Unelmilla ei ole siipiä

[vaan propelli!]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.

Pitäisi olla niukempi: sanoa vähemmän, ajatella enemmän.

    Mutta se on vaikeaa. Ajatteleminen ottaa päähän.

    Sitä paitsi, voiko sanoitta ajatella?

    Tekosyitä. Seurauksia. Sattumuksia.

    Odottelen ensimmäisten tervapääskyjen kirkaisuja.

    Suomessa.

    Muualla on jo toisin.

”Vain unelmilla on siivet”, laulaa Pelle Miljoona, ”olen oppinut tyytymään siihen.”

    On oppinut.

    Juuri muuta järkeä ei tuossa laulussa olekaan.

    Ei kannata mainita.

    Jos olisi oppinut enemmän, tietäisi että lentokoneessakin on siivet, myös pääskysellä ja kärpäsellä. Kimalaisellakin on siivet, vaikka epäillään ettei niiden turvin pysy ilmassa.

    Kimalainen kuitenkin pysyy, ehkä tahdonvoimalla.

Unelmat ja utopiat – syleilevät toisiaan. Jossakin kaukana, aavan meren tuolla puolen.

    Jos unelman löytämiseen tarvitaan siivet, sen tavoittaminen lienee mahdotonta. Unelmien pellon yli ei voi lentää, se pitää kävellä, askelin. Tai sitten ajaa sellaisella autolla, joka kulkee polttoaineella eikä haaveilla.

    Kuulostaa kyyniseltä.

    Ei ole tarkoitus.

    Unelma, jos sellainen on, on liikettä, ei päämäärä. Propelli helpottaa matkan taittamista. Ja vaatimattomuus.

    ”Tärkeää ei ole perille pääseminen, koska perille ei voida päästä”, kirjoitti Mauno Koivisto vuonna 1971, ”vaan tärkeää on suunta, pyrkimys, liikkeelläolo.”

    Koivisto on tuon sortin sosialisti, ”bernsteinilainen”.

Onni ja unelmat ovat yksityisasia, ei poliittinen.

    Silti niistä syntyy politiikkaa.

    Ralf Dahrendorf varoitti utopioiden totalitaarisesta luonteesta. Utopia on ”ei-missään” ja siksi se on täydellinen, vaihtoehdoton. Onko unelmalla samanlainen painolasti? Kun sen kohtaa, kun sateenkaaren pää iskee sääreen, onko kaikki jo menetettyä, taakse jäänyttä?

    Niin kuin kävi Jay Gatsbylle F. Scott Fitzgeraldin romaanissa Kultahattu.

    Köyhästä Gatsbystä tuli rikas kepulikonstein. Hän tavoitteli rikkaan perheen tytärtä, Daisya. Sillä hetkellä kun hän vihdoin sai Daisyn autoonsa, kaikki romahti, meni pois.

    ”Hän oli kulkenut pitkän matkan saapuakseen tälle siniselle nurmikentälle, ja hänen haaveensa oli silloin täytynyt tuntua olevan niin lähellä toteutumistaan, että sen olisi miltei mahdotonta enää liukua hänen käsistään. Hän ei tietänyt, että se oli jo jäänyt hänen taakseen, jonnekin suurkaupungin takaiseen suureen pimeyteen, missä laajat lakeudet loittonivat yöhön.”

    Gatsby rikastui epämääräisillä liiketoimilla, mutta hän ei särkynyt moraalisesti, toisin kuin Daisy, jolle moraali oli vain rahan kilahtelua, jopa silloin kun hän puhui:

    ”Hänen äänensä on täynnä rahaa, sanoi Gatsby äkkiä.

    Siinä se oli. En ollut ymmärtänyt sitä koskaan aikaisemmin. Se on täynnä rahaa – siinä oli se ehtymätön viehätys, joka hänen puheessaan pulppusi, sen kilinä ja sen symbaalihelke … Korkealla valkeassa palatsissa kuninkaan tytär, kultainen neito ...”

Pitäisi olla liikkeessä eikä kuvitella että päämäärä pysyy paikallaan.

    Kuviteltuun päämäärään asettautuminen saattaa johtaa suvaitsemattomuuteen, väkivaltaan, toisin ajattelevien sortamiseen. 

    Kuulostaa toki komealta, kun Bertolt Brecht kirjoittaa vallankumouksellisesta, joka pöytään istuessaan tuo sinne tyytymättömyyden, mutta miten sujuu elämä noin tyytymättömältä ihmiseltä? Mihin päätyy se joka uskoo, että unelma pitää tavoittaa hinnalla millä hyvänsä?

    Mitä lähemmäksi pääset, sitä kauempana unelma on. Ellet sitten polta siipiäsi Ikaroksen tavoin.

    Utopisti voi etsiä taivaan valtakuntaa menneisyydestä tai tulevaisuudesta, sanoi Karl Popper. Hän voi saarnata paluuta luontoon tai astumista rakkauden ja kauneuden maailmaan.

    Vetoomus kohdistetaan kuitenkin aina tunteeseen eikä järkeen, Popper lisäsi. ”Jaloimmatkin aikomukset taivaan tuomisesta maan päälle johtavat vain sen tekemiseen helvetiksi – sellaiseksi helvetiksi, jonka ainoastaan ihminen kykenee valmistamaan kanssaihmiselleen.”

    Mutta maailmanparantaja ei luovuta. Silläkin uhalla että…

    ”Ei ystäväni”, lauloi Aulikki Oksanen 1970-luvun taitteessa häpeilemättä, ”niin kauan kuin / leivästä jää reikä leipojan käteen, / jääköön rakkaudesta puhuminen / pastorien houreiksi.”

    Oksasen unelmilla oli siivet, kuviteltuun paratiisiin piti kiiruhtaa. Valkoisia valheita pilven reunalla. Utopian punainen hehku. Vaihtoehdottoman unelman harha.

    Kenen joukoissa seisot?

    Lauantaina seisoin Itäkeskuksen Prismassa kassajonossa ja ihmettelin: Kylläpä suomalaisilla on rahaa!

    On ”leipojan” käteen jäänyt muutakin kuin reikä.

Maailma on niin kuin on.

    Sanaton ei puhu. Ajatteleeko?

    Onneton vaikenee. Yksinäinen sulkee oven ja laskee verhot.

    Poliitikko vetoaa kanssaihmisten pahoinvointiin. Jos se puuttuu, se tehdään, sanotaan ajattelematta seurauksia.

    Unelmilla ei ole siipiä. Toisin väitetään.

    Maailma ei kulje takaperin.

    Paitaa ei pidä vetää päälle nurinpäin.

    Rauhoitu!

    huudahtaa Harri Kaasalainen kapinoitsijalle.

    Et sinä voi iskeä yhteiskuntaa

    vyön alle.

    Yhteiskunnalla on henkselit.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.

_______________________________________

Bertolt Brecht: Runoja 1914 -1956. Suom. Brita Polttila. Tammi, 1973.

Ralf Dahrendorf: Huomisen Eurooppaan. (Reflections on the Revolution in Europe, 1990.) Suom. Anna Salo. Kirjayhtymä, 1991.

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu. (The Great Gatsby, 1925.) Otava, 1974.

Harri Kaasalainen: Kapinoitsijalle. Kokoelmassa Uuden runon kauneimmat I. Otava 1970.

Mauno Koivisto: Tästä lähtien. Kirjayhtymä, 1981.

Museo Automovilistico y de la Moda, Malaga: Propelliauto Helicron 2, Ranska 1932.

K.R. Popper: The Open Society and its Enemies. Vol II, 1943. Routledge, 1990.

Kotkan katse

[ja pulun askel]

                                                                                                  Jaakko Salovaara, 2017.

Kotka nousee korkeammalle, ilmavirta suhisee siipisulissa.

    Korkealta näkee kauas.

    Maanpinta näyttää säännöllisten kuvioiden matolta.

    Juokseva jänis ei kuitenkaan pysty piiloutumaan kotkan pistävältä katseelta.

    Toinen kotka näkee pinjan juurelle kuolleen kauriin.

    Yksi syö eläviä, toinen kuolleita. Syödyksi tuleva ei tiedä miltä maistuu.

    Tuuli suhisee siivissä. Sitten kotka syöksyy.

Kotkan poika ilman siipii taapertaa maan kamaralla; kuin pulu se nokkaisee mitä nenän eteen tulee.

    Ihmisen elämä on ihmeellisen tavanomaista.

    Joskus ihminenkin pääsee korkealle mistä näkee alas, suorakaiteita ja palloja, peltoja ja metsiä, jokia kuin aliravittuja käärmeitä.

    Ihmisjoukko ahtautuu peltiseen sukkulaan.

    Katselematta katselee matkustamon näytöllä pyörivää dokumenttia teleskooppien historiasta. Yrittämättä oppia uutta oppii jotakin uutta. Nimittäin sen että avaruusteleskooppi Hubble löysi uusia galakseja. Nyt niitä tiedetään olevan kymmenen kertaa enemmän kuin ennen tiedettiin.

    Jos kotka katsoisi ylöspäin – jos sillä olisi Hubblen kyvyt – se näkisi 2000 miljardia galaksia.

    Uskoako moiseen viehättävään tarinaan?

    Huimaako sinua, kotkaseni?

Pulu tallustelee hiekassa.

    Sille riittää syötävää.

    Ihminen ihmettelee.

    Kolme miljoonaa vuotta sitten ihminen metsästi noin 25 yksilön ryhmissä. Silloin nuorten miesten piti etsiä sukupuolipartneri toisesta ryhmästä, kotiporukan ulkopuolelta. Se oli järkevää, taloudellista. Tällä tavalla syntyi yhteistyö, ja suvun sisäiset seksisuhteet kiellettiin, niistä tuli tabu, joita antiikin tragedioissa sittemmin käsiteltiin varoittavana esimerkkinä.

    Biologiaa, sosiologiaa... kulttuurin kerrostumia, orvaskesi yms.

    Usko tai älä, ei me kaikkea tiedetä.

    Kääntelee päätään kuin pulu, eräs kyyhkynen.

Niin paljon pitää uskoa, että mielen valtaa epätoivo.

    Miksi maailma ei ole yhtä yksinkertainen kuin kaksiulotteinen palapeli?

    Kaksiulotteisessa maailmassa ei tarvittaisi perspektiiviä eikä 3d-tulostimia.

    Mutta kuinka kotka siinä pärjäisi? Mihin se kohdistaisi pistävän katseensa?

    Pulu kyllä selviytyisi, koska sille riittää mitä eteen tulee.

    Jos maailmassa on 2000 miljardia galaksia, niin niissä on enemmän auringon kaltaisia tähtiä kuin kukaan osaa kuvitella ja niin monta planeettaa, että maassa hävettää olla näin etuoikeutettu.

    Väittävät että kaikki alkoi suuresta pamahduksesta.

    Edwin Hubble käsitti ensimmäisenä, että maailmankaikkeus laajenee. Että galaksit pakenevat toisiaan. Jokainen niistä etääntyy toisestaan. Miten se on mahdollista, kerrotaan myöhemmin... tai sitten ei. Pulua ei moinen tieto muutenkaan kiinnosta.

    Minua kyllä kiinnostaisi.

No, uskotaan sitten.

    Kaikki on ollut alussa, ennen pamahdusta, yksi asia (kovaa tai pehmeää), yhdessä paikassa tai kaikkialla.

    Selvyyden vuoksi: kaikki 2000 miljardia galaksia tähtineen joiden määrää ei ihmismieli osaa kuvitella, on ollut yhdessä... paikassa... yhtenä möykkynä. Jos ei möykkynä, niin kaasuna joka painoi penteleen paljon.

    Ihmisen on helpompi ajatella konkreettisesti.

    Ajatellaan että kaikki oli alussa, siis ennen alkua, kuin yksi nyrkinkokoinen kivi, joka painoi sen minkä koko maailmankaikkeuden massa nyt painaa.

    Kivimukura painoi aika lailla.

    Mutta koska se painoi niin hemmetisti, miten se pysyi paikallaan eikä pudonnut jonnekin? Jos sen asetti puupöydälle, vaikkapa massiivipyökistä rakennetulle, pöytä romahti maailmankaikkeuden painosta. Luulen.

    Jos se sitten putosi, niin kuka sen otti kiinni ja tuikkasi sytytyslangan palamaan, jotta alkuräjähdys saatiin aikaiseksi? Nyt ei mietitä tulitikkuja. Kipinä tarvittiin.

    Mutta toisaalta, jos ennen alkua kaikki oli kaikkialla ja sitten pamahti, niin mihin se oikeastaan pystyi laajenemaan? Siis ei kai kaiken ulkopuolella sittenkin ollut jotakin? Jos oli, käytämme sanoja väärin.

    Väärät sanat tulee oikoa, ellei suhteellisuusteoria "sattumalta" päde myös sanojen merkitykseen.

    Yhtä kaikki houkuttelee ajatella, että ennen ajan alkua, kaikki mitä oli, oli nyrkin kokoinen kivimukura, johon tulevaksi syntyvät galaksit oli ahdettu kuin pähkinät pussiin.

    Sitten: PUM ja PAM! 

    Pähkinät lensivät... avaruudeksi ja galakseiksi. Kosmos herkkuineen.

Kotka kiertää ilmavirran mukana korkeammalle, siipisulat värisevät ja se katsoo tuimasti maahan.

    Maan kamaralla jänis juoksee henkensä edestä.

    Rannalle ajautunut kotilo rasahtaa rikki.

    Pulu tallustelee, nokkaisee ja keikuttaa päätään.

    Pääministeri vastaa: Älkää nyt hupsuja kyselkö.

    Aki Kaurismäki aukaisee olutpullon. Kritiikki potuttaa.

    Leo Messi tekee maalin, paperituppo suussa, verta ikenissä Marcelon kyynärpään iskusta.

    Loistava kevät, lunta vähän, pitkät alushousut pyykkiin. Pääskyset katselevat säätiedotuksia nokka pyöreänä - jossakin lämpimässä paikassa.

    Kivaahan tämä on, Soini sanoo, miesten kesken.

    Sepelkyyhkyt kiehnäävät vaahterassa. Tunteet pinnassa.

    Martti Linnan uusi romaani Kasvuaikaa – pieni mestariteos?

    Sinitiainen livahtaa pönttöön.

Tulee mieleen iso ajatus:

    Jos maailmankaikkeus oli tiivistetty yhdeksi möykyksi ennen kuin se räjähti galakseiksi, jos se oli silloin hemmetin painava ”kivi”, niin ainakin onkiveneen ankkurina sille oli käyttöä, tosin ei ole tiedossa kuinka paljon järvellä siihen aikaan (13,8 miljardia vuotta sitten) tuuli.

    Pankinjohtaja Erkki Liikanen kertoo laskevansa ahvenverkot heti vappuna.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.

_______________________

Illan tullen

[sanoi hän]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.

Meri!

    Elämän alku, mysteeri, unelmia ja pelkoja.

    Sitä jaksaa tuijottaa päivästä toiseen.

    Se muuttuu kun taivas muuttuu. Se vaihtaa väriä kun aurinko kipuaa korkeammalle. Se haalistuu, punertuu kun illan ensimmäiset tuoksut yhtyvät usvaan, joka kohoaa paahteen kuumentamasta veden pinnasta.

    Elämän vertauskuvia, symboleja, paralleeleja.

    Arkipäivän kuvia: rahtilaiva, simpukoita troolaava kalastajavene, surfaaja joka etsii edes yhtä oikeaa maininkia ja tuntematon tyttö rannalla meditoimassa meren ja puhelimensa kanssa.

    Otat merestä sata kuvaa ja silti tuntuu, että taas se vaihtoi väriä, löysi uuden tunnelman joka täytyy napata valokennolle. Yleensä epäonnistut, mutta urheasti yrität uudestaan. Onni suosii rohkeaa.

    Elämää ei voi vangita muistikortille.

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2017.

Kouraiset vettä ja pirskottelet sitä auringon ja ajatuksiesi kuumentamalle otsalle.

    Jotain 2700 vuotta sitten foinikialainen laiva lähestyi mannerta.

    Monen kuuman purjehduspäivän jälkeen juomavesi oli vähissä.

    ”Maata näkyvissä!” tähystäjä huusi käheällä äänellä.

    ”Jippii, Malaka!” kiljaisi laivan kapteeni Jezab ja hyppäsi riemuissaan lämpimään meriveteen.

    Kourassani oli hetken samaa merta. Se vilvoitti otsaani. Onko tuo vesi täysin samaa kuin silloin? Vai vaihtuuko veden sisältö vuosien kuluessa? Uimmeko samassa meressä kuin Jezab?

    Ajatus kiehtoo.

    Muuttumisen muuttumattomuus.

    Mies ja lauta, laineiden armollinen kohina.

    Rannalla istuva näkee kauas, näkee kauemmaksi kuin näkee.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.

On niitä jota tähyävät rannalta merelle ja niitä jotka purjehtivat.

    Kaksi eri heimoa, joita meri yhdistää kuperana pintana.

    Alamäkeen on helpompi purjehtia kuin ylämäkeen, maallikko ajattelee rannalla. Se naurattaa merenkulkijaa.

    Rannalla istuva haaveilee, näkee päiväunia maista ja ihmisistä toisaalla, jossakin tuolla kaukana. Merimies ei haaveile vaan tekee työnsä. Kuljettaa rahtia, tavaroita, ruokaa ja juomaa ja melkein mitä tahansa, paitsi unelmia jotka on jätetty rannalla istuvalle, hänen päänvaivakseen.

    Hänellä on aikaa haaveilla.

    Hän kirjoittaa laulun niistä, jotka seilasivat rohkeasti horisontin taakse. Jotka eivät pelänneet lopullista alamäkeä, pudotusta reunan yli.

    Maakrapu katselee kuinka kalastaja nostaa simpukkasäkin merestä.

    Kohta rannan kuppilasta saa tuoreita meren eläviä.

    Lasit ja lautaset kilahtelevat kutsuvasti - Buen Provecho!

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.

Olen kirjoittanut näinä viikkoina muutaman sanan maisemasta ja liikkeestä.

    Nehän ovat toisiaan.

    Niiden kosketuksesta syntyy sanoja. Taitava kirjailija loihtii merkityksen maiseman ja ajatuksen välille, pistää liikkeen ajatuksen sanojen liikkeeseen.

    Muutama viikko sitten kirjoitin Simo Penttilän romaanista, jossa Aurinkorannikon tunnelma jäi etäiseksi. Sen jälkeen luin englantilaisen Desmond Coryn (oik. Shaun Lloyd McCarthy) kiehtovan jännärin Kuolemanhyppy (1966, Deadfall 1965). Romaanin tapahtumat sijoittuvat Madridiin ja tänne etelään, Mijaksen, Los Bolichesin ja Fuengirolan maisemiin.

    Coryn romaanissa on sellaista filosofista magiaa, jota aina jään kaipaamaan suomalaisilta jännärikirjailijoilta, siis sitä että kirkko (esimerkiksi) on muutakin kuin eteesi osuva rakennus, että auto (esimerkiksi) on muutakin kuin ratti ja neljä pyörää, että kahvila (esimerkiksi) on muutakin kuin tarjoilija ja olutlasi – jos ymmärrätte mitä tarkoitan?

    Niinpä lainaan Coryn romaania tähän, tunnustaen etten ollut koskaan kuullutkaan tästä hienosta kirjailijasta, joka kuoli Marbellassa vuonna 2001. Timanttivaras Jeye on matkalla Madridista kohti etelää:

    ”He ohittivat Carro de los Angelesin kymmenen aikaan ja korkea Kristuspatsas kimmelsi aamuauringossa sen huipulla, ja pian sen jälkeen Fé alkoi lisätä vauhtia, kunnes nopeusmittarin neula oli kiertynyt sadankahdenkymmenen kohdalle. Jeye ajatteli, että se oli tarpeeksi ollakseen miellyttävää, tarpeeksi, että voi tuntea sen ystävyyden ihmisen, moottorin ja suoran maantien välillä, joka muodostaa yhdeksän kymmenettäosaa pitkänmatkanajon viehätyksestä, mutta ei ole liian kovaa kääntäkseen kaiken huomion pois kedoista, kukkuloista, joista. Tämä oli avointa Kastilian maaseutua, ruskea- ja vihreäraitaista hamaan taivaanrantaan saakka ja sen yläpuolella kaareutui vaaleansininen taivas, jolla näkyi pitkänä viiruna jokunen haituvapilvi.... Nyt hän oli vapaa, vaikka ehkä vain siinä merkityksessä, että oli menossa jonnekin, menossa jonnekin Fén kanssa... Hänellä ei ollut yhtään kysymystä esitettävänä taivaalle, tielle, mesetalle tai yleensä millekään. Hän huomasi olevansa melkein onnellinen. Hänellä ei ollut huolia.”

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.

Meri, joet ja järvet – taivas kaareutuu kaiken päällä ja se on unelmia ja pelkoja täynnä.

    Ehkäpä meri kiehtoo sinua koska näet sen alituisissa kuohuissa ja hetken peilityynessä kannessa romanttisen unelman ja hirvittävän dystooppisen pelon yhtä aikaa. Tekisi mieli... et uskalla... suljet silmäsi ja silti näet kuinka aurinko kimaltaa kevyiden laineiden harjalla.

    Suljet silmäsi, yrität kuvitella kauhistuttavaa talvimyrskyä, mustia laineita jotka murskaavat kaiken päälle tullessaan, ja olet hetken tyytyväinen osaasi rannalla seisojana.

    Jezab näki rannikon. Malaka, hän toisti hiljaisella äänellä, tyytyväisenä pitkän purjehduksen päättymisestä.

    Kouraisen vettä, pirskottelen sitä ajatuksien kuumentamalle otsalle. Jezabin kädenjälkeä tavoitellen.

    Tyttö haaveilee hietikolla.

    Surfaaja yrittää päästä laineen päälle.

    Kalastaja nostaa simpukkatroolin.

Ja.

    Illan tullen sanoo hän:

    ”Aamulla lähden tästä talosta pois.”

    ...

                                                                                                                      S.I. 2017.

_____________________________

Liikettä pilareiden välistä

[ajassa ja ajatuksissa]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.
Roomalaisen temppeliraunion pilarit, Córdoba.

Aurinko paistaa korkealta, täysikuun aika, pyhän viikon, Semana Santan kulkueita aamusta iltaan, Espanjassa.

    Malagassa on jo ehditty tapella kulkueessa, nuoret aloittivat, vanhemmat yhtyivät siihen ja kulkuetta seurannut yleisö pakeni sekasorron ja pakokauhun vallassa. Muutama loukkaantui, kukaan ei onneksi kuollut. Semana Santaa vietetään.

    Jumalaa ei kuitenkaan pidä syyttää tappelevista nuorista. Itse he sen tekevät.

    Voiko Jumalaa muutenkaan syyttää mistään? Ei ainakaan ihmisen pahoista teoista.

    Uskontoja, niiden ympärille kasattuja instituutioita saa ja voi toki syyttää monestakin pahasta teosta.

    Näillä seuduilla pääsiäisen aika on juhlallinen, riemullinen ja hengellinen rituaali vailla vertaa. Mitä kaikkea rituaali merkitsee, sitä en osaa sanoa. Ehkä se on loistossaan ihmisen tapa tunnustaa mitättömyytensä.

    Vai yritetäänkö rituaalilla ”ostaa” pelastus?

Istut 300 kilometriä tunnissa kiitävässä junassa.

    Maisema vilahtaa ohi.

    Otat valokuvan. Tietysti se epäonnistuu, mutta paljastaa totuuden suhteellisuuden.

    Kuvan etualalla pensaat ja puut ovat epäselviä läikkiä. Sulkimen nopeus ei riitä. Mutta kas, taustalla vuoristo on kirkas ja terävä, aivan kuin juna olisi paikallaan. Maiseman yksityiskohdat saavat eri merkityksen sen mukaan mistä suunnasta ja minkälaisesta vauhdista niitä tarkastelee.

    Kaikki on suhteellista, melkein kaikki, paitsi se mitä sanotaan totuudeksi. Kuitenkaan kaikki mitä totuudeksi väitetään, ei ole sitä.

    Ajassa ja paikassa on paljon epämääräistä, makuun ja tunteeseen perustuvaa.

    Poliitikko luulee tietävänsä totuuden (äänestäkää minua!), kokki kuvittelee osaavansa keittää parhaan sopan (syökää sitä!), muotisuunnittelija ei kuvittele mitään totuudesta mutta tietää millainen vaate menee kaupaksi, koska hän itse määrittelee sesongin ”kauneuden”. Ja niin seuraavalla sesongilla jokin toinen väri on ”totuus”, niin kuin ihmiset luulevat eivätkä muista millaisessa värimaailmassa toissavuonna kuljettiin.

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.
300 km/h.

Ihmiset rakentavat temppeleitä.

    Pilarien välissä elämä lipuu näennäisen rauhallisesti. Jos temppelin raunioita kaivaa yhä syvemmälle, pilarit kasvavat kuin kertoakseen ettei mitään tullut valmiiksi.

    Otat kuvan Córdoban moskeija-katedraalista.

    Vasta myöhemmin huomaat, että La Mezquitan yläpuolella lentää suihkone. Voiko ajan ja ajatuksen kontrastin esittää syvällisemmin kuin kauan sitten rakennetun moskeijan katon ylitse lentävän modernin lentolaitteen jättämällä suihkuvanalla, joka häviää muutamassa minuutissa?

    Nyt on nyt, eikä eilen, mutta ajatuksen syvyydessä kaivat pilaria aina vaan kauemmaksi menneisyyteen.

    AVE kiitää Malagasta Córdobaan viidessäkymmenessä (minuutissa), matkaa jotain 170 km.

    Paikallisjuna kulkee Fuengirolasta Malagaan samassa ajassa, noin 30 kilometriä.

    Mutta liikkeellä on aina tarkoitus: tämä paikallisjuna kuljetti viime vuonna melkein 10 miljoonaa matkustajaa. Tarvittiin monta pysähdystä, junaan astumista, poistumista, katseita ikkunan pinnassa.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.
La Mezquita, Córdoba.

Suomalaiset suhtautuvat kaikkeen vakavasti.

    Yrsa Stenius pohtii mainiossa muistelmateokseen Sanojen valtias, ruotsalaisten ja suomalaisten suhdetta sanoihin. Siinä missä ruotsalainen tuhlailee sanoja ja käyttää superlatiiveja, suomalainen harkitsee jokaista sanaa ja ottaa sen tosissaan eikä käytä sanoja liikaa.

    Tässä suhteessa ruotsalainen kulttuuri tuntuu olevan toisenlainen kuin suomalainen.

    Steniuksen mukaan ruotsalaiset luulevat, että he pystyvät hoitamaan kaikki asiat; että kaikki mitä tapahtuu on heidän hallinnassaan. Suomalaiset taas ovat tottuneet että kauheuksiakin voi sattua eikä siitä pidä syyttää ketään, ei edes Jumalaa.

    Kun matkustajalaiva uppoaa Itämereen tai hirmuaalto tappaa satoja ruotsalaisia kaukomailla, he etsivät syyllistä herkeämättä, ja jos voisivat, neuvottelisivat Jumalan kanssa siitä kuka asetetaan vastuuseen. Koska tämä ei käy päinsä, vastuulliseksi hirmumyrskyyn ja sen seurauksiin valitaan joku ”onneton” virkamies.

    Mutta suomalainen suhtautuu myös liikkeeseen vakavasti, melkein yhtä vakavasti kuin sanoihin. Suomalainen menee aina jonnekin, eikä ole koskaan matkalla vaan menossa paikasta A paikkaan B.

    Suomalainen ei flaneeraa vaan kiihdyttää askeliaan ehtiäkseen toisen suomalaisen ohi.

                                                       Kyösti Salovaara, 2017.

Jos ennen rakennettiin temppeleitä, nyt tehdään koneita jotka liikkuvat, verkkoja joissa tieto liikkuu ja mahtavia ostoskeskuksia, joissa raha liikkuu ja vaihtaa omistajaa.

    Roomalaisesta temppelistä jäi pilarit pystyyn.

    Ostoskeskuksesta ei jää mitään kun aikaa kuluu eikä ole tarkoituskaan.

    Kun astut La Mezquitan pylväikköön, kadotat sanat ja menet aivan hiljaiseksi.

    Kun astut tämän kevään väreissä seisovien mallinukkejen välistä huippumuodin huippumyymälään, kaivelet taskustasi luottokortin ja hypähtelet innostuneena vaatteelta toiselle.

    Ihmisen liike muuttuu, ajatuksen mukana.

    Se mikä tästä suhteellisuudesta tulee mieleen on, että tämän päivän temppeli on ”aika”. Sen pilareiden ympärillä pyörimme kuin lepakot yön valopylväiden päässä.

    Täysikuu, aurinko ja turkoosi meri.

Kun Kotkassa (ennen muinoin) joku paineli kadulla kovaa vauhtia, naapurit huutelivat, että oletko menossa Hallaan töihin.

    Lausahdus kai johtui siitä, että satamasta Hallan sahalle lähtevät tuurimoottorit lähtivät ajallaan ja niihin ehtiäkseen työläiset yleensä pistivät juoksuksi aamu-unisena kahvit kotona hörpittyään.

    Suomalainen on aina menossa Hallaan töihin.

    Paseo Maritimolla, tuossa rannassa, suomalainen törmää koko ajan espanjalaisiin, jotka eivät tunnu liikkuvan lainkaan. Espanjalaiset ryhmittyvät porukoiksi keskustelemaan ja pällistelemään, heidän liikeensä, jos sitä on, suuntautuu eteenpäin tai taaksepäin, sivulle ja toisellekin, mutta he pitävät paikkansa kuin omistaisivat sen, palan katua, palan rantaa, palan todellisuutta.

    Tosin, jalkapallokentällä espanjalaiset pitävät paljon parempaa kiirettä kuin suomalaiset. Johtuisiko tämä siitä, että suomalainen on tottunut hyppimään ojien yli eikä niikään tallustelemaan tasaisella ruohomatolla.

    Kaikki saattaa olla geeneissä, myös liike.

    Syvällisempi ajatus tulee tässä: muistuttaako Barcelonan melkein seisova passipeli, jossa pallo kiertää loputtomasti mieheltä toiselle, kadulle ryhmittyvää espanjalaisseuruetta jonka liikeen suunnasta ei ole koskaan täyttä varmuutta?
    Eikä pallokaan aina mene vastustajan maaliin. Ei mennyt tiistaina.

    Jalkapalloteoreetikoille mietittävää!

Olemme ajan arkeologeja.

    Kaivamme itsemme pilareiksi.

    Muotivaate on muodissa.

    Semana Santa tarkoittaa oikeastaan rituaalia.

    Rituaalissa ihminen puhdistautuu, vapautuu, saa lupauksen.

    Näkinkenkä lojuu hiekassa, aallon sinne lennättämänä.

    ”Luotijuna” kulkee kuin luoti, mutta rauhan merkityksessä.

    Sota ei ala, se tehdään.

    Rauha tarvitaan rauhan tekemiseen.

    Viattomiakin löytyy.

    Meidän muiden tulee skarpata.

                                                                                                  Kyösti Salovaara, 2017.
Moderni temppeli?

_____________________________