Taxell

[kun muisti pätkii]

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.
Kansantaidetta Korppoossa.

Lennä, lennä leppäkerttu… minne mieles tekee.

    Muistatko mistä tulit?

    Jutellaan taivaan väreistä. Kuka osaa maalata sen, piirtää, värittää?

    Taivaan värien toistaminen kankaalle on yhtä vaikeaa kuin meren kuvaaminen. Pitää kuvitella, nähdä enemmän kuin näkee.

    Otat valokuvan merestä, johon taivas ja pilvet ja avaruus heijastuvat. Onko se totta vai pelkästään sinne päin? Osut paikalle kun nelikiloinen hauki pääsee takaisin meren syliin. Sillä on erilainen käsitys vapaudesta kuin sinulla.

    Valokuva veteen ponkaisevasta hauesta on jäntevän upea, mutta kun sitä tarkastelee lähemmin, huomaa yksityiskohtia joita ei haluaisi huomata.

    Maisema on kesän tunteellinen merkki. Tunteen toistuma.

Kolme miestä autossa, kaksi vanhempaa ja yksi nuorempi. Matkalla. Sateisen aamupäivän jälkeen pilviverho rakoilee. Näkyy sinistä taivasta saariston lähestyessä.

    Ohitetaan kalkkikaivoksen jätevuoret Paraisilla.

    Ryhdytään puhumaan… miettimään… muistelemaan... mikä hitto sen ministerin ja harmaan eminenssin nimi olikaan?

    Muistetaan hyvin tämä RKP:n vaikuttaja, puheenjohtaja ja ministeri, joka sittemmin yritti estää Partekin myymisen Herlinien suvulle, koska Herlinit aikoivat pilkkoa yrityksen. Epäonnistui. Yritys pilkottiin.

    Muistan miehen kasvot ja piirteet. Mikä hemmetti sen nimi on?

    Kello on noin 12:00.

Illalla kauniin merenlahden rannalla, kun on saunottu ja ruokaa laitetaan, muistan nimen.

    Olen ajatellut, yrittänyt muistaa koko iltapäivän. Välillä etunimi tulee mieleen ja katoaa sitten. Päätän etten katso netistä.

    Kai sen joskus muistaa. Jos ei tänään, huomenna viimeistään, tai ensi vuonna jos hengissä ollaan.

    Sitten yhtäkkiä: Taxell!

    Christoffer Taxell, vuotta nuorempi kuin minä.

    Miten voi unohtaa noin tutun nimen? Ja mistä johtuu että hänen kasvonsa näkee mielen silmin mutta ei nimeä?

    Verkko lasketaan kovaan tuuleen kallion kärjestä merelle päin. Aamulla kahdeksan isoa ahventa. Putin tietysti sai isomman.

    Taivaan värit tuulessa iltaruskon aikaan.

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.

Muistot ovat menneiden tapahtumien julkisia muotoja, joita muunnellaan vallassa olevien ideologioiden tarpeisiin enemmän tai vähemmän, kirjoitti molekyylitutkija Steven Rose kirjassassaan Molekyyleistä muistiksi.

   Muistot ovat siis mennyttä ja nykyistä.

   ”Muistot ovat hävinneiden kokemusten kollektiivista mieleen palauttamista”, Rose jatkoi. ”Muistot ovat oman lapsuutemme ja kuolleiden vanhempiemme muuntuneita uusia luomisia, jatkuvia yrityksiämme sovittaa elämämme palaset yhteen... jotta voisimme kohdata tulevaisuuden.”

   Muistot ovat totta ja fiktiota, toivoa ja pelkoa.

   Kirjailija ei kirjoita tulevaisuuden kokemuksista. Maalari ei loihdi kankaalle huomisen taivaan värejä. Kun portti aukaistaan, siitä kerrotaan imperfektissä, ajassa joka meni säilyäkseen mielessämme.

Rosen mukaan muistiin tallettaminen on yksinkertaisempaa kuin muiston palauttaminen mieleen takaisin.

    Etsin kahdeksan tuntia Taxellin nimeä. Hakupolkua ei löytynyt. Hänen kasvonsa piirteet muistin välittömästi. Kuinka paljon vanhassa päässä on maatunutta tietoa?

   Tutkimusten mukaan esineiden muistaminen on paljon helpompaa kuin sanojen ja lukujen. Aivoista ei oikeastaan häviä mitään sinne pantua, mutta sinne pantua ei kuitenkaan aina muista. Paitsi esineiden ja ihmisten hahmoja.

    Ehkä hahmon tunnistaminen on evoluution saatossa osoittautunut tärkeämmäksi kuin sanojen ilmaisemien asioiden muistaminen. Pysyäkseen hengissä, täytyy vihollinen ja ystävä tunnistaa nopeasti, jo muutamasta piirteestä. Asioita sen sijaan on aikaa miettiä, pohtia ja vatvoa joten ne voi työntää syvemmälle biologiseen hyllyyn.

    Muisti ei ole kovalevy vaan biologinen kokonaisuus. Tietokoneen levy ei muista elääkseen. Se vaan muistaa mitään ajattelematta. Ihminen sitä vastoin muistaa elääkseen, tullakseen toimeen, selviytyäkseen.

    Steven Rose lainaa Virginia Woolfia, joka sanoi että muisti on kuin ompelijatar, joka juoksuttaa ”neulaansa sisään ja ulos, ylös ja alas, sinne ja tänne”.

Suomennos vuodelta 1981.

Juoksuttaa neulaansa sinne ja tänne.

    Pari viikkoa sitten olin liikkeellä Risto Raition kanssa, joka hallitsee dekkarigenren laidasta toiseen.

    Tuli puheeksi kirjat, jotka vähintään pitäisi lukea.

    Tietenkin olet lukenut amerikkalaisen John Dickson Carrin romaanin Kolme ruumisarkkua, Risto sanoi. Se on erinomainen romaani, paras suljetun huoneen arvoitus ikinä.

    Sanoin että en muista lukeneeni.

    No tottahan olet tämän tohtori Fell-dekkarin lukenut!

    En tiedä olenko lukenut yhtään Felliä, tunnustin, ehkä vain muutaman Merrivale-dekkarin joita Carr julkaisi Carter Dicksonin nimellä.

    Jassoo!

    Kotona sitten katsoin kirjahyllyäni. Siellä näyttää olevan 18 John Dickson Carrin kirjoittamaa dekkaria, joista alle puolet Dicksonin nimellä julkaistua.

    Ai että unohdin? Miten tällaisen voi unohtaa?

    Ryhdyin ”komennuksen" saatuani lukemaan Kolmea ruumisarkkua, jonka Carr julkaisi vuonna 1935, samana vuonna kuin Punaisen lesken, joka tuli ulos Carter Dicksonin kirjoittamana.

Suom. 1954.

    Kolme ruumisarkkua ei tuntunut yhtään tutulta. Kunnes pääsin sivulle 34 josta löytyi alleviivaamani virke: ”Olisi luullut, että hän oli sosialistista vaaliohjelmaa kannattava luonnontieteiden kandidaatti, ja arvaus olisi osunut oikeaan.”

    Olihan se luettu.

    Olen nyt sivulla 85. Lukeminen sujuu vaivalloisesti kuin tarpoisi nivusiaan myöten lumessa. En tiedä miksi Carrin proosa tuntuu niin pitkäveteiseltä, yhdentekevältä jorinalta. Siitä huolimatta, että kirjailija iskee tarinan sisään teräviä kommentteja 1930-luvun ilmiöistä ja suhdanteista, on tietoinen sosialismin, bolševismin ja feminismin liikehdinnästä eikä ole lainkaan totinen vaan piilevästi todella hauska kirjoittaja, englantilaisen tuntuinen vaikka syntyi Yhdysvalloissa. Mutta tavoittiko Carr sittenkään englantilaisen maiseman ja yhteisön sielua vaikka asui siellä pitkään 1930- ja 40-luvuilla?

    Ehkä unohdin lukemani Carrit syystä, jota en pysty selittämään enkä analysoimaan.

Muistot ovat menneiden tapahtuminen julkisia muotoja.

    Taide luo muistoja nykyhetkessä tulevaisuuteen. Samalla se muistelee menneisyyttä. Tämä kaksisuuntainen pyrkimys vaikuttaa katsojaan ja lukijaan välillä voimakkaasti, toisinaan ohimenevästi. Katsojan ja lukijan muistot yhdistyvät taiteilijan muistoihin, julkinen on julkista, yksityinen yksityistä, piiloon jäävää. Yhteistä on kuva tai sana, merkki.

    Kesä on tunnetta, ei järkeä.

    Tämän tajuaa kun vertaa kahta ”kesänäyttelyä”.

    Taidemuseo Göstassa Mäntässä on esillä pohjoismaisten modernistien teoksia kesästä ja valosta. Katsojan mieli ei värähdä. Kesän maisemaa, tunnetta, yhteistä muistoa ei voi esittää abstrakteina viivoina ja väreinä, koska abstrakti kuva on kylmä kuin pakastimen huurre eikä se välitä tunteita vaan pelkästään epämääräisiä ajatuksia, joista on mahdoton ottaa kiinni.

    Jos kesän haluaa nähdä järjellä ”pilattuna” kannattaa toki ajaa Mänttään.

    Korppoon Saaristokeskuksessa on pieni, hieno näyttely Victor Westerholmin (1860-1919) saaristolaismaisemia. Niitä taiteilija maalasi Korppoossa, Nauvossa ja Ahvenanmaalla.

    Westerholmin kesäinen maisema oli aluksi romanttisen realistinen. Uran jatkuessa hän uskaltautui impressionismin kymeen. Impressionistiset maalaukset kiehtovat katsojaa enemmän kuin realistinen maiseman kuva, mutta kaikella on paikkansa ja sanottavansa.

    Westerhomin maiseman henkimän tunteen tavoittaa, siinä on yhteistä, julkista, sielullista kosketuspintaa katsojan omaan kokemusmaailmaan ja muistoihin vaikka tämä ei olekaan elänyt Turun saaristossa tai Ahvenanmaalla. Maisemasta syntyy siis tunnetta, niin kuin kesästä. Muisto on kaunis, vaikka sen tietää fiktioksi.

    Oikeastaan on harmillista ettei Korppoon näyttelyssä ole Westerholmin maalauksia Kymijoelta, jota hän maalasi pääosin talvella joen juostessa hyisenä virtana lumisten rantojen puserruksessa. Eräällä talvisella maalausretkellä Kymijoella Westerholm sairastui ja kuoli saamaansa tautiin myöhemmin.

   Kesän lämpö kaikkosi.

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.
Tapsa, Jaakko ja Westerholm -
muistojen kohtaaminen, portin aukaiseminen.

Värejä, tuoksuja, ääniä - etäisiä näkyjä kesässä.

    Tervapääskyt kirkuvat vielä tänään. Ensi viikolla ne (kenties) lentävät pois. Niiden kesä jatkuu muualla. Me emme pääse pakoon muistojamme.

    Samaan jokeen ei voi astua kahta kertaa, sanotaan.

    Samoihin muistoihin palataan toistuvasti. Ne kenties muuttuvat joka kerta kun aukaisee muistojen lippaan, mutta entä sitten? Elämä on yhtä kaikki elämän tulkintaa joka päivä.

    Hauki päästettiin takaisin mereen, se potkaisi voimakkaasti tajutessaan että oli vapaa menemään. Sunnuntai-iltana kuu oli kaunis, taivas kuin koru.

    Kun katsoo tarkemmin hauen riemua sen ponnistaessa takaisin kotiinsa, huomaa veren valuvan kiduksista. Sattuiko sitä? Paraneeko se? Onko elämä sittenkin julmaa kauniin kuoren sisässä, kuun paistaessa ja iltaruskon taittaessa valon maagisiin sävyihin?

    Vapaus elämän vankina on suhteellista.

    Maisema jää, sen kuvaaja menee pois; tarina kirjoitetaan, se säilyy vaikka sitä ei kukaan lukisikaan.

    Odottaa... kunnes joku muistaa... 

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.
Vapauden kutsu.

_____________________________

Selvää kuin vesi

[eli itsepetoksen kehät]

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.

Palaan jatkuvasti samaan kysymykseen.

    Kumpi kiehtoo enemmän, todellisuus vai sen tulkinta?

    Koska todellisuudelle ei mahda mitään ja se on mitä on, niin kenties tulkinta on kiehtovampaa, sillä se muuttuu. Tämä kuulostaa resignoitumiselta, elämän katsomoon siirtymiseltä. Sitäkin se voi olla.

    Sanojen kanssa pitää olla varuillaan. Luonnontieteet esittävät faktoja, eivät mielipiteitä. Toki niissäkin tieto kasvaa ja käsityksen tarkentuvat. Tieteessä ei tulkita todellisuutta vaan esitetään faktat ja niiden väliset lainalaisuudet. Eduskunnan kokoonpano, parlamentaariset voimasuhteet eivät vaikuta luonnontieteen ”paljastamiin” faktoihin.

    Taloustieteeltä, historiantutkimukselta, sosiologialta ja ihmistieteiltä ylisummaan puuttuvat luonnontieteeltä edellytetyt kovat faktat ja niiden pysyvyys. Ihmistieteet tulkitsevat maailman ja ihmisen välisiä suhteita, jotka muuttuvat alinomaa: Eilinen "hyvä" saattaa tänään olla "pahaa".

    Kirjoitan kuistilla, harvinaista herkkua tänä kylmänä kesänä. Tervapääskyjä ei kuule, niitä on harvassa ja kohta nekin, jotka eivät tänä kesänä viitsineet edes lentää Suomeen, palaavat takaisin lämpimään.

    Poutapilvet lipuvat lounaasta koilliseen. Ripustin pari lakanaa narulle kuivumaan. Voisi kuvitella että tänään ei sada, mutta mistä sen tietää, eihän täsmäsäätä kukaan pysty ennustamaan luonnontieteellisellä tarkkuudella. Liian paljon muuttujia, liian paljon yllätyksiä, liian herkkiä prosesseja – todennäköisyyksien loputon sokkelo.

    Valkoiset kumpupilvet ovat kuitenkin faktaa, silmin nähtyä.

Sanotaan että totuus on selvää kuin vesi.

    Mutta mikä yhteiskunnallisissa pyrkimyksissä on totuus? Siis semmoinen mikä ei pala tulessakaan? Ovatko lait esimerkiksi ihmisen yläpuolella? Vai ovatko nekin vain monimutkaisesta elämästä kirjoitettuja tulkintoja? Moraali on vielä hankalampi käsite – onko siitä muuta modernia sanottavaa kuin toistaa Mooseksen kymmenen käskyä?

    Yhteiskunnallisessa keskustelussa tulkinnan suhdanteet vaihtuvat ja muuttuvat, vaikka asioiden substanssi näyttää pysyvän muuttumattona. Puhujat vaihtavat roolia, puhe jatkuu samanlaisena.

    Viime vuosisadan jälkipuoliskolla kriittinen vasemmisto vastusti devalvaatioita, koska ne köyhdyttivät köyhiä ja rikastuttivat rikkaita. Tänään monet vasemmistolaiset taloustutkijat kaipavaat heikon markan ja devalvaatioiden aikaa. Miksi – en ymmärrä.

    Kuusikymmentä- ja seitsemänkymmentäluvulla vasemmisto kritisoi lainkäyttöä omaisuudensuojan ylenmääräisestä vahvuudesta. Koettiin että perustuslakiin tarrautuminen ehkäisee järkevät reformit.

    Tänään kriittinen vasemmisto tukeutuu perustuslakiin ja sen konservatiivisiin tulkitsijoihin, perustuslakifundamentalisteihin, estääkseen reformit, esimerkiksi soten valinnanvapausajatuksen.

    Siitä ei ole kauaa kun oikeistolaista virkamieskuntaa syytettiin edistyksen jarruttamisesta. Tänään kriittinen vasemmisto syyttää porvarihallitusta siitä, että se yrittää saada virkamieskunnan tottelemaan ”poliittista ohjausta” eikä toimimaan omin päin. Onko demokratia vain silmänlumetta? Itsepetosta?

    Mikä on muuttunut? Todellisuus vai tulkinta?

    Saako pelipaidan vaihtaa tuulen kääntyessä?

                                                                                            Kyösti Salovaara, 2017.

”Valtiosääntöoikeus on keskeisiltä osiltaan sangen poliittista”, aloitti Paavo Kastari vuonna 1977 teoksensa Suomen valtiosääntö.

    Rohkeaa puhetta – ainakin tänään, vuonna 2017.

    Poliittiselle seitsemänkymmentäluvulle tuollainen ajatus mahtui paremmin.

    Selailen kirjoituksia, kuistilla istuen, kumpupilvet lipuvat lounaasta koilliseen, muuttuva maailma pilvien alapuolella kuin entinen maalaus. ”Vihreä helvetti”, ylisuuriksi kasvaneet puut ja pensaat ympäröivät tuoliani niin ettei kohta valonsädekään läpäise lehvästön muuria.

    Valtiosääntö, perustuslaki, ihmisoikeudet – ”hyvän” ihmisen ja yhteisön tulkintaako?

    Vuonna 1990 Ralf Dahrendorf kirjoitti pitkän ”kirjeen” puolalaiselle ystävälleen, joka oli pohdiskellut miten totalitaarinen Itä-Eurooppa tuodaan demokratian piiriin ja sitä, miten sosialismin parhaat puolet (jos sellaisia oli) voitaisiin edelleen säilyttää markkinataloudessa.

    Dahrendorf ei uskonut, että juuri mitään siirrettävää löytyisi. ”Perustuslaillisen politiikan käsittein en valitettavasti taida erottaa ainoatakaan”, hän sanoi. ”Teidän valtiomuotoihin kirjatut ja paljon mainostetut sosiaaliset oikeudet eivät ole edes sen paperin arvoisia, jolle ne on kirjoitettu.”

    Dahrendorf otti esimerkiksi perustuslakiin kirjoitetun ”oikeuden työhön”. Se ei koskaan voi estää työttömyyttä. ”Se vain halventaa perustuslakia, koska se lupaa sellaista, mitä yksikään tuomari ei voi tarjota.”

    Täystyöllisyyden tavoittelu kuuluu hyvään poliittiseen ohjelmaan mutta ei lakitekstiin. Sitä paitsi, Dahrendorf lisäsi, ”oikeus olla tekemättä työtä on vakuuttavampi tarjokas perustuslain varjeltavaksi, koska se suojelee ihmisiä pakkotyöltä”.

    Kun yliopistojen professorit kampittivat kesäkuussa hallituksen aikeen monipuolistaa terveyspalvelujen tarjontaa, joku muisti että Suomen perustuslakiin nämä ”sosiaaliset oikeudet” kirjoitettiin aikanaan DDR:n (Itä-Saksa) mallin mukaisesti.

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.

Samalla heinäkuun viikolla julkaistiin kaksi merkittävää pääkirjoitusta perustuslakiin ja sen tulkintaan liittyen.

    Ville Pernaa myönsi Suomen Kuvalehden pääkirjoituksessa 21.7 professorien olevan siinä oikeassa, että hallitus halusi määritellä (siirtää) sote-laeilla viranomaisten ja yhtiöiden välistä rajaa. Se tarkoittaisi vähemmän viranomaisten tuottamia palveluja ja enemmän yhtiöiden tuottamia palveluja, joita julkinen valta valvoo ja rahoittaa.

    Asiantuntijat eivät hyväksyneet rajan uudelleen määrittelyä, sen siirtämistä.

    ”Mutta kenen pitäisi päättää, missä menee viranomaistoiminnan ja yritystoiminnan välinen raja?” Pernaa kysyi. ”Perusoikeusjuristien vai kansan valitseman eduskunnan ja sen enemmistön luottamusta nauttivan hallituksen?”

    On kummallista, että vasemmisto ja vihreät antavat päätösvallan juristeille, joita kukaan ei ole valinnut demokraattisesti päättämään kansalaisia koskettavista asioista. Kun Pihtiputaalle ei ole varaa rakentaa raitiotietä, se pitäisi tasapuolisuuden nimissä kieltää Helsingistäkin – vain miten Osmo Soininvaara tätä dilemmaa onkaan kuvannut.

    Pernaa puolestaan sanoi, että yhteiskunnan uudistamisessa rima on hilattu korkeammalle kuin koskaan – mahdottomiin. ”Nykykriiteereillä peruskoulu-uudistuskin olisi tainnut kaatua perusoikeuksien vastaisena.”

    Valtiosääntökeskustelu on politiikkaa.

    Niinpä vasemmalla harjoitetaan melkoista älyllistä itsepetosta, aivan kuin historiaa ei olisi olemassakaan.

    Sosialidemokraattisen puolueen julkaisema Demokraatti rohkeni pääkirjoituksessaan 20.7 tunnustaa, että politiikkaahan tämä kaikki on. Enkä moiti lehteä siitä. Mutta miksi tätä ei uskalleta tunnustaa kaikilla foorumeilla, myös eduskunnassa? Eikö ole poliittista itsepetosta piiloutua asiantuntijoiden pöksyihin?

    Demokraatin pääkirjoittaja totesi, että kritiikki perustuslakiasiantuntijoita kohtaan tulee hämmästyttävän usein samasta osoitteesta: kokoomuksen ja elinkeinoelämän lobbareilta. ”Jostakin syystä”, pääkirjoitus jatkui, ”poliittinen vasemmisto tuntuu antavan asiantuntijoille lähinnä kiitosta.”

    Sitten pääkirjoittajan oivallus:

    ”Ovatko professorit korostuksiltaan lähempänä vasemmistoa vai onko oikealla vaikeuksia sulattaa bisneksen kannalta kiusallisia perusoikeuksia? Molemmissa voi olla perää.”

    Näin professorien puolueettomuuden kaapu repäistiin auki kuin ahvenen vatsa: perustuslakijuristeria on selvää politiikkaa!

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.

Itsepetokseen kuuluu kiistää ilmiselvä pyrkimys vaikuttaa politiikkaan kieltämällä poliitiikka.

  Tämähän on populismia, mutta nyt sitä harjoittavat toverit vasemmalla vihreiden kannustamina.

    Sanon vielä uudestaan: poliitikan tekeminen on sallittua, jopa toivottavaa. Koska kaikki yhteiskunnallinen on poliittisen toiminnan tulosta ja sitä pitää arvioida erilaisten pyrkimysten tuotoksena, niin miksi tuo poliittinen luonne pitäisi kieltää?

    Eikö ole huijausta vedota ”asiantuntijoihin” päätöksissä, jotka ovat loppujen lopuksi aina poliittisia, ei yhteen totuuteen perustuvia? Päätökset voivat toki olla huonoja, mutta niiden huonoutta tai hyvyyttä ei voi lukea perustuslaeista eikä muistakaan laeista.

    Paavo Kastari kirjoitti 1977, että perusoikeudet ovat pakottaneet monia vastakkaisia näkökantoja ja intressejä kompromisseihin ja näin kohtuullistaneet eturyhmien vaatimuksia. ”Mutta toisaalta ne ovat myös saattaneet jarruttaa ja viivästyttääkin lainsäädännön kehittymistä joillakin aloilla. Ilmeistä on, että ne ovat monesti aiheuttaneet hallituksille vaikeuksia reformipolitiikan ajamisessa.”

    Ei siis mitään uutta auringon alla?

    Toki meiltä löytyy myös älyllisesti kriittisiä tutkijoita, jotka ymmärtävät positionsa – sen mitä asiantuntemus tarkoittaa ja mitä ei.

    Taloustieteen professori Roope Uusitalo määritteli Helsingin Sanomien haastattelussa hyvän talouspolitiikan sanomalla, että se perustuu faktapohjaiseen tietoon, realistisiin käsityksiin ja demokraattisiin päätöksiin.

    ”Kun arviointineuvosto [jonka puheenjohtajana Uusitalo toimii] arvosteli hallitusta verotuksen pois sulkemisesta julkisen talouden sopeutuksen keinovalikoimasta”, Uusitalo muisteli, ”Stubb totesi, että päätös oli enemmistöhallituksen tekemä poliittinen valinta. Minulle se tarkoitti, että pölinät pois, tutkijalla on vain yksi ääni demokratiassa, ja hyvä niin.”

Nyt pilviin kasvaa harmaita kumpuja.

    Ei kai kohta taas sada? Jokohan lakanat ovat kuivuneet?

    Mieleen tulee heiveröinen ajatus: kuvastaako tämä perustuslakiasiantuntijoihin kritiikittömästi vetoaminen uudenlaista merkantilismin aikaa? Paluuta menneisyyteen, yhden totuuden aikaan – totuuden jonka määrittelivät papisto ja aatelisto ja kenties omaa etuaan ajava kauppaporvaristo?

    Kun soten valinnanvapautta kritisoivat toimittajat, poliitikot ja yliopistojen professorit - jotka eivät itse koskaan käytä julkista perusterveydenhoitoa, koska heille kuluu työterveyshuollon ansiosta pääsy yksityiselle lääkäriasemalle heti kun niskaa pakottaa tai päästä huippaa - sanovat ettei julkisilla verovaroilla saa rahoittaa kansainvälisten yrityksien toimintaa Suomessa, niin tietävätkö he kuinka paljon esim. julkisen infrastruktuurin kustannuksista maksetaan ulkomaisille yrityksille, suoraan tai välillisesti? Suomeen ei hankita esimerkiksi yhtään isompaa, ja tuskin pientäkään, IT-sovellusta ilman että suuri osa siihen kulutetusta verorahasta valuu kansainvälisille ”bisnesmiehille”.

    Itsepetoksen kehät kiertyvät meihin kuin elämänlanka omenapuun rungolle.

    Uusi kotikutoinen merkantilismi!

    Siitäkö populismi ja nationalismi löytävät itselleen talouspoliittisen ohjelman? Onko se myös kriittisen vasemmiston ja vihreän liikkeen unelma ei-globaalista maailmasta?

    Selvää kuin vesi?

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.

Ralf Dahrendorf: Huomisen Eurooppaan. (Refelections on the Revolutution in Europe, 1990.) Suom. Anna Salo. Kirjayhtymä, 1991.

Demokraatti -lehti: Lainvalmistelun vaivoista ikuisuuskysymys. Demokraatti, 20.7.2017.

Antti Järvenpää: Nuorten koulutus huolettaa – Roope Uusitalo nostaisi oppivelvollisuusiän 18 vuoteen ja sallisi lukukausimaksut suomalaisille opiskelijoille. Helsingin Sanomat, 29.7.2017.

Paavo Kastari: Suomen valtiosääntö. Lainopillisen ylioppilastiedekunnan kustannustoimikunta, Helsinki, 1977.

Ville Pernaa: Vain täydellinen olisi kelvannut. Suomen Kuvalehti, 21.7.2017.

Hiljaisten miesten laakso

[Häme resonoi Pradoa]

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.

Kirjoitan uudella läppärillä – kannettavalla tietokoneella.

    Entinen meni ”rikki”. Ei ollut vanha, hyvä että edes takuuaika ohi.

    Älylaitteisiin ahdetaan pieneen tilaan paljon tekniikkaa. Älyä on enemmän kuin kykyä tai halua rakentaa kunnollista. Matemaatikot osaavat kirjoittaa hienoja algoritmeja; teknikot eivät pysy perässä. Tai sitten kaupallinen rima on matalalla.

    Limboillaan yhdessä, hups!

    Uudella koneella entisen kaltaista tekstiä.

    Jos haluaisi uutta, pitäisi vaihtaa pää, mutta miten se tehdään?

Kukapa meistä ”entisistä pojista” ei olisi lukenut James Oliver Curwoodin (1878-1927) tai Zane Greyn (1872-1939) romaaneja, joissa seikkaillaan villissä luonnossa ja villissä lännessä - sankarillisesti.

    Curwood oli journalisti, Grey hammaslääkäri ja baseball-pelaaja. Molempien kirjoja suomennettiin runsaasti. Itse pidin enemmän Greyn tyylistä kirjoittaa kuin Curwoodin. Se oli makuasia. Ehkä westerni vetosi enemmän kuin Jack London -tyyppinen erämaakuvaus. Luin silti mieluummin Londonia kuin Curwoodia. 

    Kaksikymmentäluvulla Curwoodilta suomennettiin romaani Hiljaisten miesten laakso. En muista olenko lukenut.

    Kirjan nimi resonoi sielua.

    Hiljaiset miehet eivät aina tyydy osaansa.

    David Lodgen romaanissa Maailma on pieni (1984) päähenkilö nauttii joka aamu ajaessaan yksi autolla kehätietä pitkin työpaikalleen. Miehen ainoa "oma paikka" on hänen autonsa. Hiljaisten miesten "työhuone"? Virginia Woolf sai oman, naiselle kuuluvan työhuoneen aikoja sitten - miehelle jätettiin yksityiseksi tilaksi henkilöauto.

    Graham Greenen hienossa, Vietnamiin sijoittuvassa romaanissa Hiljainen amerikkalainen (1955) toisena päähenkilönä oleva CIA:n agentti Pyle paljastuu amerikkalaisen viattomuutensa takaa ”rumaksi” amerikkalaiseksi, joka aiheuttaa siviileihin kohdistuvan massamurhan vietnamilaisen kaupungin kadulla.

    Pitääkö hiljaisia miehiä myös pelätä eikä vain ihailla?

No niin, tähän asti olen johdattanut lukijaa harhaan.

    Tarkoitus ei ole kirjoittaa westerneistä eikä kirjoista muutenkaan. Pakinan kuvatkin ovat vain viittauksenomaisessa suhteessa pakinan aiheeseen – jos sellaista nyt ylipäätään on. Heinäkuun lopulla aiheet kastuvat ja mätäkuu alkaa. ”Jaakko” ei raaskinut heittää kylmää kiveä, koska vedet eivät ehtineet lämmetä. Onni yksillä, kesää ei kenelläkään.

    Ylellä oli mielenkiintoinen juttu Josif Stalinista.

    Jos se nyt on mielenkiintoista, että luotettavan mielipidetiedustelun mukaan 46 % venäläisistä ihailee Stalinia. Heidän mielestään Stalin oli uudistaja, joka myös pelasti Neuvostoliiton natseilta.

    Kuinka suuria rikoksia pitää tehdä menettääkseen maineensa? Muhiiko Venäjällä erilainen mielenlaatu kuin länsimaissa?

    Timothy Snyderin teoksessa Bloodlands (2010) kerrotaan alkuperäisiin lähteisiin ja tilastoihin tukeutuen, että reilun kymmenen vuoden aikana Stalin ja Adolf Hitler aiheuttivat noin 14 miljoonan siviilin kuoleman Itä-Euroopassa. Stalinin osuus veritantereille murhatuista oli kolmasosa. Pelkästään Ukrainassa hänen määräyksensä aiheuttivat yli 3 miljoonan siivilin kuoleman; suuri osa kuoli nälkään.

    Uudistaja ja pelastaja, Stalin?

    Snyder toteaa teoksen johdannossa, että siviilien massamurha irrotti juutalaisten historian Euroopan historiasta ja itäisen Euroopan historian läntisestä. Eikä tämä tilanne ole vieläkään normalisoitunut.

    Kaksi poliittista johtajaa teki massamurhan kiltintehokkaine apulaisineen. Hiljaisten miesten voima oli uskomaton. Tuon murhan uhrien ”kotimaa” ulottui Berliinistä Moskovaan, sen jälkeen kun Stalin ja Hitler olivat päässeet valtaan 1930-luvun alkupuolella.

    Saksalaiset eivät onneksi laajemmin ihaile omaa ”murhaajaansa”. Venäläisillä on vielä historian oppitunti edessään. Saksankaan väkivaltaan ihastuneilta ääriryhmiltä - olivatpa heidän lippunsa punaisia tai mustia – ei pidä sulkea silmiään.

    Rauha on arkipäivän työtä.

Pakina jatkuu harhautuksen hengessä.

    Nimittäin, ajelin viikonvaihteessa Kangasalalla Längelmävettä myötäilevää tietä ja silmiin osui kadunviitta: Hiljaistenmiestenlaakso.

    Hemmetti mikä osoite!

    Tuollahan minun pitäisi asua ja elää ja kirjoitella pakinoita. Siellä kynä lentäisi ja sanat säkenöisivät. Olisin syvällinen kuin mummoni kaivo Anjalassa, missä aurinko paistoi aina täydeltä terältä ja kimalaiset surisivat perennojen iki-ihanissa kukkasissa.

    Jos asuisin Hiljaistenmiestenlaaksossa, en epäröisi käyttää sanan valtaa enkä pelkäisi mitään – paitsi ehkä toisia hiljaisia miehiä.

    Kun ilta koittaa ja Hiljaistenmiestenlaakso vaikenee, katukilpi häämöttää vehreiden pensaiden yläpuolella, sillä sen loistetta eivät pimeä eikä ahdistus eikä minkäänlainen epätoivo pysty sammuttamaan.

    Hämäläinen tie resonoi sielua.

                                                                                                    Jaakko Salovaara.
Vueltan kilvanajoa
Madridissa Paseo del Pradolla syyskuussa 2016.
Kapteenit apuajajien turvaamina.
Vasemmassa reunassa valkoisessa paidassa
Chris Froome.

Viime vuonna syyskuussa seurasin Paseo del Pradon varrella Espanjan ympäriajon (la Vuelta) päätösetappia.

   Pyöräilijöiden vauhti oli hurjaa Madridin keskustassa. Komea Prado-museo katseli ohiajavia pyöräilijöitä välinpitämättömästi. Se on tottunut tähän touhuun.

   Koska ammattipyöräily, toisin kuin ensin tulee mieleen, on joukkueurheilua (22 yhdeksänmiehistä joukkuetta ajaa kolmen viikon aikana 21 etapilla yli 3000 kilometrin kilvan), jokaisen joukkueen voima ja mahti tai heikkous perustuu ns. apuajajien (domestiques) voimaan ja ketteryyteen ja sisukkuuteen kannatella joukkueen kapteenin (tai kapteenien jos pyritään sekä kokonaiskilpailun että sprinttietappien voittamiseen) ajamista. Joukkue ikään kuin kietoo kapteeninsa turvalliseen syliin, avaa hänelle tietä ja pönkittää ajamista niinä hetkinä kun kapteenilta tuntuvat jalat loppuvan.

    Kukapa meistä muistaa noiden apuajajien nimiä? He ovat hiljaisia miehiä keskellä shown pauhua, ovat hetken etunenässä mutta väistyvät juuri oikeaan aikaan sivuun kun suosion meteli yltyy ja palkintoja jaetaan.

    Mutta elämä ei ole - ei edes ammattipyöräilyssä - noin yksinkertaista.

    Hiljaiset miehet eivät aina tyydy osaansa.

    Talleista voimakkain ja ammattimaisin (?) on viime vuosina ollut englantilainen Sky. Muutama vuosi sitten (2012) Bradley Wiggins voitti Ranskan ympäriajon, vaikka välillä näytti että hänen apuajajansa, ”luutnantti” Christopher Froome oli vahvempi pyöräilijä, kestävämpi ja sisukkaampi vuoristoon kiipeäjä kuin kapteeni Wiggins.

    Mutta tuolloin Froomen piti pysytellä roolissaan. Hän oli domestique, apuajaja.

    Viime sunnuntaina Chris Froome sitten voitti jo neljännen kerran le Tourin; Wigginsin jälkeen hänestä tuli Sky-joukkueen kirkkain tähti.

    Ja jälleen katsoja kiinnitti huomiota hiljaisiin miehiin. Nyt espanjalainen Mikel Landa, baskimaalta kotoisin oleva pyöräilijä näytti vahvemmalta ja sisukkaammalta pyöräilijältä kuin kapteeninsa. Mutta Landan piti tyytyä rooliinsa, hänhän oli apuajaja, luutnantti, ”domestiquena” alistettu. Ilman joukkueensa vahvoja apuajajia Froome vaikutti haavoittuvaiselta.

    Maanantaina Mikel Landa antoi haastattelun El Pais -lehdelle Pariisissa. ”Uhrasin itseni joukkueelle eikä siitä ollut mitään hyötyä”, Landa sanoi hieman katkerana.

Hiljaisten miesten Häme resonoi Paseo del Pradoa.

    Me olemme ”kaikki” hämäläisiä, me olemme kaikki ”apuajajia”.

    Me asumme hiljaisten miesten laaksossa ja näemme, että kukkuloiden takana paistaa aurinko. Sateen jälkeen kiiruhdamme etsimään sateenkaaren päätä.

    Ne jotka löytävät sen, eivät koskaan palaa kertomaan millaista elämä sen jälkeen on.

    Me kateellisemmat väitämme luonnontieteeseen vedoten ettei sateenkaaren päästä löydy aarretta poimittavaksi.

  Uskoo ken tahtoo.

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.

_____________________________