olentoina (tai yksiulotteisina), ja tavallaan tämä pitää paikkanssa, koska se on dekkarin idea: kuvata todellisuuden rakennetta eikä ihmisen psyykeä. En tosin tiedä miltä vakavassa romaanissa kolmiulotteisesti kuvatut ihmiset näyttävät.

    Paul Auster mietti eräässä romaanissaan jotakin semmoista, että koska ihminen ei tunne edes itseään, miten hän voisi kirjoittaa muiden ihmisten tunteista ja ajatuksista.

    Dekkarikirjailija vaistoaa tuon. On helpompi - ja eräällä tavalla rationaalisempaa - kirjoittaa asioista ja niiden suhteista kuin ihmispolon psyykestä.

Historiallista jossittelua.
Mitä jos Hitler olisi voittanut
toisen maailmansodan?
Romaanissa vietetään Hitlerin 75-
vuotispäiviä.

Paul Erdman sotkeutui urallaan pankkimiehenä petokseen ja 
kirjoitti sitten finanssimaailman huijareista
ja korruptiosta
kansainvälisiä bestsellereitä.

Teknotrillerit varoittivat kybermaailmasta
hyvissä ajoissa ennen kuin
me tiesimme kyberturvallisuudesta
juuri mitään.

Fredrick Forsythin romaanien
journalistisen otteen ansiosta
 geopoliittisista kysymyksistä pääsee paremmin
perille niistä kuin oppikirjoja tai lehtiä lukemalla.
Esimerkiksi 
vuonna 1974 eurooppalaiset tiesivät
 tuskin mitään autojen
katalysaattoreista ja niiden raaka-aineista elleivät
sattuneet lukemaan Forsythin
romaania Zangaro (The Dogs of War).

John le Carrén ja vakoilukirjallisuuden 
aiheena on kansainvälisen politiikan
harmaa alue, missä petos ei ole rikos vaan 
tapa hankkia informaatiota ja levittää
disinformaatiota.
Tapahtui Bonnissa (A Small Town in Germany, 1968)
kertoo saksalaisesta populistista, joka yrittää 
estää Englantia pääsemästä Euroopan yhteisöön.
Nyt britit tekevät sen itse.

No hei, haloo!

    Ei ole olemassa mitään tietynlaista dekkaria, tietenkään. Pelkästään sana dekkari johtaa harhaan. En edes tiedä mikä olisi paras sana kuvaamaan tätä kaunokirjallisuuden laveaa kirjaperhettä. Joten pitää tyytyä uskomaan, että siihen kuuluu dekkareita (aika hämärällä yleistermillä), trillereitä, vakoiluromaaneja, seikkailukertomuksia, salapoliisiromaaneja, poliisiromaaneja, rikosromaaneja ja ties mitä. Sitä paitsi jokaisella alalajilla on alalajinsa ja niin pois päin, huhhuh.

    Amerikkalais-kanadalainen Kenneth Millar kirjoitti vauraiden amerikkalaisperheiden murtumispisteistä kirjailijanimellä Ross Macdonald. Hän käytti teosten minä-kertojana yksityisetsivää, joka yleensä palkataan etsimään kotoa karanneita tyttäriä tai perheiltä kadonneita isiä ja poikia. Näissä kirjoissa, jos hyvin käy, poika löytää isänsä, äiti poikansa, tytär perheensä.

    Macdonald sanoi, että hänen päähenkilönsä on olemassa vain sen hetken kun tämän täytyy paljastaa kadonneiden ihmisten suhde perheisiinsä; kun ”sankari” astuu tarinasta sivuun, hän lakkaa olemasta. Vakavassa romaanissa ”sankari” ei sitä vastoin koskaan astu sivuun.

    Macdonald perusteli kirjailijanlaatuaan tai valitsemaansa tapaa kirjoittaa sanomalla, että hyvä yksityisetsivä ei tyydy yhteen rooliin tai paikkaan vaan etsii laajempaa yhteyttä elämään. Tämmöinen ihminen pitää siitä, että voi kulkea yhteiskunnassa sekä vertikaalisesti että horisontaalisesti tutkien ihmisiä ikään kuin olisi antropologi. Ja antropologin tavoin, Macdonald jatkoi, yksityisetsivällä on taipumus hieman rakastua kohteisiinsa, vaikka nämä sattuisivatkin olemaan urbaanin viidakon primitiivisimpiä villejä.

    Dekkarin, vakoiluromaanin, rikosromaanin etuna vakavaan romaaniin nähden on mahdollisuus tuoda tarinan toimijaksi ja todellisuuden avaajaksi ihminen (tutkiva toimittaja, poliisimies, yksityisetsivä, jopa tiedemies), joka syystä tai toisesta saa ja voi liikkua perustellusti ja uskottavasti yhteisössä sekä maantieteellisesti että sosiologisesti.

    Lukija ymmärtää ”yskän”. Hän tietää ettei tuommoisia yksityisetsiviä eikä journalisteja ole ehkä olemassa, mutta tarinan avaamiseksi ja yhteiskunnan paljastamiseksi hän hyväksyy fiktiivisen päähenkilön loputtoman uteliaisuuden. Lukijaa ei kiinnosta rikos vaan se mitä sen ympärillä tapahtuu.

    ”Murha, ja mikä tahansa muu rikos, ei ole osa viihdettä vaan erottamaton osa elämää”, sanoi englantilainen Nicolas Freeling, komisario Van der Valkin luoja, eräänlaisena dekkarikirjailijan uskontunnustuksenaan. ”Me kaikki olemme murhaajia, me kaikki olemme vakoojia, me kaikki olemme rikollisia, ja valita rikos kirjan tapahtumien päävaikuttimeksi on vain yksinkertaisimpia tapoja kohdistaa katse elämäämme ja maailmaamme.”

Matti Yrjänä Joensuu kirjoitti autenttisiin
rikoksiin perustuvia tarinoita.
Niiden keskiössä on perhettään rakastava
herkkä poliisimies, joka pelkää
väkivallan hetkellä menettävänsä
lapsensa ja vaimonsa.

Pentti Kirstilä astui dekkarisaliin 
Aamulehden toimituksesta.
Esikoisteos ei kuitenkaan korostanut journalismia 
vaan toi Suomeen häivähdyksen Margaret
Millarin dekkareiden kaltaisia
vääntyneitä henkilöhahmoja.

Pitäisikö dekkareita sitten moittia keskiluokkaisuudesta?

    Totta on, että perinteisiä dekkareita kirjoittivat oppineet ihmiset, opettajat ja tutkijat kesälomillaan, ja usein vieläpä salanimellä. Myös kirjojen ihmiset kuuluivat keski- tai yläluokkaan. He eivät ilmentäneet realistisesti todellisuutta, missä rikolliset ovat syrjäytyneitä surkimuksia tai ammattirikollisia, joiden moraali ei estä rahan ansaitsemista kepulikonsteilla. Kuitenkin myös kartanonherra tuntee intohimoa, rakkautta ja vihaa, dekkarikirjailija ajattelee.

    Eli toisaalta: kun rikos tuotiin keskiluokkaisiin perheisiin ja loistaviin kartanoihin, tarinoihin tuli väistämättä yhteiskunnallista särmää: ne peijakkaan rikkaatkin ovat toisinaan moraalittomia ja huijareita ja jopa murhanhimoisia petoja. Muutamassa Christien dekkarissa murhaaja piiloutuu isäntäväen keskelle tietäessään, että parempi väki ei näe palvelijoitaan. 

    Julian Symons huomautti teoksensa Bloody Murder (suom. Murha! Murha!) toisessa painoksessa v. 1985, että perinteinen salapoliisiromaani oli väistymässä rikosromaanin ja jännärin tieltä: ”Psykologinen syy siihen että salapoliisitarina on viime vuosina menettänyt asemiaan on se että synnintunto on heikentynyt. Siellä missä syntiä ei tunneta uskonnollisessa mielessä, ei ole mitään käyttöä etsivälle poppamiehenä.”

    Ajatus salapoliisitarinasta uskonnollisena riittinä ja synnin sovituksena on kiinnostava. Kestääkö se kriittisen arvioinnin? Enpä osaa sanoa.

    Jotakin syvällistä Symonsin väitteessä on.

   George Orwell kirjoitti hyvin kriittisen esseen salapoliisitarinoiden väkivaltaistumisesta, mikä tapahtui ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Orwellin mielestä englantilaisen James Hadleyn Chasen Yhdysvaltoihin sijoittama romaani Ei kukkia neiti Blandishille (1939) oli puhdasta fasismia. Herrasmiesvarkaitten tilalle oli tullut ammattimaiset rikolliskoplat, joita vastaan järjestäytynyt yhteiskunta taisteli samoilla keinoilla kuin rikolliset eli väkivallalla. Poliisi ei tämänkaltaisissa tarinoissa ole oikeassa moraalisen kunnollisuutensa ansiosta vaan pelkästään siksi, että poliisilla on paremmat aseet ja tehokkaampi organisaatio kuin rikollisilla.

    Hurjana ja kaiketi perustelemattomana heittona hyppään James Hadleyn Chasen ”fasistisesta” tarinasta nordic crimeen, missä tarinoihin sisältyvä raaka väkivallan kuvaus näyttää perustelemattomalta, pelkästään pahuudelta pahuuden vuoksi.

    Olen ihmetellyt miksi juuri pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa kirjoitetaan niin raakoja tarinoita. Kuvastaako tämä hyvinvointivaltioiden henkistä tilaa vai onko se pelkästään kaupallinen temppu? Mutta jos se on kaupallinen temppu, miksi nimenomaan pohjoismaissa keskivertolukija ”rakastaa” tarinoita, joissa psykopaatit kiduttavat uhrejaan ja yrittävät keksiä mahdollisimman julmia tapoja kostaa kokemansa tai kuvittelemansa vääryydet?

    Johtuneeko se Symonsin kuvaamasta kehityksestä? Pohjoismaissa jos missä maallistuminen on edennyt pitkälle. Täällä ei uskota enää jumalaan eikä kirkkoon, vaan valtioon jonka pitäisi auttaa heikkoja ja turvattomia. Valtiolta ei kuitenkaan heru inhimillistä myötätuntoa eikä se lupaa kenellekään sielun pelastamista eikä syntien sovitusta.

    Jäljelle jää valtion ”alamaisen” yksinäinen katkeruus. Heijastuuko se nordic crimen pahuuden kasvoilla?

Loppujen lopuksi kaikki perustuu
kirjoitettuun kieleen; sillä voi unohtaa,
tuhota, väärentää tai
paljastaa ikiaikaisia totuuksia.
Jännäri tietää sen!

Sanasotaa vallasta, identiteetistä ja rahasta

 [Missä on keskustelun pihvi?]

Luonnollisen kielen tarkastelema maailma on periaatteessa avarin mahdollinen: se käsittää sekä todellisuuden että mielikuvitusmaailman.

    - Yrjö Ahmavaara: Informaatio

Hyvä propagandisti

tekee kaatopaikasta retkeilykohteen.

Kun rasva loppuu, hän todistaa

että hoikka vyötärö kaunistaa ketä tahansa.

    - Bertolt Brecht: Propagandan välttämättömyydestä

Ihmiset voidaan älynlahjojensa puolesta jakaa kolmeen ryhmään: toiset ymmärtävät kaiken omilla aivoillaan, toiset ymmärtävät sitten kun asia selitetään heille, ja loput eivät saa selkoa selityksistäkään.

    - Niccolo Machiavelli: Ruhtinas

Informaatio liittyy elämässä kaikkeen. Arkipäivässä informaatiota levitetään ja vastaanotetaan luonnollisella kielellä.

    Koska näin on, kieli on sekä vallankäyttöä että kaupankäyntiä.

    Mutta kielellä ilmaistaan myös identiteettejä, kuulumista johonkin tai sitä että ei kuuluta.

    Ihminen ei ole saari eikä yksin autiolle saarelle joutunut ihminen pysty ilmaisemaan olemistaan muille ihmisille. Aution saaren moderni Robinson Crusoe kuolisi informaation puutteen aiheuttamaan tylsistymiseen, vaikka sapuskaa piisaisi. Paitsi jos autiolla saarella sattuisi olemaan operaattorin pystyttämä tukiasema.

    Koska kieli liittyy kaikkeen, koska se kuvastaa valtaa, rahaa ja identiteettiä, se kantaa mukanaan ei vain kielen historiaa vaan myös sivistyksen historiaa. Kieli ei ole kivetykselle lennähtänyt vaahteranlehti.

Kamppailu oikeasta kielestä ei ole uusi asia.

    Mutta jostakin syystä sanasotaa vallasta, identiteetistä ja rahasta käydään juuri nyt vahvoin asentein. Johtuuko tämä somesta? En tarkoita, että some olisi ”perimmäinen paha” vaan sitä, että toisin kuin ennen tänään miljoonat ja miljoonat ihmiset ”lukevat” somesta kaikenlaista. Informaatio leviää paljon nopeammin ja laajemmalle kuin koskaan ihmiskunnan historiassa.

    Lukeminen ei ole enää eliitin yksinoikeus - sillä varauksella että pidämme Twitterin ja Facebookin jne. seuraamista ”lukemisena”. Ja miksi emme pitäisi?

    Pari päivää sitten suomalainen kaurajuomayhtiö julkaisi Helsingin Sanomissa härskin mainoksen, jossa se kertoi maidon ja maitotuotteiden haitallisuudesta. Negatiivinen mainos on ujuttautunut myös Suomeen ja laatulehti Hesari hyväksyi sen. Ei varmaankaan sananvapauden korostamiseksi vaan saadakseen etusivun ilmoituksesta kohtuullisesti rahaa.

    Muutama viikko sitten EU-parlamentti äänesti, että kasvistuotteita valmistava teollisuus saa käyttää tuotteistaan lihatuotteille luonnollisessa kielessä ”varattuja” sanoja. Nyt saa siis virallisesti puhua pihveistä, burgereista ja nakeista vaikka niissä ei olisi grammaakaan lihaa.

    Koska kasviskakkare ei houkuttele marketin asiakasta, tuotteen päällykseen kirjoitetaan kasvispihvi. Sanojen historiallisia merkityksiä omitaan toiseen tarkoitukseen rahan vuoksi.

    Kolmas ajankohtainen esimerkki: Marko Junkkari kirjoitti (Leikkeleistä puhkesi luokkasota, HS, 25.10) amerikkalaisesta henkilöstä, joka kertoi Twitterissä valmistamastaan ”charcuteria-lounaasta” kahdelle ihmiselle, yhteishintaan 20 dollaria. Lounas, joka sisälsi perinteisiä työväenluokan käyttämiä suolaisia raaka-aineita kuten salamia, kinkkua ja juustoa, herätti somessa vihanpurkauksia ja elitismistä haukkumista. Indentiteetit heittivät häränpyllyä vai pitäisikö someselkkaus nykyään ilmaista niin, että charcuteria-lounas käänsi joriinin juuret mullan päälle.

    Junkkarin artikkelissa kerrottiin kiinnostavasti - tamperelaisen sosiologin Taru Lindblomin ja helsinkiläisen erikoistutkija Pekka Mustosen Helsingin tietokeskuksen aineistoon perustuvaan tutkimukseen nojautuen -  että monet sushiravintoloissa syövistä käyvät siellä trendin vuoksi, ei siksi että he tykkäisivät raa’asta kalasta. ”Eniten vastentahtoisesti sushia syöviä löytyi 30–34-vuotiaista ja niin sanotusta ’luovasta luokasta’”, Junkkari kirjoitti. ”Erityisesti hyvin ansaitsevat naiset ovat tutkimuksen mukaan todennäköisimmin taipuvaisia syömään vastoin makuaan sushiravintolassa.”

    Sanat ja tavat kuuluvat yhteen. Ne ovat identiteetin kuvaus ja käytäntöönpano.

Kaisa Häkkinen:
Nykysuomen etymologinen sanakirja.
WSOY, 2004.

Huomioitavaa tässä on, että kysymys ei ole pelkästään identiteetistä, kuulumisesta oikeaan porukkaan.

    Sekä kaurajuomamainoksen että EU:n kasvisburgeriäänestyksen jälkeen ja rinnalla poliittiset liikkeet ja puolueet perustelivat sanojen omimista yhteiskunnallisilla, puoluepoliittisilla argumenteilla. Kasvisburgeri ja kaurajuoma edistävät vaikka mitä politiikkaa eläinten suojelusta aina ilmastomuutoksen vastustamiseen ja terveellisen elämän haaveeseen.

    Sanoja saa toki käyttää poliittiseen propagandaan. Millä muullakaan sitä voisi harjoittaa?

    Poliittisen puheen, eräänlaisen uuskielen luominen kuulostaa silti arveluttavalta. Samat ihmiset, jotka posket punaisina ilmaisevat loukkaantumistaan kun heteronäyttelijä vetää transun roolin tai valkoihoinen näyttelijä mustaa naamansa käydäkseen afroamerikkalaisesta tai joku suomalainen pukeutuu saamelaisen asuun, ovat nyt rinta rottingilla omimassa luonnolliseen kieleen kasvaneita perinteisiä ilmaisuja ”väärään käyttöön” ja vain siksi, että sillä  edistetään pyrkimystä valtaan.

    Kieltä pahoinpidellään poliittisen agendan edistämiseksi.

Nykysuomen sanakirja.
WSOY, 1980. 7. painos.

No, jokainen tietää, että luonnollinen kieli elää ja muuttuu.

    Se mikä eilen tarkoitti jotakin maatalouteen liittyvää, on tänään ”urbaani” ilmaisu, jonka alkuperä on monille ellei useimmille tuntematon. Monet kulkevat ”villapaidassa” vaikka asusteessa ei yleensä ole yhtään villaa; jotkut osallistuvat työnantajan järjestämään ”aivoriiheen” vaikka eivät tiedä mitä ”riihessä” ennen tehtiin ja kaikista onnekkaimmat ja jykevimmin vallassa olevat pääsevät kerran vuodessa ”budjettiriiheen” säätämään muiden ihmisten elämää.

    Kielen muuttumista ei voi estää, vaikka mieli tekisi. Onhan Suomeen tulossa uudenlainen hallintoalue, jota kutsutaan ”hyvinvointialueeksi” sen sijaan että käytettäisiin oikeaa sanaa ”maakunta”. Haaveiltaessa paremmasta maailmasta luonnollista kieltä sorvataan merkityksiä hämärtäen aivan kuin George Orwellin dystopiassa.

    John Carey kirjoitti teoksessaan The Intellectuals and the Masses siitä kuinka englantilainen älymystö maailmansotien välisenä aikana ryhtyi kirjoittamaan ”vaikeasti”, jotta massat eivät ymmärtäisi mitä eliitti kirjoittaa. Careyn mielestä tämä oli älymystön reaktio yleisen koulutustason nousemiseen: älymystö ei voinut enää estää massojen koulunkäyntiä, mutta se kykeni estämään sen, että massat ymmärtävät mitä älymystö kirjoittaa.

    Suomessa luonnollinen kieli on kaiketi ollut pitkään hyvinkin demokraattista. Mitä nyt kotiseutunsa murretta käyttävään suhtaudutaan hyväntahtoisen alentuvasti.

    Suomeksi on vaikea tai jopa mahdotonta kääntää englanninkieleen sisältyvää luokkaidentiteettiä – tai ainakin oli vielä viime vuosisadalla. Tästä löytyy mainio esimerkki Raymond Chandlerin romaanista Pitkät jäähyväiset. Se ilmestyi 1953 ja on suomennettu kahdesti.

    Romaanin loppupuolella Chandlerin kyyninen (ja salaa romanttinen) sankari Philip Marlowe päätyy keskustelemaan T.S. Eliotista erään värillisen autonkuljettajan kanssa. Keskustelun aiheena on Eliotin lause ”Naiset tulevat ja menevät huoneessa puhellen Michelangelosta”. Mitä se tarkoittaa, autonkuljettaja kysyy. Marlowe vastaa, että kaveri (T.S. Eliot) ”ei tiedä kovinkaan paljoa naisista”.

    ”Täsmälleen minun ajatukseni, sir”, autokuljettaja sanoo. ”Mutta paikoittaisesta vaikeaselkoisuudesta huolimatta ihailen suuresti T.S. Eliotia.”

    ”Sanoitteko ’vaikeaselkoisuudesta’?”

    Autokuljettaja myöntää sanoneensa, jolloin Marlowe opastaa: ”Älkää sanoko sitä kenenkään miljonäärin kuullen. Hän voisi luulla, että yritätte nolata hänet.”

    Edellinen on Eero Ahmavaaran suomennoksesta vuodelta 1956. Kun Kalevi Nyytäjä suomensi Pitkät jäähyväiset vuonna 1988, hänenkin oli vaikeaa ilmaista Marlowen ja autonkuljettajan käymän keskustelun "pihviä". Suomenkieli oli yhä liian demokraattista ilmaisemaan luokka-asemaa. Uudemmassa käännöksessä autonkuljettaja sanoo: ”Olen täsmälleen samaa mieltä. Silti minä ihailen T.S. Eliotia erinomaisen paljon.” Ja Marlowe kysyy: ”Sanoitteko ’erinomaisen”?”

    Suomalainen lukija on hieman ymmällään. Hän vaistoaa, että Chandlerin kieli paljastaa jotakin, mutta ei oikein tiedä, että mitä se paljastaa.

    Alkuteos toimii Chandlerin tarkoittamalla tavalla:

    -”In the room the women come and go Talking of Michelangelo.” Does that suggest anything to you, sir?

    -Yeah - suggests to me that the guy didn’t know very much about women.

    -My sentiments exactly, sir. Nonetheless I admire T.S. Eliot very much.

    -Did you say ”nonetheless”?

    -Why, yes I did, Mr Marlowe. Is that incorrect?”

    -No, but don’t say it in front of a millionaire. He might think you were giving him the hotfoot.

On ironista, että ilmaistessaan halunsa kuulua ”ryhmään” tai ”heimoon” nykyihminen käy sotaa sanoilla niitä vastaan joiden porukkaan hän ei halua kuulua.

   Poliitikkoja ja somekeskustelijoita moititaan usein ”identiteettipoliitiikasta”. Se tuomitaan, ikään kuin ihmisten halun kuulua omaan ryhmäänsä voisi korvata jollakin universaalilla porukalla, jossa kaikki ovat olevinaan toistensa kavereita.

    Tietenkin meidän pitäisi tuntea kaikki maailman ihmiset kavereiksemme, mutta se taitaa olla liikaa vaadittu.

    Identiteettipoliitikan kasvu johtuu yhteiskunnan muuttumisesta. Aikaisemmin oli yksinkertaistettuna kaksi vastakkaista luokkaa: työväenluokka ja kapitalistit. Silloin identiteetin valinta oli luontevaa. Eikä sitä pidetty tuomittavana. Nyt sitten ”luokkia” riittää jokaiseen lähtöön. Jopa sushinsyöjien porukkaan on pyrkyä.

    Kieli yrittää pysyä perässä. Uusi testamentti on kuulemma suomennettu niille, jotka eivät ymmärrä kielen historiallisia ilmaisuja. Jos et voi nostaa siltaa, laske virtaa.

    Jos tai kun kieli sumentuu, miten käy todellisuuden, jota se kuvastaa ja tulkitsee?

Nykysuomen etymologinen sanakirja.

Puukiipijä

 [Kun kirjoittaa niin mitä kirjoittaa?]

Kyösti Salovaara, 2020.
Koivu.

Tienviitat eivät kävele siihen suuntaan, mihin ne osoittavat.

    - John le Carré: Vielä yksi tehtävä.

Lause ei ole mikään sanojen sekoitus… Lause on artikuloitu.

    - Ludwig Wittgenstein: Tractatus Logico Philosophicus eli Loogis-filosofinen tutkielma

Kirjailijan tehtävänä on kutsua kissaa kissaksi.

    - Jean-Paul Sartre: Mitä kirjallisuus on?

Sanat.

    Wittgenstein väitti, että ”emme voi ajatella mitään epäloogista, koska silloin meidän täytyisi ajatella epäloogisesti”.

    Kenestä ”meistä” Wittgenstein puhui? Ihan meistä kaikistako? Minustakin?

    En siis voi ajatella mitään epäloogista.

    Niinpä kirjoitan kokeeksi: ”Mikko oli ministerin serkku ja hänen kasvonsa olivat lapio, jossa multakokkareet näyttivät tuoreilta, vaikka taivas oli selkeä.”

    Kuulosta epäloogiselta. Wittgensteinin mielestä se ei ole. Paitsi jos en ajatellutkaan mitään virkettä kirjoittaessani enkä kuvitellut olevani William Faulkner viiden tuplaviskin jälkeen.

    Kaikilla lauseilla on näin ollen looginen tarkoitus. Toinen juttu on kirjoitetun ymmärtäminen. Jos sanojen paikkaa vaihtaa, muuttuuko lauseen merkitys?

    Mietin pakinan alaotsikkoa. Kumpi lause tulkitsee täsmällisemmin todellisuutta: ”Kun kirjoittaa niin mitä kirjoittaa?” vai ”Kun kirjoittaa niin mitä ei kirjoita?”

    Yhtä kaikki lause kertoo enemmän siitä mistä se kertoo kuin siitä mikä jää sanomatta.

Parnasso. Adios!

    Lueskelin uutta Parnassoa, numero 5/2020. Epäröiden totean, että mittani Parnasson suhteen taitaa olla täynnä. Suomen johtava kirjallisuuslehti kirjoittaa sovinnaisia lauseita sovinnaisesta kirjallisuudesta, joka uskottelee olevansa epäsovinnaista.

    Lehti ei kirjoita vaan siihen kirjoittavat ihmiset.

    En tietenkään ole oikeassa. Kyllästyin siitä huolimatta. En moiti kirjoittajia enkä kirjoja, joista he kirjoittavat. Moitin itseäni.

    Parnassossa ei viihdytä. Ollaan tosikkoja. Totinen paikka Suomi onkin.

    Sen panen merkille - jälleen kerran - että kriitikot ja kirjailijat harhautuvat pitämään itseään ja kirjoituksiaan originelleina ja radikaaleina, vaikka kirjoituksissa toistuvat suunnilleen kaikki ne ”totuudet” ja kliseet, joita ajan henki panee sanomaan. Eivätkö he huomaa yhteistä tautologiaa?

    No, Jukka Lyytisen juttu Väinö Linnan ja Lauri Viidan särkyneestä ystävyyssuhteesta on kiinnostava. ”Tuntematon musersi Lauri Viidan”, Lyytinen kirjoittaa. Kirjailijatkin ovat kateellisia toisilleen, harvoin itselleen.

    Suomentaja Juhani Lindholmin kolumni ”tulkinnasta” on oivallinen. ”Kääntäjän on tietenkin kirjoitettava se, mitä kirjailija sanoo. Mihin tässä mahtuu tulkinta?” Lindholm kysyy, mutta lisää sitten yläkierrettä palloon: ”Kirjailijakin tulkitsee omia ajatuksiaan sanoiksi, ja hänen ajatuksensa tulkitsevat maailmaa, joka sekin vilisee tulkintoja.”

    Myös Juha Seppälä kirjoittaa kolumneja Parnassoon. Äreä Seppälä maistuu nykyään kesytetyltä. Onko Seppälä väsynyt lauseisiin?

    Parnasson arvostelu-osasto on kuiva kuin Sahara.

    Olen tähän asti säästänyt kaikki Parnassot. Nyt mietin, josko heittäisin ne jätepaperiksi muiden päiväperhosten kera.

Kyösti Salovaara, 2020.
Hopeasalava.

Maailman paras Suomi.

    Tilasto kuin tilasto: Me Olemme Parhaita!

    Voitettiin jopa Bulgaria ja Irlanti stadionilla.

    Uusimman tutkimuksen mukaan Suomessa on Euroopan parhaat asumisolot. Ei uskoisi jos ei uskoisi. Mutta totta on, että pienissä suomalaisissa asunnoissa on kaikki tarvittava: lämpö, sähkö, vesi ja viemäri. Kämpät ovat kohtuullisen uusia, hyvässä kunnossa. Hometta ei kasva seinillä eikä vesi ämpärissä jäädy pakkasyönä. Seinien rakosista ei näy naapuriin. Laajakaista tulee ja menee.

    Mutta sitten Vesa Sirén paljasti Helsingin Sanomissa, että demokratiaindeksissä Suomi ei olekaan kärjessä. Tai paremminkin sen paljasti V-dem-instituutin tutkijat, joiden laatimassa indeksissä Suomi asettuu vasta 11. sijalle. Kärjessä ovat Tanska, Viro ja Ruotsi.

    V-dem-instituutin demokratiaindeksi mittaa yksilön ja vähemmistöjen täyttä vapautta valtion ja enemmistöjen tyranniasta. Indeksi koostuu monen parametrin vaikutuksesta ja sitä pidetään yleisesti luotettavana ja hyvänä demokratian laadun mittarina.

    Mielenkiintoista on, että esim. Costa Rica ja Espanja ovat demokraattisempia yhteiskuntia kuin Suomi. Erot ovat kuitenkin pieniä, laatu pienissä vivahteissa.

    Kun on kuunnellut kesän aikana suomalaisten poliitikkojen, journalistien ja jopa tutkijoiden ylemmyydentuntoista räksyttämistä eteläeurooppalaisten yhteiskuntien kunnottomuudesta, V-dem-instituutin indeksi pakottaa kysymään, että millä eväillä täällä Pohjan perukoilla ollaan niin hemmetin ylemmyydentuntoisia. Tietämättömyyttäänkö? Ennakkoluuloisestiko? Vai pelkkää tyhmyyttään?

Saharan puut.

    Sahara on suurelta osin pelkkää hiekkaa ja loputtomia tuulen kasaamia dyynejä. Ei siellä mitään kasva.

    Näinhän me olemme oppineet ajattelemaan. Emme luule vaan tiedämme asian oikean tolan.

    Erehdys.

    Luin hämmentävän uutisen El País-lehdestä. Sitten siitä kirjoitti Tekniikan Maailma. Alkuaan tutkimuksesta raportoi Nature-lehti.

    Tutkijat ovat löytäneet rutikuivana pidetystä Saharasta, sen läntisen osan eteläiseltä vyöhykkeeltä, 1,8 miljardia puuta! Tämä alue käsittää suuren osan Algeriaa, Länsi-Saharaa, Mauritaniaa, Senegalia ja Malia.

    Tuolla alueella kasvaa keskimäärin 13,4 puuta hehtaarilla. Hyperkuivillakin seuduilla löytyy 0,7 puuta hehtaaria kohden.

    Ei ole metsiä, mutta on valtavasti puita.

    Tutkimus perustuu amerikkalaisten tiedustelusatelliittien uusiin, entistä tarkempiin kuviin. Aikaisemmin satelliitit näkivät metsiä, mutta eivät yksittäisiä puita. Nyt ne näkevät myös puut metsältä.

    Tutkijat saivat ”salaiset” kuvat käyttöönsä ja tekoälyalgoritmien avulla selvittivät näkymättömänä pysyneen näkyvän salaisuuden: 1,8 miljardia puuta Saharassa!

    Miten tällainen tosiasia on voinut pysyä salaisuutena? Eikö tuolla alueella muka ole kukaan käynyt, kävellyt? Eikö muka kukaan ole nähnyt yhtäkään noista 1,8 miljardista puusta? Vai eikö ole tajuttu metsiä etsittäessä, että myös puilla saattaa olla merkittävä vaikutus Saharan ekologiaan, biosfääriin ja ihmisten elämään?

    Kuinka monta muuta "näkyvää" mutta vaiettua tosiasiaa on vielä lauseilla kertomatta?

Kyösti Salovaara, 2020.
Mänty.

Puukiipijä.

    Maanantaina kävelin pihatietä parkkipaikalta kämpälleni.

    Pysähdyin hämmästyneenä erään pihlajan viereen: sen rungolla hääräili edes takaisin kauniisti valkomahainen puukiipijä. En muista nähneeni aikaisemmin pihapiirissä puukiipijää.

    Katselin tovin linnun ahkeraa kiipeilyä. Puukiipijän näkeminen saa hyvälle tuulelle. Tiedä sitten miksi. Tuleeko siitä mieleen ahkera ihminen? Vai onko jotenkin hellyttävää, että puukiipijä muistuttaa rungolla tepastellessaan enemmän oravaa kuin lintua?

    Vajaa puolet puukiipijöistä muuttaa Itämeren eteläpuolelle. Muut talvehtivat Suomessa.

    Seuraavana päivänä istuskelin nojatuolissa ja näin kaksi hehkuvan komeaa punatulkkua kuistin viereisessä pienessä tuijassa. Punatulkuistakin vain osa muuttaa talveksi muille maille.

    Linnut lennähtivät näköpiiristä.

    Minä jäin istumaan.

Kyösti Salovaara, 2020.
Pihlaja.

Ei mun takapihalle!

 [No minne sitten?]

Kyösti Salovaara, 2020.
Suomalaisessa lähiössä on avaruutta.

Helsingin luonnonsuojeluyhdistys on valittanut…

    - Uutinen Helsingin Sanomissa 14.10.2020

Siinä missä oli Jürgens, paperikauppa, on talo purettu ja tilalle pystytetty rakennustyömaan aita. Sen vieressä istuu vanha mies edessään lääkärinvaaka: Tarkistakaa painonne, 5 penniä. Oi te rakkaat veljet ja sisaret, jotka nyt vilisette Alexilla, suokaa itsellenne tämä hetki, ja katsokaa lääkärinvaa’an vieressä olevasta aukosta noita rauniokasoja, joiden paikalla Jürgens kerran kukoisti, ja tuossa näette vielä pystyssä Hahnin tavaratalon, se on raivattu ja perattu typö tyhjäksi, niin että vain punaisia riekaleita roikkuu enää näyteikkunoissa. Edessämme on tunkio. Maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman, me rakensimme ihanan talon, ja mikä on tulos, ei yksikään ihminen enää kulje sen sisään eikä ulos. Niin ovat menneet myös Rooma, Babylon, Niinive, Hannibal, Caesar, kaikki menneet, oi ajatelkaa sitä. Ensinnäkin minun on huomautettava tähän, että näitä kaupunkeja kaivetaan parhaillaan esiin, kuten viime sunnuntainumerossa julkaistut kuvat osoittavat, ja toiseksi nämä kaupungit ovat täyttäneet tarkoituksensa, ja nyt voidaan jälleen rakentaa uusia kaupunkeja. Ethän sinä sentään vaikeroi vanhojen housujesi takia, kun ne ovat kuluneet hauraiksi ja rikki, sinä ostat uudet, siitä maailma elää.

    - Alfred Döblin: Berlin Alexanderplatz, 1929. Aarno Peromiehen suomennos 1979.

Niinpä.

    Rumaa taloa ei saa rakentaa. Ei kaunistakaan.

    Puita ei pidä kaataa. Ei kalliotakaan hajalle ampua.

    Tietä ei tarvitse rakentaa. Tai jos tarvii, tehkää se muualle.

    Parkkipaikka on aivan turha paikka. Paitsi autoille, joten viekää ne kauas silmistäni.

    Arkkitehti suunnitteli kauniin uimahallin. Se mätäni. Sitä ei voi korjata. No, muuttakaa se kirpputoriksi. Mitä väliä talon funktiolla on? Riittää ettei rakennuksen ulkomuotoa muuteta.

    Enhän minä ole nimbyilijä. Huolestun muuten vaan. Omia aikojani. Pihapiiriäni varjelen vierailta vaikutuksilta. Not in my back yard.

Tämän viikon aiheeseen johdatti viime viikolla ensi-iltansa saanut Teemu Nikin ohjaama elokuva Nimby.

    Ei, en ole nähnyt elokuvaa.

    Enkä aio katsoa sitä, koska Miska Rantasen arvostelun (HS, 8.10) perusteella siinä käsitellään nimby-ilmiötä pelkkien kliseiden kautta. Nikki on valinnut helpoimman esimerkin nimbyilystä: äärioikeistolaiset vastustavat maahanmuuttokeskusta, natsi rakastuu suvakkiin, suvakit tulevat sukupuolisuuden kaapista ulos kohdatakseen itsessään suvaitsemattomuuden.

    Näinkin kelpaa maailma pelkistää.

    Mutta nimbyily – ei minun takapihalleni ajattelu – on paljon monimutkaisempi ja monimielisempi ilmiö. Se näyttää vallanneen rakentamisesta ja yhteiskuntasuunnittelusta käytävän keskustelun.

    Keskustelua pitää käydä. Mutta mihin päädytään, jos nimbyily estää muuttumisen, uudistumisen ja lopulta uuden rakentamisen? Kun peruskorjattu stadion sai arkkitehtuuripalkinnon, palkitsija kehui sitä, että stadionille ei tuotu mitään uutta.

Armeijassa joukkueenjohtajille opetettiin: jos et tiedä mitä tehdä, niin hyökkää: jos et tiedä miten hyökätä, niin koukkaa: jos et tiedä mistä koukata, niin koukkaa vasemmalta.

    Nykysuomalaiset ovat oppineet toisenlaisen säännön: jos et tiedä miten vastustaa kaupunkisi suunnittelemaa rakentamiskohdetta lähelläsi, niin tee valitus oikeudelle: jos se kaatuu, niin valita hallinto-oikeuteen: jos häviät valituksesi, valita korkeimpaan oikeuteen.

    Ollakseni kohtuullinen muistutan, että nimbyilyn perusideana ei ole vastustaa hyviä asioita, vaan estää niiden toteutuminen omassa naapurustossa. Englanninkielisessä Wikipediassa on lueteltu nimbyjen vastustamia asioita. Ei maailmassa eikä rakennetussa yhteiskunnassa taida olla mitään rakentamisen lajia, joka ei olisi päätynyt nimbyjen listalle.

    Muutama vuosi sitten Suomessa tehdyssä väitöskirjassa kerrottiin, että puolet nimbyjen vastalauseista perustuu täysin oman edun tavoitteluun. Niitä ei edes yritetä piilottaa yhteisen edun valekaapuun. ”Tuo talo pilaa näköalani.” ”Ei noin rumaa taloa saa rakentaa.” ”Minulta ei saa ottaa puistoa pois.” ”Ei ratikka saa tuosta mennä, kolisee niin pirusti.” ”Siihen voisi rakentaa koirapuiston eikä hotellia. Ei mulla koiraa ole mutta periaatteessa.” ”Lopetulla lentokentällä pitää saada edelleen lentää. Tietysti koneiden surina haittaa, mutta vielä enemmän harmittaa jos tuohon muuttaa tuhansia uusia asukkaita.” "Meinaavat rakentaa hampurilaispaikan pihani viereen. Se pilaa kotiseutuni tuoksun, ne ranskanperunat, hemmetti."

    Edelliset mielipiteet ovat tietysti fiktiota. Rationaalisessa Suomessa.

Kyösti Salovaara, 2010.
Miljoonakaupunki leviää metsiin.
Kuva on otettu Itä-Pasilassa erään tornitalon katolta
pohjoiseen.

Kyösti Salovaara, 2018.
Gaucín on 2000 asukkaan pikkukaupunki
Esteponasta Rondaan vievän tien varressa.

En tiedä ovatko suomalaiset sen kummallisempia egoisteja kuin muualla asuvat. Mutta ehkä suomalainen demokratia antaa nimbyille enemmän vaikutusvaltaa kuin mitä autoritaarisempien valtioiden kansalaiset saavat. Suomalainen poliitikko pelästyy helposti; hän kulkee nykyään kuin kakki housuissa: ”Ettei vaan tätäkin ryhdytä somessa vastustamaan!”

    Asia on monimutkainen. Taisin sen jo sanoa. Joten toistan: asia on monimutkainen.

    Rahvaan primitiivireaktion ymmärtää. Maahanmuuttajat ärsyttävät, juoppojen turvakoti ja narkkarien neulanvaihtotupa ihan naapurissa pelottaa, rapistuneen ostoskeskuksen paikallisten juoppojen valtaama pubi ällöttää – vaikka itsellekin mallas maistuu, kunhan sen juo sivistyneemmässä seurassa.

    Paremman väen nimbyily on toista maata. Siitä on vaikeampi saada otetta. Parempi väki osaa piilottaa egoisminsa yhteistä etua reklamoiviin lauseisiin.

    En toki väitä, että parempi väki olisi aina henkilökohtaisesti omalla, itsekkäällä asiallaan. Parempi väki vaan käyttäytyy niin kuin koko maailma kuuluisi sille, paremmalle väelle joka ymmärtää ja havaitsee oleellisen. Maailma kuuluu sille, joka omii sen kielenkäyttöönsä.

    Tapiolassa esimerkiksi on upea Aarne Ervin suunnittelema uimahalli. Se peruskorjattiin vuosia sitten. Ei auttanut. Insinööritaitokaan ei pysty pelastamaan paikalleen rappeutunutta uimahallia alkuperäiseen tarkoitukseensa.

    Koska Ervin ”talo” on itsessään ja Tapiolan keskusaltaan miljöön osana rakennustaiteellisesti huippuarvokas, on ehdotettu että se korjataan (halvemmalla) johonkin toiseen tarkoitukseen. On myös ehdotettu, että rakennus puretaan ja tilalle rakennetaan uudestaan uimahalli alkuperäisiä piirustuksia noudattaen.

    Hienoviritteinen nimbyily hylkää jälkimmäisen ehdotuksen. Se mikä on rakennettu, on pyhää. Mutta jos uimahallista tekee kirpputorin tai kirjaston, Ervin suunnitteleman rakennuksen funktio muuttuu täysin. Kysymys kuuluu: pitääkö talon funktio säilyttää? Onko myös siinä tekijänsä kynänjälki? Onko talon käyttötarkoituksella suojeltava arvo eikä vain seinillä ja ikkunoilla?

Ranskan ympäriajo päättyi jokin aika sitten.

    Kolmen viikon ajan helikopterit seurasivat pyöräilijöitä eri puolella Ranskaa ja kuvasivat kaupunkien ja kylien rakennetta ja niiden (sopusointuista) liittymistä ympäröivään maaseutuun. Ranskan, Italian ja Espanjan ympäriajojen seuraaminen on maallikolle parasta arkkitehtuuriohjelmaa, koska siinä kamera viipyilee kuvaamissaan kohteissa tuntikausia ja koska se näyttää ilmasta käsin kokonaisuuksia eikä tyydy näyttämään ruohonjuuritasolta talojen osia tai katujen pätkiä.

    Kun tuolla Euroopassa pienet kylätkin näyttävät urbaaneilta yhteisöiltä, Suomessa suuret kaupungit ovat metsien keskelle siroteltuja lähiöitä, joissa talot ovat etäällä toisistaan ja joissa talojen väliin jää enemmän vihreää kuin urbaani sielu sietää.

    Suomessa ei kannata puhua betonislummeista. Vihreää ”jättömaata” on kaikkialla. Se toki viehättää. Tinttikin tykkää.

    Tuntuu kummalliselta, että yksi nimbyilyn pääkohteista on vastustaa täydennysrakentamista. Kaupungit muuttuvat, väkeä tulee lisää, asuntoja tarvitaan ja vanhoissa lähiöissä talojen väliin mahtuisi uusia taloja; vanhoja rakennuksia voisi myös korottaa, tehdä uusia kerroksia.

    Mutta jokaisesta viherpläntistä taistellaan julkisuudessa kuin kysymys olisi maailmanlopusta. Ja sitten kun kalliolta löytyy oravanpaskaa, yhteiskuntarakenteen uudistaminen käy mahdottomaksi ja kaikki seisahtaa.

Kyösti Salovaara, 2020.
Tapiolan keskusta perustuu
Aarne Ervin (1910-1977) suunnitelmaan.
Ervin piirtämä uimahalli valmistui 1965. 
Joskus siitä tuli mieleen roomalainen kylpylä -
entä nyt?

Arkkitehtien ja muiden viisaiden julkisista kannanotoista saattaisi päätellä, että nykyaika ei osaa rakentaa lainkaan esteettisesti toimivia rakennuksia ja kortteleita.

    Kun vedotaan esteettisiin arvoihin, rahvas saadaan helposti allekirjoittamaan nimbyjen vetoomus entisen säilyttämisestä. Vanhassa vara parempi, suomalainen sanoo.

    On pulmallista aprikoida onko talon tai korttelin tai aukion pääasiallinen funktio täyttää jokin konkreettinen toiminto vai pelkästään tyydyttää esteettinen nautinto vai molempia.

    Sitäkin on vaikea määritellä, mikä on esteettisesti perusteltua rakentamista.

    Ei Roomaakaan rakennettu päivässä. Eikä se tuhoutunut vuodessa, ei edes sadassa vuodessa.

    Niinpä meistä jokainen kohtaa nykyisyyden harhan; emme tiedä emmekä ole kokeneet miten Töölöä tai Kruununhakaa rakennettiin joskus kauan sitten. Kenties silloinkin kaikki uusi näytti samanlaiselta, ja tylsältä.

    Jotain peri-ironista on siinä, että nimbyjen ”parhaimmisto” vastustaa kaupallisella pohjalla tapahtuvaa rakentamista, mutta hyeenan raivolla vaatii vanhoja tehdasrakennuksia kulttuuritiloiksi ja kirppareiksi, aivan kuin teollisen toiminnan poistuminen olisi muuttanut rakennuksien esteettisen funktion hyväksyttäväksi.

    Jos minulla olisi aikakone, liitäisin sata vuotta tulevaisuuteen ja tarkkailisin Jumbon, Itiksen, Sellon ja Triplan kaltaisia rakennuskomplekseja: muutetaanko niitä silloin kulttuuriväen kokoontumispaikoiksi?

Kyösti Salovaara, 2019.
Katu Andalusiassa: läheisyys.

Edellä sanotusta voi päätyä harha-ajatukseen, että pakinoitsija pitää itseään täydellisenä ihmisenä, joka ymmärtää yhteisen edun vaatimat kompromissit paremmin kuin kanssaihmiset.

    Ei se niin mene.

    Pakinassani on kaksi kuvaa pihapiiristäni helsinkiläisessä lähiössä.

    Jos joku ilmoittaisi rakentavansa tuohon puiden ja pensaiden tilalle uuden kerrostalon, kirjoittaisin välittömästi nimeni sitä vastustavaan adressiin.

    Mutta ymmärrän hyvin miksi muualle kannattaa ja jopa pitäisi rakentaa lisää taloja, entisten talojen lomaan, pihapiiriin. Maailma muuttuu, Kyöstiseni! Sinä et.

Kyösti Salovaara, 2020.
Lähiön pihapiiri Suomessa: etäisyys.