Luulematta paras

 [mutta ylhäällä on korkeammalla]

Kyösti Salovaara, 2016.

Platon esittää väitteen, että hyvin järjestäytyneen valtion hallitsevan eliitin pitää koostua filosofeista, vaikka hän tietää jo etukäteen, että se saa monien leuat loksahtamaan auki… Ei ole alkuunkaan mullistavaa väittää, että tähdellisistä asioista perillä olevat henkilöt ovat parempia johtajia kuin ne, jotka eivät tiedä asioista mitään. Opas joka tuntee maaston, on parempi kuin opas, joka ei ole astunut jalallaan koko paikkaan. Kapteeni joka osaa purjehtia, on parempi kuin kapteeni, jolta tämä taito puuttuu.

- Simon Blackburn: Platonin Valtio (Plato’s Republic – A Biography, 2006). Suom. Kimmo Paukku. Ajatus Kirjat, 2007.

Ihmiset arvostelevat yleensä silmiensä kuin käsiensä kokemusten mukaan, sillä näkemäänhän pystyvät kaikki mutta kosketuksiin pääsevät vain harvat. Jokainen kyllä näkee miltä sinä näytät, mutta harvat tuntevat sinun todelliset kasvosi...

- Niccolò Machiavelli: Ruhtinas (Il Principe, 1532). Suom. Aarre Huhtala. WSOY, 1969.

Sana johtaa toiseen ja toinen sana kolmanteen, ja loputtomasti.

    Niitä seuraamalla päätyy uudenlaisiin maisemiin.

    Ajatella voi mitä tahansa mitä voi ajatella.

    Mutta sittenkin on entisen kahleissa. Itsestä ei voi astua ulos - ei tässä elämässä. Toisesta en tiedä.

    Katselin taas Markus Lammenrannan teosta Johdatus tieto-oppiin. Tiedon arvon ongelma kiinnosti. Lammenranta viittasi Platonin Menon-dialogiin, jossa Sokrates esittää kysymyksen tiedon arvosta: ”Miksi tieto on arvokasta? Miksi meidän pitäisi välittää tiedosta?”

    En löytänyt Menonin dialogia.

    Laiska minä turvautui Simon Blackburnin Platon-teokseen.

    ”Filosofi ymmärtää näkemänsä”, Blackburn tulkitsee Platonin ajatusta. ”Filosofit eivät ole pelkästään katseluintoisia - joutilaita, nähtävyyksiä tuijottavia harrastelijoita, jotka tyytyvät vain kuuntelemaan ja katselemaan.”

    Ei kai, tulen kysyneeksi, Machiavelli tarkoittanut samaa puhuessaan ”rahvaasta” jonka on tyydyttävä siihen ”totuuteen” mitä silmin näkevät?

Kuinka monta lausetta pitää kirjoittaa ymmärtääkseen mitä ajattelee?

    Onneksi minun ei tarvitse noudattaa otsikkoani. Väärin kirjoitettu ei ole väärin.

    Pakinan kuvat tekevät kunniaa viime sunnuntaina Pariisiin päättyneelle Ranskan ympäriajolle. Mutta voisiko nämäkin kuvat liittää tiedon kysymykseen? Lammenrantaa mukaillen saatan väittää, että ”Tourilla ajetaan korkealla” tai että ”Korkealta näkee kauemmaksi kuin matalalta” tai että ”Ranskan Pyreineillä on komeampaa kuin Suomen Savossa”.

    Tuo oli hämäystä, huonoa huumoria, olematonta. Mitä arvoa tuommoisella tiedolla olisi?

    Mutta viime torstaina Tourilla näyteltiin suurenmoista urheiludraamaa kuvieni maisemissa, Col d’Aubisquelta alkaen. Col d’Aubisquella pyöräilijät kipusivat kilpailun 18. etapilla 1709 metriin, taustalla näkyvän Pic de Gerin kohotessa yli 2600 metriin.

    Tanskalainen Jonas Vingegaard johti Aubisquelle tultaessa kokonaiskilpailussa toisena olevaa slovenialaista Tadej Pogacaria vähän yli kahdella minuutilla. Edessä oli etapin hurja loppu Hautacamin vuorelle. Kaikki odottivat, että kaksi kertaa Tourin voittanut Pogacar ratkaisee kilpailun voiton taas itselleen ja ohittaa Vingegaardin.

    Toisin kävi.

    Aubisquelta kilpa jatkui vähän alemmaksi, ja Col du Soulorin jälkeen pyöräilijät ajoivat 1378 metrin korkuiselle Spandellesille, josta hurjaan alamäkeen lähdettiin Pogacarin johdolla. Kilpailu näytti kääntyvän Pogacarille. Häntä seuraava Vingegaard horjahti mutkassa. Nyt Pogacar irtoaa! Ei sittenkään. Pogacar kaatuu, Vingegaard pakenee. Mutta ei. Herrasmiehen tavoin Vingegaard hidastaa vauhtiaan, odottaa pystyyn päässyttä Pogacaria. Pyöräilijät kättelevät, slovenialainen tanskalaista. Kilpailu jatkuu rinta rinnan, pyörä pyörässä.

    Hautacamin raatelevassa nousussa Vingegaard löi sitten Pogacarin lopullisesti ja voitti kokonaiskilpailun melkein kolmella minuutilla 3343,8 kilometrin ajon jälkeen.

    Herrasmiehiä, reilua kilpailua, armotonta menoa!

Kyösti Salovaara, 2016.
Col d'Aubisque Pic de Gerin pohjoisella rinteellä.
Tästä Vingegaard ja Pogacar ajoivat viime torstaina kohti Hautacamia.

Ylhäältä näkee alas.

    Pelkkä katseleminen ei riitä.

    Blackburn tiivistää Platonin idean: ”Kuuntelemiseen ja katselemiseen tyytyvät eivät sitä vastoin näe pintaa syvemmälle. He kykenevät vain erottamaan yksityiskohtia eivätkä sen tähden osaa ymmärtää niiden yhteistä perusolemusta.”

    ”Platonin mukaan tämän voi ilmaista myös siten”, Blackburn sanoo, ”että filosofeilla on hallussaan tietoa, mutta kaikilla muilla vain luuloja.”

    Filosofeista en tiedä, mutta luonnontiede tekee juuri sen mistä Platon puhuu. Luonnontiede ei ”luule” vaan löytää muuttumattoman, koska luonnonlaki on tänään, eilen ja sadan vuoden päästä sama, ajasta ja paikasta riippumatta. Tiedemies ja matemaatikko on se joka ”näkee iankaikkisuuden kedon kukassa”.

    Vaikka luulematta on paras, ei ihmisten maailmassa kaikkea voi tietää, joten pitää uskoa, että tietää tietävänsä eikä vain luulevansa.

    Mistä minä tiedän mihin tai keneen kannattaa uskoa? Mistä tiedän että minulle kerrottu on tietoa? Mistäpä tietäisin mitä kannattaa tietää? No, onko sillä lopultakaan merkitystä - kunhan tietäisi, jotakin.

On kai inhimillistä valita se mihin tietoon haluaa uskoa. Kaiken tietäminen käy hermoon.

    Joskus viime keväänä suomalaisilta kysyttiin ”vihreästä siirtymästä”. Kysyttiin mitä se on, mitä se tarkoittaa.

    Yli kolmannes suomalaisista väitti, että vihreä siirtymä vähentää tarvetta kaivoksiin ja mineraalien etsimiseen. 

    Käytännössä, oikeassa vihreässä siirtymässä - kun fossiilisesta luovutaan - akkujen, aurinkokennojen ja tuulivoimaloiden rakentaminen edellyttää hirvittävän määrän kaivostoimintaa. Nykyisillä kaivannaisilla ei pitkälle pötkitä.

    Todellista tietoa siis välteltiin, haluttiin uskoa parempaan ja puhtaampaan maailmaan. Tai sitten vaan ei tiedetty.

    Tiedon vastaanottaminen koskee, tekee kipeää.

    Toinen esimerkki.

    Kesäkuussa juhannuksen kieppeillä Yle haastatteli Aalto-yliopiston tietoverkkotekniikan professoria Jukka Mannerta, joka sanoi että digitaalinen media on jättiläismäinen energiasyöppö. ”Ongelmaa ei vielä ymmärretä”, Manner sanoi.

    Netin ja sitä tukevien järjestelmien hiilijalanjälki on jo suurempi kuin koko maailman lentoliikenteen. Ja kasvu jatkuu.

    ”Digimedian hiilijalanjälkeä on pidetty epämiellyttävänä totuutena, koska digitalisaation on toivottu pikemmin ratkaisevan ympäristöongelmia kuin aiheuttavan niitä.”

    Artikkelissa Jukka Manner esitti tiedon, joka ei voi olla hätkähdyttämättä tietämätöntä. Mitä enemmän käytetään mobiiliverkkoja (eikä Wifiä) sitä rankemmaksi digitaalisen median hiilijalanjälki paisuu.

    ”Mobiiliverkon käyttö selittää Mannerin mukaan pitkälti sitä, miksi ICT-alan energiankulutus kasvaa, vaikka viestintäteknologian tehokkuus paranee. Esimerkiksi yhden 4K-elokuvan katsominen mobiiliverkon yli vie saman verran energiaa kuin saunan lämmittäminen.”

    Yhden elokuvan katsominen mobiiliverkossa vie saman määrän energiaa kuin saunan lämmittäminen!

    Kuinka monta elokuvaa ja tv-sarjaa sinä katsoit viime viikolla? Käytitkö vihtaa?

Haluanko uskoa siihen mitä tiedän vai tiedänkö mihin halua uskoa?

    Kun pään työntää pensaaseen, se on pensaassa.

    Kukkulalta näkee alas laaksoon. Laaksosta voi katsella kukkulaa. Mitä siinä välissä on?

    Jos filosofit valittaisiin johtamaan yhteiskuntia, mitä ja miten he johtaisivat? Vai ryhtyisivätkö määrittelemään mitä johtaminen on? Siitä voi olla sataa erilaista mieltä.

    Rahvas näkee vallanpitäjän kasvot. Mutta ei tiedä mitä niiden takana on.

    Siitäkö johtuu että nykypoliitikko esiintyy jatkuvasti netin kuvana?

    Luulemme tuntevamme hänet vaikka emme tiedä hänestä oikeasti mitään.

    Näin sanat johtavat toiseen ja lopulta monta lausetta: Yritys poistaa epätietoisuus.

    Varmaa on, että ylhäällä on korkeammalla kuin alhaalla.

Kyösti Salovaara, 2016.

Onks tietoo

 [On mutta mistä sulle saataisiin?]

Kyösti Salovaara, 2022.

Yli puolet suomalaisista arvioi, että poliitikkojen kansalaisille antama tieto on luotettavaa, selviää Elinkeinoelämän valtuusukunnan (Evan) arvo- ja asennetutkimuksesta.

51 prosenttia vastaajista kertoi pitävänsä poliitikkojen antamaa tietoa luotettavana. Käsitys luotettavuudesta nousi viime syksystä 26 prosenttiyksikköä. Kyseessä on mittaushistorian korkein lukema.

- MTV-uutiset, 19.7.2022.

Koska kenelläkään ei ole täydellistä tietoa todellisuudesta, ei kenenkään pitäisi tieteellisin perustein väittää tietävänsä, mikä mahdollisista teoista on ehdottomasti paras.

- Yrjö Ahmavaara, 1976.

Mitä tieto on? Mitä sana merkitsee? Mitä kuva kertoo?

    Siinäpä kysymyksiä.

    Yhteistä kysymyksille on, ettei niihin voi vastata yksikäsitteisesti, yhdellä sanalla, kuvalla, tiedolla. Oikeastaan tieto ja sana ja kuva sijaitsevat kysymyksen sfäärin ulkopuolella, kuin valmiina annettuina: ota ja käytä.

    Älä ihmettele. Sanoista syntyy lauseita. Tiedoista pääsee totuuden lähteelle. Kuva kertoo paljon, kunhan se ei esitä sellaista mitä ei ennalta tiedä.

    Ollakseni kesässä, saivartelen.

Kiviä kääntelemällä löytää saunamummoja.

    Minkä alta tieto paljastuu?

    Olen lueskellut - en lukenut - Markus Lammenrannan teosta Johdatus tieto-oppiin (Gaudeamus, 2022). Lammenranta on teoreettisen filosofian dosentti. Johdatus tieto-oppiin on haastava, melkein käsittämätön maallikolle. Kirja onkin tarkoitettu yliopistossa filosofiaa opiskeleville. On kohtuullista, että heidän pitää päätä vaivata.

    Lammenrannan kirjan vaikeus syntyy tietenkin esityksen kohteesta: tiedosta. Se on melkein määrittelemätön ”asia”. Tiedosta puhutaan paljon sen enempää ajattelematta, mitä tiedolla tarkoitetaan. Ollaan tietävinään. Kuin ei oltaisikaan.

    Tieto-oppia pidetään yleisesti normatiivisena tutkimusalana, Lammenranta toteaa. ”Se ei tutki sitä mitä uskomme, vaan sitä mitä meidän pitäisi uskoa.”

    Mutta, kuten Lammenranta jatkaa: ”Melkein kaikki filosofit ovat sitä mieltä, että tieto vaatii totuutta. Emme voi tietää mitään, mikä ei ole totta. En voi tietää, että kuu on juustoa, koska se ei ole.”

    Silti ihmiset usein ovat tietävinään, että ”juustoa” se on.

Sanon suoraan: en yritä jäljentää pakinaani Lammenrannan teoksen monisyistä loogis-kielitieteellis-filosofista apparaattia tiedon olemuksen ymmärtämiseksi. Lammenranta käy esimerkein läpi tiedon filosofien ja filosofien tietämisen historiat ja muodot.

     En pysty nopeasti hahmottamaan filosofien mietteitä enkä Lammenrannan teosta; olen liian kärsimätön, haluaisin soveltaa lukemaani heti käytäntöön, ja Lammenrannan esittämät formuloinnit ovat usein "umpinaisia", kuin matematiikan lauseet jotka eivät suoraan kerro lauseen ulkopuolisesta todellisuudesta mitään.

    Käsitetasolla luulen ymmärtäväni joitakin perusasioita. Kuten sen, että ”tieto on jotakin sellaista, joka kytkee mielemme todellisuuteen.” Myös seuraava kuulostaa erinomaisen järkevältä: ”On myös hyvä, että uskomuksemme vastaavat tosiasioita, koska viime kädessä meitä kiinnostavat juuri tosiasiat. Totuus on kiinnostavaa vain siksi, että se kytkee meidät tosiasioihin.”

    Kun tieto liittyy tosiasioihin ja valaisee totuutta, siitä on hyötyä. Vaikka tiedon määritelmää ei ymmärtäisi eikä ajattelisi. Mutta jos ajattelee, ei ehkä pääse irti.

    Filosofit ovat pitkään yrittäneet miettiä tieto-opin kolmea keskeistä kysymystä. Mitä tieto on? Miksi tieto on arvokasta? Miten tieto on mahdollista?

    Lammenrannan mukaan filosofit ovat 2500 vuotta yrittäneet ratkaista näitä kysymyksiä, eikä yksimielisyyttä edelleenkään ole. ”Ei voi sanoa, että filosofien näkemykset olisivat edes lähentyneet toisiaan.”

    Luonnontieteissä sitä vastoin näkemykset lähestyvät totuutta, ja kun se saavutetaan, tieto (todellisuuden jokin "kohta") on yksikäsitteisesti määritelty. Vai pitääkö sanoa, että tiedon kuvailema tosiasia on yksikäsitteisesti hyväksytty tosiasiaksi.

Kyösti Salovaara, 2022.

Kun tieto määritellään niin kuin se määritellään, alussa oleva lainaus MTV:n uutisista paljastaa ettei tutkimuksen tekijä EVA eikä siihen vastanneet ihmiset ole tienneet mitä tiedolla tarkoitetaan.

    Jos poliitikot esittävät jotakin, mihin ei voi luottaa, ei se ole tietoa vaan uskomuksia arvoista ja haaveita niiden toteuttamiseksi. Kuu ei ole juustoa, vaikka meijerimies niin tahtoisi ja kansa tykkäisi juustosta. Jos poliitikko sanoo velkaa tuloksi, hän valehtelee ellei ole filosofi, joka tietää, että toisen velka on toisen tulo.

    Tämä kuulostaa semanttiselta niuhottamiselta, myönnän, mutta ei ole olemassa väärää tietoa, koska tieto on vain sellaista mikä liittyy tosiasiaan ja totuuteen. Toki on olemassa uutisia ja valeuutisia, mutta ei valetietoa, ei siis tässä filosofisessa, muodollisesti määritellyssä mielessä.

    Yksi tiedon ”tietämisen” ongelma tietysti johtuu siitä, että emme ymmärrä miksi joku ”asia” on totta vaikka tiedämme että se on. Se vaan on. Lammenranta ottaa esimerkiksi lauseen ”Kaikki punaiset esineet ovat värillisiä”, jossa totuus näyttää perustuvan pelkästään sanojen merkityksiin.

    Maallikko saattaa tähän kommentoida, että onhan meille lapsesta pitäen opetettu, että erilaiselta näyttävät samanlaiset esineet ovat värillisiä ja että punainen on yksi väreistä, joka näyttää meistä kaikista (paitsi värisokeista) samanlaiselta.

    Filosofi kommentoi edellistä ajatuksen kuljetusta kysymällä, että onko punaisia esineitä oikeasti olemassa jos osa ihmisistä ei näe niitä punaisena eikä empiirisesti voi todeta tuollaisen värin olemassaoloa. Jos värit ovat vain ihmisen mielessä, niin missä ne ovat? Entä esineet joiden erilaisuutta värien sanotaan esittävän?

Kaikkiin kysymyksiin ei ole vastausta, Lammenranta korostaa.

    Hän lainaa Bertrand Russellia, joka pohti filosofian arvoa. ”Filosofiaa ei tule tutkia minkään tiettyjen sen antamien vastausten takia, koska mitään tiettyjä vastauksia sen kysymyksiin ei yleensä voida tietää tosiksi”, Russell kirjoitti Lammenrannan lainaamassa teoksessa The Problems of Philosophy (1912). Joten Russell jatkoi: ”Sitä tulee pikemmin tutkia sen esittämien kysymysten takia, koska nämä kysymykset laajentavat käsitystämme siitä, mikä on mahdollista, rikastuttavat älyllistä mielikuvitustamme ja vähentävät dogmaattista varmuuttamme, joka sulkee mielemme spekulaatiolta, mutta ennen kaikkea siksi, että maailmankaikkeuden mahtavuus, jota filosofia pohtii, tekee myös sitä pohtivasta ihmismielestä mahtavan ja kykenevän yhdistymään maailmankaikkeuteen, mikä muodostaa sen korkeimman hyvän.”

    Riittääkö siis että kysyy?

    Onko esitetty kysymys jo sellaisenaan eräänlaista ”tietoa”? Johdatusta tosiasioihin ja totuuteen? Mahtavuuden portaille?

    Sitä paitsi, voiko sellaisia kysymyksiä esittää mihin ei ole vastauksia, vaikka juuri nyt, tässä hetkessä, kukaan ei osaakaan vastata?

Sitä tässä kyllä jää miettimään, että mistä tietää että kuu ei ole juustoa, kun ei ole itse päässyt maistamaan.

    Sekin askarruttaa, että mistä voi tietää maapallon olevan pyöreä, vaikka ei ole itse jaksanut kävellä sen ympäri. Vai pitääkö tässä uskoa kieleen, sanan merkitykseen. Jos kerran sanotaan, että elämme maapallon pinnalla, niin kaipa se pallona on pyöreä eikä littana kuin muurinpohjapannulla paistettu lettu.

    Filosofit näyttävät laskevan paljon, ellei kaikkea, kielen varaan. Aivan kuin kieli olisi ollut ennen kaikkea muuta. Jos ei puhuttuna eikä kirjoitettuna, niin ideana kuitenkin. Siis totuuden idean kuvana.

    Tätä selitystä en usko. Kuulostaa Platonin ajatukselta.

    Ehkei sitä olekaan, koska keksin sen juuri tässä juuri nyt.

Kyösti Salovaara, 2022.

Kaksi iskua yhdellä kärpäsellä

[matkaava poro yms]

Kyösti Salovaara, 2022.
Pohjoisen maisema: Kemijärvi.

’Suuri romaani’ on kuin taulu. Se on lukijalle avautuva maailma, johon voi sukeltaa, se on siveltimen vedoilla luotu illuusio. Jos taulussa sataa, tunnemme kastuvamme. Jos maisema on kylmä ja luminen, huomaamme värisevämme kylmästä.

- Joël Dicker: Huoneen 622 arvoitus, 2020.

Ehkä tiedon määrittelemisen vaikeudet johtuvat siitä, ettei tietoa voi määritellä. Kaikkea ei voi määritellä.

- Markus Lammenranta: Johdatus tieto-oppiin, 2022.

Jos taideteos on illuusio maailmasta, niin kaipa tietokin sitten on, ellei sitä määritellä nimenomaan ”semmoiseksi” mikä ei ole illuusio.

    Tiedän että tänään on torstai kirjoittaessani pakinaa. Olen myöhässä olematta myöhässä. Missään ei määritellä koska deadline on, kunhan se on torstaina.

    Tiedän kirjoittavani tätä tunturin juurella, vaikka näen vain mäntykangasta. Tiedän kuukkelit vaikka en juuri nyt näe niitä, ja auringon joka on pilvessä. Palokärki hakkasi äsken mäntyä kuin vihoissaan, vaikka sitä en tiedä, en mielentilaa enkä laatua.

    Olemme matkalla vaikka olisimme paikallaan. Sitten kun on valmista, muut tietävät sen, emme itse.

Muuan kirjoittaja väitti, että kaikki uudet ”asiat” ilmaistaan metaforana, koska uudelle asialle ei ole ”nimeä” ennen kuin siitä tulee olemassa oleva, vähitellen tuttu ja vanha.

    Tuossa ajatuksessa on idea. Kuin pyy pivossa.

    Georges Bataille puolestaan väitti tai totesi, että on olemassa vain ihmisen ulkopuolisia ”asioita”, joiden nimillä yritetään kuvata ihmisen sisäistä olemusta. Tähän on helppo uskoa ja kenties sen voi määritellä tieto-opillisin termein. Siis perimmäisen olemattomuuden, jolle ei ole nimeä.

    Bataille taisi kyllä uskoa runouteen, sen kykyyn kuvata sitä mitä ei voi kuvata. Mutta tuo on taiteen romantisoimista. Eivät hämärät lauseet muutu tiedoksi.

    Viime lauantaina näin aika läheltä Tapiolassa merikotkan. Nurmikolla aterioivat valkoposkihanhet pelästyivät kotkaa, juoksivat yhtä jalkaa sitä pakoon kohti merta. Yhteinen havainto, pelko oli kieltä, jota ihminen ei ymmärrä.

Kuvitella voi kaikenlaista.

    Mutta päteekö tässäkin metaforan voima. Sellaista ei pysty kuvittelemaan mitä ei tavalla tai toisella ole kokenut ja mikä ei selity aikaisemmin koetulla. Ymmärrän vain sellaisia kuvauksia kaupungeista jotka muistuttavat niitä kaupunkeja, joissa olen liikkunut. Tietenkin, joku sanoo, nekin kaupungit ovat tuttuja, joista on nähnyt elokuvia tai kuvia, mutta elokuvasta et koskaan tiedä missä jokin yksittäinen kohtaus on filmattu, niin että Praha tai Budapest käy Pariisista jos niin halutaan.

    Tulevaisuuden kuvitteleminen on vaikeaa.

    Mutta ei menneisyyskään ole kaikin puolin tiedossa.

    Muutama päivä sitten kerrottiin että Burgosissa, Pohjois-Espanjassa, on löydetty 1,2-1,4 miljoonaa vuotta vanha ihmisen jäännös. Tämän lienee vanhin Euroopasta löydetty, ja avannee uusia näkökulmia ihmissuvun leviämiseen. Tutkijoita hämmästytti myös se, että löydetty ihminen muistuttaa kasvonpiirteiltään modernia ihmistä. Se on vastoin tähän asti ajateltua.

    Ja sitten Pyreneiden eteläreunalta löydettiin roomalainen, täysin tuntematon kaupunki. Se sijaitsee Burgosin ihmislöydöksestä n. 200 km itään. Kummallista on, että merkittävän kokoisesta ja hyvin kehittyneestä roomalaiskaupungista ei ole ollut minkäänlaista tietoa. Mikä sen nimi on ollut?

    Historian kuvittelun langat vetää yhteen Sad Hillin hautausmaa Santo Domingo de Silosin kaupungin lähellä, noin 40 km Burgosin ihmislöydöksestä etelään.

    Sad Hill on kuvitteellinen mutta konkreettinen hautausmaa Sergio Leonen elokuvassa Hyvät, pahat ja rumat (Il buono, il brutto, il cattivo, 1966). Hautausmaan afmiteatterimaisessa keskipisteessä näytellään filmin huipentava kolmintaistelu, missä Hyvä (Clint Eastwood), Ruma (Eli Wallach) ja Paha (Lee van Cleef) ratkaisevat yksityisten historioidensa kohtalon Yhdysvaltain sisällissodan kehyksessä. Illuusion fakta, faktan illuusio.

    Kun seisoin muutama vuosi sitten Sad Hillin hautausmaalla, en tiennyt että melkein jalkojeni alla lepäsi 1,4 miljoonaa vuotta vanha ihminen ja että muutaman sadan kilometrin päässä oli piilossa tuntematon roomalainen kaupunki ensimmäiseltä vuosisadalta.

Kyösti Salovaara, 2022.

Kirjoittelen tunturin juurella näkemättä suoraan tunturille. Tiedän tietäväni että se sijaitsee mäntymetsikön tuolla puolen.

    Yle ykkönen lähetti mielenkiintoisen ohjelmasarjan Niccolò Machiavellista (1469-1527). Siinä puhdistettiin Machiavellin mainetta monin sanoin ja esimerkein. Machiavelli ei ihaillut verenhimoisia ruhtinaita.

    Ohjelmasta jäi mieleen Machiavellin toteamus, että tavallisen kansalaiset tietävät vallasta vain sen minkä omin silmin näkevät. Jotakin tuollaista muistiini jäi.

    Kansa ei siis koskaan päässyt vallan kammareihin kokemaan vallan käyttämisen prosessia, ristiriitoja, intohimoja.

    Onko tässä suhteessa maailma muuttunut, lopultakaan?

    Me tiedämme vallan olemuksesta vain sen minkä omin silmin näemme. Toki nykyihmiselle on kaikenlaisia median ”apusilmiä”, joiden kautta pääsemme lähemmäksi valtaa kuin Machiavellin aikalaiset.

    Machiavellin ajan ruhtinaiden ei kai tarvinnut juuri välittää kansan mielipiteistä. Mutta mitä ruhtinaat tiesivät kansasta. Oliko heidänkin tietämyksensä vain sitä mitä omin silmin näkivät? Entä tänään? Mitä valta tietää niistä joihin vallankäyttö kohdistuu?

    Voiko Machiavellin ajatuksen kääntää toisin päin?

    Ovatko nykyajan vallankäyttäjät sen varassa mitä kansasta omin silmin näkevät? Tarkoitan että onko heillä muuta kokemusta, lopultakaan? Ja kun he ”näkevät” yhä enemmän somessa tapahtuvaa, johtaako tämä näköharha politiikkaa väärään suuntaan?

    Missä kammarissa valta majailee?

Olen katsellut jääräpäisiä poroja.

    En tiedä niiden elämästä mitään. Miksi ne seisovat paikallaan, miksi jäävät keskelle tietä, miksi poistuvat metsään kun alkaa sataa, miksi lojuvat hotellin rappusilla kuin sisäänpääsyä odotellen?

    Jos ihminen ei osaa kuvailla aidosti omia sisäisiä maailmojaan, porojen sisäisen tunnetilan kuvaileminen on vielä vaikeampaa.

    Omin silmin näkee kaikenlaista, mutta ei kaikkea voi ymmärtää.

    Aamusella mäntymetsään levisi sakea sumu tunturia reunustavalta suolta.

Kyösti Salovaara, 2018.
Sad Hillin hautausmaa. Burgos, Espanja.

Oikaisuja

 [toisin kuin]

Kyösti Salovaara, 2022.

Hyvä on tietyssä mielessä lohdutonta.

- Kafka

Ajat senkuin köyhtyvät. Nimittäin sinappiajat… Niin oli ennen. Vaan nyt ovat asiat toisin. Väkevää sinappia on aika turha hakea kotimaassa valmistetuista merkeistä.

- Pirkko Kolbe Helsingin Sanomissa 6.7.1972.

Kun oikaisee itsensä, kasvaa muita pitemmäksi tai ainakin itseään.

    Joku oikaisee itsensä sohvalle. Poikittain.

    Kolmas oikaisee järven yli. Toivotaan että jää kestää.

    Laatumedia oikaisee kirjoitus- ja faktavirheensä. Useimmiten paljastuu ettei toimittaja ymmärtänyt matematiikkaa, todennäköisyyksiä tai tilastoja. Mutta mielipidettään laatumedia ei oikaise.

    Se on loogista.

Medialla on linja. Se on ylevää.

    Mutta pitäisikö oikaista. Toisin kuin sanotaan, Hesarin linja ei enää ole markkinamyönteisyys vaan pikemminkin elämäntapasääntely. Kun Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa - joka edustaa lehden linjaa - kehoitetaan ihmisiä syömään pelkästään kasviksia ja toivotaan etteivät rikkaat saa yhteiskunnalta mitään, lukija ryhtyy miettimään miksi Hesarissa edelleen julkaistaan jauhelihamainoksia ja koeajetaan vain rikkaitten saatavilla olevia autoja. Ongelma ei kuitenkaan muhi Sanoman lasipalatsissa vaan viereisessä parlamentissa, missä uskotellaan että keskituloiset ovat rikkaita, joita pitää kohdella niin kuin rikkaat ansaitsevat kohdelluiksi tulla.

    Mitä Yleen tulee, se ilmoittaa olevansa eduskunnan radio eikä hallituksen äänitorvi. Pitäisikö oikaista?

    Kaupalliset radiot puolestaan ovat aika lailla muuten vaan torvia.

    Ei tarvitse oikaista.

Olen neljä (4) kertaa ajanut Kotkaan katsomaan ykkösen futismatsia.

    Viime perjantaina pysähdyin Loviisassa syömään villiä lohta. Toisin kuin mielikuvassa, ei se lautasella villiltä näyttänyt.

    Toisin kuin voisi luulla, divaritason jalkapallo on Kotkassa tänä kesänä ollut viihdyttävää. Maaleja on ammuttu, jos kohta ohikin. KTP näyttää pärjäävän ja katsomossa on hauskaa. Vääräleukaiset eivät malta istua hiljaa.

    Katsomossa kuulee kaikenlaista. Aurinko paistaa silmiin.

Sanotaan että suomalaiset ovat onnellisin kansa.

    Tämä panee ihmettelemään keitä ne ovat ne onnelliset.

    Kun Suomeen tuli viikoksi helteitä kaikki torvet toitottivat ettei tämä sovi, että pitää päästä viilentymään, että ei suomalainen lämpöä kestä, että piruhan tässä koko kansan perii.

    Muuan asiantuntija väitti, että suomalaisille sopii vain syksy, 14 astetta lämpöä ja pitkät kalsarit jalkaan. Espanjalaiset kuulemma ovat onnellisimmillaan 22-25 asteen lämmössä.

    Pitäisikö oikaista? Miksi me käydään saunassa, jos se ei sovi? Miksi sydäntaudit vähenevät kun käy viikossa vähintään kolme kertaa saunassa? Ja sitä paitsi, ovatko espanjalaiset geeneiltään muka parempia kuin suomalaiset, joita ei voita kukaan eikä mikään missään eikä koskaan?

    Mutta ehkä tässä on totuuden itu.

    Eihän suomalaisia ole olemassakaan.

Kyösti Salovaara, 2022.

Viime viikolla esitelty Paavo Haavikko kirjoitti että ”ihmistä on näyteltävä, ei häntä muuten ole. Ihmistä minä näyttelen, olematonta.”

    Mitä jos tuohon vaihtaisi ”ihmisen” tilalle ”suomalaisen”?

    Kun ihmisen purkaa, jää olematon.

    Kun suomalaisuuden purkaa, jää… olematon. Tai ei olematon vaan osa globaalia kulttuuria. Joten pitäisikö oikaista? Eivät suomalaiset voi olla onnellisin kansa, koska suomalaisia ei oikeastaan ole olemassakaan.

    Jos ette usko minua, lukekaa kielentutkija Janne Saarikiven mielenkiintoinen ja polveileva essee Hesarin kuukausiliitteestä (7/2022). ”Keitä me olemme?” Saarikivi kysyi. Hän vastasi ettei kieli tee meistä suomalaisia mutta eivät geenitkään.

    Alkuperäistä suomalaisuutta ei ole, Saarikivi kirjoitti. Eikä muitakaan alkuperäisiä kansoja, koska kansat ovat prosessi. ”Ne ovat kesken.”

    Kansat taitavat olla pikemmin kulttuurin ja ekonomian prosessi kuin geenien. ”Kulttuuri nielee mitä tahansa”, kielentutkija sanoi. Se muovaa ja muokkaa ja arvottaa alati uudestaan. ”Se ylpeilee niin takkimallista, kurkkulaulusta kuin sinapista, ottaa musiikkityylejä ja kangaskuoseja haltuun muutamassa vuodessa niin että ne tuntuvat iankaikkisilta osilta kansakuntaa. Samalla ne säilyttävät vanhoja asioita uudessa sapluunassa.”

    Saarikiven esseestä tuli mieleen Baskimaa, baskit ja heidän kielensä. Kun pitkään ajateltiin (ja kenties toivottiin), että baskien kieli on täysin ainutlaatuista ja että baskien alkuperä on jossain muualla kuin Espanjassa, uudet tutkimukset (geenit) paljastivat että baskit ovat hyvin espanjalaisia. Baskien kieli ja geeniperinnön osittainen ainutlaatuisuus johtuu siitä, että baskit eristäytyivät vuosisadoiksi, jopa tuhansiksi muusta Espanjasta, joka puolestaan vastaanotti jatkuvasti sekä geenien että kielen vaikutteita maailmalta.

    Nationalismi on pahimmillaan yritys pysäyttää kansan kehitysprosessi.

Ovatko toisinajattelijat kulttuurielämän ”oikaisijoita”?

    Heidät tarvitaan jotta prosessi jatkuu.

    Sodanjälkeisen Suomen näkyvimpiä toisinajattelijoita olivat mm. Jörn Donner, Paavo Haavikko, Erno Paasilinna, Pentti Linkola, Veikko Huovinen ja Samuli Paronen. He toimittivat kirjallisen hovinarrin vaativaa tehtävää. Olivat vallan kriitikoita, mutta heitä valta myös kiehtoi, ainakin Haavikkoa ja Donneria.

    On mielenkiintoista, että valtakulttuuri tarvitsee toisinajattelijansa ja se myös kantaa heitä julkisuuden sylissä. Ne toisinajattelijat jotka eivät anna tuumaakaan periksi, eivätkä ole yhtään konformisteja, jäävät tuntemattomiksi, vieraiksi, kummallisiksi poikkeuksiksi. Ehdottomista toisinajattelijoista emme ole kuulleet mitään.

    Monet kulttuurijulkkikset kritisoivat aikanaan Kekkosta ja Kekkosen kuningaskuntaa, mutta riensivät yhtä jalkaa Kekkosen pitämiin pirskeisiin, ns. lastenkutsuille. Vallan lämmössä on kivempi olla toisinajattelija kuin kaukana korvessa yksin kylmissään.

    Missä sitten ovat 2020-luvun toisinajattelijat?

    En tiedä. Ei ole näkynyt eikä kuulunut. Huhuu!

Mistä sitten suomalaisen tuntee?

    Valituksesta.

    Suomalainen valittaa kun paistaa, kun sataa, kun on pakkasta, kun tuulee, kun…

    Suomalainen valittaa kun kaupungissa ei ole ravintoloita, kun kadun varteen tulee uuden ravintolan terassi, kun ei ole asuntoja, kun rakennetaan lisää taloja, kun ei ole metsää, kun on liikaa puita, kun on hyttysiä, kun ei ole hyönteisiä, kun bensa maksaa, kun autoja on liikaa, kun radiosta soi iskelmä, kun radiosta ei kuule iskelmiä, kun kaikki räppäävät ja inisevät eikä kukaan laula kuin Olavi Virta, kun telkkarista tulee vain amerikkalaisia sarjoja, kun suomalaisia sarjoja tulee liikaa, kun terveyskeskukseen ei pääsee, kun työterveysasemalle pääsee liian helposti, kun kotimaista ei suosita, kun ei voi ostaa halvalla avokadoja, kun pitää syödä makaronilaatikkoa ilman jauhelihaa, kun pizzasta puuttuu ananaspalat, kun järvellä ajetaan moottoriveneellä, kun sillan alta ei mahdu purjeveneellä ja kun päätä kääntäessä siinä muljottaa toinen suomalainen joka valittaa että…

    Niin että kenties Janne Saarikivi oli lopulta hieman väärässä. Kyllä suomalainen on olemassa: sen paikantaa jatkuvasta valituksesta.

    Ja kyllä ottaa päähän, että ensi viikoksi luvataan kylmiä kesäilmoja!

Kyösti Salovaara, 2022.

Haavikon mittainen elämä

[runon valtias, vallan runoilija]

Martti Anhavan teoksen
Niin katosi voitto maailmasta
kuvitusta.
Otava 2021.

Paavo Haavikko on 50-luvun suomalaisista lyyrikoista merkittävin… Haavikolla on erityinen taito esittää arvojen nurinkurisuus antamalla asioille liioitellut tai väärät suhteet, jolloin kuvasta tulee karmealla tavalla vinksahtanut tai mielekkäästi ristiriitainen… Haavikko on sanonnan virtuoosi, uuden suomalaisen lyriikan iskevin, elegantein ja salamielisin edustaja.

- Kai Laitinen: Suomen kirjallisuus 1917-1967. Otava, 2.p, 1970.

Suomessa on kolme julkista (toisin-) ajattelevaa: Paavo Haavikko, Erno Paasilinna ja Pentti Linkola. Vallanpitäjät siteeraavat Haavikkoa. Populistit siteeraavat Linkolaa. Paasilinna siteeraa Paasilinnaa.

- Kyösti Salovaara: Vallan kuulutuksia. Suomen Sosialidemokraatti, 1978.

Runoelmien historialliset ja taloudellispoliittiset sarjat osoittavat Haavikon älyllisen ylivertaisuuden sodanjälkeisessä lyriikassa ja samalla sen, miten hän on johdonmukaisesti siirtynyt minuuden ongelmista ulospäin kohti yleistä todellisuutta. Vielä 1960-luvulla Haavikkoa pidettiin vaikeasti lähestyttävänä yksityisten asioiden kirjaajana, mutta 1970-luvulla hän on saavuttanut aseman eräänlaisena kansallisena oraakkelina, joka kirjoittaa tilaustyön toisensa jälkeen: kalevalaisaiheisen runokokoelman, agenttiromaanin, sarjan taloustieteellisiä aforismeja, oopperalibreton, Suomen historiaa käsittelevän tv-käsikirjoituksen.

- Pekka Tarkka: Suomalaisia nykykirjailijoita. Tammi, uusi laitos, 1980.

Sillä kaksi väärää käsitystä ihmisestä on, se joka hänellä on itsellään itsestänsä ja se joka hänestä on muilla.

- Paavo Haavikko: Rauta-aika, työpäiväkirja. Helsingin Sanomat, 1982.

Enpä tiedä.

    En todellakaan tiedä miten pelkistää Martti Anhavan mammuttimainen elämäkerta Paavo Haavikon elämästä ja kirjallisesta tuotannosta yhteen sanaan. Jos sanon, että Niin katosi voitto maailmasta – Paavo Haavikon elämä (Otava, 2021. 812 s.) on suurenmoinen teos, kuulostan sovinnaiselta. Jos teos on suurenmoinen tai loistava, mitä siitä sitten enempää rupattelemaan. Sillä jos ”hienon” teoksen pystyisi luonnehtimaan yhdellä sanalla, se riittäisi ja mitä siitä sen enempää kirjoittamaan. Sanoihan Haavikkokin, Anhavan kertomana, että runolle ei kannata antaa otsikkoa, koska hyvä otsikko tekee runon tarpeettomaksi.

    Jos taas kirjoitan, että Anhavan kirjoittama Haavikko-elämäkerta on monipuolinen tai runsas tai informatiivinen, kuulostan suuren lehden virkamiesmäiseltä kriitikolta, jonka kuivat jutut syttyvät helposti palamaan kun ei sada vaan paistaa päivätolkulla.

    Joten jätän sanomatta. Enkä vihjaa mihinkään suuntaan lainatessani tähän alkuun Anhavan kirjasta poimittua Paavo Haavikkoa: ”Tosi herkut ovat raakoja, osterit, lohi, ja valta.”

Martti Anhavalla (s. 1955) on monia etuja Paavo Haavikon (1931-2008) elämän ja tuotannon ylös panemiseen. Martti Anhavan isä, runoilija, kriitikko, suomentaja ja kirjallisuusilman taustatuuli Tuomas Anhava oli Haavikon pitkäaikainen ystävä ja esilukija. Jossain vaiheessa Tuomas ja Helena Anhavan kulttuurikoti oli ”turvapaikka” Haavikolle, joka ”karkaili” Anhaville loputonta monologia pitävää vaimoaan Marja-Liisa Vartiota. Pikkupoikana Martti Anhava sai tällä tavalla kosketuksen tulevaan runoruhtinaaseen, lattiaperspektiivistä keskustelua kuunnellen. Sittemmin Martti työskenteli Otavassa suomalaisen kirjallisuuden osastolla, jolloin Haavikko oli hänen päällikkönsä (Hannu Mäkelä) päällikkö.

    Niiltä ajoilta Anhava sattuvasti muistelee, kuinka sulkeutuneena ja kiireisen näköisenä Haavikko kulki Otavan käytävillä: ”Häntä voisi luonnehtia rupattelun negaatioksi: hän ei koskaan kysynyt keneltäkään mitä kuuluu, vaan sanoi oikopäätä sen mitä oli sanomaan tullut.”

    Ironia tietysti on - vai onko – että Haavikko menestyi myös näytelmäkirjailijana. Kuinka mies joka ei hallinnut arkipäiväistä keskustelua eikä käynyt edes teatterissa, pystyi kirjoittamaan jännittävää dialogia teatteriin, kuunnelmiin tai tv-näytelmiin? Tai ehkei hän kirjoittanutkaan arkipäivään pohjaavaa puhetta vaan omaan mielikuvitukseensa juurrutettua haaveideaansa keskustelun keskustelusta, jossa historia kielensi nykyhetkeä ja päinvastoin.

    Sekin etu Anhavalla on, että hän on ehtinyt haastatella niin monia Haavikon työtovereita ja kollegoja. Elämäkerta on täynnä Haavikkoa läheltä seuranneiden virkeää ja siekailematonta puhetta. Anhava teki kirjaansa varten haastatteluja vuosina 2014-2021. Pitkä matka suureen elämään.

    Ja sitten tietysti on Haavikon tuotanto, joka leviää moniaalle kuin Suomen lähihistorian kudelmat. Anhavan kirjassa Haavikon kirjoiksi painetun ja teatterissa tai radiossa ja televisiossa esitetyn tuotannon luettelo käsittää neljä sivua eikä siihen ole otettu mukaan Haavikon loputtoman runsasta kirjoittelua erilaisiin lehtiin.

    Tähän tuotantoon sisältyy myös itsensä Haavikon kirjoittamat muistelmat, ainakin kaksi teosta, joihin Martti Anhava suhtautuu kriittisen varauksellisesti: ”Ikämiehet unohtavat, old men forget, sanoo Henrik Viides Agincourtin taistelun alla, vaikuttavassa puheessa jonka Shakespeare hänen suuhunsa kirjoitti. Muistelemaan varsin ryhtyessään ikämiehet muistavat oikullisesti ja valikoiden, myös jääräpäisesti.”

Martti Anhava: Niin katosi voitto maailmasta
Paavo Haavikon elämä.
Otava, 2021.
Päällys: Tuomo Parikka.

En ryhdy perinpohjaisesti referoimaan Anhavan pisteliäästi kirjoittamaa elämäkertaa, en Haavikon tuotantoa enkä elämää, koska niiden referointi olisi äärettömän työläs urakka eikä minulla ole siihen kärsivällisyyttä eikä tarvettakaan. Kaikki tarpeellinen ja vähän enemmän löytyy Anhavan teoksesta.

    Ehkä myös Paavo Haavikko oli kärsimätön. Miten muuten noin laaja tuotanto selittyy?

    Anhava kertoo, että pääosin Haavikko kirjoitti vapaa-aikoinaan, lauantaisin ja jopa liikennevaloissa. Hänellä oli kiire, hän kaiketi sai nopeasti valmiin tuloksen paperille. Kun Tapio Länsiö tuskaili Haavikon kirjoittaman Sulka-libretton kanssa, Haavikko ei voinut käsittää, että säveltäjä käytti moiseen työhön vuosikausia: ”No, olin taas panemassa alulle jotakin, ja sitten Paavo tuli mun luokse ja sanoi: ’Jos sinulla on ongelma, niin minä tiedän mistä se johtuu. Minä sanoin että no mistä. ’Sinä hiot. Sinun pitää vain tehdä! Sinun ei pidä hioa. Teet vaan…'”

    Niin Paavo Haavikko itse teki. Kiinteistövälittäjän, kustannusyhtiö Otavan kirjallisen johtajan, oman kustantamonsa johtamisen, pörssikauppojensa ja kaikenlaisen ostamisen ja myymisen ohessa Haavikko kirjoitti lauseita, jotka maistuvat niin valmiilta että hampaat kalisevat. Noissa lauseissa kiteytyi jonkinlainen tähtiin pyrkivä aforistikko, joka oli aina omaa mieltään, toki naapureilta paljon lainaten, kuten Anhava monesti toteaa. Haavikko käytti hyväkseen omat ja naapurin ideat.

    Jotenkin ristiriitainen mies, tämä Haavikko.

    Hän kirjoitti oopperalibrettoja vaikka ei ymmärtänyt musiikista juuri mitään. Hän kustansi kirjoja, vaikka ei itse lukenut kaunokirjallisuutta eikä kustantamiensa kirjailijoiden teoksia. Hän ihaili  mm. Pentti Haanpäätä vaikka ei Haanpäätä lukenut. Hän kirjoitti suurien yrityksien historiikkeja vaikka ei viitsinyt tehdä juuri lainkaan taustatöitä. Hän ryhtyi kapitalismin runoilijaksi, vaikka ei oikeastaan tiennyt talouselämän prosesseista paljon mitään. Hän vaikutti ”sovinistilta” (tätä sanaa Anhava ei käytä) vaikka hänen näytelmiensä vahvimpia henkilöitä ovat naiset, eivät miehet. Ja hänestä sai tylyn itsetietoisen urbaanierakon vaikutelman, vaikka joskus, toisinaan, hän saattoi olla mitä ihastuttavinta seuraa, joka kuunteli mitä kanssaihminen sanoi ja osasi tuntea empatiaa tätä kohtaan.

    Tuolla tavallako kirjailijaksi tullaan? Kirjoittamalla elämä toiseksi, elämällä se kirjaksi joka ei kerro itsestä kirjailijasta juuri mitään?

Kirjailija hääräili kaikessa, juoksi kuin kuudella radalla yhtä aikaa. Ensimmäisen runokokoelmansa hän julkaisi 20-vuotiaana. Anhavan luetteloimana viimeisin teos, mietelmäkirja Ei. Siis kyllä ilmestyi vuonna 2006 Haavikon ollessa 75-vuotias.

    Omien sanojensa mukaan Haavikko pelasti kustannusyhtiö Otavan konkurssilta 1970-luvun taitteessa. ”’Haavikko pelasti Otavan’”, Anhava kertoo ilkikurisesti. ”Lausetta on toisteltu vuosien mennen yhä itsestään selvemmässä äänilajissa kunnes se on muuttunut samanlaiseksi totuudeksi kuin ’myötätuuli vei foinikialaiset’. Joita, kuten myöhempi tutkimus on osoittanut, ei ollut olemassakaan… Haavikkoa Otavan pelastajana koskevan tiedon ainoa lähde on Paavo Haavikko.”

    Kun Haavikko sitten sai potkut Otavasta vuonna 1983, tai hänet lähdetettiin pois niin kuin Anhavan viekkaalla kielellään ilmaisee, kirjailija menetti arkipäivän elämänrungon, jonka turvin hän oli, ikään kuin ohessa, kirjoittanut runoja, näytelmiä, romaaneja, käsikirjoituksia ja mitä tahansa. ”Paavo Haavikko”, Anhava kirjoittaa, ”runon ruhtinas, rahan ja vallan filosofi, huomattava metsänomistaja ja käänteissään nopea kiinteistökauppias ryhtyi ensimmäistä kertaa elämässään yksityisyrittäjäksi, itselliseksi.”

    "Siitä toipumiseen ei hänen loppuikänsä riittänyt”, Anhava jatkaa. Mutta ei Haavikko oikeastaan aikonutkaan ryhtyä itselliseksi vaan johtajaksi Uuteen-Suomeen, mutta siitä ei tullut mitään

    Haavikko kirjoitti enemmän ja nopeammin kuin melkein kukaan päätoiminen kirjailija, ja kun hänen olisi pitänyt ryhtyä päätoimiseksi kirjailijaksi, hän ilmeisesti tunsi olevansa hukassa. Pelkäsikö runon ruhtinas sanojen loppuvan jos kaikki aika menee sanojen kirjoittamiseen?

    Anhava tiivistää Haavikon toipumisen seuraukset näin: ”Kahdeksankymmentäluvun mittaan Haavikko rakensi itselleen julkisen roolin jonka keskeisiin tunnusmerkkeihin kuului arvoituksellinen yksinpuhelu.”

    Kimmo Pietiläinen, joka työskenteli Haavikon Art House -kustantamossa ja kirjoitti Haavikon rinnalla sarjan ajankohtaisia puheenvuorokirjoja 1990-luvulla, luonnehtii Haavikon löytämän roolin näin: ”Ja mitä Paavoon itseensä tulee, niin hänhän ei halunnut olla vain joku runojen ja näytelmien kirjoittaja, vaan hän halusi sellaiseksi klassikoksi joka on samalla valtakunnanviisas joka nostetaan kansakunnan kaapin päälle ja pääsee sieltä kertomaan mikä on kansakunnan tila.”

    Kun 1990-luvulla Suomi oli lamassa, Haavikko anasti itselleen valtakunnan pessimistin roolin. Tai kuvitteli anastavansa, mutta kansan rakastamana pessimistinä Mauno Koivisto piti tuota kruunua päässään. Koivisto oli Haavikon kirjoituksien ”lurjus” – ehkä siksi että Haavikko tunsi menettäneensä johtavan pessimistin aseman Koivistolle.

Haavikon teoksia kirjan teosluettelossa.
Otava, 2021.

Ihminen menee, runot jäävät kuin kilometripylväiksi entisaikaisten valtateiden varsille.

    Paavo Haavikko kirjoitti vuonna 1958 Lehdet lehtiä kokoelmassa esimerkiksi näin:

    Mistä ääni meissä tulee? Mitä on silmissä?

    Puhe virtaa virtaavassa maailmassa,

    puhe virtaa virtaavassa maailmassa

    ja sinun täytyy itse tietää miltei kaikki.

    Aforismikoelma Puhua, vastata, opettaa ilmestyi syksyllä 1972. Siinä Haavikko vetäisee tällaiset säerivit, aivan kuin niinä päivinä muodissa ollutta Brechtiä ilkkuen:

    Sinä hoidat maailmaa ihan liian hyvin. Se ei ole si-

             nun omasi. On se.

    Käytä demokratiaa. Paitsi jos sinä olet oikeassa, ja

             jäät vähemmistöön.

    Silloin ota oppia.

    Opi vastustajista. Tutustu. Voittaessasi sinä olet sitä

             samaa. Todettu jo ennenkin.

    Sitten vuonna 1988 kokoelmasta Toukokuu, ikuinen Anhava löytää aiempaa virkeämmän ja poleemisemman Haavikon, joka nyt teki tällaista yhteenvetoa:

    Hitaasti kulkien saat lopulta kiinni

           sen vanhan miehen joka olet

                   ja hänen varjonsa.

    Hän on iloinen poika, nuori mies,

                        narri,

    tasatärkeä aikuinen, iätön vuosikymmen,

          joka puhuu itsensä vuosien rinnettä

                          alas.

    Kielikuvien rikkaus, siinäpä se. Elämä on ylämäkien jälkeen ylämäkiä vaikka kulkija ei tajua puhuvansa ja kirjoittavansa itseään alamäkeen. Toiseksi viimeisessä kokoelmassaan vuonna 1993 Puut, heidän vihreytensä Haavikko kirjoitti viinipullojen ja vuodenaikojen lisäksi puusta ja puista, niin että Anhavan mukaan kokoelman 49 runossa puut ovat ajatuksen keskellä 33 runossa:

    Puu näkee asioita. Paljon. Hyvin. Surullisesti.

        Ihminen ei ymmärrä että elämä on vain nuppu,

                    kuolema kukoistusta.

Millainen mies Paavo Haavikko oli? Runoja ja näytelmiä piisaa luettavaksi, mutta mitä Haavikon päässä liikkui?

    ”Ihmistä on näyteltävä, ei häntä muuten ole”, Haavikko kirjoitti Rauta-ajassa. ”Ihmistä minä näyttelen, olematonta.”

    Ihminen näyttelee ihmistä. ”Kun minä katson vanhoja näyttelijöitä, siis itseni ikäisiä”, Kalle Holmberg muistelee Martti Anhavan teoksen viimeisellä sivulla, ”niin ei ne perkele pysty luovuttamaan siitä näyttelemisestä eikä niiden tarvitsekaan, mutta… ne ei toisaalta uskalla kohdata elämää. Ja miten tämä Haavikkoon liittyy, niin sillä tavalla että Haavikko eli niitä rooleja ja kirjoitti niitä, sen koko dynamiikka oli siinä, ja suojellakseen itseään. Jos Haavikkoa sanoo yhden miehen teatteriksi, niin se ei mene ihan nappiin, mutta tavallaan Haavikko oli… mahtava näyttelijä joka ei kestänyt vastanäyttelijää. Eikä oikein yleisöäkään.”

    Mutta mitä Haavikon päässä liikkui?

Ihminen ei tunne itseään, sanoi Haavikko, mutta ei häntä kukaan muukaan tunne. 

    Paul Auster kirjoitti, että kirjailija vain arvailee millaisia kanssaihmiset ovat. Arvailee tunteakseen itsensä.

    Entäpä Martti Anhava, elämäkerran kirjoittaja?

    Hieman oikaisten sanoen Anhava kuuntelee ihmisiä ja lukee kirjoitettua mutta ei silmittömästi usko kenenkään ”lausuntoihin”, kaikkein vähiten Haavikon omiin muistelmiin. Onko tämä behavioristista elämäkerran kirjoittamista?

    Ihmistä ei tarvitse ”arvottaa” arvostaakseen häntä. Näin tulkitsen Anhavan näkemystä. Haavikon elämä ei paranna eikä pahenna hänen runojaan ja näytelmiään. Ne ovat niin kuin elämä on.

    Kun Lasse Lehtinen kirjoitti hienon elämäkerran Väinö Tannerista (Tanner – itsenäisen Suomen mies, 2017), totesin pakinassani, että Lehtinen ei kuitenkaan pysty menemään Tannerin päähän eikä kertomaan millainen mies Tanner sisimmässään oli; Lehtiseltä jäi kertomatta että mikä sitä miestä lopulta vei eteenpäin. Laitoin kirjoitukseni Lehtiselle, joka ystävällisesti vastasi, että olin ”oikeassa”: Lehtinen ei löytänyt arkistoista eikä lehdistä mitään aineistoa, joista Tannerin omat, sisimmät ajatukset olisivat käyneet ilmi. Oli vain Tannerin julkinen hahmo, ja ympäröivän yhteisön näkemykset siitä mitä Tanner teki, millaiselta hän ”näytti”.

    Martti Anhavalla on käsissään paljon enemmän kohteensa sanomaa ja kirjoittamaa kuin Lehtisellä oli Tannerista, mutta niistäkin on vaikea päästä Haavikon sieluun käsiksi. Paljon tulee toki kuvatuksi, paljon sanotuksi, paljon toistetuksi. Vaikka kirjailija kirjoittaa niin monia mietelmärunoja kuin Haavikko teki, hänen sisäinen mietelmänsä omasta elämästä ja sen tarkoituksesta jää kuin paradoksina tavoittamatta. Ihmisen arvoitus pysyy, säilyy, on kuin varjo josta ei saa otetta mutta jonka kaikki näkevät kun sattuvat olemaan oikeassa kohdassa valon lähdettä.

    Maailma on täynnä sanoja ja virkkeitä. Pilkkuja, pisteitä, ja huutomerkki. Martti Anhava on kirjoittanut Paavo Haavikon kokoisen, kielensä ja asiansa taitavan elämäkerran. Sen luettuaan rohkaistuu kysymään: ”Oliko Haavikko niitä miehiä joihin runous päättyi?”

Otava 2021.