Kjell Westö laukaisi ohi

[Mistä kirjailija tietää?]

                                                                 Kyösti Salovaara 2014.
Fort de Douaumont, Verdun.
Vuonna 1916 linnoituksen käytävillä elettiin kriisin
pimeässä ytimessä.

Kjell Westö sai viime viikolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon romaanista Kangastus 38.

     Onneksi olkoon!

     Yle Uutisten mukaan innostunut Westö vastaanotti palkinnon Tukholmassa. Euforia herkisti kirjailijan syleilemään maailmaa ja kirjallisuutta.

     Ylen mukaan Westö sanoi, että ”tarvitsemme kirjallisuutta enemmän kuin koskaan”. Hän väitti, että taiteella on kriisiaikoina erittäin suuri merkitys: ”Me elämme levottomia aikoja ja taide ylipäätään, kirjallisuus, kaikki kirjallisuuden lajit, pystyvät löytämään sellaisia syvempiä totuuksia, mitä ei helpolla löydä.”

     Syvempia totuuksia kriisien keskellä!

     Ratkaistaanko kriisit lukemalla enemmän kirjoja?

     Kenen niitä pitäisi lukea?

     Putinin vai Putinin uhrien?

Oletan että Westö tarkoitti kaunokirjallisuutta puhuessaan kirjallisuudesta syvempien totuuksien lähteenä. Sanomalla että tieto- ja tutkimuskirjallisuus paljastaa syvempiä asioita, hän ei olisi sanonut mitään, ainoastaan todennut itsestään selvyyden.

     Westö tarkoitti taidetta.

     Mutta miten ihmiset käyttäytyvät kriisiaikoina? Mitä he lukevat?

     Kaksi merkittävää kriisien aiheuttajaa, Stalin ja Hitler olivat lukumiehiä. Stalin rakasti venäläisiä klassikkoja. Hitlerin kerrotaan viehättyneen Karl Mayn reipashenkisiin ja ”siveellisesti” puhtaisiin seikkailukertomuksiin.

     Tästä huolimatta Stalin ja Hitler hukuttivat Euroopan vereen.

     George Orwell käsitteli terävässä esseessään Raffles and Miss Blandish (1944) englantilaisen James Hadleyn Chasen rikosromaania No Orchids for Miss Blandish (1939. Suom. Ei kukkia neiti Blandishille, 1952). Orwell luonnehti romaania ”fasistiseksi”; poliisien ja roistojen erona on vain se, että poliiseilla on käytössään enemmän voimaa kuin rikollisilla. Vahvempi on oikeassa.

     Orwell kauhistui kun Chasen romaanista tuli bestseller kriisin keskellä vuonna 1940 pommien putoillessa Lontooseen ja Englannin käydessä ratkaisevaa taistelua olemassaolostaan.

     Lukijat etsivät ”syvempää totuutta” moraalittomasta kirjasta.

Kriisiaikoina ihmiset pakenevat viihteeseen. Se on ymmärrettävää ja hyväksyttävää. Kukapa haluaisi kääntää puukkoa haavassa!

     Sitä paitsi kaunokirjallisuus kertoo aina eilisestä ja toissapäivästä. Eikä kriisiä ratkaista katsomalla taaksepäin, paitsi ehkä Freudin mielestä. Kirjallisuus ja taide vaikuttavat hitaasti, hivuttamalla, huomaamatta – niistä on akuutiksi lääkkeeksi vain samalla tavalla kuin aspiriini vaikuttaa päänsärkyyn.

     Luulen että Westön ajatus kaunokirjallisuuden syvemmästä totuuudesta on kirjailijan toiveajattelua, oman ammatin hännän nostamista. Pitäisikö meidän lukea Dan Brownia tai Lee Childia ratkaistaksemme Euroopan talouskriisin? Vai unohtaaksemme sen?

     Minä luen viihtyäkseni itseni parissa.

     Jarl Hellemann muistelee teoksessa Lukemisen alkeet, kuinka Suomessa heti sodan jälkeen toimi yli 200 kirjankustantajaa. Kirjoja painettiin ja niitä ostettiin, ilmeisesti myös luettiin.

     Oliko kyse kriisin syvempien virtojen oivaltamisesta?

     Vai siitä että kriisiä piti päästä pakoon? Tai pelkästään taloudellisesta toiminnasta, löytyneestä markkinaraosta puutteen keskellä.

     ”Kirjat myivät itse itsensä, kun muuta myytävää ei ollut”, Hellemann sanoo. ”Sisällöllä ei ollut niin väliä, niin kuin ei ollut kieliasulla eikä kirjojen ulkomuodollakaan.”

Kirjailijat pitävät itseään ihmismielen insinöörinä, mutta kriisin ratkaisijaksi tarvitaan kenties oikeita insinöörejä. Kollektiiviset kriisit ratkeavat paremmin tekemällä konkreettisia tekoja kuin kaivelemalla ihmisin pään sisäisiä totuuksia.

     Tietenkin, pitkälle juosten ja kauas katsoen, kaikki riippuu siitä mitä ihminen kollektiivina ja yksilönä ajattelee.

     Mutta siitä ei seuraa, että kriisin hetkellä tarvitsemme kaunokirjallisuutta enemmän kuin koskaan. Miksi niin olisi?

     Jokainen yksilö suhtautuu omaan kriisiinsä omalla tavallaan.

     Minä en pysty murheen hetkellä keskittymään lukemiseen; lukeminen vaatii liian paljon osallistumista. Omien ajatusten ahdistavasta kehästä irrottaudun parhaiten katsomalla action-filmejä tai jalkapallomatsia.

     Joku toinen pääsee pakoon lukemalla, sekin on mahdollista. Teoriaherra saattaisi jopa väittää, että runot ja musiikki sopivat proosaa paremmin murheelliseen mielentilaan, koska ne vetoavat enemmän tunteeseen kuin järkeen.

     Oleellista lienee on itsestä ulos astuminen, ainakin hetkeksi.

     Mutta yleispätevää lääkettä ei ole eikä Westön ponteva innostus kaunokirjallisuuden parantavasta vaikutuksesta perustu tietoon vaan luuloon. Olisi toki kivaa, jos kaunokirjallisuus olisi elämää tärkeämpää. Ainakin kirjailijalle.

Viime lauantaina Barcelonassa koettiin kummallinen tapaus.

     FC Barcelona hävisi kotikentällään Celta de Vigolle.

     Peliselostusten mukaan Barcelonalla oli neljä tolppalaukausta. Neymar ja Messi tekivät melkein neljä maalia. Mutta Vigon ”keltit” tekivät yhden oikean ja se riitti voittoon.

     Lievittääkseni otsikkoni jyrkkyyttä ja ollakseni kohtuullinen totean vielä: Kjell Westö ampui Tukholmassa ylärimaan.

Loistava Olavi Paavolainen

[HENKILÖKUVA PALASINA]

       [eli]

           [ESTETIIKAN KAMMAREISSA]

Lumosi aikalaisensa!

     Kuinka monesta ihmisestä voi noin sanoa? Elävästä tai kuolleesta?

     Ilmeisesti Olavi Paavolaisesta (1903-64) voi – ja sanotaan.

     Siitä huolimatta, että vain pari hänen teoksistaan on kestänyt vuosien yli. Mutta tietysti sekin on enemmän kuin monen muun aikanaan julkisuuden pintaan pullahtaneen kirjailijan.

     Kenties Olavi Paavolainen tarvitaan!

Olen lueskellut iltaisin Panu Rajalan hienoa ja laveaa, jos kohta paikoin ärsyttävää teosta Tulisoihtu pimeään – Olavi Paavolaisen elämäkerta (WSOY 2014). Jos Paavolainen vietteli aikalaiset esteettiseen kokemukseensa, niin Rajala viettelee lukijan Paavolaisen elämän seuraamiseen, kuin kärpäseksi Paavolaisen olkapäälle.
     Kirjan aloitettua se täytyy lukea.

     Rajala rakasti Mika Waltaria kirjoittaessaan hänestä elämäkerran.

     Paavolaista Rajala ei rakasta vaan asettaa hänet monessa kyseenalaiseen valoon. Rajala (melkein) tuohtuu kun ei löydä Paavolaisen maailmankatsomusta. Mutta ei sitä kukaan muukaan ole löytänyt.

     Ihmisessä on monta maailmankatsomusta, yksityisempiä, julkisempia, ajateltuja, ääneen sanottuja.
     Ikään kuin sattumalta - eikä se voi olla sattumaa - osuu silmiini Pascal Mercierin romaanin Yöjuna Lissaboniin motoksi kirjattu lainaus Michel de Montaignelta: "Meidät kaikki on tehty tilkuista, jotka on yhdistetty niin epämuotoiseksi ja moninaiseksi kudokseksi, että jokainen pala vaikuttaa joka hetki omaan suuntaansa. Ero meidän ja oman itsemme välillä on yhtä suuri kuin meidän ja muiden välillä." (Suom. Renja Salminen.) 

Rajalan Tulisoihtu pimeään on ehdolla Kanava-lehden vuoden tietokirjaksi.

     Palkinnon esiraadin mukaan Rajalan teos ”välittää sen kiehtovuuden millä Paavolainen lumosi aikalaisensa.” Esiraati oli yhtä kuin Mikko Majander ja Elina Grundström.

     Tuoreessa Kanavassa (7/2014) Ville Laamanen arvostelee Rajalan teoksen.

     ”Mikä tahansa Paavolaista käsittelevä esitys rakentuu väistämättä aiemman kirjallisuuden ja muun tausta-aineiston varaan”, Laamanen toteaa. ”Rajalan näkemys on läheisempää sukua kohdehenkilön ystävän Matti Kurjensaaren Loistava Olavi Paavolainen -henkilökuvalle (1975) kuin professori ja serkku Jaakko Paavolaisen Keulakuva-elämäkerralle (1991).”

     Rajalan uteliaisuutta herättävässä teoksessa mietityttää kaksi asiaa.

     Ensinnä se, että Rajala häijyilee Paavolaisen pyrkimyksille. Erkki Tuomioja totesi Lokakuun kirjavinkissään, että Paavolainen ei saa henkilönä ymmärrystä eikä sympatiaa Rajalalta. Eikä kenties sitä ansaitsekaan, Tuomioja jatkoi kuivakiskoisesti.
     Elämäkerturin ei tarvitse rakastaa kohdettaan. Kukapa haluaisi katsella kiiltokuvia - paitsi lapset. Rajalallakin on lupa "inhota" Paavolaista, mutta kirjoittajan motiivi pidäteltyyn antipatiaan ei oikein tule perustelluksi. Luulen että se juontuu Waltarista, ja tässä mielessä Tulisoihtu pimeään on eräänlainen käänteinen epilogi Rajalan suurenmoiseen Waltari-elämäkertaan Unio mystica (2008).

     Rajalan kuvastossa Paavolainen ei voi olla ”sankari”, koska se rooli on varattu Waltarille.
     Toiseksi, Rajala ei pysty piilottamaan asenteellisuuttaan 20- ja 30-luvun vasemmistolaisia kohtaan. En tarkoita etteikö kirjoittaja saisi esiintyä porvarillisten lippujen kantajana ja etteikö sellainen näkemys olisi yhtä sallittua ja kenties yhtä perusteltua kuin jokin muukin näkemys; ei, kaikki on sallittua - ja enemmänkin - mutta Rajalan jossain määrin ahdas näkemys yhteiskunnasta, josta vasemmistointellektuellien rakentava osuus puuttuu melkein kokonaan, kaventaa myös ajankuvan, joka nyt jää puolinaiseksi.

     Tokihan Rajala tanssittaa vasemmistolaisiakin Paavolaisen ympärillä, mutta sympatiaa he eivät saa.

     No, kukaan ei ole täydellinen.

     Rajalan näkemys Paavolaisen elämästä on kaikesta huolimatta kuin fresko josta löytää hakemansa ja sen mitä ei osannut etsiä. Ironiaa tai ei, mutta teoksen loppupuolella, käsitellessään Paavolaisen viimeisiä vaikenemisen ja syrjäytymisen vuosia, Rajalan tekstiin tulee kuulakas myötäeläminen. Vaiennut kirjailija ei pysty enää antamaan vastusta edes elämäkertansa kirjoittajalle!
     Paavolaisen "esteettinen" profiili tulee hyvin piirretyksi. Paavolainen on Rajalan mukaan alituiseen älyllisen ristiriidan leikkauskohdassa: epäröidäkö vai syöksyäkö rohkeasti kannanottoihin. Niin kuin Rajala sanoo, Paavolainen istui aidalla ja pohti istuako tarkkailemassa maailmaa vai hypätäkö aidalta sen sekaan.
     Koska Paavolainen on niin montaa mieltä, taitaa jäljelle jäädä vain esteettinen kannanotto, tai kuten Rajala kirjoittaa:
     "Mutta aatteet, nehän Paavolaisen kirjoissa aina taistelevat, eivät niinkään ihmiset...Hän ei ole ihmisten kuvaaja, hänen havaitsemansa tyypit edustavat aina jotakin aatetta tai ideaa, joka on valmiiksi kiehunut kirjoittajan päässä. Hän on paradoksien ja laajojen yleistysten hahmottelija. Paukkuefekti, iskevä ilmaus, osuva määritelmä ovat hänen ilmoille ampumiaan raketteja, joiden alle peittyy ihmisten niin sanottu tavallinen elämä."

Tänään ei aiheena kuitenkaan ole yksinomaan Rajalan teos vaan (myös) Matti Kurjensaaren (1907-88) vuonna 1975 ilmestynyt Loistava Olavi Paavolainen (Tammi), jonka alaotsikko kuului ”Henkilö- ja ajankuva”.

     Kirjoitin Kurjensaaren teoksesta tuoreeltaan arvostelun Suomen Sosialidemokraattiin, varmaankin yhtenä ensimmäisistä kriitikoista syksyllä 1975. Muistaakseni sain kirjasta jonkinlaisen version ennen sen julkistamista, joten pääsin julki eturintamassa.

     Arvostelun otsikko kuului: Loistava Olavi Paavolainen - ärsyke halvaantuneelle ajallemme. Juttua kirjoittaessani ei tiennyt Kurjensaaren vaikeuksista Paavolaisen suvun kanssa.

     Jarl Hellemann on kertonut muistelmateoksessaan Lukemisen alkeet (Otava 1996), kuinka Paavolaisen ex-vaimo ”nöyryytti” Kurjensaarta ja kielsi tätä julkaisemasta Paavolaisen yksityiskirjeitä.

     Tapaus romahdutti Kurjensaaren pitkään suunnitteleman projektin. Hän kadotti intonsa ja kirjoittamisen hurman.

     ”Masennustila kaikkine seuraamuksineen kesti kuukausia”, Hellemann sanoo. ”Matti oli perin juurin loukkaantunut. Hän oli ollut Olavi Paavolaisen lähellä 34 vuotta, ex-vaimo vain muutamia. Kumpi oli enemmän vastuussa Olavi Paavolaisen muistosta Suomen kulttuurihistorialle?”

Niin tai näin, minulle lokakuun alussa 1975 Kurjensaari oli riittävän ”innostava” kirjoittaja. Miksi muuten olisin kirjoittanut niin laveasti Kurjensaaren teoksesta?

     Esteettisen riemun vallassa heitän nyt tähän tuon arvosteluni.

     Pistän sen palasiksi, sillä eihän Rajalakaan löydä Paavolaisesta yhtä miestä, yhtä mieltä, yhtä maailmankatsomusta.

     Jos joku haluaa lukea jutun lauseet ja virkkeet siinä järjestyksessä kuin ne aikanaan painettiin, varustan tekstipalaset numeroilla, joita seuraamalla alkuperäinen järjestys selviää.

     Ihminen on maisema, ei kivi eikä kanto.

(10), (12)

(1)

(6)

(7)

(2)

(3)

(5)

(3.1)

(4)

(11)

(9)

(8)

Matti Kurjensaari teoksensa takakannessa.

Kukka

[ei kukkaa]

                                                                       Kyösti Salovaara 2014.

Istutin sypressin ja muutamia kanervia piharuukkuihin.

     Niin tein myös viime syksynä. Sitä edellisenäkin.

     Keväällä, kesän korvalla istutin ruukkuihin pelargonioita.

     Nyt ne piti poistaa sypressin ja kanervien tieltä.

     Tästä tiedän, että on taas syksy. Kohta talvi. Sitten kevät. Kesäkin, jos luoja suo.

     Suomalaiset kiihkoilevat neljästä vuodenajasta. En tiedä miksi.

     Minulle riittäisi yksikin.

Elämä on kuin spiraali, jossa monet asiat näyttävät toistuvan.

     Näyttävät.

     Jos kaikki toistuisi, elämä seisahtaisi eikä sitä sanottaisi elämäksi.

     Joskus elämän kulku vaikuttaa suljetulta ympyränkaarelta. Turvalliselta ja alati uudelta, kunnes viime vuonna koettu tulee vastaan ikään kuin yllättäen. Ihminen kaipaa turvallisuutta, mutta ei halua ikävystyä elämän maistuessa turvalliselta.

     Sesonki seuraa toistaan. Jalkapallosarjat päättyvät Suomessa, lätkää pelataan intoa täynnä. Onni yksillä, syksy kaikilla. Euroopassa mestarien liigassa kamppaillaan vasta pudotuspelipaikoista. Joskus keväällä mestaruus ratkeaa, mutta vain hetkeksi.

     Jouluglögit ovat jo Alkossa. Ensimmäinen pullo pitää ostaa heti, ja sitten glögiin kyllästyy niin ettei sitä jouluna enää huvita juoda. Mutta ensi syksyyn mennessä kyllästyminen unohtuu. Silloinkin tähdet tanssivat ja joku putoaa.

     Uusia kirjoja ilmestyy solkenaan. Niin kuin myös viime syksynä. Edeltävänäkin. Ensi syksynä ne ovat vanhoja, unohdettuja, luettuja.

     Kun innostus toistuu riittävän monta kertaa siitä tulee ponnistus.

Koska kaikki näyttää toistuvan, elämän spiraalia ei huomaa ennen kuin se on myöhäistä.

     Mutta hyvä niin.

     ”Kukka. Ei kukkaa”, aloitti runonsa kiinalainen Po Chü-i yli tuhat vuotta sitten. Ja näin hän jatkoi:

     Usvaa – eikä usvaa.

     Yösydännä tulee,

     aamun sarastaessa lähtee,

     tulee niin kuin keväinen uni,

                       viipyy hetken, hetken,

     menee niin kuin aamun pilvi, etsimättömiin.

     Kukka on hetken, sitten ei ja onkin jo syksy. Aamulla pilvet lipuvat taivaalla, illalla ei ja tulee jo yö. Kaikki näyttää toistuvan, mutta vain näyttää. Elämä on häivähdys elämää.

     Huomista kuvaa ei piirretä tänään.

”Mikä onni on käsittää, että maa jolla seisot, ei voi olla niitä kahtaa jalkaa laajempi, jotka peittävät sen.”

     Noin miettiessään Kafka suodatti pelottavan muutoksen pois ja päätyi täydellinen itsetuntemukseen. On vain palanen lujaa maata jalkojen alla. Siinä koko ihminen.

     Paha kyllä mikään ei pysy paikallaan. Ei edes maapala jalkojesi alla. Sorry, Franz!

     Maapallon kuori liikkuu, laatat aiheuttavat ilmaston muuttumisen, selvittää geologia ja palentologi Juha Pekka Lunkka. Ihminen ja eläinkunta kasvistoineen sopeutuvat hitaaseen muutoksen. Nopeat vaihtelut ovat myrkkyä.

     Vaikka maapala jalkojen alla tuntuu ikuiselta, niin tosiasiassa me liikumme hitaasti mutta varmasti koilliseen. ”Tämä vauhti ei juuri päätä huimaa, mutta noin sadan miljoonan vuoden päästä Suomi on nykyisen Taimyrin niemimaan pohjoispuolella Siperiassa.”

     Spiraalin kierre näyttää umpinaiselta ympyräviivalta mutta ei se ole. Viiva jatkuu päättyäkseen pisteeseen, josta ei ole paluuta.

     En tiedä lohduttaako ajatus (tieto), että elämme pitkää jääkautta; geologisesti ajatellen ilmasto on kylmentynyt jo 52 miljoonaa vuotta. Jonakin kesänä on tuntunut ihan toiselta, edeltävänäkin.

     Syksyä elävän ihmisen ei tarvitse ajatella geologista totuutta isuttaessaan sypressin ja kanervat.

     Kukka, ei kukkaa!
____________________________________________________________
Lainausten lähteet esiintymisjärjestyksessä:
Po Chü-i: Korotan ääneni ja laulan. Suom. Pertti Nieminen. Tammi 1975.
Franz Kafka: Keisarin viesti. Suom. Aarno Peromies. Otava 2.p 1989.
Juha Pekka Lunkka: Maapallon ilmastohistoria - Kasvihuoneista jääkausiin. Gaudeamus 2008.

Taivas putosi tai ei

[Jalmarintieltä nähtyä]

Noin neljäkymmentäkaksi vuotta sitten sai ensi-iltansa Risto Jarvan (1934-77) ohjaama elokuva Kun taivas putoaa.

     Maaliskuussa 1972 se ei kiinnostanut katsojia – teattereissa elokuvan näki vain 22 000 ihmistä. Tunnetut elokuvakriitikot ryttäsivät filmin, sitä pidettiin jopa skandaalimaisen huonona, kelvottomana melodraamana.

     Myöhemmin tv-esityksissä Kun taivas putoaa keräsi kunnolliset katsojaluvut. Kriitikoiden asenne lientyi vuosien vieriessä.

Tänään torstaina Yle Teema esittää Jarvan filmin klo 21:55.

     Jos jossitellaan, niin olisiko Kun taivas putoaa nähtävissä millään keinolla jos televisiota ei olisi olemassa eikä DVD-katselulaitteita tai Internetiä?

     Onko televisio elokuvalle sama asia kuin kirjasto kirjalle?

     Ei tietenkään, moni ajattelee. Suurella kankaalla ja pienessä ruudussa katsoja näkee kaksi eri teosta, siitä huolimatta että nykyään tuumia piisaa eikä resoluutio jätä pulaan.

     Mutta sittenkin, televisio tavallaan pelastaa Jarvan Kun taivas putoaa kaltaiset elokuvat, jotka eivät aikanaan houkutelleet katsojia pimeään saliin.

     Tietenkin televisio on armoton väline. Se paljastaa kertomuksen heikkoudet, leikkauksen puutteet. Pelkkä visuaalisuus ei kanna elokuvaa pienen ruudun sisällä.

Keväällä 1972 asuin Tapiolassa Jalmarintiellä.

     Vuokrakämpästä näkyi merelle, Otsolahdelle, jos nousi seisomaan keittiöjakkaralle. Sittemmin Jalmarintie nimettiin uudestaan: nyt se on Sateentie. Jalmarintie ei kai kuulostanut eliittikaupunginosaan sopivalta nimeltä.

     Keväällä 1972 sain Helsingin yliopistossa valmiiksi välitutkinnon, pääaineena tietojenkäsittelyoppi. Haeskelin töitä tietokonealalta ja se tarkoitti psykologisissa soveltuvuustesteissä ravaamista.

     Tuona keväänä kirjoittelin päivittäin eräänlaiseen vuosikalenteriin anarkistisia, vasemmistolaisia ja melko tavalla ahdistuneita proosarunoja. Kalenteri on säilynyt, koska kopioin sen loppupuolelle muutamia äidiltä saatuja ruokareseptejä.

     Jos atk-firmojen psykologit olisivat päässeet lukemaan runoni, he ehkä olisivat miettineet pari kertaa ennen työhönottoa.

     Toisaalta, ihmisessä on monia profiileja. Noissa runoissa esiintyi vain yksi monista, se anarkistinen. Oleellista on, niin kuin F. Scott Fitzgerald aikanaan kirjoitti hermoromahduksen koettuaan, että niin kauan kun ihminen pystyy hallitsemaan mielessään kahta vastakkaista ajatusta ja silti toimimaan rationaalisesti, kaikki on kunnossa.

     Kesäkuussa 1972 aloitin ohjelmoijaharjoittelijana Valtion tietokonekeskuksessa Lauttasaaressa. Työsuhde jatkui (juridisesti) saman työnantajan palveluksessa 38 vuotta, vaikka firman nimi muuttui monta kertaa ja omistaja vaihtui.

Töitä odotellessa katsoin runsaasti elokuvia.

     Kun Inkeri Lius ”pahoinpiteli” Suomen Sosialidemokraatissa Jarvan filmin, kirjoitin muutaman virkkeen mittaisen kiukkuisen kommentin lehden kulttuuritoimittajalle.

     Hän vastasi pyytämällä hieman perustellumman vuorosanan.

     Kirjoitin sen enempää miettimättä, annoin tulla mitä aivoista purskahti, jopa runolla Inkeri Liusta iskien ja Jarvaa puolustaen.

     Risto Hannula julkaisi kommenttini 23.3.1972.

     En tiedä mitä hän ajatteli anarkistisista heitoistani. Enkä muista miten Lius asiaan suhtautui.

     Julkaisen tässä tuon kommenttini. Koska en ole ilmeisesti nähnyt Jarvan elokuvaa kevään 1972 jälkeen, en osaa arvioida miten silloinen näkemykseni suhtautuu elokuvan katsomiseen tänään vuonna 2014. Tuolloin pidin sitä Jarvan parhaana filminä. Minä rakastin melodraamoja, myönteisessä mielessä.

     Jarvan filmissä kritisoitiin Hymy-lehden aloittamaa sensaatiojournalismia. Tänään melkein kaikki journalismi, myös tv:n tosielämäsarjoissa, noudattelee Hymyn aloittamaa tapaa nähdä maailma yksityisten ihmisten raadollisuuden kautta. Senpä tähden Kun taivas putoaa ei ehkä paljasta nykykatsojalle mitään uutta eikä hän kenties edes huomaa mistä elokuva pohjimmiltaan kertoo.

     Vaikka Demariin kirjoittamani tekstin lukeminen pistää nyt posket punoittamaan, niin tässä se tulee, neljänkymmenenkahden vuoden takaa tähän tekniseen hetkeen siirrettynä...

Taivas ei pudonnut, ei

(Suomen Sosialidemokraatti 23.3.1972)

I Arvostelusta

Inkeri Liuksen arviointi Risto Jarvan elokuvasta Kun taivas putoaa (Ssd, 15.3.72) on nähtävästi törkein herjaus, minkä pienen ikäni aikana olen tämän lehden kulttuuripalstoilta löytänyt.

     Mutta. Mutta. Totaalinen banaalisuus tai kritiikin kyvyttömyys mykistää hiljaisen kulkijan täydellisesti ja, sanalla sanoen, saa hänet aivan sanattomaksi.

     Kaikeksi onneksi tai pieneksi lohdutukseksi hiipii mieleen ajatus I.L:n maailmankuvan rautaisesta järkkymättömyydestä. Kas, taivashan on yhä niin sininen (ja entisellä paikallaan).

II Elokuvasta

Elokuvan arvo on siinä kokonaisvaikutuksessa, mikä sillä on katsojaan ja yhteiskuntaan.

     Elokuvassa ei voida erottaa sisältöä ja muotoa, koska sen lopullisesti, katsojalle, esittämä sisältö on enemmän kuin käsikirjoituksen kertomus tai tarina.

     Sanon näin: Kun taivas putoaa vaikutti minuun, todellakin.

      Syöksykäämme kuin

     Dante totuuden helvettiin,

     totuutta,

     totuutta,

     me teemme sen, kaikin mokomin.

     Oi Penelope

     Oi Kleopatra,

     Oi rakas Kamelianainen

     Sinun tähtesi

     nousemme aamulla vaikka kello kuusi,

     Sinun nimesi piirrämme hehkuviin

     tähtiin ja aina

     lehtien sivuille asti.

     Syöksykäämme kuin

     Sigmund Freud ihmismielen pahuuteen

     jos emme löydä

     pahuutta

     Me teemme sen kaikin mokomin.

     Oi te kapakoiden hetairat

     oi te inhimillisyyden jumalattaret.

     Tällä kuvitellulla motolla elokuvan toimittaja raivasi tietään maineen huipulle, käyttökulttuurin korkeimmalle asteelle, miljoonien lukijoiden makuuhuoneisiin ja häveliäästi sanottuna, käymälöihin. Sillä vaikka raha ei haise, meidän on jatkuvasti kysyttävä itseltämme: Oliko Mannerheim Ufo, oliko?

III Elokuvasta ja arvostelusta

Kuten tunnettua elokuva kertoo sensaatiotoimittajasta ja hänen viattomista uhreistaan. Toimittajalla on loistava yleissivistys aina klassista kirjallisuutta myöten (kelläpä ei olisi). Hän myy itsensä rahalle, mikä lisää itseään tuhoamalla elämän silloin toisen tällöin (kukapa ei möisi). Ja tämähän on tässä yhteiskunnassa sallittua ja suorastaan hyve, porvarillisen ideologian kaunein kukkanen (mi kedolla kukkii niin vapaana, niin riippumattomana).

     Inkeri Lius kiteyttää saamansa vaikutelman Jarvan teoksesta huipennukseen: ”Elämme yhä suomalaisessa elokuvassa Ihmisen inhoamisen vuotta”, ja säälii näyttelijöitä.

     Kysyn, jos elokuva kertoo inhottavaa systeemiä pyörittävistä epäihmisistä ja suhtautuu, niin sanoakseni, rakkaudella heidän uhreihinsa, onko tämä todellakin ihmisen vihaa, eikö se ole rakkautta ihmisenarvoiseen elämään? Kysyn koska saavuimme siihen pisteeseen, missä sorretun rinnalle asettumisesta tuli inhottava teko, joka työväenlehdessä pitää paljastettaman? Ja Hymykö meitä on ohjaava tästä pinteestä inhimilliselle tielle?

     Risto Jarvan työryhmä on jo useasti ilmoittanut, että elokuvassa on kyse ensisijassa yksilötarinasta. Mutta jokainen yksilö on tämän yhteiskunnan ratas, jokainen edustaa tavalla tai toisella aikaamme ja tilaamme. Kun sensaatiotoimittaja ihmisvihassaan, johon on sekoittunut tippa mustasukkaisuutta, tippa sääliä ja suurempi tippa rahanarvontajua, julmasti tuhoaa vammaisen ja tämän kokeman rakkauden, kuulemme ja näemme Risto Jarvan hätähuudon yksilön puolesta ja inhimillisen yhteiskunnan puolesta (joka ei totisesti perustu porvarilliselle riistolle).

IV Pienestä loistavasta yksityiskohdasta

Muistatteko kuvan, missä kaatuneiden puiden ja mustien kantojen reunustamalla järvellä toimittajan uhri vajoaa mustaan veteen kostossaan epäonnistuneena (yksin on vaikea onnistua) ja sankari lähtee uimaan kohden kutsuvia rantoja ja uusia uljaita sensaatioita ja renkaat vedessä lähteävät vyörymään kohti katsojaa auringon kirkastaessa aaltojen harjat?

     Jos olisin rohkea ja, niin sanoakseni, esteettisesti valveutunut, sanoisin että tässä kohtauksessa Jarvan työryhmän onnistuu yhdellä kertaa, yhdellä kuvalla esittää koko elokuvan sisältö ja merkitys.

V Arvostelusta yleensä

Kun taivas putoaa on näemmä osunut maaliinsa. Yksissä tuumin ja harkiten ovat toimittajat eri vipusissa herjanneet sitä.

     Johtopäätös: elokuvan todellisuus on todellisuutta myös sensaatiolehtien ulkopuolisessa toimittajakunnassa. Ajatelkaamme vasemmistolaista kirjoittajaa, joka säilyttää Pääomaa kirjahyllyssä ja KOP:n pankkikirjaa kirjoituskoneen vieressä, mennäkseni latteuksiin: Kirke vieressä etupenkillä kun rakas Penelope vuottaa kotitakan äärellä.

                      KYÖSTI SALOVAARA

Mieli maisemassa

[… ja maisema mielessä]

                                                                                 Kyösti Salovaara 2014.

Elämmekö välinpitämättömässä suhteessa maisemaan, meitä ympäröivään fyysiseen tilaan?

     Enpä usko.

     Mutta vaikeaa on arvioida, kuinka suuresti maisema vaikuttaa yksilön mieleen ja yhteisön kulttuuriin. Ihmispolon on jossakin elettävä, joten onko lopulta väliä missä hän elää: Kivikatujen sokkeloissa, pellon vieressä, meren äärellä vai metsän keskellä?

     Kun roomalaiset valloittivat Germanian 2000 vuotta sitten, he kohtasivat synkissä ja kosteissa metsissä asuvia yhteisöjä.

     Suomalaiset taitavat asua vieläkin.

Haminalainen kirjailija Martti Linna - jonka dekkari Ahventen valtakunta ilmestyi Ranskassa nimellä Le Royaume des Perches - osallistui syyskuussa Ranskan Alpeilla Est-Ouest -festivaaliin ja kirjoitti matkan kokemuksista kotisivullaan syyskuun lopulla.

     Linna kertoo kohtaamastaan pariisilaisnaisesta, jolla on tapana matkustaa Alpeille patikoimaan nähdäkseen horisontin.

     ”Suuressa kaupungissa hän ei sitä näe”, Linna toteaa naista kuultuaan. ”Ihminen menettää horisontin, mahdollisuudet nähdä ympäröivän maailman kauneuden. Surullista: sen mukana urbaani ihminen menettää paljon muutakin.”

     Vaikka Linna ei suoraan sano, hän tarkoittanee, että koska suomalaisilla on yhä voimakas luontosuhde, eikä Suomi ole vieläkään kovin urbanisoitunut, suomalaiset näkevät horisontin ja sitä mukaa luonnon kauneuden.

     Suomalaisten luontosuhteesta olen samaa mieltä.

     Mutta onko sillä vain hyvät puolensa?

     Ja vielä kovempi kysymys: näkeekö suomalainen metsässä asuessaan horisontin? Fyysisesti ja henkisesti?

Ei! 

     Ei näe.

     Työpaikkani oli muutamia vuosia Nihtisillassa Espoossa, Turkuun vievän moottoritien ja Mankkaalle ja Tapiolaan vievän kadun risteyskohdassa kallion päällä.

     Kun toimitalon kattoterassilta katseli ympäröivää kaupunkia, näki joka puolella metsiä ja aina vaan metsiä eikä taloja missään. Se oli outo kokemus, sillä järjellä ajatellen jalkojen juuressa asui yli 200 000 ihmistä. Kätketyn kaupungin olemassaoloa oli vaikea uskoa metsiä katsellessa, mutta uskoa täytyi.

     Täytyi uskoa, että suomalainen osaa piiloutua metsään, turvaan ja muilta näkymättömiin, mutta niin tehdessään hän myös menettää horisontin, sillä puun vierestä tuskin näkee muuta kuin toisen puun ja kolmannen. Metsään kätkeytynyt pystyy ainoastaan kuvittelemaan, että jossain tuolla puiden lomassa asuu toinen suomalainen, yhtä piilossa ja yhtä lailla kanssaihmisiä väistäen.

     Pari päivää sitten Helsingin Sanomissa oli artikkeli tuulivoimarakentamisen vaikeudesta. Suomesta ei löydy paikkaa, johon tuulimyllyjen siipien suihke ei kuuluisi häiritsevästi.

     Ihme ja kumma: viisi miljoona ihmistä on osannut sirotella itsensä asuntoinen ja kesämökkeineen suuren maan metsiin niin ettei tyhjää tilaa jää lainkaan!

     Luontosuhdettaan brändäävän suomalaisen taitaa olla vaikea tajuta, miten Saksassa, Ranskassa ja vaikkapa Espanjassa on niin tolkuttomasti tyhjää, asumatonta tilaa että tuulimyllyjä voi rakentaa mihin tahansa ja kuinka paljon huvittaa.

     Ironia on siinä, että eurooppalainen tapa asua urbaaneissa, kompakteissa kylissä ja kaupungeissa jättää luonnon paremmin rauhaan kuin suomalainen käytäntö hajasijoittaa kansalaiset metsiin.

Olisi rohkeaa, tiedän, vetäistä metsäsuomalaisuudesta merkittäviä linjauksia suomalaiseen kulttuuriin, tapaan kirjoittaa, maalata, säveltää tai jopa tehdä politiikkaa. Ja jos sellaiseen uhkarohkeaan yritykseen ryhtyisi, törmäisi väistämättä positiivisiin ja negatiivisiin kulttuurisiin ilmentymiin.

     Onkohan niin, että esimerkiksi suomalaisesta proosasta useimmiten puuttuu ”horisontti”? Siis sekä henkisessä että filosofisessa katsannossa. Kirjailija on yleensä niin lähellä henkilöitään, että ei näe lainkaan näiden olkapään yli maisemaan. Voiko myös politiikan sisänurkkaisuutta jotenkin selittää maiseman ahtaudella? Puuttuko siitäkin horisontti?
     Tietysti kirjallisuuden saa nähdä toisessakin valossa, niin kuin näki tasavallan presidentti Sauli Niinistö "julistaessaan" Frankfurtissa, että "suomalainen kirjallisuus on älyllisesti polttelevaa ja emotionaalisesti lohduttavaa". Ehkäpä Niinistö - tai puheen kirjoittaja - on lukenut älyllistä proosaa. Kenties kirjallisuus voi olla älykästä, vaikka siitä puuttuisi maiseman filosofinen horisontti.

     Mutta, jos siis olisin rohkeampi, heittäisin syötiksi väitteen, että suomenruotsalainen kirjallisuus on liberaalimpaa ja eurooppalaisempaa kuin supisuomalainen kirjallisuus juuri siksi, että suomenruotsalaiset kirjailijat ovat pääosin tulleet rannikolta ja siellähän horisontin näkee, ainakin joskus.

     Ihminen sijoittuu maisemaansa niin kuin maisema sijoittuu ihmiseen. Maisema on mielessä, mieli maisemassa. Koska metsässä horisontti on niin lähellä ettei sitä oikeastaan olekaan, ihmisen käsityskyky kaartuu takaisin itseensä eikä se tavoittele laajempaa näkemystä.

     Metsän siimeksessä suomalainen uskottelee itselleen olevansa turvassa pahalta maailmalta.

                                                                              Jaakko Salovaara 2014.
Pariisilaisrouva näkisi horisontin Alpeille matkustamattakin -
jo tykinkantaman päässä Pariisista.