Valitsen – siis olen

[Ostaisitko sandaalit Antti Rinteeltä?]

Kyösti Salovaara, 2018.
Valinta on parhaimmillaan mahdollisuus, ei pakkotilanne.

Saavut risteykseen.

    Pitää valita. Saat valita. Valitset.

    Jos on kiire, ohjaat auton moottoritielle. Kenties niitä kulkee rinnakkain kaksi, toinen ilmainen, toinen maksullinen. Haluatko ajaa ruuhkassa ilmaisella tiellä vai melkein yksin, kuin tien kuningas, maksutiellä?

    Mutta jos ei ole kiire, mikset ajaisi pienelle vuoristotielle tai maaseudun taloja ja peltoja kiertelevälle maisemareitille? Tärkeintä ei kenties olekaan se minne menet, vaan miten menet.

    Oleellista ei ole valinnan tulos vaan valinta itsessään.

Ihmiseksi tulemisen evoluutiota on kuvattu monella tavalla.

    Ihminen on sosiaalinen eläin. Ihminen on utelias. Ihminen keksii työkaluja. Ihminen ryhtyy puhumaan toiselle ihmiselle, kieli kehittyy, luodaan tarpeeseen. Ihminen ajattelee, suunnittelee, ennakoi.

    Mutta entäpä jos yksilönvapaus, pyrkiminen vapaaksi, valitsemaan oppiva eläin onkin kaikista tärkein muutos ihmisen evoluutiossa?

    Ranskan vallankumouksessa julistettiin: ”Vapaus, veljeys, tasa-arvo!”

    Jostakin syystä vapaudesta puhutaan nykyään harvoin, yksilönvapaudesta tuskin lainkaan.

    Yksilönvapaudesta puhuminen koetaan hyvinvointivaltiossa jollakin tavalla epäeettiseksi ja egoistiseksi. Yksilönvapauteen ja valinnanvapauteen suhtaudutaan hysteerisesti ja vainoharhaisesti, eikä tämä koske pelkästään vasemmistopuolueita ja vihreitä, joilla on oma kollektiivinen unelmansa.

    Miksi ihmisen perusolemuksesta, vapautta haluavasta ihmisestä puhutaan niin vähän? Miksi yksilönvapaudesta ei pidetä huolta poliittisissa ohjelmissa?

    ”Isoin ongelma on kuitenkin se, että miten hukassa (Saksan) sosiaalidemokraatit ovat suhteessa kolmeen keskeiseen ideologiseen kysymykseen”, kirjoitti Anna-Liina Kauhanen Helsingin Sanomissa viime sunnuntaina haastatellessaan kansainvälisen politiikan professoria Henri Vogtia. 

    Tutkijan mukaan sosiaalidemokraatit eivät ole pysyneet mukana individualismin nousussa. ”He eivät saa analysoitua, miten olla samaan aikaan tasa-arvoinen, oikeudenmukainen ja yksilön vapauksia kunnioittava.”

    Suomalainen todellisuus ei eroa saksalaisesta.

Ruurik Holmin teos YKSILÖNVAPAUS tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi (Into, 2017) haastaa suomalaisen tabun, yksilönvapaudesta puhumisen (puhumattomuuden) monella tavoin, kiinnostavasti, älykkäästi ja tietysti myös vaikeaselkoisesti.

    Holm on teoreettinen filosofi. ”Filosofien tehtävänä on maailman selittäminen”, Holm kirjoittaa teoksen viimeisessä lauseessa. Joku filosofi, olikohan se Karl Marx, on kyllä sanonut että filosofien tehtävänä on maailman muuttaminen, mutta ehkä tuo olisi liikaa vaadittu.

    Jos pyrkii osallistumaan maailman muuttamiseen, saattaa menettää vapauden ajatella. Muutos on aina politiikkaa, ja politiikassa pitää tehdä valintoja, halusi tai ei.

    En tiedä olenko oikeassa, jos luonnehdin Holmia vasemmistolaiseksi jonka ajatusmaailma nojautuu angloamerikkalaisten filosofien vapautta ja yksilönvapautta käsitteleviin pohdiskeluihin. Marx ja Friedrich Engels eivät ole tämän kirjan johtotähtiä, vaikka heidätkin otetaan huomioon.

    Kirjan johdannossa Holm toteaa, että suomalaisessa keskustelussa viitataan angloamerikkalaisiin filosofeihin melko harvoin. ”Voi olla että maamme sosialidemokraattinen perinne on niin hallitseva, että liberaali ajattelu on tästä syystä vähemmän tunnettua. Silloinkin kun vapaudesta keskustellaan, se useimmiten ymmärretään oikeistoliberaalien lähtökohtien kautta. Kirjan pyrkimyksenä on osaltaan korjata tätä puutetta.”

    Yksilönvapauden tutkiminen ei todellakaan ole suomalainen aihe. Holmin kirjasta ei löydy netistä montaa arviointia. Radiossa häntä kyllä haastateltiin, ja sieltä sain ajatuksen teoksen lukemiseen.

Otan tähän vain muutamia lainauksia Ruurik Holmin teoksesta. Kirja on vielä lukuvaiheessa, joten ”lopullista” johtopäätöstä – jos sellainen sattuisi löytymään – ei voi vielä vetää.

    Sekin on todettava, että kun valitsen huomioita Holmin kirjasta, käytän omaa valinnanvapauden oikeuttani. Antamani käsitys saattaa olla puolueellinen ja vino, koska valitsen sitä mikä minua kiinnostaa, en sitä joka tuntuu yhdentekevältä.

    Tässä onkin kenties Holmin ajatusten päätulos: valinnanvapaus on aina myös yksilön preferensseihin liittyvää eikä ole olemassa mitään absoluuttista, objektiivista hyvinvointia edistävää valinnan kohteiden sapluunaa. Jos ihminen ei pidä kirjoista, hänen hyvinvointiaan ei paranna yhtään naapuritontille nouseva kirjasto, jossa on miljoona kirjaa. Tietenkin kirjasto kannattaa rakentaa, jos yhteisössä on muita kansalaisia jotka rakastavat kirjoja, mutta yhteisö ei voi määrätä kaikkia käymään kirjastossa eikä mitata yksilön kunnollisuutta sillä kuinka usein tämä käyttää kirjastoa.

    Yksilönvapauden arvostaminen ei Holmin mukaan tarkoita yhteisön poistumista näyttämöltä. Yhteisöä tarvitaan monin tavoin, jotta yksilönvapaus ylipäänsä olisi mahdollista. Mutta perimmiltään kyse on ihmisen haluista ja mahdollisuuksista toteuttaa niitä, kykenevyydestä valita siitä mitä itse haluaa eikä siitä mitä joku toinen tai joskus koko yhteiskunta toivoo sinun haluavan.

    Holm sanoo, että esimerkiksi omaisuuden jakautuminen kansalaisille on suorempaa vallanjakoa kuin valtio-omistus, sillä ”valtiollisessa omistamisessa todellisen vallankäyttäjän asemaan nousee virkamieskunta ja poliittinen eliitti”.

    Kun politiitikot ja virkamiehet haluavat ”virkansa puolesta” tehdä hyvää ja toimia ”kansan parhaaksi” hämärtyy ajatus siitä mitä yksilö lopulta saa ja voi päättää omaksi ”parhaakseen”.

    ”Voiko valtiovalta tietää yksittäistä ihmistä paremmin, mikä tälle ihmiselle on hyvinvointia ja mikä ei?” Holm kysyy haastavasti. Loppujen lopuksi jokainen ihmisyksilö on ”itselleen paljon tärkeämpi kuin valtiolle”. Eikä ”mikään takaa, että valtiovalta toimii hyvää tarkoittavalla tavalla”.

    Yhteisen hyvän ylenmääräinen, valtiojohtoinen tavoittelu saattaa johtaa jopa totalitääriseen järjestelmään, missä yksilöllä on olemattoman vähän liikkumavaraa mutta niin ettei kansalainen itse tajua ”orjuuttaan”.

    Holmin vahvuus on sanoa asia niin kuin se on, kaunistelematta. "Vaikka puhutaan kansanvallasta", Holm kirjoittaa, "vaaleissa kansa pikemminkin luovuttaa vallan pois itseltään. Äänestäessään vaaleissa kansalaiset vapautuvat päätöksenteon taakasta, mutta vastapainoksi alistuvat ulkoisen auktoriteetin valtaan."

Vapaus valita sisältää arvoa, joka ei perustu tarjolla olevan ja valituksi tulevan asian tai hyödykkeen ominaisuuteen.

    Tämä tarkoittaa, että valinnanvapaus on arvo sinänsä, arvokasta. Holmin mukaan valitsemisen mahdollisuus ja sen toteuttaminen, valitsemisen prosessi kuuluu ihmisen kasvamiseen, emansipaatioon sinänsä. Valitsemaan oppiva ihminen kasvaa ”paremmaksi” ihmiseksi, jopa onnellisemmaksi ihmiseksi.

    On tärkeää että yksilöllä on mahdollisuuksia valita, mutta yhtä tärkeää on että hänellä on kykeneväisyyttä valintaan. Jos sinulla ei ole rahaa, et voi marssia kauppaan valitsemaan etelän hedelmistä sitä joka sinulle maistuu. Kykeneväisyys tarkoittanee kuitenkin enemmän tiedollista ja tunteellista ominaisuutta kuin taloudellista. 

    Hieman vaikeaselkoisten päättelyjen kautta Holm päätyy ajatukseen, että oleellista ei ole resurssien oikeudenmukaisuus vaan kykeneväisyyksien oikeudenmukainen jakautuminen yhteiskunnassa. Kun yksilö kykenee täysivoimaisesti valitsemaan mahdollisuuksistaan, hän toteuttaa yksilönvapautta parhaimmillaan. Tässä tietysti voi miettiä, että onko todella näin; että onko autokaupassa sellainen yksilö yhtä vapaa valitessaan Skodan ja Toyotan väliltä kuin sellainen joka valitsee Ferrarin ja Porschen väliltä.

    Mutta: ”Hyvinvoinnin saavuttamisen vapaus voi olla tärkeämpää kuin hyvinvoinnin saavuttaminen.” Vapauksiaan ei ole pakko käyttää. Oleellista on vapauden mahdollisuus ja kyky valita siitä mitä haluaa.

    ”Jos yksilö ei halua mitään tai haluaa vähän”, Holm sanoo, ”hän ei silti välttämättä ole erityisen vapaa.” Orja ei ole hyvinvoiva ihminen sillä tempulla, että kertoo olevansa onnellinen orjana.

    ”Yhteiskuntapolitiikan fokuksena ei siis pitäisi olla suoraan ihmisten yhtäläiset resurssit vaan se, että heillä on tasa-arvoinen mahdollisuus saavuttaa heille tärkeitä asioita. Ensisijaista ei ole resurssien vaan kykenevyyksien tasa-arvo.”

Vaikka valtiovalta pystyisi tarjoamaan kaikki yksilön tarvitsemat palvelut ja tuotteet, silti markkinataloutta ehkä tarvitaan, koska ihmisen mahdollisuus ja kyky tehdä valintoja on syvimmiltään tuotteita ja palveluja tärkeämpi asia.

    Holm sanoo, että on ”lähtökohtaisesti ongelmallista, jos valtiovalta edistää hyvinvointia muulla tavoin kuin edistämällä ihmisten preferenssien toteutumista… Ei siis ole periaatteellisesti ongelmallista, jos valtiovalta on ihmisten elämän asiantuntijapalvelu. Sen sijaan on ongelmallista, jos valtio puuttuu ihmisten valintoihin.”

    ”Millä perusteella jokin toinen taho (esim. valtiovalta) voi tietää yksittäistä yksilöä paremmin, millaiset asiat edistävät tämän hyvinvointia?”

    Tämä Holmin monella eri tavalla muotoilema kysymys lienee teoksen tärkein kysymys.

    Jostakin syystä hyvinvointivaltion kaltainen yhteiskunta-apparaatti on tulvillaan ”tahoja”, jotka kuvittelevat, sen ohella että esittävät järkeviä ohjeita, tietävänsä miten yksilöiden pitää käyttäytyä tullakseen "hyvinvoiviksi", ja ne myös toimivat aktiivisesti pannakseen kuvitelmansa käytäntöön.  Näitä tahoja eivät ole vain poliitikot ja virkamiehet, vaan myös median toimijat (toimittajat), ammattiyhdistysliikkeen aktiivit, erilaisten terveysjärjestöjen operaattorit, luonnonsuojelun dogmaattiset militantit, yliopistojen professorit ja kärkkäät dosentit, kovan luokan feministit ja yllättävää kyllä myös eniten ihmisoikeuksista ääntä pitävät asiamiehet (ja naiset). Lista on loputon.

    Modernin, kansanvaltaisen ajan yksilö on ulkoapäin tulevien ”tahtojen” puserruksissa. Se kuuluu pelin henkeen.

    Kun Neuvostoliitossa satoi vettä, kaupoissa myytiin sandaaleja eikä saappaita tai sateenvarjoja.

    Onko hyvinvointivaltiossa nähtävissä samanlaista piittaamattomuutta ihmisten tarpeista? Ovatko kansalaiset lapsia, jotka eivät tiedä mitä tahtovat ja joita pitää opastaa joka askeleella?

    Ostaisitko ”Antti Rinteeltä” sandaalit?

    Mitä jos hän tuputtaa tilalle kumisaappaita, koska tietää sinua paremmin missä jalkineissa sinun on hyvä kulkea? Kauniit ilmat eivät ole ikuisia, "Rinne" perustelee, ei kannata vilustua ehdoin tahdoin. ”Antti Rinne” pelkää autonomista ihmistä, joka saattaa käyttäytyä arvaamattomasti. Siksi hän ei pidä halustasi ostaa sandaalit.

    Kirjoitan ”Antti Rinteen” lainausmerkkeihin; en siksi etteikö Antti Rinne olisi todellinen henkilö vaan siksi että lainausmerkkien väliin voi sijoittaa kenen tahansa suomalaisen puoluejohtajan nimen.

    Yhteiskuntapolitiikassa yksityinen ja kollektiivinen kietoutuvat toisiinsa tavoilla, joita emme osaa edes kuvitella.

Kyösti Salovaara, 2018.
Aito valinta edellyttää haluttuja vaihtoehtoja ja
kykyä tehdä  itseä tyydyttävä valinta.

Ihmisen ahneus hyvään

[maaliskuun ensimmäisen mietteitä]

Colección del Museo Ruso, Malaga.

Bermejales, Granada, maanantaina.

    Sääennusteet lupasivat vesisadetta. Aurinko paistaa Bermejalesin tekoaltaan pintaan niin, että turkoosi vesi hehkuu kuin smaragdi.

    Vettä on vähän, hiekkaiset pohjasärkät muodostavat graafisia kuvioita, kuin taiteilijan suunnittelemana. Hiekkasärkän reunassa kahlaajat etsivät syötävää, koikkelehtivat ja räpyttelevät siipiään.

    Katsoja ei tajua seisovansa korkean padon reunalla. Veden vähyys luo oudon mittakaavan.

    Kauneus pettää. Vettä tarvittaisiin enemmän kuin pari espressokupillista.

    Ihminen on viisaudessaan tyhmä. Ahneus hyvään tuottaa pahaa.

    Aikoinaan lampaat olivat aatelistolle arvon mitta. Niitä ei edes syöty, kunhan kasvatettiin ja niiden annettiin pureskella maankamara karrelle, niin että eroosio vei mullan mereen. Samaan aikaan puut hakattiin laivojen rakentamiseksi ja Sahara kuivui autiomaaksi.

    Keskiviikkoillaksi luvattiin varmaa sadetta, enemmän kuin kaksi kuppia café soloa.
    Lämmin sade alkoi iltapäivällä ja jatkui Malaga-Sevilla futismatsin puoliajalle. Sevilla voitti pelin. Vettä saatiin ainakin kolme kahvipannullista.

La Tabacalera, Malaga, tiistaina.

    Pietarin venäläisen taiteen ”haarakonttori” Malagassa, Colección del Museo Ruso, sijaitsee entisessä tupakkatehtaassa. Nyt siellä on esillä sosialistisen realismin komeita maalauksia, joissa työ ja toveruus iskevät kättä toisilleen.

    Sosialistinen realismi – romanttinen itsepetos!

    Näissä tauluissa uhkeat venäläisnaiset poraavat metrotunnelia, tukevajalkaiset viljankorjaajat laulavat onnellisina saadessaan tehdä kolhoosille työtä, Lenin-setä seisoo, istuu ja kuuntelee kansan huolia, eräässä taulussa Lenin istuskelee nuotiolla erämaassa, kahvipannu porisee ja laukussa on evästä miehen miettiä maailman menoa. On myös suuren johtajan, Stalinin isällinen hahmo kansan parissa ja maailmanpolitiikan huippukokouksissa. Kuva on realistinen, valheellinen, toiveen ajatus.

    Oliko neuvostotaide poikkeus taiteen historiassa? Onko jossakin ”realistisempaa” taidetta kuin mitä sosialistinen realismi oli ollakseen? Mitä länsimainen moderni taide kertoo maailmasta ja ihmisistä – realistisen kuvan vai täysin vinoon vääristetyn? Jos vääristetyn, mikä sen sanoma ihmisen ahneudesta on?

    Sosialismista haaveileva neuvostomaa loi totalitaarisen diktatuurin. Yhteinen ”hyvä” oli tärkeämpää kuin yksilön hyvä, juhlapuheista ja poliittisista sloganeista huolimatta.

    Neuvostoliitossa suunniteltiin, että Siperian joet käännetään juoksemaan toiseen suuntaan, kolhoosien peltojen kastelemiseksi. Espanjassa Francon aikana keskisen maan suuri, Atlantiin laskeva Tajo-joki kanavoitiin, jaettiin kahdeksi ja ohjattiin kastelemaan Murcian peltoja Välimeren rannalla. Nyt tuo joki Madridin lähellä on melkein kuivunut.

    Yhteinen ahneus tuottaa pahaa pyrkiessään hyvään.

Lenin seisoo, Lenin haaveilee, Lenin kuuntelee!
Colección del Museo Ruso.

Hyvinvointivaltio, Suomi, näinä päivinä.

    Hyvinvointivaltiossa yksilön ei tarvitse välittää muista ihmisistä, koska julkinen säästäminen (verot) vapauttaa hänet elämään ikiomaa elämäänsä. Hyvinvointivaltion kansalaisella on oma asia ajettavanaan, oma hyvä vaalittavanaan.

    Rusinoita kannattaa kerätä pullasta vaikka niitä ei löytäisikään.

    Kummallisia uutisia suomalaisessa hyvinvointivaltiossa.

    Vaikka työllisyys paranee kohisten, nuoret miehet eivät työllisty. Ilmeisesti kotona on kivempi loikoilla valtion ja kunnan tuella kuin liikaa pyrkiä omahyväiseen hyvinvointiin. Pieni rusina on makeampaa kuin korillinen kauraleipää.

   Vakiintunutta oikeudentajua koetellaan. Vakaumuksellaan kiihkoilevat saavat oikeudelta tukea. Ei tarvitse osallistua hyvinvointivaltion ”puolustamiseen”, ei edes hyvään sosiaalipalvelukseen. Saa makailla kotona ja toivoa tekopyhästi, että joku toinen estää vihulaista nousemasta maihin ja polttamasta kyliä ja kaupunkeja maan tasalle.

    Itsekäs, omahyväinen ahneus on käsittämätöntä, se on eräänlainen peilikuva neuvostoliittolaisen sosialistisen realismin itsepetoksesta.

    Hyvinvointivaltio lähestyy jonkinlaista nurinkurista totaalista

järjestelmää. Yksilöt ostavat ”hyvinvointivaltion ajatuksen” ja käyttäyvät niin kuin he eivät olisi mitään velkaa tuolle ajatukselle.

    Samaan aikaan jo kaksivuotiaat lapset halutaan viedä ”yhteiskunnan” kasvatettavaksi. Myös 1930-luvulla kansallissosialistit yrittivät tehdä saksalaisista poikalapsista yhteiskunnan kasvattamia arjalaisia. Hyvinvointivaltio Suomessa ollaan toki tasapuolisempia, sillä täällä yhteiskunnan kasvatettavaksi halutaan sekä pojat että tytöt.

    Yhteinen ja yksityinen ahneus hyvään tuottaa jotakin pahaa, jota on mahdoton kuvailla.

    Mutta Granadan lähellä Bermejalesin tekoaltaan turkoosi vesi hehkuu kuin timantti ja Malagan venäläisessä museossa sosialistisen realismin värit kuuluttavat lujaa uskoa itsepetokseen, hyvään ajatukseen jota on mahdoton tavoittaa.

    Kuppi kahvia, kiitos!

Kyösti Salovaara, 2018.
Embalse de los Bermejales.

Todempaa kuin tosi

[eli valheen rajamailla]

Kyösti Salovaara, 2018.

Pakkanen paukkuu nurkissa.

    Hirsitalossa asuvat ja asuneet tietävät mitä se tarkoittaa.

    Kivitalossa eivät nurkat pauku.

    Kuvitellaan mikä on totta. Tietää ei voi.

    Mies seisoo mahtavan hiekkadyynin edessä. Hän ei muista miten päätyi tähän. Häntä janottaa, on nälkä.

    Dyynin takana, tuolla korkealla, kutsuu sininen taivas poutapilvineen.

    Uskaltaisiko kiivetä hiekkakummun päälle?

    Ehkä mäen takana aukeaa palmujen reunustama katu täynnä ravintoloita, ruokapaikkoja, virkistyksen lähteitä väsyneelle mielelle.

    Mutta mitä jos mäelle päässyt näkeekin horisonttiin asti pelkkää hiekkaa? Uusia dyynejä, niiden välissä upottavia laaksoja? Mahdottoman taipaleen?

    Kannattaako riskeerata? Pistää kaikki yhden kortin varaan?

Tosi on totta, valhe valhetta, mutta mitä fiktio on?

    Molempia eikä kumpaakaan?

    Kun ihmiset kertovat tarinoita, he eivät ajattele valehtelevansa. Mutta ei tarinaa totenakaan pidetä. Se on eräänlainen kokoelma peräkkäin aseteltuja ei-totuuksia, sivulauseissa toden siemen.

    Onkohan fiktio nykyään olevinaan totta?

    ”Tylsät faktat hiiteen minun fiktiostani!” huudahtaa Artemis Kelosaari vuoden ensimmäisessä Parnassossa.

    Kelosaaren mielestä pyrkimys mahdollisimman tiukkaan autenttisuuteen tuhoaa fiktiolta mahdollisuuden olla itsenäinen kirjallisuudenlaji.

    ”Ihmisillä”, Kelosaari sanoo, ”etenkin suomalaisilla, on taipumus pitää totuutta ylimpänä arvona kaikista. Niin jalo itseisarvo se on, ettei fiktiolle – tyylikkään luulottelun, vääristelyn, valehtelun taidolle – jää juuri tilaa.”

    Suomalaiset ovat viehättyneet arkipäivän realismista.

    Kelosaari huomaa, kuinka muodikas historiafiktio suorastaan tukehtuu yksityiskohtiin kaikesta, mikä ympäröi tarinan henkilöitä. Yksityiskohdat eivät enää palvele tarinaa vaan niistä on tullut pääasia, eräänlaista fiktiivistä historiantutkimusta. Kelosaari kutsuu yksityiskohtiin tukehtuvaa kirjailijaa ”läksyihinsä tukehtuvaksi kirjailijaksi”. ”En tiedä mikä on tällaisen kirjailijan motiivi ylipäätään kirjoittaa”, Kelosaari sanoo, ”muu kuin korostaa sitä että on tehnyt läksynsä kuin ainakin kiltti koululainen ja faktoissa pysyvät aikuinen.”

    Pitäisikö kirjailijoiden siis ”valehdella” ja vääristellä enemmän? Pitäisikö heidän tietää vähemmän sanoakseen enemmän?

Kyösti Salovaara, 2018.

Vaatiessaan arkipäivän realismista irrottautuvaa fiktiota Artemis Kelosaari kuulostaa reippaan epäsovinnaiselta.

    Mutta onko hän löytänyt jonkin uudenlaisen fiktion?

    Onko nykyisen kaunokirjallisuuden ongelmana pysyttäytyminen totuuteen, todellisuuteen?

    Kelosaaren lääkkeet tilanteen parantamiseksi tuntuvat aika laimeilta, aspiriinilta aamukrapulaan.

    Fiktion määritelmä Kelosaaren mukaan on, ettei se ole totta. ”Sen tehtävänä on aloittaa siitä, mihin faktat päättyvät. Se kykenee vapaasti spekuloimaan sillä, mitä olisi voinut olla tai tapahtua.”

    Miksi fiktion ei anneta olla fiktiota – avoimesti epäaitoa?

    Näin Kelosaari kysyy, mutta ei vastaa, että kuka ei anna. Lukija? Kirjailijat? Kustantajat? Vai ajan henki?

    ”Olemme kuin kilttejä lapsia, joille isä ja äiti ovat opettaneet, että valehteleminen on rumaa.”

    Kelosaari saattaa olla oikeassa, mutta ongelmaksi jää ettei hän pysty määrittelemään ”fiktiota” millään uudenlaisella tavalla eikä oikeastaan vanhanaikaisellakaan. Miksi ”epäaito” olisi muka parempaa tai fiksumpaa kuin autenttisuus? Kelosaari ei jaksa pohtia fiktion uskottavuutta - riittääkö se perustelemaan epäaidon?

    Fiktio pakenee määrittelyjä.

    Kuinka paljon todellisuutta voi vääristellä ja kuvitella olevansa kaunokirjailija eikä pelkkä huijari?

Muutama viikko sitten Philip Roth kertoi haastattelijalle, että hän ei enää lue kaunokirjallisuutta vaikka lukeekin paljon kirjoja. Roth kertoi olleensa elämänsä ja kirjailijanuransa aikana riittävästi, kyllästymiseen asti tekemisissä fiktion kanssa.

    Meistä ei kukaan ehkä vieläkään tiedä kuinka ”realistisia” Rothin omaelämäkerrallisena pidetyt romaanit olivat vai olivatko lainkaan. Usein Roth kirjoitti romaaneissaan siitä, millaista on kirjoittaa omaelämäkerralliselta vaikuttavia omaelämäkerrallisia romaaneja ja uskotella, että sellainen on totta mikä ei ollut lainkaan.

    Kenties Roth pelkästään vääristeli, huijasi, valehteli tyylikkäästi.

    Pari päivää sitten italialainen Elena Ferrante kertoi the Guardianissa olevansa kyllästynyt fiktioon. Hän lainasi Gogolia, jonka kerrotaan sanoneen: Antakaa minulle mikä tahansa arkipäiväinen sattumus, niin kirjoitan siitä viisinäytöksisen näytelmän.

    Ferrante sanoi, ettei halua noudattaa Gogolin ohjetta. Anekdootit eivät kiinnosta häntä, ei niiden pohjalta kaukokirjallinen liioittelu. Kaikki kirjoittaminen on velkaa fiktiolle, Ferrante sanoi, kaikessa kirjoitetussa on enemmän tai vähemmän kaunoa. Ferranten mielestä oleellista on, kuinka paljon totuutta tai totuudellisuutta kirjoitettu tavoittaa.

    Mutta onko Ferrante jotenkin ”oikeammassa” kuin Kelosaari? Puhuvatko he lopulta samasta asiasta – siitä että pinnallisen realismin ylitse kaunokirjallisuus parhaimmillaan esittää jotakin muuta kuin pelkkiä faktoja ja arkipäivän elämänreseptejä?

    Mikä on se ”totuus”, jota Ferrante ajattelee kirjoituksillaan tavoittelevansa?

    Onko se jotakin mitä ei kukaan pysty ääneen sanomaan? Jos on, eikö ole suuruudenhulluutta puhua siitä? 

    Onko mitään muuta totuutta olemassa kuin se mikä on sanottu?

Kyösti Salovaara, 2018.

Ajatus syntyi meressä

[ja ryömi maalle]

Kyösti Salovaara, 2018.

Alussa oli alku, virtaavat vedet ja pohjan savikiteisiin syntyneet elämän idut.

    Jotain 350 miljoona vuotta sitten ”esi-isämme” ryömivät meristä ja soilta ja virroista kuivalle maalle. Kolme neljäsosaa maapallon pinnasta on vettä. Siksi maailma kuuluu kaloille.

    Kun ”esi-isämme” (ja tämä on pelkkä metafora) pääsi kuivalle maalle, hän puhalsi keuhkoistaan vedet rantahiekkaan ja ryhtyi hengittämään uudella tavalla.

    Kääntyikö "hän" rannalle päästyään takaisin merelle päin katsellakseen vielä hetken entistä elämäänsä?

    Tästä ei ole kirjoitettuja dokumentteja.

    Vuorovedet ovat pyyhkineet "jalanjäljet".

    Me olemme kalojen sukua, olimmepa ihmisiä tai valaita, hiiriä tai pellolla käyskenteleviä lampaita.

    Olivatko kaikki ajatukset jo ajateltu esi-isämme karistellessa ”harteiltaan” veden? Platonisessa mielessä ehkä oli, sillä eiväthän totuudet muutu.

    Yritän flunssaisessa päässäni tavoittaa suuren ajatuksen, mutta se on yhtä vaikeaa kuin kumartua rantahiekalle ja yrittää kouraista aaltojen vaahto käteensä.

    Käsi kastuu, kuohut pakenevat pois.

Ihminen on ylpeä, tietäväinen, kopea ja ylimielinen. Hän pitää itseään korkealla olevana, muita parempana.

    Arkipäivä asettaa toisinaan ihmisen viisauden kummalliseen valoon.

    Viime lauantaina Yle esitti Teemalla Luchino Viscontin vuonna 1963 ohjaaman mestariteoksen Tiikerikissa.

    Helsingin Sanomien tv-sivulla kriitikko Martta Kaukonen antoi elokuvalle kolme tähteä viidestä. Hänen mielestään filmissä on loistokkaita pukuja.

    Samana päivänä Kaukonen antoi saksalaiselle B-filmille Kostaja Lontoosta (1964) yhtä monta tähteä ja suomalaiselle Miehen työ – elokuvalle (2007) neljä tähteä. Saksalainen B-filmi ja Aleksi Salmenperän ”maskuliinisuuden” draama ovat yhtä merkittäviä tai jopa parempia filmejä kuin Tiikerikissa.

    Seuraavana päivänä Kaukonen arvioi elokuvan Paavo Pesusieni kuivalla maalla yhtä hienoksi elokuvaksi kuin Viscontin Tiikerikissa.

    Milloin viisaus ryömi aalloista kuivalle maalle?

    Vai odotetaanko yhä?

Miksi lauseita kirjoitetaan?

    Miksi historia on vaikea nähdä mittakaavassaan?

    Joskus tuntuu ettei entisellä ole mitään väliä.

    Ajatus oli 350 miljoonaa vuotta sitten merten pohjassa, jokien hiekkapenkalla ja suosilmän mustassa aukossa.

    Sieltä se tuli tänne ollakseen jotakin enemmän.

    Mutta totuudet eivät muutu eivätkä pala tulessa.

    Elokuvakriitikon elämä on siinä mielessä helppoa ettei tarvitse katsoa nokkaansa pidemmälle. Peilistä näkee kaiken tarvittavan. Riittää kun sen panee paperille.

    En tietenkään ”vaadi” Martta Kaukosta tai ketään muutakaan ryhdistäytymään historiallisen mittakaavan äärellä. Jokainen saa ajatella mitä haluaa. Taideteoksille ei ole universaalia arvojärjestystä. Mielivaltainen arvottaminen kuuluu asiaan.

    Lukija napsii erilaisten kriitikoiden lauseista ne, joita pitää ominaan.

    Muut lauseet huuhtoutuvat hulevesiviemäriin ja lopulta mereen, kalojen valtakuntaan.

Me olemme kalojen sukua. Jopa Helsingin Sanomien tv-kriitikko on samaa sukua.

    Elämä syntyi kun savikiteisiin alkoi kerääntyä… jotakin... elämän ituja, virran poimuissa.

    Sitten myöhemmin draaman kaari huipentui ”esi-isämme” ryömiessä kuivalle maalle. Keuhkoissa oli vettä ja se piti puhaltaa pois.

    Selailin etelä-amerikkalaisen runouden antologiaa Kello 0. Sen toimitti suomensi Pentti Saaritsa vuonna 1969 (WSOY, toinen painos 1971.)

    Niin kyllä, mutta ei magiaa... otsikoi guatemalalainen Miguel Angel Asturias erään runonsa.

    ”Pillastuneet tuulet / törmäävät merelle ja katkovat sen kahleet...”

    Elämän alku ja loppu on meressä, keskivaiheilla kenties jotakin muuta, aamun Hesari ja kahvikupillinen parin leipäpalasen kanssa.

    Etteikö ole veistoksia?

    Sitäkö valitat, Ilmojen Metsästäjä?

    Joet virtaavat mereen, elämän alkulähteelle. 

    Mereltä elämä ryömi kuivalle maalle ajatus kainalossaan. Kolme neljäsosaa maapallon pinnasta kuuluu kaloille. Ajatuksen kuivat kangasmaat ovat pieniä plänttejä, mitättömiä.

    Ja Miguel Angel Asturias kirjoittaa:

Entä somerikot, kivipinnat vedessä,

hädin tuskin hiotut, joita vielä huuhtoo

usvakuvioita veistävä meri,

levien fetissit, hirviöt, kotilot,

merihevoset, kaikki liikkeessä…

Ja vuorijonojen ylhäiset kasvot,

profiilit, patsaat, tähtien kolikot…

Kiviveistoksia, hiekkaveistoksia, pilviveistoksia…

… niin kyllä,

mutta ei magiaa…

Kyösti Salovaara, 2018.