Aiheeton

[mitä romaanista luetaan?]

                                               Kyösti Salovaara 2014.
Niki de Saint Phallen veistos Hannoverissa.
Millaisia merkityksiä se viestii?
Ristiriitaisiako?

Kaikenlaisia kirjoja voi lukea monella tavalla.

     Kukin meistä lukee omallaan.

     Joskus juoni kiinnostaa, toisinaan aihe, silloin tällöin kirjailijan taito kuvata miljöötä ja miksei myös kriittinen suhtautuminen johonkin yhteiskuntatodellisuuden kaistaleeseen. Kirjalla saattaa olla kiehtova ”teema” tai sitten pelkästään viihdyttävä juoni. Romaanin henkilöt kiehtovat tai inhottavat.

     Yhtenä päivänä kiinnostaa romantiikka, toisena apea realismi. Mielentila vaikuttaa lukemiseen, siihen mitä kirjasta etsii saadakseen. Tänään olen utelias, huomenna väsynyt kaikkeen, eilen historia kiinnosti, ensi viikolla ei mikään.

     Lukijan oikukas mieli haastaa kirjailijan, sillä kerran julkisuuteen lähetettyä viestiä ei voi säätää jälkikäteen. On yksi kirja, monta mieltä. Taide on joka tapauksessa vuorovaikutusta. Ei ole kirjaa ilman lukijaa, ei taulua ilman katsojaa, ei laulua ilman kuuntelijaa.

Kirjailija ei päätä lukijan puolesta mitä lukija etsii.

     Tosiasian hyväksyminen saattaa olla kirjailijalle vaikeaa. Hän hermostuu kun kirja luetaan ”väärin”; kun siitä löydetään sellaista mitä hän, kirjailija ei siihen pannut tai kun siitä ei keksitä lainkaan sinne piilotettuja älykkäitä vinkkejä, joiden tarkoitus on julistaa kirjailijan älykkyyttä.

     Varsinkin kirjallisuuskritiikistä puhuttaessa kirjailija toivoo, että kirjaa käsitellään taideteoksena eikä lattean todellisuuden jäljitelmänä. Kirja on enemmän kuin sisältönsä, kunnianhimoinen kirjailija väittää. Hän loukkaantuu kun kriitikko puhuu kirjan aiheista eikä muodosta, rakenteesta tai kielen yläpuolella olevista maagisista kuvioista, jotka nostavat kirjan pyhyyteen. Siis kuolemattomuuteen.

     Kirjailija hermostuu huomatessaan, että arvostelija harrastaa kritiikissään mieluummin kuluttajanvalistusta kuin taiteen syvempien pohjavirtojen suodattamista.

     Joskus kirjailija loukkaantuu kun puhdas taide ymmärretään puheenvuoroksi arkipäivän ongelmiin. Hän ei pidä lukijasta, joka lukee sanoja eikä ”muotoja”.

     Niinpä Pyhä taide säilyy koskemattomana muodossaan vain jos kukaan ei lue kirjailijan kirjoittamaa romaania, mutta lohduttaako sekään?

Juha Seppälä on itse-ääninen kirjailija, joka on pysytellyt kirjoittamissaan kirjoissa hillumatta julkisuudessa.

     Tuoreessa Parnassossa (6-7/2014) hän antautuu kuitenkin korkeakirjalliselle julkisuudelle kertomalla, miten hän suhtautuu julkisuuteen ja millaista proosaa hän omasta mielestään kirjoittaa ja millaisesta kaunokirjallisuudesta hän ei pahemmin välitä.

     Seppälä toteaa tylysti, että Buddenbrookit kirjoitettiin sata vuotta sitten. Ei kannata toistaa laajaa epiikkaa, ei kannata vääntää juonellista proosaa. Seppälä vannoo sellaisen ”rakenteen” nimeen, jota tavallinen lukija ei ehkä havaitse. ”Rakenne on taloutta ja juoni kauppaa”, Seppälä sanoo jatkaakseen että ”joskus se on jopa vähittäiskauppaa, josta en ole kiinnostunut”.

     Juonellinen romaani ei Seppälää kiinnosta. Jos hän saisi päättää – ehkä hän ei kuitenkaan halua päättää muiden puolesta – lukijat eivät pääsisi viihtymään juonellinen proosan parissa. Pitäisi hampaita purren etsiä näkymättömiä rakenteita, joita Seppälän kaltainen kirjailija pystyttää työkseen, kuin kubistisia palasia juonesta ja todellisuudesta välittämättä.

     Kaikesta päätellen Seppälä rakastaa itsensä ”kiduttamista” punttisalilla ja tien päällä. Haluaako hän, että lukija kiduttaa itseään proosan rakenteita etsimällä?

     Ainakaan Seppälä ei halua, että hänen kirjoistaan louhitaan yksityiskohtia puheenaiheeksi kahvipöytään. Hänen mielestään on kauheaa, että Liza Marklundin romaanin kuvaamasta perheväkivallasta syntyy keskustelu perheväkivallasta. ”Mitään romaania ei sen jälkeen enää ole, vain keskustelua teemasta. Kuin Sibeliuksen kanssa olisi puhuttu Tuonelan joutsenen jälkeen vain linnuista.”

     Kärjistys on hauska, mutta livahtaa metsään.

     Seppälältä voisi kysyä, miltä tuntuu halveksia lukijoita.

     Korkeakirjallisessa Parnassossa haastattelija – Ville Hänninen – ei kysy eikä jalkaudu maan matosten pariin.

”Merkityksiä ei maalata eikä sävelletä”, totesi Jean-Paul Sartre teoksessa Mitä kirjallisuus on? (Qu'est-ce que la littérature? 1948. Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Otava 1967. Delfiinikirjat 1976.)

     Kieli sisältää merkityksiä, joista viestin vastaanottajalla, lukijalla on (suunnilleen) sama käsitys kuin viestin lähettäjällä, kirjailijalla. Vaaditaan tiettyä kielen ilmaisemaa yksikäsitteisyyttä, jotta maailman voi kuvata ymmärrettävästi, ja kun sen voi kuvata, sen voi myös muuttaa, ja siksi proosakirjailijalla on tuo mahdollisuus.

     Sartre sanoo, että runoilijat kieltäytyvät käyttämästä kieltä. Koska runo tulkitaan monella tavalla, siitä puuttuu merkitykset samassa mielessä kuin proosasta. ”Runoilijat eivät puhu; he eivät liioin ole vaiti; he ovat muuta.”

     Proosan olemuksen kuuluu hyödyn tavoittelu, Sartre sanoo. Tämä saattaa hirvittää Seppälää. Proosakirjailija on ihminen joka käyttää sanoja hyväkseen. ”Kirjailija on sanan käyttäjä : hän näyttää, osoittaa, käskee, kieltää, vetoaa, rukoilee, herjaa, vakuuttaa, vihaa. Jos hän puhuu tyhjää, ei se tee hänestä runoilijaa: hän on proosakirjailija joka puhuu vain puhuakseen.”

     Puhuu puhuakseen, ei sano mitään, piiloutuu muotoon – siinäkö sellaisen kirjailijan tavoite joka haluaa kieltää juonen ja arkipäivän aiheet joista on liian ”helppo” keskustella? ”Proosassa esteettinen nautinto ei ole puhdasta muuta kuin silloin kun se tulee kaupan päällisiksi”, Sartre sanoo eikä oikeastaan halua puhua estetiikasta eikä muodosta, koska hänen mielestään ensin tulee sisältö, vasta sitten muoto.

     Sartren mielestä maalaustaide on liian monimerkityksellistä johtaakseen yhteiskunnalliseen havahtumiseen: ”Kaunosieluiset taiteilijat ovat joskus yrittäneet liikuttaa meitä: he ovat maalanneet pitkiä työläisjonoja lumessa työnsaantia odottamassa, lakkoilijoiden surkastuneita kasvoja, taistelukenttiä. He eivät hellytä enempää kuin Greuze ja hänen Tuhlaajapoikansa. Entä Guernican verilöyly, tuo mestariteos, onko se muka voittanut yhtään sydäntä Espanjan asialle?”

     Maalaustaide, runous, musiikki eivät liity todellisuuteen tavalla, joka muuttaisi yhdenmukaisesti katselijoiden, lukijoiden tai kuunteilijoiden käsityksen maailmasta. 

     ”Vaikka joku sanoo, että melodia on iloinen tai synkkä, niin se on aina tuolla tai tällä puolen kaiken sen mitä siitä voi sanoa.” Sävellyksen kuultuaan sen suhteesta todellisuuteen saa ajatella mitä tahansa. ”Nuotit, värit,muodot eivät ole merkkejä, ne eivät viittaa mihinkään itsensä ulkopuolella.”

     Kun näin on, ei Sibeliuksen Tuonelan joutsenen kuuntelu harhauta ketään vakaviin ornitologisiin pohdiskeluihin. Viittaus lintuihin ja Tuonelaan annetaan teoksen ulkopuolelta, ja sieltä sille voi antaa millaisia määreitä hyvänsä eivätkä ne auta sävellystä kertomaan sitä eikä tätä oikeasta maailmasta.

     Tästä johtuu, että Seppälä ilmaisee hyvin vähän verratessaan Marklundin romaanin perheväkivallan kuvausta johonkin melodiaan ja sille annettuun keinotekoiseen nimeen. Nokkela ei ole näppärää. Ja jos Seppälä haluaa sanoa, että hänen proosansa on lähempänä melodian ja sävellyksen muotoa kuin esimerkiksi Marklundin romaanien kertomusta todellisuudesta, hän sanoo jotakin mikä poistaa kirjallisuudelta (melkein) kaiken merkityksen; ja sellainen kirjallisuus se vasta ”eskapistista viihdettä” onkin.

     En oikein usko, että Seppälä on tosissaan kietoutuessaan kubistiseen romaanirakenteeseen ja väittäessään ettei hän välitä kuvata todellisuutta niin, että lukijat pystyisivät keskustelemaan proosan suhteesta todellisuuteen ja sen julkisesta, monien ymmärtämästä merkityksestä.

Tietenkin Seppälällä on jakamaton oikeus valita oma tapansa määritellä kirjoittamansa proosan olemus, sen kuviteltu muoto, mikä se sitten onkin.Tämä ei ole luonnontieteellisesti arvioitavissa.

     Mutta Sartren käsitys kielestä ja kielen suhteesta todellisuuteen, ja jopa ajatus että kirjoittamalla sanoja ja kuvaamalla maailmaa, sitä muutetaan samalla kun muutetaan ihmistäkin, on... niin tämä käsitys tuntuu paljon optimistisemmalta kuin Seppälän ajatus, joka käpertyy itseensä, kääntää selän maailmalle.

     Kieli on kommunikaatiota, se on aina viesti toiselta ihmiseltä toiselle. Kielen vähättely, sen ilmaisemien merkityksien hämärtäminen saattaa olla surrealistisen hauskaa, mutta onko se kirjallisuuden tehtävä, siitä voi olla eri mieltä.

     ”Taide on olemassa vain toista ihmistä varten ja vain toisen avulla”, Sartre tiivistää vielä kerran.

     Donna Leonin romaanissa Kasvot kuvassa Guido Brunetti kysyy vaimoltaan Paolalta, miksi kauan sitten kuollut kirjailija Henry James jaksaa yhä ja jatkuvasti kiehtoa tätä.

     ”Siksi että hän ymmärtää elämää”, Paola vastaa. ”Ja koska hän saa meidätkin ymmärtämään”, hän lisää.

     Onko tuo pelkästään naiivi, tätimäinen päiväuni kirjallisuuden tarpeellisuudesta? Romanttista höpötystä?

     Vai perusteleeko Leon tässä parilla sanalla sen miksi kaunokirjallisuuden aiheet kiinnostavat meitä? Sen miksi aiheeton romaani ei ole kiinnostavaa luettavaa?

Globaalin kieliopin salaliitto

[Onko kansainvälisyys markkinatemppu?]

                                                                            Kyösti Salovaara 1973.
Enso Gutzeitin mahtava puuvarasto meressä.
Kansainvälinen paikallisuus 1973: tehtaat ja Norjan saha.
Hans Gutzeit perusti Norjan sahan sata vuotta aikaisemmin.
Saha kuvan oikeassa reunassa.

Tommi Melender haastoi viime viikolla Antiaikalainen-blogissaan lukijansa uskomaan itseään ja Tim Parksia väittämällä, että maailmankirjallisuudesta on tullut ”maailmanmarkkinakirjallisuutta”, siis kirjallisuutta jota kirjoitetaan jo valmiiksi maailmanmarkkinolle eikä paikalliseen käyttöön. Se ryvettää kielen, Melender ajatteli.

     Melender puhui tietysti omissa nimissään, mutta lainasi pääosin Parksin ajatuksia. Katselin eilen kursorisesti englantilaisen, Italiassa vaikuttavan Parksin ”juttuja” The New York Timesistä ja päällimmäiseksi jäi, että Parks on vähän kaikesta eri mieltä kuin vähän kaikki.

     Sama taitaa koskea Melenderiä. Virkistävää sinänsä.

     Koska ihmisen ajattelumaisemaa suhteessa yhteiskuntaan on melkein mahdoton tutkia laboratoriossa, jäljelle jää arvailu. Myös Melender ja Parks arvailevat.

     Sosiaalisen eläimen (ihmisen) käyttäytymisestä on hankalaa löytää syyn ja seurauksen yhteydet. Muuttujia on liian paljon eikä niiden kytkeytyminen toisiinsa paljastu tilastollisilla analyyseillä, ei ainakaan väistämättä ja aina.

     Olemmeko me vasenkätiset esimerkiksi fiksumpia kuin muut siitä johtuen vai siitä huolimatta?

Parksin ja Melenderin ajatus juoksi sitä uomaa, että silloin kun kirjoja myydään kansainvälisillä markkinoilla, globaali tarve alkaa säädellä kirjoittamisen laatua ja tyyliä. Syntyy eräänlainen globaali kieli, tai niin kuin otsikossa sanon: kirjallisuuden globaali kielioppi.
     Se on kotikutoisen proosan särmää vähättelevä ja silotteleva salaliitto. Melenderin mielestä kieliopin "syntaksin" määrittelevät amerikkalaiset (tietysti, missäpä muualla paha asuisi!) ja dollarit. 

     Paikallisuus, kotikutoisuus jää globaalin kielen jaloihin. Kirjailijat uhraavat jotakin (pyhän taiteen?) pyrkiessään maailmanlaajuiseen levikkiin. Sofi Oksasen kaltaiset kirjailijat eivät Melenderin mielestä kirjoita suomalaista kirjallisuutta vaan jotakin muuta. ”Kansainvälisille yleisöille kirjoitetut globaalit romaanit maistuvat monesti käännöskirjallisuudelta jo alkukielellään”, Melender sivaltaa.

     Melender kiittää pontevasti Juha Seppälää, joka sijoitti kummallisen Jouko Turkan hahmon romaaniinsa Mr. Smith miettimättä ymmärtääkö ulkomainen lukija Turkasta mitään. Seppälä ei laskelmoinut globaalilla kieliopilla, Melender kehuu.

     Noinkohan se menee?

     Tuskinpa. Jokainen käännöskirjallisuutta lukeva tapaa jatkuvasti romaaneissa paikallisia nimiä ja hahmoja, jotka ovat joko fiktiivisiä tai faktisia emmekä me voi sitä tietää eikä sillä ole mitään merkitystä lukemisen nautinnon tai vihastumisen kanssa.

     Kaikkea ei voi koskaan tietää eikä ymmärtää!

     Melender ja Parks eivät vähättele pelkästään kirjailijoita vaan myös lukijoita.

Luulen että Melender on Parksin tavoin sokaistunut modernin maailman globaalista, ajantasaisesta neuroottisuudesta.

     Kuvitellaan, että romaania kirjoittava ihminen on koko ajan tietoinen nettimaailman äärellä odottavista lukijoista ja pystyy näppäilemään heidän tuntojaan säätämällä sanat ja lauseet vastaanottajien tilanteeseen sopivaksi ja siihen mukautuvaksi.

     Jumala pystyy, kirjailija ei.

     Yleensä kirjoja luetaan sen jälkeen kun ne on kirjoitettu. Hyvin usein, melkein aina kirjan paikallisesta kirjoittamishetkestä kuluu useita vuosia ennen kuin toisen maan toisenlainen kansalainen lukee aikoja sitten kirjoitetun kirjan.

     Kirjailijat eivät ennusta, vaan tuijottavat taaksepäin.

     Luin äskettäin Thomas Mannin Buddenbrookit, ja minua häiritsi suuresti, että kirjailija ei ottanut huomioon tulevien aikojen lukijoita. Hän käsitteli runsaasti Lyypekin ja saksalaisten valtioiden politiikkaa selittämättä lainkaan millaisia poliittiset instituutiot olivat ja miten päättäjiä mihinkin valittiin tai valikoitui. Myös rahasummien ja yksiköiden viidakko eksytti lukijan. Romaaniin draamaan kuuluu rahalla ja omaisuuksilla ”pelaaminen”, mutta draaman kärki tylsistyi kun nykylukija ei päässyt selville kuinka suurista summista puhuttiin ja missä suhteessa nuo summat olivat Buddenbrookien ajan ihmisten elämään ja heidän välisten luokkaerojen ilmaisuun.

     Esimerkki luisuu vähän ohitse, mutta hipaisee kuitenkin Melenderin ja Parksin ajatuksia globaalin kieliopin ryvettävästä vaikutuksesta. Jos Melender ja Parks ovat oikeassa, kansainvälisesti menestyvissä romaaneissa ei ole mitään, mikä sitoo romaanin paikalliseen taloudelliseen tai henkiseen tai poliittiseen kulttuuriin ja niiden yksityiskohtaisiin ilmenemismuotoihin ja yksiköihin.

     Lukemalla kirjoja huomaa, että Melender on väärässä.

     Eikö esimerkisi pohjoismainen ”noir” menesty muualla nimenomaan paikallisen merkistönsä takia? Siksi että se on samanlaisuudessaan erilaista kuin jokin muu ”noir”?

Mutta en väitä etteikö globaali vaikuttaisi globaalisti.

     Pakkohan sen on vaikuttaa.

     Olisi kummallista jos talouden ja kulttuurin ”yhdentyminen”, rajojen ja raja-aitojen madaltuminen ja lopulta katoaminen ei vaikuttaisi ihmisten ajatteluun, käyttäytymiseen ja jopa heidän käyttämäänsä kieleen, puheeseen ja kirjoitukseen.

     Melender ja Parks näkevät kehityksessä pahan kosketuksen.

     Tällä hetkellä Euroopassa on kosolti ihmisiä ja poliittisia vaikuttajia joiden mielestä globaalisuus on pahan synonyymi. On muodikasta olla paikallinen ja karttaa kansainvälisyyttä.

     Oliko (onko) Turkka sitten niin paikallinen juntti ettei espanjalainen häntä ymmärrä?

     Vaikea sanoa, melkein mahdotonta.

     Vuonna 1973 Jouko Turkka ohjasi Kotkan kaupunginteatterissa Jorma Savikon dramatisoiman Kotka eepoksen, joka perustui Toivo Pekkasen kolmeen kotkalaista historiaa ”kuvittavaan” romaaniin. Keskeisenä aiheena oli Hans Gutzeitin kaltaisten teollisuusmiesten kansainvälinen kosketus ja vaikutus paikalliseen kulttuuriin Kotkassa 1870-luvun tietämissä.

     Näytelmästä on mieleeni jäänyt Turkan dynaaminen ohjaustyyli, melkein raivoisasti liikkeessä oleva draaman esillepano, joka selvästi otti mallia elokuvakerronnasta, oli kuin Miklos Jancsoa Kotkaan tuotuna ja hyväksi käytettynä.

     Paikallinen ilme syntyi kansainvälisestä, globaalista.

Entäpä jos onkin olemassa ”globaali kielioppi”, niin kuin Noam Chomsky aikanaan väitti.

     Eikä sen tarvitse olla syntaktinen neuroadaptio vaan ajatuksellinen, filosofinen.

     Ja vielä, entäpä jos nurkkakuntainen paikallisuus on vain hetkellinen välivaihe alkukohdan ja lopputuleman välissä?

     ”Ensinnäkin me olemme yksi laji, yksi kansa”, Richard E. Leakey ja Roger Lewin ilmaisivat modernin antropologian ja paleontologian käsityksen ihmislajista teoksessa Ihmisen synty (Origins 1977. Kirjayhtymä 1978.)

     Jokainen ihminen kuuluu samaan lajiin.

     ”Ihmiskunnassa näkemämme maantieteelliset muutokset ovat yksinkertaisesti perusaiheen biologisia vivahteita.”

     Leakey ja Lewin jatkoivat päättelyä sanomalla, että kulttuuristen erilaisuuksien olemassalo korostaa ihmisen kyvykkyyttä: ”Eri kulttuurien välisiä useinkin syviä eroja ei pitäisi nähdä ihmisten välisinä eroina. Sen sijaan pitäisi selittää kulttuurit siksi, mikä ne todella ovat: lopullinen julistus kuulumisesta ihmislajiin.”

     Jos globaali kehitys hävittää maantiedon merkityksen ihmisenä olemiselle, eikö nimenomaan lohduta, että samalla syntyy globaali kielioppi?

_____________________________________________________________________

PS.

Blogistit ovat ”haastaneet” toisiaan nimeämään kolme itseään insipiroivaa blogia.

Hyönteisdokumentin hdcanis valitsi Deadline Torstaina -blogin yhdeksi inspiraation kohteekseen (Jokken kirjanurkan ja Tarukirjan rinnalla)

hdcanis perusteli valintaansa näin: ”Kyösti Salovaaran laajat tekstit asioista ja asioiden vieristä ovat torstaiden piristyksiä. Joskus olisi hienoa osata kirjoittaa näin hyvin.”

Sanotaan että kissa kiitoksella elää, eikä se taida lainkaan pitää paikkaansa, mitä kissoista tiedän, mutta ihmiset kiitosta kaipaavat, koska se yhdistää meidät toisiin ihmisiin. Ihminen jaksaa kiitoksella elää eteenpäin.

Niin minäkin, joten kiitän hdcanista sydämellisesti. Kiitos!

PPS.

Tätä viimeistellessä huomaan Jokken humaanin oivaltavan kannanoton inspiraatiohaasteeseen. 

Se on jo itsessään niin inspiroiva ettei asiaan ole paljon lisäämistä. Jokken kirjoitus Ainakin kolmekymmentä inspiroivaa blogia  on erinomainen yhteenveto aiheesta. Siis: samaa mieltä olen. 

Diktatuurin kaipuu

[Futurismista fasismiin]

                                                                           Kyösti Salovaara 2012.
Pahan katse 1930-luvulta.
Tempelhofin lentoasema, Berliini.

Joulukatuja avattiin, väkeä liikkui.

     Ainakin Helsingissä avattiin ja liikkui.

     Oliko siellä intellektuelleja, taiteilijoita, kirjailijoita tai maalareita, säveltäjiä tai runoseppoja?

     En tiedä. Näkikö kukaan intellektuellia paikalla? Edustamassa älymystöä? Maan parhaimmistoa? Eturintamaa eturintamassa?

     Jos se oli paikalla, kirjoittiko runon? Sävelsikö laulun? Maalasiko akvarellin kaupallisen joulun hilpeydestä?

     Luulen että ei.

     Ei kirjoittanut runoa eikä säveltänyt laulua.

     Jos kirjoitti, paheksui kaupallista joulua. Kritisoi, asetti epäilyttävään valoon. Kehotti muistamaan maailman köyhät ja ilmaston lämpenemisen. Ilkkui rahvasta, joka täytti ostoskeskukset ja hypermarketit.

     Vaati kaupalliselle joululle vaihtoehtoja.

     Ikään kuin muitakin jouluja olisi olemassa.

Kun marssitaan, älymystö tuppautuu ensimmäiseen riviin.

     Taaempana sekoittuisi massaan, rahvaaseen, keskivertoporukkaan.

     Aikojen sivu älymystö, taiteilijat ja intellektuellit, on viehättynyt valistuneista diktatuureista, totalitaarisista ajatuksista. On etsitty avant gardea vasemmalta ja oikealta, etsitään ylhäältä ja alhaalta.

     Intellektuelli ei halua keskelle, sillä siellä on liian monta samanlaista.

     Varsinkin jos haluaa muuttaa maailmaa, pitää etsiytyä reunalle. Keskellä maailman voi muuttaa vain sellaiseksi kuin se on. Joidenkin on näin ollen tyydyttyvä siihen mikä on. Enemmistön.

     Intellektuelli kaipaa siis reunalle. Kun hän puhuu demokratiasta hän tarkoittaa, että ”minä tiedän, te ette” ja ”koska minä tiedän, on vain demokraattista että ajattelette minun tavallani”. ”Kun ajattelette minun tavallani, kaikki on hyvin.”

     Ollakseen avant gardea, pitää olla toisin kuin useimmat, reunalla, riittävän etäällä, korkeammalla.

Olen aloitellut Tarmo Kunnaksen mittavaa teosta Fasismin lumous (Atena Kustannus Oy 2013. 3.painos 2014. 686 s.).

     ”Jos sana vetoaa voimakkaasti tunteeseen, se ei välttämättä ole täsmällinen”, Kunnas sanoo hahmotellessaan tehtävän vaikeutta: miksi fasismi viehätti niin monia älykkäitä ihmisiä, taiteilijoita ja intellektuelleja. Kunnas tarkoittaa fasismi-sanalla niitä nationalistisia, antidemokraattisia ja antiparlamentaarisia liikkeitä – eri puolilla Eurooppa – jotka 1920-, 1930- ja 1940-luvuilla pyrkivät eliminoimaan monipuoluejärjestelmän ja ihannoivat vahvaa johtajuutta.

     Fasismista on jäänyt historian muistiin pelkästään pedon ilme, pahan kosketus, rikokset ihmisyyttä vastaan, mutta se oli aikanaan (aluksi) muutakin ja monimutkaisempaa; ennen kuin siitä tuli pahan symboli.

     Fasismin ja kansallissosialismin lopputulos – ehdoton paha – ei näin ollen selitä sen lumovoimaa aikalaisiin, sitä että ”... miksi se vetosi jopa lahjakkaisiin ja kriittisiin ja joskus ainakin itseymmäryksessään hyvää tarkoittaviin ihmisiin.”

     En vielä tiedä miten Kunnas vastaa haastavaan kysymykseen: mikä fasismissa lumosi älymystön? Eiväthän he "pahan" kanssa halunneet liittoutua.

     Siksi arvailen muutamalla rivillä, ja jo pakinan alussa esiintulon koreografiaa virittäen.

     Jos fasismi oli monimutkainen, muuttuva ja erilaisissa yhteiskunnissa erilaisia ilmenemismuotoja saava poliittiskulttuurinen (tai kulttuurispoliittinen) kollektiivinen mielentila, niin sellainen on myös yksilön ajatusrakennus. Siis monimutkainen, ristiriitainen, alati tuulien mukaan kääntyilevä, yhtä aikaa moneen suuntaan yrittävä.

     Miksipä muuten Panu Rajala olisi tuskaantunut, kun ei löytänyt Olavi Paavolaisesta yhtä johdonmukaista ihmistä. Paavolaisen ristitiitainen minä adaptoitui ympärillä vallitsevaan ristiriitaiseen yhteiskunta- ja kulttuuri-ilmastoon. Oli innostavaa seurata liehuvia lippuvia; oli houkuttelevaa heitellä marssijoita kivillä.
     Ilmeisesti meidän on vaikea hyväksyä itsessä vaikuttavaa lauman kaipuuta. Yksilö vs. lauma, minä vs. kollektiivi - sitäkö taistelua jokainen meistä käy, toiset voimalla, toiset hennolla otteella? 

     Tai ajatelkaapa liberaalin ajattelun loistavaa persoonaa Georg Henrik von Wrightiä.

     Tarmo Kunnas kertoo kuinka von Wright innostui Saksassa vuonna 1943 julkaistussa fasistimielisessä kirjassa Finnland von Krieg zu Krieg ylistämään Suomen ja Saksan liittokumppanuutta. Näin nuori von Wright kirjoitti:

     ”Jokainen päivä, joka seurasi 13. maaliskuuta 1940, oli jokaiselle Suomessa tuskaa. Se päättyi 26. kesäkuuta 1941. Tuona päivänä, Suomen sotaan liittymisen päivänä – Saksan rinnalla – Neuvostoliittoa vastaan, kävi kuin vapauttava henkäys koko maan lävitse. Tuska oli lopussa Adolf Hitlerin suuren päätöksen ansiosta – nyt alkoi viimein suuri tilinteko bolsevismin kanssa.”

     Myöhemmin omaelämäkerrassaan von Wright oli muistavinaan, että asennoitui englanti-mieliseksi jo vuonna 1938.

Tarmo Kunnas hahmottelee fasismin historian jäntevästi ja jännittävästi. Siinä, fasismissa yhdistyi italialaisten kirjailijoiden ja runoilijoiden avant garde ja isänmaallisuus sosialistisen liikkeiden vallankumouksellisuuteen. Benito Mussolini tuki futurismia ja avantgardismia. Rotuopit eivät sisältyneet hänen ”laulukirjaansa”.

     Futurismin manifestin vuonna 1909 julkaissut F.T. Marinetti oli Mussolinin kaveri. Isänmaallisuuden tenho kumpusi kirjailija Giuseppe Mazzinin kylvämästä Risorgimenton perinnöstä. Fasismin tuloa valmisteli keskeisesti Gabriel d'Annunzion ”sankaruutta ja isänmaallisuutta julistava retoriikka ja näiden ihanteiden sotilaallinen toimeenpano”.

     Mitä kirjailijat edellä, sitä poliitikot perässä!

     Vuonna 1929 Olavi Paavolainen valaisi teoksessaan Nykyaikaa etsimässä (Otava. 4.p 1990) suomalaisille mm. F.T. Marinettin futurismia ja eurooppalaista avant gardea. Aika osuvasti, nyt jälkikäteen arvioiden, Paavolainen noteerasi ajan hengen, sen kuinka sekä fasismi että bolsevismi imivät voimaa taiteilijoiden futurismista:

      ”On mielenkiintoista huomata, miten samanlaiseksi kahden äärimmäisyysmaan, fascistisen Italian ja bolshevistisen Venäjän, futuristien suhde valtiomahtiin muodostui: molemmissa valmisti futurismi tälle maaperää, ja molemmissa ottivat vallansaajat futuristisen taiteen suosikikseen käsittäen sen suuren arvon propagandavälineenä.”

     Totalitaariset liikkeet käyttivät taiteilijoita hyväkseen. Taiteilijoiden äärimmäisyysmielentila oli otollinen kaappaukselle. Totalitaariseen käyttöön siepattu avant garde lakkasi pian olemasta avant gardea.

     Mutta kukapa taiteilija olisi luonut uraa olemalla säädyllisesti keskellä, puolustamalla ikävänkuuloista liberalismia. Ei, avant gardessa piti erottautua, hyljätä pikkuporvarilliset arvot. Ärsyttää ja halveksia.

     Niin kuin teki Marinetti kuuluisassa manifestissaan:

     ” Me tahdomme hävittää museot ja kirjastot. Antakaa toki heidän tulla, hyvien murhapolttajien, heidän, joiden kädet tuoksuvat karboolille! Sytyttäkää tuleen kirjastot! Johtakaa uomistaan kanavat, jotta ne tulvisivat museoihin!”

Marinetti tahtoi rikkoa taideteoksen muodon. Polttaa turhanpäiväisen ja säädyllisen taiteen sisällön karrelle. Hävittää vanhan taiteen totaalisesti luomalla uutta.

     Hän leikki sanoilla, ei tulella.

     Mutta eipä Marinetti manifestia kirjoittaessaan arvannut, että muutama vuotta myöhemmin kansallissosialistit polttivat kirjoja Berliinissä konkreettisesti. Oikeassa tulessa. Taiteilijoiden vapautta inhoten, sanomisen liberaalia sisältöä vihaten.

     Futurismi muuttui menneisyydeksi, taiteellisen rikkomisen lapsenomainen ilo muuttui rikokseksi ihmisyyttä vastaan.

     Miten se oli mahdollista? Miten taiteesta tuli kollektiivisen pahan elävöittäjä, liikkeelle panija, synnyn loitsija?

     Pitääkö tästä kehityksestä syyttää avangardisteja vai tavallista rahvasta, joka antoi kaiken tapahtua? Olivatko ”tavalliset” ihmiset vain tarkkailijoita, odottelijoita, myötäjuoksijoita jotka eivät ajatelleet mihin kaikki johtaisi?

     Miksi he eivät ajatelleet, vaikka ajatteleminen olisi ollut ainoa syyllisyydestä vapauttava teko?

4 päivää kellarissa

[Menneisyyden hallintaa 

     eli

         Vergangenheitsbewältigung]

                                              Kyösti Salovaara 2014.
Onko menneisyys madonreikä nykyhetkeen?
Nord Stream mallikappale
 Katariinan meripuistossa Kotkassa.

Miksi menneisyyttä pitäisi hallita?

     Eihän se, menneisyys välitä mitä siitä ajattelemme tai olemme ajattelematta. Mutta koska menneisyys on fakta, jonka voi unohtaa, mutta jota on mahdoton paeta, lienee syytä yrittää tulla toimeen menneisyytensä kanssa, yksilönä ja kansana.

     Menneisyys on muistissa. Ihmisen päässä, kirjoissa, elokuvissa, lauseissa ja kuvissa, rakennuksissa ja raunioissa, kaduilla ja toreilla, lauluissa ja loruissa – siis kaikkialla.

     Miten hallita menneisyyttä, kas siinäpä kysymys.

     Jonnekin on perustettu totuuskomiteoita selvittämään, mitä menneisyydessä tapahtui, kuka oli syyllinen, kuka syytön. Välinpitämättömiä ei koskaan tuomita, koska välinpitämättömyyttä ei pidetä tekona, vaikka monet pahat asiat johtuvat siitä.

     Niin tai näin, menneisyyttä hallitaan lauseilla ja virkkeillä.

     Puhdasoppisessa Ruotsissa on juuri muutettu 45 vuotta vanhat Peppi Pitkätossu -tv-elokuvat sopimaan nykyhetkeen. Elokuvista on leikattu pois tällä erää ”pahat sanat”, niin kuin neekeri ja neekerikuningas. Huomenna sitten toiset sanat kielletään.

     Näinkö menneisyys otetaan haltuun?

     Valehtelemalla! Väärentämällä! Hurskastelemalla!

     Kuurattu menneisyys ei tee kipeää.

                                    Kyösti Salovaara 2014.
Talo Sapokan rannalla Kotkassa.

                                              Kyösti Salovaara 2014.
Menneisyys talossa.

Olin neljä päivää Kotkassa hallitsemassa menneisyyttä.

     Siihen tarvittiin ahkeraa talkooväkeä, koska menneisyyden hallinta olisi muuten käynyt liian raskaaksi. Tarvittiin myös hanskoja ja vuokrattu pakettiauto, jonka sai pariksi päiväksi kohtuuhinnalla; sekin oli nähnyt maailmaa jo monelta kantilta ja siksi tiesi minne kulkea.

     Otat menneisyyden kouraasi ja viskaat sen pihalle. Lastaat pakuun ja viet kaatopaikalle. Oleellista on lajittelu: puutavara, klapit ja risut, sekajäte, maalit ja öljyt, rautaromu, sähkölaitteet.

     Hallitse menneisyyttä, lajittele se.

                                                                      Kyösti Salovaara 2014.
Hallittu menneisyys?

Neljä päivää – hikinen urakka menneisyyden parissa.

     Kellarin tyhjennys Museokadulla. Äitini asunto, isäni asunto, hänen äitinsä asunto, minunkin kotini vuosien takaa. Yhdeksänkymmentä vuotta ”salovaaroja” ja mitä kellarissa oli?

     Yhteinen menneisyys sirpaleina, rojuna, hajuina, ajan homeena, välähdyksinä joita ei oikeastaan näe edes silloin kun nakkaat hienot Gilbert-hokkarisi (ne olivat hienot noin vuonna 1960) pihalle.

     Tätäkö Thomas Mann tarkoitti laittaessaan Buddenbrookien alaotsikoksi: Erään suvun rappeutumistarina.

     Kyllä ja ei, luulen.

     Me kaikki olemme nyt muualla, elossa tai ei, yhteinen menneisyys Museokadulla palasina vielä hetken. Sahapukki kellarin lattialla. Sillä sahasit isän tilaamia koivuhalkoja. Hyvää treeniä, isä sanoi. Halvempaa kuin valmiiksi pilkotut klapit, sinä ajattelit.

     Tartut rukkasilla sahapukkiin ja jääkiekkomailaan (special-jotain) ja heität ne pihalle, pois silmistä, pois mielestä. Hallitset menneisyyttä mainiosti; paku tulee täyteen ja sitten kaatopaikalle dieselin hyristessä rauhoittavasti.

     Hyvin lajiteltu, tunnustaa kaatopaikan vastuuhenkilö pojalleni.

     Niinpä niin, näin hyvin me osaamme menneisyyttä hallita.

                                                                     Kyösti Salovaara 2014.
Ja silti keittimet ja koneet jymisevät yhä yötä päivää
Sapokan vesipuiston taustalla!

Jokainen tavara viittaa jonnekin muualle. Sen kun tajuaa, eilistä ja toissapäivää on helpompi hallita.

     Kotka on hieno kaupunki, täynnä menneisyyttä, tehtaita jotka eivät enää ole tehtaita, vanhuksia jotka eivät enää ole nuoria, komeita puistoja jotka eivät enää ole kaatopaikkoja, meri joka on yhä meri.

     Pitkä rollaattorimarssi.

     Älä itke, Kotka!

     En minäkään.

     Neljä päivää kellarissa, menneisyydessä ja kellarin luukusta pilkottaa Sapokan-lahti, nyt hehkuva puisto, 50-luvulla melkein kaatopaikka jonne satamasta tuotiin lumet ja sen mukana kaikki roska, hiilimurikoita ja laudanpätkiä. Niitä isän kanssa keväällä lumien sulettua kerättiin. Piti löytää jotain palavaa hellan-uuniin.

     Eivät ruusut kukkineet silloin, mutta satama oli täynnä laivoja ja tehtaiden piipuista savu ja hajut levisivät kaikkialle. Sellutehtaan menneisyys ei häpeä rahan hajua. Ei ole tarvis juosta karkuun.

     Kuuntele kellarin seiniä, niiden puhetta, vaikene itse, kuuntele.

     Muistatko kun pommi putosi tuohon talon viereen ja seinät järkkyivät ja hillopurkit kilisivät kylmäkellarissa paksun rautaoven takana? Rakoja hirsien välissä, yhä tuulen käydä sisään?

     Muistatko kuinka hirsitalo tärisi, mutta pysyi pystyssä?

     En muista.

     Ei minua silloin ollut.

                                                                      Kyösti Salovaara 2014.
Brutaali kaiku Kotkan öljysataman menneisyydestä.

_________________________________________________________________

Museokadun asukkaista olen kirjoittanut aikaisemmin täällä äidistäni Meristä ja täällä isästäni Osmosta. Tämän jälkeen voinkin puhua Sapokka-trilogiasta.

Lauseita marraskuulla

[Onko näin vai noin vai ihan toisinpäin?]

                                                                          Kyösti Salovaara 2014.
Strasbourgin modernin taiteen museo
 valmistui 1998
suunnittelijanaan Adrien Fainsilber.

Värit haalistuvat ja melkein katoavat.

     Ohenevaan päivään tihkuu harmaan ja ruskean sävyjä, joiden seassa läikkyy pihlajanmarjojen punaisia pisteitä.

     Onkohan suomalaisten yksiviivaisuus maiseman värien projektio? Kesällä ylivihreää, talvella sokaisevan valkoista ja siinä välillä ruskeanharmaa mitättömyys.

     Ylevyyttä saa etsiä marraskuisesta maisemasta.

Yksi maa, yksi totuus.

     Voiko historian kadottaa päivässä parissa?

     Ilmeisesti voi, jos kuuntelee äänekkäitä taloustieteilijöitä ja populistipoliitikkoja. Jopa Sixten Korkman kaipaa devalvaatioiden talouspolitiikkaa.

     Ihanko totta?

     Vielä 60-, 70-, 80- ja 90-luvulla (alkupuolella) jokainen vasemmistolainen vappupuhuja pelotteli kansalaisia devalvaatiolla ja inflaatiolla. Jokaisessa vaalikeskustelussa todettiin, että devalvaatio on laillistettu tulonsiirto köyhältä rikkaalle, palkansaajilta vientiyrityksille. Omistamattomilta otettiin omistajille.

     1990-luvun alussa devalvaatio(t) tappoi(vat) tuhansia pienyrityksiä, jotka olivat ottaneet lainaa ulkomailta. Devalvaatio ja inflaatio kurittivat kansaa, sellaisia joilla ei ollut muuta ”omaisuutta” kuin palkkapussissa rapisevat setelit.

     Markka kellui, uimataidottomat eivät.

     Nyt on toinen ääni kellossa.

     Ja media kiittää!

Suomen Kuvalehdessä kerrottiin, että kaunokirjallisuuden myynti on romahtanut tänä vuonna ja varsinkin käännetyn kaunon osuus.

     SK vetosi Karo Hämäläisen esittämiin lukuihin, joka perustuivat Suomen kustannusyhdistyksen pikatilastoon kolmelta ensimmäiseltä vuosineljännekseltä.

     Niiden mukaan kotimaisen kaunokirjallisuuden myynti putosi 15 prosenttia ja käännetyn kirjallisuuden melkein viidenneksen.

     Kauheita lukuja.

     Mutta kun tilastoa katsoo toisesta kulmasta, se ei hätkähdytä yhtä dramaattisesti. Sillä kirjamyynnin kappalemyynti laski vähemmän kuin euromääräinen myynti eli vajaa yhdeksän prosenttia. Pudotus oli suunnilleen sama sekä kotimaisessa että käännetyssä kaunossa.

     Euromääräisiä myyntilukuja katsellessa pelästyin, että nytkö nationalistinen populismi halvaannuttaa myös kirjojen ostamisen, mutta huoli taisi olla (toistaiseksi) liioiteltua.

     Tähän mennessä tänä vuonna Suomessa on myyty 1 010 000 kotimaista kaunokirjaa ja 1 471 000 käännöstä.

     Kuinka monta niistä on luettu?

Panu Rajala tunnusti blogissaan ihmetelleensä aikaisemmin emeritusprofessori Raoul Palmgrenia, joka oli kertonut kokevansa tunnonvaivoja lukiessaan romaania päivänvalossa.

     Nyt Rajalalla on sama tunne. Päiväsaikaan pitää tehdä jotakin muuta kuin lukea kirjoja.

     Minusta tuntuu samalta. En juurikaan lue päivällä, vaikka se olisi mahdollista. Niinpä olen kahlannut, melkein ahminut Paavo Lipposen teosta Murrosten aika – muistelmat 1979-95 (WSOY 2014. 558 s.) yösydännä, usein puolikahteen tai kahteen asti.

     Jos kirjaa jaksaa lukea aamuyöhön asti, se ei voi olla huonosti kirjoitettu.

     Sitä paitsi Lipposen kuvaama ajanjakso on täynnään jännittäviä tapahtumia, joiden reunalla, sivustakatsojana on itsekin elänyt vaikkei poliittisten käänteiden yksityiskohtia muistakaan. Tapahtumien kulusta Lipponen vetää järkeenkäypiä voimaviivoja. Kekkosen ja keskustapuolueen hegemonia murtui, normaali parlamentarismi valtasi tilaa, ikkunat ja jopa ovet avattiin vihdoinkin Eurooppaan.

     Poliitikkona Lipponen välillä provosoitui liian helposti. Ei kestänyt poliitikkojen lurjustelua, niin kuin hän sanoo. Muistelmien kirjoittajana hän ei provosoidu, mutta ei myöskään provosoi. Se saattaa olla yllätys joillekin (aikaisemmille) poliittisille vastustajille muissa puolueissa ja kilpakumppaneille demariväen piirissä.
     Lipponen omistaa kirjansa "Taistelutovereille". Haistanko ironian?
     Muistelmista saa kuvan, että vaikka Lipponen oli hetkittäin SDP:n valtaytimessä, hän suuren osan ajasta, myös ytimessä ollessaan pysytteli hieman kauempana, tarkkaili, otti etäisyyttä. Synnyttikö poliittinen elämä jännitteitä poliittisen "eläimen" ja intellektuellin välille? Se ei oikeastaan käy selville, vaikka tuntuu että intellektuelli lopulta on Lipposen vahvempi "minä". Mutta pääministerikausihan on vielä valottamatta - sitten, kun sen ajan muistelmat tulevat, ehkä tiedämme iskikö jokin asia tai vaikea kompromissi lommon Lipposen idealismiin.
     Päivänpolitiikan kivenhkakkaamat elämän konepellissä?  

     Murrosten aika on enemmän kuin muistelmat ja toisaalta vähemmän. Siis kummallinen yhdistelmä muistelmia ja historian tutkimusta. Lipponen kertoo käyttäneensä tuhansia tunteja teoksen kirjoittamiseen ja tausta-aineiston tutkimiseen. Lipponen haastaa historian avautumaan, mutta ei avaudu itse. Järkimies puhuu, tunnemies vaikenee.

     Mutta Mauno Koiviston presidenttivaalikampanjan juhlavimmalla hetkellä Lipponen tunnustaa, että vesipallomies liikuttuu.

     Vesipallo on hienoa allegoria yhteiskuntatodellisuudesta ja poliitiikan teosta. Se mikä näkyy on usein harhaa, sillä totuus piiloutuu pärskeiden alla
r a i v o a v a a n hiljaisuuteen, ja ankara yhteiskuntaottelua käydään siellä katseilta piilossa.

     Lipponen on Platoninsa lukenut!

Paavo Lipposen muistelmissa on esillä paljon muutakin kuin puoluepolitiikkaa.

     Lipposen ajatukset kaupunkisuunnittelusta tuntuvat tuoreilta ja moderneilta. Hän vastusti aikanaan suomalaisia arkkitehtejä, jotka halusivat Helsingin keskustaan eduskuntatalon eteen valtavan paraatikentän. Se ei ole oikeaa kaupunkia, koska sellaisella aukiolla ihminen pelästyy. "Lasipalatsista olisi pitänyt nähdä Siperiaan asti", Lipponen vinoili.

     Mittakaavastako johtuu, että me pidämme vanhojen kaupunkien kapeista kujista. Siellä ihminen kokee olevansa ympäristöä ”suurempi” liikkuja. Vai tuottaako ahtaus turvallisuutta sinänsä? Silloinkin kun kätkeydytään tiheään metsään.

     Mutta niin kuin olen aikaisemmin väittänyt, me kaipaamme myös horisontin näkemistä. On ylevää seisoa korkealla vuorella ja katsella mäkien yli mittaamattoman kauas; tai rannalla aavan meren takaisista mahdollisuuksista unelmoiden.

     Ovatko ahtaus ja avaruus mielemme ristiriidan rajat?

Yle Teemalta tuli hauska, ärsyttävä, innoittava ja melkein inhottava kaksiosainen ohjelma betonibrutalismista.

     Jonathan Meades herkisteli kauhealta näyttävien betonirakennusten äärellä. Hän näki komeaa runoutta siellä missä tavallinen ihminen näkee silkkaa rumuutta. Mutta tavallinen ihminen kaipaakin vain sievää ja koristeellista, niin kuin Meades sanoi. Ylevä arkkitehtuuri ei sievistele.

     Vain hullunrohkea liittää betonibrutalismiin sanan ”ylevä”.

     Mutta kun sana on sanottu, ehkä noita kaameita rakennuksia osaa katsoa toisella tavalla. Sehän on selvää, niin kuin Meades korosti, että arkkitehdit eivät 1960-luvulla keskittyneet rakennusten estetiikkaan vaan yhteiskuntasunnitteluun. He olivat enemmän sosiologeja ja yhteiskuntainsinöörejä kuin piirtäviä taiteilijoita.

     60- ja 70-luvun betonibrutalismia haukuttaessa kannattaa oivaltaa, että silloin pyrittiin demokraattiseen asuntorakentamiseen. Ei ollut aikaa eikä rahaa koristeluun.
     Syntisiä voi katsoa lempeämmälläkin silmällä.

Ylevyys!

     Hieno sana: ylevyys.

     Maistuu ihmistä suuremmalta.

     Paavo Lipponen kertoo muistelmissaan, kuinka hän on kokenut intohimoa kierrellessään tutkimassa vanhojen kaupunkien ja rakennusten arkkitehtuuria. Eniten häntä kiinnostaa barokin arkkitehtuuri.

     ”Miksi barokki?” Lipponen kysyy itseltään. Ja vastaa:

     ”Barokin suurin saavutus, jonka asiantuntijat omituisesti jättävät usein mainitsematta, on fasadin vapauttaminen ankarasta tasaisuuden geometriasta kuperan ja koveran vaihteluihin, niin kuin myös massan ja muotojen ennakkoluuloton käyttö. Ovaalit, soikeat muodot huoneissa, katoissa ja ikkunoissa synnyttävät täydellisiä kokonaisuuksia, luovat liikkeen vaikutelman.”

     Olipa kyseessä barokkirakennuksen täydellisyys tai betonibrutalismin karkea ylevyys (jota on niin vaikea havaita), niin molemmissa kai liioitellaan jotakin ihmisessä olevaa. Toinen liioittelu näkyy ulospäin, toinen kätkeytyy sisälle.

     Näin sanoen tekee mieli kysyä, voiko romaania verrata rakennukseen ja kirjallisuutta arkkitehtuuriin. Jos voi, niin molempia arvioitaessa täytyy muistaa että ne ovat ihmismielen heijastusta tilaan ja rakenteeseen, ja että molemmat vievät tilan ja rakenteen ihmismieleen, siihen miten ajatus tulee ajatelluksi.