4 päivää kellarissa

[Menneisyyden hallintaa 

     eli

         Vergangenheitsbewältigung]

                                              Kyösti Salovaara 2014.
Onko menneisyys madonreikä nykyhetkeen?
Nord Stream mallikappale
 Katariinan meripuistossa Kotkassa.

Miksi menneisyyttä pitäisi hallita?

     Eihän se, menneisyys välitä mitä siitä ajattelemme tai olemme ajattelematta. Mutta koska menneisyys on fakta, jonka voi unohtaa, mutta jota on mahdoton paeta, lienee syytä yrittää tulla toimeen menneisyytensä kanssa, yksilönä ja kansana.

     Menneisyys on muistissa. Ihmisen päässä, kirjoissa, elokuvissa, lauseissa ja kuvissa, rakennuksissa ja raunioissa, kaduilla ja toreilla, lauluissa ja loruissa – siis kaikkialla.

     Miten hallita menneisyyttä, kas siinäpä kysymys.

     Jonnekin on perustettu totuuskomiteoita selvittämään, mitä menneisyydessä tapahtui, kuka oli syyllinen, kuka syytön. Välinpitämättömiä ei koskaan tuomita, koska välinpitämättömyyttä ei pidetä tekona, vaikka monet pahat asiat johtuvat siitä.

     Niin tai näin, menneisyyttä hallitaan lauseilla ja virkkeillä.

     Puhdasoppisessa Ruotsissa on juuri muutettu 45 vuotta vanhat Peppi Pitkätossu -tv-elokuvat sopimaan nykyhetkeen. Elokuvista on leikattu pois tällä erää ”pahat sanat”, niin kuin neekeri ja neekerikuningas. Huomenna sitten toiset sanat kielletään.

     Näinkö menneisyys otetaan haltuun?

     Valehtelemalla! Väärentämällä! Hurskastelemalla!

     Kuurattu menneisyys ei tee kipeää.

                                    Kyösti Salovaara 2014.
Talo Sapokan rannalla Kotkassa.

                                              Kyösti Salovaara 2014.
Menneisyys talossa.

Olin neljä päivää Kotkassa hallitsemassa menneisyyttä.

     Siihen tarvittiin ahkeraa talkooväkeä, koska menneisyyden hallinta olisi muuten käynyt liian raskaaksi. Tarvittiin myös hanskoja ja vuokrattu pakettiauto, jonka sai pariksi päiväksi kohtuuhinnalla; sekin oli nähnyt maailmaa jo monelta kantilta ja siksi tiesi minne kulkea.

     Otat menneisyyden kouraasi ja viskaat sen pihalle. Lastaat pakuun ja viet kaatopaikalle. Oleellista on lajittelu: puutavara, klapit ja risut, sekajäte, maalit ja öljyt, rautaromu, sähkölaitteet.

     Hallitse menneisyyttä, lajittele se.

                                                                      Kyösti Salovaara 2014.
Hallittu menneisyys?

Neljä päivää – hikinen urakka menneisyyden parissa.

     Kellarin tyhjennys Museokadulla. Äitini asunto, isäni asunto, hänen äitinsä asunto, minunkin kotini vuosien takaa. Yhdeksänkymmentä vuotta ”salovaaroja” ja mitä kellarissa oli?

     Yhteinen menneisyys sirpaleina, rojuna, hajuina, ajan homeena, välähdyksinä joita ei oikeastaan näe edes silloin kun nakkaat hienot Gilbert-hokkarisi (ne olivat hienot noin vuonna 1960) pihalle.

     Tätäkö Thomas Mann tarkoitti laittaessaan Buddenbrookien alaotsikoksi: Erään suvun rappeutumistarina.

     Kyllä ja ei, luulen.

     Me kaikki olemme nyt muualla, elossa tai ei, yhteinen menneisyys Museokadulla palasina vielä hetken. Sahapukki kellarin lattialla. Sillä sahasit isän tilaamia koivuhalkoja. Hyvää treeniä, isä sanoi. Halvempaa kuin valmiiksi pilkotut klapit, sinä ajattelit.

     Tartut rukkasilla sahapukkiin ja jääkiekkomailaan (special-jotain) ja heität ne pihalle, pois silmistä, pois mielestä. Hallitset menneisyyttä mainiosti; paku tulee täyteen ja sitten kaatopaikalle dieselin hyristessä rauhoittavasti.

     Hyvin lajiteltu, tunnustaa kaatopaikan vastuuhenkilö pojalleni.

     Niinpä niin, näin hyvin me osaamme menneisyyttä hallita.

                                                                     Kyösti Salovaara 2014.
Ja silti keittimet ja koneet jymisevät yhä yötä päivää
Sapokan vesipuiston taustalla!

Jokainen tavara viittaa jonnekin muualle. Sen kun tajuaa, eilistä ja toissapäivää on helpompi hallita.

     Kotka on hieno kaupunki, täynnä menneisyyttä, tehtaita jotka eivät enää ole tehtaita, vanhuksia jotka eivät enää ole nuoria, komeita puistoja jotka eivät enää ole kaatopaikkoja, meri joka on yhä meri.

     Pitkä rollaattorimarssi.

     Älä itke, Kotka!

     En minäkään.

     Neljä päivää kellarissa, menneisyydessä ja kellarin luukusta pilkottaa Sapokan-lahti, nyt hehkuva puisto, 50-luvulla melkein kaatopaikka jonne satamasta tuotiin lumet ja sen mukana kaikki roska, hiilimurikoita ja laudanpätkiä. Niitä isän kanssa keväällä lumien sulettua kerättiin. Piti löytää jotain palavaa hellan-uuniin.

     Eivät ruusut kukkineet silloin, mutta satama oli täynnä laivoja ja tehtaiden piipuista savu ja hajut levisivät kaikkialle. Sellutehtaan menneisyys ei häpeä rahan hajua. Ei ole tarvis juosta karkuun.

     Kuuntele kellarin seiniä, niiden puhetta, vaikene itse, kuuntele.

     Muistatko kun pommi putosi tuohon talon viereen ja seinät järkkyivät ja hillopurkit kilisivät kylmäkellarissa paksun rautaoven takana? Rakoja hirsien välissä, yhä tuulen käydä sisään?

     Muistatko kuinka hirsitalo tärisi, mutta pysyi pystyssä?

     En muista.

     Ei minua silloin ollut.

                                                                      Kyösti Salovaara 2014.
Brutaali kaiku Kotkan öljysataman menneisyydestä.

_________________________________________________________________

Museokadun asukkaista olen kirjoittanut aikaisemmin täällä äidistäni Meristä ja täällä isästäni Osmosta. Tämän jälkeen voinkin puhua Sapokka-trilogiasta.

Lauseita marraskuulla

[Onko näin vai noin vai ihan toisinpäin?]

                                                                          Kyösti Salovaara 2014.
Strasbourgin modernin taiteen museo
 valmistui 1998
suunnittelijanaan Adrien Fainsilber.

Värit haalistuvat ja melkein katoavat.

     Ohenevaan päivään tihkuu harmaan ja ruskean sävyjä, joiden seassa läikkyy pihlajanmarjojen punaisia pisteitä.

     Onkohan suomalaisten yksiviivaisuus maiseman värien projektio? Kesällä ylivihreää, talvella sokaisevan valkoista ja siinä välillä ruskeanharmaa mitättömyys.

     Ylevyyttä saa etsiä marraskuisesta maisemasta.

Yksi maa, yksi totuus.

     Voiko historian kadottaa päivässä parissa?

     Ilmeisesti voi, jos kuuntelee äänekkäitä taloustieteilijöitä ja populistipoliitikkoja. Jopa Sixten Korkman kaipaa devalvaatioiden talouspolitiikkaa.

     Ihanko totta?

     Vielä 60-, 70-, 80- ja 90-luvulla (alkupuolella) jokainen vasemmistolainen vappupuhuja pelotteli kansalaisia devalvaatiolla ja inflaatiolla. Jokaisessa vaalikeskustelussa todettiin, että devalvaatio on laillistettu tulonsiirto köyhältä rikkaalle, palkansaajilta vientiyrityksille. Omistamattomilta otettiin omistajille.

     1990-luvun alussa devalvaatio(t) tappoi(vat) tuhansia pienyrityksiä, jotka olivat ottaneet lainaa ulkomailta. Devalvaatio ja inflaatio kurittivat kansaa, sellaisia joilla ei ollut muuta ”omaisuutta” kuin palkkapussissa rapisevat setelit.

     Markka kellui, uimataidottomat eivät.

     Nyt on toinen ääni kellossa.

     Ja media kiittää!

Suomen Kuvalehdessä kerrottiin, että kaunokirjallisuuden myynti on romahtanut tänä vuonna ja varsinkin käännetyn kaunon osuus.

     SK vetosi Karo Hämäläisen esittämiin lukuihin, joka perustuivat Suomen kustannusyhdistyksen pikatilastoon kolmelta ensimmäiseltä vuosineljännekseltä.

     Niiden mukaan kotimaisen kaunokirjallisuuden myynti putosi 15 prosenttia ja käännetyn kirjallisuuden melkein viidenneksen.

     Kauheita lukuja.

     Mutta kun tilastoa katsoo toisesta kulmasta, se ei hätkähdytä yhtä dramaattisesti. Sillä kirjamyynnin kappalemyynti laski vähemmän kuin euromääräinen myynti eli vajaa yhdeksän prosenttia. Pudotus oli suunnilleen sama sekä kotimaisessa että käännetyssä kaunossa.

     Euromääräisiä myyntilukuja katsellessa pelästyin, että nytkö nationalistinen populismi halvaannuttaa myös kirjojen ostamisen, mutta huoli taisi olla (toistaiseksi) liioiteltua.

     Tähän mennessä tänä vuonna Suomessa on myyty 1 010 000 kotimaista kaunokirjaa ja 1 471 000 käännöstä.

     Kuinka monta niistä on luettu?

Panu Rajala tunnusti blogissaan ihmetelleensä aikaisemmin emeritusprofessori Raoul Palmgrenia, joka oli kertonut kokevansa tunnonvaivoja lukiessaan romaania päivänvalossa.

     Nyt Rajalalla on sama tunne. Päiväsaikaan pitää tehdä jotakin muuta kuin lukea kirjoja.

     Minusta tuntuu samalta. En juurikaan lue päivällä, vaikka se olisi mahdollista. Niinpä olen kahlannut, melkein ahminut Paavo Lipposen teosta Murrosten aika – muistelmat 1979-95 (WSOY 2014. 558 s.) yösydännä, usein puolikahteen tai kahteen asti.

     Jos kirjaa jaksaa lukea aamuyöhön asti, se ei voi olla huonosti kirjoitettu.

     Sitä paitsi Lipposen kuvaama ajanjakso on täynnään jännittäviä tapahtumia, joiden reunalla, sivustakatsojana on itsekin elänyt vaikkei poliittisten käänteiden yksityiskohtia muistakaan. Tapahtumien kulusta Lipponen vetää järkeenkäypiä voimaviivoja. Kekkosen ja keskustapuolueen hegemonia murtui, normaali parlamentarismi valtasi tilaa, ikkunat ja jopa ovet avattiin vihdoinkin Eurooppaan.

     Poliitikkona Lipponen välillä provosoitui liian helposti. Ei kestänyt poliitikkojen lurjustelua, niin kuin hän sanoo. Muistelmien kirjoittajana hän ei provosoidu, mutta ei myöskään provosoi. Se saattaa olla yllätys joillekin (aikaisemmille) poliittisille vastustajille muissa puolueissa ja kilpakumppaneille demariväen piirissä.
     Lipponen omistaa kirjansa "Taistelutovereille". Haistanko ironian?
     Muistelmista saa kuvan, että vaikka Lipponen oli hetkittäin SDP:n valtaytimessä, hän suuren osan ajasta, myös ytimessä ollessaan pysytteli hieman kauempana, tarkkaili, otti etäisyyttä. Synnyttikö poliittinen elämä jännitteitä poliittisen "eläimen" ja intellektuellin välille? Se ei oikeastaan käy selville, vaikka tuntuu että intellektuelli lopulta on Lipposen vahvempi "minä". Mutta pääministerikausihan on vielä valottamatta - sitten, kun sen ajan muistelmat tulevat, ehkä tiedämme iskikö jokin asia tai vaikea kompromissi lommon Lipposen idealismiin.
     Päivänpolitiikan kivenhkakkaamat elämän konepellissä?  

     Murrosten aika on enemmän kuin muistelmat ja toisaalta vähemmän. Siis kummallinen yhdistelmä muistelmia ja historian tutkimusta. Lipponen kertoo käyttäneensä tuhansia tunteja teoksen kirjoittamiseen ja tausta-aineiston tutkimiseen. Lipponen haastaa historian avautumaan, mutta ei avaudu itse. Järkimies puhuu, tunnemies vaikenee.

     Mutta Mauno Koiviston presidenttivaalikampanjan juhlavimmalla hetkellä Lipponen tunnustaa, että vesipallomies liikuttuu.

     Vesipallo on hienoa allegoria yhteiskuntatodellisuudesta ja poliitiikan teosta. Se mikä näkyy on usein harhaa, sillä totuus piiloutuu pärskeiden alla
r a i v o a v a a n hiljaisuuteen, ja ankara yhteiskuntaottelua käydään siellä katseilta piilossa.

     Lipponen on Platoninsa lukenut!

Paavo Lipposen muistelmissa on esillä paljon muutakin kuin puoluepolitiikkaa.

     Lipposen ajatukset kaupunkisuunnittelusta tuntuvat tuoreilta ja moderneilta. Hän vastusti aikanaan suomalaisia arkkitehtejä, jotka halusivat Helsingin keskustaan eduskuntatalon eteen valtavan paraatikentän. Se ei ole oikeaa kaupunkia, koska sellaisella aukiolla ihminen pelästyy. "Lasipalatsista olisi pitänyt nähdä Siperiaan asti", Lipponen vinoili.

     Mittakaavastako johtuu, että me pidämme vanhojen kaupunkien kapeista kujista. Siellä ihminen kokee olevansa ympäristöä ”suurempi” liikkuja. Vai tuottaako ahtaus turvallisuutta sinänsä? Silloinkin kun kätkeydytään tiheään metsään.

     Mutta niin kuin olen aikaisemmin väittänyt, me kaipaamme myös horisontin näkemistä. On ylevää seisoa korkealla vuorella ja katsella mäkien yli mittaamattoman kauas; tai rannalla aavan meren takaisista mahdollisuuksista unelmoiden.

     Ovatko ahtaus ja avaruus mielemme ristiriidan rajat?

Yle Teemalta tuli hauska, ärsyttävä, innoittava ja melkein inhottava kaksiosainen ohjelma betonibrutalismista.

     Jonathan Meades herkisteli kauhealta näyttävien betonirakennusten äärellä. Hän näki komeaa runoutta siellä missä tavallinen ihminen näkee silkkaa rumuutta. Mutta tavallinen ihminen kaipaakin vain sievää ja koristeellista, niin kuin Meades sanoi. Ylevä arkkitehtuuri ei sievistele.

     Vain hullunrohkea liittää betonibrutalismiin sanan ”ylevä”.

     Mutta kun sana on sanottu, ehkä noita kaameita rakennuksia osaa katsoa toisella tavalla. Sehän on selvää, niin kuin Meades korosti, että arkkitehdit eivät 1960-luvulla keskittyneet rakennusten estetiikkaan vaan yhteiskuntasunnitteluun. He olivat enemmän sosiologeja ja yhteiskuntainsinöörejä kuin piirtäviä taiteilijoita.

     60- ja 70-luvun betonibrutalismia haukuttaessa kannattaa oivaltaa, että silloin pyrittiin demokraattiseen asuntorakentamiseen. Ei ollut aikaa eikä rahaa koristeluun.
     Syntisiä voi katsoa lempeämmälläkin silmällä.

Ylevyys!

     Hieno sana: ylevyys.

     Maistuu ihmistä suuremmalta.

     Paavo Lipponen kertoo muistelmissaan, kuinka hän on kokenut intohimoa kierrellessään tutkimassa vanhojen kaupunkien ja rakennusten arkkitehtuuria. Eniten häntä kiinnostaa barokin arkkitehtuuri.

     ”Miksi barokki?” Lipponen kysyy itseltään. Ja vastaa:

     ”Barokin suurin saavutus, jonka asiantuntijat omituisesti jättävät usein mainitsematta, on fasadin vapauttaminen ankarasta tasaisuuden geometriasta kuperan ja koveran vaihteluihin, niin kuin myös massan ja muotojen ennakkoluuloton käyttö. Ovaalit, soikeat muodot huoneissa, katoissa ja ikkunoissa synnyttävät täydellisiä kokonaisuuksia, luovat liikkeen vaikutelman.”

     Olipa kyseessä barokkirakennuksen täydellisyys tai betonibrutalismin karkea ylevyys (jota on niin vaikea havaita), niin molemmissa kai liioitellaan jotakin ihmisessä olevaa. Toinen liioittelu näkyy ulospäin, toinen kätkeytyy sisälle.

     Näin sanoen tekee mieli kysyä, voiko romaania verrata rakennukseen ja kirjallisuutta arkkitehtuuriin. Jos voi, niin molempia arvioitaessa täytyy muistaa että ne ovat ihmismielen heijastusta tilaan ja rakenteeseen, ja että molemmat vievät tilan ja rakenteen ihmismieleen, siihen miten ajatus tulee ajatelluksi.

Kjell Westö laukaisi ohi

[Mistä kirjailija tietää?]

                                                                 Kyösti Salovaara 2014.
Fort de Douaumont, Verdun.
Vuonna 1916 linnoituksen käytävillä elettiin kriisin
pimeässä ytimessä.

Kjell Westö sai viime viikolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon romaanista Kangastus 38.

     Onneksi olkoon!

     Yle Uutisten mukaan innostunut Westö vastaanotti palkinnon Tukholmassa. Euforia herkisti kirjailijan syleilemään maailmaa ja kirjallisuutta.

     Ylen mukaan Westö sanoi, että ”tarvitsemme kirjallisuutta enemmän kuin koskaan”. Hän väitti, että taiteella on kriisiaikoina erittäin suuri merkitys: ”Me elämme levottomia aikoja ja taide ylipäätään, kirjallisuus, kaikki kirjallisuuden lajit, pystyvät löytämään sellaisia syvempiä totuuksia, mitä ei helpolla löydä.”

     Syvempia totuuksia kriisien keskellä!

     Ratkaistaanko kriisit lukemalla enemmän kirjoja?

     Kenen niitä pitäisi lukea?

     Putinin vai Putinin uhrien?

Oletan että Westö tarkoitti kaunokirjallisuutta puhuessaan kirjallisuudesta syvempien totuuksien lähteenä. Sanomalla että tieto- ja tutkimuskirjallisuus paljastaa syvempiä asioita, hän ei olisi sanonut mitään, ainoastaan todennut itsestään selvyyden.

     Westö tarkoitti taidetta.

     Mutta miten ihmiset käyttäytyvät kriisiaikoina? Mitä he lukevat?

     Kaksi merkittävää kriisien aiheuttajaa, Stalin ja Hitler olivat lukumiehiä. Stalin rakasti venäläisiä klassikkoja. Hitlerin kerrotaan viehättyneen Karl Mayn reipashenkisiin ja ”siveellisesti” puhtaisiin seikkailukertomuksiin.

     Tästä huolimatta Stalin ja Hitler hukuttivat Euroopan vereen.

     George Orwell käsitteli terävässä esseessään Raffles and Miss Blandish (1944) englantilaisen James Hadleyn Chasen rikosromaania No Orchids for Miss Blandish (1939. Suom. Ei kukkia neiti Blandishille, 1952). Orwell luonnehti romaania ”fasistiseksi”; poliisien ja roistojen erona on vain se, että poliiseilla on käytössään enemmän voimaa kuin rikollisilla. Vahvempi on oikeassa.

     Orwell kauhistui kun Chasen romaanista tuli bestseller kriisin keskellä vuonna 1940 pommien putoillessa Lontooseen ja Englannin käydessä ratkaisevaa taistelua olemassaolostaan.

     Lukijat etsivät ”syvempää totuutta” moraalittomasta kirjasta.

Kriisiaikoina ihmiset pakenevat viihteeseen. Se on ymmärrettävää ja hyväksyttävää. Kukapa haluaisi kääntää puukkoa haavassa!

     Sitä paitsi kaunokirjallisuus kertoo aina eilisestä ja toissapäivästä. Eikä kriisiä ratkaista katsomalla taaksepäin, paitsi ehkä Freudin mielestä. Kirjallisuus ja taide vaikuttavat hitaasti, hivuttamalla, huomaamatta – niistä on akuutiksi lääkkeeksi vain samalla tavalla kuin aspiriini vaikuttaa päänsärkyyn.

     Luulen että Westön ajatus kaunokirjallisuuden syvemmästä totuuudesta on kirjailijan toiveajattelua, oman ammatin hännän nostamista. Pitäisikö meidän lukea Dan Brownia tai Lee Childia ratkaistaksemme Euroopan talouskriisin? Vai unohtaaksemme sen?

     Minä luen viihtyäkseni itseni parissa.

     Jarl Hellemann muistelee teoksessa Lukemisen alkeet, kuinka Suomessa heti sodan jälkeen toimi yli 200 kirjankustantajaa. Kirjoja painettiin ja niitä ostettiin, ilmeisesti myös luettiin.

     Oliko kyse kriisin syvempien virtojen oivaltamisesta?

     Vai siitä että kriisiä piti päästä pakoon? Tai pelkästään taloudellisesta toiminnasta, löytyneestä markkinaraosta puutteen keskellä.

     ”Kirjat myivät itse itsensä, kun muuta myytävää ei ollut”, Hellemann sanoo. ”Sisällöllä ei ollut niin väliä, niin kuin ei ollut kieliasulla eikä kirjojen ulkomuodollakaan.”

Kirjailijat pitävät itseään ihmismielen insinöörinä, mutta kriisin ratkaisijaksi tarvitaan kenties oikeita insinöörejä. Kollektiiviset kriisit ratkeavat paremmin tekemällä konkreettisia tekoja kuin kaivelemalla ihmisin pään sisäisiä totuuksia.

     Tietenkin, pitkälle juosten ja kauas katsoen, kaikki riippuu siitä mitä ihminen kollektiivina ja yksilönä ajattelee.

     Mutta siitä ei seuraa, että kriisin hetkellä tarvitsemme kaunokirjallisuutta enemmän kuin koskaan. Miksi niin olisi?

     Jokainen yksilö suhtautuu omaan kriisiinsä omalla tavallaan.

     Minä en pysty murheen hetkellä keskittymään lukemiseen; lukeminen vaatii liian paljon osallistumista. Omien ajatusten ahdistavasta kehästä irrottaudun parhaiten katsomalla action-filmejä tai jalkapallomatsia.

     Joku toinen pääsee pakoon lukemalla, sekin on mahdollista. Teoriaherra saattaisi jopa väittää, että runot ja musiikki sopivat proosaa paremmin murheelliseen mielentilaan, koska ne vetoavat enemmän tunteeseen kuin järkeen.

     Oleellista lienee on itsestä ulos astuminen, ainakin hetkeksi.

     Mutta yleispätevää lääkettä ei ole eikä Westön ponteva innostus kaunokirjallisuuden parantavasta vaikutuksesta perustu tietoon vaan luuloon. Olisi toki kivaa, jos kaunokirjallisuus olisi elämää tärkeämpää. Ainakin kirjailijalle.

Viime lauantaina Barcelonassa koettiin kummallinen tapaus.

     FC Barcelona hävisi kotikentällään Celta de Vigolle.

     Peliselostusten mukaan Barcelonalla oli neljä tolppalaukausta. Neymar ja Messi tekivät melkein neljä maalia. Mutta Vigon ”keltit” tekivät yhden oikean ja se riitti voittoon.

     Lievittääkseni otsikkoni jyrkkyyttä ja ollakseni kohtuullinen totean vielä: Kjell Westö ampui Tukholmassa ylärimaan.

Loistava Olavi Paavolainen

[HENKILÖKUVA PALASINA]

       [eli]

           [ESTETIIKAN KAMMAREISSA]

Lumosi aikalaisensa!

     Kuinka monesta ihmisestä voi noin sanoa? Elävästä tai kuolleesta?

     Ilmeisesti Olavi Paavolaisesta (1903-64) voi – ja sanotaan.

     Siitä huolimatta, että vain pari hänen teoksistaan on kestänyt vuosien yli. Mutta tietysti sekin on enemmän kuin monen muun aikanaan julkisuuden pintaan pullahtaneen kirjailijan.

     Kenties Olavi Paavolainen tarvitaan!

Olen lueskellut iltaisin Panu Rajalan hienoa ja laveaa, jos kohta paikoin ärsyttävää teosta Tulisoihtu pimeään – Olavi Paavolaisen elämäkerta (WSOY 2014). Jos Paavolainen vietteli aikalaiset esteettiseen kokemukseensa, niin Rajala viettelee lukijan Paavolaisen elämän seuraamiseen, kuin kärpäseksi Paavolaisen olkapäälle.
     Kirjan aloitettua se täytyy lukea.

     Rajala rakasti Mika Waltaria kirjoittaessaan hänestä elämäkerran.

     Paavolaista Rajala ei rakasta vaan asettaa hänet monessa kyseenalaiseen valoon. Rajala (melkein) tuohtuu kun ei löydä Paavolaisen maailmankatsomusta. Mutta ei sitä kukaan muukaan ole löytänyt.

     Ihmisessä on monta maailmankatsomusta, yksityisempiä, julkisempia, ajateltuja, ääneen sanottuja.
     Ikään kuin sattumalta - eikä se voi olla sattumaa - osuu silmiini Pascal Mercierin romaanin Yöjuna Lissaboniin motoksi kirjattu lainaus Michel de Montaignelta: "Meidät kaikki on tehty tilkuista, jotka on yhdistetty niin epämuotoiseksi ja moninaiseksi kudokseksi, että jokainen pala vaikuttaa joka hetki omaan suuntaansa. Ero meidän ja oman itsemme välillä on yhtä suuri kuin meidän ja muiden välillä." (Suom. Renja Salminen.) 

Rajalan Tulisoihtu pimeään on ehdolla Kanava-lehden vuoden tietokirjaksi.

     Palkinnon esiraadin mukaan Rajalan teos ”välittää sen kiehtovuuden millä Paavolainen lumosi aikalaisensa.” Esiraati oli yhtä kuin Mikko Majander ja Elina Grundström.

     Tuoreessa Kanavassa (7/2014) Ville Laamanen arvostelee Rajalan teoksen.

     ”Mikä tahansa Paavolaista käsittelevä esitys rakentuu väistämättä aiemman kirjallisuuden ja muun tausta-aineiston varaan”, Laamanen toteaa. ”Rajalan näkemys on läheisempää sukua kohdehenkilön ystävän Matti Kurjensaaren Loistava Olavi Paavolainen -henkilökuvalle (1975) kuin professori ja serkku Jaakko Paavolaisen Keulakuva-elämäkerralle (1991).”

     Rajalan uteliaisuutta herättävässä teoksessa mietityttää kaksi asiaa.

     Ensinnä se, että Rajala häijyilee Paavolaisen pyrkimyksille. Erkki Tuomioja totesi Lokakuun kirjavinkissään, että Paavolainen ei saa henkilönä ymmärrystä eikä sympatiaa Rajalalta. Eikä kenties sitä ansaitsekaan, Tuomioja jatkoi kuivakiskoisesti.
     Elämäkerturin ei tarvitse rakastaa kohdettaan. Kukapa haluaisi katsella kiiltokuvia - paitsi lapset. Rajalallakin on lupa "inhota" Paavolaista, mutta kirjoittajan motiivi pidäteltyyn antipatiaan ei oikein tule perustelluksi. Luulen että se juontuu Waltarista, ja tässä mielessä Tulisoihtu pimeään on eräänlainen käänteinen epilogi Rajalan suurenmoiseen Waltari-elämäkertaan Unio mystica (2008).

     Rajalan kuvastossa Paavolainen ei voi olla ”sankari”, koska se rooli on varattu Waltarille.
     Toiseksi, Rajala ei pysty piilottamaan asenteellisuuttaan 20- ja 30-luvun vasemmistolaisia kohtaan. En tarkoita etteikö kirjoittaja saisi esiintyä porvarillisten lippujen kantajana ja etteikö sellainen näkemys olisi yhtä sallittua ja kenties yhtä perusteltua kuin jokin muukin näkemys; ei, kaikki on sallittua - ja enemmänkin - mutta Rajalan jossain määrin ahdas näkemys yhteiskunnasta, josta vasemmistointellektuellien rakentava osuus puuttuu melkein kokonaan, kaventaa myös ajankuvan, joka nyt jää puolinaiseksi.

     Tokihan Rajala tanssittaa vasemmistolaisiakin Paavolaisen ympärillä, mutta sympatiaa he eivät saa.

     No, kukaan ei ole täydellinen.

     Rajalan näkemys Paavolaisen elämästä on kaikesta huolimatta kuin fresko josta löytää hakemansa ja sen mitä ei osannut etsiä. Ironiaa tai ei, mutta teoksen loppupuolella, käsitellessään Paavolaisen viimeisiä vaikenemisen ja syrjäytymisen vuosia, Rajalan tekstiin tulee kuulakas myötäeläminen. Vaiennut kirjailija ei pysty enää antamaan vastusta edes elämäkertansa kirjoittajalle!
     Paavolaisen "esteettinen" profiili tulee hyvin piirretyksi. Paavolainen on Rajalan mukaan alituiseen älyllisen ristiriidan leikkauskohdassa: epäröidäkö vai syöksyäkö rohkeasti kannanottoihin. Niin kuin Rajala sanoo, Paavolainen istui aidalla ja pohti istuako tarkkailemassa maailmaa vai hypätäkö aidalta sen sekaan.
     Koska Paavolainen on niin montaa mieltä, taitaa jäljelle jäädä vain esteettinen kannanotto, tai kuten Rajala kirjoittaa:
     "Mutta aatteet, nehän Paavolaisen kirjoissa aina taistelevat, eivät niinkään ihmiset...Hän ei ole ihmisten kuvaaja, hänen havaitsemansa tyypit edustavat aina jotakin aatetta tai ideaa, joka on valmiiksi kiehunut kirjoittajan päässä. Hän on paradoksien ja laajojen yleistysten hahmottelija. Paukkuefekti, iskevä ilmaus, osuva määritelmä ovat hänen ilmoille ampumiaan raketteja, joiden alle peittyy ihmisten niin sanottu tavallinen elämä."

Tänään ei aiheena kuitenkaan ole yksinomaan Rajalan teos vaan (myös) Matti Kurjensaaren (1907-88) vuonna 1975 ilmestynyt Loistava Olavi Paavolainen (Tammi), jonka alaotsikko kuului ”Henkilö- ja ajankuva”.

     Kirjoitin Kurjensaaren teoksesta tuoreeltaan arvostelun Suomen Sosialidemokraattiin, varmaankin yhtenä ensimmäisistä kriitikoista syksyllä 1975. Muistaakseni sain kirjasta jonkinlaisen version ennen sen julkistamista, joten pääsin julki eturintamassa.

     Arvostelun otsikko kuului: Loistava Olavi Paavolainen - ärsyke halvaantuneelle ajallemme. Juttua kirjoittaessani ei tiennyt Kurjensaaren vaikeuksista Paavolaisen suvun kanssa.

     Jarl Hellemann on kertonut muistelmateoksessaan Lukemisen alkeet (Otava 1996), kuinka Paavolaisen ex-vaimo ”nöyryytti” Kurjensaarta ja kielsi tätä julkaisemasta Paavolaisen yksityiskirjeitä.

     Tapaus romahdutti Kurjensaaren pitkään suunnitteleman projektin. Hän kadotti intonsa ja kirjoittamisen hurman.

     ”Masennustila kaikkine seuraamuksineen kesti kuukausia”, Hellemann sanoo. ”Matti oli perin juurin loukkaantunut. Hän oli ollut Olavi Paavolaisen lähellä 34 vuotta, ex-vaimo vain muutamia. Kumpi oli enemmän vastuussa Olavi Paavolaisen muistosta Suomen kulttuurihistorialle?”

Niin tai näin, minulle lokakuun alussa 1975 Kurjensaari oli riittävän ”innostava” kirjoittaja. Miksi muuten olisin kirjoittanut niin laveasti Kurjensaaren teoksesta?

     Esteettisen riemun vallassa heitän nyt tähän tuon arvosteluni.

     Pistän sen palasiksi, sillä eihän Rajalakaan löydä Paavolaisesta yhtä miestä, yhtä mieltä, yhtä maailmankatsomusta.

     Jos joku haluaa lukea jutun lauseet ja virkkeet siinä järjestyksessä kuin ne aikanaan painettiin, varustan tekstipalaset numeroilla, joita seuraamalla alkuperäinen järjestys selviää.

     Ihminen on maisema, ei kivi eikä kanto.

(10), (12)

(1)

(6)

(7)

(2)

(3)

(5)

(3.1)

(4)

(11)

(9)

(8)

Matti Kurjensaari teoksensa takakannessa.