Vientipimeää

[ja kuparikuoriainen]

Kyösti Salovaara.

6.8.2024.

Mitä edessä lie, sitä selitä emme,

mitä takana, turhaan tavoittelemme. 

- Aaro Hellaakoski

Kenen ei tekisi mieli ottaa suuntaa niin kuin ottaa Nuoruus,

taitava radikaali, Keski-ikä, luonteva piispa myyntipäivillä,

ja Vanhuus, oppainaan oikeus, voima, ja todellisuus, usko,

kauneus ja kauheus, untemme kaikki sisaret, ja viimein aina

penseys, kutsumaton sisar.

- Tuomas Anhava

Niin se taitaa mennä. Ota askel eteen, toinen taakse, ja sen jälkeen astut vasemmalle ja sitten oikealle ja huomaat olevasi yhä samassa paikassa, vaikka hieman vanhempana.

    Maailman saattaa tulkita kahdella vastakkaisella tavalla.

    Ensin: kaikki on yhtä sekasotkua, ja mahdolliset järjestyneet alueet ovat pelkkää näköharhaa.

    Tai toinen tulkinta: kaiken sekasotkun taustalla on suuri järjestys, ja sekasotku on näköharhaa, joka estää kokonaisuuden havaitsemisen.

    Koska näin on, pakinassa voi käsitellä mitä tahansa. Kaikki kuuluu yhteen tai ei mikään. Otsikosta tulee mieleen Edgar Allan Poe, mutta se lienee sattumaa.

Sunnuntaina ihmettelin saksalaista ”vientipimeää”.

    Miten kummassa saksalaiset ovat kaupallistaneet ”pimeästäkin” vientituotteen? Yhtä kummallista on, että hankkeessa on mukana kirkko ja sen historia.

    Jos suomalaiset olisivat yhtä kekseliäitä, he kaupallistaisivat ”valon”. Vientivalo saattaisi räjäyttää markkinat ja modernin tajunnan.

    Mutta suomalaiset - siis me - ovat aina alamaisia, joskus tsaarin ja toisinaan kuninkaan selän takana. Siitä huolimatta, tai juuri sen takia, suomalaisuus vahvistaa resilienssiä. Alamaisen pitää kyetä adaptoitumaan.

    Alamaisuudessa on sekin hyvä puoli, että onnettomista oloista voi syyttää jotakin toista ja mieluummin ylempänä olevaa. Sen osaamme.

Atomipommi pudotettiin Hiroshimaan 6.8.1945. Se ja toinen atomipommi Nagasakiin lopettivat toisen maailmansodan. Olisiko se loppunut muutenkin, sitä emme tiedä.

    Moraalia voi perustella monella tavalla.

    Siihen en ryhdy.

    Hiroshiman pommin uhreja on tavattu muistaa 6.8 lähettämällä kynttiläveneitä ajelehtimaan tummuvaan yöhön. Tänä vuonna en huomannut, että Hiroshiman muistopäivää olisi Suomessa tai muualla vietetty.

    Maailmalla taitaa olla isompia murheita kuin menneisyys.

    Kun meillä oli kesämökki Kymijoella, veimme Hiroshima-päivänä illan tummuessa kynttiläveneet keskelle jokea josta vuolas virta kuljetti ne vieressä kuohuvaan Myllykoskeen. Oliko se viisasta, enpä osaa sanoa. Ehkä ei, mutta ajattelimme että Torminvirran kuohut sammuttavat palavat kynttilät.

    Viime viikon tiistaina sytytin vaatimattomasti kynttilöitä vesimaljakkoon. Siitä ne eivät paenneet muualle. Kunhan paloivat Hiroshiman uhrien muistoksi ja kenties myös sodan ja rauhan dilemman ymmärtämiseksi.

Uhkaako suomalaista kirjallisuutta näivettyminen? Katoaako lukutaito?

    Katselin bestsellerlukuja. Kiinnostava pikahuomio: painettujen kirjojen myyntilukuja johtavat Ilkka Remeksen kaltaiset mieskirjailijat, kun taas kaikkien formaattien myyntiä johtavat naiskirjailijat kuten Satu Rämö.

    Epätieteellinen arvioni: naiset lukevat ja kuuntelevat kaikkia formaatteja printtikirjasta äänikirjoihin, kun taas miehet lukevat pääasiassa painettua tekstiä.

    Sitten toisaalta olen aavistavinani, että anglosaksisen kirjallisuuden suomentaminen on vähentynyt. Jos on, liittyykö se siihen, että kirjoja lukeva porukka osaa riittävästi englantia lukeakseen kirjoja alkukielellä?

    Madridilaisessa El País -lehdessä käsiteltiin tätä aihetta pari päivää sitten.

    Jutussa kerrottiin, että kun muuan nainen vieraili berliiniläisessä kirjakaupassa, hän hämmästyi englanninkielisten romaanien määrää – kun niitä aikaisemmin oli ollut kohtuullisen niukasti. Ja hämmästyttävintä oli, että kirjoissa jotka oli käännetty englannista saksaksi ja sijoitettu saksankielisten kirjojen hyllyyn, oli englantilaisen painoksen kansi ja ”rauhoittava” tarra ”Käännetty saksaksi”. Valmistusvirhe vai vitsi? El Paísin toimittaja kysyi.

    Sitten jutussa kerrottiin UK Publishers Associationin tietoihin perustuen, että brittiläisten kustantajien teoksia myytiin Euroopassa vuonna 2022 kahdeksan prosenttia enemmän kuin vuonna 2021. Saksassa myynti kasvoi 27 %, Hollannissa 6 % ja Ruotsissa 4 %.

    Jutussa arveltiin, että englanninkielisten kirjojen myynnin lisäys tulee bestsellereistä. Vähemmän myytyjä englantilaisia kirjoja ei viedä Eurooppaan, mutta ei niitä enää paljon käännetäkään eurooppalaisille kielille. Jos näin on, moninaisuus kuihtuu, kansainvälisyys ohentuu, kaupallisuus muuttaa kulttuuria.

Jos tiistai-iltana ottamassani kuvassa on kuparikuoriainen, ajatus hypähtää kepeästi kuin keinussa Poen novelliin Kultakuoriainen. Sukua ovat. Mutta tuossa novellissa taidettiin etsiä merirosvojen aarretta eikä niinkään luonnon kummallisuuksia.

    Palatakseni ”vientipimeään”: se oli tarkoituksella käännösvirhe, sillä nautin sunnuntaina saunaolueksi Baijerissa pantua tummaa luostariolutta, erästä ”export dunkelia”. Menneisyyttä emme voi tavoittaa, mutta tätä olutta on valmistettu Andechsissä benediktiiniläisluostarissa vuodesta 1455 lähtien. Uskonto ja kirkko ovat näin kulttuuriamme ja sivistystämme useammalla tavalla kuin mieleen tulee.

    Baijerin ja kuparikuoriaisen kautta kierrän Ranskaan, vähän niin kuin päättyneiden Olympialaisten liputtamiseksi, vaikka en puhu urheilusta. No, oikeastaan ajattelen että tumman baijerilaisen oluen ja kukkapenkissäni kimaltavan kuparikuoriaisen väliin mahtuu koko maailma, olipa se sattumalta sekava tai sattumista huolimatta selkeä kuin sininen taivas.

    Ranskalainen filosofi ja kirjailija Jean-Paul Sartre ei tainnut olla luontoihminen vaan pikemminkin ”asfalttisissi”. Siitä huolimatta tai juuri sen takia, hän vetäisi kirjallisuuden ja ötököiden maailmat yhteen näin imponoivasti:

    ”Mutta kirjallisuuta eivät loppujen lopuksi kuitenkaan suojele Kaitselmuksen muuttumattomat säännökset: kirjallisuus on sitä mitä ihmiset siitä tekevät, itsensä valitessaan he valitsevat kirjallisuuden. Jos kirjallisuus muuttuisi pelkäksi propagandaksi tai pelkäksi viihteeksi, yhteiskunta vaipuisi jälleen hetkessä elämisen liejuun, kalvosiipisten ja vatsajalkiaisten muistittomaan elämään. Tietenkään tämä kaikki ei ole mitenkään tärkeää: mailma voi varsin hyvin selviytyä ilman kirjallisuutta. Mutta ilman ihmistä se voi selviytyä vielä helpommin.” (Sartre: Mitä kirjallisuus on? 1947. Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Otava, 1967.)

   

Kyösti Salovaara, 2024.

Harhaanjohtamisen taito

[ja tahto]

Kyösti Salovaara, 2024.

Eduskunta umpikujassa, 
umpikuja eduskunnassa?

Strellman harmittelee sitä, että nykyiset poliittiset voimat eivät tue kirjallisen kulttuurin vahvistumista Suomessa. Petteri Orpon hallitus päätti nostaa kirjojen arvonlisäveroa 40 prosenttia, 10 prosentista 14:ään… ”Suomen valtiontalous saa vain pienen hyödyn kirjojen alvin korottamaisesta, mutta kirja-alalle siitä koituu suurta haittaa”, Strellman sanoo. 

- Art Housen kustantaja Urpu Strellman Suomen Kuvalehden haastattelussa 2.8.2024

Eduskunnan perustuslakivaliokunta kuuli 18:aa oikeustieteilijää, jotka olivat harvinaisen yksimielisiä siitä, että hallituksen esitys oli räikeässä ristiriidassa Suomea sitovien oikeudellisten velvoitteiden kanssa. Lain säätäminen tarkoitti Suomen oikeusvaltion heikentämistä, mutta Valtoselle se edusti oikeusvaltion vahvistamista. Toisin sanoen: ollakseen jatkossakin luotettava oikeusvaltio Suomen piti säätää laki, joka rikkoo poikkeuksellisella tavalla Suomen valtiosääntöoikeudellista perinnettä.

- Politiikan tutkija Johanna Vuorelma Yle Ykkösen kolumnissa 1.8.2024

Parlamentarismin kuolema on suuri väite. Mitä sen tilalle voisi tulla? Kontula piirtää seinään päättyvän nousevan käyrän alapuolelle hauraita viivoja tulevaisuuteen. Hän sanoo, että nyt olemassa vain marginaalisia kehityskulkuja, joissa on siemeniä tulevaisuuden mallille. Hän uskoo, että parlamentit jatkavat varmasti toimintaansa, ”mutta niistä tulee kuin hiippakuntia”, joista kukaan ei enää oikein muista, mitä ne ovat… Parlamentarismin tulo tiensä päähän on valjennut Kontulalle vähitellen, ja se on ollut hänelle suuri pettymys.

- Kansanedustaja Anna Kontula Helsingin Sanomien haastattelussa 2.8.2024

Sanasta miestä ja sarvesta härkää.

    Hemmetti, mistä tuo latteus tähän ilmestyi?

    Jatkan kuitenkin aloittamallani linjalla.

    En ”käytä” varsinaista somea, sitä missä paasataan, missä räjähdetään kun missi istuu tissillään tai hurmaannutaan kun lapsi pärjää aikuisten olympialaisissa. Mutta primitiivinen some heijastuu laatumediaan, joka kommentoi noita paasauksia ja räjähdyksiä.

     Ärsyynnyn siis, mutta en somen takia vaan laatumedian. Onkohan se oikeastaan niin laadukasta kuin halua itseään pidettävän. Mutta parempaa ei ole tarjolla, niin kuin ei ole parempaa Suomeakaan.

    Vanhemmiten ärsyyntyy vähemmästä.

    Niinpä napinoin: ärsyttääkseni!

Vanhat jutut kiertävät mediasta toiseen uudestaan. Niitä yhdistää suhteellisuudentajun puute. Ja se, että perimmiltään niissä halveksitaan demokraattista päätöksentekoa ja demokratian ideaa, vaikka päällisin puolin ollaan huolestuneita demokratiasta ja päätöksenteon tuloksista, siis päätöksistä.

    Kirjailija ja esseisti Tommi Melender haastatteli Suomen Kuvalehdessä Art Housen ostanutta Urpu Strellmania. 

    Tietenkin haastattelu kääntyi politiikkojen moittimiseksi. Kirjojen arvonlisäveron nostaminen on pirullista puuhaa, joka kaataa kirjojen kustantamisen ja kauppaamisen syvään alhoon. Tästä haastattelija ja haastateltava olivat liikuttavan yksimielisiä.

    Kaataako?

    Katselin kirjoja myyviä nettikauppoja. Viime vuonna julkaistu Satu Rämön dekkari Jakob (WSOY) maksaa kaupoissa 26,60 – 28,95 euroa.

    Melenderin kirjoituksesta saa käsityksen – huolimattomasti lukien – että kirjan hinta saattaisi nousta 40 %. Kauheaa! Strellman ja Melender ehkä haluavatkin, että haastattelua luetaan huolimattomasti; että lukija tarkoituksella johdetaan harhaan.

    Tarkistin toisenkin kirjan hintoja nettikaupoissa. Eppu Nuotion romaani Hopeamedaljonki (Gummerus, 2023) maksaa Adlibriksessä 26,90 e, Prismassa 27,20 e, Suomalaisessa kirjakaupassa 27,95 ja Akateemisessa kirjakaupassa 31,90 e.

    Kirjalla ei ole yhtä hintaa, niin kuin Art Housen kustajantaja hyvin tietää. Alvin korotuksellakaan ei ole yhtä vaikutusta vaan erilaisia: jonkin kirjan hinta nousee jossakin kaupassa, toisen ei, riippuen kirjoja myyvästä kaupasta.

     Entäpä se hirmuinen 40 % korotus?

    Katsotaanpa todellisuutta suoraan silmiin. Adlibriksessä Hopeamedaljonki maksaa 26,90 e. Nykyisellä 10 % alvilla siinä on veroa 2,45 e.

     Kuinka paljon kirja maksaisi, jos kauppias siirtäisi alvin korotuksen kokonaan kirjan hintaan? No, uudella 14 % alvilla Hopeamedaljongin hinnaksi tulee 27,88 euroa eli kirjan hinta nousee kokonaista 0,98 euroa.

    ”Kirja-alalle siitä koituu suurta haittaa”, Strellman sanoi. Siitäkö että 27 euron kirjaan tulee yhden euron korotus? 

     ”Puhu pukille!” minä sanon ärsyyntyneenä yrityksestä johtaa minua(kin) harhaan. Muutama päivä sitten joku kehui maksaneensa Coldplayn konserttilipuista yli 1000 euroa. Medialiiton tutkimuksen mukaan kirjoja pääosin ostavat hyvin toimeentulevat kansalaiset. He tuskin tajuavat, että alle kolmekymppiä maksava kirja on yhden euron kallimpi kuin viime vuonna.

Kyösti Salovaara, 2024.

Kun politiikan tutkija tutkii politiikkaa, tuleeko hänen olla laatikon sisällä vai sen ulkopuolella? Jos kysymys on tieteestä, politiikan tutkijan ei pitäisi kiivailla politiikan laatikossa vaan sen ulkopuolella.

    Mutta onko humanistinen ”tiede” koskaan aitoa, kovaa tiedettä?

    Ei ainakaan jos Helsingin yliopiston tutkijan Johanna Vuorelman kirjoituksia lukee. Hän on ilmiselvästi hypännyt politiikan laatikkoon ja on häpeämättä puolueellinen.

    Ok, sopii minulle. Vaikka ärsyynnyn.

    Vuorelma väittää, että käännytyslailla Suomen eduskunta paljasti kuinka enemmistöt sortavat vähemmistöjä ja kuinka eduskunta katkaisi suomalaisen demokratian selkärangan eli perustuslain sielun.

    Eduskunnassa 5/6 kansanedustajista teki päätöksen laista. Päätöksen muoto täyttää täydellisesti suomalaisen demokratian säännöt. Ne koskevat myös perustuslakia. Eikä perustuslaki ole mikään ulkoavaruudesta maan päälle pudotettu lakipaasi, johon maan päällä ei saisi koskea.

    Vuorelma on varmaankin oikeassa väittäessään, että yhteiskunnallisessa keskustelussa kieltä käytetään puhujan ja kirjoittajan omiin tarpeisiin. Niin on aina käytetty. Jopa Vuorelma käyttää sanoja niin kuin haluaa ne itse ymmärtää. 

    Olisi kivaa (ihan huikeaa) jos joku Vuorelmaa neutraalimpi tutkija selvittäisi mitä kaikkea sana ”liberaali” nykyään merkitsee ja mitä ei, ja kuinka tuo sana on ikään kuin kaapattu blokkipoliitikassa merkitsemään monia ei-liberaaleja asioita.

Kun poliitikan tutkija sanoo, että 18 oikeustieteilijän sanan olisi pitänyt painaa enemmän kuin 5/6 eduskunnasta, tulee kysyneeksi pitäisikö demokratiasta (parlamentarismista) todellakin luopua ja antaa valta asiantuntijoille, vähän niin kuin Platonin filosofikuninkaille.

    Tällaista henkeä ilmassa liikkuu, eikä ainoastaan Vuorelman kirjoituksissa.

    Anna Kontula sanoi Hesarin haastattelussa suoraan, että jos hänen kaltaistensa maailmanparantajien tahtoa ei sellaisenaan toteuteta parlamentissa, päätökset aletaan tehdä muualla ja eduskunta muuttuu yhdentekeväksi ”hiippakunnaksi”, jonka tarkoitusta ei kukaan kohta muista eikä tiedä. 

    ”Intellektuellin keskeinen ominaisuus on erottuminen ja siihen monet intellektuellit juuri pyrkivätkin”, kirjoitti Paavo Lipponen teoksessaan Järki voittaa (2008). Viime kädessä ”erottuminen” tarkoittaa pettymistä demokratian hitaaseen kulkuun ja siihen että kansalaisten enemmistö saattaa todellakin olla joskus (vai aina?) väärässä. Johtopäätös sitten on Vuorelman ja Kontulan tavoin edustuksellisesta parlamentarismista luopuminen ja asiantuntijavallasta haaveilu.

    Demokratiaan pettyneiden Strellmanin, Melenderin, Vuorelman ja Kontulan kiusaksi, ihan vain ärsyttääkseni heidän mielenrauhaansa, lainaan lopuksi Yrjö Ahmavaaran tieteellistä näkemystä (Yhteiskuntakybernetiikka, 1976) objektiivisuudesta ja päätöksenteon mahdollisuuksista. Ahmavaara sanoo, että historiallisessa tilanteessa eli ihmisten ja kansakuntien todellisissa elämäntilanteissa ei ole tieteellisesti ainoata ”oikeaa” johtajaa eikä tieteellisesti ainoata ”oikeaa” tekoa.

    Ahmavaaraa edelleen lainaten: ”Ja koska kenelläkään ei ole täydellistä tietoa todellisuudesta, ei kenenkään pitäisi tieteellisin perustein väittää tietävänsä, mikä mahdollisista teoista on ehdottomasti paras.”

    Vasta jälkikäteen, vuosien päästä, on mahdollista arvioida tappoiko 1 euron korotus romaanin hintaan koko kirjallisuuden ja johtiko käännytyslain hyväksyminen laajalla enemmistöllä suomalaisen demokratian kuolemaan. 

      

Kyösti Salovaara, 2024.

Komea päältä,
ontto sisältä,
komeiden pylväiden välistä karkaavaa vallankäyttöä?

Kauneutta sattumalta

[vai suunnittelemalla suunniteltuna?]

Kyösti Salovaara, 2024.

Se mikä kirjassa on kaunista, ei ole sattumanvaraista. Luonnossa puu ja taivas ovat sopusoinnussa keskenään vain sattumalta, mutta jos romaanissa sankarit ovat tässä tornissa, tässä vankilassa, jos he kävelevät tässä puutarhassa, niin kyseessä on samalla sekä itsenäisten kausaalisten tapahtumasarjojen osoittaminen (…) että syvemmän finaalisuuden ilmaiseminen, sillä puisto on olemassa vain siksi että se olisi sopusoinnussa tietyn mielentilan kanssa, että se ilmentäisi tätä mielentilaa konkreettisesti, tai että se voimakkaan kontrastin avulla korostaisi tätä mielentilaa, ja itse mielentila on sekin luotu suhteessa maisemaan.  

- Jean-Paul Sartre, ranskalainen filosofi ja kirjailija

Hyvin pieni syy, jota emme huomaa, johtaa suureen vaikutukseen, jota emme voi jättää huomioimatta, jolloin sanomme, että vaikutus johtuu sattumasta.

- Henri Poincaré, ranskalainen matemaatikko ja tiedefilosofi

Aloitetaan lähtökohdista ja lopetetaan johtopäätöksiin, sikäli kun niihin päädytään, sillä voihan olla että johtopäätökset ovat jo tiedossa, kun taas lähtökohdista vallitsee epätietoisuus.

    Siis: luonto on moraaliton entiteetti, evoluution synnyttämää eikä evoluutiolla ole ”tarkoitusta” eikä "päämäärää". Kun varpushaukka nappaa pihapolulta varpusen, se ei ilmennä minkäänlaista moraalista arvotapahtumaa; varpushaukka ei ole pahis eikä varpunen hyvis. Näin ollen: voiko luonto olla itsessään kaunis ja sopusointuinen?

    Niin kuin Jean-Paul Sartre sanoo, ihmisen luomissa entiteeteissä mikään ei ole ”sattumaa”, ei talossa eikä kirjassa. Kun kirjailija yrittää hämätä lukijan uskomaan, että tarinan käänteet ja kohtaukset ovat sattuman tulosta, hän vetelee lukijaansa narussa kuin konsanaan pässiä. Lottoarvonta saattaa olla sattuman kauppaa, ei kirjan kirjoittaminen.

    Onko Sartren ajatuksessa jotain samaa - vai ihan täysin samaa - kuin Ludwig Wittgensteinin toteamuksessa, että ”emme voi ajatella mitään epäloogista, koska silloin meidän täytyisi ajatella epäloogisesti”? Tähän vielä lisäys Wittgensteinilta: ”Frege sanoo, että jokaisella oikein muodostetulla lauseella täytyy olla mieli. Minä puolestani sanon, että jokainen mahdollinen lause on oikein muodostettu.”

    Kuulostaako metafyysiseltä?

    Johtopäätös: ei pidä uskoa että kirjailija sanoo sattumalta mitä sanoo eikä sitä että hän jäljentää todellisuuden romaaniinsa sellaisenaan, kokonaisena kuin aloittamaton ja pureskelematon omena. 

Jostakin syystä luonnossa on sopusointua.

    Vai onko?

     Onko sopusointu sittenkin vain ihmisen katseessa ja lauseissa, jotka ikään kuin sovittavat ihmisen mielentilan siihen mitä näkyy ja siihen miten kertoja sijoittaa luonnon tarinaansa?

    Aloitin tänään korealla kuvalla, joka suorastaan tihkuu sopusointua, niin asetelmassaan kuin väreissään. Aurinko laskee Suvannon kylässä Kitisen rannalla Pelkosenniemellä Suomen Lapissa. Kuva ”kertoo” paljon fyysisestä hetkessä, joka kai on edellä mietityn perusteella mielentilani. No, joku huomauttaa, että laskihan se aurinko tuona iltana Suvannon kylässä yhtä ”kauniisti” vaikka sitä ei kukaan olisikaan ollut katsomassa. Jaaha: laskiko yhtä ”kauniisti”?

    Valokuva ei paljasta koko historiaa eikä ennusta tulevaisuutta.

    Siitä ei voi päätellä, että Suvannon kylän kohdalla jokea on ihmisen toimesta muutettu voimalaitoksien tarpeeseen. Ihmisen käden jäljiltäkin maisema on kaunis ja sopusointua täynnään.

    Mutta miksi tuo Kitisen auringonlasku näyttää kauniilta?

    Sopusointu? Värit? Avara kauas ylettävä katse?

    Kerettiläisempi ajatus: ei kai meitä ole opetettu tajuamaan auringonlasku ”kauniiksi”? Jos on opetettu niin miksi, miten ja missä kohden elämää?

Kyösti Salovaara, 2024.

Kyösti Salovaara, 2024.

Belgialainen matemaatikko David Ruelle on sanonut, että ”tiede on täysin amoraalista ja täysin vastuutonta”.

    Ruelle tarkoittanee luonnontieteitä. Luonnontiede ei etsi luonnosta kauneutta vaan ajattomuutta, luonnonlakeja jotka pysyvät. Tiedemies sitä vastoin on moraalinen olento, joka on vastuussa siitä mihin hyvään tai pahaan tiedettä ja tieteen tuloksia käytetään. Tiedeyhteisö ei siis ole amoraalinen.

    Kumpaa valokuva on: tieteen kaltainen havainto todellisuudesta vai tiedemiehen moraalisen valinnan kaltainen sovellus todellisuudesta?

    Otin kaksi kuvaa pieneltä suolta männystä jonka taustalla näkyy Pyhätunturit. Toisessa kuvassa puun ja tunturin sopusointu on ilmeinen. Ei ihmisen käden jälkiä rikkomassa luonnon sopusointua. Toisessa kuvassa näkyy laajempi kokonaisuus, ja siinä tunturin laelle rakennettu radio- ja telemasto pilaa luonnon sopusoinnun.

    Onko maston piilottava kuva moraaliton? Valheellinen? 

    Onko maston näyttävä kuva rehellisempi? Realistisempi? Arvokkaampi?

    Jos myy tunturihuvilalle tonttia suon laidalta, maston piilottava kuva lienee valhetta. Tontin ostaja pettyy kun menee paikan päälle ja näkee maisemassa sojottavan ja yöllä vilkkuvan maston. Sitä vastoin matkailuesitteessä mastoton kuva käy täydestä: voihan maiseman noinkin nähdä männyn rungon takaa.

    Voiko? Saako maisemasta valita vain sen minkä haluaa nähdä unohtaen sen mitä pelkää nähdä?

Maailmassa on paljon kaaosta ja entropiaa tai kaaokselta näyttävää, niin kuin Henri Poincaré sanoi.

    Kaikki ihmisen rakentama luo järjestystä ja lisää entropiaa. Jopa romaani joka painetaan paperille tai striimataan operaattorin digipilvestä lisää entropiaa ulkopuolelleen samalla kun sen sivuille syntyy järjestynyt kokonaisuus.

    Kun otan valokuvan kaupungin kadulta, siihen tulee häiritsevän runsaasti sekavalta näyttävää tilpehööriä: liikennemerkkejä, opasteita, mainoskylttejä, katuvaloja tolppineen, sinne tänne asettautuneita autoja ja ihmisiä, kenties ilmassa kulkevia sähkö- tai puhelinjohtoja ja raitiotien ajolankoja yms.

    Tuollainen näyttää väistämättä rumalta, kaaosmaiselta, jopa luotaan työntävältä. Mutta kuva ”valehtelee”. Siinä ei todellakaan ole luonnon maiseman sopusointua, mutta siinä on näkymättömissä ihmisyhteisön suunnitelmallisuuden sopusointua, koska kaikki näkyvä kertoo siitä kuinka liikenne toimii, kuinka ihmiset osaavat kulkea paikasta toiseen, kuinka tietoa ja energiaa siirretään paikasta toiseen jne. Kuvan todellisuus ilmentää järjestystä, vaikka se ei sitä ”näytä”.

    Ironia on herkullinen. Luonnon maiseman sopusointu ei ole tarkoitettua, suunniteltua. Kaupungin sekavalta näyttävä epäharmonia on tarkoitettua ja edustaa yhtä lailla sopusointua kuin luonnon maisema, mutta niin ettei sitä voi suoraan katsomalla nähdä vaan se pitää ”tietää”.

    Johtopäätös: jokaisessa hetkessä on kaksi ”kauneutta”: se minkä näkee luonnossa ja sen minkä tietää todellisuudesta. 

    Niin kuin kuvassa Kitisen ylittävästä sillasta. Siltä yli Kitisen virran näyttää kauneuden kaksi puolta: esteettisyyden ja käytettävyyden. Ensimmäisen tuntee, jälkimmäisen tietää.

Kyösti Salovaara, 2024.

  

Joutavanpolulla kävellessä mietin

 [ovatko jazzin legendat jo kuolleet]

Kyösti Salovaara, 2024.

Jazz [jats] (harv. jatsi) on Yhdysvalloissa syntynyt musiikin laji, johon kuuluu monia toisistaan kauaksi erkaantuneita tyylejä. Useimmille niistä on tyypillistä synkopoitu keinuva rytmi sekä improvisaation tärkeys. Myös puhallinsoitinten keskeinen osuus on yksi jazzin leimaa-antava piirre.

- Wikipedia, Suomi

Analyysi: Pori Jazz keikkuu konkurssin partaalla – talous ei kestä enää yhtään huonoa kesää

- Otsikko Ylen nettisivulla 24.7.2024

Keskipäivällä kävelin Joutavanpolkua Pyhätunturin keskustaan päin. Oli lämmintä, suo näytti polun molemmin puolin vetiseltä, muutamassa kohdassa piti hyppiä lätäköiden yli etteivät kangaskengät kastuisi. Lumet sulivat kuulema keväällä myöhään. Ja sateitakin on piisannut.

    Otin valokuvan kännykällä. Yritin häivyttää Pyhätunturin Kultakeron laella sojottavan radiomaston suomännyn rungon taakse, mutta jälkeenpäin näkee etten onnistunut. Jos masto olisi jäänyt piiloon, olisiko kuvaa voinut sanoa manipuloiduksi?

    Kävellessä mietin Hesarista lukemaani juttua Pori Jazzista; siinä surkuteltiin jazz-konserttien vaatimatonta yleisömäärää tänä kesänä. Eikö jazz vedä, eivätkö tähdet enää vieraile Porissa? 

    Kun pääsin polulta pieneen metsikköön, vastaan käveli poro, joka näytti pitävän polkua omanaan. Kumpi väistyi?

Joutavanpolulla kävellessä yritin muistella Pori Jazzeissa kuulemiani ja näkemiäni jazz-tähtiä. Ensin en muistanut juuri ketään. Vähitellen aivojen syövereistä pullahti nimiä.

    Kävin ensimmäisen kerran Pori Jazzissa kesällä 1972. Tuolta reissulta mieleen painui Jukka Tolosen ihmeellinen, maaginen kitaraesitys sunnuntai-iltapäivän raukeassa mielentilassa Kirjurinluodon ruohikolla, missä kuuntelijat lojuivat vilteillään ja siellä täällä viinipullojen keot kohosivat taivasta kohden.

    Sen jälkeen olin melko uskollisesti joka kesä Porissa vuosina 1975-1990. Jälkimmäinen vuosi ei välttämättä ole ihan oikein, saatoin käydä jazzeilla 90-luvun alkuvuosiin asti. Joitakin vuosia todennäköisesti jäi väliin.

    Joutavanpolulla palautui mieleen noina vuosina kuultuja jazzin legendoja: Benny Goodman, Sara Vaughan, Frank Foster, Sonny Rollins, Anita O’Day, Ted Curson, Cap Calloway ja Dexter Gordon.

    Tenorisaksofonisti Dexter Gordonia kuunneltiin Yyterin hienossa hotellissa. Kaveri soitti niin kuivaa musiikkia, että mahaani alkoi koskea, ellei se sitten johtunut ravintolan sapuskasta. Seuraavana päivänä piti käydä Kirjurinluodon lääkintäteltalla. Antoivat hiilitabletteja. Maha toipui, kuiva jazz jäi soimaan kallossani.

    Frank Fosteria ravintolajameissa kuulemaan päässeet eivät taatusti unohda Fosterin saksofonisoolona soittamaa Finlandiaa. Siinä kaikui myötämielinen tunne ihmisen sietorajoille saakka, eikä kenties lainkaan samanlaisena piilokritiikkinä kuin mitä Jimi Hendrixin kuuluisa kitarasoolo Yhdysvaltojen kansallislaulusta ilmensi.

Kun katselen Pori Jazzin historiaa, pystyisin jatkamaan näkemieni ja kuulemieni jazzlegendojen listaa loputtomiin.

    En jatka niin pitkälle, mutta tässä hitunen ”tähtisadetta” Pori Jazzin 1970- ja 1980-luvuilta: Stan Getz, Herbie Hancock, John McLaughlin, Ornette Coleman, Max Roach, Dizzy Gillespie, Muddy Waters, Modern Jazz Quartet, Bobby McFerrin, Miles Davis, Manhattan Transfer, Wynton Marsalis ja Lionel Hampton.

    Hieman yleistäen ja aika lailla maallikon ”joutavin” ajatuksin olen näkevinäni jazz-legendojen luettelossa selväpiirteisen kuvan länsimaisen populaarimusiikin kaaresta ja eräänlaisesta kertakäyntisestä taitekohdasta, joka osui meidän suurten ikäluokkien, baby boomereiden, nuoruusvuosiin.

    Suuret ikäluokat kuuntelivat - heillä oli siihen mahdollisuus - monen aikakauden musiikkityylien ja lajien sulautumista toisiinsa. Yhä oli kuultavissa musiikkia vaikkapa 1920- ja 1930-luvuilta ja sitten kuin vallankumouksena 1960-luvun rockin ja popin riehuva nuoruuden huuma.

    Noina Pori Jazzin ”loistavina” vuosina kuulimme viimeistä kertaa suuria jazzin nimiä, legendoja, sillä väitän että sen jälkeen kun rockpop valtasi maailman musiikkikentän, ei jazz ole enää synnyttänyt legendoja. Ei Porissa tänä kesänä, ei viime eikä ensi kesänä esiinny jazzlegendoja 1980- tai 1990-luvulta, koska semmoisia ei ole. Siellä esiintyy kyllä popmusiikin staroja ja tähtiä, mutta ”jazz ”on esillä otsikossa, ei Kirjurinluodon konserteissa.

Maailma muuttuu, poikaseni. Ei sitä kannata murehtia. Uudet ajat, uudet musiikit, uudet tavat: eräänä päivänä Lapin taivaalla näkyi amerikkalaisia lentokoneita turvaamassa Suomen rauhaa.

    Ja niin jazzin legendat puhaltavat suurenmoisia, toisinaan hirvittävän kuivakiskoisia improvisaatioitaan puhallisoittajien taivaassa. Sinne mahtuu myös rumpaleita, pianisteja, big bandeja ja Sara Vaughanin kaltaisia laulajia, joiden voimakas ja syvä ääni valloittaa Kirjurinluodon kuuntelijakunnan kuin jokaiseen inhimilliseen ja fyysiseen rakoon tunkeutuva mystinen voima. 

    Joutavanpolulla hypähdän lätäkön yli. Kun tulen taajaman keskustaan, näen kuinka äsken kohtaamani poro kävelee kiertoliittymässä liikennesääntöjen mukaisesti oikealta kiertäen.

     On niin paljon opittavaa, muistettavaa, unohdettavaa.

Kyösti Salovaara, 2024.

Tyhjän täysi

[päiväkävelyllä lakia ja betonibrutalismia etsien]

Kyösti Salovaara, 2024.

Uusi ja uutta uudempi kaupunki.

Olemukseltaan rakentaminen on asumisen sallimista.

- Martin Heidegger

Valtiosääntöoikeus on keskeisiltä osiltaan sangen poliittista.

- Paavo Kastari

Taiteilijalle riittää, kun hän miellyttää itseään, arkkitehdin täytyy miellyttää kaikkia.

- Adolf Loos

Erään sanallisen erehdyksen välttämiseksi: Sen, mikä pitäisi hävittää tehokkaasti, täytyy olla sitä ennen hyvin lujana pidettyä; se mikä murenee, murenee, mutta sitä ei voi hävittää.

- Franz Kafka

Joku kirjoitti, että ihmisen vapaa tahto on vain illuusio, kuvitelma. Toinen sanoi, että noin kirjoitettaessa väite kumoutuu. 

    Niin tai näin, siitä olen melko varma ettei ihmisellä juurikaan ole ikiomia ajatuksia. Sen tähden on viisasta lainata muiden.

    No, jos lainattavia lauseita löytyy, eivätkö ne sitten ole ”jonkun” omia?

    Tätä kysymystä on vaikea kiertää vastaamatta, että kyllä kai, kyllä.

    Mutta onko jokaisessa lauseessa ja ajatuksessa pentimenton kaltaisia piilokuvia?

Olen usein siteeranut Paul Austerin New York -trilogiaa, josta kirjoitin arvostelun Demariin kauan sitten. Tai ehkä muistan väärin. Joka tapauksessa kirjoissani on alleviivauksia 1980-luvun lopulta.

    Me asumme kaupungeissa. Ne eivät ole New York Suomessa. Mutta kaikki kaupungit ovat sukua toisilleen. Rakennukset kertovat, että asuminen on sallittua. Siis: ihminen on sallittu!

    New York -trilogian ensimmäisessä teoksessa Lasikaupunki Auster kirjoittaa, että kaupunki on uuvuttava tila, loputtomien askelten labyrintti. Muistan jonkun todenneen, että vaikka James Joycen romaani Odysseus tuntuisi kuinka monimutkaiselta ja vaikealta hahmottaa, se on kuitenkin rakenteeltaan paljon yksinkertaisempi kuin Dublin, jonne romaanin tapahtumat sijoittuvat.

    Lasikaupungissa Auster kirjoittaa siitä kuinka ihminen rakentaa ympäristönsä itsestään lähtien: ”Maailma oli hänen ulkopuolellaan, edessään ja sen ripeä muuttuminen esti häntä paneutumasta mihinkään kovin kauan… Päämäärätön kuljeskelu tekee kaikista paikoista tasa-arvoisia, eikä ole enää väliä missä itse on. Parhailla kävelyillään hän kykeni tuntemaan ettei ollut missään. Eikä hän pohjimmiltaan muuta pyytänytkään kuin olla tyhjyydessä. New York oli tyhjyys, jonka hän oli luonut ympärilleen, ja hän käsitti ettei ikinä enää haluaisi poistua sieltä.” (1985. Suom. Jukka Jääskeläinen. Tammi, 1988.)

    Kaupunki on sopimus asumisen sallimisesta. Tyhjä ilman asujaansa.

Olipa ihmisellä vapaa tahto tai vähäisempi, melkein kaikki on sopimusta: lait, asemakaavat, moraali, arvot, paitsio, raha ja avioliitto. Sopimus tarkoittaa subjektia, joka sen tekee. Luonnonlait eivät ole sopimuksia vaan ikuisia, muuttumattomia, itsestään syntyneitä, ilman inhimillistä ohjausta tai kosketusta ilmaantuneita.

    Ihmisen tekemät sopimukset ovat koko ajan alttiita muutoksen paineelle. Koska monet sopimukset ovat ikivanhoja, ne tuntuvat luonnonlaeilta. Eihän ”kymmentä käskyäkään” parane muuttaa, koska ne ovat ohjanneet sivistystä ja kulttuuria niin pitkään kuin muistia riittää.

    Provosoivasti sanoen: kaikki sopimukset, lakeja myöten, ovat politiikkaa. Ja koska noin on, niistä voi aina olla toista mieltä. Onko se viisasta, on toinen juttu. Kun Helsingissä ajaa autolla, jokaisella reissulla näkee kuinka joku autoilija ajaa harkitusti punaisia valoja päin. Se ei ole viisasta lain ”tulkintaa” vaan hengenvaarallista.

     Viime aikoina on saarnattu meillä ja muualla oikeusvaltiosta ja sen rapautumisesta esim. Unkarissa ja Puolassa. Nyt uusi rajalaki herättää kiivaita tunteita. Onko oikeusvaltio murenemassa täälläkin? 

    ”Suomessa on totuttu ajattelemaan, että oikeusvaltio on asia, joka asettuu periaatteena politiikan yläpuolelle. Meillä on tietyt oikeudelliset raamit, joiden sisällä voidaan tehdä politiikkaa. Tässä tapauksessa ne raamit rikottiin,” sanoi Helsingin Sanomissa 13.7 valtio-opin dosentti ja yliopistotutkija Johanna Vuorelma Helsingin yliopiston Eurooppatutkimuksen keskuksesta.

    Vuorelma siis väittää, että ihmisten tekemän sopimuksen (esim. perustuslain) yläpuolella on jokin ihmisestä riippumaton universaali lakisopimus.

Tietenkin Vuorelma on väärässä. Ainakin arkijärjellä ajateltuna. Kaikkea emme voi tietää. Ehkä Mooses sai lakinsa jostakin muualta kuin ihmisten parista, mutta Suomen perustuslaki tiettävästi on fyysisten ihmisten aikaansaannos eikä sitä tarvitse tulkita eikä siihen vedota minään universaalina, tekijänsä ylittävänä sopimuksena.

    Kaikki politiikan kohteena oleva voidaan poliittisilla päätöksillä muuttaa. Ei ole olemassa oikeusvaltiota staattisena entiteettinä, kiveen hakattuna. Yhtä harjaanjohtavaa on väittää, että jokin EU-laki tai maailmanlaajuinen ihmisoikeussopimus olisi ihmisten päätösten yläpuolella oleva sopimus, jonka sisältöä ei voisi asettaa kysymyksen alaiseksi tai jonka sopivuutta tämän hetken todellisuuteen ei saisi kritisoida. 

    Kiistäessään lakien poliittisen perusluonteen, Vuorelma tekee itsekin politiikkaa. Hänen ajatuksensa ei ole puolueetonta tieteellisyyttä vaan puolueellista, jonkin puolesta jotakin vastaan.

    Paavo Kastari sanoi teoksessaan Suomen valtiosääntö (1977), että ”epäilemättä ovat perusoikeudet pakottaneet monia vastakkaisia näkökantoja ja intressejä kompromisseihin sekä siten kohtuullistaneet eturyhmien vaatimuksia. Mutta toisaalta ne ovat myös saattaneet jarruttaa ja viivästyttääkin lainsäädännön kehitystä joillakin aloilla. Ilmeistä on, että ne ovat ovat monesti aiheuttaneet hallituksille vaikeuksia reformipolitiikan ajamisessa.”

    Ironia on siinä, että 1970-luvulla perustuslain ehdottomuuteen vetosi oikeisto kun nyt 2000-luvulla siihen vetoaa vasemmisto.

Kyösti Salovaara, 2024.

Uutta uudempi Tapiola.

Samalla kun maassa kiihkoillaan oikeusvaltion ehdottomuuksista, käydään yleisönosastoissa keskustelua siitä, mikä kaupungissa on kaunista ja mikä rumaa.

    Betoni on rumaa, sanotaan. Betoni on brutaalia, sanotaan vielä kiivaimmin äänenpainoin. Tarvittaisiin kauniimpia taloja.

    Mikä on kaunista?

     Äkkipikaa keskustelua arvioiden kaupunkikeskustelussa ”kaunis” tarkoittaa ”koristeellisuutta”. Vaikka asumisen funktiona on asuminen, niin asumistalolta kuitenkin edellytetään myös esteettistä ulottuvuutta eikä funktionaalisuus silloin riitä. Suora on rumempaa kuin käyrä, ajatellaan.

    Kirjassa Oikeat ja väärät arkkitehdit (Gaudeamus, 2013) modernistiarkkitehti Timo Penttilä lainailee mm. le Corbusieriä funktionaalisuuden ilmaisijana. ”Meitä eivät kiinnosta esteettiset fantasiat eikä muodinmukainen pelehtiminen.” ”Rakentaminen on tekninen eikä esteettinen prosessi. Funktio suhteutettuna ekonomiaan. Ei muuta. Ideaalisesti ja kaikilta pääosiltaan talo on asumiskone. Le Corbusier herkutteli termeillä machine à demeurer ja machine à habiter (’pysyttelykone’ ja ’asumiskone’).”

    Ihmisellä on ristiitainen taipumus tukeutua vanhaan ja muuttumattomaan, mutta sitten kuin raivonpuuskassa tuhota vanha uuden alta pois.

    Timo Penttilän (1931-2011) viimeisiksi modernin arkkitehtuurin ilmauksiksi jäivät Tapiolaan rakennetut toimistotalot. Em. kirjan jälkisanoissa Jorma Mukala kirjoittaa, että ”Penttilän arkkitehtuurin sopeutumiskyvystä kertovat Tapiolan keskustan laajennusosan toimistotalot, jotka ovat aivan erilaisia kuin punatiiliset voimalaitokset. Suomen Sokeri (1980) ja Makrotalo (1986) asettuvat vaakasuuntaisina, jykevinä ja vaaleina osaksi Tapiolan keskustaa. Korkeat pilarit ja ulokkeena korostettu ylin kerros antavat ilmettä taloille.”

    Antavat ilmettä taloille ja Tapiolalle?

    Eivät anna enää. Molemmat talot on purettu Tapiolan uusimman keskustan tieltä. Voittiko tässä ekonomian funktio esteettisen funktion vai eivätkö Penttilän toimistotalot olleet riittävän ”kauniita” 2000-luvun uusmakuun?

Kyösti Salovaara, 2024.

Tapiolan kirkko (1965) takaapäin.
Houkutteleeko se eksyneen sisälleen?

Kävelen ja jokaisella askeleella luon tyhjyyden ulkoiseen ympäristööni. Voisin olla missä vaan, vaikka olen tässä.

     Nyt etsin betonibrutalismia Tapiolasta. Portlandin sementin keksimisestä tuli juuri 200 vuotta. Maailman kaupungit on ”sementöity” 200 vuodessa. Huikea saavutus!

     Suomalaiset lähiöt, esimerkiksi, eivät edusta betonibrutalismia, koska niissä talot, toki useimmiten betonista kasattuja, sijaitsevat kaukana toisistaan, vehreiden pihojen ja pikkumetsiköiden erottamina, niin että suomalaisesta kodista ei yleensä (ilman kiikareita) näe naapurikodin sisälle. Toisin on vanhoissa eurooppalaisissa  kaupungeissa, missä talojen välissä kulkee hevosen levyinen kuja, jonka yli toisen talon asukas melkein voi ojentaa viinilasin kujan toiselle puolella asuvalle. Ja näitä kaupunkeja suomalaisetkin betonibrutalismista suuttuneet käyvät ihailemassa, koska nuo tiheää tiheämmin rakennetut kaupungit ovat niin viehättäviä. No, ovathan ne viehättäviä ja kaukaa katsoen ”koreita”.

    Aarne Ruusuvuoren suunnittelemaa Tapiolan kirkkoa (1965) voinee pitää aitona betonibrutalismin edustajana. Jumalan huone on ulkopäin kuin bunkkeri, jonne ei ole pääsyä pahoilla ajatuksilla eikä ihmisillä. Samalla rakennus huokuu nöyryyttä, kaikki tekopyhä on karsittu sen ulkoseinistä, yhtään turhaa penniä ei ole tuhlattu valheellisen koristeellisuuden aikaansaamiseksi.

    Onko Tapiolan kirkko kaunis? Vai ruma? Nöyryyttä huokuva? Vai jotakin muuta? Houkutteleeko se ihmispoloisen sisälleen hiljentymään vai karkottaako hänet ulkoseinän karheuden pelästyttämänä yhä kauemmaksi? Kääntyykö uskominen betonibunkkerissa sisäänpäin, maailman hyljäten?

    Betonibrutalismi ei kai ollut provokaatio, mutta ehkä kuitenkin vastalause. Kävelen Tapiolan kirkolta Otaniemen vesitornin juurelle. Tämäkin betonirakennus on maineikkaan arkkitehdin suunnittelema. Alvar Aallon vesitorni (1971) on betonibrutalismia kauneimillaan (?). Sen muoto ja pinta hämää katsojan täydellisesti: brutaalin betonipinnan sisäpuolella loiskuu kristallinkirkas vesi, elämän lähde!

Kyösti Salovaara, 2024.

Otaniemen vesitorni (1971).
Alvar Aallon betonibrutalismia.

       

      

Paras huonoin ja huonoin paras

 [tyhjä sana tynnyrissä kolisee]

Tom tuijotti Dickien suljettuja silmäluomia. Häneen tulvi mieletön vihan, rakkauden, kärsimättömyyden ja turhautumisen tunne, joka vaikeutti hänen hengitystään. Hän halusi tappaa Dickien. Hän ei ajattellut niin ensimmäistä kertaa… Hän vihasi Dickietä, koska miten hän kaikkea tapahtunutta katsoikin, syy epäonnistumiseen ei ollut hänen vaan johtui Dickien epäinhimillisestä härkäpäisyydestä. Ja räikeästä karkeudesta! Hän oli tarjonnut Dickielle ystävyyttä, toveruutta ja kunnioitusta, kaiken mitä hänellä oli tarjota ja Dickie oli vastannut kiittämättömyydellä ja vihamielisyydellä. Dickie yksinkertaisesti lakaisi hänet ulos kylmään. Jos tapan hänet tällä matkalla, Tom ajatteli, voin yksinkertaisesti sanoa, että hänelle tapahtui jokin onnettomuus. Hän voisi – hän oli juuri tullut ajatelleeksi jotakin nerokasta: hän voisi itse muuttua Dickie Greenleafiksi.

- Patricia Highsmith: Lahjakas herra Ripley (The Talented Mr. Ripley, 1955). Suom. Jorma-Veikko Sappinen. Fanzine, 1984.

Luonnollisella kielellä - sillä mitä puhumme ja jolla kirjoitamme – ilmaisemme käsityksen todellisuudesta ja välitämme käsityksiämme toisillemme. Vaikka pyrkisimme ilmaisemaan todellisuuden täsmälleen sellaisena kuin se on, emme juuri koskaan pysty olemaan täysin yksikäsitteisiä puheessa ja kirjoituksessa.

    Jos kielellä voisi kertoa kaiken täsmällisesti ja yksikäsitteisesti, emme tarvitsisi lakimiehiä tulkitsemaan lakeja, emme pappeja tulkitsemaan Raamattua emmekä kriitikoita tulkitsemaan kaunokirjallisuutta ja taidetta.

    Kirjoitukset ovat puutteellinen ”kuva” todellisuudesta. Mutta ehkä niin on hyvä, sillä muutenhan elämä olisi kuollutta kuin kivi ja ennalta tiedettyä kuin koneen toiminta.

    Sanat ja lauseet antavat mahdollisuuden ymmärtää todellisuutta monella eri tavalla. Feedbackina se muokkaa todellisuutta. 

 Toiset sanat ovat täsmällisempiä kuin toiset.

    ”Netflixin menestyssarja Ripley ei ole paras tulkinta Patricia Highsmithin kierosta hahmosta”, kirjoitti kriitikko Tero Kartastenpää Helsingin Sanomissa viime viikolla (3.7). Ensi lukemalta kriitikon väite kuulostaa järkevältä ja riittävän yksikäsitteiseltä ymmärrettäväksi. Mutta mitä Kartastenpää oikeastaan sanoo ja väittää?

     Millä perusteella Steven Zaillianin ohjaama ja Robert Elswitin mustavalkoiseksi kuvaama tv-sarja on ”huonompi” kuin jokin muu amerikkalaisen Patricia Highsmithin romaanista tehty elokuva? Ja jos se on huonompi, niin mikä sitten on ”paras” ja millä perusteella?

    ”Paras” ei ilmaise sellaisenaan mitään. Eikä Kartastenpää lopulta yritäkään perustella mitä hän sanalla tarkoittaa. Sitä olisikin vaikea perustella, koska ”huonoin” ja ”paras” ovat taiteesta (ja melkein kaikesta inhimillisestä) puhuttaessa olemattomia sanoja, subjektiivisen mielipiteen laiskoja henkäyksiä. Tällä en tarkoita moittia Hesarin kirjoitusta sinällään, koska jokainen meistä turvautuu näihin sanoihin heikkoina hetkinään, silloin kun ei jaksa kertoa mitä oikein tarkoittaa. 

    Kun sanon jotakin romaania tai elokuvaa ”parhaaksi”, kukaan ulkopuolinen ei voi tietää mitä tarkoitan – eikä sitä mihin kaikkeen ko. romaania vertaan puhumattakaan siitä millaisia kriteerejä, tietoisia tai alitajuisia, mielessäni on kun yritän verrata yhtä romaania tai elokuvaa toiseen ja toisiin.

    100 metrin juoksukilpailun voittaa tuon kilpailun ”paras” juoksija, joskus myös historian parhaalla ajalla. Kirjat eivät kilpaile juoksuradalla eikä ”parasta” kirjaa ole olemassa, ei tässä ajassa eikä historiassa.

Katsoessani edellä mainittua Netflixin Ripley-sarjaa, se alkoi ahdistaa; tulin levottomaksi ja mietin moneen kertaan kannattaako jatkaa. Andrew Scottin maagisesti tulkitsemassa Tom Ripleyssä ei ollut mitään positiivista, ei leikkisää, ei sympaattista. Scottin esittämä Ripley on hyytävä psykopaatti, liukas tunari joka jotenkin selviää murhateoistaan, ja mies joka tuntuu suorastaan etsivän mahdollisuutta selvitä ongelmistaan tappamalla ihmisiä.

    Mutta jokin sai ja saa silti katsomaan Ripleyn tarinaa, myös tässä Scottin vastenmielisessä hahmossa. Miksi? En todellakaan osaa sanoa. Ehkä en halua edes ajatella miksi katson jotakin mistä en pidä lainkaan, ja että miksi kuitenkin toivon että Ripley selviää murhistaan, niin kuin selviää viidessä Highsmithin kirjoittamassa romaanissakin. Onko Scottin roolisuoritus pelottavan realistinen?

    Minulla oli mielikuva, että Highsmithin romaaneiden ytimessä, tai jossakin rivien välissä on mustaa huumoria, hirtehishuumoria ihmisen huonon puolen ja normaalin todellisuuden välisestä suhteesta. Mutta Zaillianin filmistä en löydä tippaakaan huumoria, en edes mustaa mustempaa. Tv-sarjan katsottuani lukaisin pari muutakin Ripleytä ja täytyy myöntää: ei niissä ole mustaa huumoria.

     Niissä on, kenties, jotakin mitä en (ehkä) haluakaan ymmärtää enkä kohdata oikeassa elämässä.

Jutussaan Tero Kartastenpää vetosi muihin Ripley-sovituksiin (ja muiden kriitikoiden ajatuksiin niistä) ikään kuin tätä uutta sovitusta parempina elokuvateoksina. Mutta ei hän pystynyt tai yrittänyt perustella, että miksi ne olisivat ”parempia” kuin Zaillianin ja Scottin Ripley. Voiko ihmisiä tappavasta psykopaatista tehdä ”parhaan” elokuvan? Ja jos voi, niin minkä siinä täytyy olla ”parasta”?

    Sana edellyttäisi selittämistä. Varsinkin sana "paras".

    Tietysti jonkinlaisen ”parhaan” saa äänestämällä ”parasta”. Mitä se todistaa, on toinen asia, mutta jotakin kuitenkin. Zaillianin, Elswitin ja Scottin Ripley-elokuva (tv-sarja) on pääosin saanut kriitikoilta täydet pisteet, viisi tähteä viidestä. ”Maaginen”, oli eräänkin arvostelijan yhteenveto.

    En halua asettaa Ripley-elokuvia paremmuusjärjetykseen, koska niin tehdäkseni pitäisi perustella oman mielensä syövereitä suhteessa todellisuuteen ja koska toisaalta en ole vähään aikaan noita vanhempia filmejä katsonut. Mutta en väitä, että Kartastenpää olisi väistämättä väärässä sanoessaan, että Zaillianin, Elswitin ja Scottin elokuva ei ole ”paras” Ripley-sovitus. Kenties kriitikko pystyisi arvionsa perustelemaan, jos paneutuisi näkemäänsä ja kokemaansa kunnolla.

    Mutta koska kulttuurin pitää (pitäisi) hengittää myös leikillisyyttä ja triviaalia hupia poimin tähän ”elokuvakansan” keskiarvo-mielipiteen muutamista Ripley-elokuvista, niistä jotka Kartastenpää otti jutussaan esille.

Kansan mielipide on  tulkitsematonta. Ihmiset äänestävät vaaleissa ja kyselyissä monista eri syistä monilla eri tavoilla. Ei ole yhtä perustelua, jota äänestys heijastaa, ei missään eikä minkäänlaisissa äänestyksissä.

    Yhtä kaikki, jokseenkin suositulla IMDb (International Movie Database) -sivustolla esitellään lähes kaikki ”maailmassa” valmistuneet elokuvat tekijöineen (myös suomalaiset) ja sivuston käyttäjät antavat katsomilleen filmeille arvosanan välillä 1-10. En tiedä millaiset ihmiset elokuvia arvostelevat enkä sitä voiko jonkin filmin suosiota vedättää. Yleisesti ottaen IMDb:ssä ”hyvät” elokuvat kyllä erottuvat ”huonoista” ja ”tuomiot” ovat kohtuullisen kriittisiä eivätkä ainakaan selvästi hetken muotiin hypettyviä. Itse pidän IMDb:n antamia pistemääriä vähän osuvampina kuin esim Hesarin kriitikoiden arvioita. Jos joku elokuva saa vähintään keskiarvopisteet 6,6 / 10, se kannattaa katsoa.

    No, tässä sitten Ripley-elokuvien pistemääriä.

    Réne Clémentin elokuvassa Plein Soleil (1960, Kuuma aurinko) Ripleytä esittää Alain Delon. IMDb:n arvio: 7,7 / 10.

    Wim Wendersin elokuvassa Der Amerikanische Freund (1977, Amerikkalainen ystävä) Ripleytä esittää Dennis Hopper. IMDb:n arvio: 7,4 / 10.

    Anthony Minghellan elokuvassa The Talented Mr. Ripley (1999, Lahjakas Herran Ripley) Ripleytä esittää Matt Damon. IMDb:n arvio: 7,4 /10.

    Liliana Cavanin elokuvassa Ripley’s Game (2002) Ripleytä esittää John Malkovich. IMDb:n arvio 6,6 / 10.

    Roger Spottiswooden elokuvassa Ripley Under Ground (2005) Ripleytä esittää Barry Pepper. IMDb:n arvio: 5,9 / 10. 

    Steven Zaillianin 8-osaisessa tv-sarjassa Ripley (2024, Ripley) Ripleytä esittää Andrew Scott. IMDb:n arvio: 8,2 / 10.

Niinpä tässä ”kilpailussa” voiton sittenkin ottaa uusin Ripley-filmi. Jos ”elokuvakansan” mielipiteeseen on uskominen Steven Zaillianin Ripley on ”paras” Ripley-elokuva.

    Tai hetkinen. Tero Kartastenpää sanoi, että tämä Netflixin tv-elokuva ei ole paras Highsmithin Ripley-romaanien ”sovitus”. Sehän on eri asia kuin paras Ripley-elokuva. 

    Näin Hesarin kriitikko pääsee pälkähästä - ja voi väittää edelleen olevansa oikeassa.

    Kokonaan toinen ja täysin selittämätön asia on, että mitä tarkoitetaan ”hyvällä” tai ”parhaalla” romaanin elokuvasovituksella. Täytyykö sen olla teoksen elokuvallinen kuvitus vai ymmärtävä tulkinta vai kriittinen näkemys romaanin teemoista vai ihan jotain muuta.

    Johtopäätös: Lienee parasta että kritiikissä ja taiteen tutkimuksessa paras-sana jätetään käyttämättä.