Suurin piirtein

[ja pienin kaartein]

Kyösti Salovaara, 2018.

Suuri on suurta ja pieni on pientä ja siinä välissä kaikki muu.

    Jos pienistä asioista voisi päätellä suuret ja suurista kykenisi päättelemään pienet, elämä olisi helpompaa tai ainakin yksinkertaista.

    Yksityiskohtiin syöksyminen ei pelasta.

    Kauas mennessä eksyy.

    Mutta sellaistahan elämä on, suurin piirtein ja pienin kaartein.

    Ollaan ”kotkanpoikii ilman siipii” ja meitähän ”maailman myrskyt keinuttaa”.

    Toiset menee, ja toiset jää rannalle ruikuttamaan.

    Satakielen jo kuulin. Tervapääskyjä odottelen.

Ihan vakavasti puhuen ”yksi nykytieteen suurista haasteista on kartoittaa, kuinka yksinkertaisuus ja monimutkaisuus, säännönmukaisuus ja sattumanvaraisuus, järjestys ja epäjärjestys sekoittuvat kiivettäessä portaita ylös alkeishiukkasfysiikasta ja kosmologiasta monimutkaisten sopeutuvien järjestelmien maailmaan”.

    Näin kirjoitti Nobelpalkittu teoreettinen fyysikko Murray Gell-Mann teoksessaan Kvarkki ja Jaguaari (1994).

    Onko lisääntyvä monimutkaisuus siis muovannut ja pelastanut myös meidät, ihmisen ja ihmiselämän ja kaikki kultuurit? Monimutkaista järjestystä entropiassa?

    Gell-Mann kuitenkin ennustaa, että yhä monimutkaisempien muotojen ilmaantuminen loppuu vähitellen. Taannutaan vähäisempiin monimutkaisuuksiin. ”Lisäksi olosuhteet eivät enää ole otollisia monimutkaisten sopeutuvien järjestelmien olemassaololle. Jopa yksilöllisyys voi vähetä, kun hyvin määritellyt yksilölliset oliot harvenevat kiihtyvällä vauhdilla.”

    Kun päästään robottien ja tekoälyohjelmien ”vapauttavaan” olotilaan, Haluatko miljoonääriksi -ohjelma alkaa tuntua tieteeltä ja Putous syvälliseltä taiteelta.

    Suurin piirtein ja pienin kaartein: ”Taakse jäivät, nuoruuspäivät, takaisin ei niitä saa.”

Voiko yhdestä romaanista päätellä, millaista kaunokirjallisuus on? Pystyykö kaunokirjallisuuden kuvaamaan luettelemalla yksittäisten teoksien yksityiskohtia?

    Mahdoton tehtävä, mutta sitä yritetään jatkuvasti. Pahinta lienee että romaaneja yritetään verrata toisiinsa kuin kauniita hevosia ja rumia miehiä.

    Englannissa jännityskirjallisuutta myydään enemmän kuin mitään muuta kirjallisuuden genreä.

    Tästä johtuen The Guardian kyseli tunnetuilta huippudekkaristeilta (perusteluineen) mikä salapoliisiromaani jokaisen pitäisi lukea, siis ainakin se.

    Lista on monimuotoinen, mutta ei yllätä.

    Sinne tuli mm. Agatha Christien Kohtalokas viikonloppu, Daphne du Maurierin Rebekka, Dennis Lehanen Menneisyyden ote, Dorothy B. Hughesin Loppuunajettu, Lee Childin Tappotahti, Raymond Chandlerin Pitkät jäähyväiset, Ross Macdonaldin Liikkuva maali, Wilkie Collinsin Kuunkivi, Arthur Conan Doylen Baskervillen koira, Philip Kerrin A Quiet Flame, Patricia Highsmithin Lahjakas herra Ripley, John le Carrén Täydellinen vakooja, Martin Cruz Smithin Gorkin puisto, James M. Cainin Vahinko kaulassa ja Nicolas Freelingin Kuolema Amsterdamissa. Myös Dostojevskin, Dickensin ja Nabokovin tunnetuimmat teokset luokiteltiin ”dekkareiksi”.

    Yllättävän moni listalle päässeistä on suomennettu. Tarkoittaa ettei Suomessa ajeta jälkijunassa, mitä käännöskirjallisuuteen tulee - tai ei ajettu takavuosina.

    Mutta jos lukee edellä mainitut romaanit, voiko niistä päätellä millaista kaunokirjallisuus tai jännityskirjallisuus on ylisummaan vai pelkästään sen millaista jännityskirjallisuus on parhaimmillaan? Ja vaikka olisi samaa mieltä mistä tahansa, niin onko esimerkiksi Donna Leonin valitsema Liikkuva maali Ross Macdonaldin merkittävin teos? Leon kyllä perusteli kauniisti ja osuvasti Macdonaldin proosan hienot puolet, mutta eiköhän ne ilmene parhaiten joissakin muissa teoksissa kuin Liikkuvassa maalissa.

    Ann Cleevesin valitsema Kuolema Amsterdamissa on hieno, inhmillinen dekkari. Mielenkiintoista sekin on, että alkuteoksen nimi on Love in Amsterdam (1962). Onko kuolema suomalaiselle rakkauden synonyymi? Vai yrittikö suomalaisen laitoksen kustantaja kömpelön näppärästi viitata Thomas Manniin?

Kyösti Salovaara, 2018.

Miten kirjoja (taideteoksia ylipäänsä) pitäisi arvottaa? Onko olemassa universaali arvojärjestys? Jos on, mistä arvottamiskaavan löytää? Myydäänkö sellaisia kirjakaupassa? Vai tuleeko mennä yliopistoon kyselemään?

    Tietääkö esimerkiksi Antti Majander minua paremmin hyvän romaanin tuntomerkit? Entäpä Jukka Petäjä, joka tietää amerikkalaisesta kirjallisuudesta hemmetin paljon?

    Kysymys kuuluu: Voiko yksilön yksityisen taidekokemuksen yleistää? Ilmentääkö yksilöllinen kokemus näkymättömän mutta vahvan säännönmukaisuuden?

    Jos ilmentää, niin eikö "säännönmukaisuus" pitäisi pystyä kirjoittamaan yksikäsitteiseksi ”taideteoksen-ymmärtämisen-kaavaksi-ja-funktioksi”? Tai ainakin algoritmiksi.

    Kukaan ei pysty.

    Ei ole pystynyt tähän mennessä.

    Muutama päivä sitten Hyönteisdokumentti-blogissa ihmeteltiin, että ovatko Georges Simenonin Maigret-dekkarit niin ”erityisiä” kuin yleensä sanotaan. Reijo Pehrmanin (alias hdcanisin) mielestä tätä erityisyyttä ei ymmärrä luettuaan yhden Maigret-tarinan.

    Kirjoitin Hyönteisdokumenttiin kommentin ja lainasin kirjailijana, kriitikkona ja eräänlaisena dekkaritietämyksen ylipappina tunnetun Julian Symonsin perusteosta Murha! Murha! (Bloody Murder, 1972, 1985), jossa Symons kiteyttää Simenonin kirjailijakuvan näin:

    ”Ja sittenkin korkeimmalla tasolla puuttuu jotain. Viileys ja kiihkottomuus, joista on suuri apu ilmapiirin luomisessa, ovat myös rajoittava tekijöitä. On epäilemättä totta että Simenon on elänyt henkilönsä heistä kirjoittaessaan, niin kuin hän on väittänyt useimmin kuin kerran, mutta silti näyttää että hän pikemmin erittelee henkilöitään kuin sisäistää heidän persoonallisuutensa. Ja romaanien lyhyydestä päätellen häntä ei haluta tutkia jonkin yhteiskunnan yksityiskohtia, tai edes henkilön. Parhaat kirjat ovat hienoja pieniä taideteoksia, mutta ne ovat pieniä taideteoksia. Kun lukee niitä ja katsoo sitten Balzacin romaaneja siirtyy miniatyyreistä freskoihin. Näitä kirjoja, sekä kovia romaaneja että Maigret-tarinoita, on helpompi ihailla kuin rakastaa. Niiden luoja on joissakin suhteissa vuosisadan erikoislaatuisin kirjallinen ilmiö; mutta hän on lahjoiltaan pikemmin kirjallinen kirurgi kuin suuri luoja.”

    Symonsin analyysi kuulostaa vakuuttavalta. Minustakin on tuntunut ettei Simenonista aina saa otetta: mikä hän oikeastaan on?

    Mutta eikö Symons toisaalta yritä jotakin mikä on mahdotonta?

    Ei kai taideteoksen pienimuotoisuus tarkoita luovuuden puutetta? Ei kai taideteoksen freskomaisuus perustele sen suurenmoisuutta? Sitä paitsi, jos Simenon ei mene riittävän syvälle yksityiskohtiin, niin kuin Symons tuossa toteaa, ei häntä silloin voi nimenomaan ”kirurgiin” verrata, pikemminkin impressionistiseen maisemamaalariin. Mutta jos Simenon vertautuu impressionisteihin, silloin hän jo kuulostaa ”luovalta taiteilijalta”.

    Viisaskin menee vipuun, kuten meillä tavallisilla ihmisillä on tapana naureskella viisaiden selän takana.

Suurin piirtein ja pienin kaartein: Sellaistahan elämä on!

    Juha Vainio syntyi Kotkassa 80 vuotta sitten, 10.5.1938.

    Hän kuoli Sveitsissä 52 vuotiaana, 29.10.1990.

    Junnun laulut eivät kuole: "Hiljainen hanuri, muistoja vaan / Pöytään soi yksinäisen / Muutoin en tässä mä istuisikaan / Ellen ois muukalainen / Ystävä, seuraani hetkeksi jää / Vaikka oot tuntematon / Kerran mun purjeeni tummuneet nää / Olleet myös valkeat on."

    Kenties Kotkan pojalla ei ole siipiä, mutta ei Kotkassa kunnon kundia päähänkään potkaista.

    Kun laulaja jää rannalle ruikuttamaan parhaan kaverin seilatessa maailman merille, hän ihmettelee itsekin osaansa.

    Aallot ovat kuin riimejä jotka vievät mukanaan.

    Vasta myöhemmin rannalle jäänyt tajuaa, että kullakin on osansa ja että jonakin päivänä jokainen meistä on ”albatrossi joka lepäämättä liitää / Se sinun sielusi on juuri kukaties / Kerran lailla sen saan vapaana myös kiitää / Jos teen työni kuten vanha merimies”.

Kyösti Salovaara, 2018.

Läpinäkyvästi

[käsipohjaa]

Kyösti Salovaara, 2018. (*)

Auringonpaisteessa väreilevän pinnan alla kivipohja loistaa kuin kaunis koru.

    Vesi on läpinäkyvää, kirkkaimmillaan hajutonta ja mautonta. Vaikka se ei ole periaatteessa minkään näköistä, se luo vedenalaiselle rantakivikolle uudenlaisen ilmeen. Hiekkaisessa kohdassa aaltojen pienoiskuva. Rantaan ajautuneet roskat kuin viimeisellä rannalla.

    Ihminen on aina rannalla, vaikka purjehtisi meren yli. Merelle ei jäädä asumaan. Urheat seikkailijat haaveilivat toisenlaisista rannoista ja kun löysivät ne, tekivät niistä samanlaisia.

    Päivästä toiseen vesi hioo kiviä ja kallioita. Veden kirkastamat kuviot muuttuvat.

Vesi on elämän alku ja loppu, elämän voimaanpanija.

    Mutta jos vesi ei toisaalta ole mitään, ei haise, ei maistu eikä oikein näykään, miten se voi luoda elämää?

    Seuravaaksi kysytään mitä elämä sitten on? Eihän sitäkään näe eikä sitä voi maistaa, sekin on väreilevä pinta jonka läpi näkyy ihmisiä, eläimiä, kasveja ja kiviä rantasorassa.

    Luonnossa vesi ei ole aivan puhdasta. Siinä näkyy ja maistuu ympäristön ainekset. Onko ihmisen elämä samanlainen heijastuma, sekään ei ole ihan puhdas, ei ihan mauton paitsi sitten kun prosessi loppuu.

    Elämä on pelkkä sana, kaikki muu sitten toimintaa.

Lapset uivat käsipohjaa ennen kuin oppivat.

    Mitä aikuiset uivat?

    Yleisradio itsesensuroi Herra Heinämäen suositun lastenohjelman.  Siinä on kai nykyiseen maailmaan kuulumaton intiaanihahmo.

    Vieläköhän Tex Willereitä saa myydä divareissa? Vai joko suvaitsevat ovat kiertäneet niissäkin mustan pensselin kanssa?

    On cool asua vapaamielisessä Suomessa.

    Herra Heinämäen kiellon sai aikaiseksi yksi ihminen twitterissä. Hän tuntui olevan ylpeä pystyessään vaikuttamaan Ylen ohjelman sensurointiin. Niin taisi olla sekin bloggaaja, joka sai viime jouluna Stockmannin kieltämään omat tiernapoikansa sillä perusteella, että niissä valkoihoinen näyttelee neekeriä.

    Voi sitä kansallisteatterin näyttelijää joka joutuu esittämään murhaajan roolin!

    Suvaitsevaisuus ei nykyään tarkoita suvaitsevaisuutta.

    Vesi ei sittenkään ole aina hajutonta eikä mautonta. Joskus se haisee pahalle ja maistuu karvaalta.

Kyösti Salovaara, 2018.

Vapamielisyys, liberaali elämänasenne on vähän kuin kirkas vedenpinta. Sitä joko on tai ei ole. Hercule Poirot sanoo tuoreessa elokuvassa: On oikeaa ja väärää eikä niiden välissä ole mitään!

    Erään tutkimuksen mukaan riittää kymmenen prosentin kokoinen ihmisryhmä ohjaamaan enemmistön mielipiteitä haluamaansa suuntaan, kunhan tuo ihmisryhmä toimii ehdottomasti, touhukkaasti ja militantisti ajamansa asian puolesta.

    Niin sanotut suvaitsevaiset käyttäytyvät tuolla tavalla. Mutta voiko suvaitsevaksi itseään sanova ja liberaalina itseään pitävä olla militantti jonkin asian puolesta? Määritelmän mukaan ei, mutta käytännössä kyllä, sillä sanathan eivät ole todellisuus vaan niiden tulkinta.

    Helsingin Sanomissa julkaistiin Taloustutkimuksen kysely, jonka mukaan nukkuvat äänestäjät ovat pääosin konservatiiveja. Liberaalit äänestävät vaaleissa, konservatiivit nukkuvat.

    Tulos on hieman yllättävä, koska varsinkin vasemmistossa on aina valiteltu, että vaaleissa nukkuminen auttaa porvareita. Äänestysvilkkauden nousemista on pidetty vasemmiston kannalta hyödyllisenä. Tässähän on sisäänkirjoitettuna ajatus, että vasemmistolaisuus on jotakin radikaalimpaa (jopa liberaalimpaa?) kuin oikeistolaisuus.

    Mutta mitä mielipidekysely oikein tuo esille? Vastaajista ja kysyjistä?

    Siellä oli esimerkiksi tällainen väittämä: ”Yleisesti ottaen Suomessa poljetaan vähemmistöjen oikeuksia ja mennään liikaa heteronormatiivisen enemmistön ehdoilla.”

    Tutkimuksen tilaaja ja toteuttaja pitivät väittämän kanssa samaa mieltä olevia liberaaleina ja eri mieltä olevia konservatiiveina. Konservatiivi siis hyväksyi väittämän, että ”yleisesti ottaen Suomessa paapotaan liikaa vähemmistöjä ja unohdetaan tavallisen, kunnollisen työtätekevän kansalaisen oikeudet”.

    Provokatiiviset väittämät valottavat kysymyksen esittäjän ajatusmaailmaa: Hänen mielestään esimerkiksi Herra Heinämäen ja tiernapoikien kieltäminen ja tuomitseminen on varmaankin ”liberaalia”, niiden salliminen taas "konservatiivista".

    Onko tutkijoiden ja toimittajien ajatus kääntynyt päälaelleen?

    Mielellään tuon kyselyn tulosta haluaa pitää ”totena”, mutta tarkoitushakuiset väittämät murentavat sen pohjaa kuin laine, joka lyö kaiken säpäleiksi. Onko muutosta haluava ihminen konservatiivi vai liberaali - vai kumpaa tahansa? Ilmaisiko neuvostoliittolainen tai kuubalainen sosialismi esimerkiksi liberaalia ajattelua? 

    Nyt 2000-luvulla enemmistön pitää yhä useammin kysyä vähemmistöltä lupaa ajatteluun ja käyttäytymiseen. Vähemmistöjen harrastama tyrannia ei kuitenkaan ole liberalismia. Suvaitsematon suvaitsevaisuus on kielioppivirhe.

    Enemmistöjä on helppo ohjailla haluttuun suuntaan – eihän ne muuten enemmistöjä olisikaan.

    

Historian pinnalla vesi väreilee, pohjassa näkyy ikiaikaisia kuvioita, jotka yhä muuttuvat.

    Ensi lauantaina tulee kuluneeksi 200 vuotta Karl Marxin syntymästä. Hän syntyi Trierissä Saksassa toukokuussa 1818 ja kuoli Lontoossa maaliskuussa 1883.

    Friedrich Engels, Marxin ystävä, työtoveri ja tutkimustyön rahoittaja piti puheen Marxin hautajaisissa Highgaten hautausmaalla. Hän tiivisti Marxin elämäntyön näin:

    ”Niinkuin Darwin keksi elimellisen luonnon kehityksen lain, niin keksi Marx ihmiskunnan historian kehityslain: sen siihen saakka ideologisten verhojen peittämän yksinkertaisen tosiasian, että ihmisten ennenkaikkea täytyy syödä, juoda, asua ja pukeutua ennenkuin he voivat harjoittaa politiikkaa, tiedettä, taidetta, uskontoa jne; että siis välittömien aineellisten elintarpeiden tuotanto ja siten kulloinkin vallitseva kansan tai ajanjakson taloudellinen kehitysaste muodostaa sen perustan, josta vastaavien ihmisten valtiolaitokset, oikeuskäsitykset, taiteelliset jopa uskonnolliset mielikuvat ovat kehittyneet ja josta niiden senvuoksi täytyy saada selityksensä – eikä päinvastoin, kuten tähän saakka on tapahtunut.” (**)

    Marx oli vallankumouksellinen renessanssi-ihminen.

    Me tavalliset ihmiset uimme käsipohjaa naama pohjaan päin.

    Nyt aprikoin: Voisiko käsipohjaa uida myös selällään?

Kyösti Salovaara, 2018.

(*) Veden kuvat otettu 26.4.2018 Espoon Haukilahdessa, Mellsteninrannassa.

(**) Suomennos vuodelta 1938.

Pelisilmää tarvitaan

[politiikassa ja futiskentällä]

Kyösti Salovaara, 2015.

Onko jalkapallopeli yhteiskunnan analogia?

    Onko politiikka rikki?

    Kadottiko Harry ”Hjallis” Harkimo pelisilmänsä erotessaan kiukuspäissään kokoomuksesta? Ajatteliko nokkaansa pidemmälle? Ajatteliko muita kuin itseään?

    Tekeekö Petteri Orpo kylmäävää (*) puoluepolitiikkaa ottaessaan sinisistä loikkaavan poliitikon syliinsä? Kaatuuko Sote narsismiin?

    Voiko sanoja käyttää tajuamatta niiden merkityksiä?

    Jos minulta kysytään: jokainen rikki- ja kylmäävää-sanaa käyttävä pitäisi asettaa kolmen kuukauden kirjoituskieltoon!

   Ei kysytä.

Parhailla jalkapalloilijoilla on hyvä pelisilmä. He osaavat ennakoida tulevan tilanteen, näkevät kokonaisuuden ja jopa vaistomaisesti ymmärtävät mitä kohta tapahtuu.

    Barcelonan Andrés Iniesta syöttää pallon kahden puolustajan välistä ahtaaseen rakoon. Nyt siellä ei ole ketään, mutta kohta pallon nappaa tyhjään tilaan juossut Leo Messi. Syntyy maali.

    Iniesta tiesi missä Messi olisi muutaman sekunnin päästä. Messi tiesi missä pallo on muutaman sekunnin päästä. Aivan kuin Iniesta ja Messi lukisivat toistensa ajatuksia.

    Sanotaan myös, että hyvä pelaaja osaa ”lukea” peliä. Silläkin tarkoitetaan pelisilmää: ympärillä tapahtuvan ymmärtämistä, mahdollisen ennakointia, mahdottoman pois-sulkemista.

    Keskinkertainen pelaaja toivoo paljon, ymmärtää vähemmän.

    Kaikki eivät ole kuin Iniesta, kuin Messi.

Kerran eräs kielenhuoltaja tarttui urheilutoimittajan käyttämään ilmaisuun pallottomasta pelaamisesta. Toimittaja oli kehunut tai haukkunut jonkun joukkueen pallotonta pelaamista.

    Kielenhuoltajan mielestä vain pallolla pelataan, ei pallottomana. Palloton pelaaminen oli hänen mielestään kielivirhe.

    Ilmeisesti kielenhuoltaja ei ymmärtänyt mitä jalkapallossa (tai missä tahansa joukkuepelissä) tapahtuu. Hän huolsi kieltä ymmärtämättä sanojen merkitystä. Sopiiko niin tehdä?

    Chris Andersonin ja David Sallyn kirjoittamassa teoksessa Numeropeli kerrotaan, että yhden jalkapallo-ottelun aikana yhdellä pelaajalla on pallo hallussaan keskimäärin 53,4 sekuntia, ja pelaaja juoksee pallon kanssa keskimäärin 190 metriä.

    Peli kestää 90 minuuttia eli 5400 sekuntia. Keskimäärin pelaaja juoksee pelin aikana n. 11 000 metriä. Tämä tarkoittaa että pelaaja juoksee pallon kanssa vain n. 1,5 prosenttia pelin kuluessa juoksemastaan matkasta.

    Pelaajat osallistuvat siis peliin melkein koko ajan pallottomana, koskematta palloon.

    Näin ollen on yhtä tärkeää mitä pelaaja tekee silloin kun hänellä ei ole palloa kuin se mitä hän tekee pallon kanssa; tai melkein yhtä tärkeää, sillä ilman palloa ei voi tehdä maalia.

    Palloton pelaajaa luo tulevan hetken mahdollisuudet. Pallollisen pelaajan pelisilmää tarvitaan, jotta mahdollinen toteutuu.

    Houkutteleeko tämä esimerkki ajattelemaan, että yhteiskunta ja politiikka ovat futismatsin analogia?

Ihmisiä tulee ja menee. Jälkiä jää. Tuuli ja sade pyyhkivät jäljet hiekasta.

    Albaceten maakunnan Fuentealbillassa 34 vuotta sitten syntynyt Andrés Iniesta ilmoitti lopettavansa 22-vuotisen uransa FC Barcelonassa. Kun Barca voitti Espanjan Copa del Reyn muutama päivä sitten, Iniesta pelasi 670. pelinsä joukkueessa, jonka kanssa hän teki viime vuonna elinikäisen jatkosopimuksen.

    Nyt Iniesta menee Kiinaan, luultavasti.

    Espanjalaisesta jalkapallosta Guardianiin kirjoittava Sid Lowe kehotti kiinnittämään huomiota, kuinka lehdet kirjoittivat Iniestan lopettamisimoituksesta. ”Iniesta jättää meidät”, lehdet otsikoivat. Siis meidät, ei Barcaa, Lowe sanoi. ”Kuinka onnellisiksi Iniesta meidät tekikään”, muuan lehti kirjoitti. ”Jotakin kuolee sielussamme kun ystävä jättää meidät, mikään ei ole enää samaa kuin eilen.”

    Iniesta kuuluu kaikille, kuin ”maailmanperintökohde”. Lowen mielestä tätä selittää se, että Iniesta on tavallinen kundi, kuin kuka tahansa meistä.

    Kuin kuka tahansa meistä? Kenellä meistä on Iniestan pelisilmä? Tuskin kenelläkään.

    Mutta kenties Lowe ja muut asiasta puhuneet tarkoittavatkin Iniestan nöyryyttä toimia joukkueen hyväksi, osallistua pyyteettömästi sekä pallottomaan että pallolliseen pelaamiseen. Legenda voi olla vaikkei käyttäydy narsistisen tähden tavoin.

Kyösti Salovaara, 28.2.2018.
Seisahtuma keskinkertaisesta ottelusta Malaga vs. Sevilla.
Pallottomien pelaajien katsetta seuraamalla pallo löytyy.
Pallottomat  pelaajat ovat valmiina hyökkäämään, puolustamaan.

Kaksikymmentäkaksi vuotta sitten lokakuussa 1996, Strasbourgissa (v. 1949) syntyneestä Arsène Wengeristä tuli lontoolaisseura Arsenalin päävalmentaja.

   Siihen asti tuntematon valmentaja nosti Arsenalin huipulle. Ryhdyttiin pelaamaan eurooppalaisella tyylillä, unohdettiin perienglantilainen taktiikka ”pitkä pallo ja kaikki perään” ja pestattiin Lontooseen eurooppalaisia huippuja. Arsenal ja koko englantilainen jalkapallomaailma avautui Eurooppaan.

    Viime viikolla Wenger ilmoitti päättävänsä valmentajan työn Arsenalissa tähän kauteen. Sopimusta olisi ollut jäljellä vielä yksi vuosi. Eilen Wenger kertoi, että eroilmoituksen ajoitus ei ollut hänen oma päätöksensä.

    Wengerin urasta on nyt kirjoitettu hienoja, kauniita sanoja. Mutta on myös muistutettu, että suurimmat saavutukset Wenger sai aikaiseksi ennen vuotta 2004. Viimeiset vuodet Wengerin ”jääräpäisyys” on herättänyt kriittikkiä. Miksi hän ei hanki parempia pelaajia? Mihin hän oikein luottaa? Liianko paljon nuoriin kykyihin? Miksi Wenger ei poistu näyttämöltä ja tee tilaa uudelle valmentajalle?

    Oliko Wengerin pelisilmä kateissa kun hän ei osannut jäädä ajoissa ”eläkkeelle”? Keskiviikkona Wenger sitten sanoi, ettei aio jäädä eläkkeelle; työ jatkuu jossain muualla.

    Mutta… kuka tietää mikä on oikea hetki väistyä? Pallon reitin voi aina ennakoida, maailman ennakoiminen on vaikeampaa.

    Arsène Wenger on haastatteluissa korostanut uskoaan ihmisen kauneuteen. ”Tärkeintä on uskoa ihmiseen”, Wenger sanoi viime joukuussa. ”Kun työskentelee tällaisessa hommassa näin pitkään, ei voi olla naiivi. Tunnistat kaikkien vahvuudet ja heikkoudet ja sen kuinka ihminen, joskus, on itsekäs ja ilkeä. Mutta silti täytyy uskoa että jokaisessa ihmisessä on valo, jonka voi saada esille. Perimmäisenä tehtävänä on tehdä ihmiset onnelliseksi. Valitettavasti se ei aina onnistu, mutta silti sitä yrittää.”

    Kritiikistä huolimatta katsomot nousevat seisomaan, kun Wenger kävelee viimeisiä kertoja kentän reunalta Arsenalin pukukoppiin joukkueensa mukana.

Kun Harry Harkimo sanoo, että politiikka on rikki, ymmärtääkö hän mitä sana tarkoittaa?

    En usko, siitä riippumatta käyttikö Harkimo tuota kirottua sanaa vai toimittajat hänen puolestaan.

    Harkimo lähtee puoluepolitiikasta tullakseen politiikkaan. Mitä se on? Mihin hän päätyy pois lähdettyään ja perille tultuaan?

    Väheksyvätkö Harkimo ja Mikael Jungner edustuksellisen demokratian legitimiteettiä ja voimaa perustaessaan ”platformin” uudenlaiselle poliittiselle liikkeelle?

    Onko politiikka siis vain käyttöliittymä, eräänlainen Airbnb tai Über, jota kuka tahansa voi käyttää oman agendansa ajamiseen? Eikö politiikka olekaan ryhmittymistä vaan hajottamista?

    Harkimolla – ja valitettavasti myös Jungnerilla – on epärealistinen ja naiivi käsitys demokratiasta ja parlamentarismista. Eihän mielipiteen peukutus netissä tai mielipiteen viskaaminen someen voi korvata parlamentarismia. Suora ”demokratia”, kansanäänestykset, sitä paitsi johtaa helposti enemmistön tyranniaan vähemmistöjä kohtaan. Ei jossakin äänestyksessä 999 999 ääntä saanut ”mielipide” ole yhtään arvokkaampi kuin 999 998 ääntä saanut. Ei tuollaisella apparaatilla voi kehittää yhteiskuntaa, ihmisten elämänpiiriä - paitsi ehkä Sveitsissä.

    Sen huomaaminen että puolueet eivät enää vastaa yhteiskunnallisen elämän monimutkaista todellisuutta, on oikea. Tästä huomiosta ei Harkimo eikä Jungneria pidä moittia.

    Mutta miten ihmisten halu ja toive pitäisi kanavoida demokraattiseksi päätöksenteoksi?

    ”Koska yksilöiden preferenssit ovat erilaisia ja usein keskenään ristiriitaisia”, muistuttaa Ruurik Holm teoksessa Yksilönvapaus – tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi, ”kaikkien yksilöiden kaikkien toiveiden edistäminen on mahdotonta.”

   Poliittiset puolueet syntyivät aikanaan ajamaan selkeiden, vahvaa yhteiskunnallista ideaa edustavien ryhmien etua. Silloin noita  ryhmiä oli muutamia, joten ”asiaa” oli helppo ajaa. Myös asiat olivat selkeitä: lisää palkkaa, vapaa-aikaa, sosiaaliturvaa. Työmies oli työmies, kapitalisti oli kapitalisti, virkamies oli virkamies ja maanviljelijä oli maanviljelijä. Nykyään yhteiskunnallinen todellisuus on pirstoutunut pieniksi kupliksi, todellisiksi ja kuvitelluiksi. Oleellista on, että kukin meistä tuntee kuuluvansa useisiin ”ideologisiin” porukoihin käsillä olevasta asiasta ja intressistä riippuen.

    Harkimo ja Jungner kuvittelevat ratkaisevansa ongelman käyttöliittymällä, jonka kautta itse kukin voi ja saa ilmaista henkilökohtaiset ”preferenssinsä” muka poliittisena tekona, mutta eihän se ratkaise ongelmaa, koska kaikista asioista saadaan tuhansia ristiriitaisia ”mielipidekyselyjä”.

    Jonkun pitää sovitella, tehdä ne pahamaineiset kompromissit, jopa lehmänkaupat.

Yksilön ja yhteisen päättämisen väliin tarvitaan ”jotakin”: Mitä?

    Monipuolisia joukkueita joita yhdistää jokin idea?

    Iniestan kaltaisia pelintekijöitä?

    Wengerin kaltaisia johtajia, jotka uskovat että ihmisen kauneus puhkeaa kun sen eteen tehdään töitä?

    Edustuksellisuutta, joka ottaa huomioon kaikkien ihmisten aidon tarpeen olla vapaa ja saada valita oma elämänsä?

    Ehkä pitäisi myös tunnustaa, että yksilön ja yhteisön välillä on aina kitkaa, jota ei pystytä koskaan ratkaisemaan lopullisesti.

    Jos meistä jokainen ajaa taksia, kuka istuu takapenkillä ja maksaa kyydin?

    Utopioita ei pidä tuoda maan päälle, koska utopia on totalitäärinen ajatus.

    Kaikkea ei voi tehdä yksilön mielihalujen perusteella. Mutta on myös ”lähtökohtaisesti ongelmallista, jos valtio tai muu kollektiivi määrittelee yksilöiden ’todelliset’ tarpeet ja halut” (Holm).

    ”Päiväsaikaan kävelevä ei kompastu, sillä hän näkee maailman valona”, sanottiin eräässä italialaisessa elokuvassa.

    Harmi että joskus pitää liikkua pimeällä.

Kyösti Salovaara, 2015.
Arto Tolsa Areena Kotkassa "tehtaan varjossa".
Oikealla näkyy Enso Gutzeitin sellutehtaan vanha piippu.
Onko analogia yhteiskuntaan kaksitasoinen:
pelin sisäinen ja ulos ylettyvä?

(*) Kirjoittaja sotkeutui omiin nappulakenkiinsä. Ensimmäisessä versiossa puhuttiin jäätävä-sanasta kun oli tarkoitus tietenkin inhota muotisanaa kylmäävää.  KS, 26.4.2018 klo 15:11.

Kynnöspelto

[päiväkävelyllä Viikissä]

Kyösti Salovaara, 2018.
Kulttuurin metafora?

Jättää auton pestäväksi.

    On puolitoista tuntia aikaa kävellä. Aurinko paistaa torstaina.

    Yrittää katsella näkyykö töyhtöhyyppiä. Kuulee kuinka leivoset lyö leikkiä. Ojissa virtaa vettä. Pelto on kynnetty. Lehmät vielä sisällä.

    Kävelee meren rantaan. Kaksi laulujoutsenta ”kuhertelee”. Rakkauslaulu raastaa hermoja.

    Miettii että miksi Suomessa syntyy niin vähän lapsia.

    Ikuinen oppositio syyttää hallitusta. Että pitäisi saada enemmän rahaa kollektiiviseen rakkauteen. Metoosta voimaantuneet naistoimittajat syyttävät syrjäytyneitä miehiä. Sekin vielä – eivät edes nai.

    Suomi on maailman vauraimpia maita. Köyhinkin suomalainen kuuluu maailman varakkaimpaan kymmenykseen. Eikö tällainen vauraus muka anna turvaa lasten tekemiseen?

    Kun katsoo kauas, ei näe lähelle.

    Poliitikot eivät huomaa, eivät uskalla sanoa, eivät myönnä, että lasten tekeminen ei kuuluu nykymuotiin. Aikuiset haluavat olla aikuisia - syrjäytyneet miehet, uraa luovat naiset ja kaikki siltä väliltä - eivätkä lastenhoitajia. Aikuisena on kivempaa. Saa harrastaa kaikenlaista. Mennä ja tulla mielin määrin. Eivät itke lapset perään.

    Jos kansakunta tekee hitaan itsemurhan, ketä siitä on syyttäminen?

    Kansaako?

Viikin pelloilla paistaa aurinko.

    Vastaan kävelee keski-ikäisiä miehiä putket käsissä, toiset kainalossa. Mitä pidempi putki, sen kauemmaksi näkee. Mitä housuissa on, jää arvattavaksi.

    Ei tiedä mitä miehet tuijottavat. Paljain silmin ei pientä lintua näe.

    Mustapartainen mies tulee vastaan putki olalla. Ei sano päivää. Ei ole tapana Suomessa. Kiuru lennähtää taivaalle. Se ei vaikene.

    Kanadanhanhia ja valkoposkia niitty täynnä.

    Hanhenmarssia mennään. Laumassa on kivempaa kuin yksin.

    Lukee parin päivän päästä lehteä. Metoon voimaannuttamat naiset ovat äänessä.

    ”Naisen”, kirjoittaa Katarina Baer Hesarissa.

    ”Naisen valitsemisen johtotehtävään ei pitäisi näinä päivinä enää herättää huomiota, mutta siitä saa iloita.”

    Hanhenmarssiin yhtyvät iloitsevat. Leivoset leikkiä lyö.

    Kulttuuri on hengen viljelyä. Mutta mitä musta kynnöspelto tarkoittaa tässä yhteydessä? 

Kyösti Salovaara, 2018.
Hanhenmarssi.

Kävelee takaisin ostoskeskukselle. Ohittaa yliopiston rakennukset. Vastaan tulee ja ohi menee nuoria ihmisiä, naisia ja miehiä, siltä väliltä.

    Monia kieliä puhutaan. Kulkija tulee hyville mielin. Tulevaisuutta tässä harpotaan. Omat askeleet menneisyyteen.

    Joku puhuu espanjaa.

    Saksalaisen oikeusistuimen järjenjuoksua on vaikea ymmärtää. Kataloniasta paennutta Carles Puigdemontia odottaa kotimaassa jopa 30 vuoden tuomio. Hän yritti hajottaa valtion, jota perustuslain mukaan ei voi hajottaa, vaikka 300000 ihmistä huutaisi La Ramblalla äänensä käheäksi.

    Saksalaiset miettivät asiaa Saksan lain kannalta. He tutkivat omaa lakiaan, vaikka Puigdemont pitäisi kai periaatteessa tuomita tai jättää tuomitsematta Espanjassa, sikäläisen lain perusteella. Saksalaiset toki tunnustavat, että Espanja on demokraattinen oikeusvaltio. Eikä tuota kai epäillä Skotlannissakaan tai Sveitsissä, missä Puigdemontin kumppaneita niin ikään on paossa espanjalaista tuomioistuinta.

    Pysähtyy kadun reunaan, antaa autojen mennä.

    Jos Puigdemont saa jäädä asuskelemaan vapaana Berliiniin, ristiriita huutaa vastausta. Hänen alaisensa ehkä tuomitaan 20 vuodeksi vankilaan. Pääjehu istuskelee kahvilassa Spreen rannalla ja hymyilee ivallisesti.

    Ei Puigdemont ole poliittinen pakolainen, sanoi sosialistipuolueen entinen ja pitkäaikainen johtaja, pitkäaikainen Espanjan pääministeri Felipe González, jonka mielestä Puigdemont on pikemminkin maanpakoon lähtenyt Costa Concordian kapteeni.

    Espanjalaiset ovat myös korostaneet, että toissavuonna Espanjasta palautettiin EU:n alueelle yli 700 rikoksista epäiltyä, kysymättä sitä olivatko nuo palautetut Espanjan lain mukaan syyllisiä.

    Ajatuksia ajatusten perään. Pyrintöjen haaksirikko.

    Ylittää kadun. Istuu ravintolan edessä olevaan pöytään. Juo kahvia odotellessaan auton puhdistumista. Ihmettelee miksi suomalainen media, varsinkin Yleisradio, on niin selkeästi valinnut puolensa Puigdemontin tapauksessa. Harvoin ”rikolliset” niin paljon suosiota saavat kuin nyt. Mutta ehkä Puigdemontin ja kumppaneiden "kapina" on vain röyhkeää poliittista toimintaa, jota on helppo ymmärtää.

    Yhtä kaikki kun lukee espanjalaisia lehtiä, piirtyy Katalonian tilanteesta erilainen kuva kuin kuuntelemalla Yleä.

    Sellaista tämä on, leivosten leikki ja laulujoutsenien kuhertelu.

    Avaa auton oven. Puhdasta on. Kunnes likaantuu.

Kyösti Salovaara, 2018.
Lentää kesään päin.