[Ensimmäisestä ulkomaanmatkastani on 40 vuotta]
 |
| Kyösti Salovaara, Nizza, 1984. |
Matkustamisen arvo perustuu pelkoon. Sillä jonakin hetkenä, kun olemme niin kaukana maastamme, kielestämme (ranskalainen sanomalehti on äkkiä äärettömän kallisarvoinen. Ja nuo iltahetket kahviloissa, kun yrittää kyynärpäällään koskettaa muita ihmisiä), meidät valtaa epämääräinen pelko ja vaistomainen halu palata vanhojen tapojen turvaan. Siinä on matkan ilmeisin hyöty. Sinä hetkenä olemme kuumeessa, mutta olemme pehmeät ja huokoiset. Pieninkin töytäisy järkyttää meitä olentomme perustuksia myöten. Jos kohtaamme valotulvan, tunnemme äkkiä ikuisuuden läsnäolon. Siksi ei pidä sanoa, että ihminen matkustaa huvikseen. Matkustaminen ei ole huvia. Näkisin siinä pikemminkin askeesin. Ihminen matkustaa sivistyäkseen, mikäli sivistyksellä tarkoitetaan salaisimman aistimme, ikuisuuden aistin harjoittamista. Huvi loitontaa meidät omasta itsestämme, niin kuin Pascalin ’divertissement’ viihdytys. Matka, joka on ikään kuin suurempi ja vakavampi tiede, tuo meidät takaisin itseemme.
- Albert Camus 1936 edellisen vuoden Baleaarien matkastaan.
Niin se aika kuluu. Myös ihminen.
Melko tasan 40 vuotta sitten maalis-huhtikuussa 1983 lensin Finnairin koneella Nizzaan, Ranskan Rivieralla, Asuurin rannikolle, Enkelten lahdelle. Se oli ensimmäinen ulkomaanmatkani, vaikka olin jo 36-vuotias.
Oikeastaan se ei ollut ihan ensimmäinen, koska juhannusviikolla 1981 vietin muutaman päivän kansainvälisessä dekkarikirjailijoiden konferenssissa Tukholmassa. Mutta henkisesti Nizzanmatka tuntui ensimmäiseltä oikealta ulkomaanreissulta.
Tietysti oli sattuman kauppaa, etten matkustanut jo syksyllä 1974 Mallorcalle, jonne isäni oli tilannut matkat Salovaaran porukalle 60-vuotissyntymäpäivänsä kunniaksi. Mutta hän sai kesällä 1974 massiivisen sydäninfarktin, joten tuo matka jäi tekemättä. Francon Espanjan sijaan isäni syntymäpäivänä ajettiin Valkealan motelliin.
Niin että Francon Espanjasta minulla ei ole perskohtaisia kokemuksia.
Koska en halunnut seitsemänkymmentäluvulla Espanjaan, en myöskään kokenut aitoja Keihäs- ja Seiväsmatkoja. En ollut lennoilla joilla tarjottiin Kalevi Keihäsen tislaamon kirkasta viinaa.
Vuonna 1983 lentäminen oli jo varsin arkipäiväistä, vaikka jonkinmoista juhlallisuutta siihen sisältyikin. Nykyään tuntuu melkein samalta ajaako paikallisjunalla Malmilta Helsingin keskustaan vai lentääkö Vantaalta Malagaan. Tarjoilutkin ovat yhtä niukkoja.
Tuohon aikaan, ja muutama vuosikymmen sen jälkeen, tavalliset ihmiset matkustivat ulkomaille seuramatkoilla. Räätälöidyt reissut olisivat tulleet varsin kalliiksi, semmin kun lentoliikenne oli hyvin säännösteltyä. Lentojen hinnoista ei kilpailtu.
Vuonna 1983 Välimerelle lennettiin Finnairin DC-9 koneella. Matkan hintaan kuului sapuska kahveineen, mutta ruokajuomat piti maksaa itse. Tapana oli moittia lentojen sapuskaa, vaikka matkustajat kävivät hyeenana ruokaan kiinni heti kun se eteen kannettiin.
En ole inhonnut lentämistä enkä lentojen ruokatarjoilua. Lentokenttien turvatarkistukset ynnä semmoinen vaativat kyllä pitkää pinnaa.
 |
Pinnakkaisvedoksessa kevään 1983 kuvia Nizzasta. |
Siispä muutama sana ensimäisestä ”ulkomaanmatkastani”.
Onneksi muistikuvia ei tarvitse kaivaa päästä vaan voin käyttää ajassa kirjoitettuja "matkaraportteja". Kirjoitin nimittäin Suomen Sosialidemokraattiin eräässä kirja-arvostelussa tamikuussa 1984 edellisen kevään Nizzanmatkasta. Ja kun teimme toisen matkan Rivieralle syyskuussa 1984 - isäni täyttäessä 70 vuotta - kirjoitin kahden matkan kokemuksista STTK-lehdessä lokakuussa 1985.
No, tammikuussa 1984 julkaistussa Demarin kokoomajutussa arvioin yhdeksää kirjaa, mukana mm. Claes Anderssonin Ihminen, sielunsa kaltainen, Simone de Beauvoirin Mandariinit I-II, John le Carrén Pieni rumpalityttö ja Graham Greenen pamfletti Nizzan pimeä puoli.
Oikeastaan on mielenkiintoista, että vertasin Anderssonin romaania de Beauvoirin Mandariineihin Anderssonin tappioksi: ”Anderssonin kirjailijanlaadun kohdalla voidaan puhua eräänlaisesta paradoksista: psykiatrina hän tietää ihmisestä ’kaiken’, mutta kirjailijana hän ei pysty kirjoittamaan psykologista romaania. Ehkä hän tietää liian paljon.”
”Simone de Beauvoir on onnistunut siinä missä Andersson epäonnistuu”, sanoin. ”Mandariinit on psykologinen romaani. Se on myös älymystöromaani. Mandariinit luettuaan alkaa sadatella suomalaisen kaunokirjallisuuden köyhyyttä. Mutta ehkä samalla pitäisi sadatella meikäläisen todellisuuden köyhyyttä.”
Tuolloin, 40 vuotta sitten, päädyin ajatukseen, että sodanjälkeisen ranskalaisen älymystön tilannetta tutkaileva Mandariinit sopi paremmin 1980-luvun suomalaiselle lukijalle kuin se olisi sopinut 1950-luvun suomalaiseen tajuntaan.
Mutta Nizza ja Baie des Anges!
”Sallikaa minun lausua varoittava sana jokaiselle, joka tuntee houkutusta asettautua viettämään rauhallista elämää Cote d’Azuriksi nimitetyssä paikassa”, Graham Greene aloitti pamflettinsa Nizzan pimeästä puolesta. ”Välttäkää Nizzan seutua, joka on eräiden Etelä-Ranskan pahimpien rikollisjärjestöjen pesäpaikka…”
Tämän lainauksen jälkeen kirjoitin: ”Viime keväänä kuljeskelin Nizzassa nämä Greenen sanat mielessä, mutta varoituksista huolimatta kaupunki näytti ihastuttavan kauniilta, siistiltä ja ystävälliseltä.”
”Asuimme Promenade des Anglaisin varrella aivan Palais de la Méditerranéen vieressä”, jatkoin kertomustani. ”Kasino oli suljettu, täynnä puluja. Saman kadun varrella sijaitsi myös toinen kuuluisa kasino, ja siellä tapahtui ryöstö tuon viikon aikana. Ehkäpä mafia ilmoitti näin olevansa olemassa, tiedä häntä.”
Greenen estelyistä huolimatta ihastuin Nizzaan ja Enkelten lahden väreihin ja tunnelmaan.
 |
Suomen Sosialidemokraatti 28.1.1984. |
Kuten sanottua, palasin Nizzaan seuraavana vuonna, syyskuussa 1984.
Tuohon aikaan kirjoittelin kolumneja ammattiliittoni STTK:n lehteen. Niinpä kopioin tähän Nizzaa käsittelevän kolumnin lokakuulta 1984; olkoon se eräänlainen ”muistomerkki” ensimmäisestä ”oikeasta” ulkomaanmatkastani.
Kotimaa ja ulkomaa, tässä ja tuolla!
Ruotsalaiskreikkalainen Theodor Kallifatides muutti Kreikasta Ruotsiin 25-vuotiaana vuonna 1964. Viime lauantaina espanjalainen El País julkaisi näyttävän Kallifatidesin haastattelun; Kallifatidesin kirjat menestyvät nykyään Espanjassa.
Kallifatides sanoi haastattelussa, että emigrantti tekee eräänlaisen itsemurhan jättäessään isänmaansa ja muuttaessaan kokonaan uuteen, vieraaseen yhteiskuntaan. Maahanmuuttajasta on jäljellä vain nyljetty nahka, ei sisälmyksiä lainkaan, Kallifatides sanoi.
Täysin ruotsiksi kirjoittava kirjailija kertoi, että kun hän kuulee lauluja ruotsiksi hän ei itke koskaan, mutta kreikaksi laulettuja kuullessaan aina. Kallifatides sanoi, että hänelle täydellinen ruotsinkieli on aivoissa, se on järkeä, kun taas Kreikka on sydämen tunne.
Ajattelen että Kallifatides puhuu samanlaisesta kokemuksesta kuin Albert Camus johdannon lainauksessa, mutta tavallaan kotoa lähtemisen kokemisen kääntöpuolesta. Camusin ”minä” on kohta palaamassa turvalliseen kotiin, kun taas Kallifatidesin minä on ikuisesti kotoa karkotettu.
Arkipäiväisessä mielessä vuonna 1984 kirjoittamani kolumni Nizzasta käsittelee hieman samanlaista mielen horisonttia.
Nizzan yö on hellä
Suomi on kiva paikka.
Varsinkin silloin kun täältä pääsee pois, muualle. Muualla on helppo unohtaa Suomen kolea, pimeä ja tyly ilmasto. Muualla unohtaa kuinka ahdasta suomalainen elämä on.
Minäkin olin muualla, hetken.
Käväisin Nizzassa, toisen kerran. Nizza on Helsingin kokoinen kaupunki Ranskan Rivieralla. Helsinkiin verrattuna Nizza on elämää tulvillaan. Kaupunki elää, hengittää, huokailee. Se on kaunis, suorastaan upea. Nizza on uskomattoman puhdas ja siisti kaupunki. Se on rakennettu Meri-Alppien ja Välimeren väliin jäävälle rantakaistaleelle, Enkelten lahden itäiseen reunaan. Lahden toisella sivulla on Antibes.
Jokainen elokuvahullu muistaa Enkelten lahden Jacques Demyn samannimisestä elokuvasta, jonka tapahtumat huipentuivat Nizzan rantabulevardilla sijaitsevaan pelikasinoon, Palais de la Méditerraneeseen. Minä ainakin muistan Jeanne Moreaun kasinon rappusilla. Nykyään kasino on suljettu, se myytiin öljykriisin huumassa arabialaisille miljönääreille. Tällä hetkellä sitä asustaa pulujen parvi ja sen edessä, hiekassa, kaskaat soittelevat iltaisin. Kasinosta suunnitellaan parkkitaloa, kuulemma.
Amerikkalaiset kirjailijat löysivät Nizzan ja Rivieran kaksikymmentäluvulla. F. Scott Fitzgerald vietti Rivieralla kaksi kesää; vuonna 1924 hän kirjoitti siellä loistavan romaanin Kultahattu ja kesällä 1926 hän nautti huolettomasta elämästä pohjia myöten. Nämä kokemukset Fitzgerald kirjasi myöhemmin teokseensa Yö on hellä. Se ilmestyi v. 1934, pula-aikana joka ei halunnut kuullakaan Fitzgerald-nimisestä jazz-ajan poetasta.
Englantilainen huippukirjailija Graham Greene on asunut Rivieralla pitkään. Muutama vuosi sitten Greene julkaisi Nizzaa käsittelevän pamfletin, jossa hän varoittaa turisteja rannikon järjestäytyneestä rikollisuudesta. "Sallikaa minun lausua varoittava sana jokaiselle joka tuntee houkutusta asettua viettämään rauhallista elämää Côte d'Azuriksi nimetyssä paikassa", Greene sanoo kirjansa (Nizzan pimeä puoli, 1982) aloitukseksi. "Välttäkää Nizzan seutua, joka on eräiden Etelä-Ranskan pahimpien rikollisjärjestöjen pesäpaikka: he käyvät huumekauppaa, he ovat saaneet korkeat viranomaiset ummistamaan silmänsä yrittäessään vallata kasinot kuuluisassa 'sodassa', jonka uhrina mm. Agnes Le Roux, Palais de la Méditerraneen pääomistajan tytär 'katosi ja hänen epäillään tulleen murhatuksi'; he ovat mukana rakennusteollisuudessa, jonka avulla laillistavat pimeitä tulonlähteitään; heillä on läheiset suhteet Italian mafiaan."
Greenen pamfletti takavarikoitiin Ranskassa heti ilmestyttyään ja kirjailija sai sakot kunnianloukkauksesta. Sittemmin molemmat kaupungin kasinot on suljettu. Mutta turistit saapuvat Nizzaan ja kirjailijat viihtyvät kaupungissa, aivan samalla tavalla kuin Fitzgerald, Hemingway ja kumppanit viihtyivät siellä maailmansotien välisenä aikakautena.
Hiljattain olen lukenut kaksi erinomaista romaania, jotka kuvaavat Azuurin rannikkoa ja Nizzaa. Englantilaisen Piers Paul Readin The Villa Golitsyn (1981) on hieno poliittinen romaani ja amerikkalaisen Robert Daleyn The Dangerous Edge (1983) on vähintään yhtä merkittävä thrilleri. Kaupunkina Nizza siis yhä innoittaa taiteilijoita.
Mutta, kuten sanoin, tämä ei ole millään muotoa ihmeellistä, sillä kaupunki ja koko rannikko on elämää sykkivä satumaa. Vasta Nizzan kaltaisessa paikassa tajuaa millainen suurkaupunkimiljöö voi olla parhaimmillaan. Ja tuollaisessa kaupungissa tajuaa, kuinka turruttavan typerää suomalainen ankea ja tekopyhä elämänmuoto onkaan. Kun Nizzan kaduilla kulkee myöhään illalla, kaupunki on kuin suuri, kaduille levittäytyvä ravintola ruoan tuoksuineen ja kiiltävine pullonkylkineen, eikä missään näe juopuneita eikä sammuneita eikä kanssaihmisiä terrorisoivia räyhääjiä. Luonteva suhtautuminen alkoholiin kuuluu eteläranskalaiseen elämäntapaan.
Nizzan jälkeen Helsinki, koko pääkaupunkiseutu tuntuu moottori- ja kehäteiden pirstomalta sikolätiltä. Vasta Nizzan jälkeen huomaa kuinka likaisia suomalaiset kaupungit ovat ja kuinka vähän täällä välitetään miljöön kunnossapidosta. Nizzan jälkeen Tapiolakin alkaa maistua rappeutuvalta ja ruostuvalta lähiöpahaiselta.
Mutta tämä on Suomea, maata missä ihmiset kuvittelevat kaikenlaista, niin kuin Erkki Tuomioja, joka väitti että missään muualla ei ole vaalittu vanhoja rakennuksia yhtä hyvin kuin Helsingissä. Tuomiojan kannattaisi matkustaa Nizzaan ja antaa sen jälkeen asiasta uusi lausunto.
Suomalaiset kuvittelevat olevansa siistejä. Tämäkin harhakuva romahtaa ulkomailla, esimerkiksi Nizzassa. Tosiasia on, että suomalaiset eivät ole vieläkään oppineet asumaan yhdessä, lähellä toisiaan, kaupungissa. Ja jos nykyiset muotivirtaukset voittavat kansan tulevaisuuden puolelleen, Suomeen ei koskaan kehity kaupunkikulttuuria. Ei, täällä halutaan maalle ja korpeen. Täällä on muotia erakoituminen, ihmisten karttaminen, omaan napaan tuijottaminen.
Suomi on Suomi, valitettavasti.
Kyösti Salovaara
STTK No 9 / 1984
