Kuuntelen, vieras

[mutta ymmärränkö?]

Kyösti Salovaara, 2024.

Jossakin tässä maailmassa.

    Teille tutussa kaupungissa.

    Ehkä teidän naapurustossanne...

-  Sebastian Fitzek: Unissakävelijä.

Kumpaa on helpompi ymmärtää: konkreettista ympäristöä vai kirjoitettuja lauseita?

    Lannistunut vastaa: ei kumpaakaan!

    Viisastelija vakuuttaa: molempia!

    En lannistu enkä viisastele.

    No, mistäpä minä itseni tuntisin?

Hyllyköllä, oven vieressä, sisältä katsoen oikealla, on kaikenlaisia elämän tilpehöörejä. Onko niiden asettelulla jokin tarkoitus, en pysty kertomaan. Mutta ne liittyvät monella tavalla elämääni, konkreettiseen ja fiktiiviseen.

    Sillä tavallahan esineitä ja kuvia asetellaan näkyviin.

    Tuomas Anhavaa mukaillen voisin kysyä: Näen, vieras, ihmetellen. Ja jatkaa: ymmärränkö mitä näen?

    Ihminen adaptoituu ympäristöönsä niin ettei oikeastaan näe eikä kuule, vaikka on näkevinään ja kuulevinaan. Tutut esineet, kuvat, kadut ja paikat, talot ja puistot ohittaa ikään kuin ne olisivat kokonaisuus, jonka osia ei enää tarvitse analysoida, joiden merkityksiä ei tarvitse miettiä, joiden viesteistä ei tarvitse välittää.

   Kun kuuntelee, pitäisi myös kuulla. Kun katselee, pitäisi myös nähdä.

Kaikkeen turtuu, myös siihen mikä on loistavaa.

    Muistan kuinka kauan sitten hyvä ystäväni Unto hätkähdytti minut opastamalla Tapio Rautavaaran iskelmän aitoon ja yllättävän yhteiskunnalliseen säkeeseen. Olin siihin asti tympääntynyt Rautavaaraan tämän laulaessa maneerillaan ”juokse sinä humma / kun taivas on niin tumma…”

    Pikkupojasta lähtien olin kuullut humma-laulua veivattavan, enkä enää kuunnellut mitä siinä sanottiin, kuulin vain Rautavaaran ja melodian, en sitä mitä Rautavaara sanoi.

    Sitten ystäväni selitti, että laulusta löytyy arkipäivän elämän realistinen kuvaus: ”Voi, kuinka pieninä palasina onkaan / mun leipäni maailmalla.”

    Hevosen hilpeä juoksu muuttui metaforaksi, tummaksi ja kipeäksi.

Runon lukeminen, laulun kuunteleminen on usein hankalaa. Miten runoa tulisi lukea? Onko oleellista se mitä siinä lukee vai se mitä siinä ei sanota?

    Esimerkiksi Jean-Paul Sartre suhtautui runoihin kriittisesti, koska niistä ei saa selvää ja pahimmillaan ne pyrkivät tuhoamaan kielen. Sartre sanoi: ”Runoilijat eivät puhu; he eivät liioin ole vaiti: he ovat muuta.” (Sartre: Mitä kirjallisuus on?)

    Eivät puhu, eivät vaikene. Ovat muuta.

    Mitä muuta sanoilla voi ilmaista kuin sitä mitä niissä näytään ilmaisevan?

    Sartren maanmies Georges Bataille pani vielä paremmaksi: ”Vaikka runollinen kuva johdattaisi tunnetusta tuntemattomaan, se pitää edelleen kiinni tunnetusta, josta se saa muotonsa.”

    Toisin kuin Sartre Bataille tuntui nauttivan siitä, että runoilija särkee kielen, tai paremminkin ilmaisee kielellä jotakin, mitä ei ole olemassa. Runous johtaa tiedetystä tuntemattomaan, Bataille kirjoitti. ”Se voi tehdä jotain, mitä maalaistyttö tai tallipoika eivät, nimittäin luoda voihevosen. Näin se tuo eteemme jotain, mitä ei voi tietää. Heti kun olen lausunut sanan ’voihevonen’, mieleni täyttyy tutuista hevosten ja voin mielikuvista, mutta ne tulevat mieleeni vain, jotta ne voisivat kuolla.” (Bataille: Sisäinen kokemus.)

    Onko niin että kirjoitettu runo kertoessaan konkreettisesta tuhoaa sen?

Vuonna 2006 julkaistiin Vesa-Matti Loirin albumi Ivalo. Levyllä Loiri lauloi yksinkertaisesti, ilman maneereja, melkein lausuen tunnettuja rockkappaleita Hannu Pikkaraisen sovittamana.

    Loirin tulkitsemana suomalainen rocklyriikka esitti loistoa, jota en ollut aikaisemmin huomannut, tajunnut, ymmärtänyt, kuullut.

    Levyllä on kaksi kappaletta joista en pääse eroon. Toinen ”romanttinen”, toinen ”kauhea” ja molemmissa on mysteeriä, jota jaksaa ihmetellä vaikka sitä ei pysty ratkaisemaan eikä oikeastaan selittämään.

    Tarkoitan alkujaan Tehosekoittimen laulua Hetken tie on kevyt (2001) ja Miljoonasateen runollista kauhukertomusta Olkinainen (1988).

Jo Otto Grundströmin Hetken tien (sävellys Matti Mikkolan) ensimmäiset säkeet saattavat kuuntelijan ymmälleen: ”Mä tunnen sinut pikkusisko / vaikka vasta kohdattiin.”

    Laulun kertoja tunnustaa maanneensa usein samanlaisen pikkusiskon kanssa sängyssä , tosin ”monin kasvoin”. Pikkusiskon rinnoilla on takkuiset hiukset, aamyön utu silmissään.

    Ovatko kaikki kohdatut naiset laulajalle ”pikkusiskoja”? Ja jos ovat, niin miksi?

    Mutta koskettavinta on yksinäisten kohtaaminen: ”Kun yössä yksin vaeltaa / Voi kaltaisensa kohdata / Ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea / Ei etäisyys, ei vuodetkaan / Ei mikään meitä erota / Kun hetken vain sut pitää sain ja unohtaa.”

    Miksi tuo iskee melkein polvilleen?

    Olenko joskus vaeltanut yksin yössä ja etsinyt? Kaipaanko jotakin menneestä, tietäen sen saavuttamattomuuden?

    Vai tunnistanko tuossa ihmisen elämän suuremman yksinäisyyden ja yhteisyyden kosketuksen?

     Grundströmin runo on romanttinen, tutuista sanoista kirjoitettu uusi tuntematon.

Sitä vastoin Heikki Salon tarinallinen laulu Olkinainen (sävellys Matti Nurro) on kaikkea muuta kuin romanttinen kertomus yksinäisestä miehestä.

   Runon alussa mies kertoo kirjoittavansa naiselle, joka on lähtenyt pois ja jota mies kaipaa. On pimeä yö, sade lyö ikkunaan, pelottavat varjot heilahtavat.

    Mies kertoo rakentaneensa oljista naisen ”kun sinä et tullutkaan / sua kaipasin niin paljon / enkä jaksanut odottaa”.  Olkinainen syntyi lyhteistä ja naisen parhaista vaatteista, köydenpätkistä tuli peruukki ja lantuista rinnat.

    Sitten mies nukahti sänkyynsä olkinainen vierellään.

    Kunnes herää naisen nauruun ja kauheaan pelkoon, vaikka sanookin ettei ole synkkämielinen:

        Ja nyt olkinainen tanssii

        navetan katolla

        Sylissä vaatteen riekaleita

        ja pää kainalossa

        Olkinainen, olkinainen

        nauraa ja huhuilee

        ja paidan helman alta pilkottaa

        musta kieli viikatteen.

Sateen vihmoessa ikkunaan pelästynyt mies lähtee ulos, jalanjälkiin kasvaa koiran hampaita ja männyn neulaset kirkuu. 

    Mies lähtee etsimään kuokkaa. Hän hakee bensaa kanisteriin.

    ”Joko minä tai olkinainen / olen ymmärtänyt niin.”

    Mitä hän aikoo?

    Polttaa navetan katolla tanssivan päättömän olkinaisen? Vai itsensä?

    Pelon ja kauhun mysteeri jää auki kuin sateen pieksemän metsän salaisuudet. Eivätkä ihmiset kohtaa tässä runossa toisiaan, eivät niin romanttisen haikeasti kuin Grundströmin laulussa Hetken tie on kevyt.

Runoja luetaan monella tavalla.

    Siksi ne vaivasivat Sartrea. Monimielisyys ei ole edistyksellistä, hän ajatteli. Kieltä ei saa tuhota, vaan sillä pitää sitoutua.

    ”Tuskan huuto on sen tuskan merkki, joka huudon aiheuttaa”, Sartre sanoi. ”Mutta laulu tuskasta on sekä itse tuska että samanaikaisesti jotakin muuta kuin tuska.”

    Kun kuuntelen Vesa-Matti Loirin tulkitsemana Otto Grundströmin runon Hetken tie on kevyt  ja Heikki Salon tarinan Olkinainen,  ymmärrän pakenevana välähdyksenä mitä Sartre tarkoitti ja mitä Bataille yritti sanoa.

    Mutta hetki menee ohi. Sen muisto säilyy. Palaa sitten tykö.

         

    

Kyösti Salovaara, 2023.

       

Huonoja hyviä

[ja hyviä huonoja uutisia]

Helsingin Sanomat 31.12.2023

Maailman jakaminen kahteen selvästi erottuvaan puoliskoon on yksinkertaista ja vaistomaista mutta myös dramaattista, koska se vihjaa konfliktiin, ja me teemme sitä koko ajan, ajattelematta. Journalistit tietävät sen. He esittävät tarinansa kahden vastakkaisen kansan, näkemyksen tai ryhmän konflikteina… Journalistit ovat tarinankertojia.

-  Hans Rosling: Faktojen maailma.

Kielteisen tekemiseen meidät on vasta velvoitettu; myönteinen on jo annettu meille.

- Franz Kafka: Mietelmiä synnistä, kärsimyksestä, toivosta ja oikeasta tiestä.

Vanhan vuoden väistyessä ja uuden pilkottaessa täkin alta media ryhtyi pesemään uutisiaan. 

    Sillä taitaa vähän omatunto kolkuttaa kun niin monta huonoa uutista on vuoden mittaan tullut painetuksi ja digipöydälle pannuksi.

    Sekä Helsingin Sanomat että Yle keräsivät hyviä uutisia vuoden 2023 varrelta. Niitä löytyi.

    Kyynikot toki väittävät ettei ”hyviä uutisia” ole olemassakaan, koska hyvän kertominen ei ole uutinen. Olemassaolo on hyvää sellaisenaan, kertoopa siitä julkisesti tai ei. Olemassaolevan tilan järkyttäminen on sitä vastoin uutinen, ja koska se järkyttää, se on huono uutinen. Kukapa haluaisi omaa tilaansa järkyttää.

Myönteinen on meille annettu, leukaili Franz Kafka. Kielteiseen pitää ryhtyä.

    Olen joskus lukenut, että negaatio sisältää enemmän informaatiota kuin myönteinen. En tiedä onko noin ja että olenko asian ymmärtänyt oikein.

    Mediaa seuraamalla niin voisi ajatella, mutta asiassa on toinen puolensa, tuo Hans Roslingin kuvaama ihmisen vaistomainen pyrkimys jakaa maailma kahtia, minuun ja muihin, meihin ja heihin, suomalaisiin ja kiinalaisiin, pitkiin ja pätkiin, lihaviin ja laihoihin, fiksuihin ja tyhmiin ja lopulta jalkapallon kannattajiin ja niihin jotka eivät ymmärrä hyvän urheilun päälle.

    No, jos mennään informaatioon, niin lause ”tänään ei sada vettä” ilmaisee enemmän kuin ylimalkainen ”tänään on poutapäivä”. Tai ainakin se ilmaisee säätilan tarkemmin kuin ”poutapäivä” monenlaista keliä luvatessaan.

    Täsmällinen ilmaisu ei ole epämääräistä.

Meillä on uutisista ja journalismista sinisilmäinen käsitys. Uskomme että uutinen on aina puolueeton, neutraali kuva jostakin mitä on tapahtunut, jostakin mitä kerrotaan jossakin ajatellun ja puhutun.

   Näin tehdessä unohtuu, että uutisen takana on ihminen, journalisti tai naapuri, joka kuulemma näki kun kissa juoksi puuhun.

   Mutta niin kuin Rosling sanoo ja kokemuksesta tietää, journalismi kertoo tarinoita, joissa pitää olla draamaa. Ja draama syntyy binaarisesta ajattelusta, konfliktien kuvaamisesta, niiden etsimisestä kissojen ja koirien avulla.

    Olemme lukeneet laatulehti New York Timesin hermostuneen huomatessaan, että tekoälyohjelmalle on ”opetettu” lupaa kysymättä miljoonia rivejä lehden artikkelimateriaalia. Moinen tietysti loukkaa ja varsinkin riistää lehden henkistä pääomaa, jota se on kerännyt vuosikymmeniä.

    Jokin aika sitten olin lukevinani (en muista mistä, anteeksi), että kun tekoälyohjelmalle esitettiin yhteiskunnallisia kysymyksiä, sen vastaukset olivat selkeästi vasemmistolaisia. Kyynikko kysyy: mistä se oli oppinut vasemmistolaiseksi? 

    Kyynikko vastaa itselleen: lukemalla laatulehtiä!

HS nettilehti 29.12.2023

HS printtilehti 30.12.2023

Kun uutinen kertoo jotakin, myös ilmaisulla on merkitystä. Uutisen muotoa ei voi täysin erottaa sen sisällöstä, substanssista. Muoto on myös sisältöä. Sanojen valinta ei ole puolueetonta, koska puolueettomia lauseita on vähän, jos lainkaan.

    Otan konkreettisen esimerkin.

    Viime perjantaina Helsingin Sanomat julkaisi nettilehdessään taloustoimittaja Alex af Heurlinin uutisartikkelin työeläkkeiden vuodelle 2024 tulevista korotuksista. Netissä artikkeli otsikoitiin raflaavasti: Eläkkeiden ostovoima kasvaa ensi vuonna kohisten.

    Seuraavana päivänä sama artikkeli julkaistiin printtilehdessä otsikolla Eläkkeiden ostovoima kasvaa ensi vuonna tuntuvasti.

    Netissä uutisjournalismi korosti vastakkainasettelua palkansaajat (joiden ansiot eivät kasva kohisten) vs. eläkeläiset, joilla menee liiankin hyvin.

    Printtilehdessä pantiin sordinoa otsikointiin kenties - jos salaliittoteoriaa haluaisi viljellä - siksi että nettiä lukevat nuoret (työssäkäyvät) ja printtiä vanhat (eläkeläiset). Haluttiin olla mielin kielin molemmille ryhmille.

    Mutta oleellisinta on, että itse artikkelissa Alex af Heurlin kertoi kokonaan toisenlaisen tarinan, eli sen kuinka eläkkeiden ostovoima laski pitkän aikaa ja vasta nyt inflaatiokorjauksen myötä saavutetaan monta vuotta sitten vallinnut ostovoiman taso.

   ”Ensi vuodesta on tulossa siis suhteellisesti hyvä eläkkeensaajille”, Alex af Heurlin kirjoitti. ”Eläkeläisten ostovoiman kehityksessä ei ole kuitenkaan hurraamista, jos tarkastelee asiaa neljän viime vuoden ajalta. Veronmaksajain keskusliiton laskelmien mukaan ainoastaan pienituloisimpien eläkeläisten ostovoima on noussut oleellisesti vuoden 2019 jälkeen. Pienituloisten, alle tuhat euroa kuukaudessa tienaavien ostovoima on ensi vuonna arviolta 4,5 prosenttia suurempi kuin vuonna 2019. Keskituloisilla ja suurituloisilla eläkeläisillä ostovoima noussee ensi vuonna käytännössä 2019 tasolle. Eläkeläisten ostovoima notkahti varsinkin vuonna 2022. Indeksitarkistukset jäivät tuolloin maltillisiksi, koska ne tehtiin vuoden 2021 maltillisten inflaatiolukemien perusteella.”

    Kenen pussiin Hesarin toimitus arveli pelaavansa vääristellessään otsikoinnilla af Heurlinin asiallisen ja neutraalin artikkelin substanssia?

Uutiset ovat uutisia ja kelit myös. Pipo päässä ei parane kävellä paljain jaloin.

   Eilen keskiviikkona kerrottiin, että Ruotsissa mitattiin kovempia pakkasia kuin Suomessa.

   Onko Ruotsi taas Suomea parempi?

   Vai onko se hyvä uutinen, että Suomessa on lämpimämpää?

   Voiko pakkasuutisen kokea myönteisenä tai kielteisenä?

   Jos voi, onko se hyvä huono uutinen vai huono hyvä?

Kyösti Salovaara, 1.1.2024.

Kireän pakkasen panema suomalainen maisema -
hyvä vai huono uutinen?

       

Sininen hetki

[välitilassa]

Kyösti Salovaara, 2023.

Chuangtsen mielestä kaikki oliot ovat yhtä,

mutta minä sanon: samuudessaan ne ovat erilaiset,

saman lain alaisenakin kukin seuraa omaa luontoaan:

feeniks on matoa ylväämpi kaikesta huolimatta.

-  Po Chü-i: Luen Chuangtsea. Suom. Pertti Nieminen.

Vanha vuosi väistyy, uusi alkaa.

    Mikä siis loppuu?

    Mikä alkaa?

    Et tiedä, turha muuta väittää.

Numeroita toki riittää.

   Yksi ynnä kaksi tekee monta.

   Mutta en koskaan ymmärtänyt miksi yliopistolla piti todistaa, että yksi on nollaa suurempi.

    Kaikkea ei ymmärrä. Riittää kun tekee käskettyä.

On ollut kaikenlaista, joopa joo.

    Rauhatonta siellä sun täällä.

    Kohtuullisesti lunta. Sotakelejä Euroopan rajoilla.

    Mitä sotamies ajattelee maata pannessaan?

Ihan aloin miettiä.

    Jos 1970-luvulla kirjallisuuden populaarikierre voimaannutti kouluttamattomia ja sivistys vain hyvin oppineita, niin miksi kaikkien käytyä peruskoulun, sivistyksen kierre karttaa koko porukkaa?

    Kaataako oppi sittenkin ojaan?

Kun aurinko laskee eivätkä tähdet tuiki, maailmassa vallitsee sininen hetki.

    Se ei kestä kauaa, vaikka on kauneinta kaikesta.

    Realismi tuntee valon ja pimeyden, muu on haihattelua.

Mutta voisiko sininen hetki käydä vertauksesta?

    Esimerkiksi juuri tänään kun vuosi kelluu välitilassa, melkein mennyt, melkein alkanut, ei oikein mitään.

    Tai elämän välitila: takana paljon, edessä… kenties. 

    Mäelle kiipeäminen ei tarkoita, että pääset perille. 

Jospa sininen hetki onkin ihmispolon elämänmittainen kokemus.

    Se pitää hyväksyä.

    (Mutta mikä minä olen muita opastamaan?)

    

Mitä muuta olet kuin hengen ja molekyylien liikuntaa välitilassa?

Kohtapuolin presidentti pitää puheen.

    Hyvä kansalaiset…

    Mitä hän aikoo sanoa, sitä en tiedä.

    Tuskin pysyy äänettömänä.

Eräs presidenttiehdokas kehui ettei hänellä peukalo ole keskellä kämmentä.

    Väitti askartelevansa kaikenlaista. Kotikutoista.

     Jos ehdokas olisi sanonut ettei hänellä keskisormi ole keskellä kämmentä, olisimmeko ymmärtäneet yskän?

    Kirjoitusmiehiä siis.

Kyösti Salovaara, 2023.

Valon ja pimeän välitilassa pitää juosta lujaa.

    Mutta ei se riitä.

    Einsteinin mielestä valoa ei saa kiinni vaikka ajaisi parran pois ja laittaisi lenkkarit jalkaan.

Huvittavinta on maailman tila, se surkea.

    Kauheus ei naurata vaan kafkamaisuus.

    Muuan kirjoittaja muisteli, kuinka kommunistit kielsivät Tšekkoslovakiassa Kafkan kirjat. Pelkäsivät että ne kertovat kafkamaisuudessaan toden.

    Niin kuin kertoivat. Totalitarismi pelkää totuuden paljastajia.

    Nyt uusvalveutuneet liberaalit kieltävät.

    (Ai liberaalit? Saako nauraa?)

Sininen hetki jää väliin. Siitä täytyy pitää kiinni kaksin käsin.

    Se tulee aina uudestaan ja kirpoaa sormista.

     Seuraavana päivänä päätän: nyt en hellitä.

     Turha toivo.

Jos olisin vahva lintu, lentäisin aurinkoon.

    Mutta pitää tyytyä vähempään.

    Pimeä harmittaa.

    Lentolippuja toki kaupataan.

Helppo tehtävä:

    Lisää lukuun 2023 yksi.

    Mitä sait tulokseksi?

    Älä usko kaikkea mitä kirjoitetaan. Mutta matematiikka ei valehtele.

    Kuvia ei kannata kumartaa.

Hieman vaikeampaa:

    Vähennä luvusta 2024 yksi.

    Pystytkö kertomaan mitä tapahtui? Meillä ja toisaalla.

    Jos pystyt, miksi vaikenet?

Jos kaikki olisivat samanlaisia, meitä olisi vain yksi.

    Niinhän meitä onkin, maailmanparantajat väittävät.

    Menen piiloon ollakseni erilainen.

    Vaikka tiedän että ne löytävät.  

Uusi vuosi ei ole vanha.

    Paljon enempää en kehtaa sanoa.

    Taisin jo liioitella.

    Anteeksi.

Siniset hetket ovat yhteisiä.

    Vähän aikaa.

    Toisinaan.

    2023 / 2024.

   

      

Kyösti Salovaara, 2023.

  

    

Joku sanoi

 [jotain jossain]

Kyösti Salovaara, 2023.

Kaksi elämänalun tehtävää: Supista piiriäsi yhä ahtaammaksi ja käy yhä uudelleen tarkastamassa, ettet vain piileskele jossakin piirisi ulkopuolella.

…

Mikä onni on käsittää, että maa jolla seisot, ei voi olla niitä kahta jalkaa laajempi, jotka peittävät sen.

-  Franz Kafka

Joopa joo - jossain joku sanoi jotain.

    Olen tätä miettinyt aikaisemminkin. Viime viikolla taisin ihmetellä ajatusten alkuperää.

    Kuka puhuu kun joku puhuu?

    Onko se katu niin kuin eräässä James Baldwinin romaanissa vai metsä niin kuin suomalaiset nykyään pyrkivät fiktiossa kertomaan?

    Maa ja taivas kohtaavat äänekkäästi?

    Hölötetään, jupistaan, nauretaan kun käpy tippuu päähän.

    Kannattaa kuitenkin varoa.

    Ettei eksy omilta jalanjäljitään.

Ajetaan kohti pohjoista.

    Jossain napapiirin tienoilla tulee vastaan busseja, joiden ”linjakilvessä” lukee Canterbury.

    Mieleen tulee tietysti Canterburyn tarinat, heiveröinen aavistus riehakkaasta.

    Tunturiin päästyä puretaan tavarat autosta. Kiirehditään syömään.

    Onko keittiö auki? Kysytään tunturin laskettelurinteen alapuolella sijaitsevassa ravintolassa.

    On auki, ravintolassa sanotaan, mutta kohta alkaa yksityistilaisuus.

    Ehtiikö syödä pizzat?

    No ehtii, kunhan ette jää aterioimaan pitkän kaavan mukaan.

    On vilkasta näin joulun aikaan?

    Joo, kohta tänne tulee Canterbury-matkanjärjestäjän brittiseurue, 130 henkilöä.

    Pizzaa syödessä ravintola alkaa täyttyä brittiperheillä.

    Wikipedia kertoo, että Geoffrey Chaucerin runomuotoisissa keskiaikaisissa tarinoissa lontoolaisessa kapakassa päätetään yks’kaks lähteä pyhiinvaellukselle Canterburyyn. Matkalla kerrotaan tarinoita.

    Ovatko englantilaiset lapsiperheet ”pyhiinvaelluksella” suomalaisessa tunturimaisemassa?

    Pizzan jälkeen ulos tuuliseen pakkasilmaan. Hetkeä myöhemmin taivaalla roikkuu revontulien häntiä.

    Joku saattaa tuntea pyhän hetken taivaalle katsoessan. 

    Jossain.

Tieteestäkin kuulee talvisia tarinoita.

    Korjaan: kuulee tositarinoita.

    Joku on Englannissa tutkinut porojen näkökykyä. Kertoi Tekniikan Maailma 19.12.

    Yllättävä tulos saatiin. Porojen silmä on evoluution myötä kehittynyt kaamokseen sopivaksi. Sen valoa heijastava silmä muistuttaa kissan silmää. Se näkee hämärässä. Kesällä poron silmä loistaa keltaisena, talvella sinisenä.

    Mutta estetiikka ei ole tärkeää. Vaan se että poro näkee hämärässä ultraviolettina hohkaavan jäkälän. Näin se löytää helpommin ruokansa lumen keskeltä. Ei tarvitse samoilla sattumanvaraisesti.

    Hieno tositarina. Sinisenä loistavat silmät kaamoksen valkoisessa hämyssä.

Kyösti Salovaara, 2023.

Lukijoita arvostava
 Robert Galbraith (oik. J. K. Rowling)
viettelee tarinaan ja sen merkityksiin.
Kuolema kintereillä, Otava 2023, 957 s.

Entä kirjallisuus? Kaamosta vai etelän loputonta valoa?

    Elämä on yhteensattumien salaliitto, kerrotaan Milan Kunderan sanoneen. 

    Kun kirjailija kirjoittaa romaanin, sitä kai on tarkoitus lukea. 

    Onko?

    Onko tarkoitus, että lukija ymmärtää mitä lukee? Siis omalla tavallaan, omassa tajunnassaan, omassa mielen maisemassaan. En voi lukea samalla tavalla kuin sinä, enkä edes niin kuin Hentun Liisa.

    Mutta joku kirjailija jossain tekee lukemisen vaikeaksi. Melkein mahdottomaksi. Lukematonta romaania ei ole olemassa, loppujen lopuksi, paitsi jos se on tarkoitus, pysyä lukemattomana.

    Voiko olla toisin?

    Ainakin Helsingin Sanomien Pekka Torvinen väitti että voi olla kirjoittaessaan joulukuun 10. päivänä Nobel-palkitun Jon Fossen 800-sivuisesta romaanista Septologia, jossa on vain yksi pitkä virke, ilman pisteitä ja vailla kappalejakoa.

    Torvinen hehkutti täpinöissään, että ”Jon Fossen hidas proosa paljastaa sanoillaan jotain, mistä ei voi sanoa mitään, mutta ehkä silti kirjoittaa.”

    Miten voi sanoa sanomatta? Kirjoittaa sanomattomia sanoja?

    Monet Torvisen artikkelin lukeneet olivat toista mieltä. Minäkin olen. Joku sanoi lukevansa mieluummin Ernest Hemingwayn lauseita. Niissä pisteet ja pilkut ovat kohdillaan. Itse asiassa Hemingway sanoo niukalla kielellään paljon. Enemmän kuin Fosse?

    Tunnustan tunturin juurella: jos huomaan että romaanissa on sivun mittaisia kappaleita - tai pidempiä - jätän romaanin suosiolla väliin. Miksi kiusaisi itseään? Miksi suostua kirjailijan harrastamaan kielellä kiduttamiseen? Kielellä jota ei huvita, jaksa, kiinnosta lukea? Masokismilla on rajansa.

     Kiva että antoivat Fosselle Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Eivät antaneet lukijoille. Selkeä kannanotto: älä lue!

     Espanjassa on muuten tehty mielenkiintoinen tutkimus. Sen mukaan paperilta luettu edistää lukutaitoa enemmän kuin digilaitteelta.

     Hesarissakin tämä pantiin merkille. Lehden haastattelema asiantuntija esitti kutkuttavan huomion: ”Luetun ymmärtämisen taito saattaa... kärsiä myös äänikirjoja kuluttamalla, koska kuuntelija ei näe esimerkiksi kappalevaihtoja ja välimerkkejä, jotka huomaamatta auttavat hahmottamaan tekstin merkityksiä.”

    Kun kirjailija - joku James Joyce, joku Volter Kilpi tai joku Jon Fosse - jättää kappalejaon tekemättä ja on kirjoittaakseen pelkkää tajunnansanavirtaa, tajuaako hän itse tekstinsä merkityksiä? 

    Lukijasta puhumattakaan!

Niinpä niin.

    Huomenna talvipäivä seisahtaa hetkeksi.

    Sitten valo lisääntyy. Vähitellen.

    Pyhän tunne valtaa mielen.

    Lauseet lyhenevät, ajatus pitenee. Kun virkkeet paisuvat, ajatus karkaa kylmään avaruuteen. Tai pysyy mielen sisässä.

    On se kuitenkin - joulu!   

Kyösti Salovaara, 2023.

         

Oma tahto ja mielipide

 [vai median tuputtama?]

Kyösti Salovaara, 2023.

Joulu yhdistää mutta ajatteleeko jokainen
kadulla kävelijä omia ajatuksiaan?

Tahdonvapaus on siinä, ettemme voi tällä hetkellä tietää tulevia tekojamme.

-  Ludwig Wittgenstein: Tractatus Locigo-Philosophicus eli Loogis-filosofinen tutkielma, 1922.

Hegelin käsityksen mukaan yksilö ei voi edes tulla tietoiseksi itsestään erillisenä ihmisolentona, elleivät muut ihmisolennot tunnustaisi häntä sellaiseksi… Siitä riippumatta, onko aidosti vapaata tahtoa olemassa, kutakuinkin kaikki ihmiset toimivat ikään kuin se olisi todellisuutta ja arvioivat toisiaan sen perusteella, miten he kykenevät tekemään ratkaisuja, joita he itse pitävät aitoina moraalisina valintoina.

- Francis Fukuyama: Historian loppu ja viimeinen ihminen, 1992.

Joulukadulla ihmiset kävelevät toistensa ohi, pysähtyvät, väistävät ja jatkavat matkaa.

    He ovat ”yhteisellä” asialla. Joulu ei ole yksilön keksintö. Se ei leviä ilmassa tartuntapisaroina kun kaksi yksilöä kohtaa toisensa. Joulukadulla ihmiset ovat yksilöitä, joille joulu ilmentää kulttuuria ja yhteistä rituaalia päivän lyhentyessä minimiinsä.

    Tietenkin kadulla kulkee myös epäilijöitä. Mitä järkeä tässä on? Miksi hengellinen on muuttunut kaupalliseksi? Joku kysyy: Miksi tarinoiden takia minun pitäisi ryhtyä viettämään joulua, kun muitakin satuja piisaa.

   Mutta silti: joulukadulla ihmiset kulkevat toisiaan kohti, väistävät ja jatkavat matkaansa. Joulun tarinassa on jokaiselle jotakin. Kohdataan ihmisen henkisyys ajassa ja paikassa, nykyhetkessä ja menneisyydessä.    

 

Viime perjantaina vietettiin Jean Sibeliuksen syntymäpäivää. Samana päivänä Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksen tutkija Johanna Vuorelma sanoi & kirjoitti Yle Ykkösen kolumnissa, että ”kun valtaosa suomalaisista oli hiljattain sitä mieltä, että Suomen itäraja pitää sulkea, ja Suomi voi jättää noudattamatta kansainvälisten sopimusten velvoitteita, kyselyn tulosta voi tulkita pikemminkin yhteiskunnan poliittisen ilmapiirin kuvauksena kuin kansalaisen sisäsyntyisenä näkemyksenä.”

    Vuorelma provosoi ja yksinkertaisti. 

    Itse asiassa hän väitti, ettei ihmisellä ole omaa tahtoa. Samalla kun politiikan tutkija kritisoi mielipidetiedusteluja, hän esitti ihmisyksilön mekaanisena ”koneena”, joka toimii ulkoapäin ohjattuna.

    Vuorelma siteerasi Walter Lippmannia, joka ”kirjoitti sata vuotta sitten klassikkoteoksessaan, että ihmisen mielipide rakentuu fiktiivisen kuvittelun, stereotypioiden, kertomusten ja toisen käden tiedon varaan.” 

    ”Mielipide ei ole sisäsyntyinen ja autenttinen näkemys vaan ympäröivän maailman tuottama uskomus”, Vuorelma sanoi. ”Mielipidettä pidetään välillä lähes yhtä henkilökohtaisena ominaisuutena kuin ihmisen synnynnäisiä piirteitä. Se luo mielipiteiden ympärille suojaavan kehän: toisen mielipide on pyhä ja sitä pitää kunnioittaa.”

    Politiikan tutkija Vuorelman ohje kansalaisille oli, ettei kannattaisi jatkuvasti olla ”jotakin mieltä jokaisesta asiasta”. 

    Kuka sen jälkeen esittää mielipiteensä?

Itse asiassa Vuorelma väitti, että media ohjailee kansalaisia haluamaansa suuntaan. Mediahan ei tällaista valtaa tunnusta, vaan väittää heijastavansa kansan mielipiteitä. 

    Samalla kai tuli väitetyksi, että poliitikotkin ovat epäyksilöitä, joiden mielipiteet flipperin tavoin heilahtelevat yleisen, jaetun mielipiteen hermostuneen ja hektisen rytmin mukana.

    Vuorelman argumentointi oli kevyttä. Mikäpä siinä.

     Mutta ei kai ihminen hanki tietoja, uskomuksia tai edes epätietoja muualta kuin itsensä ulkopuolelta. Eino Kaila kirjoitti 1930-luvulla tutkielmassaan persoonallisuudesta, että ”voi jo tässä huomauttaa, että myöskin kaikki tiedostaminen tapahtuu ulkoapäin sisäänpäin, periferiasta sentrumiin, ei minästä sinään, vaan päinvastoin.” Kaila lisäsi, että yksilö sopeutuu yhteisöön, järjestäytymättömään laumaan tai järjestettyyn ryhmään usein tahattomasti ja tiedottomasti.

    Ihminen on sosiaalinen olento, joka myös ajattelee suhdettaan laumaansa, mutta samalla epäilee kuuluuko oikeaan ”laumaan”. Mielipidejohtajat iskevät progandansa, kovan tai pehmeän, tähän yksilön jatkuvaan itse-epäilyyn. Niin myös mainosmiehet!

Luulen ettei Vuorelma mielipidetiedustelujen harhaa kritisoidessaan ottanut huomioon tuota yksilön kaksinaista roolia suhteessa yhteisöön, ryhmään kuulumisen ja kuulumisen epäilyn ristiriitaa.

    Median ylläpitämät vaalikoneet ovat paljastaneet, että presidenttiehdokkaat muuttavat nyt mielipiteitään siitä mitä ovat aikaisemmin sanoneet. He ikään kuin haistelevat ilmapiiriä, yrittävät tavoittaa ”ajan hengen”. Itse asiassa he käyttäytyvät juuri Vuorelman kuvaamalla tavalla, mutta tietoisesti ja hyvin varmana ”uusista” mielipiteistään, toki niitä ehkä salaa epäillen.

    Ihmisillä on mielipiteitä monessa ajatustasossa. Jossakin syvällä on kokemuksen ja oppimisen keräämiä asioita, joiden suhteen yksilö ei noin vaan hetken mielijohteesta muuta mielipidettä eikä käyttäytymistä. Mutta päällimmäisenä ovat ihmisen laumaroolia ilmentävät mielipiteet, joilla luodaan yhteys muihin ihmisiin; joilla etsitään hyväksyntää ja arvostusta.

    Kun tavallinen ihminen vastaa mielipidetiedustelijan kysymyksiin, hän ajattelee myös miltä vastaus kuulostaa ”lauman” mielestä, vaikka vastaaja tietääkin ettei hänen vastauksiaan kukaan ulkopuolinen pysty identifioimaan juuri hänen mielipiteekseen. Samalla vastaaja pyrkii vaikuttamaan johonkin, jos ei muuhun niin siihen, että häntäkin kuultaisiin.

     Politiikan tutkija on taatusti oikeassa sanoessaan, että mielipidetiedustelut kuvastavat enemmän ajan henkeä, poliittista ja kulttuurista ilmapiiriä kuin yksilöiden syvimpiä tuntoja. Ajan henki jaetaan yksilöille, yksilöt jakavat oman ajan henkeen kuulumisen tunteen muille ihmisille. Mutta sitten: onko jossakin vain yksi ”sylttytehdas” joka luo mielipiteet jaettavaksi? Epäilen.

    Niinpä, loppujen lopuksi, eikö tämä juuri olekin mielipidetiedustelun idea: etsiä vastaus siihen miten yksilön lauman jäseninä ilmaisevat kuulumisensa laumaan. Mitä ihminen oikeasti ajattelee ja epäilee on hänen salattu puutarhansa. Jos sen kasvisto haluttaisiin saada selville ei pitäisi kysyä ennalta suunniteltuja valintakysymyksiä vaan tulla ihmisen likelle mieli avoimena.

    Mieleni tekee verrata laumatunnetta (ja pinnallisia mielipiteitä) ihmisaivojen toimintaan.

    Molekyylibiologi Steve Rose korostaa teoksessaan Molekyyleistä muistiksi ihmisaivojen muuttumattomuuden voimaa. ”Elleivät aivot olisi suurimman osan ajasta muuttumattomia, kokemuksistamme riippumattomia, emme säilyisi hengissä”, Rose sanoo. ”Järjestäytynyt ja hidas muuntelu on järkevää vain, kun se toimii suuressa muuttumattomassa taustassa. Vakauden saavuttaminen muuttuvassa maailmassa edellyttää stabiileja maailman tunnistavia ja siihen reagoivia järjestelmiä.”

     Vaikka ihminen muuttaa näennäisesti mielipiteitään median tuputtamana, hänen syvän tietoisuutensa muuttumattomuus pitää huolen vakaudesta. Näin haluan uskoa. 

              

Kyösti Salovaara, 2023.

Arvoja mekin havaitsemme

[mielessä tai maisemassa]

Kyösti Salovaara, 2017.

Ihmisillä on esimerkiksi vaihtelevia tapoja arvottaa sitä, millainen on erinomainen jalkapalloilija, tai perustella yliopistojen lukukausimaksuja.

-  Ilkka Kauppinen teoksessa 1900-luvun ranskalainen yhteiskuntateoria, 2015.

On lähtökohtaisesti ongelmallista, jos valtio tai muu kollektiivi määrittelee yksilöiden ”todelliset” tarpeet ja halut.

- Ruurik Holm teoksessa Yksilönvapaus, 2017.

Mitä suuremman inhimillisen vapautumisen jokin kehitystie hetkellä t yhteiskunnassa S tuottaa, sitä objektiivisesti arvokkaampaa se on tuossa yhteiskunnassa tuolla hetkellä.

- Yrjö Ahmavaara teoksessa Yhteiskuntakybernetiikka, 1976.

Ainoa mikä on mahdottomuus on massojen hyvinvointi.

- Pentti Linkola teoksessa Toisinajattelijan päiväkirjasta, 1979.

 

Ei!

    Ei kutsuttu Linnaan.

    Eikä annettu kunniamerkkiä.

    Tyydyn vähempään.

    Pakisen ja napisen. 

Yhteiskunnallinen keskustelu vilisee arvoja. Niitä on kaikkialla.

    Presidentistä halutaan arvojohtaja.

    Eduskuntavaalien edellä nykyiset oppositiopuolueet hehkuttivat arvojaan posket punaisina.

    Natoon liityttiin koska meillä on samanlaiset arvot kuin niillä joilla on samanlaiset arvot kuin meillä, siis toisin kuin Venäjällä.

    Rajoja ei kuulemma saisi sulkea, koska se ei ole meidän arvopohjamme mukaista. Kävelen jäätyneellä maalla, lumi narskuu kengän alla, mutta missä ne arvot luuraavat: mielessä vai maisemassa?

Sanotaan että kulttuuri on tapoja. Yhtä hyvin voi sanoa, että yhteiskunta on arvoja.

     No, sanotaan.

     Mutta onko objektiivisia arvoja olemassa? Siis sellaisia jotka ovat ikään kuin ihmisen ulkopuolella, sellaisia jotka ovat absoluuttisesti samanlaisia niin Matti Meikäläiselle kuin Maija Teikäläisellekin, eikä vain Suomessa vaan myös Kiinassa ja Namibiassa ja Siperian perukoilla.

    Yrjö Ahmavaara tuntuu väittävän, että objektiivisia arvoja olisi olemassa. Tosin niitä on vaikea saada selville ja vielä vaikeampi toteuttaa. Mielenkiintoista on, että "yksilön vapautuminen" merkitsee Ahmavaaralle objektiivista arvotavoitetta. Karl Marx oli samaa mieltä.

    Ranskalainen sosiologi Luc Boltanski ja hänen yhteistyökumppaninsa Laurent Thévonet tuntuvat puolestaan ajattelevan ettei objektiivisia arvoja ole olemassa, joten ei niihin voi pyrkiäkään. Moniarvoisessa yhteiskunnassa arvoja piisaa jokaiseen lähtöön. Erilaisten arvojen "paremmuutta" ei voi perustella millään ulkopuolisella oikeutuksella. 

    Ja kun/jos objektiivisia arvoja ei ole olemassa, miten tuleva tasavallan presidentti saattaisi olla arvojohtaja, koska hänen pitäisi valita yksien ihmisten arvot ja hyljätä toisten, jolloin yhdet kansalaiset saisivat enemmän presidenttiä kuin toiset. Näin arvopolitiikka jakaa kansaa, mutta mitä muutakaan politiikassa on kuin arvovalintoja?

Kyösti Salovaara, 2021.

Historian ja nykyhetken arvosfäärejä konkreettisesti:
itsevaltius, sen takana demokratia,
vasemmalle jää Kirkko, kuvaajan selän takana Yliopisto.

Ennen oli toisin.

    Ainahan ennen on toisin kuin nyt ja nyt toisin kuin ennen.

    Ennen suomalaiset koululaisetkin pärjäsivät Pisa-tutkimuksissa, nyt eivät. Mutta kännykänkäytössä he pärjäävät. Ja kohta tekoäly hoitaa lukemisen, laskemisen ja ajattelun. Siitä vain valitsemaan. Mikä pahinta, digivehkeitä aletaan yhä enemmän komentaa puhumalla, joten kirjoitustaidollakaan ei kohta ole väliä. Palataan kylänuotioille joissa kerrotaan tarinoita ja kuunnellaan niitä pelon ja toivon valtaamina.  

    Sivistys on arvo sinänsä, ajatellaan. Eikä oppi ojaan kaada.

    Mutta eihän urbaanissa maisemassa ole ojia, joihin langeta. Sen kun päästelee sähköistetyllä potkulaudalla ja hihkuu hiphurraata.

    Suomen lisäksi muissakin OECD-maissa koululaisten oppitaidot laskevat kuin lehmän häntä. Miksi?

    Lehmän hännän vetää alas maan vetovoima. Mutta mikä koululaisten opinhalun vetää maahan? Kotkan lyseon juhlasalin seinällä luki korukirjaimin "Alussa aina vaikeaa, lopussa kiitos seisoo". Nykyihminen, lapsi, nuori ja aikuinen kuvittelee ettei alkua vaikeuksineen tarvita (tekniikan avulla se ohitetaan) vaan yksilö voi hypätä suoraan lopputulokseen, vaivaa näkemättä.

    Onko Putin sittenkin oikeassa? Länsimainen arvomaailma rappeutuu.

    Ei hemmetissä, ei se niin mene.

Arvojen aitoa moninaisuutta on vaikea hyväksyä. Laumassa kaikkien pitäisi ajatella samalla tavalla.

    Ennen oli helpompaa. Koti, uskonto ja isänmaa - tämä arvopohja kelpasi kaikille, tai ainakin ns. porvareille, konservatiiveille. Proletariaatti oli ehkä toista maata, mutta sielläkin Pappi, Sotilas ja kyökissä häärivä Perheenäiti kuvastivat työläisten elämänpiiriä.

    Mutta onko tuo kolmiyhteys lopultakaan vaihtunut toisenlaiseen? 

    Siinä maailma lienee muuttunut, ettei sosiaalinen tausta fatalistisesti selitä yksilön arvomaailmaa. Eikä päältä enää näe kuka on ”prolea”, kuka ”porvaria”. Kaikki kulkevat farkuissa ja villapaidassa, pipo päässä.

    ”Monimutkaisissa yhteiskunnissa esiintyy siis keskenään kilpailevia käsityksiä siitä, millainen on legitiimi sosiaalinen järjestys ja mikä on arvokasta”, kirjoitti Ilkka Kauppinen katsauksessaan Luc Boltanski – kritiikin sosiologian ja kriittisen sosiologian välimaastossa Gaudeamuksen julkaisemassa teoksessa 1900-luvun ranskalainen yhteiskuntateoria.

    Luc Boltanski ja hänen yhteistyökumppaninsa Laurent Thévonet toteavat, että koska ihmisillä on erilaisia kilpailevia arvosäärejä, ei ole olemassa enää yhtä periaatetta ylitse muiden ”josta käsin muita oikeuttamisen periaatteita voitaisiin arvioida”. 

    Niinpä modernia yhteiskuntaa on vaikea nähdä yhtenä maisemana, yhtenä mielenä: ”Sfäärien moninaisuudesta johtuva oikeudenmukaisuuspluralismi ilmentää yhteiskuntien monimutkaisuutta, mutta sitä lisää vielä se, että mitään sfääriä ei voi käytännön tasolla palauttaa mihinkään tiettyyn normatiiviseen käsitykseen julkisesta hyvästä tai oikeudenmukaisuudesta.”

Kyösti Salovaara, 2023,
Esslingen am Neckar.

Kyösti Salovaara, 2023.
Le Grande-Motte.

Urbaani maisema: vanha ja moderni.
Jos toinen tuntuu arvokkaammalta, miten sen selität?
Vastaukseksi ei riitä että kaunis on kauniimpaa.

Maailma on monimutkainen paikka elää ja kuolla.

    Ei ole yhtä yksikäsitteistä käyttöohjetta - Raamattua, Koraania tai Lakikirjaa -  miten hoidetaan ristiriitaisia tilanteita, joissa yhden oikeus rikkoo toisen oikeutta, missä kaikki ovat vähän oikeassa ja vähän väärässä.

   Juristit uskovat lakikirjaan. Moralisti luki ennen Raamattua, mutta mistä hän tänään ammentaa arvonsa?

   Muutama päivä sitten hämmästyimme, kun saamelaisaktivisti Petra Laiti kritisoi voimakkaasti Lux Helsingissä esitettävää Katariina Sourin ”valomaalausta” sanomalla, että siinä omitaan "luvatta" saamelaiskulttuuria ja esitetään se erilaisessa valossa kuin saamelaiset itse haluavat itsensä esittää. Kritiikki oli niin kovaa, että Luxia edustava Stuba Nikula sanoi pelästyneenä: ”Meillä on vähän prosessi pettänyt. Meidän olisi pitänyt käydä tämä keskustelu sisäisesti siinä vaiheessa, kun teoskuvia näimme.”

    Eikö taiteilija saa enää kuvata maailmaa sellaisena kun hän sen näkee? Pitääkö maalarin, kirjailijan, säveltäjän kysyä ”maailmalta” lupa millä tavalla sitä saa kuvata? Ja jos pitää, niin missä manuaalissa maailman käsitys maailman itsestä on ilmaistu?

    Kun media julkaisee  ja ylläpitää vaalien edellä erilaisia arvokarttoja, niin mihin lokeroon kiukustunut saamelaisaktivisti sijoitetaan? Ei kai häntä voi pitää ainakaan ”liberaalivihreänä” jos noudattaa Hesarin arvokarttaa?

    Hesari tekee informaatiolle karhunpalveluksen käyttäessään sanaa ”liberaalivihreä”, koska eiväthän vihreät ole liberaaleja generoidessaan monenlaisia komentoja ja kieltoja säätelemään ihmisten elämää. 

     On muutenkin hassua kielenkäyttöä luokitella arvosfäärejä niin, että yhteiskunnan perustan säilyttäminen on ”konservatismia” mutta luonnon entisellään säilyttäminen on ”liberalismia”. Sanojen merkityksien määrittely ilmentää modernia vallankäyttöä - tänään tieto ei semmoisenaan olekaan valtaa vaan kielenkäytön merkityksien kalibrointi ja identifiointi.

Ei, ei tullut kutsua.

    Ei minulle eikä Sven Tuuvalle.

    Täytyy tyytyä pakisemaan ja napisemaan.

    Luuraavatko arvot pelkästään mielessämme? 

    Onko maisemalla arvoa sinänsä? Jos ihminen poistetaan, jääkö jäljelle arvoton maailma? Jotakin mistä adjektiivit puuttuvat.

Kyösti Salovaara, 2023.

Alppitie Timmelsjoch - Ötztal johtaa Italiasta Itävaltaan.
Sitä sanotaan Euroopan kauneimmaksi reitiksi.
Jos ihminen poistetaan tästä kuvasta, mitä jää jäljelle?
Onko kauneus maisemassa vai sen katsojan silmässä?