3 amerikkalaista kirjailijaa - Roth

[Anatomian oppitunti]

Kyösti Salovaara, 2021.
Harrastelijakirjoittajan "oma huone".
Virginia Woolf vaati naistaiteilijoille omaa huonetta
vuonna 1929 kirjoittamassaan esseessä.
Minä ihmettelin 1980-luvulla, että kuinka monella
suomalaisella työliskirjailijalle edelleenkään on oma huone,
sukupuolesta riippumatta.

Myöhempien aikojen lukijat, jotka pääsevät perehtymään Philip Rothin kaltaisen, yksityisyyttään tiukasti varjelevan kirjailijan salaisuksiin, voivat kivuttomasti varmistaa, oliko taiteilijalla kenties painaviakin syitä omaelämäkerrallisen aineiston vieraannuttamiseen. Noita samoja lukijoita on melkein pakko kadehtia niistä ulkokirjallisista tiedoista joita uutterat elämäkerturit luultavasti saavat kaivettua esiin: kuinka jännittävää olisi jo nyt tutustua siihen mitä Philip Rothin – tai Saul Bellowin tai Norman Mailerin – teosten naisten mahdolliset esikuvat ajattelevat romaanien haavoittuneista rakkaussuhteista. Semmoiset näkökulmat ehkä korjaisivat mieskirjailijoiden karkeimpia ”epäoikeudenmukaisuuksia”: ainakin romaanien hirviömäisimmät naiset saisivat koston mahdollisuuden.

- Matti Salo vuonna 1978 Philip Rothin romaanin Intohimon professori suomalaisen laitoksen esipuheessa.

Oi niin, Mailer ajatteli kauppakadun vilahdellessa bussin ikkunan ohi kovemmalla vauhdilla kuin hevosen rivakka ravi, niin, siunattu olkoon Fitzgerald selkeän säkeensä vuoksi – ja miksi tuo pitkä, pimeä yö, niin miksi tosiaan, loppujen lopuksi? ja Wolfe oli kuollut liian varhain ja Hemingway oli itsemurhaaja – kuinka paljon syyllisyyden tunnetta kantoikaan hyvä kirjailija harteillaan – se kävi yhä pahemmaksi. Tiedonvälityksen voiman kasvaessa vastuu kansakunnan kasvattamisesta huuhteli jalkoja, uuden vastuun uusi tulva-aalto, ja ihminenhän on loppujen lopuksi ryhtynyt kirjailijaksi löytääkseen suojaisen paikan, jossa olisi turvassa – vastuu kuului mahtipontisille ja virkamiehille; kirjailijat olivat syntyneet löytämään iloa. Perustelu oli vanha ja hän oli kyllästynyt siihen – hän oli kerran kirjoittanut hyvän esseen siitä, ettei yhdenkään huomattavan amerikkalaisen kirjailijan ollut onnistunut kirjoittaa ainoatakaan huomattavaa romaania, joka olisi tavoittanut myyntimenestysten listan ohi sen huomattavan osan amerikkalaista yleisöä, joka oli Hollywoodin, TV:n ja Timen aivopesemää.

- Norman Mailer vuonna 1968 Norman Mailerista Norman Mailerin dokumenttiromaanissa Yön armeijat.

Suomalaisen lukijan silmin Updike sijoittuu sellaiseen seuraan kuin Salinger, Bellow, Styron, Malamud, Roth. Monenlaisia mielikuvia herättäviä nimiä. Updike profiloituu ensinnäkin sillä, että hän on epätasainen kirjoittaja. Jänis-trilogiaa vasten katsottuina eräät aikaisemmat paksutkin kirjat näyttävät vähemmän onnistuneilta. Se voi liittyä siihen että, keskittävässä ja konstruoivassa kirjallisuudessa Updike on ruiskuttaja, mahdoton verbalisti, joka pelaa sanojen massalla. Aina se ei ole onnistunut. Jänis-sarjassa massalla on mieli, nyt julkaistava teos Autokauppiaan unelmat valaisee yllättävästi kaksi aikaisempaakin. Nyt käy ilmi, että Updike on kuin onkin moralisti.

- Jukka Kemppinen suomentamansa John Updiken romaanin Autokauppiaan unelmat esipuheessa vuonna 1983.

Ajattelin lepuuttaa aivoja muutaman viikon.

    Ainakin sen suhteen etten ryhdy laajemmin kommentoimaan ajankohtaisia tapahtumia, sitä mitä älypäät ja muut päät laskevat julkiseen keskusteluun.

    Kolmen viikon aikana julkaisen kolme esipuhetta amerikkalaisten kirjailijoiden romaanisuomennoksiin. Philip Roth (1933-2018), Norman Mailer (1923-2007) ja John Updike (1932-2009) olivat keskeisiä kirjailijahahmoja Yhdysvalloissa (vielä) 1980-luvulla. Heidän romaanejaan suomennettiin tuoreeltaan WSOY:n A-sarjassa. Siihen aikaan jokainen A-sarjan suomennos varustettiin suomalaisella esipuheella.

    Ensimmäisen esipuheen Rothin kirjoihin tein 1970-luvun lopulla romaaniin Haamukirjailija, joka aloitti neliosaisen Zuckerman-sarjan. Ennen Haamukirjailijaa olin kirjoittanut esipuheen Raymond Chandlerin romaaniin Syvä uni. Se liittyi Chandler-renessanssiin 1970-luvulla.

    Esipuheet tilasi ja hyväksyi WSOY:n sympaattinen Klaus Taubert.

    En tiedä miltä nuo 1980-luvun romaanit tuntuisivat nyt. En yritä olla jälkiviisastelija. Päinvastoin. Annetaan 1980-luvun puhua omalla, sen hetkisellä äänellään. Niinpä kirjailijoiden ja esipuheiden kirjoittajan ääni kuuluu tuolta vuosien takaa parantelemattomana ja niin aitona kuin äänet voivat vuosien yli kantaa.

    Tekniikasta sen verran, että esipuheet on skannattu suomennoksista ja ohjelmallisesti tuotu tekstinkäsittelyohjelmaan ja siitä nettialustalle. Virheitä voi tietysti olla. En puutu juuri lainkaan WSOY:n käyttämään typografiaan jne, mutta kirjasinlajin muutan verdanaksi.

Kansi: Urpo Huhtanen.

Anatomian oppitunti

Kuinka voi iloita maailmasta, paitsi jos pakenee sen luo?

    Franz Kafka

Henry Jamesin kerrotaan todenneen, että kukaan ei voi selviytyä amerikkalaisesta menestyksestä. James laski leikkiä, tai kenties oli vakavissaan ja laukaisi keskelle maalia, koskapa amerikkalainen kirjallisuuden ja elokuvan historia on täynnään komeita ja traagisia epäonnistumisia. Tällaisessa yhteydessä on tapana mainita Jack London, F. Scott Fitzgerald ja Ernest Hemingway, ei siksi että he olisivat epäonnistuneet taiteilijoina vaan siksi että amerikkalainen menestys tuhosi heidän yksityiselämänsä.

    F. Scott Fitzgerald ajoi elämänsä karille 30-luvun puolivälissä ja ryhtyi silloin analysoimaan varhaista menestystään ja sen seurauksia. Fitzgerald totesi, että ihmisen järki toimii ensiluokkaisesti niin kauan kuin hän pystyy hallitsemaan mielessään kahta vastakkaista ajatusta ja silti toimimaan rationaalisesti. Toivottomassa tilanteessakin tällainen ihminen yrittää muuttaa tilanteensa paremmaksi, toisenlaiseksi. Fitzgerald oli itse ajautunut elämäntilanteeseen, missä kadotti kyvyn toimia, missä viina oli ainoa pakotie toivottomuudesta, pakotie ei-minnekään.

    Mutta menestys synnytti harhakuvitelman, että ihminen pystyy tekemään elämälleen mitä haluaa. »Elämä oli jotakin mitä pystyit muokkaamaan, jos olit riittävän hyvä», Fitzgerald pohti hermoromahduksen jälkeen. Sitä ennen olivat kirjallisuus, maine ja menestys olleet kaikki ja enemmän. »Kirjallisuusmiehenä oleminen tuntui romanttiselta hommalta», Fitzgerald tunnusti v. 1936, »sinusta ei ehkä tulisi koskaan yhtä kuuluisaa kuin filmitähdestä mutta aikaansaannoksesi olisi luultavasti pitkäikäisempi — sinulla ei olisi koskaan vahvan poliittisen tai uskonnollisen vakaumuksen mukanaan tuomaa valtaa, mutta sinulla olisi kosolti enemmän henkilökohtaista riippumattomuutta.»

    Nämä Fitzgeraldin kommentit tulevat mieleen Philip Rothia lukiessa, jos kohta täytyy muistaa, että v. 1933 syntynyttä Rothia ei voi sijoittaa Londonin, Fitzgeraldin tai Hemingwayn kohtalogalleriaan, koska kaikki se mikä tiedetään Rothin yksityiselämästä kertoo rauhallisesta ja mukavasta ja järjestyneestä kirjailijanelämästä kaukana kavalasta ja tuhoavasta maailmasta. Mutta sepitteessään, esimerkiksi käsillä olevassa Zuckerman-trilogian päätösromaanissa, Roth pohtii yhä uudelleen samoja menestymisen ja epäonnistumisen ongelmia, joiden eteen Fitzgerald joutui omassa elämässään. Näkökulma on ehkä toinen, sanoma on Rothin oma, mutta peruskysymys pysyy: mitä amerikkalaiselle kirjailijalle tapahtuu sen jälkeen kun hän on taiteellaan hätkähdyttänyt maansa ja melkein koko maailman?

    Zuckerman-trilogia käsittää romaanit 'Haamukirjailija' (1979), 'Väärin ymmärretty mies' (1981) ja ’Anatomian oppitunti' (1983). Trilogian jälkipuheeksi Roth on sittemmin kirjoittanut pitkähkön novellin 'The Prague Orgy', jossa Zuckerman leimataan kafkamaisten käänteiden jälkeen Kafkan kotikaupungissa sionistien agentiksi. Koska Zuckerman-trilogialla ei ole selvää taiteellista keskipistettä, jotkut arvostelijat ovat valmiita liittämään tähän romaanisarjaan kaksi Rothin varhaisempaa romaania eli ’Miehen muotokuvan' ja 'Intohimon professorin'. Ehkä tällaisellakin näkemyksellä on puolensa ja sellaisinaan nämä viisi romaania kelpaavat mainiosti kirjailijan elämäntyöksi.

    Jos nuori Fitzgerald, ja nuoren Fitzgeraldin sukupolvi, uskoi kirjallisuuteen, myös Roth uskoo ja on uskonut. Ja toisaalta 'Väärin ymmärretty mies' ja 'Anatomian oppitunti' kysyvät toistuvasti miksi lukijat ymmärtävät sepitetyn romaanin väärin. Kun Rothin »sankari» Zuckerman vielä 'Haamukirjailijassa' haaveili kirjallisuudelle omistautumisesta, pakoilee 'Väärin ymmärretyn miehen' Zuckerman Carnovskynsa herättämää kuuluisuutta ja 'Anatomian oppitunnin' Zuckerman on valmis pakenemaan jo kirjallisuutta ja kirjoittamista sellaisenaan. Vaikka Roth on monesti kiistänyt, että Zuckerman olisi Rothin alter ego, jotakin »totta» tässäkin romaanihenkilössä on, jotakin kuviteltavissa olevaa, mahdollista, ja tässä katsannossa Zuckerman on tuollainen Fitzgeraldin luonnehtima persoonallisuus, joka ei enää pysty hallitsemaan kahta vastakkaista asiaa yhdellä kertaa mielessään.

    Väärin ymmärretyssä miehessä' Zuckerman lamautuu menestyksestä, ’Anatomian oppitunnissa' todellinen tai luuloteltu niskasärky suistaa Zuckermanin hirvittävän, ironisen tai itseironisen narsistisen itsesäälin vangiksi. Ja vaikka Zuckermanissa olisi vain tippa kirjailijaa itseään, tämä kirjailijakuva, »taiteilijan omakuva» on farssimaisen ja säälimättömän itseivan reunustama. Voi kysyä, onko kukaan toinen elävä tai kuollut kirjailija kuvannut kirjailijan ja taiteilijan narsismia yhtä kriittisesti ja armottomasti kuin Roth.

    Kuvio on luonnollisesti monimielinen ja monimutkainen. Vaikka ’Portnoyn tauti' tekikin Rothista kuuluisan ja menestyvän, aivan kuten Carnovsky tekee Zuckermanista, Rothin kirjailijanura on ’Portnoyn' jälkeen ollut taiteellisessa mielessä onnistunutta mutta julkisessa mielessä vähemmän näkyvää. Sen sijaan että Roth olisi antanut menestyksen musertaa kirjailijanuransa, niin kuin Zuckermanille käy, hän on ryhtynyt kirjoittamaan siitä, kirjoittamaan kirjoittamisesta ja senkin kirjoittamisesta. Joku voi sanoa tällaistakin suistumista omaan itseen ja omaan ammattiin epäonnistumiseksi ja tuhoutumiseksi.

    Zuckerman-trilogia saa lukijan aprikoimaan myös sitä, kuinka paljon Roth itse asiassa kaipaa 'Portnoyn taudin' tuomaa kohua, sillä sehän osoitti, että romaanilla oli vaikutusta ja merkitystä. Vaikka romaani ymmärrettiin väärin ja vaikka sen sepitteelliset henkilöt samaistettiin kirjailijaan ja kirjailijan perheenjäseniin, romaaniin yhtä kaikki suhtauduttiin vakavasti, se potkaisi ihmisiä päähän tai nivusiin, mutta potku tuntui. Sitä vastoin arvostelijoiden kiittämä Roth on kaukana lukijoistaan. Hän onkin myöntänyt ettei tiedä kuka häntä lukee ja missä häntä luetaan.

    Voi olla että Roth kaipaa alitajuisesti kohun synnyttämää vaikutusvaltaa, mutta hän on myös selvillä tästä kaipuusta, ja yksi Zuckerman-trilogian tarkoituksista on kirjailijan mukaan näyttää, kuinka vähän kirjallisuudella on merkitystä Yhdysvalloissa. Roth on rinnastanut amerikkalaisen »vapauden» eräiden sosialistimaiden tilanteeseen, missä kirjailijan on koko ajan varottava sanomisiaan. Roth pyrkii osoittamaan, että sananvapaudesta on kovin vähän iloa, jos kukaan ei suhtaudu vakavasti siihen mitä sanotaan. Romaanisarjan epilogi 'The Prague Orgy' pyrkii tuomaan esille ironian koko laajuudessaan: siellä missä turvallisuuspoliisi toimii kirjailijoiden »kriitikkona», kirjallisuudella on vielä jotakin viestittävää, sillä on merkitystä. Aivan kuin Rothin luoman todellisuus-sepitteen malliksi antoi Yhdysvaltoihin muuttanut neuvostoliittolainen kirjailija Lev Khalif äskettäin Newsweekille tällaisen lausunnon: »Onko täällä Yhdysvalloissa ketään joka on valmis maksamaan kuukauden palkan kirjasta, vieläpä sillä riskillä että joutuu siitä vankilaan? Me tulimme Yhdysvaltoihin vapauden ja ilmaisuvapauden tähden. Mutta on osoittautunut, että täälläkin on tehtävä kompromisseja. Täytyy kirjoittaa aiheista jotka käyvät kaupaksi. Ensimmäinen kohtaamani kustantaja kehotti minua kirjoittamaan kirjan neuvostoliittolaisista homoseksuaaleista. Minä sanoin että se ei kiinnosta minua — minä pidän naisista. Agenttini sanoi että Kirjoita jotakin viihdyttävää, älä kirjoita keskitysleireistä ja murhenäytelmistä’. Minä sanoin että en kirjoita saippuaoopperaa. Täällä on niin paljon rahvaanomaisuutta. Se on roskaa. Sellaiseen minä en ryhdy miljoonastakaan dollarista. Ja minä olen köyhä. Minä tarvitsen rahaa aika epätoivoisesti. On käynyt selväksi että kukaan ei täällä Yhdysvalloissa tarvitse meitä. Siellä ainakin KGB välitti meistä. En tarkoita että kaipaan KGB:tä. En ole sentään sadomasokisti, mutta sattuu vain olemaan niin että KGB välitti minusta ja täällä minusta ei ole hyötyä kenellekään – ja se vaivaa minua.»

    'Anatomian oppitunnissa' kysytään yhä uudestaan onko taiteilijalla mitään virkaa nykyajassa. Novellissa 'The Prague Orgy' muuan Tšekkoslovakiasta paennut ykkösluokan näyttelijätär myy vaatteita New Yorkissa ja sanoo koruttomasti: »Minä olen iloinen että menestys on ohi. Ja joka tapauksessahan menestys koituu yksilön eikä näyttelemisen hyväksi. Mitä hyvää siinä olisi? Mitä se palvelee? Vain itsekkyyttä. Brežnev on suonut minulle tilaisuuden olla tavallinen ei-kukaan joka käy tavallisessa työssä. Minä myyn asusteita – ja ihmiset tarvitsevat niitä paljon enemmän kuin typerän koskettavia Tšehovnäyttelijöitä.» Zuckermanin asenne kirjoittamiseen on samanlainen. Myös Zuckerman kaipaa tavallista työtä ja jokapäiväistä elämää. Yksin kirjallisuutensa kanssa jäänyt Zuckerman haluaa paeta takaisin maailman tykö, sen maailman jota hänen kirjailijaelämänsä ei ole oikeastaan koskaan tavoittanut.

    Keski-ikää lähestyvä Zuckerman on kaikin tavoin yksin. Hänen vanhempansa ovat kuolleet ja Zuckerman pelkää, että hänen kohuromaaninsa Carnovsky joudutti heidän kuolemaansa. Mutta Zuckerman on myös taiteensa kanssa yksin: aika on vienyt häneltä aiheen, koska juutalaisten problematiikka ei enää 70-luvun maailmassa heijastu newarkilaisten juutalaisisien ja -poikien välisissä suhteissa vaan sotana, jota käydään jossakin kaukana oikeilla aseilla ja kovaan väkivaltaan turvautuen. Zuckerman on yksin subjektiivisuutensa kanssa eikä oikeastaan tiedä mitä sille pitäisi tehdä, mitä hyötyä siitä on. »Vitsinä ei ole se», Zuckerman pohtii, »että kaikesta on tultava kirja. Vaan se, että kaikesta voi tulla kirja. Ja ettei sitä lasketa elämäksi ennen kuin siitä on tullut kirja. Koska Zuckerman on omistanut elämänsä kirjoittamiselle ja jättänyt tavanomaisen elämän elämättä, hänen umpikujansa näyttää lopulliselta, ulospääsytietä ei ole olemassa, ei ainakaan kirjallisuuteen ja taiteeseen: »Jos siirryt pois itsestäsi, et voi olla kirjailija koska juuri henkilökohtainen aines pistää sinut kirjoittamaan, ja jos roikut yhtään kauemmin henkilökohtaisessa aineksessa, katoat suoraan omaan perseeseesi.»

    'Anatomian oppitunti' on romaani Zuckermanin pulmatilanteesta ja sen ratkaisusta. Jokainen voi miettiä itsekseen, onko tähän ongelmaan ratkaisua, pitääkö taiteilijan omistautua taiteelleen, tulla ammattilaiseksi sanan kaikissa merkityksissä, vai pitäisikö kehityksen kulkea Marxin kaavailemaan suuntaan, jossa kaikki ihmiset ovat sekä taiteilijoita että tuottavia, tavallisia työläisiä. Marxista puhuminen ei tietenkään sovi Rothin yhteyteen, koska Rothin oppi-isiä ovat Freud ja Kafka, mutta sekin on enemmän Rothin kuin meidän muiden ongelma.

    Zuckerman-trilogiaa saattaisi ehkä verrata kotoiseen Hannu Salaman Finlandia-sarjaan; siinä missä Roth kirjoittaa siistimmin kuin Salama, hän aivan varmasti kirjoittaa »paremmin» ja »tyylikkäämmin» ja älykkäämmin». Jotenkin muodoton tämä Rothin romaanisarja on, ja se johtuu siitä että kirjailija ei juuri välitä juonesta eikä aiheesta: tärkeintä on eräänlainen puheenomaisuus, vitsit ja yllätykset joiden kohteeksi nämä vakavat ihmiset joutuvat. Rothia lukiessa voi kuvitella kuljeskelevansa näppärillä iltapäiväkutsuilla kuuntelemassa, kuinka toisilleen ventovieraat ihmiset sanovat kaiken mitä ajattelevat, vakavissaan ja tosissaan, sellaisiakaan sanoja kuin ’kyrpä' tai 'pillu' kaihtamatta.

    Koska Roth mieluusti vetoaa sepitteessään kirjallisiin esikuviin ja malleihin, koska Rothin sepitteessä tämä tai tuo tuntemus saa pätevyyden vasta kun sille löytyy selittäjä jostakin mestariteoksesta, voidaan näitä leimoja liimailla myös Zuckerman-trilogian kansilehdille. Se tarkoittaa, että 'Haamukirjailija' on täynnä tšehovilaista viisautta, että 'Väärin ymmärretty mies' nauraa kuin Gogol, että ’Anatomian oppitunti' on kuin Nathanael Westin kirjoittama farssi ja että 'The Prague Orgy' päihittää Kafkan tämän omassa kotikaupungissa.

     Kyösti Salovaara

---

Philip Roth: Anatomian oppitunti. (The Anatomy Lesson, 1983.) Suom. Rauno Ekholm. Esipuhe Kyösti Salovaara. WSOY, 1985.

Huom! Toisin kuin esipuheen kirjoittaja kuvitteli, Roth ei päättänyt Zuckerman-saagaa tähän romaanin vaan kirjoitti vielä neljännen Zuckerman-romaanin Käänteiselämää, johon minä kirjoitin jälleen esipuheen.

Kyösti Salovaara:
Kävisikö vapautta tavoitteleva
patsas Välimeren rantakadulla
ironiseksi kommentiksi
Philip Rothin romaanien naiskuville?

Hölkyn kölkyn

 [viipula vaapula vot]

Kyösti Salovaara, 2021.

Taiteen rytmi ei ole sama kuin elämän rytmi, taiteen rytmi ei ole sama kuin yhteiskunnan rytmi. Taiteen rytmi on hitaampi kuin elämän ja yhteiskunnan rytmi… Mitä suurempia vaatimuksia päiväkohtaisuudesta taide itselleen sälyttää aikoina, jolloin elämän meno on nopeaa ja epätasaista verrattuna sen omaan etenemiseen, sitä huonommaksi voi jäädä sen taso ja sitä helpommin voi käydä niin, että se leimautuu laadukkaaksi journalistiikaksi. Sillä journalistiikan peruspäämäärä on pinnallinen täydellisyys horisontaalitasossa kun taide puolestaan vaatii näkemystä ja arviointia myös vertikaalitasossa, perusteiden paljastamista, kaksiulotteista tai kahdesti valotettua todellisuudenkuvaa.

- Christer Kihlman Kirjastolehdessä vuonna 1971

Kesäpäivän seisaus meni. Juhannus tulee.

    Pionit kukassa. Sinitaivaalla kirkuvat tervapääskyt. Kalalokki opastaa poikastaan kuivalla maalla.

    Aivot narikassa?

    Jos eivät vielä, kenties kohta.

    Oliko radikaalina tunnettu Christer Kihlman konservatiivinen puhuessaan taiteen hitaasta rytmistä? Tänään, juhannuksen alla, trendikäs taidepuhe manaisi Kihlmanin mietteet roskakoriin.

    Tänään pitää ilmaista ulkonaista olemusta korostavaa identiteettiä. Haukkua rasisteja olemalla itse sellainen. Moittia sukupuolieroja korostamalla omaansa. Vaatia sananvapautta sulkemalla väärässä olevat ja aikaisemmin tietämättään väärässä olleet sen piiristä.

    Tänään pitää elää trendin paradoksissa.

Hyvä. Hyvä on. Mennään mukaan. Askeleita asfaltilla.

    Ugh! Minä en ole intiaani vaikka viimeinen mohikaani kuitenkin. Leikisti.

    Otetaan Maaria Ylikankaan runoarvostelu luupin alle. Huomataan että se on tyhjänpäivästä ylisanoitusta. Keisarilla ei sittenkään ole vaatteita. Tai jos on, ne on hankittu kierrätyspisteestä. Torin laidalta.

    Ylikangas kirjoitti Helsingin Sanomissa (18.6 ) Amanda Gormanin runoteoksen suomennoksesta. Kukkula jolle kiipeämme ilmestyi Tammen kustantamana. Sen suomensivat Laura Eklund Nhaga ja Aura Nurmi.

    Ylikangas kehuu paljon. Perustelee vähän. Hän on tietävinään, mutta ei sano mitä tietää.

    Kriitikko väittää, että runon nuoret, tuntemattomat suomentajat onnistuivat paremmin kuin kukaan muu olisi onnistunut, varsinkaan kukaan vanhempi, mahdollisesti jopa miespuolinen suomentaja: ”Virkaanastujaisesityksen antirasistinen ja feministinen viesti vesittyisi, jos kääntäjä olisi vain suomennostaidon harmaa eminenssi.”

    Ylikangas on "piilorasisti" iän ja sukupuolen suhteen. Hänen väitteensä on järjetön: mistä Ylikangas tietää ettei kukaan muu olisi pystynyt suomentamaan Gormanin kesyiltä näyttäviä säkeitä?

    Kun tarpeeksi puhuu hölkynkölkkyä se menee perille. Muuttuu uskottavaksi. Siitä tulee ikään kuin totta.

    Ylikangas printaa esimerkkejä suomennoksesta.

    Niistä on vaikea uskoa, että hypetetty ”spoken word” olisi jotenkin uutta, poikkeavaa, kumouksellista runokieltä. Päinvastoin, tämmöisiä tunteellisia, pateettisia ”taistelulauluja” on kirjoitettu (ja laulettu) maailman sivu, sekä vapaasti että riimeillä. Suomennettu Gorman kulkee näin:

    Emme marssi takaisin sinne, mikä kerran oli,

    kuljemme kohti sitä, mitä tuleman pitää:

    kohti kansaa, joka on mustelmilla mutta kokonainen,

    antelias mutta arastelematon,

    voimakas ja vapaa.

    Ja vielä: ”Kun päivä koittaa, astumme pois / hämärästä, / liekehtivinä ja peloitta”.

Kyösti Salovaara, 2021.

Tietysti kriitikot käyttävät ylisanoja, varsinkin jos samaistuvat lukemansa poliittiseen tai moraaliseen sanomaan. Tätä ei pidä moittia, koska poliittisuus on hyvä asia, moraalikin toisinaan.

    Mutta kun sanoo jotakin kauniiksi tai rumaksi tai mestarilliseksi, se pitäisi pystyä perustelemaan. Esittämään jotenkin… sanoilla.

    Ylikankaan sitaatit Gormanin runosta eivät perustele hypetystä; hänen intoaan sulkea paha maailma pois tämän ”täydellisen” runon ympäriltä ja jättää se vain niiden käyttöön jotka ovat vihkiytyneet ”spoken wordilla” (mitä se sitten onkaan) ilmaistuun identiteettiin.

    ”Eklund Nhagan ja Nurmen työ on uraauurtava”, Ylikangas hehkuttaa. ”He ovat antaneet käännökselle puhutun runon hahmon, sen sijaan että olisivat turvautuneet neutraalimman oloisiin ja konventionaalisempiiin modernistisen käännöstyylin keinoihin.”

    Kriitikko siis vertaa suomennosta sellaiseen suomennokseen jota ei ole olemassa - muualla kuin Ylikankaan päässä, mielikuvituksessa. Mitä kritiikin lajia tämmöinen mielikuvittelu edustaa? Sitä identiteettipoliittistako?

    Kuinka keisari pukeutuu? Kierrätyskuteisiin vai?

    Gorman kirjoittaa ja suomentajat suomentavat: ”...oppineet, ettei hiljaisuus aina tarkoita rauhaa / ja että mallit ja mielikuvat, jotka tottumuksesta / voivat olla oikein ja totta, / eivät aina ole oikeutta”.

    Hyvin kirjoitettu ja kaiketi sujuvasti suomennettu, mutta mikä tässä järkyttää? Mikä tässä on ”uutta”? Miten nämä säkeet muka jakavat maailman hyviin ja pahoihin? Mikä tässä on sitä ”spoken wordia”? Runon tavanomaisuusko? Ja miten ja missä nuo suomennoksen sanat eroavat ”konventionaalisemmasta modernistien käännöstyylin keinoista”? Vai ajatteleeko kriitikko niin, että koska runo esitettiin Washingtonissa ainutlaatuisessa tilanteessa, sen täytyy runonakin olla ainutlaatuinen.

    Mutta tavanomaista arkipuhetta taide ja runous taitaa olla pullollaan. Maaria Ylikangas on katsonut toisaalle.

Hyvä kuitenkin että kirjailijat kirjoittavat ja lukijat lukevat ja kriitikot selittävät.

    Kaikki ovat oikeassa ollessaan väärässä; kaikki ovat väärässä ollessaan oikeassa. Sillä tavalla maailma muutetaan ja pidetään pystyssä.

    Kun minäkin välillä intoilen politiikalla ja moraalilla, tuo Kihlmanin ”konservatiivinen” ajatus taiteen hitaasta rytmistä panee miettimään. Se jopa lohduttaa. Ehkä välillä pitäisi hiljentyä, puhua pienemmillä sanoilla ja käyttää vähemmän huutomerkkejä.

    Puhuiko Kihlman itse asiassa samasta kuin Alex Matson puhuu teoksessa Romaanitaide? Siinähän Matson väittää, että aikalaiskritiikki ei juuri koskaan tai nimenomaan ei koskaan pysty paljastamaan romaanien klassisuutta, niiden pysyvää olemusta.

    ”Suurin piirtein saa kukin romaani sen kohtalon, minkä ansaitsee”, Matson kirjoitti vuonna 1947, ”mistä seikasta saamme kuitenkin kiittää vähemmän arvostelijoita, joita väärä tai puutteellinen muotonäkemys saa ylistämään romaaneja, jotka oikean näkemyksen valossa paljastuvat heti tekotaiteeksi, kuin sitä, että romaanitaiteen naturalistisesta luonteesta johtuen ihmiskunnan kollektiivinen äly toimii hitaana, mutta hairahtumattomana tuomarina. Itse elämä hylkää romaanit, jotka eivät rakenteessaan noudata sen rakennetapaa.”

    Romaanilla siis pitää olla elämänmukainen rakennetapa. Aika paljon vaadittu.

Kun perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho kirjoitti poliittisen testamenttinsa suljettuun kirjekuoreen, joka avataan vasta kymmenen vuoden perästä, niin toimisiko päivän kirjallisuuskritiikki samalla periaatteella?

    Mitä jos Ylikankaan hypettävä Gorman-arvostelu olisi suljettu kirjekuoreen eikä julkaistu lainkaan viime viikolla vaan vasta 18.6.2031? Silloin nähtäisiin miten ihmiskunnan kollektiivinen äly on kohdellut Kukkulaa jolle kiipeämme ja sen käännöstä.

    Kriitikoita on kaikenlaisia. Sellaisiakin jotka eivät ole minkäänlaisia.

    Jouko Tyyri kirjoitti Parnassoon vuonna 1954 modernistien silloisesta mahtihahmosta Tuomas Anhavasta suppean muotokuvan. Tyyri kirjoitti lyhyesti ja lopetti kryptisesti:

    Objektiivisen teorian mukaan kriitikon tulisi olla tyhjä astia, jonka taiteilija täyttää mielensä mukaan. Mokoma oppi on yhtä alkeellinen kuin luulo että köyhälle voi helposti myydä, koska häneltä puuttuu niin paljon.

    Tabula rasa on harhauttava ja sitkeä koulupinttymä, joka peittää perustavan paradoksin: mitä hienompi höylä, sen paremmin havaitaan pinnan rosoisuus ja rajattomuus.

    Nielaistu seiväs ei ole yleispätevämpi kuin selkäranka.

Kyösti Salovaara, 2021.

Voikukkakaupunki

 [dystopian hahmottelua]

Kyösti Salovaara, 2021.

Elävillä organismeilla on oltava kaksi ristiriitaista ominaisuutta, jotta ne toimisivat tehokkaasti eli reagoisivat ympäristöönsä soveliaalla tavalla. Niiden on säilytettävä vakautensa eli spesifisyytensä kasvaessaan ja aikuistuessaan eli vastustettava ympäristön päivittäisiä satunnaisia paineita koko elinikänsä. Ja niiden on oltava plastisia eli kyettevä sopeutumaan ja muuttamaan spesifisyyttään jatkuvien kokemusten seurauksena.

- Steven Rose: Molekyylistä muistiksi. 1992.

Me kaikki olemme varmoja, että jokainen tulisi onnelliseksi unelmiemme kauniissa, täydellisessä yhteiskunnassa. Ja epäilemättä maan päälle laskeutuisi taivas jos me kaikki voisimme rakastaa toisiamme. Mutta, kuten olen sanonut aikaisemmin, yritys tehdä taivas maan päälle saa  poikkeuksetta aikaan helvetin. Se johtaa suvaitsemattomuuteen. Se johtaa uskonnollisiin sotiin ja sielujen pelastamiseen inkvisiitiolla. Ja se perustuu, luulen, moraalisten velvollisuuksiemme täydelliseen väärinymmärtämiseen. Meidän velvollisuutemme on auttaa apua tarvitsevia; meitä ei kuitenkaan ole velvoitettu tekemään muita onnelliseksi, koska heidän onnellisuutensa ei riipu meistä, ja koska moinen yritys liian usein merkitsee tunkeutumista niiden ihmisten yksityiselämään joiden suhteen meillä on tuollaisia rakastettavia aikeita.

- K. R. Popper: The Open Society and its Enemies. 1945.

Helsingin kaupungin oli tarkoitus avata Malmin entisen lentokentän aluetta alkukesän aikana, samalla kun kaupunki valmistautuu alueen rakentamiseen. Alueen avaaminen kaupunkilaisten virkistyskäyttöön kuitenkin viivästyy mahdollisten turvallisuusriskien selvittämisen ajaksi. Entisellä lentokentällä ja sen lähialueilla on tehty havaintoja lentotoiminnasta, joka on tapahtunut ilman maanomistajan eli Helsingin kaupungin lupaa tai ennakkotietoa. Tästä johtuen kaupunki selvittää ratkaisuvaihtoehtoja alueen käytön turvallisuuden varmistamiseksi. Tämä pyritään tekemään siten, että avaaminen viivästyisi mahdollisimman vähän.

- Helsingin kaupunki: Malmin suunnittelun uutiskirje 14.6.2021.

Tällä kertaa hahmottelen tarinaa, jota en aio kirjoittaa.

    Tehkää siis hyvin. Ottakaa sanoistani vaarin ja kirjoittakaa dystopia Suomesta, jossa ei saa muuttaa mitään. Käytän työnimeä Voikukkakaupunki. Tuleva kirjoittaja saa tietysti antaa teokselleen - sehän voi olla myös elokuva tai tv-sarja - mieleisensä nimen.

    Kirjoitan siis ideasta. Sitä saa lainata vapaasti. Sen voi ”varastaa” hyvillä mielin, katumatta. Eikä lähdettä tarvitse kertoa, vaikka sen kertominen tietysti kuuluu hyviin tapoihin.

    Hyvät ideat eivät maksa mitään.

    Huonot tulevat joskus kalliiksi.

    Luulen kuitenkin että tämä on hyvä. Ainakin jos mestari tarttuu siihen. Ehkei huonoja aiheita lopulta olekaan, on vain huonoja ajattelijoita.

Dystopia on kauhukuva tulevaisuuden yhteiskunnasta. Utopia on sen näennäinen vastakohta: ihanneyhteiskunta.

    Popperin ja monen liberaalin ajattelijan mielestä myös utopia on väistämättä dystopia, koska utopian pitää olla täydellinen, ennalta määrätty. Utopiassa ei voi olla vaihtoehtoja, sillä jos olisi, se ei enää olisikaan utopia. Utopia on totalitaarinen "helvetti".

    Nykyisenkaltainen liberaali (sosiaalinen) markkinatalous sekavine pyrkimyksineen ja sattumanvaraisine välivaiheineen on sekä utopian että dystopian negaatio, koska se on ikään kuin elävä organismi. Hieman liioitellen sanon, että se on kuin Steven Rosen kuvailema aivo-organismi: suurelta osan muuttumaton, spesifi, ja tärkeältä osalta alati muuttuva eli plastinen. Tässä muuttuva vaikuttaa myös muuttumattomaan, vaikka pysyvä onkin jatkuvin tila.

    Hyvin usein, melkein aina, fiktion dystopia väittää että kauhujen yhteiskunta syntyy ihmiskunnan, yhteiskuntien ja ihmisten hamutessa muutosta ja pyrkiessä johonkin parempaan, vaikka ei tiedettäisi tarkalleen mitä se parempi on. Ollaan jatkuvassa liikkeessä; tärkeää ei ole päämäärä vaan liike.

    Fiktion dystopia on yleensä muutoksen kauhukuva. Utopia puolestaan on harhakuva sellaisesta yhteiskunnasta, joka ei enää muutu mihinkään suuntaan.

Kyösti Salovaara, 2021.
Pikaraitiotien rakentaminen - Kiellettyä!

Edellisen virkkeen kirjoitettuani, en oikeastaan tiedä onko Voikukkakaupunki dystopia vai utopia. Ehkä niillä ei olekaan mitään eroa.

    Voikukkakaupunki alkaa tilanteessa, missä perustuslaki kieltää Suomessa kaikki fyysiseen ympäristöön kohdistuvat muutokset. Ei saa rakentaa yhtään uutta taloa, ei yhtään uutta maantietä, rautatietä, lentokenttää, mökkiä tai perunamaata. Yhteiskunta on seisautettu vuoden 2030 spesifisyyteen. Monesta utopia/dystopiafiktiosta poiketen tässä tarinassa eletään lähitulevaisuutta, koska se on mahdollinen, uskottava vaikka ei kovin todennäköinen.

    Miten Voikukkakaupunkiin on päädytty saa jäädä luonnostelun asteelle. Voikukkakaupunki on siis sekä kaupungin nimi että suunnitellun teoksen nimi.

   Oleellista on, että yhteiskunnassa on tehty yllättävä, pehmeä vallankumous. Erilaiset paikallisyhdistykset, kaikenkarvaiset NIMBY-porukat jotka vastustavat kaupunkien ja kylänraittien muuttamista, täydennysrakentamista ja kaupungin kasvamista, ovat yllättäen saavuttaneet ehdottoman ja merkittävän suuren enemmistön parlamentissa. Ehkä ne saivat ratkaisevassa äänestyksessä vahvaa tukea kulutusyhteiskunnan vastustajilta, uudelta ”linkolalaiselta” puolueelta, joka halusi kääntää historian pyörää 200 vuotta taaksepäin.

    Teknisesti vallankumous onnistui nettiäänestyksillä, koska perinteisen vaalien äänestysprosenttien laskiessa piti tehdä jotakin, ja se ”jotakin” tarkoitti lippuäänestyksistä luopumista ja siirtymistä täydellisesti nettiäänestyksiin.

    Tässä tarinassa menneisyyttä ei kuitenkaan tarvitse kuvata eikä perustella. Se oli ja meni. Nykyisyys, muutoksen kieltävä perustuslaki saatiin läpi eduskunnassa riittävällä enemmistöllä ja sen mukaisesti Voikkukkakaupungissa eletään.

Kun katsoo Ylellä uusintana esitettävää Foylen sota tv-sarjaa huomaa - nyt kun pystyy keskittymään henkilösuhdedraaman takana kerrottuihin aiheisiin - kuinka älykkäästi käsikirjoittaja käy yksityiskohta kerrallaan läpi konkreettisia, ”arkipäiväisiä” aiheita. Toinen maailmansota on tietysti dramaattinen, poikkeuksellinen kehys, mutta itse aiheet voisivat olla miltä aikakaudelta, mistä yhteiskunnasta tahansa. Niissä korostuu elokuvan päähenkilön, inhimillisen poliisimiehen silmin nähtynä ihmisten taipumus suvaitsemattomuuteen, toisenlaisuuden vierastamiseen, henkilökohtaiseen ahneuteen. Niinpä Foylen sota on täynnä moraalisia kysymyksiä ketään moralisoimatta.

    Voikukkakaupungin kirjoittajan tulee (tai hän voi) ottaa tästä kerrontatavasta mallia teokselleen.

    Visio on laaja: Miten arkipäivä Voikukkakaupungissa sujuu, kun mitään ei saa muuttaa, kun yhtäkään huonetta ei saa rakentaa lisää; kun teitä ei voi rakentaa vaikka tukkipuita menisi maailmalle kaupaksi yllin kyllin; kun koulurakennukset pitää jättää tyhjilleen kun lapset ovat syntyneet jossain muualla; kun vanhempien asunnot täyttyvät jossain päin lapsista ja lapsien lapsista uudisrakentamisen loputtua; kun terveyskeskuksen liepeillä ihmiset asuvat teltoissaan odottaessaan pääsyä lääkärien pakeille (uusia terveysasemiahan ei saa rakentaa); kun suuret sairaalat ovat täysin tyhjiä, lääkärit ja hoitajat pelaavat pasianssia, koska potilaat ovat jossakin toisessa ”voikukkakaupungissa” eivätkä lääkärit ja hoitajat voi muuttaa potilaidensa luokse sillä eihän siellä ole tyhjiä asuntoja eikä uusia saa rakentaa?

    Tällaisessa viitekehyksessä Voikukakaupungin tarinan päähenkilö ja päähenkilöt tarkkailevat ihmisten elämää. Tässäkin päähenkilö voi olla poliisimies, sillä ihmiset eivät pysty elämään muuttumattomaksi julistetussa Voikukkakaupungissa rikkomatta lakeja, olematta ahneita, suvaitsemattomattomia, petollisia, jopa julmia toisiaan kohtaan arkipäivässä selviytyäkseen.

    Voikukkakaupunki on täynnä ihmisten tarinoita hyvässä ja pahassa. Voikukkakaupungin reunamailla, synkissä metsissä mustanpörssin kauppiaat rakentelevat metsien kätköön piilomajoja ihmisille ja poliisit yrittävät löytää niitä, aivan kuten tsaarin sotilaat yrittivät löytää suomalaisten piilopirttejä Isonvihan aikaan. Toisaalla Venäjältä Suomeen muuttanut Oleg Niputin haluaa siirtää omistamansa nakkikioskin Malmilta Oulunkylään missä ihmisiä liikkuu enemmän kuin Malmilla. Kaupunki hylkää siirtoanomuksen. Kiista päätyy lopulta juridisten mutkien kautta perustuslakivaliokuntaan, joka epää Niputinin aikeen vetoamalla perustuslain pykälään 22. Niputin ryhtyy nälkälakkoon nakkikioskinsa portailla.

    Vertauskuvallisesti Voikukkakaupungin tarina kertoo siitä, mitä tapahtuu kun linnulta leikataan siivet ja se pakotetaan tipsuttelemaan ruohikossa etanoiden ja rottien seassa.

Kyösti Salovaara, 2021.
Moottoriajoneuvoväylien rakentaminen - Verboten!

Tämän pidemmälle en anna ohjeita enkä vihjeitä.

    Tiedän, tai ainakin luulen, että Voikukkakaupungin kirjoittamisesta tulee valtava urakka, mutta jos se onnistuu, siihen voi kirjoittaa vaikkapa kymmenen osaa satoine ihmiskohtaloineen.

    Mielikuvitusta tietysti tarvitaan.

    Uskon että se löytyy!

    Tulevaisuus on tässä, näissä sanoissa.

    Voikukkakaupungin ensimmäisessä virkeessä, tai ensimmäisessä kuvassa,  sanat/kamera avautuvat laajaan voikukkaketoon ja koiranputkea kasvavaan kaupunkipuistoon noustakseen sitten korkealle kaupungin päälle kuvaan, mistä värit ovat kadonneet ja elämän äänet kaikonneet.

Kyösti Salovaara, 2021.
Täydennysrakentaminen - Prohibido!

Postikorttimaisemassa

 [sovinnaisen realistisesti]

Kyösti Salovaara, 3.6.2021.
Suvannon kylä Kitisen rannalla
kylpee keskiyön auringon hellässä syleilyssä.

Suolla tuulee.

Hiljainen on kylätie.

Rahkasammal aava rannaton.

Metsässä ei liikahda lehtikään.

Suomi saa vapaapotkun.

- Korvaan tarttunutta.

Kitsch tarkoittaa massatuotettua, tavanomaista, huonolla maulla tehtyä, mutta vahvoja tunteita herättävää taideteosta tai esinettä… Ihmiset ostavat kitschiä, koska se herättää myönteisiä ja herkkiä tunteita. Kitsch toistaa samaa muualta otettua kaavaa, siinä ei ole luovuutta. Niinpä kitsch on taiteen klisee.

- Wikipedia.

Toisinaan, ei aina, vanhempaa tallaajaa huvittaa kriitikkojen ja esteetikkojen pakonomainen tarve luokitella taideteoksia. Silloin kun ei huvita, se ärsyttää.

    Kun kriitikko - tai muuten vaan muita parempi ihminen – ”tuomitsee” jonkun maalauksen toritaiteeksi, kitschiksi tai pelkästään sovinnaiseksi postikorttimaisemaksi, niin mitä hän oikeastaan sanoo?

    Toritaide ja postikorttimaisemat ovat yleensä naiivin kauniita, somia ja viehättäviä. Mikä tässä kauneudessa ja lapsellisessa hyvän näkemisessä ja sen toistamisessa ärsyttää kriitikkoa? Eikö hyvät tunteet olekaan sallittuja? Miksi pahaa tunnetta ja ristiriitoja herättävä maalaus on luovaa taidetta mutta hyvää tunnetta esittävä pelkkää kitschiä?

    Vai onko niin, että käydäkseen kriitikosta ja esteetiikan auktoriteetistä ihmisen pitää vetää tiukka raja oman näkemyksen ja massojen naiivin taidekokemuksen väliin?

    Se mikä näyttää kauniilta, ei voi olla taidetta, koska taiteen pitää esittää myös rumuus ja kriittisen taiteen ennen kaikkea hyytävä rumuus. Pitääkö taiteen siis pelästyttää? Luoda mielen sekasortoa?

    Onko tunteen eheys kitschiä?

Kyösti Salovaara, 2021.
Tunturien perusmaisema -
suomalaisuuden idealisoitu maisema?

Pieni ihminen ei kaikkea ymmärrä. Oikeastaan pieni ihminen ei ymmärrä juuri mitään - kunhan on, rakastaa, syö ja nukkuu, kunnes kuolee pois.

    Nykyään jokainen tallaaja on kuitenkin jos ei taiteilija niin toritaiteilija ainakin. Kauniista maisemasta näppäillään digikuvia. Niiden ottamiselle ei ole rajaa. Älypuhelimella näpätty esteettinen huomio viskataan nettiin ystävien, tuttavien ja vieraiden arvioitavaksi.

    Modernin toritaiteen, digitaiteen, yhteisesti sovittuun ideaan kuuluu etsiä maiseman kauneutta, ei rumuutta.

    No, se kyllästyttää. On sovinnaista kuin kahvipaketti.

    Tunturin luontopolulla tulee vastaan toinen tallaaja ja silläkin on kädessään kamera. Moi, se sanoo.

    Moi, minä vastaan ja kohta kamerat sanovat klik klik. Tunturin rinteillä näkyy valkoisia lumilaikkuja. Lämmintä on 25 astetta Celsiusta.

Kyösti Salovaara, 2021.
Aapasuon reunaa Pyhätunturin kainalossa.

Miksi puolustella ”taidetta” joka ei ole taidetta?

    Tyhmää kiukutella kitschin puolesta. Kliseet ovat tärkeitä yhteiskunnallisia viestejä, mutta ei niistä sovi taidetta vääntää.

    ”Sanalla kitsch on kielteinen kaiku, sillä sitä pidetään vain keskinkertaisena tai ala-arvoisena taiteena, tai jonakin aivan muuna kuin taiteena”, kirjoittaa suomalainen Wikipedian avustaja. ”Kitsch on markkinoiden ehdoilla tuotettua esineistöä, jossa on katsottavaa passiivisille silmille. Kitsch ei sisällä syvää sanomaa niin kuin taide. Kitsch ei ole monitulkintaista.”

    Englannikielisessä Wikipediassa postikorttimaisemien taiteeseen hurmaantunutta kohdellaan vielä kaltoimmin - kitschin rakastaja paljastetaan aivottomaksi tunteilijaksi.

    Herman Brochin mielestä kitschin olemus on matkimisessa. Imitoija ei välitä etiikasta. Tarkoituksena on kopioida kauneutta, ei hyvyyttä.

    Brochin maailmassa siis kauneus ei ole hyvää. Rumuus sitä vastoin kantaa eettistä sanomaa, hyvän viestiä. Miksi hyvä ei ole kaunista - ihmettelen.

    Wikipedian englanninkielinen avustaja tiivistää: ”Kitschissä on kysymys enemmän tarkkailijasta kuin siitä mitä tarkkaillaan.” Hän lainaa myös Roger Scrutonia, joka todistaa, että kitsch on valetaidetta, se ilmaisee valetunteita, sen tarkoitus on petkuttaa kuluttaja uskomaan, että hänellä on syvällisiä ja vakavia tunteita.

Kyösti Salovaara, 2021.
Kesäkuun 3. päivänä mittari näytti 25 plussaa.
Lumiläikät Pyhätunturin rinteillä yrittivät sinnitellä kesää vastaan.

Mistä esteettisesti valveutunut kriitikko tietää, mitä muut ihmiset ajattelevat? Mistä hän tietää kenellä on syvällisiä ja vakavavia tunteita ja kenellä ei? Mistä hän tietää millainen maalaus saa toisen ihmisen tuntemaan syvää iloa tai pelottavaa kauhua?

    Kaikkiin edellä esitettyihin kysymyksiin yksinkertainen vastaus kuuluu: Ei mistään!

    Ei ole mitään luonnontieteellistä keinoa mitata kahden eri ihmisen tunteiden syvyyttä ja vakavuutta eikä varsinkaan sitä miten tunteiden voimakkuus perustelisi taideteosten universaalia arvottamista, niiden asettamista hierarkiseen arvopuuhuun.

    Kun katselee ihmisten ottamia valokuvia, ja kuuntelee kuinka he innostuvat näkemästään kauneudesta, edellä lainattujen viisastelijoiden puhe kuulostaa falskilta. Ei kai se ole valekritiikkiä?

    Tai voihan olla, että me, suurin osa meistä tavallisella tiellä tallaajista on petkutettu uskomaan siihen mitä näemme, tuntemaan sitä mitä tunnemme, kuvittelemaan kauniiksi sellaisen mikä tosiasissa on rumaa ja vailla eettistä arvoa.

    Sartre kyllä sanoi, että Picasson mestariteos Guernica ei ole saanut yhtäkään sitä katsonutta ihmistä liittymään taisteluun oikean asian puolesta, mutta kenties Sartrekaan ei tajunnut, että kauneus ei ole katsojan silmässä eikä hevosen suussa.

Kyösti Salovaara, 2021.
Tunturisuon ankaruus, sen kauneus?

Tarvitaanko todellakin näin monta sanaa perustelemaan se, että saan edelleen ottaa valokuvia postikorttimaisemista?

    Ehkä, kenties, luultavasti. Aivan ilmeisesti.

    Mutta voipi olla niinkin, että ajattelen kuten Wikipedia haluaa minun ajattelevan, mutta piruuttani otan tunteettomia ja epäeettisiä maisemakuvia ollakseni edes hieman kapinassa.

    Siis että ryhdyn sovinnaista sovinnaisemmaksi esittääkseni itseni epäsovinnaisena?

    Tärkeää on huomata - ja minä myönnän että niin on - että pakinan koristuksena olevat valokuvat eivät ole taidetta vaan koristuksia, eräänlaista kitschiä, kauneuden imitointia vaan ei hyvän, mitä se hyvä sitten tarkoittaakin. Jos kuvista on tavoittavinaan jonkin tunteen, sitä ei pidä uskoa, koska se on todennäköisesti vääränlainen impressio.

    Aamusella kävelin erään suon poikki rakennetulla sorapolulla. Paikallinen polun rakentaja osoitti hienoa lappilaista sarkasmia nimettyään polun Joutavapoluksi.

    Joutaviahan tässä ollaan, kiireestä kantapäähän.

Kyösti Salovaara, 2021.
Vene Pyhäjärven rannalla.
Taustalla tunturien lumiläikkäiset rinteet.