Pikemmin vakuuttavaa kuin viihdyttävää?

[P.D. Jamesin lukeminen]

Kun sataa, ei viitsi mennä ulos.

    Kun paistaa, tulee huono omatunto, jos pysyttelee sisällä.

    Tapojaan pitäisi muuttaa. Tulisi uudistua. Kehittyä. Mennä sateella kävelemään ja jäädä aurinkoisena päivänä lukemaan kirjoja.

    Mutta kannattaako lukea kauan sitten kirjoitettuja kirjoja vai ihan nykyajassa hekumoivaa kaunokirjallisuutta? Kumpi antaa enemmän? Kummasta tietää enemmän?

    Klassikot siilautuvat ajasta. Aika on lahjomaton kriitikko. Sitä vastaan ei parane tempoilla. Mutta toisaalta klassikot ovat nykyhetkessä ajastaan jäljestä. Vain aikalaiskirjallisus voi vaikuttaa aikalaisiin; vain se pistää heidät ajattelemaan asioita tässä ja nyt. Lähtemään jopa barrikadeille.

    Retrospektiivinen lukeminen saattaa vääristää ajatusta menneisyydestä. Vaikka joku klassikko on alati tärkeä koko ihmiskunnalle, jokin totaalisesti unohtunut romaani saattoi olla aikalaisille niin tärkeä ettemme voi tajuta sitä jälkeenpäin, koska romaania ei ole enää olemassa – siis aikalaisten tuntojen kolkuttajana.

Viime aikoina olen jostakin syystä nautiskellut retrospektiivisestä lukemisesta. Enkä mieti, että miksi. Sen tunnistan, että henkisellä laiskuudella on jotakin tekemistä tämän kanssa.

    Vuosi sitten luin ranskalaisen Fred Vargasin suomennetut Adamsberg-dekkarit. ”Antoisaa lukemista”, tunnustin. Sitten tartuin ruotsalaispari Maj Sjöwall & Per Wahlöön komisario Beck-romaaneihin. Luin kymmenen romaania ja kirjoitin toukokuussa pakinan otsikolla Kansankodin kohtuuton kritiikki – Pilasiko poliitikka Martin Beckin? No kyllä vähän pilasi, vastasin.

    Sen jälkeen, loppukeväästä ja kesällä luin englantilaisen Len Deightonin kolmen trilogian mittaisen vakoiluromaanisarjan, jonka pääosassa on sentimentaalinen ja kovaksikeitetty vakoilija Bernard Samson. Tästä aiheesta syntyi elokuussa pakina Pöytä on katettu – vakoilijoilla. Tuosta kirjoituksesta paranneltu essee Berliinin muurin varjossa julkaistiin Ruumiin kulttuuri -lehdessä jokin aika sitten (4/2019).

    Deightonin jälkeen ryhdyin lukemaan englantilaisen P.D. Jamesin (1920-2014) Adam Dalgliesh-dekkareita. Elokuussa Jamesin syntymästä tulee 100 vuotta. Hän kirjoitti 14 Dalgliesh-romaania; hyllystäni löytyy niistä kahdeksan. Lisäksi luin kaksi Jamesin Cordelia Gray -yksityisetsiväromaania. Kertasin myös pari Dorothy L. Sayersin dekkaria hahmottaakseni, kuinka paljon James on ”velkaa” Sayersin romaaneille. Aika vähän, sanon heti kättelyssä.

    Yllätyinkö Jamesia lukiessa?

    Kyllä ja en.

    Muistin aivan oikein, kuinka syvällisiä ja monella tapaa realistisia romaaneja James kirjoitti. Mutta yllätyin siitä, että ne tuntuivat hetkittäin pitkäveteisiltä, ja että niiden juonikuviot olivat jopa epäuskottavia ja ainakin pakonomaisen hajanaisia. James on hirvittävän taitava kuvailemaan yksityiskohtia, mutta se ei taida riittää klassikon synnyttämiseen.

Jos Phyllis Dorothy Jamesin dekkarit ovat hieman yliarvostettuja (vuoden 2020 näkövinkkelistä) tai olivat arvoaan suurenmoisempia omassa mielessäni, niin johtuisiko se loistavista tv-sovituksista, joita Jamesin dekkareista tehtiin 1980-luvun alkupuolelta lähtien? Niissähän Dalglieshiä esitti karismaattinen Roy Marsden, joka tavoitti runoilija-poliisimiehen vaiteliaisuuden, synkkyyden ja surullisen sivustatarkkailijan herkän kosketuksen ympäröivään todellisuuteen.

    Kun on nähnyt Roy Marsdenin Dalglieshin, ei romaania lukiessa voi välttää muistamasta hänen persoonaansa. Ja kannattaa huomata, että monet P.D. Jamesin lukijat tutustuivat Dalglieshiin ensin tv-elokuvista katsottuna ja vasta sitten kirjoista luettuna. Tähän viittaa sekin, että Jamesin suomalainen kustantaja vaihtui WSOY:stä Otavalle tv-sarjojen suosion myötä – elokuvat tekivät Jamesin dekkareista kaupallisen menestyksen ilmeisesti myös Suomessa.

    Edellä sanottu ei tarkoita, että pitäisin P.D. Jamesin romaaneja vanhentuneina, aikaansa kadonneina tai millään muotoa huonona kirjallisuutena. James on maineensa veroinen, mutta ei aivan niin ylivertainen kuin muistikuvat antoivat odottaa.

    Vuonna 1989 P.D. James oli suosionsa huipulla myös Suomessa. Dekkareille usein nihkeä Helsingin Sanomien kulttuuriosasto julkaisi silloin Suvi Aholan näyttävän arvostelun Jamesin romaanista Kuoleman maku. Arvostelun henkeä kuvaa hyvin sen otsikko: P.D. Jamesin dekkareissa yhdistyvät taito, naisnäkökulma ja kollektiivinen syyllisyys – Nautitaan murhasta! (HS, 29.7.1989.)

    En ollut noihin aikoihin mistään kirjallisuuteen liittyvästä – en edes Aholan käyttämistä ”ehkä” tai ”kun” sanoista – samaa mieltä Suvi Aholan kanssa, mutta nyt luettuna Ahola osui arvioinnissaan monessa kohdin oikeaan. James on ”syvällinen romaanikirjailija, joka kirjoittaa rikoksista, kuolemasta ja syyllisyydestä”, Ahola sanoi. ”Poikkeuksellisempaa on Jamesin tapa syventyä kaikkiin henkilöihinsä murhaajaa ja vähäisiä statisteja myöten. Kun lukija tuntee ihmiset ja heidän elämänsä tragediat, syyllisyyden ongelma mutkistuu.”

    Arvostelussaan Ahola tietysti pohti myös Jamesin suhdetta ns. ”vakavaan” kirjallisuuteen eli taiteeseen, ja päätyi, kuten voi arvata, siihen etteivät Jamesin romaanit sittenkään ole ainutkertaisia taideteoksia vaan enemmänkin taitavan käsityöläisen aikaansaamia käyttöesineitä. ”Vaikka P.D. Jamesin kirjat ovat taitavia psykologisia yksilö-, yhteiskunta- ja tapakuvauksia, ne ovat ensisijassa tietenkin vain dekkareita”, kuului Aholan pitkän arvostelun tiivistetty johtopäätös.

    Tietenkin vain dekkareita!

    Minä en ole koskaan ymmärtänyt mikä elin ihmisen päässä pystyy erottelemaan hyvän dekkarin hyvästä valtavirran romaanista. Vielä vähemmän ymmärrän väitettä, että paraskin dekkari on jotakin vähempää kuin keskinkertainen ”vakava romaani”.

Kun P.D. James julkaisi neljäkymmentäkaksivuotiaana ensimmäisen romaaninsa Sally rukka, kultatukka, hän työskenteli valtion virkamiehenä.

    James toimi aluksi Englannin julkisen terveysjärjestelmän palveluksessa ja sittemmin sisäministeriössä erilaisten poliisihallintotoimien virkamiehenä. Jamesin lääkäriaviomies palasi toisesta maailmansodasta mieleltään sairastuneena; häntä hoidettiin myöhemmin skitsofreniapotilaana sairaalassa. Hän kuoli 44 vuotiaana, vähän sen jälkeen kun James julkaisi esikoisromaaninsa. Virkamiesuran James lopetti vasta 1980-luvun taitteessa romaaniensa kaupallisen läpimurron jälkeen.

    Suunnilleen niihin aikoihin kun James oli sekä kaupallisen että taiteellisen uransa läpimurtokohdassa Julian Symons vertasi teoksessaan Murha! Murha! (Bloody Murder, 1985) Jamesin romaaneja Dorthy L. Sayersin dekkareihin toteamalla, että James on ”yhtä huolellinen juonen laadinnassa, huolehtii yhtä innokkaasti pikkuseikkojen oikeellisuudesta ja kuvailee lähes pakkomielteenomaisen huolellisesti sisustusta ja kalusteita ja tarjoaa Sayersin tavoin dialogia, joka on pikemmin vakuuttavaa kuin viihdyttävää.”

    Symonsin mielestä P.D. James oli ”modernisti ajan vaatimuksesta”. Merkillepantavan terävästi Symons lisäsi: ”Ja hän osaa kirjoittaa niin suunnattoman realistisesti ettei Sayers eikä kukaan muu kulta-ajan kirjailija olisi sitä koskaan edes yrittänyt.”

    Olen ehkä aliarvioinut takavuosina Sayersin romaaneja, sillä onhan niillä puolensa ja onhan niissä varsin osuvaa älyllistä tarkkasilmäisyyttä englantilaisen luokkayhteiskunnan hassuihin ja vakaviinkin ilmiöihin. Mutta vaikka Sayersin Peter Wimseyn suuhun asettelema puujalkahuumori muistuttaa P.G. Wodehousen huumoria, se ei ole kestänyt ajan rientoa eikä juuri naurata vuonna 2020, toisin kuin Wodehousen huumori joka yhä naurattaa.

    No, P.D. Jamesin englantilaisen mielen ja maiseman kuvassa huumoria on aika niukasti.

Väsymättömänä realistina P.D. James saa miljöön elämään. Hän loihtii sanoilla ja lauseilla vähintäänkin kolmiulotteisen kuvan kohteestaan, olipa se arkkitehtonisesti merkittävä julkisvu tai jonkun huoneen sisustus seinille aseteltuine tauluineen, mattoineen ja huonekaluineen, tai jonkun henkilön asusteet tai englantilaisen rannikkomaiseman karu kauneus syksyisissä väreissään.

    Tunnustan että välillä Jamesin sanatulva alkoi väsyttää ja huomasin hyppiväni lauseiden yli tarinassa edetäkseni.

    Tyypillisessä James-romaanissa ollaan suljetussa yhteisössä, välillä saaressa Cornwallin lähellä, toisinaan norfolkilaisessa taiteilijayhteisössä tai maaseudulla lähelle rantaa sijoitetussa palvelukodissa tai jopa psykiatrisessa sairaalassa jossakin Lontoon liepeillä. James tuntuu rakastavan päähenkilönsä ylikomisario Dalglieshin tavoin jyhkeitä rantoja ja viimaisia polkuja niiden äärellä.

    Vaikka surullinen, vaimonsa lapsivuoteelle menettänyt ja runoja julkaiseva Dalgliesh on romaanien päähenkilö, monessa tarinassa hän on ikään kuin yksi sivuhenkilöistä, koska James antaa kaikille henkilöilleen niin paljon tilaa. Niinpä Dalgliesh tietää vain hieman enemmän kuin lukija, ja toisinaan ei edes sen vertaa, mikä on tietysti dekkarigenressä ainutlaatuista.

    Jostakin syystä Jamesin mieshenkilöt, ja myös Dalgliesh, on kuvattu herkemmin kuin naiset; miesten särkymisen James aistii voimakkaamin kuin naisten mielentilojen muutoksen. Jamesin naiset, kuten Dalglieshin apulainen Kate Miskin tai kahden romaanin päähenkilö Cordelia Gray, ovat kovempia ja kyynisempiä kuin miehet, jos kohta usein myös alistuneempia sukupuolensa mahdollistamaan ja antamaan tilaan englantilaisen keski- ja yläluokan todellisuudessa.

    Erästä naista James kuvaa romaanissa Dalgliesh ja kuolema poliisimies-runoilijansa silmin näin verevästi: ”Nainen tuli sisään mutta jätti oven auki, ja Dalgliesh näki hänet nyt selvästi. Hän oli noin kolmenkymmenenviiden, Adam arvasi, roteva ja pitkäsäärinen; hänellä oli keltainen hiuskuontalo, hiusjuuresta selvästi latvoja tummempi, ja se laskeutui vapaana harteille. Kasvot olivat kulmikkaat, kapeita silmiä reunustivat tuuheat ripset, suu oli iso. Hänellä oli ruskeat, huonosti istuvat housut joissa oli hihna jalan alla, likaiset, ruohon tahrimat valkoiset hollannikkaat ja hihaton valkoinen puuvillatoppi, jonka avarasta kaula-aukosta näkyi ruskeankirjavaksi päivettynyt ihokolmio. Hänellä ei ollut rintaliivejä, ja täyteläiset, painavat rinnat riippuivat vapaina ohuen puuvillan alla. Kolme puista rannerengasta kalisi vasemmassa ranteessa. Hän loi vaikutelman huonomaineisesta, mutta silti viehätysvoimaisesta seksuaalisuudesta; se oli niin voimakas että hän toi huoneeseen oman naisellisen ja yksilöllisen tuoksunsa, vaikkei hajuvettä käyttänytkään.”

Niin tarkasti kuin James sijoittaakin henkilönsä miljööseen ja sosiaaliseen yhteisöön, ja niin täsmällisin sanoin kuin hän kuvaakin sekä miljöön että sosiaalisten suhteiden vivahteita, hän on myös tietoinen ajassa ja ajattomuudessa vallitsevista suurista kysymyksistä.

    Jossakin todettiin, että kun nuori Phyllis James päätti koulunsa 16 vuotiaana, hänellä oli saatteena tulevalle elämälleen (ja ammatilleen) perinpohjainen tietämys sekä Raamatusta että Shakespearesta.

    Voiko enempää vaatia?

    Uskonto ja uskomiseen liittyvä problematiikka ovat läsnä Jamesin romaaneissa. Adam Dalgliesh on papin poika; hänen tajuntaansa heijastuvat yhä, kutsuen ja poistyöntäen, lapsuuden kokemukset Norfolkissa. ”Hän oli halunnut työn, jossa voisi olla yhteiskunnallisesti hyödyksi – hän oli sentään isänsä poika – työn jossa pääsisi liikkumaan ja parhaassa tapauksessa joutuisi myös joskus vaaraan”, Dalgliesh perustelee uranvalintaansa - ja sitä miksi hän ei antautunut päätyönään runoudelle - romaanissa Murhahuone. ”Hän oli päättänyt pystyttää tikkaansa, jos ei aivan W.B. Yeatsilta tuttuun sydämen inhottavaan romukoppaan, niin ainakin maailmaan, joka oli kaukana hänen lapsuutensa norfolkilaisen pappilan rauhasta, nuoruuden etuoikeutetuista vuosista yksityiskoulussa ja Oxfordissa.”

    Ensimmäisessä Cordelia Gray -romaanissa Murha ei sovi naiselle James pohtii itsemurhaa uskonnon kannalta. Itsensä tappamiseen on vain kaksi syytä, Cordelia sanoo. ”Ihminen pakenee joko jotakin tai johonkin.” Edellinen vaihtoehto on järkevä, jos elämä on sietämätöntä, tuskaista, ahdistavaa, toivotonta. ”Mutta ei ole järkevää tappaa itseään siinä toivossa, että voisi saavuttaa jonkin paremman olemassaolon muodon tai avartaa elämysmaailmaansa kokemalla kuoleman. Kuolemaa on mahdoton kokea.”

    Jatkaessaan mietteitään, Cordelia kuitenkin päätyy ajatukseen että ihminen voi vain valmistautua kuolemaan: ”Jos jonkinlaista kuolemanjälkeistä elämää on olemassa, me kaikki saamme tietää sen tarpeeksi pian. Jos sitä ei ole, emme ole enää täällä valittamassa että meidät on petetty. Ne jotka uskovat tuonpuoleiseen elämään ovat täysin järkeviä. He ovat ainoat, jotka välttyvät lopulliselta pettymykseltä.”

    Eikö tässä toisteta Pascalin ajatusta siitä, miksi kannattaa uskoa Jumalaan ja kuolemanjälkeiseen elämään? Todennäköisyys Jumalan olemassaoloon on äärettömän pieni, mutta mahdollinen voitto tavattoman suuri.

Mutta myös maallinen ympäristö askarruttaa Jamesia.

    Romaanissa Totuus ja toiveet vuodelta 1989 muuan ydinfyysikko moittii ydinvoiman vastustajaa tämän julkaisemasta propagandasta: ”Ja entä se viimekuinen lehtinen, se tunneperäinen hölynpöly öisistä kuolemanjunista, jotka halkovat ääneti Lontoon pohjoisia esikaupunkeja? Siitä saa sen kuvan kuin ydinjätettä kuljetettaisiin avolavalla. Eikö hän yhtään välitä siitä, että ydinvoiman avulla maailma on tähän saakka säästynyt polttamasta viisisataa miljoonaan tonnia hiiltä? Eikö hän ole kuullut kasvihuoneilmiöstä? Onko se onneton täysin tietämätön? Eikö hänellä ole mitään käsitystä siitä tuhosta, jonka fossiiliset polttoaineet aiheuttavat tälle planeetalla? Eikö kukaan ole kertonut hänelle happosateesta tai hiilijätteen karsinogeeneistä?”

    Kirjailijan tehtävän ironia on monisyinen. Hän kuvaa maailmaa johon ottaa kantaa ottamatta siihen kantaa; hän uskoo ikuiseen elämään uskomatta siihen; hän kirjoittaa tunteista tuntematta niitä.

    Kirjailija tarkkailee, on läsnä ja varastaa toisten ihmisten elämäntunteita omaksi hyväkseen. Romaanissa Majakka kuvataan menestyskirjailijaa näin tylysti: ”En usko, että hän rakastaa ketään muuta kuin itseään. Hän on kanava. Tunteet virtaavat hänen lävitseen. Hän osaa kuvailla niitä, mutta hän ei osaa tuntea, hänellä ei ole kykyä tuntea mitään muita ihmisiä kohtaan… Ei hän ymmärrä henkilöitään. Hän on henkilönsä.”

    Kirjailija ja poliisimies - todellisuuden tarkkaileminen, ihmisten ”hyväksikäyttäminen” oman tehtävänsä eduksi:

    ”Dalgliesh ajatteli: Samanlaista se on ollut aina. Ihmiset kertovat minulle. Minun ei tarvitse kysyä tai kovistella, he kertovat. Hän oli huomannut sen ensimmäistä kertaa nuorena etsiväkonstaapelina, ja se oli tuntunut yllättävältä mutta myös kiehtovalta; se oli ruokkinut hänen runojaan, mutta tuottanut myös häpeää, kun hän oli ymmärtänyt, kuinka käyttökelpoinen sellainen lahja saattoi etsivän työssä olla. Hän oli tuntenut myös sääliä. Hän oli jo lapsena tiennyt, miten elämä voi satuttaa, ja sekin oli ruokkinut hänen runojaan. Hän ajatteli: Olen ottanut sen, mitä ihmiset ovat tietooni uskoneet, ja pannut sen avulla heille raudat ranteisiin.” (Murhahuone.)

Tämä kirjailija ei kirjoita tyhjänpäiväisyyksiä, P.D. James luonnehtii erästä kirjailijahahmoaan romaanissa Majakka: ”Kaipa hänen kirjoistaan saa sen, mitä Henry James sanoi romaanin tehtäväksi: ne auttavat ihmisen sydäntä tuntemaan itsensä.”

    Onko liioiteltua väittää, että James toivoi noin ajateltavan myös hänen romaaneistaan? Majakan ilmestyessä James oli 85-vuotias. Hän tiesi mitä oli siihen mennessä kirjoittanut ja aavisti ettei kovin paljon kirjoitettavaa ole jäljellä.

    Kirjailija ei kuitenkaan vaikene.

Luetut Adam Dalgliesh -romaanit:

Sally-rukka, kultatukka. (Cover Her Face, 1962). Suom. Pirjo Latvala, 1980.

Murhaajan mieli. (A Mind to Murder, 1963). Suom. Jaakko Kankaanpää, 2011.

Rikoskirjailijan kuolema. (Unnatural Causes, 1967). Suom. Leena Tamminen, 1980.

Dalgliesh ja kuolema. (The Black Tower, 1975). Suom. Panu Pekkanen, 1986.

Kuoleman maku. (A Taste for Death, 1986). Suom. Kirsti Kattelus, 1989.

Totuus ja toiveet. (Devices and Desires, 1989). Suom. Seppo Loponen, 1990.

Murhahuone. (The Murder Room, 2003). Suom. Jaakko Kankaanpää, 2004.

Majakka. (The Lighthouse, 2005). Suom. Jaakko Kankaanpää, 2006.

Ja Cordelia Gray -romaanit:

Murha ei sovi naiselle. (An Unsuitable Job for a Woman, 1972). Suom. Aulis Rantasen johtama Kouvolan kieli-instituutin 2. kurssin työryhmä, 1979.

Kalman naamiot. (A Skull Beneath the Skin, 1982). Suom. Osmo Saarinen, 1993.

Roomalaisella sillalla

[yhteisen kulttuurikokemuksen hapertuminen]

Kyösti Salovaara, 2019.

Katselee roomalaisen sillan kuvaa Córdobasta: kuvassa Puente Romano heijastuu Guadalquivirin vedenpintaan niin kuin se on tehnyt 2000 vuotta.

    Pystyykö katsoja kuvittelemaan millaista oli kävellä sillalla vuonna 2010? Helppoa kuvitella?

    Entäpä vuonna 1970? Aika lailla vaikeampaa.

    Miten sillalla kuljettiin kun maurit hallitsivat vuodesta 756 lähtien andalusialaista kaupunkia satojen vuosien ajan?

    Roomalaiset rakensivat sillan päästääkseen joen yli, toiselle puolelle. Se oli pitkään eteläisen Espanjan ainoa Guadalquivirin silta tiellä Roomasta Cádiziin.

    Kun astut ensimmäisen kerran oudolle sillalle, sinua jännittää. Uskaltaako mennä? Mitä toisella puolella on? Kestääkö silta askeltesi painon? Maksaako sillan ylittäminen jotakin?

    Sitten kun silta on tuttu, et edes huomaa että ylität sen ja toisella puolella tervehdit tuttuja.

Ihminen on ymmällä. Kaikki muuttuu niin nopeasti ettei muutosta huomaa. Mediassa hoetaan että 2010-luvulla kaikki on muuttunut. Eikö mikään ole ennallaan?

    Siltoja on helpompi räjäyttää kuin rakentaa uusia juoksevien vesien ylitse.

    Sillä joka suunnitteli roomalaisen sillan Guadalquivirin ylitse, oli hyvä kauneustaju. Vai syntyikö kauneus käytännöllisyyden vaatimuksesta. Piti rakentaa silta joka kestää sateen ja auringonpaisteen, jokea pitkin tuivertavan tuulen, ihmisten ja aasien askeleet.

    Tästä voisi päätellä, että meillä on samanlainen kauneustaju kuin roomalaisilla. Ja askelten kaiku sillan kannella kuulostaa ehkä samanlaiselta, vaikkei roomalaisten eikä maurien askeleita olekaan nauhoitettu eikä niitä striimata verkossa.

    Tietyssä mielessä yhteisen kulttuurin aika on pitkä.

    Mutta vain tietyssä.

Englantilainen musiikkijournalisti Simon Reynolds kirjoitti haastavasti viime lauantaina The Guardian -lehdessä yhteisen aikakäsityksen hapertumisesta ja valtakulttuurin katoamisesta. Reynoldsin artikkelin otsikko kuului: ”Suoratoisto tappoi valtavirran: vuosikymmen joka särki populaarikulttuurin.”

    Reynolds valitti, ettei menneestä vuosikymmenestä saa tolkkua, se on sumuinen ja muodoton, ei ole huippukohtia. Tämä johtuu aika lailla yhteisen valtakulttuurin kokemuksen pirstaloitumisesta ihmisten personoidessa ajankäyttönsä netin suoratoistopalvelujen äärellä.

    Koko ajan tulee uutta katsottavaa ja kuunneltavaa, kuin vesikraanasta loputtomasti tippuvia vesipisaroita. Netflix ja vastaavat palvelut tekevät suurenmoisia elokuvia ja sarjoja, mutta heti kun ne on katsottu, odotetaan seuravaa pläjäystä ja entinen unohtuu. Jokainen katsoja kokee elokuvat omassa aikakuplassaan, joten katsotuista teoksista ei oikein voi edes keskustella, koska kaikilla on ikioma aikaikkunansa missä elää ja kokee. Sama koskee musiikin kuuntelua: striimattu musiikki jatkuu kuin sillä ei olisi alkua eikä loppua ja juuri semmoisessa purossa minkä itse ”rakennat”.

    Tuntuu kuin mitään ei olisi tapahtunut kymmeneen vuoteen, Reynolds huokailee. Se johtuu siitä että on tapahtunut niin paljon, liian paljon. Samaan aikaan yhteinen kulttuurikokemus on ikään kuin karannut ankkurista ja kuljeskelee missä sattuu. Mikroskenejä syntyy kaikkialle samalla kun suoratoisto näyttää hitaasti mutta varmasti tappavan valtavirran kulttuurin.

    On mielenkiintoista pohtia, voivatko ihmiset todella ”eristäytyä” ajastaan (ja toisistaan) personoidun (”yksityistämänsä”) kulttuurin viemänä? Kuitenkin samaan aikaan kuunneltu musiikki ja katsotut elokuvat ovat suosittuja ja yhdistävät tavallaan striimin kuluttajia toisiinsa.

    Helsingin Sanomissa julkaistiin sunnuntaina musiikin kuuntelun tilastoja 2010-luvulta. On melkein järkyttävää huomata, että kymmenen vuoden suosituimmat kappaleet ovat suoratoistossa täysin eri musiikkia kuin radiossa. Aivan kuin Suomi olisi jakautunut toisistaan tietämättömiin ja toisiaan kohtaamattomiin ”heimoihin”.

    Onko modernin elämän tarkoitus vai väistämätön seuraus, että jokainen rakentaa oman ”roomalaisen siltansa”.

Kyösti Salovaara, 2019.

Mutta todellisuus on tätäkin kehitystä monimutkaisempaa ja vaikeammin ymmärrettävää.

    Vox-uutisalusta julkaisi joulun alla Constance Gradyn mielenkiintoisen artikkelin sähkökirjojen myynnin jumittumisesta (USA:ssa) noin 20 prosenttiin myydyistä kirjoista. Printtikirjoja myydään siis 80 % kaikista kirjoista.

    Kymmenen vuotta sitten ”kaikki” ennustivat, että digitaalinen kirja syrjäyttää nopeasti paperisen. Näin ei ole käynyt, ei ainakaan Yhdysvalloissa. Sähkökirjan piti romahduttaa kirjan hinta (koska sitä ei tarvitse painaa eikä kuljettaa fyysisesti paikasta toiseen), mutta toisin kävi. Kirjan painamisen ja levittämisen logistiikka ei olekaan niin kallista kuin ajateltiin.

    Gradyn artikelissa kerrotaan sekin kummallinen tosiasia, että sähkökirjoja ostaa (USA:ssa) vanhempi väki eikä älypuhelimien natiivisukupolvi. Nuoriso ostaa paperille painettuja kirjoja.

    Tähän saattaa olla kaksi syytä. Vanhemmat sukupolvet eivät viitsi vaivautua kirjakauppoihin, netistä kirjaa lataa helposti. Mutta digitaalisen kirjan etuna on myös se, että tekstin fonttikoon voi muuttaa omalle silmälle sopivaksi eikä tarvitse tihrustaa tukevien pokkareiden tihkupetiittiä.

    Sinänsä kirjojen tuotannon ja jakelun kehittyminen Yhdysvalloissa on jännittävä tarina erilaisten monopolien taistelusta hinnoitteluvallasta, yhtäällä suuret kustantamot ja toisaalla verkkopalvelun Amazon. Tasapainotilassa kirjat pysyvät kalliimpina kuin niiden arveltiin pysyvän

Vallitseeko suomalaisessa kirjallisuudessa yhä valtavirran kulttuuri?

    Tätä on vaikea arvioida. Mikä oikeastaan on ollut Suomessa 2010-luvun kirjallisuuden valtavirtaa? Dekkaritko? Jos dekkarit, niin millaiset?
Feministien romaanit? Jos feministiset, niin millaiset? Entä dystopiat? Autofiktio? Tyhjänpäiväiset tietokirjat? Hyvien elämäntapojen oppaat? Terveyskirjat?

    Entä kannattaako kulttuuriväen röyhistää rintaansa kun vuosikymmenen myydyimmät kirjat käsittelevät Kimi Räikköstä ja Vesa-Matti Loiria?

    Reynolds sanoi, että populaarikulttuurissa tapahtuu liian paljon. Ehkä tämä koskee myös kirjallisuutta. Tapahtuu niin paljon ettei tapahdu mitään.

    Nykynuoren saattaa olla mahdotonta kuvitella yhtenäiskulttuurin Suomea esimerkiksi 1970-luvulla. Oli kaksi tv-kanavaa ja musiikkia kuuli silloin tällöin kahdelta yleisradion kanavalta. Kaupallista radiota ei ollut, eikä ollut videoita eikä DVD-tallenteita.

    Siihen aikaan, näin urbaani muistitieto kertoo, kunnanvaltuustojen kokoukset päätettiin hyvissä ajoin illalla niin että valtuutetut ehtivät kotiin katsomaan Peyton Placen viikottaista jaksoa, missä mm. Ryan O’Neal ja Mia Farrow houkuttelivat suomalaisetkin kokemaan amerikkalaisen pikkukaupunkin melodraamaa.

    Ihmisen kulttuuri oli aikaisemmin gaussinkäyrän muotoinen, aivan kuin yksikyttyräinen kameli - valtavirran kultuuri kyttyrän keskellä. Nykyään ”kamelilla” on lukemattoman monta kyttyrää, ei vain kaksi.

    Mutta kamelit kävelevät johdattajansa perässä.

    Minne?

Kyösti Salovaara, 2018.

Mustan värit

[kaataa puita nähdäkseen]

Kyösti Salovaara, 2019.
Mustan joulun värikäs maa.

On hanget korkea nietokset: kesäkelejä pitelee.

    Sunnuntaina, talvipäivän seisahtaessa auton ulkolämpömittari näytti seitsemää plusastetta. Kehäteillä oli vilkasta. Ei tarvittu karvahattua eikä rukkasia. Hämärää piisasi. Aatonaattona miljoonien autojen valot sokaisivat hypermarkettien parkkipaikoilla.

    Odotettiin mustaa joulua Pohjolan valkeassa pääkaupungissa.

    Tässä ei ole mitään uutta. Suomenlahden rannikolla joka kolmas joulu on musta.

    Kotkassa 1950-luvulla lapset toivoivat joulupukilta luistimia, mutta se oli vasta puolet lahjasta. Toinen puoli oli, että niitä pääsi kokeilemaan viimeistään tapaninpäivänä.

    Aika usein ei päässyt. Jalkapallokentille ei luonnonjäitä saatu, koska meri vaahtosi avoimena ja räystäät tippuivat. Eikä hiihtämäänkään päässyt, sillä Kotka on saari ja lähimmät etapit olivat toisessa saaressa.

    Ihminen muistaa. Tai tietää muistavansa. Tai muistaa tietävänsä.

    Sivumennen sanoen oliot eivät ole värillisiä. Näin väitti Ludwig Wittgenstein. Tiedä sitten mistä olioista looginen filosofi puhui.

Musta joulu – aika älytön ilmaisu.

    Kun kävelee ulkona, maa on täynnään värejä, maahan pudonneet lehdet ovat vielä ruskean monissa sävyissä, vihreää pilkistää ja nurmikot viheriöivät; punaisen sävyt eivät yllätä.

    Ihminen on kummallinen olento, joskaan ei väritön.

    Onko valkean joulun vastakohta musta?

    Ajatuksena se on, mutta ei realistisesti.

    ”Luonnossa ja lähiympäristössämme ovat melkein kaikki esineet värillisiä”, sanotaan Andreas Kornerupin ja Johan Henrik Wanscherin Värien kirjassa (1961). ”Värittömiä ovat oikeastaan vain vesi ja ruokaryyppy ja muut sellaiset aineet, jotka esteettömästi päästävät valon lävitseen.”

    Vesi ja ruokaryyppy - mutta ei kuitenkaan samean ruskeana vellova Vantaanjoki, joka syöksyy mereen. Maallikko ja lapsi ihmettelevät, miten jokeen nousevat taimenet näkevät kuravedessä eteensä.

Kyösti Salovaara, 2019.
Vantaanjoki putoaa mereen Helsingissä.

Ihminen on kummallinen olento, joskaan ei väritön.

    Musta ja valkoinen ovat ääripäät, ensimmäisestä ei heijastu valoa juuri lainkaan, jälkimmäinen heijastaa melkein kaiken. Väliin jää ihmisen silmälle havaittavaksi ainakin kaksi miljoonaa väriä. Tai kymmenen.

    Mutta kuka muistaa kaksi miljoonaa väriä?

    En ainakaan minä eikä Hentun Liisa.

    Musta ja valkoinen kiehtovat ihmisolentoja. Maailma jakautuu kahteen ääreen, jotka koettelevat ihmisen kestävyyttä.

    Franz Kafka kirjotti, että ihminen on vapaa ja turvattu maan kansalainen. Hänet on ”kytketty ketjuun, joka on niin pitkä, että kaikki maalliset alueet ovat vapaasti hänen ulottuvillaan, mutta kuitenkin niin lyhyt, ettei mikään voi tempaista häntä maan rajojen yli.”

    Mutta on toinenkin ketju.

    Samanaikaisesti ihminen on myös vapaa ja turvattu taivaan kansalainen: hänet on kytketty myös vastaavasti mitoitettuun taivaanketjuun: ”Jos hän nyt tahtoo maan päälle, häntä kuristaa taivaan kaulanauha, ja maan kaulanauha, jos hän tahtoo taivaaseen. Mutta siitä huolimatta hänellä on kaikki mahdollisuudet ja hän tuntee sen; niin, hän pidättäytyy jopa selittämästä kaikkea ensimmäisen kahlehtimisen virheellisyydestä johtuvaksi.”

    Kieltäytyykö ihminen tunnistamasta tosiasioita? Äärien väliin jääviä värejä? Vai rakastaako hän itse rakentamiaan kahleita?

    ”Me emme ole syntisiä vain siksi, että olemme syöneet tiedon puusta, vaan myös siksi, että me emme ole vielä syöneet elämän puusta”, Kafka mietiskelee. ”Syntinen on se tila, jossa me olemme, riipumatta syyllisyydestä.”

    Syyttömiä ja synnittömiä ihmisiä ei ole muualla kuin hautausmaalla, syvällä.

Rakennetaan parasta maailmaa parhaista.

    Kun se näyttää valmiilta, huomataan että ollaan rakennuksessa vankeja. Teimme sen itse. Tahdomme ulos. Mutta itse tehdystä on mahdoton paeta, koska mitään muutakaan ei ole.

    Puhutaan vertauksin ja aristellaan.

    Po Chü-i (772-846) oli kiinalainen kirjastomies ja runoilija. Hän kirjoitti niin selkeästi etteivät vuosisadatkaan ole riistäneet sanoilta värejä ja sävyjä.

    Onko runo myös vertauskuva? Aina? Voiko mitään sanoa suoraan sanomatta muutakin? Mustan ja valkoisen väliin jää ikuinen hämärä – siis filosofinen ajatus.

    Eräässä runossa Po Chü-i kertoo istuttaneensa kuistin eteen puita. Sitten puut kasvoivat korkeiksi ja lehteviksi.

    Runoilijaminä huomasi kaipaavansa etäisten vuorien värejä. Mutta hän oli kasvattamiensa puiden vankilassa, hämärässä ja ahdistavassa pimeydessä.

    Niinpä sitten:

Otin kirveen

ja kaadoin puut omin käsin.

Kymmenentuhatta lehteä varisi päälleni,

mutta kasvojeni eteen ilmestyi tuhat vuorenhuippua.

Äkkiä tuli valoisaa

niin kuin usva ja pilvet olisivat revenneet;

näin sinisen taivaan

kuin kaivatun ystävän kasvot

pitkän eron jälkeen.

Sitten tuli raikas tuuli

ja vähitellen näin lintujen palaavan.

Mieleni avautui. Katsoin itään ja etelään,

katsoin kauas ja sydämeni oli kaukana.

Jokaisella on monia haluja

mutta kaikki niitä ei voi tyydyttää.

Miten en rakastaisi hentoja oksia -

mutta niitäkin enemmän rakastan etäisiä sinisiä vuoria.

(Suom. Pertti Nieminen.)

Ei tarvitse käyttää vertauksia puhuakseen vertauksin.

    Suoraan sanottu on toisinaan paras vertaus. Asian ilmaistuaan voi jäädä kuuntelemaan miten sitä kommentoidaan. Osuivatko sanat suoraan maaliinsa vai vähän ohi. Eikä kuuntelija tiedä ihan tarkasti mihin tähdättiin, keskelle vai vähän ohi.

    Kävelen joulun alla Vanhankaupunginkosken äärellä, ruskeiden, punertavien, vihreiden olioiden väliväreissä. Ei ole mustaa eikä valkoista.

    Katariina Saksilaisen patsas katselee Helsingin alkukohtaa.

    Hän oli melkein lapsikuningatar. Kuoli 22 vuotiaana. Miehensä Kustaa Vaasa perusti sittemmin Helsingin siihen missä Vantaanjoki laskee mereen ja taimenet nousevat ruskeana vellovaan kymeen.

    Oliot saattavat olla värittömiä, mutta eivät olennot.

    Tiklien ja vihervarpusten on havaittu parveilevan joulun maisemissa. Niilläkin on värinsä, jopa kirkkaat. Kaikkia marjoja ei ole syöty, kaikkia siemeniä vielä kylvetty maahan. Se mikä kasvaa, ei jää pimentoon, katseista välittämättä.

    Kun pistetään mustaa valkoiselle, siihen on uskominen.

Kyösti Salovaara, 2019.
Jouluruohon vihertäessä Katariina Saksilainen
katselee Helsingin menneisyyttä
tulevaisuus ympärillään.
Hannu Konttisen veistos paljastettiin 2.6.2014.